Search

Valkuaispitoisen maissirankin tuotanto on lisääntynyt etanolin polttoainekäytön lisääntymisen myötä. Maissirankki on valkuaispitoista, joskin soijarouheeseen verrattuna vain keskinkertaista (n. 300 g vs. 500 g RV/kg kuiva-ainetta). Alhainen valkuaisen pötsihajoavuus kuitenkin parantaa rankin OIV-arvoa. Kuitua on vähemmän kuin kaurassa ja sulavuus ohran luokkaa. Maissirankin fosforipitoisuus on alempi kuin rypsirouheen, soijarouheen kanssa samalla tasolla. Maissirankin erityispiirre on suuri rasvapitoisuus 100- 140 g/kg KA. Lypsylehmillä suoritetussa ruokintakokeessa väkirehun soijarouhetta korvattiin maissirankilla. Kuivattu rankki (DDGS) oli etanoliprosessista sisältäen rankin nesteosan. Kuudella lypsylehmällä kahdessa 3x3 latinalaisessa neliössä oli kaksi väkirehuseosta: VR1 sisälsi 12,5 % soijarouhetta ja maissirankkia 0 %, ja VR3 sisälsi maissirankkia 25 % ja soijarouhetta 0 %. MR0-ruokinnalla lehmät saivat VR1-rehua ja pienen määrän ohraa, MR250-ruokinnalla väkirehua VR3 ja MR125-ruokinnalla MR0- ja MR250-ruokintojen väkirehuja suhteessa 1:1. Ohrapohjainen väkirehu sisälsi lisäksi rapsirouhetta ja seosmelassia kumpaakin 5 % sekä rehujauholeseseosta 20 %. Maissirankin valkuaispitoisuus oli 310 g, raakarasvapitoisuus 139 g, raakakuitupitoisuus 76 g ja NDF-pitoisuus 359 g per kg kuiva-ainetta. VR1-väkirehu sisälsi 198 raakavalkuaista, 41 g raakarasvaa ja 216 g NDF per kg KA. VR3 sisälsi vastaavasti 196 g raakavalkuaista, 63 g raakarasvaa ja 248 g NDFkuitua. Väkirehua annettiin tasa-annos joko 12 tai 14 kg eri neliöille sekä nurmiheinäsäilörehua vapaasti koko kokeen ajan. Säilörehun syönti ruokinnoilla MR0, MR125 ja MR250 oli 11.58, 11,47 ja 11,40 kg KA/d. Soijarouheen syöntimäärät ruokinnoilla MR0 ja MR125 olivat 1,25 ja 0,62 kg KA. Maissirankin syöntimäärät olivat 1,42 ja 2,85 kg KA ruokinnoilla MR125 ja MR250. MR0-, MR125- ja MR250 - ruokinnoilla koko dieetin raakavalkuaispitoisuus oli 179, 180 ja 181 g/kg KA ja NDF-pitoisuus 330, 336 ja 343 g/kg KA. AIA-merkkiainetta käyttäen määritettiin koko dieetin sulavuus kaikilla lehmillä. Soijan korvaus maissirankilla ei vaikuttanut dieetin orgaanisen aineen sulavuuteen merkitsevästi (75,7, 74,9 ja 74,9 % MR0-, MR125- ja MR250-ruokinta). Maissiranki paransi maitotuotosta. Ruokinnoilla MR0, MR125 ja MR250 maitotuotos oli 35,91, 36,75 ja 37,61 kg/d (lineaarinen vaikutus, P-arvo

