Search

The decline of biodiversity, endangered animals and climate change have brought animals into studies of different scientific fields and discussions in the media in a new way. The ongoing eco-crisis also requires a critical examination of the idea of education, which is traditionally limited to interaction between humans. In many places, anthropocentric or human-centered thinking still pervades curricula at different school levels and Finnish educational practices in general. In my theoretical-methodological dissertation research, I argue that, at the latest, it is now time to start thinking critically about what kinds of ways of knowing, being and doing guide our relationships with animals in the context of education and learning, and what means could be used to achieve broader understanding and acceptance of the multispecies world relationship. In this research, I present the theoretical, methodological, and pedagogical contributions of multispecies education. Broadly speaking, the question is about the relationships between humans and other animals and their place in society, education, and learning. In this research are interwoven less traditional ways of knowing, theories of affect and perspectives of human–animal studies. The perspectives are examined through a posthumanist perception of humans and the world and are delivered through storytelling about relations and relativity with other animals. The dissertation is divided into three parts and each part answers the following research questions, respectively. Research question 1. What kind of turns and developmental phases in different fields of science and research have begun to make the necessity of multispecies education visible? In the first part of the research, I will present the twists and turns in science that serve as justification for the necessity of multispecies education. The justifications can be found in the framework of posthumanist thinking, the changes in knowledge and attitudes related to other animals, and the recognition of affects in our human–animal relationships. Research question 2. How can forms of multispecies education be studied? In the second part of the research, I position my research in a post-qualitative research orientation and present a methodological approach to support the implementation of multispecies pedagogy. I am introducing a method of storytelling that I have termed rag-rug storytelling. It can be used to critically examine multispecies relationships and find action-oriented and invisible worlds of phenomena. Research question 3. What kind of conceptual framework and pedagogy does multispecies education require? In the third part of the research, I build a conceptual and pedagogical framework for multispecies education. A conceptual change is needed as a premise for multispecies education. This study, instead of influencing the turn interaction, is seen as intra-action, where relativity, agency and situationality between humans and other animals are interwoven. Knowing is seen as diffraction rather than reflection, and embodied knowing / not-knowing is taken alongside factual knowing when examining human–animal relationships. What if-knowledge invites you to the edges of fuzzy gaps where you can never be sure of anything. I present three dimensions as pedagogical premises for multispecies education: These include the affective dimension, the ethological dimension and the ethical–political dimension. The affective dimension emphasizes the examination of the emotions of human individuals and from the perspective of action, suggesting that in multispecies education the handling of awkward and sticky emotions also play a central role. The ethological dimension emphasizes the understanding of animal feelings and consciousness and suggests that schools implement more real encounters with other animals. The ethical and political dimension emphasizes everyday activism related to animal relations, which can be implemented by participating in the activities of, for example, animal welfare associations. All three pedagogical dimensions are interwoven here and are mutually supporting elements in the pedagogical practices of multispecies education. Keywords: affect, animal turn, companion species, multispecies education, posthumanism, post-qualitative research, walking with Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, uhanalaiset eläimet ja ilmastonmuutos ovat tuoneet eläimet uudella tavalla eri tieteenalojen tutkimuksiin ja mediassa käytäviin keskusteluihin. Ekokriisin aika edellyttää tarkastelemaan kriittisesti myös ihmisten väliseen vuorovaikutukseen rajoittuvaa kasvatuksen ajatusta. Antroposentrinen eli ihmiskeskeinen ajattelu läpäisee vielä monin paikoin opetussuunnitelmia eri kouluasteilla ja yleisesti suomalaisia kasvatuksen käytäntöjä. Esitän teoreettismetodologisessa väitöstutkimuksessani, että viimeistään nyt on aika alkaa pohtia kriittisesti millaiset tietämisen, olemisen ja tekemisen tavat ohjaavat eläinsuhteitamme kasvatuksen ja oppimisen kontekstissa ja millaisin keinoin voitaisiin päästä kohti monilajisen maailmasuhteen laajempaa ymmärtämistä ja hyväksymistä. Esittelen tutkimuksessa monilajisen kasvatuksen teoreettisia, metodologisia ja pedagogisia lähtökohtia. Laajasti katsottuna kysymys on ihmisten suhteista toisiin eläimiin ja niiden paikasta