Search

Tämän tutkimuksen tehtävänä on käydä läpi Espoon jätevedenkäsittelyn historia ja yhteistyövaiheet aina 1960-luvun jätevedenpuhdistuslammikosta kirjoitushetkeen, alkuvuoteen 2008, jolloin Espoossa käytiin vilkasta keskustelua jätevedenpuhdistuksen tulevaisuudenvaihtoehdoista. Kyseessä on casetutkimus, joka keskittyy varsin kapeaan tutkimusaiheeseen, mutta tutkii aihetta syvällisesti, monin menetelmin. Tutkimuksen pääkysymyksiä ovat: –Miksi jätevesien puhdistaminen on keskitetty vain yhteen puhdistamoon? –Miksi Espoossa tehdään ylikunnallista yhteistyötä jätevesienpuhdistuksessa? Miksi Suomenojalla puhdistetaan naapurikuntien jätevesiä? –Miten jätevesien puhdistusyhteistyö on alkanut ja muuttunut vuosien varrella? –Millaisia polkuriippuvuuksia kehityksestä löytyy? Mikä on niiden merkitys suunniteltaessa tulevaisuutta? –Mitkä ovat jätevedenpuhdistuksen tulevaisuudenmahdollisuudet ja päävaihtoehdot tulevaisuudessa? –Millaista keskustelua jätevedet ovat herättäneet menneisyydessä ja millaista tulevaisuutta koskevaa keskustelua niistä käydään? Keskeinen käsite on polkuriippuvuus. Se tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tehdyt valinnat ohjaavat tulevia valintoja ja "lukitsevat" kehityksen tietylle uralle. Historiallinen polkuriippuvuus on hyvin selkeästi nähtävissä Espoon vesihuollossa ja erityisesti jätevedenpuhdistuksessa. Aikaisemmat strategiset valinnat vaikuttavat keskeisesti nykyiseen vallitsevaan asiantilaan. Espoon vesihuollon, joka nykyisin konkretisoituu Espoon Vetenä, voimavarat ovat kehittyneet historiallisessa kontekstissa, yhteydessä, jossa resurssien kumuloituminen on vaikuttanut siihen, millaisia resursseja nyt ja myös tulevaisuudessa on käytettävissä. Resurssit yksin eivät mahdollista menestyksekästä tulevaisuutta vaan ne on kyettävä yhdistämään oikeaan ja toimivaan strategiaan. Oikean strategian toteuttamisessa tarvitaan yhteistyötä ja osaavaa johtamista. Espoo on voinut käyttää omien resurssiensa lisäksi vesihuollossa myös naapurikuntien resursseja. Nyt tarkastelukohteena olevan jätevesienpuhdistuksen osalta tämä on tarkoittanut sitä, että naapurikunnat ovat maksaneet osansa ja osin enemmänkin kuin osansa jätevesiensä puhdistamisesta ja varsinkin Suomenojan jätevedenpuhdistamosta. Näiden lisäresurssien turvin historian saatossa kertyneet resurssit ovat mahdollistaneet nykyisen hyvän tilanteen pitkän tähtäimen strategisten päätösten avulla. Näistä strategisista päätöksistä yksi konkreettisin näyttö ovat jätevesiä koskevat sopimukset naapurikuntien kanssa. Sopimukset ja niiden takana olleet päätökset ovat hyvin kaukonäköisiä ja kaikkia osapuolia sitovia. Ne osaltaan mahdollistavat, että nyt valittavana on kehityspolkuja, joita kaikkialla ei ole käytössä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee toimittajan ja valokuvaajan yhteistyötä suomalaisissa maakuntalehdissä. Tutkimukseni tavoite on hahmotella yhteistyön prosessi sellaisena kuin se tyypillisimmillään toteutuu sekä etsiä syitä siihen, miksi yhteistyö on sellaista kuin se on. Tämän lisäksi kokoan ideoita yhteistyön kehittämisestä. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä kahdeksan neljässä eri sanomalehdessä työskentelevän toimittajan ja valokuvaajan teemahaastattelusta, jotka on tehty marras-joukuussa 2009. Aineisto on analysoitu teemoittelemalla. Työni sijoittuu journalismin tuotannontutkimuksen mikrotasolle. Sen teoreettisena viitekehyksenä toimii journalistisen ja kuvajournalistisen työn tutkimus. Tutkimukseni lähtökohtana vaikuttaa valokuvan tekstille alisteinen asema, joka näkyy myös siinä, kuinka kuvajournalismin tutkimus on jäänyt paitsioon journalismintutkimuksen perinteessä. Toimituksissa uutistyön tekstivetoisuus ja valokuvan hidas vakiintuminen osaksi sanomalehden sisältöä ovat luoneet käytännön, jossa kuvaajan rooli ja merkitys määrittyvät pitkälti toimittajan työn kautta. Valta-asema on usein tiedostamaton, mutta selittää merkittävästi toimittajan ja kuvaajan yhteistyön luonnetta. Tutkimus osoittaa, että vaikka toimittajan ja valokuvaajan yhteistyötä pidetään sanomalehdissä itseisarvona ja lehden laatua kohottavana tekijänä, tapahtuu sitä toimitusten tekstiä korostavien rutiinien vuoksi oletettua vähemmän. Toimittajat ja kuvaajat puhuvat kokonaislopputuloksen tärkeydestä, mutta vastaavat viime kädessä vain oman työpanoksensa onnistumisesta. Yhteistyön suurimmat esteet ovat kiire ja toimituskäytännöt, johin kuvaajaa ei automaattisesti sisällytetä. Etenkin kuvaajat kokevat yhteistyön epätyydyttäväksi, sillä heidän vaikutusmahdollisuutensa yhteistyöprosessin kulkuun ja kuvavalintoihin ovat rajallisemmat kuin toimittajan. Haastatteluiden perusteella yhteistyön kehittäminen vaatisi lisää suunnitelmallisuutta ja siihen suunnattuja taloudellisia resursseja. Sanomalehtien visualisaatio ja sen myötä lehtiin viime vuosina tullut ennakoiva taitto muokkaavat toimittajan ja valokuvaajan työkäytäntöjä kasvavassa määrin. Visualisaatio on korostanut lehden designin merkitystä yksittäisen valokuvan kustannuksella. Vaikka lehdissä käytetty kuvapinta-ala on laajentunut, eivät kuvan sisällön ja valokuvaajan työn arvostus näytä toistaiseksi kasvaneen samassa suhteessa. Asiasanat: toimittaja, valokuvaaja, yhteistyö, tuotannontutkimus, sanomalehdet, journalismi, visualisaatio

Tämä tutkimus selvittää kuinka suomalaiset sanomalehdet ovat hyödyntäneet internetin tarjoamia mahdollisuuksia vuoden 2010 keväällä. Se liittyy suoraan 2000-luvun aikana paljon keskustelua herättäneeseen median murrokseen ja siihen liittyvään konvergenssikehitykseen. Tutkimuksen taustalla on ajatus internetistä uutena mediana. Se mahdollistaa kokonaan uudenlaisten kommunikaatiokeinojen hyödyntämisen niin yleisön kesken kuin toimittajien ja yleisön välillä. Samalla internet on suuri haaste perinteisille julkaisijoille, sillä verkkomediasta ei ole vielä saatu tuottoisaa tulonlähdettä. Tutkielma lähestyy aihetta poikkitieteellisesti, ammentaen vaikutteita viestinnän tutkimuksen lisäksi niin organisaatio-, ja innovaatiotutkimuksesta kuin taloustieteiden alalta. Olen selvittänyt 50 eri suomalaisen sanomalehden tarjoamia elementtejä niiden internetin verkkosivuilla. Tutkielma esittelee kuinka suomalaiset sanomalehdet hyödyntävät uutisointia, tuovat esiin mielipiteitä, yhteisöllisyyttä ja interaktiivisuutta, linkitystä, multimediaa ja eri ansaintakeinoja. Tutkimus antaa hyvän kokonaiskuvan siitä, kuinka laajasti erilaiset sanomalehdet ovat panostaneet internetiin. Tutkimuksessa on selvinnyt, että lähes jokaisella aineistoon valitulla sanomalehdellä on vähintäänkin verkkosivu internetissä. Valtakunnallisten ja maakuntalehtien sekä paikallislehtien internetsivujen välillä on selvä ero, mutta muutaman pienemmän lehden verkkosivu erottautuu monipuolisuudellaan edukseen. Tutkimuksen tärkein havainto on, että verkkoon ei ole etenkään paikallislehtien osalta panostettu kovinkaan paljon. Valtakunnalliset ja maakuntalehdet ovat kuitenkin hyödyntäneet verkon tajoamia mahdollisuuksia jo kohtalaisesti. Tilastollisesti lehden koolla on merkitystä siihen kuinka monipuolisia verkkosivut ovat. Verkossa tarjotaan uutisia, toimittajien ja toimitusten yhteystietoja, esitetään mainoksia sekä pyydetään uutisvinkkejä. Keskustelupalstojen ja linkityksen käyttö on lisääntynyt viimeisten vuosien aikana. Vajaa puolet lehdistä tarjoaa mahdollisuuden linkittää juttuja sosiaalisiin medioihin. Kuitenkin vain vajaalla kolmasosalla on oma sivu Facebookissa tai Twitterissä. Lehtikonsernien sisällä taas käytetään hyväksi niin linkitystä kuin myös samanlaisia desing-pohjia. Tutkimusten mukaan ei ole todennäköistä, että paperilehti kuolisi, ainakaan pian. Se vaatisi uuden tuotteen, joka olisi ylivertainen paperiin nähden (killer application). Uudet avaukset kuten mobiilit sähköiset lukulaitteet yrittävät täyttää tämän paikan, mutta niiden menestyminen ei ole varmaa. Julkaisijoille alkaa kuitenkin olla yhä tärkeämpää saada tuloja digitaalisesta sisällöstä, sillä etenkin nuoret ovat omaksuneet uuden median hyvin. On kuitenkin haastavaa löytää se viisasten kivi, joka siirtäisi lukijat ilmaisen sisällön parista maksamaan siitä jälleen.

Tutkimus selvittää, miten sosiaalisia ongelmia, kuten pitkään jatkunutta työttömyyttä voidaan tutkia puheesta. Tutkimuksen fokus on metodologiassa, tarkemmin sanottuna puheemme kategorioissa. Pitkäaikaistyöttömän kategoria ja siihen liittyvä ongelmapuhe ovat tutkimuksessa keskeisinä. Tutkimustulokset paljastavat, miten puheella ja teksteillä on kulttuuriin ja moraaliin liittyvä luova voima. Yhteiskunnallisesti tutkimus liittyy aktiiviseen työvoimapolitiikkaan, jonka mukaan yhteiskunnan tukien varassa elävät pitkäaikaistyöttömät tulisi aktivoida palkka- tai vastikkeelliseen työhön. Tutkimuksessa tarkastellaan pitkäaikaistyöttömyyteen liittyvää ongelmapuhetta työttömille tarkoitetun projektin asiakkaiden ja työntekijäverkoston haastatteluista. Tutkimuksen tulokset osoittavat, miten puheentutkimuksella voidaan selvittää sosiaalisia ongelmia sekä yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän makrotason että paikallisen ja tilanteisen mikrotason näkökulmasta. Merkittävää tällaisessa tutkimuksessa on se, että sosiaalisia ongelmia ei oteta valmiiksi annettuina määrityksinä vaan niitä tarkastellaan henkilöiden puheesta, joita ongelma koskettaa. Tutkimus paljastaa, miten moraali, kulttuuri ja leimatun pitkäaikaistyöttömän kategorian jäsenyyden vastustaminen ja siitä neuvotteleminen kietoutuvat yhteen kauan työttöminä olleiden asiakkaiden ja heidän kanssaan työtä tekevien työntekijöiden puheessa. Lisäksi metodologiset tulokset kertovat siitä, miten puheemme kategoriat toimivat selontekoina oikeuttamisen, puolustamisen ja syytösten osoittamisen välineinä. Olennaista kategoriatutkimuksessa on huomata, että puheemme kategoriat valitaan tietyssä tilanteessa, tietylle kuulijakunnalle ja tiettyä tarkoitusta varten. Työntekijät selittävät asiakkaidensa pitkään jatkunutta työttömyyttä. Merkittävää on, että he eivät asetu työttömiä asiakkaitaan vastaan, vaan puhuvat asiakkaidensa liittolaisina, pääasiassa puolustaen ja oikeuttaen asiakkaiden työtöntä elämäntilannetta. Työntekijät selittävät työttömyyttä työttömään ihmiseen ja hänen ympäristöönsä liittyvillä tekijöillä, työmarkkinoiden vaatimuksilla ja työllistämisjärjestelmän heikkouksilla. Työttömien asiakkaiden puhe paljastaa pitkäaikaistyöttömyyteen liittyvän häpeän. Asiakkaiden puheessa tulee vahvasti esille pitkäaikaistyöttömyyteen liittyvä negatiivinen leima, sen aiheuttama syyllisyys ja häpeä. Asiakkaat puhuvat itsestään suhteessa heille ulkoapäin annettuun leimattuun pitkäaikaistyöttömän kategoriaan. Tällöin itsestä puhutaan usein toisten silmissä. Samalla asiakkaat myös vastustavat ja purkavat pitkäaikaistyöttömyyden leimatun kategorian jäsenyyttä. Leimatun pitkäaikaistyöttömän kategorian jäsenyyden tarjoaminen synnyttää tilanteen, jossa työttömät asiakkaat haluavat esittää itsensä hyväksytyssä valossa. Näin tehdessään he puhuvat itsestään uusilla kategorioilla, kuten kovana entisenä työntekijänä, elämän kolhimana, sairaana tai vanhana. Samalla asiakkaat kertovat itsestään kokonaisia elämätarinoita. Kertomukset ovat moraalitarinoita, joilla selitetään pitkään jatkunutta työttömyyttä ja poistetaan sen aiheuttamaan syyllisyyttä ja leimautumista. Tutkimuksen tulokset kertovat pitkään jatkuneen työttömän elämäntilanteen moninaisuudesta ja siitä, että pitkäaikaistyöttömät eivät ole yhteneväinen ryhmä vaan työttömyyden taustalla on monia yksilöittäin vaihtelevia tekijöitä. Tutkimus tuo esille myös aikuissosiaalityöhön liittyviä ongelmia. Sosiaalityöntekijät valittavat, että he eivät voi tehdä työtään aikuisasiakkaidensa kanssa haluamallaan tavalla. Sosiaalityöntekijät tekevät selkoa omasta ja yhteistyökumppaniensa työstä. Aikuisten parissa tehtävä sosiaalityö näyttäytyy työntekijöiden puheessa ongelmallisena: asiakastyössä on kiire, työntekijöitä on liian vähän, asiakkaita pyritään vain työllistämään eikä heitä ehditä kohtaamaan, työntekijät vaihtuvat ja sosiaalitoimiston kynnys on korkea. Sosiaalityöntekijät puhuvat siitä, miten seurakunnan diakoniatyössä on kunnolla aikaa asiakkaiden kohtaamiselle. Sosiaalityöntekijät mainitsevat myös asiakkaiden priorisoinnin haastavan ihmisyyden arvoja. Työntekijöiden puhe kertoo ristiriidasta käytännön työtilanteen ja sosiaalityön ammattiin liittyvän eetoksen välillä. Tutkimustulosten perusteella voidaan aiheellisesti kysyä, haastaako pitkäaikaistyöttömien aktivointipolitiikka ja aktivoiva sosiaalityö sosiaalityön ammattietiikkaa. Aktivointiin liittyvän yksityisen vastuun korostamisen, syyllistämisen ja kontrollin sijaan sosiaalityön peruslähtökohtana tulisi olla heikoimmista huolehtiminen ja kunnioittavan asenteen ylläpitäminen myös niitä kohtaan, joilla elämä ei mene hyvin. Tutkimuksessa tuli myös esille asiakkaiden priorisoiminen. Koska lyhyen aikaa työttöminä olleet nuorimmat ja koulutetuimmat asiakkaat hyötyvät aktivointitoimista eniten, saattavat iäkkäät huonosti koulutetut, vaikeasti työllistyvät asiakkaat pudota pelkkään toimenpiteiden kierteeseen tai jopa kokonaan niiden ulkopuolelle. Synnytetäänkö näin toiseutta ja kaikkein vaikeimpien asiakkaiden ryhmää. Jos näin on, aktivoiva sosiaalityö muuttuukin syrjäytymistä tuottavaksi ja kääntyy alun perin asetettuja tavoitteita vastaan. Pahimmillaan asiakkaiden priorisointi synnyttää valikoivaa sosiaalityötä, jolloin kaikkein heikoimmat, eniten sosiaalityötä tarvitsevat asiakkaat, saatetaan jättää kokonaan hoitamatta. Yhteiskuntapolitiikan taholta tulisi luoda enemmän edellytyksiä myös perussosiaalityössä asiakkaan yksilöllisistä tarpeista lähtevälle aikuissosiaalityölle. Lisäksi työttömyyteen liittyvää häpeää lievittäisi palkkatyön rinnalla tapahtuvan työn arvostukseen liittyvä asennemuutos, tällaisia töitä ovat tutkimuksessa esille tulleet vapaaehtoistyö ja kotona tapahtuva hoivatyö. Categories in problemtalk. Negotiating and constructing long-term unemployment in interview interaction My research belongs to ethnomethodological and discursive research tradition. The focus of the research is methodological. The purpose of this research is to find out, how social problems can be researched with discursive methods and what can be known with discursive research about social problems. Its purpose is also to collect together applicable analysis tools and show the process of discursive category analysis. Socially the research falls in the beginning of the 21st century in a time when active labor and social policy was strengthened. Research data was collected in the year 2003 in connection with a project for clients who had been unemployed for a long time. Research data consists of interviews with clients and workers of the project. One part of the interviews was done with 12 clients. Another part of the data is interviews of the same project network s workers. The interviewed 12 workers are: municipal social workers, employment office workers, trainer of a workshop, voluntary worker of an NGO for unemployed, project workers and one church social worker. Long-term unemployment became a concern in social policy in the 21st century. The neoliberal social policy trends of social inclusion and everyone s responsibility to work, also those dependent on social support, led to unemployed activating policies also in Europe. However, the activating policy at the same time formed and strengthened the stigmatized category of long-term unemployed, which in its part blamed the unemployed. In this way also unnoticed was constructed the group of the most difficult clients , who were not employed despite of the activating activities or even fell out before long from activating policies. The stigmatized category is invisibly present in the interviews interaction. In addition to my data of client s and workers interviews, the activating policy is also the focus of my discursive analysis. Administrative texts, laws and research results related to activating policy are examined in my research by asking, what kind of long-term unemployed category is constructed by activating policy. This analysis backs and frames the political and social time for the data collected in interviews. The actual empirical data is analyzed with the research question, how and what long-term unemployment is constructed as a problem in research interview interactions. This main research question is followed by four different chapters of analysis having their own methodic focus, subquestions and specified analysis tools. Results of the analysis represent, how and what kinds of social problems are constructed in interaction and social policy texts. Research shows, how structural problems of society can be studied situationally and locally with discursive research. Research reveals, how category analysis undoes preconceptions and culturally set categories. The result also draws a framework of the collected tools used in analyzing categories. It shows the use of these chosen methodological instruments and how they work in the process of analysis. Categories are examined as accounts which are constructed situationally in interview interaction. Accounts are examined as excuses, justifications or blame. In addition analysis examines how contrasting categories, reported speech, laughing or narrative stories are used in constructing and accounting social problems. A guiding theme in this research is that data is analyzed as problem talk and interviews are analyzed as interaction. Research results indicate, how strongly culture, moral order and membership of categories or undoing memberships is related in problem talk. The result of the first analysis chapter shows, that categorizations of clients made by the workers are accounts of unemployment. With the accounts workers blame, excuse or justify the unemployment of their clients. Accounts are divided in three groups: the situation of the unemployed person himself and his social relations, labor market demands and employment system related accounts. The second analysis chapter tells about social workers accounts related to problems of their own and project co-workers work. Social workers construct as problems in their own work: hurry in working with clients, too few workers, that clients are only aimed to be employed, only basic work can be taken care of, encounter with clients is lacking or missing, social work with adult clients is only done through child protection, staff turnover and high threshold of coming to the social office. Accounts related to other workers are: prioritizing work, church social work, cooperation, questions related to work among unemployed in NGO s and project work. The third analysis chapter results clients negotiating themselves away from the membership of the stigmatized long-term unemployed category and constructing new categories for themselves. In so doing clients talk about themselves with more positive categories than long-term unemployed, for example as sick , old or battered by life . In addition they talk about being hard workers before unemployment and that life can be active and ordinary in spite of unemployment. The final analysis chapter finds different groups of narratives that relate to work, unemployment, drinking, sickness or other tragedies of life. Analysis displays clients stories as moral accounts of unemployment. As main result of the research, category analysis reveals the character of moral talk in interviews. The cultural, social and moral nature of stigmatized category long-term unemployed empower negotiation on membership and constructing new categories in both clients and workers talk. Important result is, that clients and workers do not talk against each other, but are as though in the same boat as allies . Both clients and workers also categorize themselves as victim , guilty , loser and survivor . Talk on victim s position is common to both groups because of the stigmatized position and contradicting work situation. Workers and clients talk about the problematic situation of continued unemployment so that even the same interviewee talks using conflicting categories guilty, victim, loser and survivor. The main purpose of the research is to point out how social problems can be researched with discursive methods and what can be known with category analysis about social problems. Research results clarify that social problems are constructed in texts and talk. Methodological results define the process of category analysis and reveal, how unemployment as a social problem is being constructed on the macro level in social policy, and on the micro level in interview interactions. The summarized result of this research is: category analysis reveals how the construction of categories in interview interaction is powered by culture and moral order in accepting or resisting and recreating membership of categories. The stigmatized category long-term unemployed creates a situation where the category is constructed again in interview interaction.