Little information is available on how much water ad libitum milk-fed calves consume during the milk-feeding stage and during weaning to solid feed. Further, no information exists on the effects on calf behavior and performance of different water delivery systems during these stages. Therefore, the objectives of this study were first, to examine the water intake of calves fed acidified milk replacer ad libitum during the milk-feeding and weaning stages, and second, to determine whether the method of water delivery affected water and feed intake and growth during these periods or oral behavior during weaning. To evaluate this, we registered feed and water intake, growth, and oral behaviors of 24 dairy calves before and after abrupt weaning from a 7-wk ad libitum acidified milk replacer feeding regimen. Two water sources (open bucket and nipple) were compared. During the 7-wk milk-feeding period, the calves drank, on average, 12.9 +/- 0.7 L/d of acidified milk replacer but very little water. However, after abrupt removal of milk, the 2-mo-old calves rapidly increased their water intake. Moreover, no differences in water intake between the 2 water sources were noted either before or after abrupt weaning. Calves were observed to have some difficulties in using the water nipple. Calves provided water through the nipples consumed less water at each drinking bout but visited the water nipple more frequently compared with calves provided access to water from the bucket. We observed no differences in all other behaviors observed. Overall, the calves rapidly increased their feed intake, rumination time, frequency of cross-sucking, and vocalization after weaning. In conclusion, despite the calves' consuming very little water when provided ad libitum access to acidified milk replacer, they dramatically increased their water consumption after abrupt weaning from milk. Calves did experience some difficulties in using the water nipples.

Whole-crop field bean (FB), field pea (FP) and common vetch (CV) [155, 213 and 238 g dry matter (DM) kg−1] were ensiled in 1·5 L laboratory silos with whole-crop wheat as mixtures of 0, 0·25, 0·50, 0·75 and 1·00 of fresh weight (FW). Silages were ensiled (i) without additive, and (ii) with formic acid (FA) (4 L t−1) or (iii) an inoculant (Lactobacillus plantarum, 106 colony-forming units g−1 FW) as additives. The concentrations of water-soluble carbohydrates in herbage of whole-crop FB, FP, CV and wheat were 93, 157, 67 and 114 g kg−1 DM and the buffering capacities were 588, 710, 755 and 429 mEq kg−1 DM respectively. Field bean and FP silages were mainly well preserved with low pH values and moderate fermentation losses, except for FB-only silage without additive which had a high butyric acid concentration. Common vetch silages had higher pH values and were less well fermented compared to the silages of the other legumes. For all legumes, FA reduced ammonia-N concentrations more effectively compared to other additive treatments. In conclusion, in FB and FP silages the use of FA or an inoculant, as additives, ensured good preservation up to a proportion of legume in the herbage of 0·75. With all legume silages, and with those containing CV, only FA, as an additive, adequately restricted protein breakdown.

Tutkimuksessa selvitettiin puna-apilasäilörehun korjuuajankohdan vaikutusta maidon rasvahappokoostumukseen. Apilarehujen syöntiä, sulavuutta ja maidontuotantovaikutusta koskevat tutkimustulokset on esitetty aikaisemmin (Pursiainen ym. 2006). Koerehut tehtiin puhtaasta puna-apilanurmesta ensikasvun aikaisesta (AA) ja myöhäisestä (AM) kehitysvaiheesta sekä näiden jälkikasvuista (AAJ ja AMJ, vastaavasti). Kontrollina oli timotei-nurminatakasvustosta aikaisessa (TNA) ja myöhäisessä (TNM) kehitysvaiheessa tehty säilörehu. Rehut oli säilötty pyöröpaaleihin muurahaishappopohjaista säilöntäainetta käyttäen. Tutkimus tehtiin 12 Ay-lehmällä change over -kokeena, jossa oli neljä kolmen viikon mittaista jaksoa. Lehmät jaettiin tuotoksen mukaan kahteen blokkiin (23 kertaa poikineet ja ensikot) ja ne saivat säilörehua vapaasti. Viljarypsipohjaista väkirehua annettiin 10.5 (useasti poikineet) tai 8.4 kg/pv (ensikot). Koekäsittelyiden välillä ei ollut eroja energiakorjatussa maitotuotoksessa tai maidon rasvapitoisuudessa. Apilasäilörehuruokinta vaikutti kuitenkin selvästi maidon rasvahappokoostumukseen. Se lisäsi kerta- ja monityydyttymättömien rasvahappojen ja vähensi palmitiinihapon (C16:0) osuutta maitorasvassa heinäkasviruokintoihin verrattuna. Apilaruokinta lisäsi erityisesti α-linoleenihapon (18:3 n3) osuutta maitorasvassa (0.87 (AA), 0.67 (AM), 0.92 (AAJ), 0.93 (AMJ), 0.44 (TNA) ja 0.48 % (TNM)) vaikutuksen ollessa suurempi lehmien syödessä apilan jälkikasvu- kuin ensikasvurehuja. Sen osuus maitorasvassa oli myös suurempi lehmien syödessä apilan ensikasvusta aikaisin korjattuja säilörehuja myöhään korjattuihin rehuihin verrattuna. Tulokset vahvistavat tutkimusprojektin aikaisemmassa kokeessa saatuja tuloksia puna-apilan edullisesta vaikutuksesta maidon rasvahappokoostumukseen.