yhteiskunnassa, kasvatuksessa ja oppimisessa. Tutkimuksessa kutoutuvat yhteen vähemmän perinteiset tietämisen tavat, affektiteoriat ja ihmistieteellisen eläintutkimuksen näkökulmat. Näkökulmia tarkastellaan jälkihumanistisen ihmis- ja maailmankäsityksen kautta ja tarjoillaan tarinoina suhteista ja suhteisuuksista toisten eläinten kanssa. Väitöskirja jakautuu kolmeen osaan ja jokainen osa vastaa asettamaani tutkimuskysymykseen. Tutkimuskysymys 1. Minkälaiset käänteet ja kehitysvaiheet eri tieteen ja tutkimuksen aloilla ovat alkaneet tehdä monilajisen kasvatuksen tarpeellisuuden näkyväksi? Tutkimuksen ensimmäisessä osassa esittelen sellaisia tieteessä tapahtuneita käänteitä ja kehitysvaiheita, jotka toimivat perusteluna monilajisen kasvatuksen tarpeellisuudelle. Perustelut löytyvät jälkihumanistisen ajattelun viitekehyksestä, toisiin eläimiin liittyvän tiedon ja asenteiden muutoksista sekä affektien tunnistamisesta eläinsuhteissamme. Tutkimuskysymys 2. Miten monilajisen kasvatuksen muotoja voidaan tutkia? Tutkimuksen toisessa osassa asemoin tutkimukseni jälkilaadulliseen tutkimusorientaatioon ja esittelen metodista lähestymistapaa monilajisen pedagogiikan toteuttamisen tueksi. Esittelen tarinankerronnan menetelmän, jonka olen nimennyt räsymattotarinoinniksi. Sen avulla voidaan tutkia monilajisia suhteita kriittisesti ja löytää toimintaan suuntaavia sekä näkymättömissä olleita ilmiömaailmoja. Tutkimuskysymys 3. Millaista käsitteellistä kehystä ja pedagogiikkaa monilajinen kasvatus edellyttää? Tutkimuksen kolmannessa osassa rakennan käsitteellistä sekä pedagogista kehystä monilajiselle kasvatukselle. Monilajisen kasvatuksen lähtökohdiksi tarvitaan käsitteellistä muutosta. Tässä tutkimuksessa vuorovaikutus nähdään vuoroon vaikuttamisen (interaktio) sijaan yhteismuotoutuvana (intra-aktio), jossa suhteisuus, toimijuus ja tilanteisuus ihmisten ja toisten eläinten välillä kutoutuvat yhteen. Tietäminen nähdään mieluummin taipuvana (diffraktio) kuin peilaavana (reflektio), ja ruumiillinen tietäminen ja ei-tietäminen otetaan faktatiedon rinnalle eläinsuhteita tarkasteltaessa. Entä-jos-tietäminen kutsuu sumeiden aukkojen reunoille, joissa ei voida koskaan olla varmoja mistään. Monilajisen kasvatuksen pedagogisiksi lähtökohdiksi esitän kolmea ulottuvuutta: Näitä ovat affektiivinen ulottuvuus, etologinen ulottuvuus ja eettispoliittinen ulottuvuus. Affektiivinen ulottuvuus korostaa ihmisyksilöiden tunteiden tarkastelua ja toiminnan näkökulmasta ehdottaa, että monilajisessa kasvatuksessa myös hankalien ja tahmaisten tunteiden käsittely on keskeisessä roolissa. Etologinen ulottuvuus korostaa ymmärrystä eläinten tunteista ja tietoisuudesta ja ehdottaa, että kouluissa toteutetaan entistä enemmän todellisia kohtaamisia toisten eläinten kanssa. Eettispoliittinen ulottuvuus korostaa eläinsuhteisiin liittyvää arjen aktivismia, jota voidaan toteuttaa osallistumalla esimerkiksi eläinsuojeluyhdistysten toimintaan. Kaikki kolme pedagogista ulottuvuutta kutoutuvat toisiinsa ja ovat monilajisen kasvatuksen pedagogisissa käytännöissä toisiaan tukevia elementtejä. Avainsanat: affekti, eläinkäänne, eläinpedagogiikka, jälkihumanismi, jälkilaadullinen tutkimus, kanssakuljeskelu, kumppanuuslaji, monilajinen kasvatus

In this doctoral dissertation, urban segregation and disadvantaged schools were examined. The main aim was to analyse how academically successful urban schools deal with socioeconomic disadvantage and what creates challenges for these encounters. The study is positioned in the fields of sociology of education, urban geography and school development studies, and consists of a summary and four sub-studies. The study continues the Bourdieusian research tradition, utilising the concept of institutional habitus. Schools are understood as parts of larger national and local contexts. Institutional habitus is defined as the school culture that has in its focus the interplay between the pupil base of the school, school practices and the collective meanings that are attached to these. The ethnographic data were produced during fieldwork in the mid-2010s in three primary schools in the Helsinki metropolitan area. The data consist of field notes written during 79 observation days and 70 interviews with school staff, pupils and parents. In addition, 69 scholarly articles were analysed for the first sub-study. The aim was to produce a theoretically generalisable understanding of urban schools and socioeconomic disadvantage. The main finding is that the institutional habitus of the three case schools and their pupils’ habitus are in alignment. Schools have a tendency to favour white middle class background pupils but there was an attempt to tackle this tendency in the schools in this study. It was also detected that disadvantaged schools encounter four challenging dilemmas. First, they need to encounter disadvantage and social problems while they also need to aim for respectful and fruitful co-operation with the families. In this, socioeconomic disadvantage and social class positions and life-styles were often unnecessarily mixed. Second, schools need to balance between support and demand. While they cannot give up on their pupils, if they demand too much, it might lead to severe consequences especially for the disadvantaged pupils. Third, schools need to project a good image, even when they need to