Televisiokeskustelu yhteiskehittelynä. Tapaustutkimus tv-tuotannosta ja merkityksellistämisen taidosta. Television conversations as co-configuration. A case study of television production and the art of meaning construction. Tutkimus käsittelee televisiokeskusteluohjelman tuotannon toteuttamista ja kehittämisen mahdollisuuksia. Se sijoittuu televisiovälineen historiassa tilanteeseen, jossa monikanavatelevisiosta syntyy digitaalinen televisio osaksi uutta, monivälineistä mediamaisemaa. Tämä asettaa uusia haasteita television tuotantotapojen kehittämiselle. Rautkorven tutkimus soveltaa kehittävän työntutkimuksen, vuorovaikutuksen tutkimuksen ja taidepedagogiikan näkökulmia. Kehittämisen lähtökohtana on, että korkeatasoiset käsityöläismäiset television sisältöjen ja ilmaisun rakentamisen taidot tulisi säilyttää myös uudessa mediamaisemassa. Ne olisi saatava osaksi yhteiskehittelyä, joka kehittävässä työntutkimuksessa on uusi asiakaskeskeinen työn tekemisen sukupolvi. Viitekehyksestään käsin Rautkorpi ymmärtää televisiotyön yhteistoiminnalliseksi merkitysten tuottamiseksi. Tapaustutkimuksen tutkimuskohteena on YLE Teema-kanavaa varten suunniteltu T-klubi-keskusteluohjelmasarja ja sen tuotantokaudet vuosina 2004-2006. Tuotannosta on kerätty interaktiivisen etnografian menetelmin monitasoinen aineisto, jonka keskeisiä analyysin kohteita ovat ohjaajan kaksi stimulated recall -haastattelua ja ohjelmasarjan jakso, jossa keskustellaan hyvästä televisiokeskustelusta. Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka T-klubi-tuotantotiimi suhtautuu televisio-ohjelmien asiakkaaseen, televisioyleisöön. Ohjelman asiakassuhdetta eritellään myös lopputuloksen tasolla eli yleisöpuhuttelun rakentumisena valmiissa keskusteluohjelmassa. Toiseksi kysytään miten sisällön ja muodon välinen yhteistyö toteutuu tuotannossa. Keskeisiä käsitteitä tutkimuksessa ovat monenkeskinen, refleksiivinen vuorovaikutus ja sen responsiivisuus. Responsiivisessa vuorovaikutuksessa tuotantoprosessin eri toimijat eivät vain sopeudu toisten toimintaan, vaan pysyvät kaiken aikaa toimivina subjekteina, jotka kyseenalaistavat ja muotoilevat merkityksiä. Tutkimuksessa kehitetyillä menetelmillä analysoidaan toimijoiden kehittämispuhetta, josta näkyy mihin suuntiin toimijat itse haluavat kehittää televisiojournalismia ja -ilmaisua. Toisaalta tarkastellaan vuorovaikutuksen toteutumista valmiissa keskusteluohjelmassa hyödyntäen kehittävässä työntutkimuksessa käytettyä häiriöanalyysia. Hyvää televisiokeskustelua käsittelevän jakson kehittämispuheesta löytyy neljä erilaista kulttuurista tapaa ymmärtää televisiokeskustelu. Tuotannon häiriöanalyysissa löytyy julkisen palvelun historiaan liittyvä opettava yleisöpuhuttelu, joka on T-klubissa ironian sävyttämä mutta kahlitsee toimittajaa myös silloin, kun hän pyrkii reflektoimaan aidosti työnsä ongelmia televisioyleisölle. Muut häiriöanalyysin tulokset liittyvät syvemmin television tuotantotapoihin ja televisiokeskustelun sisällön ja muodon yhteensovittamisen ongelmiin. T-klubin tuotantotapa, suoran kaltainen monikameratuotanto, asettaa sisältötiimin ja visuaalisen tiimin yhteistyölle erityisiä velvoitteita ja rajoituksia ja tekee osaltaan T-klubista toimittajajohtoisen ohjelman, vaikka ohjelman tuottajat ja sisältötiimi haluavat edistää osallistujien vapaasti kehkeytyvää keskustelua ja neuvottelua merkityksistä. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että merkitysten rikastamiseen perustuvan televisiotuotannon organisoimisessa ei voida tukeutua välittäjiin, vaan sisällön ja muodon yhteistyö ja asiakaskeskeinen yhteiskehittely edellyttää, että vuorovaikutukselle avataan laaja-alaiset edellytykset kaikkien televisio-ohjelman tuotantokonseptin osapuolien välille. Johtopäätöksinä pohditaan, kuinka tv-työssä voitaisiin soveltaa käytettyjä tutkimusmenetelmiä ja järjestää kehittämisalustoja ja avoimia oppimisympäristöjä työpaikkalähtöiseen oppimiseen. Rautkorven tutkimus liittyy ajankohtaiseen keskusteluun luovan työn johtamisen menetelmistä. This study is concerned with the production of television talk shows as a programming genre and its development prospects. In the context of the historical development of the television medium, its focus is on a stage where multichannel television is giving way to digital television and to a multimedial landscape, which in turn were preceded by the shift from universal to multichannel television. In the digital television environment, the challenge faced in television work is how to maintain its craft-type qualifications and to introduce them as part of customer-oriented co-configuration. A specific focus of this research is to study the production team´s audience relationship within existing television productions.I do this by analysing the ways in which the audience is addressed. I approach television work as a collaborative process of meaning construction. My case study is the Finnish television talk show called T Club, which serves as an example of interactive television production. The data for the research consist of T Club productions broadcast in 2004-2006 on Teema, the Finnish Broadcasting Company´s dedicated public service channel for science, culture and education. The primary data consist of two stimulated recall interviews with the programme director and one episode of the programme where the participants discuss television talk shows (the metaprogramme for my research). In addition,data sources include other T Club shows, observation data collected on the production team and interviews with people working in programme production. My empirical research questions concern, firstly, the place and role of T Club in the historical transition towards new, customer-oriented co-configuration. Secondly,I am interested in how form and content work together in television production. A further interest is with how workplace-based learning can be developed in television work, with how the research methods used can be applied, and with how development platforms and open learning environments can be created. The study puts to use in the field of television research the ideas of developmental work research, the premises of interaction research from the points of view of reflexivity and responsiveness, and Erving Goffman´s concept of participation framework. By responsiveness I refer to the interactional processes to respond and to rebuild action in dialogical meaning construction. The methods of analysis developed in the study are used in an attempt to identify development talk, which reveals how and in what direction agents themselves want to push the development of television journalism and television expression. On the other hand I also analyse the realization of interaction in the final production by using the method of disturbance analysis used in developmental work research. From the developmental talk presented in the metaprogramme ("A Good TV Talk Show"), I identify four referential objects or different ways of understanding television conversations. The first result of the disturbance analysis is that in the often ironic and self-ironic T Club talk show, the manner in which the host addresses the audience is closely reminiscent of the educational manner in which universal television addressed its audiences. That manner curbs and restricts the talk show host even in situations where they are aiming to construct a more egalitarian way of addressing the audience and to genuinely project the problems of their work to the television audience. The other results of the disturbance analysis are more deeply related to modes of television production and to the problems of how to match content and form. The mode of T Club production which uses multiple cameras and gives the impression of a live broadcast imposes special limitations and obligations on team cooperation. To give the visual team the facilities they need to do their job, the T Club talk show has had to be built around a format where the discussions and visual inserts always start and end via the talk show host. This makes the show very much a presenter-led programme, which according to the producers? and content team´s declared objectives is precisely what it does not want to be. The production mode undervalues the visual team´s craft-type qualifications and their ability to reflexively construct meaning into the talk show participants´ contributions. Earlier research on television production has emphasised the key role of mediators in the production process. Based on my case study, the cooperation of content and form and co-configuration based on the enrichment of meanings seems to require much greater scope for interaction between all the parties involved in production. My historically anchored research design and the results of the disturbance analysis are intended as a contribution to the ongoing debate on approaches to developing the television programme production concept and on the management of creative work.

Tutkimuksessa tarkastellaan digitalisoinnin ja lisääntyneen mediakilpailun vaikutuksia journalistiseen työhön. Muutosta tarkastellaan kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen kautta. Aineisto on kerätty toiminnan teoriaan perustuvissa kehittämisinterventiossa vuosina 1996-2007 kolmessa painetussa sanomalehdessä, yhdessä sanomalehden verkkosivuston uudistamishankkeessa ja yhdessä aikakauslehdessä. Kehittämis- ja tutkimusmenetelmänä on käytetty muutoslaboratoriota, kehitysvuoropuhelua ja tutkimuksen aikana kehitettyä mediakonseptin käsitettä ja mediakonseptilaboratoriota. Tutkimuksessa ilmeni, että toimituksissa ja toimittajilla on erilaisia käsityksiä siitä kenelle he lehteä tekevät ja mitä on hyvä journalismi. Käytettyjen kehittämismenetelmien avulla paikallistettiin toiminnan kohteen häiriöt ja ristiriidat käytännössä ja kehitettiin konkreettisia välineitä, kuten mallilukijan käsite työn kohteen uudistamiseksi. Journalistisen työn kohde on muuttumassa lukijoiden mielenkiintoa ja tarpeita korostavaan suuntaan ja työn organisointi lähestyy anglo-amerikkalaista suunnittelevaa ja editoivaa työtapaa. Digitalization and increasing competition for the interests and needs of audiences are changing journalism and journalistic work practices. The changes are analyzed through the theoretical frame works of activity theory and developmental work research. The research data was gathered in four developmental interventions 1996-2007 in three printed newspapers, one newspaper website and one magazine. The research and developmental methods used were Change Laboratory, Developmental Dialogue and Media Concept Laboratory which was developed during the research process. In the newsroom journalists had different conception about good journalism and this resulted in disturbances in the work process and in the content. Journalistic work is changing to include more the interests and needs of readers and the work process is developing towards the anglo-american model of planning and editing the content.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani, miten Irakin uhkaa käsitellään Newsweek-lehden visuaalisissa esityksissä ennen Irakin sodan syttymistä. Raportoinnin painotuksiin ja näkökulmiin pureudun selvittämällä, millaisia kulttuurisia tulkintakehyksiä aineistosta hahmottuu. Tutkimuksen aineistona on 29 lehtijuttua, jotka ilmestyivät 2.9.2002-17.3.2003 välisenä aikana. Tutkielmani keskeinen mielenkiinnon kohde on vallanpitäjien ja tiedotusvälineiden suhde ulko- ja turvallisuuspolitiikan journalismissa. Tarkastelen, kuinka hyvin vallanpitäjät saavat oman viestinsä läpi Newsweekissä ja toisaalta kuinka hyvin lehti onnistuu olemaan vallanpitäjien vahtikoira. Tutkielmani teoreettinen osa pohjautuu yhdysvaltalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan journalismia tarkastelevaan tutkimuskirjallisuuteen. Teoreettista näkökulmaa haen myös kansainvälisen politiikan tutkimuksesta. Tutkimusmenetelmänä käytän mediatutkija Robert Entmanin hahmotteleman kehysanalyysin visuaalista sovellutusta. Olen täydentänyt vahvasti tekstipainotteista kehysanalyyttista metodologiaa visuaalisilla näkökohdilla. Tutkimusaineistosta nousee esiin neljä kulttuurista tulkintakehystä: vihollisuuden kehys, tuomionpäivän kehys, terrorismin vastaisen sodan kehys ja sodan instrumentalismin kehys. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että visuaaliset tulkintakehykset ovat pitkälti Yhdysvaltain hallinnon etujen mukaisia. Tulkintakehykset rakentavat vakuuttavan tarinan Irakin uhkasta, luovat vaihtoehdottomuuden ilmapiiriä ja tarjoavat sodankäyntiä ratkaisuksi uhkan torjumiseksi. Toinen keskeinen tutkimustulos on, että visuaalinen aineisto suosii vallanpitäjiä huomattavasti enemmän kuin tekstiaineisto. Tekstiaineisto on moniäänisempi ja myös kriittisempi vallanpitäjiä kohtaan. Tutkielmani loppupäätelmissä esitän, että Irakista rakentuu visuaalisissa esityksissä vakava uhka, koska aikakauslehdellä on tarve luoda ?lisäarvoa? lukijoille ? pelkkä viikon uutisten kokoaminen lehteen ei riitä. Lisäarvo syntyy rakentamalla visuaalisesti näyttäviä tarinoita, joilla on vahva kulttuurinen kaikupohja. Irakin diktaattori Saddam Hussein, oletetut joukkotuhoaseet ja Yhdysvaltain huippumoderni sotakoneisto tarjosivat Newsweekille iskevää visuaalista aineistoa, josta oli kätevää rakentaa myyviä juttuja. Haluan kiittää Journalistisen kulttuurin edistämissäätiötä Jokesia opintojen loppuunsaattamiseen myönnetystä apurahasta.

Peruskoulun päättäneellä opiskelijalla on mahdollisuus korottaa päättötodistuksensa arvosanoja lisäopetusvuoden eli kymppiluokan aikana; tällä mahdollisuudella halutaan parantaa opiskelijan jatko-opintoedellytyksiä. Tämä tavoite nivoutuu koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisyyn, joka on tämän tutkielman viitekehyksenä. Tässä tutkielmassa tarkasteltiin kymppiluokkalaisten näkemyksiä opiskelustaan kymppiluokalla, Turun kristillisessä opistossa. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin oppilaitoksen kaikille kymppiluokkalaisille suunnattua ainekirjoitustehtävää, joka analysoitiin luokitellen, teemoitellen ja tyypitellen. Teemoina olivat opiskelijan osallistumisen määrittäminen oppimisen ja vuorovaikutuksen kautta, kymppiluokalle annetut merkitykset sekä tulevaisuuteen suhtautuminen. Tätä kautta muodostettiin kaksi kymppiluokkalaisen ideaalityyppiä. Toinen tyypeistä on menestyjä: kymppiluokkalainen, joka on tullut kymppiluokalle tietoisen valintansa myötä ja jonka antamat merkitykset kymppiluokalle ovat hyvin myönteisiä. Kymppiluokka paransi hänen jatko-opintokelpoisuuttaan, joten hän uskoo pääsevänsä haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan ja menestyvänsä opinnoissaan. Hän määrittää osallistumistaan aktiivisena: hän onnistuu korottamaan arvosanojaan hyvän opetuksen ja myönteisen opiskelija-opettaja-suhteen avulla. Lisäksi hän solmii lisävuoden aikana läheisiä ystävyyssuhteita ja kasvaa ihmisenä. Tämän menestyjätyypin kohdalla kymppiluokka estää koulutuksellista syrjäytymistä useasta näkökulmasta. Toinen on tyyppi, jota uhkaa koulutuksellinen syrjäytyminen. Hän on passiivinen ja negatiivisesti itseensä, opiskeluunsa ja tulevaisuuteensa suhtautuva opiskelija. Hän on tullut kymppiluokalle, koska ei päässyt haluamaansa opiskelupaikkaan heikon päättötodistuksensa vuoksi. Hän kokee kymppiluokan raskaana ja turhana vuotena, joka ei takaa pääsyä jatko-opintoihin. Lisäksi se viivästyttää valmistumista sekä työelämään siirtymistä. Uudet toverisuhteet ovat myönteisiä, mutta opettajat niuhottavat hänen mielestään turhasta ja ovat epäoikeudenmukaisia. Kymppiluokan koulutuksellista syrjäytymistä ehkäisevä funktio toteutuu tämän tyypin kohdalla yhteiskunnallisen näkökulman kautta, mutta henkilökohtaisena kannattavana koulutussijoituksena kymppiluokkaa ei voitane nähdä. Pääosin lisäopetukselle asetetut tavoitteet toteutuivat niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta, joten kymppiluokkaa voidaan pitää tarkoituksenmukaisena ja tarpeisiin vastaavana ratkaisuna, joka ehkäisee koulutuksellista syrjäytymistä. Asiasanat: koulutuksellinen syrjäytyminen, lisäopetus, kymppiluokka, kymppiluokkalainen

Tutkielma käsittelee naisjohtajien representaatioita ja niitä jäsentäviä diskursseja Suomen Kuvalehdessä vuosina 1970−2010. Tutkielmassa selvitetään, miten sukupuolta tuodaan esiin erilaisissa diskursseissa ja millaisiin positioihin naisjohtajat asemoidaan. Lisäksi pohditaan, miten diskurssit ja esittämisen tavat ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana. Tutkimukseni metodina käytän diskurssianalyysiä. Käyn läpi yksityiskohtaisesti aineistoni ja erittelen sieltä nousevat diskurssit. Lisäksi tutkin, miten naiseus nousee esiin diskursseissa. Olen valinnut aineistooni kahdeksan henkilöhaastattelua, joissa esiintyvät naisjohtajat ovat toimitusjohtajia tai muita politiikan ulkopuolisia johtajia sekä ministeritasoisia poliitikkoja. Olen valinnut aineistooni nimenomaan uraa uurtavia naisjohtajia, jotka ovat astuneet perinteiselle maskuliiniselle alalle ja esimiestasolle. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat feministisessä mediatutkimuksessa. Olen käynyt läpi myös johtamisen perusteita ja naiseuden suhteutumista maskuliiniseen johtamiskulttuuriin. Havaitsin aineistossani seitsemän päädiskurssia: perheenäitidiskurssi, tunteilijadiskurssi, Aatamin kylkiluusta -diskurssi, kummajaisdiskurssi, selviytyjädiskurssi, jakkupukunainen -diskurssi, ja naissukupuolen edustaja -diskurssi. Naisjohtaja asemoitiin henkilöhaastatteluissa 1970−1990 -luvuilla perheenäidin rooliin, lisäksi hänen osaamistaan, kykyjään ja myös taiteiluaan esimerkiksi äitiyden ja uran välillä pohdittiin useasti. 2000-luvulla naisjohtajien etäisyys perheenäidin rooliin kasvoi selkeästi. Naista arvioitiin 1970−1990 -luvuilla usein hänen tunne-elämänsä kautta. Etenkin 1970−1980 -luvuilla naisjohtajan tunteet olivat hyvin korostetussa roolissa. Naisjohtajia arvioitiin aineistossani herkästi miesten kautta, eli miesjohtajuus nähtiin johtajuuden normina. Naisjohtajuutta verrattiin usein miesjohtajuuteen vielä 1990-luvulle asti. Nainen esiintyikin usein kummajaisena, etenkin jos hän oli saavuttanut aseman jollakin naisille epätyypillisellä alalla. Kummajaisdiskurssi näkyi läpi koko aineistoni aina 2000-luvulle asti. Naisen rooli perhe-elämän ja miehisen johtajuuden keskellä nähtiin ristiriitaiseksi, mikä vaati erityisiä selviytymismetodeja. Näitä selviytymistapoja nostettiin usein esiin. Naisjohtajilta kysyttiin toisinaan myös koko naissukupuolta koskevia kysymyksiä. Tällöin heidät asemoitiin koko naissukupuolen edustajiksi. Lisäksi naisen ulkonäkö on herättänyt mielenkiintoa läpi aineistoni. Aineistoni perusteella naisjohtajien kuvaamisessa Suomen Kuvalehdessä ei tapahtunut paljoakaan muutoksia 1970−1990 -luvuilla, suurimmat muutokset ovat tapahtuneet vasta 2000-luvulla. Muutosprosessi on kuitenkin vielä selkeästi kesken. Ennen kaikkea muutoksessa kyse on siitä, koska naiseen voidaan suhtautua reilusti johtajana, eikä pelkästään naisjohtajana. Asiasanat:Naisjohtajuus, johtajuus, Suomen Kuvalehti