The influence of environmental temperature, housing, social company and age on the feed intake and oral behaviours was studied by housing male dairy calves for seven weeks individually (INDIV) or 12 weeks in groups of four; indoors (INGROUP) or outdoors either with (OUTWARM) or without a heated shelter (OUTCOLD). During the milk-feeding period (1–7 experimental weeks), the mean daily milk, hay and total dry matter intakes of INDIV calves were lower than of INGROUP calves (P

ei saatavilla

The influence of housing and age on the resting, growth and diarrhoea incidence rate was studied by housing male dairy calves for 7 weeks individually (INDIV) or 12 weeks in groups of four; indoors...

The effect of replacing wilted grass silage (GS) with pea-barley intercrop silage (PBS) on feed intake, diet digestibility and milk production was studied with 8 multiparous Ayrshire-cows in a replicated 4 × 4 Latin square experiment. Proportion of PBS was 0 (PBS0), 33 (PBS33), 67 (PBS67) or 100 (PBS100) % of silage dry matter (DM). The DM content was 559 and 255 g kg-1 for GS and PBS. Crude protein content was 131 and 170 g kg-1 DM, respectively. Pea-barley silage was more extensively fermented than GS with total fermentation acid content of 120 vs. 12 g kg-1 DM. Silage was fed for ad libitum intake and supplemented with on the average 13 kg concentrate per day. Silage DM intake was 9.2 (PBS0), 9.7 (PBS33), 9.0 (PBS67) and 7.1 (PBS100) kg per day (Pquadr. < 0.05). The energy corrected milk yield [30.3 (PBS0), 29.8 (PBS33), 30.3 (PBS67), 31.3 (PBS100) kg per day] was not significantly affected by the treatment. Milk protein concentration decreased linearly (P < 0.05) in response to feeding PBS. It is concluded that PBS can replace up to two thirds of wilted, moderate quality GS in the feeding of dairy cows because in this experiment pure pea-barley silage reduced silage intake., Tässä tutkimuksessa selvitettiin herneen ja ohran seoskasvustostatehdyn säilörehun vaikutusta lypsylehmien rehun syöntiin, rehun sulavuuteen ja maitotuotokseen. Tutkimuksessa oli mukana kahdeksan ayrshirelehmää, jotka jaettiin koejärjestelyssä kahteen 4 × 4 latinalaiseen neliöön. Herneen ja ohran seoskasvustosta tehdyllä säilörehulla korvattiin 0, 33, 67 tai 100 % säilörehun kuiva-aineesta nurmisäilörehun osuuden vastaavasti vähentyessä. Herne-ohrasäilörehu paalattiin, kun palkojen osuus herneen kuiva-aineesta oli puolet ja ohra oli taikinavaiheen alussa. Herneen osuus seoksen kuiva-aineesta oli 74 %. Nurmisäilörehu oli esikuivattua ensisadon timotei- nurminatarehua. Molemmat rehut tehtiin pyöröpaaleihin AIV2000-liuosta (5 l/tn rehua) käyttäen. Herne-ohrasäilörehussa oli kuiva-ainetta keskimäärin 255 ja nurmisäilörehussa 559 g kilossa. Rehujen pH oli vastaavasti 3,96 ja 5,16. Herne-ohrasäilörehu sisälsi raakavalkuaista keskimäärin 170 ja neutraalidetergenttikuitua 419 g kilossa kuiva-ainetta ja nurmisäilörehu vastaavasti 131 ja 557 g kilossa kuiva-ainetta. Herne-ohrasäilörehu oli pidemmälle käynyttä kuin nurmisäilörehu (käymishappojen kokonaismäärä 120 vs. 12 g kilossa yliopistokuiva-ainetta). Rehuissa oli erittäin vähän voihappoa. Lehmät saivat säilörehua vapaasti. Väkirehuna oli vilja-rypsipohjainen perustäysrehu, jota annettiin 12 kg tai 14,5 kg päivässä. Säilörehun syönti oli eri ruokinnoilla 9,2 (0 %), 9,7 (33 %), 9,0 (67 %) ja 7,1 (100 %) kiloa kuiva-ainetta päivässä. Ruokinta ei vaikuttanut dieetin orgaanisen aineen eikä raakavalkuaisen sulavuuteen. Neutraalidetergenttikuidun sulavuus heikkeni herne-ohrasäilörehun osuuden kasvaessa. Maitotuotos eri ruokinnoilla oli 28,7 (0 %), 28,5 (33 %), 29,5 (67 %) ja 30,3 (100 %) kiloa päivässä. Energiakorjatussa maitotuotoksessa ei ollut merkitsevää eroa eri ruokintojen välillä. Maidon valkuaispitoisuus kuitenkin pieneni herne-ohrasäilörehun osuuden lisääntyessä. Säilörehujen erilainen kuiva-ainepitoisuus ja käymislaatu vaikeuttavat kokeen tulosten tulkintaa. Kuitenkin tämän tutkimuksen mukaan herneen ja ohran seoskasvustosta tehty säilörehu voi korvata kaksi kolmasosaa esikuivatun, sulavuudeltaan keskimääräisen nurmisäilörehun kuiva-aineesta lypsylehmien ruokinnassa vähentämättä säilörehun syöntiä.