discuss and describe problems realistically. This is because of the reputation game that schools need to take part in. Fourth, the work communities are simultaneously strong and fragile. While they create a sense of belonging and support to their staff, they exclude some. Disadvantaged schools need to solve these dilemmas in their everyday work, which creates a fifth dilemma: they need to deal with these challenges while they constantly need to develop and reflect on their practices and meaning making. Tässä etnografisessa väitöstutkimuksessa tarkastellaan kaupunkisegregaatiota, huono-osaisuutta ja kouluja Suomessa. Tutkimuksessa analysoidaan, miten oppimistuloksin mitaten hyvin toimivat koulut kohtaavat huono-osaisuutta ja millaisia haasteita tähän liittyy. Työ koostuu neljästä osatutkimuksesta ja yhteenvedosta. Tutkimus asettuu koulutussosiologian, kasvatustieteellisen koulun kehittämisen ja kaupunkimaantieteen tutkimusperinteiden kentälle. Väitöstutkimuksessa hyödynnetään erityisesti bourdieulaisen tutkimusperinteen käsitteistöä. Tutkimustehtävän kysymyksiin vastataan analysoimalla osatutkimuksista tutkimuskoulujen institutionaalista habitusta. Institutionaalinen habitus määritellään koulujen toimintakulttuuriksi, joka muodostuu kunkin koulun oppilaspohjan, koulun käytäntöjen ja näille annettujen merkitysten yhteispelinä. Toimintakulttuurin muodostamiseen vaikuttavat myös kansallisen (koulutus)politiikan ja tutkimuskaupungin toimintapolitiikkojen muodostama kehys. Tutkimuksen etnografinen havainnointi- ja haastatteluaineisto tuotettiin kolmella pääkaupunkiseudulla sijaitsevalla alakoululla 2010-luvun puolivälissä. Aineisto koostuu havainnointimuistiinpanoista 79 päivän ajalta, sekä koulujen henkilökunnan, oppilaiden ja huoltajien haastatteluista, joita on yhteensä 70. Lisäksi ensimmäisessä osatutkimuksessa tehtiin 69 tutkimusartikkelin analyysi, jonka pohjalta valikoitiin väitöstutkimuksen teoreettinen näkökulma. Tutkimusotteen, asetelman ja aineiston pohjalta tuotetaan teoreettisesti yleistettävällä tasolla ymmärrystä siitä, miten segregoituneessa kaupungissa koulut kohtaavat oppilaspohjansa ja mitä se voi merkitä. Tutkimuksessa havaittiin, että tutkimuskoulujen institutionaalinen habitus kohtaa oppilaansa näiden habituksia myötäillen. Tämä tarkoittaa, että koulujen kollektiivisissa merkityksenannoissa sosiaalisesti monimuotoinen oppilaspohja pyritään normalisoimaan. Kouluilla on yleisesti taipumus suosia ja normalisoida valkoinen keskiluokkainen oppilaspohja. Tämän tutkimuksen aineistossa näin ei pääsääntöisesti kuitenkaan ollut. Tutkimuksessa havaittiin, että huono-osaisuutta kohtaavien koulujen arjessa ratkotaan neljänlaisia dilemmoja, jotka vetävät kouluja eri suuntiin. Huono-osaisuuden kohtaamisen dilemma muodostuu tilanteesta, jossa koulujen tulisi kohdata kaikkia oppilaita ja näiden perheitä kunnioittavasti ja hyvään yhteistyöhön pyrkien, mutta toisinaan erityisesti perheiden toiminta asettuu hankaukseen tämän tavoitteen kanssa. Koulujen henkilökunnan haasteeksi muodostuu huono-osaisuuden tuottamien sosiaalisten haasteiden kohtaaminen ja huoli lapsista. Tutkimuksessa havaittiin, että huono-osaisuuteen kiinnittyvät ongelmalliset ilmiöt ja yhteiskuntaluokittuneet elämäntavat rinnastuivat aineistossa. Tämä tarkoittaa, että alempien yhteiskuntaluokkien perheet patologisoitiin toisinaan tarpeettomasti. Toinen dilemma muodostuu vaatimisen ja tuen tarpeen tasapainon löytämisestä. Aineistossa näkyy koulujen henkilökunnan tahto olla luovuttamatta oppilaiden suhteen näiden lähtökohdista ja ongelmista huolimatta. Samalla kuitenkin näkyy, että jos koulussa heikommin pääomin toimivilta oppilailta vaadittiin liikaa omatoimisuutta, tämä johti oppilaiden kannalta vaikeisiin tilanteisiin. Kolmas dilemma muodostuu erityisesti alueisiin kiinnittyvien maineiden ja stigmojen kanssa toimimisesta. Koulut asettuvat paikallisessa ja koko kaupungin tilassa hierarkiaan maineidensa pohjalta. Tämän tiedostaen kouluissa jouduttiin vastaamaan siihen ristiriitaiseen haasteeseen, jossa oma koulu tulee esittää mahdollisimman hyvässä valossa silloinkin, kun kouluilla on tarve kuvata kohdattuja haasteita realistisesti. Tavat, joilla alueista ja kouluista puhutaan aiheuttavat kouluissa todellisia seurauksia: ne vaikuttavat henkilöstön saatavuuteen rekrytoinneissa, perheiden kouluvalintoihin ja oppilaiden uskomuksiin itsestään. Neljäs dilemma muodostuu koulujen työyhteisöissä, jotka ovat samanaikaisesti vahvoja ja hauraita. Työyhteisö kiinnittää kouluun, kun siitä saadaan tukea ja apua. Vaikka työyhteisö kiinnittää ja kannattelee, se saattaa sulkea joitakin ulos. Kaikenlaisia opettajia ei pidetty sopivana toimimaan niiden haasteiden kanssa, joiden kanssa tutkimuskouluissa joudutaan toimimaan. Huono-osaisuutta kohtaavat koulut joutuvat tiedostaen tai tiedostamattaan ratkomaan näitä eri suuntiin vetäviä ristiriitoja ja asemoitumaan suhteessa niihin, mikä rakentaa keskeisesti niiden institutionaalista habitusta. Viides dilemma syntyykin siitä, miten nämä koulut joutuvat jatkuvasti kehittämään ja reflektoimaan toimintaansa, vaikka niiden arki on eri suuntiin vetävien ristiriitojen vuoksi muutenkin täyttä. Tutkimuksen johtopäätelmissä pohditaan, miten hyvin toimivassa lähikoulussa pyritään normalisoimaan monenlaiset oppilaat ja lähtökohdat ja koulun käytännöt rakennetaan tämän ajatuksen pohjalta.