Tiedotusopin pro gradu -tutkielmassani perehdyn irtisanomisuutisointiin ja sen erilaisiin näkökulmiin. Pyrin selvittämään, millaisia erilaisia puhunnan tapoja eli diskursseja uutisoinnissa esiintyy. Tarkastelen muun muassa, onko irtisanomisuutisoinnissa havaittavissa hallitsevia diskursseja, kuinka moniäänisyys ilmenee uutisissa diskursiivisella tasolla sekä voidaanko erilaisia alueellisuuden puhunnan näkökulmia nähdä irtisanomisia koskevassa uutisoinnissa. Irtisanomisista uutisoidaan sanomalehdissä usein näyttävästi, sillä tapahtumilla on suuri vaikutus niille alueille, joilla irtisanomiset tapahtuvat. Siksi haluan tutkielmassani selvittää, kuinka irtisanomisista uutisoidaan eri puolilla Suomea ilmestyvissä alueellisissa sanomalehdissä. Tarkastelen tutkielmassani metsäteollisuuden irtisanomisaalloksi nimeämääni tapahtumaketjua, jossa kaksi suurta metsäteollisuuden yhtiötä ilmoitti syyskuussa 2008 lähivuosien irtisanomisaikeistaan Suomessa. Tutkimusaineistoni muodostuu Kainuun Sanomista, Etelä-Saimaasta, Aamulehdestä ja Helsingin Sanomista. Juttutyyppinä keskityn lehtien uutisaineistoon. Tarkastelen tutkimusongelmaani diskurssianalyyttisin menetelmin. Diskurssianalyysi on laaja tutkimusmetodologinen viitekehys, jossa kiinnitetään huomiota erilaisiin kielen tasolla ilmeneviin puhunnan tapoihin eli diskursseihin. Irtisanomisuutisoinnissa tapahtumista uutisoidaan useilla eri tavoilla, jotka toistuvat hyvin samankaltaisina huolimatta siitä, mikä sanomalehti kulloinkin on kyseessä. Keskeisiä diskursseja ovat väistämättömyyden, tulevaisuuden toivon, pyhän hyväntekijän ja yhtiövastuun diskurssit. Alueellisuus puolestaan ilmenee tutkimusaineistossani samassa veneessä -diskurssin, marttyyritehtaan diskurssin sekä Suomi maailmalla -diskurssin valossa. Näistä hallitsevimpia ovat tulevaisuuden toivon ja väistämättömyyden diskurssit sekä samassa veneessä -diskurssi. Moniäänisyyttä voidaan tarkastella sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Määrällisesti eri puhujatahot saavat monipuolisesti äänensä kuuluviin, mutta sisällöllisesti puhujille lankeaa uutisoinnissa erilainen ja eriarvoinen rooli. Jutuissa ongelmaksi muodostuu myös heikko sisällöllinen moniäänisyys, jolloin eri puhujatahojen välille ei synny uutisten sisällä dialogista vastavuoroisuutta ja keskusteluyhteyttä, vaan eri puhujatahojen kommentit esiintyvät uutisoinnissa irrallisina. Asiasanat: uutinen, diskurssi, irtisanominen, sanomalehti, irtisanomisuutisointi, talousjournalismi, alueellisuus

Tutkielman tarkoituksena on selvittää kahden päihdekuntoutuskeskuksen asiakkaiden ja ammattilaisten addiktiokäsityksiä. Huomio keskittyy päihderiippuvuuden luonteeseen, syntyyn sekä riippuvuudesta toipumiseen. Tavoitteena on löytää mahdollisia samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia tietyn keskuksen asiakkaiden ja ammattilaisten käsitysten välillä sekä vertailla myös mukana olevien kahden keskuksen tuloksia toisiinsa. Addiktio on käsitteenä hyvin hajanainen, ja selityksiä riippuvuuden luonteesta on lähes yhtä monta kuin selittäjää. Useimmiten addiktiot nähdään kuitenkin fyysisenä, psykologisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Tutkimusta riippuvaisten ja päihdetyöntekijöiden addiktiokäsityksistä on löydettävissä, mutta tietyn laitoksen sisällä tehtyjä vertailuja asiakkaiden ja ammattilaisten addiktiokäsityksistä on tehty hyvin vähän. Aineistona oli kahden päihdekuntoutuskeskuksen asiakkailta ja ammattilaisilta kerätyt kyselylomakevastaukset sekä haastattelut. Kyselylomakkeeseen vastanneita asiakkaita oli yhteensä 42 ja ammattilaisia 38. Asiakashaastatteluja oli 25 ja ammattilaishaastatteluja 8. Kyselylomakeaineisto analysoitiin kuvailevalla tilastoanalyysilla ja haastatteluaineistoa käytettiin selventämään ja tarkentamaan tuloksia. Analyysin perusteella voidaan todeta, että sekä eroavaisuuksia että samankaltaisuuksia oli löydettävissä niin saman päihdekuntoutuskeskuksen sisällä kuin myös keskusten välillä. Kaiken kaikkiaan asiakkaat näyttivät painottavan omaa osuuttaan päihderiippuvuuden synnyssä ammattilaisia enemmän. Tuloksissa oli kuitenkin huomattavissa vaihteluita riippuen siitä, ajattelivatko asiakkaat asiaa yleisellä tasolla vai oman kokemuksen kautta. Yleisellä tasolla asiakkaat painottivat riippuvaisen omaa vastuuta ongelman synnyssä, mutta henkilökohtaisella tasolla he löysivät usein riippuvuuden taustalta myös lähiympäristön vaikutuksen. Päihdeongelman ratkaisuvastuun niin asiakkaat kuin ammattilaiset näkivät olevan lähinnä riippuvaisella itsellään, ja myös päihteistä irti pääsemiseen uskottiin varsinkinhoidon avulla. Tulokset viittasivat vahvasti myös siihen, että keskuksessa A asiakkaiden ja ammattilaisten mielipiteet olivat kauempana toisistaan kuin keskuksessa B. Tämä saattaa johtua keskuksen A kaksinkertaisesta asiakasmäärästä verrattuna keskukseen B. Tuloksista selvisi, että juuri kuntoutuskeskuksen A asiakkaiden mielipiteet erosivat muista mielipiteistä. Asiakkaiden sosiaalistumista hoitohenkilökunnan mielipiteisiin keskuksessa A ei siten ollut huomattavissa samassa määrin kuin keskuksessa B. Keskuksessa B asiakkaiden ja ammattilaisten mielipiteet olivat hyvin toistensa kaltaisia. Asiasanat:päihderiippuvuus, addiktio, alkoholi, huumeet, lääkkeet, sosialisaatioteoriat, attribuutioteoriat, Brickmanin malli

Hyvinvointineuvola on uusi toimintamalli, jota ollaan vakiinnuttamassa tamperelaisiin äitiys- ja lastenneuvoloihin. Hyvinvointineuvolassa on tavoitteena kiinnittää äidin, sikiön ja lapsen määräaikaistarkastusten lisäksi entistä määrätietoisemmin huomiota koko perheen psykososiaaliseen hyvinvointiin. Toiminnan tavoitteena on tunnistaa perheen jo syntyneet ongelmat sekä ennen kaikkea ennaltaehkäistä ongelmien syntymistä. Tähän pyritään huomioimalla kunkin perheen yksilöllinen tilanne ja tunnistamalla perheen voimavarat. Yhtenä lapsiperheen voimavarana pidetään sosiaalista tukea, ja tutkimuksessa tarkastellaan miten lasiperheen sosiaalisesta tuesta ja tarkemmin lapsiperheen saamasta käytännön avusta keskustellaan hyvinvointineuvolan vastaanotolla. Aineistona tutkimuksessa käytetään videoituja hyvinvointineuvolan vastaanottoja. Niistä tarkastellaan, miten asiakkaat ja terveydenhoitajat keskustelevat lähisukulaisilta ja kaupungin tarjoamalta lapsiperheiden kotipalvelulta saatavasta käytännön tuesta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on etnometodologia, jonka mukaan toiminnan ymmärrettävyys on tilanteisesti ja paikallisesti osallistujien yhdessä tuottama. Aineiston analysoinnissa käytetään etnometodologisesta perinteestä lähtöisin olevaa jäsenkategoria-analyysia. Sen avulla on mahdollista tarkastella käytänteitä, joilla terveydenhoitajat ja asiakkaat keskustelevat lapsiperheen sosiaalisesta tuesta. Analyysin perusteella asiakkaat ja terveydenhoitajat orientoituivat lapsiperheen lähisukulaisiin ensisijaisena käytännön tuen lähteenä, kun taas lapsiperheiden kotipalvelua pidetään toissijaisena tuen lähteenä. Hyvinvointineuvolan vastaanotolla käyty keskustelu lähisukulaisilta ja lapsiperheiden kotipalvelusta saatavasta käytännön tuesta koostuu sekä käytännöllisistä että moraalisista aineksista. Hyvinvointineuvolan vastaanotolla käsitellään sitä, kuka perhettä auttaa ja missä tilanteessa. Toisaalta terveydenhoitajat ja asiakkaat käyvät implisiittistä neuvottelua siitä, miten vastuulliset vanhemmat toimivat ja millaista on normaali ja tavallinen perhe-elämä. Tämän moraalisen ulottuvuuden tiedostaminen on tärkeää keskusteltaessa hyvinvointineuvolan vastaanotolla asiakkaan sosiaalisista tukiverkoista. Asiasanat:hyvinvointineuvola, jäsenkategoria-analyysi, institutionaalinen vuorovaikutus, sosiaalinen tuki, lapsiperhe

Tutkin pro gradu-tutkielmassani psykoterapeutin tulkinnallisia vuoroja kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Esimerkiksi tulkinnan käsitteen sijasta, käytän tutkielmassani tulkinnallisen vuoron käsitettä. Tutkielmani aineistona on erään psykoterapeutin ja hänen asiakkaansa kaksi videonauhoitettua terapiaistuntoa. Käytän aineiston analyysin metodina etnometodologista keskustelunanalyysia. Kuvaan analyysissa terapeutin tulkinnallisiin vuoroihin liittyviä sanavalintoja, kielellisen muotoilun tapoja sekä tulkinnallisten vuorojen viittauskohteita. Lisäksi tarkastelen sitä, millaisia tehtäviä, funktioita, tulkinnalliset vuorot toimittavat vuorovaikutuksen rakentumisessa. Sanavalintojen ja kielellisten muotoilujen analyysin fokus on lausumien tasolla. Laajemmin vuorovaikutusta analysoidessani tarkastelen tulkinnallisia vuoroja terapiavuorovaikutuksen sekvenssirakenteissa. Tutkimissani terapiaistunnoissa terapeutti aloittaa tyypillisesti tulkinnalliset vuoronsa päättelyä osoittavilla partikkeleilla (kuten eli, elikkä jne.). Toinen lausumatason havaintoni osoittaa terapeutin laativan tulkinnalliset vuorot epävarmaan muotoon kohdellen asiakasta ensisijaisena kokemustensa asiantuntijana. Tulkinnallisten vuorojen viittauskohteita analysoidessani tuon esiin vuorojen ajallisen variaation. Terapeutti voi viitata tulkinnallisilla vuoroillaan asiakkaan juuri edeltävään puheeseen, asiakkaan aiempaan puheeseen meneillään olevassa terapiaistunnossa tai asiakkaan puheeseen ja käyttäytymiseen aiemmissa tapaamisissa. Analysoidessani tulkinnallisten vuorojen funktioita terapiavuorovaikutuksen rakentumisessa, osoitan viisi erilaista tehtävää, joita vuorot toimittavat vuorovaikutuksen rakentumisessa. Tulkinnallinen vuoro voi 1) osoittaa ymmärrystä asiakkaan puheesta, 2) ohjata vuorovaikutuksen kulkua, 3) nostaa asiakkaan puheesta eri näkökulman, 4) esittää päätelmän asiakkaan käyttäytymisestä ja 5) alustaa terapeuttiseen konfrontaatioon. Avainsanat: psykoterapia, tulkinta, keskustelunanalyysi, institutionaalinen vuorovaikutus

Viimeisen sadan vuoden aikana vapaaehtoistoiminnalle perustuva pelastustoiminta on Suomessa ammatillistunut ja muuttunut mitattavaksi, markkinakäsittein ohjattavaksi toiminnaksi. Kun 60- ja 70-luvuilla palomiesten tehtävänä oli vielä pitkälti tulipalojen sammuttaminen ja onnettomuustilanteisiin reagointi, ovat nykypalomiehet kiireellisten ja kiireettömien palveluiden tuottajia, joiden toimintaa ohjataan riskianalyysein ja toimintasuunnitelmin. Palomiehen ammatin kehitys heijastaakin mielenkiintoisella tavalla suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista ja 80-luvulla alkanutta hyvinvointiyhteiskunnan murrosta. Tutkimuksessa kysytään, miten palomiehet yhdessä rakentavat ymmärrystä menneestä ja nykyisestä palomiestyöstään, yhteisöstään ja identiteetistään. Identiteetti ymmärretään tutkimuksessa substantiivin sijaan verbinä, jolloin mielenkiinnon kohteena on se, miten eri tavoin identiteettiä puheessa yhdessä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona ovat kolmessa pelastuslaitoksessa pidetyt kokoussarjat (25 kokousta), joiden tavoitteena oli kehittää palomiesten kanssa uudentyyppisiä työtehtäviä. Aineisto kerättiin vuosina 2001¬2002, palomieslakkojen jälkimainingeissa. Työskentelyssä käytettiin muutoslaboratoriomenetelmää. Palomiesten kokouspuheen analyysissä on käytetty diskurssianalyysiä ja narratiivista analyysia. Tutkimus osoittaa, että palomiesten kokemukset työstään ovat ristiriitaisia: näkökulmasta riippuen samoja tehtäviä voidaan esimerkiksi pitää joko turhina tai luontevana osana palomiestyötä. Tutkimuksen merkittävin tulos onkin kahden erilaisen palomiestyöhön, -yhteisöön ja -identiteetteihin liittyvän jäsentämistavan, diskurssin, tunnistaminen. Ensimmäisessä diskurssissa palomiehen ammatti jäsentyy elämäntavaksi, toisessa työksi. Diskurssit elävät rinnakkaisina jäsentämisen tapoina. Elämäntapadiskurssissa palomiehet jäsentävät työtään menneen palomiestyön kontekstissa, jolloin työtä tarkastellaan suhteessa 70- ja 80-lukujen palomiestyön sisältöihin. Työstä puhutaan lähinnä liittyen urheiluun, asemapalvelutehtäviin tai muuhun hauskaan tekemiseen. Työtä ja sen muuttumista tarkastellaan ensisijaisesti palomiehen näkökulmasta, jolloin palomiestyöksi määritellään keikat , pääasiassa kiireelliset tehtävät. Työssä tapahtuvat muutokset jäsennetään oman organisaation sisäisiksi asioiksi. Identiteettiä rakennetaan suhteessa muihin tekemällä eroa palomiesten ja muiden välille mm. vastakkainasettelun ja oman yhteisön kiinteyden korostamisen keinoin. Työdiskurssi syntyy 90-luvun muutoksia käsittelevän puheen yhteydessä, kun palomiehet ottavat käyttöön aiemmasta poikkeavan tavan jäsentää ja ymmärtää palomiestyö ja sitä kautta myös palomiehen ammatti, identiteetti ja -yhteisö. Toisin sanoen palomiestyön jäsentämisen periaate muuttuu. Diskurssissa palomiestyötä jäsennetään ensisijaisesti yhteiskunnallisen ja toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen kontekstissa. Siinä missä elämäntapadiskurssissa palomiestyön määrittäjäksi asettuu palomies ja palomiestyöksi vaativat kiireelliset tehtävät ja asemapalvelu, määritellään työdiskurssissa palomiestyötä yhteiskunnan tarpeista käsin. Muutos on diskurssissa keskeinen selittäjä: esimerkiksi ambulanssien asiakaskunta on muuttunut, koska yhteiskunta on muuttunut. Kun elämäntapadiskurssissa suhtautumista rakennetaan ensisijaisesti erojen tekemisen kautta, rakennetaan työdiskurssissa suhtautumista uudelleenjäsentämisen avulla. Tutkimuksen palomiehet käyttävät puheessaan erilaisia strategioita, kuten vastakkainasettelua, ulkoistamista, kuulumista ja erottautumista, määritellessään identiteettiään suhteessa muihin Esimerkiksi kuulumisen tunnuspiirteiksi puheessa esitetään saman työajan tekeminen ja työvuorossa eläminen , tasa-arvoisuus, pysyvyys ja työvuoron erityispiirteiden vaikutusten ymmärtäminen. Erottautumista tuotetaan puolestaan eri ryhmien rajaamisella (me ne), tehtävien erilaisuuden ja hierarkkisuuden korostamisella sekä toisen ryhmän toiminnan ja osaamisen vähättelyllä. Esimerkiksi vapaaehtoisten toiminta nähdään sitä merkityksellisempänä mitä vähemmän se uhkaa palomiesten omaa ammattiasemaa. Palomiehet puhuvat myös omasta yhteisöstään, sen toimintatavoista ja arvoista ja samalla määrittelevät ja neuvottelevat asemista, hierarkioista ja vallasta yhteisön sisällä. Palomiesyhteisöä, joukkuetta, käsittelevä puhe jäsentyy elämäntapadiskurssissa, ja siinä on erotettavissa kaksi eri funktiota. Ensimmäisen, edunvalvonnan, funktiona on palomiesten etujen varmistaminen suhteessa muihin työntekijöihin. Edunvalvontaa tehdään puheessa rakentamalla vastakkainasettelu 70- ja 80-luvun työn ja 90-luvun työn välille. Vastakkaisuutta tuotetaan suhteessa siihen, ketkä työyhteisössä työskentelevät (joukkueen kiinteys), suhteessa työnjakoon ja vahvuuteen sekä suhteessa yhteisöllisyyteen. Toiseksi joukkuetta koskeva puhe voidaan nähdä kontrollina, jonka avulla palomiesyhteisö rakentaa puheessaan yhteisiä näkemyksiä, tapoja olla ja tehdä työtä yhteisössä. Eli siinä missä edunvalvonnan voidaan ajatella suuntautuvan palomiesten ja muiden välille, suuntautuu joukkuetta käsittelevässä puheessa käytetyt kontrollin keinot palomiesten välille. Palomiehet esimerkiksi kertovat ja neuvottelevat siitä, mitä yhteisössä saa tai ei saa tehdä. Tutkimus avaa ikkunan palomiestyön arkeen ja palomiesten tapoihin jäsentää palomiestyötä ja sen muutosta. Tutkimus tarjoaakin uudenlaisen tavan jäsentää palomiestyön muutosta ja palomiesyhteisön toimintaa. Samalla tutkimus on kuvaus kolmen työyhteisön kokemista ja läpikäymistä muutosprosesseista suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulta 2000-luvun alkuun.

Suomalaista televisiohistoriaa tarkastellaan usein Yleisradion historiana. Säännöllinen televisiotoiminta käynnistyi kuitenkin kaupallisesti rahoitetun televisioaseman lähetyksillä, ja vuoteen 1964 mennessä Suomessa ehti toimia kolme kaupallista televisioyhtiötä. TES-TV jatkoi pääkaupunkiseudulla vuonna 1956 säännölliset lähetykset aloittaneen Televisiokerhon toimintaa, Mainos-TV aloitti omat lähetyksensä Yleisradion televisiokanavalla seuraavana vuonna ja vuodesta 1960 lähtien TES-kanavan ohjelmistosta vastasi Tesvisio-niminen ohjelmayhtiö. Vasta Yleisradion ostettua Tesvision vuonna 1964 kahden kanavan välillä vallinnut kilpailu vaihtui Yleisradion ja Mainos-TV:n yhteiseen monopoliin. Vaikka TES-TV:n, Mainos-TV:n ja Tesvision toiminta rahoitettiin mainosajan ja kustannettujen ohjelmien myynnillä, yhtiöiden toimintaperiaatteet ja ohjelmistot erosivat monessa suhteessa siitä käsityksestä, jolle julkisen palvelun ja kaupallisen televisiotoiminnan välinen kahtiajako perustuu. Väitöstutkimuksessa puretaan kaupallisen television käsitettä tarkastelemalla niitä merkityksiä, joita kaupalliselle televisiolle tuotettiin niin televisioyhtiöissä ja niiden ohjelmistoissa kuin vastaanotossakin. Aineistoina käytetään ainutlaatuisia televisiopioneerien haastatteluja, ohjelmatietoja, lehtileikkeitä, arkistoaineistoja sekä aikalaistekstejä. Tutkimuksessa esitetään, että sen enempää televisioyhtiöissä kuin julkisessa keskustelussakaan TES-TV:tä, Mainos-TV:tä ja Tesvisiota ei määritelty selkeästi kaupallisiksi televisioyhtiöiksi. Erityisesti Tesvisiosta pyrittiin rakentamaan toista yleistelevisiota Yleisradion Suomen Television rinnalle, mutta pyrkimys monipuoliseen ja kattavaan ohjelmistoon määritti myös TES-TV:n ja Mainos-TV:n ohjelmistoja. Amerikkalaisten sarjafilmien ohella katsojille tarjottiin muun muassa koulutelevisiolähetyksiä, uskonnollista ohjelmaa, kotimaista viihdettä, taide-esitelmiä ja uutisia. Tutkimuksessa kumotaan käsitystä varhaisesta televisiotoiminnasta teekkarien harrasteluna. Kaupallinen televisiotoiminta ammattimaistui hyvin nopeasti 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, kun ohjelmat ja mainokset pyrittiin erottamaan toisistaan, ohjelmistoa rakennettiin erilaisia ohjelmistonsuunnittelun strategioita soveltaen ja televisiolle etsittiin aktiivisesti uusia, välineelle ominaisia ilmaisumuotoja. Lisäksi tutkimus purkaa ajatusta kaupallisen television ja amerikkalaisuuden kytköksestä. Vaikka kaupallisten televisioyhtiöiden ohjelmistoihin sisältyi merkittävä määrä ulkomaista ja erityisesti amerikkalaista ohjelmaa, korostettiin myös toiminnan suomalaisuutta esimerkiksi muokkaamalla ulkomaisia ohjelmaideoita kotimaiseen kulttuuriin sopiviksi. Kaupallisissa televisioyhtiöissä vallinnut käsitys suomalaisuudesta nojautui keskiluokkaiseen, kodin, uskonnon ja isänmaan ympärille rakentuvaan arvomaailmaan. This study examines the meanings of commercial television in the early Finnish television culture. The analysis focuses on three television companies, TES-TV, MTV (in Finnish Mainos-TV) and Tesvisio. TES-TV was the first to start regular television broadcasting in 1956. The station was owned by the Foundation for the Technology Promotion and funded by advertising and sponsored programming. In 1960, a company called Tesvisio was established to manage the programming of the channel. Broadcasting became more professional and commercial Tesvisio even operated a network of three television stations. After ending up in a financial crisis, the company was bought by YLE, the Finnish public broadcasting company. MTV was established by advertising agencies and film companies in order to introduce television advertising in Finland. Regular broadcasts started in 1958. MTV did not have a channel of its own, but it leased broadcasting time from YLE s channel and was subject to YLE s programme policy. The research task is divided into three questions, which concern the meanings of commercial television in the television companies, in their programming and in the reception. The questions correspond the three dimensions of television culture: production, text and reception. Television is here studied as a cultural form produced by the discourses and uses of the medium. The dichotomy of public service television and commercial television is applied as a conceptual starting point. The empirical material consists of the interviews of the Finnish television pioneers, the programming of the companies (as published on tv guides), newspaper and magazine clippings (editorials, letters to the editor, columns), archived documents and contemporary writings. The results of the analysis are discussed in three chapters. The first of them focuses on the commercial television as a part of the Finnish television system. Thus, it includes writing the institutional history of commercial television. By analysing the licences, funding, competition and public discussion, among other things, I want to point out the exceptional nature of the three television companies: they were in many ways operating more like public television than commercial television companies. Even in the public discussion, they were separated from the American model of commercial television. The next chapter covers the meanings of television production. The analysis of programme policy, programming strategies, serial programming, censorship, audience building, different types of advertising and programming as well as early televisual experimentations reveals how the television production and programming became professionalized in a few years. This observation overrules the common belief of early commercial television as a mere hobby of the radio engineers. Actually, the first experiments laid the base for the Finnish television culture. In the third chapter I focus on the discourses that supplied the commercial television with the layered meanings of nationality and internationality. In the Cold War context, the commercial television companies were actively aiming at promoting Western (television) culture in Finland, but at the same time, they were emphasizing a special national and cultural identity. The chapter explores the meanings of Finnishness by focusing on the themes of patriotism, religion, education, family, consumer culture and middle class culture, for example. All in all, the analysis reveals that there were actually two discursive formations of commercial television: one of them was a hypothetical construction based on the experiences of American commercial television, the other represented the Finnish commercial television companies. In fact, TES-TV, MTV and Tesvisio were hardly ever labelled as commercial but were more like public television companies aiming at pluralism and diverse programme types.