Tutkimuksessa selvitettiin puna-apilasta (A1) ja heinäkasveista (N2) tehtyjen säilörehujen vaikutusta lypsylehmien rehun syöntiin, rehuannoksen sulavuuteen, maidontuotantoon ja maidon koostumukseen. Rehut korjattiin samanaikaisesti ja niitä syötettiin joko ainoana karkearehuna tai seoksena (A1N2, 1:1 kuiva-aineessa). Kontrollina oli samasta heinäkasvinurmesta neljä päivää aikaisemmin tehty säilörehu (N1). Kasvustot niitettiin niittomurskaimella, esikuivattiin ja paalattiin pyöröpaaleihin muurahaishappopohjaista säilöntäainetta käyttäen. Tutkimus tehtiin tasapainotetun 4×4 latinalaisen neliön mukaisesti. Kokeessa oli kahdeksan ay-lehmää, jotka jaettiin tuotoksen mukaan kahteen blokkiin (23 kertaa poikineet ja ensikot). Lehmät saivat säilörehua vapaasti. Väkirehu oli ohran ja kauran (1:1) sekä rypsipuristeen (238 g/kg väkirehua) seos, jota annettiin 10,5 (blokki 1) tai 8,4 kg/pv (blokki 2). Lisäksi lehmät saivat kivennäisrehua ja ruokasuolaa. Säilörehujen kuiva-ainepitoisuudet olivat 261 (N1), 337 (A1) ja 372 (N2) g/kg. Apilasäilörehu ja samaan aikaan niitetty heinäkasvisäilörehu olivat rajoittuneesti käyneitä ja sisälsivät runsaasti sokeria. Lisäksi ammoniumtypen osuus kokonaistypestä oli pieni. Aikaisemmin korjattu heinäkasvisäilörehu oli hieman pidemmälle käynyttä. Se sisälsi myös runsaasti etanolia ja ammoniumtypen osuus kokonaistypestä oli melko suuri (81 g/kg). Säilörehujen orgaanisen aineen (OA) in vitro -sulavuudet olivat 718 (N1), 711 (A1) ja 670 (N2) g/kg OA ja D-arvot vastaavasti 664, 640 ja 623 g/kg KA. Lehmät söivät puhdasta apilasäilörehua 1,3 kg KA/pv enemmän (P