This dissertation explores the roles of science and technology in young people’s images of the future and the potential of future-oriented science education to help students develop their futures thinking. Building on recent conceptualisations of scientific literacy and broader trends in education that highlight student agency, anticipation and active citizenship, this study explores thinking about sociotechnical futures and posits it as an activity to be utilised in science and technology education. Since research on young people’s images of the future has demonstrated that technology plays a central role in how they imagine the future and the changes that shape it, there is a need to address the role of perceptions of future sociotechnical change and agency in students’ thinking, as it may instruct the development of action-oriented critical scientific literacy. Through three studies, this dissertation examines the roles of science and technology in students’ images of the future, their perceptions of sociotechnical change and sociotechnical agency, and how future-oriented science education can address their views about the future, agency and the roles of science and technology. First, by employing qualitative thematic analysis of 58 upper secondary school students’ essays describing “a typical day” in the future, two studies found students’ images of the future to feature technological changes ranging from improved everyday devices to large-scale technologisation, with technology impacting everyday convenience, the environment, employment, privacy, general societal progress among other aspects of life and society. Furthermore, depictions of future science and technology were found to span minimal and radical transformation, nonproblematic and complex entanglement with society, and various framings of who, if anyone, has agency. Indications of agency were mostly vague, but students occasionally attributed agency over sociotechnical change to the general public, specialised experts, and themselves. These results deepen and specify the notion of technology as very prevalent in imagined futures, and support the presentation of dimensions to understand and address students’ perceptions of sociotechnical change and sociotechnical agency. A third study employed phenomenographic analysis of 22 interviews with upper-secondary school students. This study explored changes students self-reported in their futures and agency perceptions after attending a course focused on futures thinking skills in the context of quantum computing and technological approaches to global problems. The results showed students perceiving the future and technological development as more positive but also more unpredictable, seeing their possibilities for agency as clearer and more promising (especially by identifying with their peers or aspired career paths), and feeling a deeper connection to the otherwise vague idea of futures. Students also felt they had learned to question deterministic thinking and to think more creatively about their own lives as well as technological and non-technological solutions to global problems. Both quantum physics and futures thinking were reported to have opened new perspectives on uncertainty and probabilistic thinking. Building on identified issues in students’ thinking and the potential of science education in addressing them, this dissertation contributes to “futurising” science and technology education. Specifically, this dissertation argues for and elaborates on the development of future-oriented science education around issues of agency, value-based deliberation and sociotechnical change. This entails developing education that addresses the future in meaningful ways, developing students’ futures thinking skills, and using future-oriented contexts and technology-related issues to develop scientific literacy. A tentative definition of future-oriented science education is provided and situated in close relation to Vision III of scientific literacy. The three empirical studies are used to explore and provide concreteness to the aims, methods, and issues central to this dissertation’s suggestion for a definition of the emerging conceptualisation of future-oriented science education. Tässä väitöskirjassa tarkastellaan tieteen ja teknologian rooleja nuorten tulevaisuuskuvissa sekä tulevaisuusorientoituneen tiedekasvatuksen potentiaalia nuorten tulevaisuusajattelun kehittämisessä. Väitöskirjassa eritellään, miten opiskelijoiden käsitykset tulevaisuuden (teknologisista) muutoksista ja niihin vaikuttamisesta ilmenevät ja kytkeytyvät tieteelliseen lukutaitoon sekä miten tiedeopetus voi vaikuttaa näihin käsityksiin. Aiheesta tehty aiempi tutkimus osoittaa, että teknologialla on tärkeä rooli nuorten tulevaisuuskuvissa. Toisaalta tiedeopetuksen tavoitteet enenevissä määrin korostavat osaamista, jossa esimerkiksi tiedostetaan tieteen ja teknologian merkitys yhteiskunnan ja kestävyyden kannalta. Väitöskirjassa esitetään, että tiede- ja teknologiakasvatuksessa tulee käsitellä tulevaisuuden teknologiseen muutokseen liittyviä käsityksiä ja tukea näin kriittisen tieteellisen lukutaidon kehittymistä. Väitöskirja koostuu kolmesta osatutkimuksesta. Näistä ensimmäinen tarkastelee teknologian roolia opiskelijoiden tulevaisuutta koskevissa kirjoitelmissa. Tutkimuksessa havaittiin tulevaisuuskuvien sisältävän lukuisia teknologisia muutoksia arkipäiväisten laitteiden kehittymisestä laaja-alaiseen yhteiskunnan edelleen teknologisoitumiseen. Teknologian nähtiin vaikuttavan muun muassa arjen sujuvuuteen, ympäristöön, työllisyyteen, yksityisyyteen ja yleiseen yhteiskunnalliseen edistykseen. Toisessa osatutkimuksessa tarkastellaan opiskelijoiden käsityksiä yhteiskunnan ja teknologian vuorovaikutuksesta ja tähän vaikuttamisesta. Analysoidut tulevaisuuskuvat sisälsivät niin vähäisiä kuin radikaalejakin yhteiskunnallis-teknologisia muutoksia, jotka kuvattiin vaihtelevan monisyisinä ja ongelmallisina. Toimijuuteen viitattiin vähäisesti ja epätarkasti, mutta toisinaan teknologiaan vaikuttavina toimijoina esitettiin kansalaisyhteisö, erikoistuneet asiantuntijat tai opiskelija itse. Kolmannessa osatutkimuksessa tarkastellaan, miten tulevaisuusorientoitunut tiedekasvatus voi vaikuttaa näihin käsityksiin. Yksilöhaastattelujen avulla tutkittiin, millaisia muutoksia opiskelijat havaitsivat tulevaisuusajattelussaan ja toimijuuskäsityksissään osallistuttuaan kvanttitietokoneita ja tulevaisuusajattelua käsittelevälle kurssille. Kurssin jälkeen opiskelijat kuvasivat kokevansa tulevaisuuden ja teknologisen muutoksen positiivisempina, mutta myös vaikeampina ennakoida. Toimijuuteen liittyviä mahdollisuuksia nähtiin työurissa ja yhteisöissä. Opiskelijat kuvasivat kykenevänsä pohtimaan luovemmin ja avoimemmin niin omaan tulevaisuuteensa kuin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin liittyviä kysymyksiä. Nämä tutkimustulokset syventävät ja tarkentavat teknologialle asetettuja rooleja kuvitelluissa tulevaisuuksissa. Samalla väitöskirjassa esitetään käsitteitä ja ilmiöitä, joiden avulla opiskelijoiden käsityksiä teknologisesta muutoksesta ja toimijuudesta voidaan ymmärtää. Kuvaamalla tiedeopetuksen tavoitteiden kannalta keskeisiä ilmiöitä tulevaisuusajattelussa ja tulevaisuusoppimisessa väitöskirja osallistuu tulevaisuusorientoituneen tiedekasvatuksen kehittämiseen.