Tutkimuksen keskeisenä tehtävänä on akuutin lastensuojelun sosiaalityön kuvaaminen Satakunnan sosiaalipäivystyksessä. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda näkyväksi sitä, miten ja millaisena lapsen paikka kiireellisen sijoituksen tilanteissa rakentuu sekä miten ja minkälaisina sosiaalityöntekijät kuvaavat kiireellisiä sijoituksia. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi. Tutkimusaineisto koostuu vuoden 2009 aikana Satakunnan sosiaalipäivystyksessä tehdyistä kiireellisen sijoituksen päätöksistä, joita on 40 kappaletta. Sijoituspäätöksille kirjataan toimenpiteen kannalta olennaiset tiedot. Tutkimuksessa lähestytään kiireellisiä sijoituksia lastensuojelun sosiaalityön institutionalisoituneina vuorovaikutustapahtumina. Kyseessä on akuutin lastensuojelun sosiaalityön kielellisen vuorovaikutuksen mikromaailman analysoiminen eli tutkimus liittyy sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimuksen jatkumoon. Varsinaisena tutkimusmetodina käytetään systemaattista tekstinanalyysia sisällönanalyysin keinoin sekä keskustelunanalyyttisen perinteen mukaista jäsenkategoria-analyysia (MCD). Analyysissä on hyödynnetty systemaattista analyysiapparaattia. Tutkimusaineistoa analysoimalla päästään mahdollisimman lähelle kiireellisten sijoitusten tilanteita ja tunnelmia sosiaalityöntekijän tuottaman tulkinnan näkökulmasta. Tutkimuksessa sovelletaan Erving Goffmanin (1997) teoriaa vuorovaikutuksen sosiaalisesta rakentumisesta tutkimustulosten raportoinnissa. Sijoituspäätöksillä lapset eivät olleet hiljaisia, vaan he kuuluivat ja näkyivät. Useimmiten sosiaalityöntekijät kuvasivat kiireellisen sijoituksen tilanteita perheen ongelmakehyksestä ja nuoren ongelmakehyksestä käsin, mitä kautta lapsen paikka kiireellisen sijoituksen tilanteissa rakentui. Sijaishuoltoon lähteminen ja sinne sopeutuminen osoittautuivat merkittäväksi käännekohdaksi kiireellisten sijoitusten kuvauksissa sekä lapsen että nuoren kohdalla. Lapsen lähtiessä vastaanottokotiin hänelle rakennettiin uutta sopeutuja ja selviytyjän identiteettiä. Identiteetin uudelleenrakentamista auttoi, mikäli lapsi tai nuori itse oli sopeutuvainen sijaishuoltoon ja ymmärsi tilanteen tai sijoituksen välttämättömyyden. Käytännön työn erittely nostaa esiin sosiaalityön sekä tiedostettua, että tiedostamatonta toimintaa, valintoja, rutiineja ja niihin liittyviä eettisiä ja moraalisia velvoitteita. Tutkimuksen avulla onkin mahdollista eritellä ja jäsentää kiireellistä lastensuojelun sosiaalityötä ja pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi teemme, mitä teemme ja miten teemme. Asiasanat:sosiaalityö, lastensuojelu, sosiaalipäivystys, lapsen paikka, kiireellinen sijoitus, asiakirja ja jäsenkategoria-analyysi

Lokakuun 26. päivä vuonna 2008 järjestettiin Suomen historian kolmannetkymmenennet kunnallisvaalit. Vaalipäivää edelsi useiden viikkojen intensiivinen kampanjointi, jonka aikana äänestäjät saivat tutustua puolueiden valtakunnallisiin poliittisiin kampanjoihin. Tämä tutkimus keskittyy noista kampanjoista kolmeen, eli Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n kunnallisvaalikampanjoihin. Tutkimuksen lähtökohta on se, että lähes kaikki jotakin tuotetta tai palvelua kauppaavat tahot käyttävät nykyaikana mielikuvamarkkinointia, eikä politiikka poikkea tästä käytännöstä. Päinvastoin, poliitikot ja poliittiset puolueet käyttävät imagonsa rakentamiseen samankaltaisia keinoja kuin kaupallisten tuotteidenkin valmistajat. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Kokoomus, Keskusta ja SDP rakensivat kunnallisvaalikampanjansa, millaisia mielikuvia ne niissä pyrkivät viestimään ja miksi ne pyrkivät juuri näihin mielikuviin. Tutkin erityisesti myös sitä, millaisilla keinoilla puolueet tavoittelemiaan mielikuvia rakensivat Tutkin Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n vaalikampanjoita kahdella, toisiaan täydentävällä tavalla. Tein yhden kampanjan rakentamiseen ja sen tavoitteisiin keskittyvän teemahaastattelun kutakin puoluetta kohti. Yhteensä haastatteluja kertyi siis kolme kappaletta. Sen jälkeen tarkastelin puolueiden kunnallisvaalikampanjoiden sisältöjä sekä teemahaastattelumateriaalien valossa että teoriaohjaavaa sisällönanalyysia apunani käyttäen. Käyttämäni teoreettinen viitekehys on lähdekirjallisuudesta erittelemäni imagonrakentamisen toimintamekanismi, ja lisäksi käytän apuna myös mainonnan tutkimuksen teoriaa sekä sen havaintoja mainosten toimintaperiaatteista. Tutkimuksesta käy ilmi se, että puolueet käyttivät kampanjoissaan useita tyypillisiä mielikuvan- ja imagonrakentamisen keinoja, kuten esimerkiksi kilpailijasta erottumista, samaistumiseen pyrkimistä ja assosiaation tuottamista väreillä. Lisäksi erityisesti tutkimushaastatteluista käy ilmi, että yksityiskohtainen mielikuvanrakentamisen keinoista puhuminen on puolueille ongelmallista, ja paradoksaalisesti yksi mielikuvanrakentamisen keinoista on sen hyödyntämisen kieltäminen tai vähättely Mielikuvakampanjointia käyttämällä puolueet pyrkivät vaaleissa herättämään äänestäjien kiinnostuksen ja huomion niiden poliittista sanomaa kohtaan. Puolueet itse korostivatkin mielikuvanrakentamisen sijaan poliittisen sanoman sisältöä kampanjoissaan, toivoen vaalimainosten ohjaavan ihmiset joko mukaan toimintaan tai ainakin ottamaan selvää vaalien poliittisesta sisällöstä. Asiasanat:mielikuva, imago, imagonrakentaminen, poliittinen viestintä, vaalikampanja

Tutkimuksessa tarkasteltiin sikainfluenssan stressitekijöiden ja sikainfluenssan takia valittujen stressinsäätelykeinojen yhteyttä vastaamishetken yleiseen stressitasoon epidemian aikana soveltaen psykologista stressimallia. Tarkoituksena oli selvittää sairaanhoitopiirien terveydenhuoltohenkilöstön rasitusta epidemian aikana ja tutkia, mitkä stressinsäätelykeinot välittivät sikainfluenssan stressitekijöiden ja vastaamishetken yleisen stressitason välistä yhteyttä. Tutkimus perustuu 4.12.2009 – 11.1.2010 toteutettuun verkkokyselyyn, jossa tutkimukseen suostui 194 työntekijää kolmen sairaanhoitopiirin operatiivisten, sairaanhoidollisten, konservatiivisten ja psykiatristen yksiköiden terveydenhuoltohenkilöstöstä sekä 355 18 – 64 -vuotiasta medialukutaitoista suomenkielistä henkilöä. Aineistosta 85 % oli naisia ja 6 % ilmoitti sairastaneensa sikainfluenssan. Sairaanhoitopiirit olivat pieniä tai keskisuuria, eri puolilta Suomea ja niiden alueella kirjattiin keskimääräistä vähemmän varmennettuja ja epäiltyjä sikainfluenssatapauksia. Sikainfluenssan sairastaneiden, sen ehkä sairastaneiden ja sairastamattomien välisiä eroja tutkittiin ristiintaulukoimalla ja varianssianalyyseillä. Klusterianalyysien perusteella vastaajat jaettiin kolmeen ryhmään. Vähän, kohtuullisesti ja paljon sikainfluenssan takia stressaantuneiden eroja vastaamishetken yleisessä stressitasossa testattiin kaksisuuntaisissa varianssianalyyseissä, joissa tarkasteltiin ryhmien yhdysvaikutusta kohde- ja vertailuryhmän kanssa. Sikainfluenssaan liittyvä rasittuneisuus arvioitiin stressitekijöissä raportoidun stressin voimakkuutena. Henkilöstön ja vertailuryhmän välisiä eroja tarkasteltiin t-testein, Mann-Whitneyn U-testeillä sekä ristiintaulukoimalla. Organisaatioyksiköiden välisiä eroja tarkasteltiin yksisuuntaisilla varianssianalyyseillä. Vastaamishetken yleisen stressitason selittymistä tutkittiin hierarkkisella regressioanalyysillä. Stressinsäätelykeinojen yhteyttä vastaamishetken yleiseen stressitasoon selvitettiin kovarianssianalyyseillä, niiden välistä yhdysvaikusta useampisuuntaisella varianssianalyysillä ja niiden yhdysvaikutusta stressiprofiilin kanssa kaksisuuntaisella riippumattomien muuttujien varianssianalyysillä. Lazaruksen ja Folkmanin stressiteorian mukaisesti noin puolet vastaajista oli tulkinnut sikainfluenssaan liittyvien asioiden vaikuttavan heidän hyvinvointiinsa, mikä ilmeni stressinä ja vain 4 % vastaajista ei ollut käyttänyt vaihtoehtoina olleita stressinsäätelykeinoja sikainfluenssan takia. Toisaalta stressi läheisten terveydentilasta sikainfluenssan takia kuormitti vastaajia eniten. Viidesosa henkilöstöstä ja vertailuryhmästä raportoi paljon sikainfluenssaan liittyvää stressiä. Sukupuoli ja koulutustaso, stressi läheisten terveydentilasta, työssä ja omasta terveydentilasta sikainfluenssan takia, osa stressinsäätelykeinoista ja sikainfluenssan vaivaaminen vastaamishetkellä selittivät 24,3 % vastaamishetken yleisestä stressitasosta. Sikainfluenssarokotteeseen tai käytyyn yleiseen keskusteluun liittyvä stressi oli yhteydessä yleiseen stressitasoon, mutta kumpikaan ei lisännyt mallin selitysastetta. Huolesta muille puhuminen, ajan viettäminen läheisten kanssa epidemian takia ja asian ajatteleminen perusteellisesti olivat yhteydessä matalampaan yleiseen stressitasoon eli ne olivat adaptiivisia stressinsäätelykeinoja epidemian aikana. Ajatusten vältteleminen ei ollut yhteydessä matalampaan yleiseen stressitasoon. Asiaa perusteellisesti ajatelleilla oli matalampi yleinen stressitaso, jos he olivat puhuneet huolesta muille ja nauraneet sikainfluenssan takia. Epidemiaan liittyvän stressin voimakkuus vaikutti nauramisen adaptiivisuuteen siten, että sikainfluenssan takia nauraminen madalsi paljon stressaantuneiden yleistä stressitasoa. Sairaanhoitopiirien terveydenhuoltohenkilöstön ja vertailuryhmän rasittuneisuus sikainfluenssan takia tai heidän vastaamishetken yleiset stressitasonsa eivät eronneet toisistaan. Henkilöstössä oli vaikutettu omaan työhön useammin kuin vertailuryhmässä. Pohjoisimman sairaanhoitopiirin henkilöstö raportoi sikainfluenssan takia enemmän stressiä työssään, mutta yleisessä stressitasossa sairaanhoitopiirien välillä ei ollut eroa. Sairastuneiden ja ehkä sairastaneiden muita vastaajia voimakkaampi stressi sikainfluenssasta käydystä yleisestä keskustelusta ja rokotteen saatavuudesta on saattanut myötävaikuttaa heidän sairastumiseensa. Epidemian aikaisten esitteiden ja tiedottamisen tulisi sisältää lyhyet ohjeet epidemiaan liittyvän stressin lievittämiseen. Sairaanhoitopiirien järjestämät mahdollisuudet kollegoiden tukeen, asiasta puhumiseen ja työssä vaikuttamiseen epidemian aikana vähentävät henkilöstön rasittumista työssä. Tulosten valossa henkilöstöhallinnollisia tukitoimia tulee tarjota organisaatioyksiköstä riippumatta koko terveydenhuoltohenkilöstölle. Henkilöstön ohjeistaminen omasta ja läheistensä terveydentilasta huolestuneiden potilaiden kohtaamiseen tulisi sisällyttää osaksi pandemiaan varautumista. Tämän tutkimuksen perusteella epidemian takia stressaantuneen kannatta hakea luotattavia tiedonlähteitä asian ajattelemisen perustaksi, jotta asia ei vaivaisi pitkään, puhua huolesta muille ja hakeutua positiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. ENGLISH ABSTRACT This study examines the relation of A(H1N1) related stress factors (worry for one’s own health or the health of a loved one, stress at work, stress related to the influenza vaccine or the public debate) and of the self-selected stress management methods to the general level of stress at the time of responding during the epidemic from the perspective of the Folkman and Lazarus stress theory. The research material consisted of 194 health care workers from operative, nursing, conservative and psychiatric units of three small to medium sized hospital districts around Finland and control group (n = 355), who voluntarily filled an online questionnaire 4.12.2009 – 11.1.2010. 85 % were women and 6 % reported morbidity. There were less than average suspected and confirmed cases of A(H1N1) in the hospital districts included in the study. The well-being of loved ones was the greatest source of stress from A(H1N1). In hierarchical regression analysis gender and level of education, A(H1N1) related stress about the well-being of loved ones, at work and about one’s own health, some of the stress management methods and the level affected by A(H1N1) at the time of responding explained 24,3 % of the reported general level of stress. Stress related to the vaccine or the public debate was related to general level of stress, but they did not add to the model even when the variables were rotated. In covariance analyses talking with others about A(H1N1) related worry, spending time with loved ones because of the epidemic and thinking it through thoroughly resulted in a lower level of general stress, which indicates them being adaptive stress management methods during the epidemic. Avoiding A(H1N1) related thoughts was not adaptive during the epidemic. The analysis of variance with all stress management methods revealed that respondents who thought it through thoroughly reported less general stress if they had talked with others about their worry and if they had laughed because of A(H1N1). Two-Way analyses of variance showed that the adaptivity of laughing depended on the level of A(H1N1) related stress which formed three groups in K-means cluster analyses. Laughing was related to a lower level of general stress among the high A(H1N1) related stress group. The health care staff and the control group did not differ in A(H1N1) related stress or in the general level of stress. Both reported A(H1N1) related stress at work, but the health care staff reported having influenced their work more often. More A(H1N1) related stress at work was reported n the northern hospital district where the epidemic broke out, but the districts did not differ in the general level of stress. Stress related to the vaccine or the public debate was greatest among those fallen ill and this may have contributed to morbidity. Public brochures should deliver short instructions on what to do with fear or stress about the epidemic. During an epidemic organization support best manifests itself in organizing possibilities to speak with others about the epidemic, to receive collegial support and to influence one’s own work. The results of analysis of variance indicate that stress management programs are to be offered to all health care staff regardless of organization unit. A strategy on guiding the health care staff in confronting and guiding anxious patients and relatives should be incorporated into the pandemic preparedness plans. During the epidemic it was advisory to search for reliable sources of information to thoroughly think the matter through, speak with others about the worry and find social support. Asiasanat:H1N1, epidemia, stressi, stressitekijät, stressinsäätely, selviytymiskeinot, adaptiivinen, sosiaalinen tuki, sosiaalisen tuen hakeminen, nauru, rukoileminen, hyväksyntä, julkinen terveydenhuolto, verkkokysely, epidemic, stress, strain, stress management, coping methods, adaptive, seeking social support, humor, praying, acceptance, health care, internet survey

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten syrjäytyneiden nuorten toiseutta rakennetaan eräässä Internetin verkkokeskustelussa. Pyrkimyksenäni on saada selville, minkälaisilla kategorioilla nuorista puhutaan keskustelussa ja minkälaisia erontekoja tehdään nuorten ja muiden ihmisten välillä. Löytämieni kategorioiden ja erontekojen avulla tutkin nuorten ja erityisesti syrjäytyneiden nuorten toiseuden rakentumista. Tärkeimpänä teoreettisena käsitteenä tutkielmassani on toiseus, ja tutkielmani pohjautuu syrjäytymiskeskustelun perinteeseen sekä nuorisotutkimukseen. Aineistona käytän Iltalehti.fi -sivustolta poimimaani verkkokeskustelua Miten nuorten syrjäytymistä voitaisiin estää?, joka koostuu yhteensä 255 viestistä. Analysoin verkkokeskustelua kahdella menetelmällä, jotka ovat kategoria-analyysi sekä kulttuuristen erontekojen tutkiminen. Kategoria-analyysin perusteella olen jakanut aineistosta löytyneet nuorten kategoriat viiteen kategoriaryhmään, jotka olen nimennyt seuraavasti: suomalainen nuori, kelvoton nykynuori, nuori työelämän altavastaajana, huono-osainen nuori ja potentiaalia täynnä oleva nuori. Kategoriaryhmien kautta saa kuvan siitä, minkälaisissa konteksteissa nuorista puhutaan verkkokeskustelussa. Kulttuuristen erontekojen avulla olen muodostanut kuusi keskeistä aineistossa esiintynyttä erontekoa. Nämä eronteot ovat keski-ikäinen – nuori, kunnon kansalainen – valtion elätti, tekijä – uhri, nuori – maahanmuuttaja, hyvä nuori – paha nuori sekä tyttö – poika. Aineistosta esiin nousseet kategoriaryhmät sekä kulttuuriset eronteot osoittavat, että yhteiskunnassa jaetaan ihmisiä Meihin ja Toisiin. Kategoriat järjestyvät yhteiskunnassa hierarkisesti. Tuloksista selviää, että tiettyjen kategorioiden edustajat kuuluvat yhteiskunnan keskukseen, toiset marginaaliin ja jotkut ekskluusioon eli yhteiskunnan ulkopuolelle. Palkkatyö määrittää selkeimmin sitä, kuka kuuluu keskukseen. Nuoret päätyvät useimmiten marginaaliin, vaikka olisivatkin palkkatyössä. Ekskluusioon eli yhteiskunnan ulkopuolisiksi määrittyvät vahvimmin ne yksilöt, jotka ovat vapaaehtoisesti ilman työtä ja elävät valtion sosiaaliavustuksilla. Tutkielmani tulokset kertovat, että nuorista rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa helposti kuva Toisina. Eniten nuoria toiseuttavat heidän ikänsä, heidän suhteensa työhön ja työmarkkinoihin, sekä heidän erilaisuutensa verrattuna aikuisiin. Vanhemman väestön uskomukset nuorisosta ohjaavat vahvasti nuorista välittyvää kuvaa, ja nuoret kuvataan usein kielteisesti. Nuoriin kohdistuu huolta ja moraalista paniikkia. Pohjimmiltaan saamissani tutkimustuloksissa on kyse normaliteetin ja kansalaisuuden tuottamisesta. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakennetaan käsityksiä ja oletuksia siitä, ketkä ovat normaaleja ja poikkeavia, ja ketkä ovat täysivaltaisia kansalaisia. Nuoret eivät aineistoni perusteella useimmiten asetu täysivaltaisen ja normaalin kansalaisen kategorioihin. Tulokset johdattavat pohtimaan sitä, miksi nuoret nähdään yhteiskunnassamme usein ongelmallisina ja vajavaisina. Asiasanat:nuoret, toiseus, eronteot, kategoriat, keskus, marginaali, ekskluusio