Tutkimuksessa selvitettiin valkuaisrehun määrän ja valkuaislähteen vaikutuksia lypsylehmien rehun syöntiin, maitotuotokseen ja maidon koostumukseen, kun säilörehu oli puhdasta puna-apilaa. Valkuaisrehuina olivat Öpex®käsitelty rypsipuriste ja soijapuriste, joita lisättiin ohra-kauraseokseen (1:1) siten, että väkirehussa oli raakavalkuaista keskimäärin 145 (taso 1) tai 180 (taso 2) g/kg kuiva-ainetta (KA). Rypsipuristeen määrä oli 1,5 (R1) tai 3,0 (R2) kg/pv ja soijapuristeen määrä sen suuremman valkuaispitoisuuden vuoksi 0,95 (S1) tai 1,9 (S2) kg/pv. Lehmät saivat väkirehua keskimäärin 10,8 kg/pv. Säilörehu oli esikuivattua, puna-apilan toisesta sadosta pyöröpaalattua rehua, jota lehmät saivat vapaasti. Säilönnälliseltä laadultaan rehu oli melko pitkälle käynyttä, minkä vuoksi sen sokeripitoisuus oli pieni. Rehussa oli myös runsaasti etikkahappoa, mutta ammoniumtypen osuus kokonaistypestä oli pieni. Säilörehun sulavan orgaanisen aineen pitoisuus kuiva-aineessa (in vitro pepsiinisellulaasimenetelmä) oli keskimäärin 608 g/kg. Tutkimus tehtiin tasapainotetun 4´4 latinalaisen neliön mukaisesti ja siinä oli mukana neljä 23 kertaa poikinutta ay-lehmää. Tutkimuksen alkaessa lehmien poikimisesta oli kulunut 7685 päivää. Lehmät söivät säilörehua rypsiruokinnoilla keskimäärin 13,3 kg KA/pv ja soijaruokinnoilla 13,1 kg KA/pv. Valkuaisen määrää lisättäessä säilörehun syönti väheni vaikutuksen ollessa suurempi ruokittaessa rypsiä kuin soijaa (1,0 vs. 0,4 kg KA/pv), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Väkirehun syönnissä ei ollut eroa ruokintojen välillä. Valkuaistason nosto lisäsi lehmien raakavalkuaisen saantia (P

Concern about welfare and behavioural needs of animals has increased the interest in keeping calf and cow together after parturition. In this experiment six calves suckled their dams twice a day for five weeks then once a day for three weeks (DAM8). Six calves (DAM5) suckled during five weeks in the same way as calves in DAM8 and were then abruptly weaned. Six calves (TEAT8) were fed the same amount of milk from teat buckets as DAM8. Consumption of dry feed by all calves was low at the age of five weeks. Consequently, the calves abruptly weaned at the age of five weeks lost weight after weaning. Nursing times were quite similar (about 20 min) during the entire suckling period. However, reducing suckling from twice a day to once a day at the age of five weeks increased the frequency of teat changing. In conclusion, total weaning at the age of five weeks from high milk allowance seems not recommendable. Five weeks of twice a day suckling followed by three weeks of once a day suckling is likely to r...