Non

Non

During the Anthropocene, humanity is threatened by many scientifically proven ecological disasters, including climate change. Climate education and training play an important role in re-evaluating our thought patterns to increase our well-being and preserve our living conditions on our planet. The purpose of this study is to investigate how the Green Flag program, as an informal learning for sustainable development, in combination with formal learning, influences comprehensive school students' experience of climate change. Furthermore, the purpose is to develop climate education so that students absorb climate knowledge, develop positive climate attitudes, and take more environmental action to reduce their environmental impact. The study also investigates the climate actions made by the students' families and how well the students observed them. Everyday learning of sustainable development also takes place through model learning at school and at home, as teachers and other staff, as well as the students' own family members, also set an example through their own knowledge, attitudes and actions on climate change. Furthermore, the purpose of the study is also to find out the differences between students interested in environmental issues and those not interested, and between girls and boys in climate knowledge, attitudes, activities, observation of family climate actions, and grades in physics and chemistry. This quantitative study was conducted for students in grades 6–9 in two comprehensive school using a questionnaire. The students answered 7 background questions and 62 knowledge, attitudes, and action statements about climate change on a 6-point Likert scale. The schools are in the same location in southern Finland and were otherwise similar, but one school used a Green Flag sustainability program as an informal learning tool (Green Flag school) and the other did not have a similar one (non-Green Flag school). The students at both schools and the staff of the Green Flag school answered the survey in the fall of 2015, and the students at the Green Flag school still in the spring of 2016. The results were processed using IBM SPSS Statistics -software. Based on the results, it can be concluded that the Green Flag program has an impact on the students' stronger experience of climate change in the Green Flag school than in the control school, for example in the students’ assimilation of climate information, the formation of positive attitudes, environmentally friendly actions, the observation of family actions, the emergence of dependency relationships between the previous ones and the awakening of interest in environmental issues. The results also showed that in the Green Flag school, the climate competence of the staff is at a satisfactory level, influencing the students' model learning. The study has used linear attitude model theory, where knowledge leads to attitude and attitude leads to environmental actions. The students in the Green Flag school had more dependencies between knowledge, attitudes, and actions than in the control school. Furthermore, the stronger correlations are formed between knowledge and attitudes and actions, the better the teaching of climate knowledge can concretely increase the number of climate actions to slow climate change. According to the Green Flag program repetition improve knowledge related to climate change, because in the spring it was noticeable that the students responded better to questions on climate change than in the fall, and stronger correlations between knowledge, attitudes and actions were found in the spring. In contrast, students' attitudes towards climate change did not change much more positively in spring than in the fall. In both schools, students who were interested in environmental issues knew more about different areas of climate knowledge, had more positive climate attitudes, and did more climate actions themselves and observed more climate actions in their families than students who were not interested. In both schools, the number of interested students is highest in the 6th grade and decreases as students move into the upper grades. The challenge in comprehensive school is therefore to get students increasingly interested in environmental issues and to sustain this interest from one grade to the next. At this stage, it would be good to place more emphasis on, for example, activity-based teaching periods in the school’s teaching, to sustain interest into older ages. According to the results, the Green Flag program can provide students with a good culture of action through participation, involvement, and action, as the number of people interested in the Green Flag school was higher than in the control school. However, school staff should be committed to Green Flag activities, it should be continuously developed, and it should not burden teachers' basic work. The results showed that girls in the Green Flag school were more knowledgeable than boys about climate information, but boys in the non-Green Flag school were more knowledgeable than girls. In both schools, on the other hand, girls had more positive climate attitudes, and they act more environmentally friendly than boys. Also, in the Gren Flag school, members of the Council who belong to the core of climate activities answered better and more positively to question about climate knowledge or attitudes than those who do not belong to the Council. According to the results, in both schools, students who were worried and afraid of climate change were more interested in environmental issues than those who were not interested, and girls more than boys. In the Green Flag school, Council students were also more concerned and scared than non-Council students. Despite the bleakness of climate change, school should still inspire hope and confidence in the future. However, according to the results, the amount of climate information does not necessarily lead to concern and fear when examining the differences between girls and boys. The 8th graders who were interested in environmental issues in VL schools got better grades in physics and chemistry than the non-interested students. In the 8th grade, members of the Council of the Green Flag school also got better grades in chemistry than those who did not belong to the Council. Girls in the 8th grade of the Green Flag school got better grades in chemistry than boys, and girls were better than boys in both subjects in the 9th grade. In this analysis, the differences appear earlier in the environmentally focused school than in the control school. According to the results, the climate education included