Tutkielmani käsittelee eläkeikäisten omaishoitajien kokemuksia palvelusetelistä osana omaishoitoa sekä sitä, miten he kokevat omaishoitajuuden vaikuttavan jaksamiseensa. Tavoitteenani on selvittää, miten palveluseteli on osattu ottaa käyttöön korvaamaan omaishoitajille kuuluvat lakisääteiset vapaapäivät ja missä muodossa palveluseteliä on käytetty. Lisäksi pyrin selvittämään, mitkä seikat ovat vaikuttaneet palvelusetelin käytettävyyteen, sekä tuomaan esille omaishoitajien omakohtaisia näkemyksiä omasta jaksamisestaan, kuin myös sitä, vaikuttaako palveluseteli omaishoitajien kokemaan jaksamiseen. Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan laadullisin menetelmin. Tutkimukseni aineisto on kerätty teemahaastattelumenetelmää käyttäen ja aineisto koostuu yhdeksästä haastattelusta. Tämä työ on ajankohtainen, koska palveluseteli on ollut Tampereella käytössä vasta muutaman vuoden, jolloin eläkeikäisten omaishoitajien kokemuksia palvelusetelistä ei ole vielä koottu yhteen. Koska tutkimukseni keskittyy eläkeikäisiin omaishoitajiin, joista osan oma terveydentila on myös heikentynyt, lakisääteisten vapaapäivien korvaaminen palvelusetelillä sekä heidän omakohtaiset kokemukset jaksamisesta, ovat mielenkiintoisia. Tampereella omaishoitajien mahdollisuutta käyttää lakisääteisiä vapaapäiviä on tuettu palvelusetelijärjestelmällä, jolloin yksi palveluseteli vastaa yhtä lakisääteistä vapaapäivää. Tällöin lakisääteinen vapaapäivä muuttuu vapaatunneiksi palveluntuottajan tarjoaman palvelun kestosta riippuen. Tämä vaikuttaa selvästi omaishoitajien jaksamiseen sekä haluttomuuteen käyttää palveluseteliä kokonaisen vapaapäivän menetyksen pelossa. Tulosten perusteella voidaan todeta, että eläkeikäiset omaishoitajat ovat ottaneet palvelusetelin vastaan hieman erilaisin tuntemuksin. Osalle omaishoitajista palveluseteli näyttäytyy mieluisana hengähdyshetkenä kokopäiväisestä hoidosta tai tuo kaivattua ulkopuolista seuraa kotiin. Osa taas suhtautuu siihen negatiivisesti sen avulla mahdollistettavan palvelun keston ja sitä kautta menetetyn kokonaisen vapaapäivän takia. Omaishoitajat ovat kuitenkin saaneet hieman ristiriitaista tai puutteellista informaatiota palvelusetelin käytettävyydestä, jolloin sen käyttäminen siinä laajuudessa, jossa sitä on suunniteltu käytettävän, ei ole tutkimukseni tulosten mukaan mahdollista. Tästä syystä tulevaisuudessa olisikin tärkeä tutkia syitä siihen, miksi omaishoitajat eivät halua käyttää lakisääteisiä vapaitaan ja eroavatko nais- ja miesomaishoitajien näkemykset vapaapäivien käytöstä. Avainsanat: omaishoitajuus, jaksaminen, palveluseteli ja kokemus.

Pro gradu -tutkielma kartoittaa sarjakuvajournalismin suhdetta journalismiin ja sen konventioihin. Vuosituhannen vaihteessa journalismi on murtautunut yhä voimallisemmin ulos mediayrityksistä sekä niiden totutuista levityskanavista ja esitystavoista. Tympäytyminen ”perinteiseen amerikkalaiseen journalismiin” sai 90-luvulla myös amerikanmaltalaisen toimittajan Joe Saccon etsimään uusia tapoja kertoa sodasta. Sacco löysi sarjakuvasta tuoreen ja yleisöä kiinnostavan lähestymistavan Lähi-Idän konfliktiin, ja Palestiinan (suom.2004) menestyksen vanavedessä onkin syntynyt ilmiö, jota on nimitetty sarjakuvajournalismiksi, tutkivaksi sarjakuvaksi tai graafiseksi journalismiksi. Tutkielman tarkoitus on antaa ensinnäkin yleisesitys tästä Suomessa toistaiseksi tutkimattomasta ilmiöstä. Toiseksikin tutkimus pyrkii kuvaamaan minkälaiseksi journalismi ja sen konventiot taipuvat sarjakuvan mediassa. Journalismia tarkastellaan tutkimuksessa muutoksessa olevana genrenä, joka taloudellisten ja sosiaalisten muutospaineiden vaikutuksesta löytää luovia tapoja uudistua. Genreteoriaan pohjautuen sarjakuvajournalismi voidaan ymmärtää vielä varsin vakiintumattomaksi genreksi, jossa konventionaalisen journalismin rakennusaineksista kootaan uuteen ympäristöön –sarjakuvaan – soveltuva hybriditeksti. Osa aineksista on omaksuttu sellaisenaan, osaa on jouduttu jalostamaan uuteen mediaan sopivaksi ja osa keskeiseksikin mielletyistä konventioista on hylätty kokonaan. Sarjakuvajournalismi ei ole vain journalistista sisältöä sarjakuvamuodossa, vaan uusi media muuttaa väistämättä myös käsitystä siitä, minkälaista journalismi voi tai saa olla. Kielitieteestä, kulttuurintutkimuksesta ja viestintätieteistä ammentava genreteoria toimii teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle ja sen tavoitteille. Varsinaisena aineistona on käytetty yhdeksää ranskalaisessa XXI-aikakauslehdessä ilmestynyttä sarjakuvareportaasia, joita on analysoitu teoriaohjaavasti laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta nousi useita eri tapoja muodostaa suhde journalismiin: sarjakuvareportaasi voi olla sommittelultaan, kerrontatekniikoiltaan ja tekstityypeiltään voimakkaasti lehtireportaasia muistuttava, mutta reportaasien joukossa oli myös juonellista fiktiota, jossa henkilöhahmot ja tapahtumat on yhdistelty todellisten ihmisten ja heidän kokemustensa pohjalta. Sarjakuvajournalismille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä silminnähdyn todellisuuden ja tuon kokemuksen yksilöllisen, taiteellisen ilmaisun välinen jännite. Asiasanat:sarjakuvat, journalismi, genret

Väitöstutkimuksessa tarkastellaan poliittisen kansalaistoiminnan muutosta vuosituhannen vaihteesta näihin päiviin. Tutkimuskohteena on uudentyyppinen vaihtoehtoisia poliittisen toiminnan muotoja hakeva kansalaistoiminta postmoderneissa poliittisissa liikkeissä sekä internetissä tapahtuva poliittinen toiminta. Tietokonevälitteisen viestintäteknologian poliittisen käytön kasvu on nopeuttanut muutosta poliittisesti toimimisessa. Internet-kampanjoinnin räjähdysmäinen lisääntyminen on entisestään vauhdittanut poliittisen toiminnan yksilöitymistä, lisännyt politiikan tekemisen paikkoja ja kanavia, luonut uusia julkisuustiloja ja jopa vaikuttanut itse toiminnan ja interaktion muotoihin. Poliittisesti toimiminen paikantuu politiikan fragmentteihin sekä asiakohtaistuu. Postmodernit uudet yhteiskunnalliset liikkeet sekä sosiaalisen median alustoilla (kuten Youtube, Facebook, Twitter jne.) esiin tuleva politikointi haastavat ja esittelevät toisenlaisen tavan vaikuttaa ja toimia poliittisesti. Poliittisesti toimiminen asiakohtaisesti ei välttämättä edellytä pysyvää rakennetta tai organisaatiota, vaan se voi keskittyä pitkälti esitettyjen ajatusten ympärille. Väitöstutkimuksessa tarkasteltavaa tapaa toimia poliittisesti voi kutsua refleksiiviseksi politiikaksi. Siinä kuvataan yhtäältä refleksinomaista tapaa reagoida poliittisiin epäkohtiin ja asiakysymyksiin sekä toisaalta pohditaan niiden politisoimista reflektiivisen poliittisen arvion seurauksena. Tämä painottaa toimijoiden omien poliittisten arvioiden merkitystä ja arvoa osallistumisen ja toiminnan pontimina. Refleksiivisessä politiikassa korostuvat ei-materiaaliset arvot, henkilökohtaisuus, aktiivinen kansalaisuus, osallistuminen ja itsensä toteuttaminen. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on hakea yhteisiä nimittäjiä erilaisissa toimintaympäristöissä esiin nousevasta poliittisesta toiminnasta. Keskeisin tällaisista nimittäjistä on poliittisesti toimimisen ja poliittisen arvioimisen subjektilähtöisyys. Yksilöllisten valintojen seurauksena syntyneitä päätöksiä alkaa toimia poliittisesti tarkastellaan sekä postmodernien poliittisten liikkeiden kontekstissa että erityisesti internetiä hyödyntävässä poliittisessa toiminnassa, joka voi olla jopa yhden yksilön pyrkimystä vaikuttaa asiantiloihin. Tällaisessa toiminnassa yksilö pyrkii asia- tai teemakohtaisen toimijaverkoston luomiseen. Väitöstutkimuksessa selitetään poliittisesti toimimista, niin yksilöllistä kuin kollektiivista, yksilön valintojen näkökulmasta ja seurauksena. Mielenkiinto kohdistuu ensisijaisesti siihen, miksi yksilö alkaa toimia poliittisesti ja vasta toissijaisesti siihen, minkälaisia muotoja toimiminen saa. Subjektiivisesti koettujen asioiden ja ilmiöiden politisoituminen ja toimintaa edeltävä poliittinen arvio nostetaan tässä tutkimuksessa poliittisesti toimimisen ja vaikuttamisen alkupisteeksi. Sekä kollektiivista että yksilöllistyvää poliittisesti toimimista tarkastellaan fenomenologista filosofiaa soveltaen ja postmodernia kulttuuriteoriaa hyödyntäen. Political action and participation are in a state of change. According to various studies, citizen-initiated spontaneous activities are a strengthening virile tendency in the recent development of political participation and action. Due to this development, individualized motivation to participate in political action has become more and more salient. This personalized turn has changed the nature of political activities as well. As a consequence of the personalized motivation, the spaces, motivational drive, styles and forms and even means and ends of political action are increasingly determined by the acting individual. This study seeks to contribute to an understanding of such political activities that are different from then institution-centered political activities and electoral participation. Activities are not built around any specific political ideas, rather they politicize personal concerns. This is clearly contradicting the traditional paradigm of how to understand the political action and participation. Particularly, the Internet has changed the forms and styles of political activities. The contemporary milieu of political action and participation has fractured into a diverse, complex multi-spatial network in which several controversial motivational drives; re-scaled political priorities; manners and styles of making an impact are emerging. On the non-hierarchical, unstructured and constantly reshaping Internet-environment the action and its effects are derived from the motives of actor(s) having necessarily nothing to do with the traditional institutionalized politics. In most cases, the issue-specific individually orientated political interventions differ from the traditional institution- and state-oriented political activities in respect of their agenda, aims, temporal duration, and lines of chosen activities. People are devoting to act through new channels and seeking new ways and styles to act politically. This phenomenon has been named as reflexive politics, which refers to such an understanding of political activities in which political conflicts are arising from clashes of different subjective values, lifestyles and attitudes. The notion refers to the merging of political judgment into private concerns and to the outcomes of action taken on the basis of reflective judgments. Focusing on the citizen-initiated or individuated issue-specific political intervention emphasizes the fragmented nature of the political activity. Such politics does not seek to solve big political problems or wrongs , rather it demands the improvement to a self-governance in an individual s own personal life by defending the people s right to self-determine what kind of life they want to live and in which sort of world they want to live that life. The theoretical frameworks of this study is adopted from phenomenological philosophy and postmodern political theory.

Kasvonilmeiden avulla tapahtuva tunteiden viestittäminen on olennainen osa vauvan ja aikuisen välistä vuorovaikutusta. Kyky erotella kasvoilla ilmaistuja tunteita ja säädellä käyttäytymistä vuorovaikutuskumppanin tunneilmaisujen avulla kehittyy merkittävästi ensimmäisen elinvuoden aikana. Erityisesti itsenäisen liikkumisen aloittamisen myötä tulee tärkeäksi osata yhdistää tunneilmaisuja niiden esiintymiskontekstiin (esim. vanhemman pelästyminen lapsen joutuessa potentiaalisiin vaaratilanteisiin). Aikaisemmissa tutkimuksissa onkin havaittu, että yli puolen vuoden ikäisten vauvojen tarkkaavaisuus suuntautuu voimakkaammin pelkoa kuin iloa ilmaisevia kasvonilmeitä kohti. Ei kuitenkaan tiedetä, heijastaako huomion kiinnittyminen pelokkaisiin kasvoihin suoranaisesti niiden emotionaalisen sisällön käsittelyä vai sitä, että pelkoa ilmaistaan tyypillisessä pienten vauvojen kasvuympäristössä suhteellisen harvoin. On myös epäselvää, onko tarkkaavaisuuden suuntautuminen kasvonilmeisiin vauvaiässä tahdonalaisesti säädeltyä vai automaattista (tahatonta). Väitöskirjan neljässä osatutkimuksessa pyrittiin selvittämään, missä iässä vauvojen tarkkaavaisuus alkaa suuntautua korostuneesti pelon tunneilmaisuja kohtaan ja minkälaiset mekanismit tarkkaavaisuuden suuntautumista välittävät. Tarkkaavaisuutta tutkittiin silmänliikkeiden ja aivojen sähköisen toiminnan rekisteröinnin sekä sydämen syketaajuuden mittauksen avulla. Tutkimustulokset osoittivat, että pelon havaitseminen kasvonilmeistä muuttuu puolen vuoden iässä: 7 kuukauden ikäisten vauvojen tarkkaavaisuus suuntautui voimakkaammin kohti pelkoa kuin iloa ilmaisevia kasvoja, mutta 5 kuukauden ikäisillä vauvoilla vastaavaa tarkkaavaisuuseroa ei havaittu. Seitsemän kuukauden ikäisillä erot näkyivät pidempinä katseluaikoina sekä eroina tarkkaavaisuuden säätelyyn osallistuvan prefrontaalisen aivokuoren sähköisessä aktivaatiossa. Muissa tutkimuksissa havaittiin, että kun kasvonilmeet kilpailivat vauvan huomiosta muiden ärsykkeiden kanssa, tarkkaavaisuus siirtyi hitaammin ja pienemmällä todennäköisyydellä pois pelokkaista kuin iloisista ja neutraaleista kasvoista. Korostunutta tarkkaavaisuutta pelkoa ilmaisevia kasvoja kohtaan ei tutkimuksissa selittänyt niiden epätavallisuus tai suhteellisesti voimakkaampi huomion kohdistaminen pelkoa ilmaisevien silmien alueelle. Lisäksi sydämen syketaajuuden nopeana laskuna havaittava tarkkaavaisuuden automaattinen orientaatioreaktio oli 7 kuukauden ikäisillä vauvoilla suurempi pelokkaisiin kuin iloisiin kasvoihin. Tulosten perusteella tarkkaavaisuuden suuntautumiseen pelkoa ilmaiseviin kasvoihin osallistuu 7 kuukauden iässä tahdonalaiseen säätelyyn sekä automaattiseen orientaatioon liittyviä mekanismeja. Keskushermoston tasolla tämä voi heijastella ympäristöstä tulevan informaation emotionaalisen sisällön erotteluun osallistuvien aivoalueiden (esim. amygdala) aktivaation integroitumista prefrontaalisella aivokuorella sijaitsevien tarkkaavaisuuden säätelymekanismien toimintaan. Tulokset tukevat näkemystä, jonka mukaan puolen vuoden iässä tapahtuu merkittäviä kehityksellisiä muutoksia pelon havaitsemisessa, kokemisessa ja oppimisessa. Ikävaiheessa, jolloin lapsi alkaa tyypillisesti harjoitella itsenäistä liikkumista ja fyysinen etäisyys vanhemmasta kasvaa, kohonnut herkkyys emotionaalisesti merkitykselliselle informaatiolle sekä lisääntyvä kyky hyödyntää emotionaalista informaatiota tarkkaavaisuuden ja käyttäytymisen säätelyssä edistää vauvan sopeutumista muuttuvaan ympäristöön. The exchange of emotional information through facial expressions is essential to early infant-caregiver interaction. The ability to process and comprehend information from facially communicated emotional signals develops significantly throughout the first year of life. One manifestation of this development during the second half of the first year is infants? increased attention to fearful rather than happy and emotionally neutral facial expressions. The four studies reported in this dissertation were intended to characterize the emotional modulation of attention in further detail by investigating the developmental emergence of and the critical factors underlying the attentional prioritization of fearful expressions in infancy. Study I reported evidence of the emergence of enhanced attention to fearful faces between 5 and 7 months. While the data from 7-month-old infants replicated earlier findings of longer looking and larger attention-sensitive brain responses to fearful than happy faces, no differences were observed with either measure in 5-month-old infants. Studies II-IV utilized a novel paradigm to examine 7-month-old infants´ disengagement of attention from facial expression stimuli toward non-emotional distractor stimuli and the critical factors that may underlie infants´ attentional bias to fearful faces. These studies showed that fearful faces modulate infants´ attention disengagement by increasing the latency and decreasing the frequency of eye movements from the centrally presented face toward the peripheral distractor stimulus. This effect was absent for faces that had been rated as novel as a fearful expression but lacking equal emotional signal value (Study II) and for neutral faces that had fearful eyes (Study III), the most prominent visual feature of a fearful expression. Finally, in Study IV, infants showed a larger deceleration of heart rate orienting response to fearful faces, resembling the autonomic response to threat-related stimuli typically observed in adults. In light of these data, it is suggested that the turn of the second half of the first year is a period during which critical developmental changes take place in the way infants perceive, experience, and learn fear. At a developmental phase during which infants typically begin to move independently, emotional significance of sensory stimuli becomes integrated with the functioning of attentional control mechanisms. The persistent bias to prefer fearful expressions over other stimuli presumably enables relatively efficient associative learning about the contexts in which fearful emotions are expressed by the caregivers (e.g., situations involving impending danger). In terms of brain function, the development of emotion-attention interactions may reflect the emergence of functional connections between structures sensitive to the emotional significance of sensory stimuli (amygdala) and cortical areas implicated in attentional control and emotion regulation (prefrontal, orbitofrotal, and anterior cingulate cortices).