Nurmirehujen energia-arvo eli sulavuus vaihtelee huomattavasti. Tärkein sulavuuteen vaikuttava tekijä on kasvin kehitysvaihe korjuuhetkellä, mutta siihen vaikuttavat lisäksi mm. kasvilaji ja korjuutapa. Nurmirehujen sulavuuden luotettava arviointi on tärkeää taloudellisesti ja ravitsemuksellisesti järkevän karjanruokinnan suunnittelun pohjaksi. Korjuuaikatutkimukset on tehty pääasiassa nurmiheinäkasveilla, joista meillä yleisimmin ovat käytössä timotei ja nurminata. Sen sijaan puna-apilaa, joka Suomen olosuhteissa on nurmipalkokasveista tärkein säilörehukasvi, on tutkittu huomattavasti vähemmän. Puna-apilan kasvurytmi on erilainen kuin heinäkasvien ja se poikkeaa niistä myös kemialliselta koostumukseltaan. Tässä tutkimuksessa arvioitiin nykyisin käytössä olevien analyysimenetelmien potentiaalia ennustaa puna-apilasäilörehun sulavuutta. Tarkoituksena oli selvittää kemiallisen koostumuksen (NDF, ADF, raakavalkuainen, ligniini) ja entsymaattisten analyysien eli pepsiini-sellulaasiliukoisuuden (OMS) ja sulamattoman kuidun ( INDF) yhteyttä eläimillä määritettyyn orgaanisen aineen in vivo sulavuuteen (OMD) puna-apilan ensimmäisessä ja toisessa sadossa. Tutkimusaineisto käsittää 19 puna-apilasäilörehua neljästä eri sulavuuskokeesta, jotka on tehty vuosina 2002-2004 HY:n Kotieläintieteen laitoksella ja MTT:n Eläinravitsemuksen tutkimusalalla. Säilörehujen orgaanisen aineen in vivo sulavuus (OMD) määritettiin ylläpitoruokintatasolla olevilla pässeillä tehdyissä sulavuuskokeissa sonnan kokonaiskeruumenetelmällä. Eri laboratoriomenetelmien soveltuvuutta OMD:n ennustamiseen tutkittiin lineaarisella regressioanalyysillä, jossa koepaikka oli satunnaistekijänä. Parhaiten in vivo sulavuuden ennusti INDF (RMSE 12,1 g/kg ja R2 0,959) ja toiseksi parhaiten sellulaasiliukoisuus (RMSE 12,9 g/kg ja R2 0,951). Kemiallisten analyysien ennustevirheet olivat huomattavasti suuremmat ja selitysasteet pienemmät kuin INDF:n tai sellulaasiliukoisuuden. Puhtaasta puna-apilakasvustosta tehdyn säilörehun orgaanisen aineen in vivo sulavuus voidaan ennustaa yhtälöillä: OMD (g/kg) = 837 - 1,109 × INDF (g/kg ka) tai OMD (g/kg) = 100 + 0,821 × OMS (g/kg).

Tutkimuksessa selvitettiin puna-apilasäilörehun korjuuajan vaikutusta rehun syöntiin, sulavuuteen,maidontuotantoon ja maidon koostumukseen. Puna-apilarehut säilöttiin ensikasvun aikaisesta (AA) jamyöhäisestä (AM) kehitysvaiheesta sekä niiden jälkikasvuista (AAJ ja AMJ, vastaavasti). Kontrollinaoli timotei-nurminatakasvustosta aikaisessa (TNA) ja myöhäisessä (TNM) kehitysvaiheessa tehtysäilörehu. Kaikki rehut oli säilötty pyöröpaaleihin AIV2Plus-säilöntäainetta käyttäen. Tutkimus tehtiinViikin opetus- ja tutkimustilan navetassa. Tutkimuksessa oli mukana 12 ay-lehmää, jotka jaettiintuotoksen mukaan kahteen blokkiin (2 kertaa poikineet ja ensikot). Viljan ja rypsin seosta (raakavalk.193 g/kg KA) annettiin 10,5 (blokki 1) tai 8,4 kg/pv (blokki 2). Säilörehua lehmät saivat vapaasti.Apilasäilörehujen kuiva-ainepitoisuus oli sateisen kesän hankalista säilöntäolosuhteista johtuenpienempi kuin heinäkasvisäilörehujen (180 (AA), 224 (AM), 251 (AAJ), 219 (AMJ), 321 (TNA) ja277 (TNM) g/kg). Apilarehuissa oli enemmän raakavalkuaista (166, 165, 170, 193, 112 ja 90 g/kg KA,vastaavasti) ja vähemmän solunseinäkuitua (NDF) (395, 391, 373, 348, 541 ja 601 g/kg KA,vastaavasti) kuin heinäkasvirehuissa. Apilarehut olivat pidemmälle käyneitä ja sisälsivät vähemmänsokeria kuin heinäkasvirehut.Sulavaa orgaanista ainetta (määritetty in vivo) säilörehuissa oli 639 (AA), 591 (AM), 619(AAJ), 651 (AMJ), 696 (TNA) ja 619 (TNM) g/kg KA (p