in the Green Flag program offers the best conditions for the assimilation of information related to climate change, the formation of positive attitudes and actions. The study results have also brought many specific aspects to be considered for the development of climate education. The starting point for such progress, according to the study, would be a more precise and differentiated teaching of the concepts of climate information, because information has meaning either through attitudes or directly into one’s own environmental actions. Ultimately, the goal is to transfer and instill climate knowledge as part of one’s own sustainable lifestyle, the effects of which extend to a change in society to improve our living conditions. Antroposeenin aikana ihmiskuntaa uhkaavat monet tieteellisesti todistetut ekokatastrofit muun muassa ilmastonmuutos. Ilmastokasvatuksella ja -koulutuksella on suuri rooli ajatusmalliemme uudelleen arvioinnissa hyvinvointimme lisäämiseksi ja elinolosuhteittemme säilymiseksi planeetallamme. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää sitä, miten Vihreä lippu -ohjelma epämuodollisena kestävän kehityksen oppimisena yhdessä opetussuunnitelmaan liittyvän muodollisen oppimisen lisäksi vaikuttaa peruskoululaisten kokemukseen ilmastonmuutoksesta. Edelleen tarkoituksena on kehittää ilmasto-opetusta siten, että peruskoulun 6.–9. luokalla olevat oppilaat omaksuisivat ilmastotietoa, heille muodostuisi myönteisiä ilmastoasenteita ja he tekisivät enemmän ympäristötekoja ympäristökuormituksen pienentämiseksi. Tutkimuksessa selvitetään myös sitä, kuinka hyvin oppilaat havainnoivat perheessään tehtäviä ilmastotekoja. Kestävän kehityksen arkioppimista tapahtuu myös mallioppimisen kautta koulussa ja kotona. Lopuksi tutkimuksessa selvitetään muun muassa ympäristöasioista kiinnostuneiden ja ei-kiinnostuneiden oppilaiden sekä tyttöjen ja poikien välisiä eroja ilmastotiedossa, -asenteissa, -toiminnassa, perheen ilmastotekojen havainnoinnissa sekä fysiikan ja kemian arvosanoissa. Tässä kyselylomakkeiden avulla tehdyssä kvantitatiivisessa kokonaistutkimuksessa kahden yhtenäiskoulun 6.–9. luokkien oppilaat vastasivat 7 taustakysymykseen sekä 62 ilmastonmuutosta käsittävään tieto-, asenne- ja toimintaväittämään 6-vaiheisella Likert-asteikolla. Koulut sijaitsivat Kanta-Hämeessä samalla paikkakunnalla ja olivat muuten samankaltaisia, mutta toisessa koulussa käytettiin epämuodollisena oppimisena Vihreä lippu -ohjelman mukaista kestävän kehityksen ohjelmaa (VL-koulu) ja toisessa vastaavaa ei ollut (Ei-VL-koulu). Molempien koulujen oppilaat ja VL-koulun henkilökunta vastasivat kyselyyn syksyllä 2015 sekä VL-koulun oppilaat vielä keväällä 2016. Tulokset käsiteltiin IBM SPSS Statistics -ohjelmalla. Tulosten perusteella voidaan todeta, että Vihreä lippu -ohjelmalla on vaikutusta oppilaiden vahvempaan kokemukseen ilmastonmuutoksesta kuin vastaavasti verrokkikoulussa muun muassa oppilaiden ilmastotiedon omaksumisessa, myönteisten asenteiden muodostumisessa, ympäristöystävällisissä toimissa, perheen toimien havainnoinnissa, riippuvuussuhteiden syntymisessä edellisten välille sekä kiinnostuksen heräämisessä ympäristöasioita kohtaan. Tuloksista ilmeni myös, että VL-koulussa henkilökunnan ilmasto-osaaminen on hyvällä tasolla vaikuttamassa oppilaiden mallioppimisessa. Tulosten mukaan koulussa järjestettävä ilmastokasvatus toimintakulttuurina olevan VL-ohjelman kanssa parantavat ilmastonmuutokseen liittyvien tietojen omaksumista, asenteiden muodostumista ja toimien konkretisoitumista. Myös ilmasto-opetuksen kehittämiseksi tutkimustulokset ovat tuoneet monia erityisiä huomioonotettavia näkökulmia. Lähtökohtana tällaiseen edistykseen olisi tutkimuksen mukaan ilmastotiedon käsitteiden tarkempi ja erottelevampi opetus, koska tiedolla on merkitystä joko asenteiden kautta tai suoraan omiin ilmastotekoihin. Tavoitteena on lopulta siirtää ja juurruttaa ilmasto-osaaminen osaksi omaa kestävää elämäntapaa, jonka vaikutukset ulottuvat yhteiskunnan muutokseksi elinolosuhteittemme parantamiseksi.

This dissertation explores the implementation of school democracy in basic education in Finnish school. The objective was to identify the practices that promote or hinder the implementation of school democracy, and to analyse if a community-supportive climate in school influences the students' societal orientation towards civic participation. The dissertation consists of three studies and a summary. In the first study I used thematic interviews to examine the perceptions that the teachers responsible for guiding the school council had of school council activities. The study followed the traditional research methods in phenomenography. In the second study I explored with Juhani Rautopuro, Jan Löfström and Mikko Niilo-Rämä the connection between community-supportive climate in school in Grade 7–9 and the students’ societal orientation. The study utilized Finnish students' and teachers' answers to selected questions in the questionnaire in the international ICCS 2016 survey. In addition to a descriptive statistical analysis the data was analyzed using a mixed effects model. The third study examined the potential of the future workshop (tulevaisuusverstas) in implementing school democracy in Grade 1–6. The data consisted of interviews of principals, teachers and students in an elementary school specifically chosen as the site of the case study. The data was analyzed using a phenomenographic approach. According to the results, Finnish school democracy appears to be quite problematic. School councils have been seen as the solution in increasing childrens’ and young adults’ civic participation and interest in societal issues. However, the findings in my dissertation suggest that school councils have failed to rise to the occasion. Not all students have the opportunity to participate; the activities are event-based; students have very little real influence; the activities are teacher-driven. According to the findings, the future workshop could be used to fill the gap in school democracy left by school council activities. It could also function as a school-wide model for increasing school democracy. Future workshops are better in including all students, and the activities are more student-driven than traditional school councils. My findings suggest that community-supportive climate at school has rather a weak connection to the students’ societal orientation. In the teachers’ answers in the ICCS 2016 study the connection was either very weak or nonexistent. In the students’ answers the connection was weak, although there were some exceptions. The experience of open classroom discussions was