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia perheellisillä maatilan isännillä on työn ja perheen yhteensovittamisesta ja miten he toteuttavat isyyttä. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja sen näkökulma on fenomenologinen. Tutkimukseen osallistui kahdeksan isäntää, jotka edustivat eri tuotantosuuntia. Osalla lapset olivat jo aikuisia ja osalla alaikäisiä. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla ja analysoitiin Giorgin fenomenologista metodia soveltaen. Tutkimuksessa tarkasteltiin työn ja perheen yhteensovittamista myönteisen ja kielteisen vuorovaikutussuhteen sekä työn ja perheen tasapainon teorioiden avulla. Tuloksina saatiin, että päähuomion kohteena ollut työn ja perheen yhteensovittaminen oli isäntien kokemana sekä myönteinen asia että haaste. Työ ja vapaa-aika kietoutuivat yhteen, ja työ hallitsi ajankäyttöä. Karja- ja viljelytiloilla oli eroa yhteensovittamisessa siten, että karjatiloilla varsinkin työstä irrottautuminen ja lastenhoidon järjestäminen tuotti ongelmia. Työ aiheutti enemmän konfliktia perheen suuntaan kuin toisin päin, mikä on havaittu myös aiemmissa työn ja perheen yhteensovittamiseen liittyvissä tutkimuksissa. Myönteisenä pidettiin sitä, että maatila ympäristönä mahdollistaa vuorovaikutuksen lasten kanssa. Perhe ja parisuhde koettiin tärkeiksi ja parisuhde nähtiin merkittävänä tekijänä työn ja perheen yhteensovittamisen kannalta. Isyyttä tarkasteltiin teoriakirjallisuudessa ilmenevien isyysmallien avulla. Isyyden toteuttaminen jakautui perinteisen isyysmallin mukaan kasvattaneisiin vanhemman sukupolven isäntiin sekä avustavan ja uuden isyyden mallin nuorempiin isäntiin. Lastenhoidossa oli ollut apuna myös sosiaalinen verkosto sekä osalla päivähoito. Johtopäätöksenä on, että ei ole olemassa oikeita ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiseen tai isyyteen, vaan jokainen perhe neuvottelee ja tekee itselleen parhaiten sopivat ratkaisut. Perhepolitiikan tulee tarjota erilaisia vaihtoehtoja, ja maatiloilla pitää olla realistisia mahdollisuuksia lasten päivähoitoon. Tässä tutkimuksessa esille nousee aiemmin vähemmälle huomiolle jäänyt miesten ja yrittäjien näkökulma työn ja perheen yhteensovittamiseen. AVAINSANAT: Maatalousyrittäjät, isyys, työ, perhe, yhteensovittaminen, fenomenologia

Tutkimuksessa tarkasteltiin työholismin ja työn imun keskinäisiä yhteyksiä. Lisäksi tutkittiin, mihin työolo- ja hyvinvointitekijöihin ilmiöt ovat yhteydessä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin työn vaatimusten ja voimavarojen mallia ( Job Demands-Resources, JD-R-model), joka olettaa työn vaatimusten johtavan energian ehtymisen polulle ja edelleen pahoinvointiin ja työn voimavarojen taas puolestaan motivaatiopolulle ja hyvinvointiin. Tutkimus perustuu kyselyaineistoon, johon vastasi 527 työntyekijää viidestä eri organisaatiosta. Julkisella sektorilla heistä työskenteli 53% ja yksityisellä 47%. Naisia kyselyyn vastanneista oli 53% ja miehiä 47%. Vastanneiden keski-ikä oli 42,2 vuotta ja 60%:lla oli vähintään ylempi korkeakoulututkinto. Keskimääräinen viikkotyötuntimäärä oli 43,3 tuntia. Työn vaatimus- ja voimavaratekijöitä sekä työholismia ja työn imua mitattiin kansainvälisten mittareiden suomenkielisillä versioilla. Itsearvioitua hyvinvointi (terveys, elämäntyytyväisyys, unen laatu) mitattiin yksittäisillä kysymyksillä. Tulokset osoittivat työholismin ja työn imun käistteiden olevan erillisiä; eksploratiivisessa faktorianalyysissa ne latautuivat erillisille faktoreille. Oletusten mukaisesti tulokset vahvistivat, että mitä enemmän koettiin työn vaatimuksia, sitä enemmän koettiin työholismia. Erityisesti työn määrälliset vaatimukset ja vastuullisuus olivat merkitsevästi yhteydessä työholismiin. Kaikki tutkitut työn voimavarat puolestaan olivat yhteydessä työn imuun ja erittäin merkitsevä yhteys oli sosiaalisella tuella ja työn vaikutusmahdollisuuksilla. Työholismi oli selkeästi negatiivisesti yhteydessä kaikkiin hyvinvoinnin osoittimiin ja se näyttäisi oletusten mukaisesti johtavan hyvinvointia heikentävälle polulle, joka ilmenee kokemuksena heikentyneestä terveydentilasta, tyytymättömyytenä elämään ja erityisesti heikentyneenä unen laatuna. Työn imu puolestaan tuotti hyvinvoinnin kokemuksia; tyytyväisyyttä elämään, parempaa unen laatua ja terveyden kokemista. Avainsanat: työn vaatimusten ja voimavarojen malli, työholismi, työn imu, hyvinvointi

Tutkimuksen ensimmäisenä tarkoituksena oli selvittää päivittäisten myönteisten ja kielteisten kokemusten yhteyttä strukturoidulla päiväkirjalla mitattuihin tunteisiin alku- ja 5-vuotisseurantatutkimuksessa. Lisäksi tutkittiin erilaisista kokemuksista muodostettujen alaryhmien yhteyttä alku- ja seu-rantatutkimuksen tunteisiin. Tutkimuksessa huomioitiin taustamuuttujista ikä ja verenpaineryhmä. Käytössä oli alkututkimuksen päivittäisiä kokemuksia mittaavat kyselylomakkeet sekä kahtena ajankohtana kerätyt päiväkirjat viiden vuoden aikavälillä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Lazaruksen ja Folkmanin (1984) stressiteoriaa. Itsearvioidut päivittäiset tapahtumat olivat tämän teorian pohjalta stressitekijöitä ja päiväkirjojen itsearvioidut tunteet stressireaktioita. Alkukyselyyn osallistui 124 miestä, jotka olivat 35-45- vuotiaita; alku- ja seurantatutkimuksen päiväkirjat kerättiin 95 mieheltä. Tutkimuksiin valittiin n. 1/3 normaaleja ja n. 2/3 terveitä miehiä, joilla oli ensi kerran havaittu koholla oleva verenpaine. Kaikki tutkittavat olivat olleet Tampereen kaupungin 5-vuotisterveystarkastuksissa. Päivittäisiä myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia mitattiin kansainvälisillä mittareilla, joihin on olemassa suomennokset. Päivittäisten kokemusten indikaattori muodostui päivittäisten tapahtumien määrästä sekä tapahtumiin liittyvästä ilmoitetusta intensiteetistä. Tunteiden mittaamisessa käytettiin strukturoitua päiväkirjamallia.Tämä on tiettävästi ensimmäinen pitkittäistutkimus, jossa päivittäisten kyselykaavakkeella mitattujen kokemusten yhteyttä alku- ja seurantatutkimuksen, päiväkirjalla mitattuihin tunteisiin arvioitiin näin pitkällä aika välillä. Tutkittavat kokivat kokonaisuudessaan enemmän myönteisiä kuin kielteisiä kokemuksia. Myönteisiä kokemuksia liittyi suhteellisesti eniten talouteen sekä perheeseen ja avioliittoon. Kielteisimpiä kokemuksia raportoitiin eniten vapaa-ajalta ja taloudesta. Tunteista raportoitiin eniten innostuneisuutta, väsymystä ja kiireisyyttä. Kielteisten kokemusten kokonaispistemäärä ei ollut lineaarisessa yhteydessä alku- ja seurantatutkimuksen tunteisiin. Myönteiset voimakkaat kokemukset sitä vastoin ennustivat vähäisempiä kielteisiä tunteita päiväkirjoissa. Päivittäisillä kokemuksilla näyttäisi olevan erilainen yhteys erilaisiin tunteisiin. Myönteiset ja kielteiset kokemukset yhdessä ennustivat innostuneisuutta ja kiireisyyttä. Kielteiset kokemukset korostuivat pitkällä aikavälillä; terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät kokemukset olivat yhteydessä vähäisempään onnellisuuteen ja korkeampaan surullisuuteen seurantatutkimuksen päiväkirjoissa. Iällä ja verenpaineryhmällä havaittiin yhdysvaikutus kielteisten kokemusten ja alku- ja seurantatutkimuksen päiväkirjan suhteen. Kielteisiä kokemuksia ja tunteita oli eniten raja-alueen hypertensiivisillä miehillä. Käytännön työssä olisi tärkeätä huomioida asiakkaiden myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia. Kuntoutuksessa ja asiakastapaamisten yhteydessä tulisi enemmän käynnistää voimavarakeskeistä keskustelua ja tukea sekä kertoa asiakkaille myönteisten kokemusten merkityksestä hyvinvointia suojaavana tekijänä. Myös organisaatioiden olisi hyvä pohtia enemmän myönteisten kokemusten merkitystä ja tukea työntekijöiden hyvinvointia ja terveyttä. Terveyteen liittyvät huolet lisäävät kielteisten tunteiden määrää ja tyytymättömyyttä, mikä kokonaisuudessaan saattaa lisätä myös muita terveysriskejä. Asiasanat:päivittäiset myönteiset ja kielteiset kokemukset, tunteet

Vuoden 2009 alussa tehtiin ennätysmäärä kuntaliitoksia. Liitoskuntien paikallislehdissä on jouduttu miettimään, miten lehtien jatkossa käy. Kauhavalla asia ratkaistiin yhdistämällä kaksi aiemmin ilmestynyttä lehteä yhdeksi isommaksi paikallislehdeksi. Pro graduni on tapaustutkimus siitä, miten Komiat-lehden lukijat suhtautuvat uuteen lehteensä. Se on kvalitatiivinen yleisötutkimus, jonka aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta lukijahaastattelusta. Haastattelut on tehty puoli vuotta sen jälkeen, kun Komiat-lehti alkoi ilmestyä. Tutkimusmenetelmäni on induktiivinen sisällönanalyysi. Tarkastelen aihetta sekä muutoksen että pysyvyyden kannalta: mikä Komioissa on lukijoille uutta, mikä vanhastaan tuttua. Haastateltavillani on vertailukohtanaan entinen paikallislehtensä, eli Härmät-lehti tai Kauhava-lehti. Tutkimukseni alussa tarkastelen lukijoiden mediankäyttöä, heidän tapaansa lukea paikallislehteä ja heidän mielipiteitään Komiat-lehdestä. Painopiste tutkimuksessani on kuitenkin kysymyksissä: millainen on lukijoiden paikallisidentiteetti, miten kuntaliitos siihen vaikuttaa ja mikä on Komiat-lehden rooli paikallisidentiteetin rakentamisessa. Vaikka paikallislehdessä tapahtuneet muutokset ovat vaatineet haastattelemiltani lukijoilta totuttautumista ja sulattelua, Komiat-lehti on löytänyt paikan heidän arjestaan. Se on heistä kelpo lehti, jossa ei ole paljoa valittamista. Lukijat eivät vieroksu niinkään itse lehteä, vaan sitä, miten kuntaliitos lehdessä konkretisoituu. Esimerkiksi lehden nimi aiheuttaa närää, koska se on kuntaliitoksen tuoman muutoksen symboli. Komiat-lehti vaikuttaa lukijoidensa suhtautumiseen kuntaliitosta kohtaan ja sitä kautta heidän paikallisidentiteettiinsä. Tämän lehti tekee aiheiden, näkökulmien ja lukijoiden puhuttelutapojen valinnalla. Lehden täytyy päättää linjansa - kenen lehti se haluaa olla? Asiasanat: kuntaliitos, identiteetti, paikallislehti, lukija, yleisötutkimus

Pro gradu tutkii feature-journalismin muotokieltä. Feature käsitetään aikakauslehtien, viikkoliitteiden ja sanomalehtien teemasivujen journalistiseksi genreksi, joka sisältää juttutyyppejä, kuten henkilökuvan ja reportaasin. Empiirisenä aineistona tutkimuksessa on yhdeksän feature-kirjoittamisopasta ja 37 suomalaista lehtijuttua lokakuulta 2009. Tutkimuksen lähtökohta on hermeneuttinen. Opaskirjat käydään läpi useaan eri otteeseen ja niiden sisältö tematisoidaan uudeksi kokonaisuudeksi. Oppaista etsitään ohjeita feature-jutun rakenteeseen ja ilmaisukeinoihin. Lehtijutut tukevat oppaista tehtyjä havaintoja. Keskeisenä tutkimustuloksena on se, että feature-juttu rakentuu kahdeksan eri kaavan mukaisesti: paperinukke, pikari, timantti, tiimalasi, suorakulmio, pyramidi, kehä ja kynttelikkö. Peruskaavan voi ajatella olevan paperinukke (avaus–ydinkappale–kehitys–päätös) tai pikari (avaus–kehitys–päätös). Toisaalta featuren havaittiin tutkimuksessa olevan uutista vapaamuotoisempi, joten juttu voi rikkoa kaavoja ja toimia siitä huolimatta. Feature-jutun rakenne eroaa uutisen rakenteesta. Uutisessa tärkein asia kerrotaan ensimmäisenä, mutta feature-jutun avauksen tarkoitus on houkutella lukija lukemaan lisää. Uutinen loppuu vähiten tärkeään asiaan, kun taas feature-jutun päätöksen on saatava lukija tuntemaan, että juttu oli lukemisen arvoinen. Uutinen rakentuu elementeistä, kun taas feature-jutun kappaleet linkitetään toisiinsa esimerkiksi siirtymälausein. Sisäiseltä jäsennykseltään feature-juttu voi noudattaa esimerkiksi kronologista järjestystä, mikä on perinteiselle uutiselle vieras. Tyypillisiä featuren ilmaisukeinoja ovat kuvailu, konkretia, kohtaus ja anekdootti, jännite ja rytmi, sitaatit ja dialogi sekä henkilöhahmojen rakentaminen. Lisäksi feature-juttu on usein uutista subjektiivisempi. Subjektiivisuus näkyy esimerkiksi jutun näkökulmassa ja rajauksessa, kertojan tekemissä tulkinnoissa ja mielipiteissä sekä siinä, että jutuntekoprosessi voi olla läpinäkyvä. Subjektiivisuus ei siis välttämättä ole sama asia kuin minä-kerronta. Minä-kerronta on aineiston suomalaisissa lehtijutuissa yleistä, mutta ulkomaisissa oppaissa siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Suomalaisista lehtijutuista käy ilmi, että feature-journalismin jutturakenteet ja ilmaisukeinot ovat suomalaisille toimittajille ainakin osittain tuttuja. Tuttuus voi selittyä sillä, että suomalaistoimituksiin on tullut vaikutteita ulkomaisista lehdistä. Toisaalta rakenteiden ja ilmaisukeinojen tuttuuden voi ajatella kumpuavan niin sanotusta universaalista tarinan kieliopista. Feature-journalismi sisältää piirteitä muista lajityypeistä, kuten esseestä, novellista ja draamasta. Niiden rakenteet taas saattavat olla kirjoittajille tuttuja ainakin alitajuisesti. Tuttuutta selittää myös genre. Genre ohjaa tekemistä, ja feature-journalismin kirjoittajat todennäköisesti tiedostavat kirjoittavansa eri genreä kuin uutistoimittajat. Asiasanat:feature-journalismi, aikakauslehdet, jutturakenteet, ilmaisukeinot, genre, muotokieli, kirjoittaminen

Työelämän vaatimusten kasvaessa kognitiiviset puutokset näyttävät entistä enemmän vaikeuttavan työelämään pääsyä ja siellä selviytymistä. Systemaattista neuropsykologista tietoa aiheesta on kuitenkin vähän. Tämän tutkimuksen tehtävänä oli koota tietoja kognitiivisesti heikkotasoisista huonosti työllistyvistä aikuisista. Tutkimuksessa kartoitettiin heidän elämäntilannettaan ja terveydentilaansa sekä selvitettiin heidän lukemisen, kirjoittamisen ja aritmetiikan perustaitojen tasoa ja suorituskyvyn neuropsykologisia eri-tyispiirteitä. Lisäksi tarkasteltiin oppimisvaikeuksien ja neuropsykologisten ongelmien yhteyttä heille tehtyihin ammatillisiin suunnitelmiin.Aineisto kerättiin Satakunnan työklinikalla kuntoutustutkimusten yhteydessä. Tutkimukseen valittiin vuosina 2004 - 2005 työklinikalle tulleet 16 - 52-vuotiaat asiakkaat, joiden yleinen kykytaso oli 1-2 keskihajontaa keskitason alapuolella. Tutkimukseen osallistuneita oli yhteensä 50, joista naisia oli 26 ja miehiä 24.Lähes 90 %:lla tutkimukseen osallistuneista oli huomattavia vaikeuksia joko lukemisen, kirjoittamisen tai laskemisen perustaidoissa ja kaikilla oli joko oppimis- tai muu neuropsykologinen erityisvaikeus. Mikään yksittäinen kognitiivinen puutos ei ennustanut, päädyttiinkö eläke- vai työllistämissuunnitelmiin. Alle ja yli 30-vuotiaat eivät eronneet taitojensa tai heille tehtyjen suunnitelmien puolesta merkittävästi toisistaan. Vaikka tutkimukseen osallistuneet olivat hyvin työelämäsuuntautuneita ja mielenterveyden ja fyysisen terveydentilansa puolesta arvioituna työkykyisiä, lähes puolelle heistä suositeltiin eläkeratkaisua toimeentuloturvaksi ja ainoastaan viidesosalla arvioitiin olevan edellytyksiä hakeutua työelämään ilman huomattavia erityistoimenpiteitä. Asiasanat:Lievästi keskitasoa heikompi kykytaso, borderline intelligence, laaja-alaiset oppimisvaikeudet, neuropsykologiset ongelmat, ammatilliset suunnitelmat, työklinikka

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tavoitteena oli selvittää, millaista tukea kunnan sosiaalitoimistossa työskentelevät sosiaalityöntekijät odottavat esimieheltään. Tutkimuksen tulosten avulla voidaan työpaikoilla lisätä sosiaalityöntekijöiden työtyytyväisyyttä, jaksamista ja parantaa työssä pysymistä. Tutkimukselle asetettiin neljä tutkimuskysymystä: 1) Mitä sosiaalityöntekijät tarkoittavat ja miten he ymmärtävät esimiehen tuen? 2) Millaista tukea sosiaalityöntekijät saavat työhönsä esimieheltään? 3) Missä tilanteissa sosiaalityötekijät kokevat tarvitsevansa tukea? 4) Millaista tukea sosiaalityöntekijät odottavat esimieheltään? Tutkimus keskittyy tuen tarpeeseen sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin kolmen Varsinais-Suomen kaupungin sosiaalitoimistossa touko-kesäkuun aikana vuonna 2010. Kvalitatiivisen tutkimuksen aineisto kerättiin tekemällä kolme fokusryhmähaastattelua. Haastatteluun osallistui 17 sosiaalityöntekijää. Tutkimus analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen tulosten mukaan esimiehen tuki on tärkeää kaikille sosiaalityöntekijöille. Esimiehen tuki on laajasti ajateltuna sitä, että esimies on kaikissa työhön liittyvissä tilanteissa sosiaalityöntekijöiden käytettävissä. Esimies on työssä taustatuki, jolta voi kysyä apua, neuvoa ja toimintaohjeita tilanteissa, joissa työntekijän oman keinot loppuvat. Esimiehen odotetaan johtavan työyksikköä, kantavan vastuun sen toiminnasta ja ohjaavan työntekijöitä. Esimiehen odotetaan myös toimivan sosiaalityöntekijöiden asioiden ajajana suhteessa organisaation johtoon, asiakkaisiin ja muihin toimintasektoreihin. Tutkimus osoitti, että sosiaalityöntekijät saavat liian vähän tukea esimieheltään. Sosiaalityöntekijät tarvitsisivat enemmän tukea työnkuormittavuuden hallintaan ja konkreettisten asiakastilanteiden hoitoon. Lisäksi he tarvitsevat avointa vuorovaikutteista keskustelua esimiehen kanssa. Sosiaalityöntekijät toivovat, että esimies olisi aidosti kiinnostunut sekä substanssista että kaikista työntekijöistä. Esimiehen toivotaan antavan työstä palautetta. Tutkimuksen perusteella voidaan tehdä johtopäätös, että esimiehillä on liian vähän aikaa alaisilleen. Tutkimuksessa saadun tiedon avulla esimiehet voivat toivottavasti paremmin vastata sosiaalityöntekijöiden tuen tarpeeseen ja kehittää organisaation toimintakulttuuria työntekijöitä tukevammaksi. Tulevaisuudessa tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota sekä työntekijöiden että esimiesten työnkuormittavuuteen ja työssä jaksamisen tukemiseen. On myös huomioitava, että monimuotoisella sosiaalityön työkentällä tavoitteiden saavuttamiseen ja toiminnan onnistumiseen vaikuttaa työyhteisön kaikkien jäsenten toiminta. Hyvä johtaminen on aina jossain määrin jaettua ja kollektiivista. Asiasanat: asiantuntijuus, sosiaalityö, asiantuntijatyön johtaminen, sosiaalinen tuki ja esimiehen tuki

The subject of this thesis is Polish discourse concerning the Eastern Partnership. The subject creates an opportunity to analyze security policy under current geopolitical conditions in the context of Poland's membership in the EU. Polish literature concerning eastern issues is dominated by classical geopolitical thinking and numerous references to grand narratives. Therefore, the study explores the critical geopolitics theoretical approach. The theory provides a tool for understanding how identity, security discourses and geographical reasoning are being constructed. Security issues, especially those concerning Russia, are in Polish literature and public debates discussed by means of political realism, i.e. a fight over dominance, a sense of threat, and the need of power maximization. The aim of this thesis is to analyze arguments, which are used in Poland to justify the development of the Eastern Partnership Project. Relying on extensive studies on Estonia's situation, I want to follow through correlations between geopolitics and identity and its influence on Poland's perception of Polish and European security. The aim of the thesis was to show the construction of threats in Poland. I will try to answer the question of whether Polish discourse is actually as uniform as it is seen outside Poland, i.e. whether it is only dominated by references to grand narratives and hostile rhetoric. The thesis applies the methodology of the Copenhagen School, which argues that by talking security an actor aims to move a topic away from conventional politics and legitimatize extraordinary means to be used against the constructed threat. The thesis examines how Poland securitizes and desecuritizes its relations with eastern neighbours and what are the consequences of such movements. Asiasanat:identity, security, Eastern Partnership, ENP, Russia, Ukraine, Belarus