Nurmikasvien kasvu korjuuvaiheeseen sisältää monia muutoksia sekä kasvin koostumuksessa että sadon määrässä. Kasvin kehitysvaiheen edetessä eli kasvin vanhentuessa solunseinäaineen osuus lisääntyy ja vastaavasti solun sisältöaineen osuus vähenee. Tähän liittyy lehtien osuuden vähentyminen korren/varren kustannuksella ja sulavuuden ja rehun energia- ja valkuaisarvojen huonontuminen. Myös kasvin tuhkapitoisuus vähenee, koska pääkivennäisistä (Ca, P, Mg, K) valtaosa sijaitsee solun sisältöosassa. Muutokset ovat samansuuntaisia sekä nurmiheinä- että nurmipalkokasveilla, joskin nurmipalkokasveilla kalsiumista ja magnesiumista on suurempi osa solunseinässä verrattuna nurmiheinäkasveihin. Viimeksimainituilla kuitenkin kalsiumin ja magnesiumin kokonaismäärät ovat huomattavasti pienemmät kuin kaksisirkkaisilla palkokasveilla. Kevätsadon (ensikasvu) puna-apilakasvustoista kerättiin näytteitä eri projektien yhteydessä: vuohenherneen korjuuaikakoe (1996), Legsil-projekti vv. 1998-2000 (puna-apila, sinimailanen, vuohenherne, keltamaite) sekä puna-apilan korjuuaikakoe (MTT:n hanke "Laadukkaan luomurehun taloudelliset mallit", 2002-2003). Pääosa näytesarjoista oli HY:n Viikin opetus- ja tutkimustilalta (Helsinki). Puna-apila- ja vuohenhernenäytteitä otettiin myös HY:n Suitian opetus-ja koetilalta (Siuntio) sekä puna-apilanäytteitä MTT:n maatalousteknologian tutkimuksen tilalta (Vihti). Näytesarja muodostui viikon välein otetuista osanäytteistä, joiden lukumäärä vaihteli kahdesta yhdeksään. Näytesarjojen lukumäärä per kasvilaji vaihteli kahdesta viiteen. Näytteistä määritettiin kivennäisaineet (Ca, P, Mg, K, Fe, Cu, Mn, Zn) sekä rehuanalyysin mukainen koostumus. Lisäksi laskettiin jokaiselle näytteelle kasvupäivien lukumäärä (= päivät yli 5EC kasvun alkamisesta) sekä tehoisa lämpötilasumma. Näytteiden sulavuutta kuvaava D-arvo on määritetty in vitro -menetelmillä (2-vaiheinen pötsinestesulatus tai sellulaasiliukoisuus) tai käyttäen vastaavasta säilörehusta pässillä määritettyä sulavuutta. Kasvilajeittain laskettiin eri kivennäisille ( Ca, P, Mg ja K) näytesarjoista regressioyhtälöt, joissa ao. kivennäisen pitoisuutta selitettiin erikseen kasvupäivillä, tehoisalla lämpösummalla ja D-arvolla. Mixed-mallissa koevuosi (sisältäen koepaikan vaihtelun) oli satunnaistekijänä. Kivennäispitoisuudet vähenivät yleisesti kaikilla kasvilajeilla ensikasvun aikana vähenemisen hidastuessa näytekauden lopulla, jolloin kasvupäivien määrän toisen asteen vaikutus oli useissa tapauksissa merkitsevä. Fosforipitoisuus väheni kasvupäivää kohti eniten vuohenherneellä (0,057 g), kun vähenemä muilla kasvilajeilla oli 0,019-0,022 g. Tämä on myös osoitus vuohenherneen nopeammasta kasvurytmistä mm. apilaan verrattuna (Nykänen ym. 2005). Kaliumpitoisuuden muutos oli käyräviivainen, ja väheni nopeimmin sinimailasella ja vuohenherneellä. Kalsiumin vähentyminen suhteessa kasvin keskimääräiseen Ca-pitoisuuteen oli samaa luokkaa kuin vastaava fosforin vähentyminen. Poikkeuksena oli keltamaite, jonka Ca-pitoisuuteen kasvupäivällä ei ollut vaikutusta ja vuohenherne, jonka kalsiumpitoisuus hieman suureni. Tehoisan lämpösumman ja D-arvon selitysasteet kivennäisten muutoksiin olivat samaa luokkaa kuin kasvupäivien lukumäärän selitysasteet. Tutkimusaineistossa puna-apilan kalsiumpitoisuus vaihteli 8-19 ja fosforipitoisuus 1,6-3,2 g/kg kuiva-ainetta. Vaihtelun merkitystä kuvaa 10 kg puna-apilan kuiva-ainetta syövän lypsylehmän kalsiumin saannin vaihtelu em. rehusta: saanti jää puoleen kalsiumin tarpeesta tai riittää tyydyttämään kokonaan 50 kg maitoa tuottavan lehmän tarpeen. Vastaava fosforipitoisuuden vaihtelu vastaa 15 % fosforin kokonaistarpeesta.