connected to increased societal orientation among students. Open classroom discussions were linked to students’ willingness to discuss political and societal issues with parents and friends, and their desire to participate in decision-making at school now and in the future. Open classroom discussions are therefore worth investing in. In the discussion section I will present a theoretical model for implementing school democracy in basic education that I have constructed on the basis of these studies. The construction of the model was not the primary goal of my dissertation, and it did not determine the way the three studies were conducted. The purpose of the model is to describe how school democracy could possibly be implemented at the student, class and school-levels in Finnish basic education so that students would want, and be able to participate and make decisions in school and in society. Tässä väitöskirjassa tutkin kouludemokratian toteuttamista peruskoulussa. Tavoitteenani oli selvittää, millaiset käytänteet tukevat tai vaikeuttavat kouludemokratian toteuttamista ja millainen yhteys koulun yhteisöllisellä ilmapiirillä on oppilaiden yhteiskunnallisen vaikuttamisen orientaatioon. Väitöskirja koostuu kolmesta osatutkimuksesta ja koontiosasta. Ensimmäisessä osatutkimuksessa tarkastelin teemahaastatteluiden avulla oppilaskunnan ohjaavien opettajien käsityksiä oppilaskuntatoiminnasta. Osatutkimus noudatteli tutkimusmenetelmältään fenomenografian tutkimusperinnettä. Toisessa osatutkimuksessa selvitimme yhdessä Juhani Rautopuron, Jan Löfströmin ja Mikko Niilo-Rämän kanssa koulun yhteisöllisen ilmapiirin yhteyttä oppilaiden yhteiskunnallisen vaikuttamisen orientaatioon. Osatutkimuksen tutkimusaineistona käytettiin kansainvälisen ICCS 2016 -tutkimuksen Suomesta kerättyjä opettaja- ja oppilaskyselyaineistoja. Perinteisten kuvailevien tilastollisten menetelmien lisäksi aineiston analysoinnissa sovellettiin monitasomallinnusta. Kolmas osatutkimus oli tapaustutkimus, jossa tarkastelin tulevaisuusverstaan mahdollisuuksia kouludemokratian toteuttamisessa alakoulussa. Keräsin osatutkimuksen tutkimusaineiston yhdestä valikoidusta alakoulusta, ja se koostui rehtori-, opettaja- ja oppilashaastatteluista. Analysoin haastatteluaineiston fenomenografista lähestymistapaa hyödyntäen. Tutkimustulosteni mukaan suomalainen kouludemokratia näyttäytyy varsin problemaattisena. Oppilaskuntatoiminta on nähty ratkaisuna lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksien ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen edistämiseen. Tulosteni perusteella se ei kuitenkaan ole pystynyt vastaamaan sille esitettyyn haasteeseen. Kaikki oppilaat eivät pääse toimintaan mukaan, toiminta on tapahtumapainotteista, oppilaiden todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja toiminta on usein opettajajohtoista. Tulosteni perusteella tulevaisuusverstas voisi täyttää oppilaskuntatoiminnalta jäävää kouludemokratian aukkoa ja toimia kouludemokratiaa lisäävänä koko koulun tasoisena toimintamallina. Tulevaisuusverstastyöskentely mahdollistaa paremmin kaikkien oppilaiden osallistumisen ja toiminta on oppilaslähtöisempää kuin perinteinen oppilaskuntatoiminta. Tulosteni perusteella koulun yhteisöllisellä ilmapiirillä oli yleisesti kohtalaisen heikko yhteys oppilaiden yhteiskunnallisen vaikuttamisen orientaatioon. Opettajien vastauksien kohdalla yhteydet olivat joko erittäin heikkoja tai olemattomia. Oppilaiden vastauksissa yhteydet olivat yleisesti heikkoja, mutta poikkeuksiakin löytyi. Erityisesti kokemus avoimesta luokkahuonekeskustelusta oli yhteydessä yhteiskunnallisen vaikuttamisen orientaatioon. Avoimella luokkahuonekeskustelulla oli yhteys oppilaiden halukkuuteen keskustella poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista vanhempiensa ja ystäviensä kanssa ja osallistua nyt ja tulevaisuudessa koulussa tapahtuvaan vaikuttamistoimintaan. Avoimeen luokkahuonekeskusteluun kannattaa siis panostaa. Pohdintaosiossa esittelen osatutkimusten perusteella kehittelemäni teoreettisen mallin kouludemokratian toteuttamiseksi peruskoulussa. Mallin luominen ei ollut väitöskirjatutkimukseni päätavoite, eikä se ohjannut osatutkimusten toteutusta. Mallin tavoitteena on kuvata, miten kouludemokratiaa voisi mahdollisesti toteuttaa oppilas-, luokka- ja koulutasolla suomalaisessa peruskoulussa, jotta oppilaat haluaisivat ja pystyisivät osallistumaan ja vaikuttamaan koulussa ja yhteiskunnassa.

This doctoral thesis investigates intrapersonal and environmental factors that contribute to the development of physics talent of gifted Finnish general upper secondary school students. Four perspectives were adopted: students’ and physics teachers’ mindsets about intelligence and giftedness, students’ self-evaluated multiple intelligences, the development of talent at home, school, and in leisure time, and the actualization of talent in students’ educational and career choices. The thesis consists of four studies (I–IV). It seeks to increase understanding about talent-development-related challenges and strengths prevailing in Finland to support physics-oriented students in transforming their potential into competency. This is important because of the growing need for science expertise in society and from the viewpoint of students’ own lives; gifted students should understand their potential, and they should seek and take on sufficiently challenging tasks in school and in their post-secondary education and careers. Another objective of this thesis is to serve the needs of teacher education in the field of gifted education. Furthermore, the aim is to provide knowledge that can be applied in developing physics instruction and pedagogical approaches that take into account the abilities and needs of gifted students. The thesis utilizes a mixed methods approach by integrating quantitative and qualitative data and analysis methods. The data for Study I (Nstudents = 164, Nteachers = 131) and Study II (N = 164) were collected via questionnaires, and they were analyzed using statistical methods. Semi-structured interviews were used in gathering the data (N = 24) for Studies III and IV. Study III used the critical incident technique in data collection and analysis, and the data in Study IV were analyzed by employing the inductive content analysis approach. The results indicate that students’ and physics teachers’ mindsets were more malleable with regard to intelligence than to giftedness (Study I). Regarding giftedness, teachers’ mindsets were more malleable than those of the students. The differences in students’ giftedness-related mindsets were associated with gender and grade level, with the most