Tutkielmamme tavoitteena on selvittää, millä tavoin nuorten syrjäytyminen on nähtävissä aikuissosiaalityön teksteissä sekä miten ja millä työvälineillä aikuissosiaalityö on pyrkinyt vastaamaan syrjäytymishaasteeseen tekstien mukaan. Tutkielmamme teoreettinen ajatuspohja rakentuu syrjäytymisen määritelmistä sekä kahdeksasta tunnusmerkistä, jotka tutkimuskirjallisuudesta on poimittavissa. Nämä ovat työttömyys, koulutuksen puute, asumisen ongelmat, fyysinen ja psyykkinen sairaus, sosiaalisten suhteiden ongelmat, päihteet ja rikollisuus. Olennaista tutkielmallemme on sosiaalityöntekijän ammattitaito, jota pohdimme tiedonmuodostuksen, työntekijänä kehittymisen sekä arvojen ja asenteiden pohjalta. Edelliseen liittyy sosiaalityön toimintapa, joka sisältää byrokratiaa ja kontrollia, palvelua ja tukea sekä psykososiaalista työtä. Dokumentoinnin tutkimus antaa meille välineitä tutkia omaa aineistoamme. Aineistona on 106 nuoren toimeentulotukipäätöksiä ja asiakaskertomuksia. Analyysimenetelmänä käytämme teorialähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen myös aineistolähtöisen sisällönanalyysin aineksia. Analyysimenetelmän avulla luokittelemme ensin aineistossamme olevat nuoret viiteen ryhmään. Ryhmät nimeämme juoksutermein pikajuoksijoiksi, mailereiksi, estejuoksijoiksi, kestävyysjuoksijoiksi ja maratoonareiksi. Nimet kuvaavat aikuissosiaalityön asiakkuuden pituutta ja syrjäytymisen syvyyttä. Sosiaalityöntekijä on valmentajan roolissa johtamassa asiakasprosessia. Jatkamme sisällönanalyysia vastatessamme toiseen tutkimuskysymykseemme. Valitsemme kustakin ryhmästä kaksi nuorta, joiden tekstejä seuraamme neljän vuoden ajalta. Aineistosta nousee esille aikuissosiaalityön ratkaisut työvälineiden erilaisena käyttönä ja toimintatapoina. Sosiaalityöntekijät käyttävät eri ryhmissä eri keinoja, suunnitelmallinen työote näkyy maratoonareilla, kun taas aktivointi korostui mailereiden ryhmässä. Narratiivisen analyysin keinoja käytämme luodessamme kustakin juoksuryhmästä yhden nuoren fiktiivisen tarinan. Asiasanat: nuorten syrjäytyminen, aikuissosiaalityö, dokumentointi, toimeentulotuki

Tämän tutkielman tarkoitus on etsiä vastausta kysymykseen, kuinka perhekeskeisyyden ideologiaan perustuvassa avohuollon lastensuojelun perhetyössä toteutuu lapsilähtöinen työskentely. Tutkielma on tapaustutkimus erään lastensuojelun perhetyön tiimin työskentelystä. Tutkimusaineistona olivat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ja perhetyöntekijöiden ryhmähaastatteluna toteutetut teemahaastattelut, perhetyön asiakasdokumentit sekä perhetyön asiakkaiden taustatietolomakkeet. Olen analysoinut aineiston teemoittelemalla sekä vertaamalla perhetyön käytäntöjä Välivaaran (2008) lapsilähtöisen lastensuojelun periaatteisiin sekä Myllärniemen (2007) kehittämiin perhetyön orientaatiokehyksiin. Viime vuosina lapsilähtöinen ajattelu on noussut lastensuojelun tutkimuksessa ja käytännön työskentelyssä keskeiseksi. Vuonna 2008 voimaan tullut lastensuojelulaki nostaa lapsen ja lapsen edun toteutumisen entistä tärkeämpään asemaan lastensuojelutyössä. Perhetyöstä on viime vuosina tullut yksi nopeasti levinneistä ja suosituista avohuollon tukitoimista, jonka etuina on nähty asiakaskeskeinen voimavaratyöskentely. Toisaalta perhetyötä on kritisoitu keskittymisestä työskentelemään vanhempien kanssa ja lapsi, vaikka onkin läsnä, on työskentelyn sivussa. Tutkielman tulosten perusteella ristiriitaa perhekeskeisen työskentelytavan ja lapsilähtöisen ajattelun välillä perhetyössä ei ole. Perhetyötä ohjaa lapsen etu ja lapsen parhaan toteutuminen. Lähiverkosto on lapsen hyvinvoinnille erittäin merkityksellinen, minkä vuoksi lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus, niin sanottu vanhemmuustyöskentely, on perhetyössä keskeisellä sijalla. Vaikka perhetyössä katsotaan lapsilähtöisyyden toteutuvan työskentelyä orientoitavana tavoitteena ja työ sisältää paljon lapsilähtöisen työskentelyn elementtejä, lapsilähtöisyyden toteutuminen arjessa on haasteellista. Työskentelyn onnistumiseksi lapsen vanhempien motivaatio ja muutoshalu nousevat tärkeään asemaan. Työntekijöiden tehtävänä on motivoida vanhempia työskentelemään lapsen edun mukaisesti ja rajata vanhempia omien ongelmien esiin nostamisessa. Ongelmallista on myös se, kuinka taata lapsen tieto siitä, miksi perhetyötä tehdään. Perhetyön lähtökohtana on työskentely lapsen arjen verkostoissa. Vuorovaikutukseen perustuva työskentelymalli on työlle ominaista. Perhettä ei voida jättää huomiotta, vaan työskentely tapahtuu niin lapsen kuin hänen lähimpiensä kanssa. Työskentelytapa vastaa hyvin lastensuojelulain peruslähtökohtaan: vanhempien ensisijaiseen vastuuseen lapsista, lasta ja perhettä on pyrittävä tukemaan ensisijaisesti omassa kodissaan. Avohuollon tukitoimien tulee edistää lapsen kehitystä sekä tukea ja vahvistaa vanhempien kasvatuskykyä ja - mahdollisuuksia. Nämä lastensuojelulain edellyttämät tukitoimet lapsen edun ja parhaan toteutumiseksi ovat kaikki perhetyön lähtökohtia. Lapsilähtöisyyden näkökulmasta perhetyön arki tarjoaa konkreettisine toimintatapoineen erinomaisen mahdollisuuden kohdata lapsi sekä hänen maailmansa ja toteuttaa lastensuojelutehtävää. Asiasanat:lastensuojelu, avohuolto, perhetyö, lapsilähtöisyys, perhekeskeisyys

Ensimmäistä kertaa vanhemmaksi tuleminen on yksi elämän suurimmista muutosvaiheista. Äitiys ja isyys eivät synny itsestään, vaan niihin kasvetaan ja valmistaudutaan. Vaikka esikoisen syntymään olisi monin tavoin valmistauduttu, vauvan hoitamisen intensiivisyys ja eri suuntiin vetävät vanhemmuuden odotukset voivat yllättää ensimmäisen lapsensa saaneet äidit ja isät. Neuvola pyrkii tukemaan vanhempia, mutta aina sen antama tuki ei ole riittävää. Tampereella ensimmäistä lastaan odottavia ja hoitavia äitejä ja isiä on tukenut tammikuusta 2008 lähtien Muotialan asuin- ja toimintakeskus ry:n Ensiperheiden tukityö -projekti. Projekti on neuvolan työtä täydentävää, ennaltaehkäisevää palvelua, ja eroaa useimmista perhetyön muodoista siinä, että perheitä tuetaan ja ohjataan kotikäynnein. Tässä tutkielmassa kuvataan sitä, millaisia kokemuksia vanhemmilla on kotona tehtävästä vauvaperhetyöstä vanhemmuuden tukemisessa. Kokemuksiaan kertovat kuusi Ensiperheiden tukityö -projektissa mukana ollutta perhettä. Tutkielma paikantuu kokemusten tutkimisen kenttään, ja on lähtökohdiltaan fenomenologishermeneuttinen. Aineiston analysointi toteutettiin aineistolähtöisen teemoittelun avulla. Kotikäynnein toteutuva vauvaperhetyö on ollut äideille ja isille positiivinen ja merkittävä kokemus. Kotikäynnit ovat sallineet etenkin äidin ja vauvan arjen toimintojen jatkumisen. Kotiympäristö on edesauttanut perheen yksilöllistä kohtaamista ja kaikkien perheenjäsenten huomioimista. Vanhemmat kuvasivat perhetyöntekijöitä kokemuksia jakavina äiteinä, ammattilaisina ja kylässä olevina vieraina. Vanhemmille on ollut tärkeää, että he ovat saaneet projektissa ohjausta ja valmennusta synnytykseen ja lapsen tuomaan elämänmuutokseen, konkreettisia ja yksilöllisiä neuvoja vauvanhoitoon, välineitä vanhempien välisten ristiriitojen hoitoon sekä ennen kaikkea vertaista ja ammatillista tukea vanhemmuuteen. Kotiympäristössä asiakkaan ja ammattilaisen valta ja vapaudet jakautuvat toisella tapaa kuin toimistossa. Kodin näyttämö on vauvaperhetyössä perheen hallussa. Kodissa Ensiperheiden tukityö -projektin perhetyöntekijät ovat vieraita, joiden tulee sopeutua kodin tapoihin ja käytäntöihin. Perheen ja työntekijän asemat lähenevät siten kodissa toisiaan. Vanhempien on ollut helppoa kertoa perhetyöntekijöille tunteistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan avoimesti ilman pelkoa huonoksi vanhemmaksi leimautumisesta. He kokevat projektin avulla saaneensa uskoa itseensä vanhempina. Tutkielman myötä tuli esiin, että Ensiperheiden tukityö -projektin antama varhainen tuki ja ohjaus ovat olleet tervetulleita ensimmäisen lapsensa saaneille äideille ja isille, joiden kohtaamat ongelmat eivät ole olleet mittavia. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat pitivät ennaltaehkäisevää perhetyötä kaikille uusille vanhemmille tarpeellisena ja hyödyllisenä. Asiasanat: äitiys, isyys, vanhemmuus, vauvaperhetyö, koti, kotikäynti, Ensiperheiden tukityö - projekti, kokemus

Tutkielmani käsittelee marginalisaatiota ja sen vaihtoehtoisia jäsentämistapoja perinteiseen irrallisuuteen tai sivullisuuteen painottuvien näkökulmien sijaan. Marginaalin ja yhteiskunnallisen normaalin, ns. keskiön, suhteet muuttuvat jatkuvasti. Se, mikä ennen on ollut epänormaalia ja vierasta, saattaa nyt olla osa jokapäiväistä arkipäiväämme ja toisinpäin. Tutkimuskohteeni on ruokavalioilla erottautuvat ihmiset, jotka nimeävät itsensä joko kasvissyöjiksi tai karppaajiksi. Tutkimukseni empiirisessä osassa analysoin näiden ruokavalioiden edustajien tuottamia puhetapoja internetin keskustelupalstoilla. Kiinnitän huomioni erilaisiin näkökulmiin, millä tavoin marginaalinen valinta näyttäytyy riippuen siitä käytetystä kommunikaatiosta. Lisäksi analysoin käytettyä kieltä ja sen sisältämiä merkityksiä. Tutkimusmetodinani käytän sekä kriittistä diskurssianalyysia että retoriikka-analyysia. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että marginaalisuudesta voi kertoa kolmen puhetavan mukaan, jotka nimesin voimattomaksi, vallattomaksi tai voimakkaaksi. Voimaton puhetapa kuvaa marginaalisuuden raskautta ja sivullisuutta, ja näin ollen on myös perinteisin tapa käsitellä ilmiötä. Toinen puhetapa, vallattomuus, kuvaa kapinahenkistä marginaalisuutta, joka koettelee yhteiskunnallisia rajoja. Viimeinen puhetapa, eli voimakkuus syntyy, kun marginaalisuus muuttuu itsevarmaksi ja rohkeaksi edelläkävijäksi. Marginaalisuus voi siis siitä käytetyn kielen perusteella sisältää hyvinkin erilaisia hahmottamistapoja ja sisältöjä. Marginaalisuuden lopullinen merkitys luodaan vasta siitä kerrottaessa. Retorisen analyysin perusteella voidaan myös sanoa, että marginaaliset puhetavat ovat kieleltään ja argumenteiltaan värikkäitä ja yksiselitteisiä. Puheella ei edes pyritä diplomatiaan. Puheessa käytetään myös runsaasti vastakohtapareja ja innovatiivisia vastakäsitteitä, joiden avulla on mahdollisuus murtaa perinteisiä kategorisoivia stereotypioita marginaalisuudesta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että marginaalisuudesta puhuja (eetos) ja marginaalin ja keskiön välinen suhde (paatos) muodostuvat melko samalla tavalla riippumatta itse asiasta, jota marginaalisuus koskee (logos). Asiasanat:marginalisaatio, keskiö, erilaisuus, ruokavalio, ruokasosiologia, retoriikka, kritiikki

My thesis examines social risks of the employees made redundant. I research the earning losses and career perspectives of the dismissed labour force. Further, I study how different social characteristics affect income and career perspectives and what kind of risks are associated with loss of the income or decrease in career possibilities. My goal is to contribute to the knowledge of collective dismissals using empirical data and analysis. Subject is important and current because the ongoing process of globalization has a growing impact on the national labour relations and on the national labour markets. Moreover, well-known concept of economic cycles becomes a new dimension of labour market theories, since the same processes are going different ways in the era of growth and recession. The empirical analysis consists of two datasets: European working conditions survey 2005 and data from The Perlos Corporation gathered in 2008 after the negotiations on the exiting plant had proceeded to an end. The first dataset had a representative sample of the Finnish population of 1039 people. The second dataset had a representative sample of the former Perlos employees of 508 people. There were two methods of analysis used in this paper: the non-parametric alternative to the t-test (comparison of two independent samples based on Mann-Whitney criteria) and log-linear modeling. On the ground of my research, I expect social selectivity embedded in the labour turnover. Indeed, longitudinal study of the former Perlos employees would reveal almost all the interesting forms of social selectivity. However, the present analysis still has its own mean of investigating the social risks of the redundant employees. I find selectivity in the career advancement of the former Perlos employee first of all in terms of gender. The results describing the behavior of men are not significant in explanation if their attitude towards career is dependent on occupational status in The Perlos Corporation. On the other hand, the results for women are significant suggesting that those women who worked as managers are concerned about their career on the new job (after closure). My findings are coherent to the previous findings in literature, proving that the chances to maintain the income after the loss of job are higher for skilled male employees who had resigned themselves before the closure of the plant occurred. These workers are more flexible and not attached to the one employer; they can find external job opportunities without the necessary participation in active labour market policies. Descriptors: transitions, labour market, active policies, social risks, plant closure, redundancy, log-linear, non-parametric

This study set out to examine the influence of football in nation-building, in which case national integration. A qualitative research method was employed whereby the contents and discourses of Cameroonian football analysts were retained and analyzed in relation to the concept of national integration. The objective was to examine the meanings which the analysts make of the role of football in national integration, peace and in cultivating collective sentiments. The data were collected during several months from some popular Cameroonian Football websites, where Cameroonians around the globe comment about Cameroonian football in particular and world football in general. The data were analyzed qualitatively along related themes to national integration. The study is particularly important in the context of Cameroon as a recurrent successful football nation in Africa because of its national unity, integration and longstanding peace, which contrast its very diverse and fragmented multicultural, multi ethnic and heterogeneous society, with over 200 ethnic groups. This record of peace which may be indicative of its national integration makes Cameroon an interesting case study to which none in the (Central and West African) sub-region may be comparable to. The strategies of the Cameroonian government in pulling together the different ethnic groups to be both, a recurrent successful football and peaceful nation were some of the issues of interest in the research. Despite the controversial natures of some of the arguments and the negative impacts of such sentiment-driven activities, the study generally suggests that, football in that particular context and other collective activities could be as important and influential as any major political or economic instruments in nation-building processes. The contribution of football seems significant in the national integration and peace processes in Cameroon. In a successful football nation like Cameroon, football may help divert attention from serious political and economic issues like poverty, government businesses, governance debates and underdevelopment. Because of the accumulated heritage in football and consequently its capacity to mobilize collective sentiments and love for the game, people especially the lay majority, tend to forget their differences because most of their attention and discourses are regularly focused on sporting events and in the case of Cameroon, football. Other literatures in the thesis suggest as well that sporting activities like football usually enhance social cohesion as well as lubricate national socio-economic and political processes. Asiasanat:Football, ethnicity, national integration, unity, tribalism.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee poliittisessa diskurssissa muodostuvia suvereniteettikäsityksiä muutoksen näkökulmasta. Tutkittavina tapauksina ovat Serbian ja Georgian valtiot, jotka kumpikin käyvät sisäistä konfliktia niistä itsenäistymään pyrkivien alueiden, Kosovon ja Abhasian, kanssa. Oletuksena tutkielmassa on, että valtioiden rakentamissa suvereniteettikuvissa ilmenee muutoksia, jotka ainakin osittain johtuvat niiden sisäistä suvereeniutta kyseenalaistavista konflikteista. Tutkielma nojaa metodologisesti sosiaaliseen konstruktivismiin, minkä seurauksena suvereenius ymmärretään työssä kielellisen kanssakäymisen ja sosiaalisen ympäristön kautta rakentuvana. Tutkielman teoreettisen osuuden muodostaa keskustelu suvereeniudesta. Käsittelen suvereeniuden ymmärtämisen tapoja siirtyen perinteisestä valtiosuvereeniudesta ja sitä rakentavista elementeistä viimeaikaisen tutkimuskirjallisuuden esittämiin näkemyksiin muuttuvasta suvereeniudesta. Pohdin myös valtiosuvereeniuden suhdetta sitä rajoittaviin tekijöihin kuten valtionsisäisiin konflikteihin, kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen ja kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin. Teoriaosuuden toisen osion muodostaa keskustelu julkisesta diplomatiasta, joka edustaa tutkielmassani ensisijaisesti kanavaa, jonka kautta tarkasteltavat valtiot ilmentävät ylläpitämiään suvereniteettikäsityksiä ulkovalloille, ja toisaalta myös uusintavat suvereeniuttaan saamiensa vastareaktioiden myötä. Metodina työssä toimii diskurssianalyysi, jossa yhdistyy ominaisuuksia sekä perinteisestä diskurssianalyysistä että Norman Fairlough’n kolmitasoisesta kriittisestä diskurssianalyysistä. Siinä keskeisiksi nousevat paitsi aineiston esittämät diskurssit, myös niiden muodostamat yhteiskunnalliset representaatiot. Tutkimusaineistoni koostuu Serbian ja Georgian poliittisten johtohahmojen vuosina 2005–2010 pitämistä ulkovalloille suunnatuista Kosovon ja Abhasian konflikteja käsittelevistä puheista. Aineisto on keskitetty siten, että sen pohjalta voidaan tarkastella erityisesti vuoden 2008 eskaloitumisvaiheen suvereniteettikäsityksissä aiheuttamia mahdollisia muutoksia. Tutkielmassa käy ilmi, että suvereniteettikuvat tutkituissa valtioissa ovat muuttumassa kohti kollektiivisempaa suvereeniutta. Vastuun valtionsisäisten ongelmien ratkaisusta nähdään aineistossa olevan ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön harteilla. Tutkimus osoittaa, että muutos perinteisestä kollektiiviseen suvereeniuteen on ainakin osittain riippuvainen sisäisten konfliktien kehityksestä ja ulkovaltojen suhtautumisesta niihin. Tutkielman pohjalta voidaan myös päätellä, että valtiosuvereenius määrittyy tänä päivänä pitkälti muista tekijöistä kuin perinteisestä voimankäytöstä ja kyvystä hoitaa itse sisäiset asiansa. Tutkielman pohjalta näyttäisi lisäksi siltä, että perinteinen käsitys suvereeniudesta ei riitä vastaamaan itsenäistymään pyrkivien alueiden valtioille muodostamaan uhkakuvaan, vaan suvereniteettikeskustelu kaipaa uudistumista vastatakseen näihin haasteisiin.