Suomessa kasvukausi on lyhyt ja sen aikana nurmikasveissa tapahtuu suuria muutoksia: kevätkasvu on nopeaa ja laatu huononee kasvukauden edetessä samalla, kun nurmesta saatava sato lisääntyy. Nurmirehun korjuun ajoittaminen on tärkein sulavuuteen vaikuttava tekijä. Korjuuaikatutkimukset on tehty pääasiassa nurmiheinäkasveilla kevätsadosta. Puna-apilaa, joka on Suomen oloissa tärkein nurmipalkokasvi, on tutkittu paljon vähemmän. Se poikkeaa kehitysrytmiltään selvästi nurmiheinistä. Kasvuston vanhetessa versojen morfologinen koostumus muuttuu eli varren osuus lisääntyy ja lehtien osuus vähenee, varsi kasvaa pituutta ja sen koostumus muuttuu. Varsi on huonommin sulavaa kuin lehdet, joten koko kasvin sulavuus huononee varren osuuden lisääntyessä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää puna-apilakasvuston kehitystä ja koostumusta kasvun aikana ensimmäisessä ja toisessa sadossa. Tutkimuksen aineiston kasvustonäytteet kerättiin viikoittain Siuntiosta, Jokioisilta, Vihdistä ja Viikistä puhtaista puna-apilakasvustoista vuosina 2002-2004. Näytteitä otettiin sekä ensikasvusta (4 kasvustoa, 36 kpl) että jälkikasvusta (10 kasvustoa, 41 kpl) useita kertoja. Näytteistä määritettiin kuiva-ainepitoisuus ja kemiallinen koostumus MTT:n ja HY:n laboratorioissa standardimenetelmin. Sulavuus määritettiin pepsiinisellulaasiliukoisuusmenetelmällä (OMS). Tuoreista kasvustonäytteistä tehtiin botaaninen ja morfologinen analyysi. Tutkitut kasvustot sisälsivät keskimäärin 885 g/kg ka puna-apilaa eli olivat varsin puhtaita. Näytteiden D-arvo oli keskimäärin 668 g/kg ka ja kuiva-ainesato 3926 kg/ha. Varsien osuus apilasta oli keskimäärin 510, lehtien 463 ja kukintojen 26 g/kg ka. Suurempi lehtien osuus ja pienempi varsien osuus olivat yhteydessä korkeampaan D-arvoon. Vaihtelu kaikissa havainnoiduissa ominaisuuksissa oli suurta kasvustojen ominaisuuksien ja kasvun etenemisen aiheuttamien muutosten takia. D-arvo laski 1. sadon näytteissä 3,3 g ja 2. sadossa 1,9 g päivässä eli D-arvon lasku oli hitaampaa 2. sadossa. Lämpösumman kertyminen selitti kasvustojen D-arvon muutosta paremmin kuin kasvun etenemisen kuvaaminen kalenteriajan perusteella eri sadoissa samoin kuin aiemmin on havaittu nurmiheinäkasvustoissa. Lämpösumma-astetta kohti D-arvo laski 1. sadossa 0,34 g/°Cvrk, joka on puolet siitä, mitä tyypillisesti nurmiheinillä havaitaan ja 2. sadossa 0,21 g/°Cvrk, joka on samalla tasolla kuin nurmiheinäkasvustoissa. Puna-apila kehittyy hitaammin ja sen sulavuus laskee hitaammin alkukesästä nurmiheinäkasvustoihin verrattuna. Ensimmäisen ja toisen sadon väliset erot eivät puna-apilan kohdalla ole yhtä selvät kuin nurmiheinien. Puna-apilakasvuston kukinta ei näyttäisi liittyvän kasvuston kehitysasteeseen tai sulavuuden alenemiseen kasvun edetessä samalla lailla kuin nurmiheinäkasvustojen.