Katsesuunnan havaitseminen on tärkeä osa sosiaalista vuorovaikutusta. Toisen henkilön katsesuunnan havaitsemiseen liittyviä hermostollisia mekanismeja on tutkittu paljon mittaamalla erilaisia aivovasteita suoraan ja kääntyneeseen katseeseen. Tutkimusten koeasetelmien ja koehenkilöiden suorittamien tehtävien välillä on kuitenkin ollut merkittäviä eroja. Siihen, miten koehenkilön suorittama tehtävä vaikuttaa näihin aivovasteisiin, ei juuri ole kiinnitetty huomiota. Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli tarkastella, miten koehenkilön suorittama tehtävä ja se, tarjotaanko kääntyneelle katseelle kohde vai ei, vaikuttaa toisen ihmisen katsesuunnan näkemisen aikaansaamiin aivojen tapahtumasidonnaisiin jännitevasteisiin (engl. event-related potential eli ERP). Erityisesti keskityttiin N170-vasteeseen, jonka on todettu olevan voimakkaampi katsottaessa kasvoja kuin muita ärsykkeitä. Tutkimuksessa koehenkilöiden tehtävänä oli katsella tietokoneen näytöltä kasvokuvia, joiden katsesuunta oli aluksi kääntynyt 15 astetta sivulle. Tämän jälkeen katse näytti kääntyvän joko kohti katselijaa tai hänestä poispäin, minkä jälkeen näytölle ilmestyi kohdeärsyke. Kohdeärsykkeen näkemiseen koehenkilön oli määrä reagoida mahdollisimman nopeasti nappia painamalla. Tutkimuksessa käytettiin kolmenlaista tehtävätyyppiä: Ensinnäkin tehtävää, joka edellytti spatiaalista tarkkaavaisuutta ja jossa kääntyneelle katseelle tarjottiin kohde; toiseksi tehtävää, joka edellytti spatiaalista tarkkaavaisuutta, mutta jossa kääntyneelle katseelle ei ollut kohdetta; ja kolmanneksi tehtävää, joka ei edellyttänyt spatiaalista tarkkaavaisuutta. Katsesuunnan kääntymisen kohti katselijaa tai hänestä poispäin oletettiin herättävän erilaisia aivovasteita tehtäväosiosta riippuen. Tutkimuksessa tehtäväosiolla ei kuitenkaan havaittu olevan vaikutusta N170-vasteeseen. Kuten useissa aiemmissa tutkimuksissa, myöskään katsesuunnalla ei todettu olevan vaikutusta N170-vasteen voimakkuuteen. Sitä vastoin katsesuunnalla oli vaikutusta koehenkilöiltä mitattuihin N170-jännitevasteiden latensseihin siten, että kääntyneen katseen yhteydessä latenssi oli lyhyempi kuin suoran katseen yhteydessä. Tämä saattaa olla kahden eri ilmiön yhteisvaikutuksen tulos: ensinnäkin kääntynyt katse saa aikaan automaattisen tarkkaavaisuuden siirtymisen ympäröivään tilaan, ja toiseksi suora katse vetää ja vangitsee tarkkaavaisuuden puoleensa ja johtaa näin voimakkaampaan kasvojen prosessointiin. Jatkotutkimuksissa olisi syytä selvittää, miten muut tehtävätilanteet ja kokeissa käytetyt ärsykkeet vaikuttavat katsesuunnan havaitsemisen aikaansaamiin N170-vasteisiin ja muihin tapahtumasidonnaisiin jännitevasteisiin.

Tutkielmassa tutkittiin sukupuolen merkitystä sosiaalityön käytännöissä miesasiakkaiden näkökulmasta katsottuna kahdessa erilaisessa organisaatiossa: sosiaalitoimistossa ja perheasiain-yksikössä. Suurin osa sosiaalityöntekijöistä on naisia, mutta kuitenkin suuri osa toimeentulotuki-asiakkaista on miehiä, jonka vuoksi toisena tutkimuskohteena toimi sosiaalitoimisto. Perheasiain-yksikön miesasiakkaat puolestaan valikoituivat tutkittaviksi julkisuudessa käydyn miesten ja naisten eriarvoisuutta huoltajuusasioissa koskevan keskustelun pohjalta. Tutkielmassa selvitettiin miesten tuntoja liittyen asiakkuuteen, vuorovaikutukseen ja sukupuoleen naisvaltaisissa organisaatioissa ja tutkielman teoria rakennettiin näiden keskeisten käsitteiden ympärille. Tutkielman aihetta lähestyttiin haastattelemalla sosiaalityön miesasiakkaita. Miehet valikoituivat haastateltaviksi haastattelupyyntöjen perusteella. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina, jotta niiden avulla tavoitettaisiin haastateltaville merkityksellisiä asioita. Aineisto muodostui kuudesta haastattelusta, joista kolme tehtiin sosiaalitoimiston asiakkaille ja kolme perheasiainyksikön asiakkaille. Analyysi toteutettiin aineistolähtöisesti ja analyysimenetelmänä käytettiin teemoittelua. Sosiaalitoimistossa asioineet miehet toivat haastatteluissaan esiin hyvin konkreettisia asioita asioimiseen liittyen. Miehet puhuivat muun muassa sosiaalitoimistossa vallitsevista säännöistä, kiireestä, asiakkuuden paradoksaalisuudesta ja asiakkuuteen liittyvästä häpeästä. Vuorovaikutus koettiin tärkeänä elementtinä asioinneissa. Miehet olivat asioineet naissosiaalityöntekijöiden kanssa, joiden tärkeimmiksi piirteiksi koettiin kuuntelemisen taito, kokemus, ikä ja sosiaalityöntekijän pysyvyys. Sukupuolen merkitys sosiaalitoimistossa asioineille miehille oli pieni eivätkä miehet olleet juurikaan edes pohtineet sukupuolen merkitystä asiakkuudelle. Perheasiainyksikössä asioineet miehet toivat haastatteluissaan esiin sukupuoleen liittyviä ennakko-odotuksia perheasiainyksikön asiakkuudesta, jotka olivat syntyneet lähinnä julkisuudessa käytyjen keskustelujen perusteella miesten huonommasta asemasta naisiin nähden huoltajuusasioissa. Miesten ennakko-odotukset kävivät jossain määrin toteen ja he kokivat äidin olevan vahvemmassa asemassa isään nähden lapsen huoltajuudesta päätettäessä. Vuorovaikutus osoittautui miehille merkitykselliseksi perheasiainyksikössä. Sosiaalityöntekijän tärkeimmiksi ominaisuuksiksi nousivat kuuntelemisen taito, kokemus, ikä ja ylipäätään persoonallisuus. Sukupuoli oli merkittävässä asemassa perheasiainyksikön asiakkuudessa ja isyys oli tärkeä sukupuolen merkityksellistäjä. Tutkielman tarkoituksena oli tuoda esiin sukupuolen merkitystä sosiaalityön käytännöissä. Tulosten mukaan sukupuoli näyttäytyy eri lailla erilaisissa organisaatioissa. Sukupuolen tutkimus sosiaalityön käytäntöjen kannalta on ollut vähäistä, mutta tämän tutkimuksen perusteella se olisi tarpeellista, koska sukupuoli liittyy olennaisesti sosiaalityön asiakkuuteen. Tutkimalla sukupuolen merkityksiä ja antamalla ääni asiakkaalle itselleen, sosiaalityötä ja sosiaalityön menetelmiä voidaan kehittää paremmin toimiviksi ja asiakkaiden yksilöllisille tarpeille sensitiivisemmiksi. Asiasanat: sukupuoli, sukupuolisensitiivisyys, mieheys, isyys, asiakkuus ja vuorovaikutus.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen ulkoasutyötä tekevien journalistien puhetta omasta työstään ja sanomalehden visuaalisuudesta. Aineisto on kerätty teemahaastattelemalla yhteensä seitsemää ulkoasujournalismin ammattilaista kolmesta suomalaisesta sanomalehdestä. Kaksi lehdistä oli juuri uudistanut ulkoasuaan ja yhdessä uudistusprosessi oli käynnissä. Aika oli siten otollinen sanomalehden visuaalisuutta koskeville haastatteluille, sillä ulkoasuun liittyvät asiat olivat pinnalla kussakin lehdessä. Aineiston analyysin metodisina työkaluina olen hyödyntänyt sekä teemoittelua että diskurssianalyysia.Tutkielmani kattokäsitteenä ja teoreettisena viitekehyksenä on kulttuurin visualisoituminen, jota on kulttuurintutkimuksen piirissä pidetty yhtenä 1900-luvun aikana alkaneena kulttuurin kehityssuuntana. Myös sanomalehtien on koettu muuttuvan yhä visuaalisemmaksi, mistä esimerkkeinä on pidetty muun muassa valokuvien ja värin lisääntynyttä käyttöä, juttujen lyhentymistä ja designin saapumista sanomalehtien suunnitteluun. Aineistoni perusteella varsinkin designin rooli korostuu, kun sanomalehden ulkoasua pyritään hallitsemaan entistä tiukemmin ulkoasun säännöillä. Myös juttujen palastelu viittaa sanomalehtien visualisoitumiseen. Palastelulla pyritään luomaan visuaalinen vaikutelma aiempaa runsaammasta sisältötarjonnasta.Haastatteluiden perusteella ulkoasutyön voi kuvailla olevan sanomalehdessä journalististen ainesosien kokoonpanotyötä, jossa ulkoasutyön tekijän tulee ymmärtää journalistista sisältöä, hallita taittotekniikka ja ennen kaikkea sisäistää lehden ulkoasusäännöt. Ulkoasutyön tekijällä on myös toimitusympäristössä erityinen sosiaalinen asema, koska hän käsittelee työssään toimituksen eri osapuolten tuottamaa materiaalia. Työ vaatii muun muassa neuvottelutaitoja. Sanomalehden visuaalisuus taas koetaan alueena, jossa tavoitellaan journalistisen sisällön ja visuaalisen muodon tasapainoa. Yksi aineistosta kumpuava käsitys on, että muoto on sisällölle alisteisessa roolissa. Muoto on ennen kaikkea sisällön aputyökalu. Asiasanat:visuaalinen kulttuuri, journalismi, visuaalisuus, taitto, sanomalehdet, muoto, sisältö, design

Uniapnean yleisin muoto on obstruktiivinen uniapneaoireyhtymä. Oireyhtymässä ylähengitystiet tukkeutuvat toistuvasti unen aikana, mikä aiheuttaa hengityskatkoksia, voimakasta kuorsausta, havahtumisia, unen laadun heikentymistä ja veren happisaturaation laskua. Noin 4% miehistä ja 2% naisista kärsii kliinisesti merkittävästä uniapneasta. Ylipainehengitys- eli CPAP-hoito estää hengitysteiden tukkeutumista ja säännöllisesti käytettynä lieventää ja korjaa oireita. Päiväväsymyksen lisäksi uniapneaan voi liittyä mielialan ja kognitiivisen toimintakyvyn (tiedonkäsittelytoimintojen) muutoksia. Yleisimmin muutoksia ilmenee keskittymissä ja tarkkaavuudessa, uuden oppimisessa ja muistissa, tiedonkäsittelyn nopeudessa, avaruudellisrakenteellisessa hahmottamiskyvyssä ja ekseutiivisissa toiminnoissa eli toiminnanohjauksen taidoissa. Toiminnanohjauksen taidot saattavat olla uniapneassa herkimmin häiriintyvä kognition osa-alue, sillä huonolaatuinen uni ja veren kaasuepänormaaliudet heikentävät unenaikaista aivojen palautumiskykyä ja rasittavat juuri toiminnanohjauksen kannalta oleellisia aivojen etuotsalohkoja. Väitöskirjassa selvitettiin, mitkä toiminnanohjauksen taidot häiriintyvät herkimmin uniapneassa ja miten CPAP-hoito korjaa mahdollisia muutoksia. Tätä tutkittiin tekemällä katsaus aiempiin aihetta koskeviin tutkimuksiin sekä tutkimalla uniapneaa sairastavien miesten kognitiivisia taitoja diagnosointivaiheessa ja kuuden kuukauden CPAP-hoidon jälkeen. Tuloksia verrattiin terveisiin verrokkeihin. Tutkimuksessa todettiin, että sairaudella ei ole vaikutusta kaikkiin toiminnanohjauksen taitoihin, mutta verrattuna terveisiin uniapneapotilaat suoriutuvat heikommin toimintamallin sujuvaa vaihtamista ja visuaalispohjaista suunnittelukykyä vaativista tehtävistä. Verrattuna iänmukaisiin normiarvoihin suurin osa uniapneapotilaista suoriutuu kuitenkin normaalilla tasolla ja vain vähemmistö kärsii haittaavista muutoksista. Toiminnanohjauksen muutokset näyttävät jäävän kuitenkin pysyviksi kuuden kuukauden CPAP-hoidon jälkeen, vaikka muut sairauden oireet lievenevät. Uniapneapotilailla todettiin myös heikentynyt oppimisvaikutus testeissä verrattuna terveisiin verrokkeihin; tämä saattaa selittyä sillä, että toiminnanohjauksen muutokset esiintyvät usein yhdessä heikentyneen uuden oppimiskyvyn kanssa. Uniapneapotilaiden unen laatua tutkittaessa todettiin, että uniapneapotilailla on vähemmän virkistävää syvää unta ennen CPAP-hoitoa sekä oikeassa että vasemmassa aivopuoliskossa verrattuna terveisiin verrokkeihin. CPAP-hoidon jälkeen uniapneapotilaiden syvän unen määrä vasemmassa aivopuoliskossa normalisoitui, mutta jäi heikentyneeksi oikeassa aivopuoliskossa verrattuna terveisiin. Tämä voi olla yhteydessä visuaalispainotteisiin kognitiivisiin muutoksiin. Tutkimustietojen perusteella voidaan todeta, että suurin osa uniapneaa sairastavista välttyy kognitiivisilta muutoksilta, jos sairautta hoidetaan. Kuitenkin pienellä osalla potilaista esiintyy rajallisia toiminnanohjauksen muutoksia, jotka saattavat heikentää heidän työkykyään ja jäädä haittaaviksi CPAP-hoidosta huolimatta. Neuropsykologisella tutkimuksella voidaan selvittää sairauteen liittyviä kognitiivisia muutoksia ja ottaa kantaa työkykyyn. Epäselvää on, aiheutuvatko uniapneapotilaiden kognitiiviset muutokset pelkästään uniapneasta vai lisääkö riskiä se, että potilailla on usein muita sairauksia kuten verenpainetta ja metabolista oireyhtymää, jotka lisäävät riskiä verisuoniperäisiin aivomuutoksiin. Myös oikean aivopuoliskon mahdollinen suurempi alttius uniapean aiheuttamille muutoksille vaatii lisätutkimusta. The aim of this thesis was to investigate executive functions in obstructive sleep apnea syndrome (OSAS). The specific focus was to identify the most affected domains of executive functioning, to establish the severity of dysfunction and to determine the effect of continuous positive airway pressure (CPAP) treatment on executive dysfunction. In addition, verbal and visual cognitive functions were evaluated along with changes in sleep depth. The first step was to review earlier studies concerning executive functions in OSAS. Next, in a series of original studies, 40 newly diagnosed OSAS patients and 20 healthy controls underwent a polysomnography and a neuropsychological assessment focusing on executive functions. The 20 regular CPAP users were followed up after six months with a polysomnography and a neuropsychological assessment, and 17 of the 20 controls were followed up with a neuropsychological assessment. A subgroup of 15 patients and 15 controls were included in a separate study on verbal and visual cognitive functions and local sleep depth using EEG. The review of earlier studies showed that OSAS patients had decline in working memory, set shifting, behavioural inhibition, phonological fluency and visuospatial organizational skills, but the results were not consistent. With CPAP, OSAS patients? performance time in the behavioural inhibition task improved and the number of errors in the set shifting task decreased, but in other domains the deficits continued to persist. In the original studies for this thesis, OSAS patients showed impaired executive functioning compared to healthy controls in visuospatial organizational skills and set shifting. However, normative analysis suggested that most OSAS patients had normal performance and only a minority had mild to severe dysfunction. CPAP did not improve executive dysfunction, and patients showed no learning effect in executive tests while healthy controls did. In addition, OSAS patients who showed mild visual cognitive dysfunction also had a reduced amount of deep sleep in the right hemisphere. Executive dysfunction in OSAS seems to be limited to visuospatial organizational skills and set shifting. Only a minority of patients show impaired performance, but the impairment may persist even after longterm treatment.

Ilmastonmuutoksen globaalihallinta on rakentunut YK:n ilmastosopimuksen ympärille. Tutkimus keskittyy vuodesta 2007 vuoteen 2009 asti kestäneeseen Balin prosessiin, jonka aikana kansainväliset ilmastotoimijat pyrkivät luomaan viitekehystä Kioton sopimuksen jälkeiselle ajalle vuoden 2012 jälkeen. Tutkimuksen aineisto koostuu EU:n komission ja South Centren vuosina 2007-2009 julkaisemista dokumenteista, joiden puitteissa organisaatiot ovat esittäneet oman tulkintansa ilmastonmuutoksesta ja sen globaalihallinnasta vuoden 2012 jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, millaisten normien ja diskurssien varaan ilmastonmuutoksen globaalihallinta rakentuu. Millaiseksi ongelmaksi ilmastonmuutos muodostuu Euroopan unionin ja South Centren tulkinnoissa? Teoreettinen viitekehys rakentuu konstruktiviselle tulkinnalle globaalihallinnasta ja kansainvälisistä normeista. Ilmastoregiimi on tästä näkökulmasta katsottuna sosiaalinen instituutio, joka sisältää normeja ja sääntöjä. Ymmärryksemme siitä, mitä ilmastoregiimi tarkoittaa, rakentuu puheessamme. Tulkintamme ilmastonmuutoksesta muodostaa näin ollen ilmastodiskursseja, joissa normit ja ilmastonmuutoksen globaalihallinta rakentuvat. Tarkastelen ilmastodiskurssia ja -normeja Carol Lee Bacchin mikä on ongelma? -lähestymistavan avulla: problematisoimalla toimijoiden tulkinnat ilmastonmuutoksesta. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on tulkinta toimijoiden ilmastodiskurssista ja siitä kumpuavista normeista. EU:n komission ilmastodiskurssi rakentuu muutoksen hallinnasta, johtajuudesta, kehitysmaiden vastuullisuudesta ja strategisesta taloudesta. Ilmastonmuutoksen globaalihallinta sisältää hallittavuuden, strategisuuden ja yhteisen vastuun normit. South Centren ilmastodiskurssin elementtejä ovat kehitysmaiden oikeudet ja kehittyneiden maiden vastuullisuus ja epäluotettavuus. Kohtuullisuus, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus ovat South Centren rakentamassa ilmastonmuutoksen globaalihallinnassa olennaiset normit. Tutkimuksen pohjalta voidaan tulkita toimijoiden tarkastelevan globaaliongelmia kontekstisidonnaisesti. Toimijoiden tulkinnat normeista rakentuvat merkittävästi aikaisempien kokemusten varaan. Näin ollen käsitykset itselle ja muille toimijoille sopivasta ja sopimattomasta käyttäytymisestä vaikuttavat olennaisesti siihen, millaiseksi diskurssi muodostuu. Kansainvälinen ilmastopolitiikka rakentuu vahvasti kehittyneille maille ja kehitysmaille sopivan käytöksen varaan. Ilmastonmuutos muotoutuu South Centren ja Euroopan unionin komission ongelman esityksissä hallittavuuden, oikeudenmukaisuuden ja vastuullisuuden ongelmaksi.

Tutkimus tarkastelee tamperelaisten liikkumistapavalintoja jokapäiväisinä kulutusvalintoina arjen pakkoraon viitekehyksessä. Tutkimusaineistoksi on rajattu kaupunkilaiset, koska heillä on lyhyempien etäisyyksien ja kattavampien joukko- ja kevyen liikenteenmahdollisuuksien ansiosta useimmiten aito mahdollisuus valita liikkumistapansa. Tutkimustehtävänä oli tarkastella liikkumisvalintoja ja arjen pakkoraon käsitettä ja niiden toimintamekanismeja. Millaisia merkityksiä kaupunkilaiset antavat pakkoraolle ja liikkumisvalinnoille ja miten he suhtautuvat niihin? Miten liikkumisvalinta -prosessi ja pakkorako toimivat ja ilmenevät? Kuinka käyttökelpoinen käsite 'arjen pakkorako' on? Valitsevatko kuluttajat pakkoraon vai pakottaako pakkorako tiettyihin valintoihin? Missä määrin se rajoittaa ympäristönhuomioivan liikkumisen toteutumista? Tutkimus käsittelee myös sitä onko pakkoraon 'otetta' mahdollista höllentää? ja mitkä muut seikat vaikuttavat kaupunkilaisten liikkumisvalintoihin? Tutkimus on monitieteinen. Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus, arkielämän ympäristöpolitiikka ja ympäristösosiologinen näkökulma yhdistyvät siinä kulutussosiologisiin ja elämäntapatutkimuksellisiin elementteihin. Tutkimus hyödyntää myös useampia teoreettisia käsitteitä, sen sijaan että siinä hyödynnettäisiin ainoastaan yhtä metateoriaa. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan tamperelaisen teemahaastattelusta. Tutkimus on laadullinen ja se hyödyntää sekä sosiaalisen konstruktionismin lähestymistapaa, että realistista tutkimusotetta, sitoutumatta kuitenkaan yksipuolisesti kumpaankaan suuntaukseen. Tutkimus tuo esiin liikkumisvalintoihin liittyvän problematiikan monimutkaisuuden ja moniulotteisuuden. Todelliseksi ja käyttökelpoiseksi osoittautunut pakkorako auttaa hahmottamaan paremmin liikkumisvalintaprosessia ja sitä, miten kuluttajat merkityksellistävät näitä pakkoja ja kokevat tilanteen. Pakkorako ilmenee esimerkiksi vaikuttamalla työpaikan valintaan, taloudellisina pakkoina sekä ajallisten pakkojen kautta. Tutkimus vahvisti myös käsitystä liikkumistavan ihanteellisuuden suhteellisuudesta. Osa liikkumisvalinnoista tapahtuu tietoisesti ja osa taas rutinoituu. Vaikka pakkorako osoittautui todelliseksi, on sen valta tamperelaisten liikkumistapavalintoihin rajallista ja kyseenalaistettavissa. Asiasanat: arkielämän ympäristöpolitiikka, kulutus, liikkumisvalinnat, pakkorako, polkuriippuvuus.