malleable mindsets prevailing among female and first- and second-year students. In turn, teaching experience was associated with the malleability of the teachers’ intelligence-related mindsets; the least experienced teachers had more malleable mindsets than those with the most experience. Regarding students' self-evaluated intelligence profiles (Study II), the overall ratings were the highest in environmental, spiritual, and logical-mathematical intelligences, and the lowest in linguistic intelligence. Gender differences were found; male students with similar course grades as female students in physics, mathematics, and English perceived their intelligence as higher in logical-mathematical and spatial domains, whereas female students thought more positively of their intelligence in linguistic and environmental areas. Several home-, school-, and leisure-time-related factors were identified as supporting talent development (Study III). These include parental physics-specific support, material resources, motivated or gifted peers, certain teacher qualities, specific instruction- and curriculum-based opportunities, and physics-related media and events. The analysis also revealed factors that hindered talent development, such as students’ low interest in participating in physics competitions and an uneven availability of optional science courses in lower secondary schools. Half of the participants in Study IV had their career choices in fields of the natural sciences and engineering. Overall, interest, an opportunity to combine several interests, a high rate of employment or income, positive role models, a preference for working with people or living material, and a preference for intellectual challenges were among the reasons the students gave for their career decisions. The findings revealed gender differences in students’ career choices as well as misconceptions about working in physics and related fields. Most students also wished for more information about education and careers in such fields. The findings of this thesis indicate that various steps to support gifted students in developing their talent in physics could and should be taken in Finland. Such steps include being responsive to gifted students’ individual self-perception-, learning-, and career-related needs, and educating teachers to recognize the challenges many gifted students face. Moreover, attention should be paid to gender differences in students’ self-perceptions and career intentions. The thesis also suggests several courses of action that could be adopted in different sectors of the Finnish education system to improve the current situation. Tämä väitöskirja tarkastelee yksilön sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat lahjakkaiden suomalaisten lukiolaisten lahjakkuuden kehittymiseen fysiikassa. Tutkimukseen on valittu neljä näkökulmaa: lukiolaisten ja fysiikan opettajien älykkyyteen ja lahjakkuuteen liittyvät ajattelutavat [mindsets], lukiolaisten itsearvioinnit eri älykkyyslajeissa [multiple intelligences], lahjakkuuden kehittyminen kotona, koulussa ja vapaa-ajalla, sekä lahjakkuuden toteuttaminen koulutus- ja uravalinnoissa. Väitöskirja koostuu neljästä tutkimusartikkelista (I–IV). Sen tavoitteena on lisätä ymmärrystä lahjakkuuden kehittymiseen liittyvistä haasteista ja vahvuuksista Suomessa, jotta voitaisiin tukea fysiikkaan suuntautuneiden opiskelijoiden potentiaalin kehittymistä osaamiseksi. Tämä on tärkeää, koska yhteiskunnassa on kasvava tarve luonnontieteelliselle asiantuntemukselle. Asialla on merkitystä myös opiskelijoiden oman elämän näkökulmasta: lahjakkaiden opiskelijoiden tulisi ymmärtää oma potentiaalinsa sekä etsiä ja ottaa ratkottavakseen riittävän haastavia tehtäviä koulussa, lukion jälkeisissä opinnoissa ja työurilla. Väitöstutkimuksen tavoitteena on palvella myös opettajankoulutuksen tarpeita lahjakkaiden kasvatuksen alalla. Lisäksi väitöskirja pyrkii tarjoamaan tietoa, jota voidaan käyttää kehitettäessä sellaista fysiikan opetusta ja pedagogisia lähestymistapoja, jotka ottavat huomioon lahjakkaiden opiskelijoiden kyvyt ja tarpeet. Väitöstutkimuksessa hyödynnetään monimenetelmällistä lähestymistapaa yhdistämällä kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia aineistoja ja analyysimenetelmiä. Tutkimuksen I (Nlukiolaiset = 164, Nopettajat = 131) ja tutkimuksen II (N = 164) aineistot kerättiin kyselylomakkeilla ja ne analysoitiin käyttäen tilastollisia menetelmiä. Tutkimusten III ja IV aineistot (N = 24) kerättiin puolistrukturoiduilla haastatteluilla. Tutkimuksen III aineiston keruussa ja analysoinnissa käytettiin kriittisten tapahtumien menetelmää, ja tutkimuksen IV aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tulosten perusteella lukiolaisten ja fysiikan opettajien älykkyyteen liittyvä ajattelutapa oli muovautuvampi kuin lahjakkuuteen liittyvä (tutkimus I). Opettajien lahjakkuuteen liittyvä ajattelutapa oli puolestaan muovautuvampi kuin lukiolaisten. Lukiolaisten lahjakkuuteen liittyvissä ajattelutavoissa havaittiin sukupuoleen ja vuosikurssiin liittyviä eroja tyttöjen sekä ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoiden ajattelutapojen ollessa muovautuvimpia. Opettajilla opetuskokemuksen pituus oli yhteydessä älykkyyteen liittyvän ajattelutavan muovautuvuuteen: vähiten opetuskokemusta omaavien opettajien ajattelutapa oli muovautuvampi kuin kokeneimpien opettajien. Opiskelijoiden itsearvioihin perustuvissa älykkyysprofiileissa (tutkimus II) korkeimmilla sijoilla koko aineistossa olivat ympäristöön liittyvä sekä spirituaalinen ja loogismatemaattinen älykkyys kielellisen älykkyyden ollessa alimmalla sijalla. Tulokset erosivat sukupuolen mukaan: vaikka tyttöjen ja poikien kurssiarvosanat olivat samankaltaiset fysiikassa, matematiikassa ja englannissa, pojat arvioivat älykkyytensä korkeammaksi loogismatemaattisella ja spatiaalisella alueella, tytöt puolestaan kielellisellä ja ympäristöön liittyvällä alueella. Tutkimuksessa III havaittiin useita kotiin, kouluun ja vapaa-aikaan liittyviä tekijöitä, jotka tukivat lahjakkuuden kehittymistä. Näitä olivat esimerkiksi vanhempien fysiikkaspesifi tuki, aineelliset resurssit, motivoituneet tai lahjakkaat opiskelutoverit, tietyt opettajien piirteet, tietyt opetukseen ja opetussuunnitelmaan liittyvät mahdollisuudet sekä fysiikan sisältöjä tarjoavat mediat ja tapahtumat. Myös lahjakkuuden kehittymistä vaikeuttavia tekijöitä ilmeni. Näitä olivat esimerkiksi lukiolaisten vähäinen kiinnostus fysiikkakilpailuja kohtaan sekä epätasaisesti jakautunut valinnaisaineiden kurssitarjonta luonnontieteissä eri yläkoulujen välillä. Puolet tutkimukseen IV osallistuneista ilmoitti hakeutuvansa luonnontieteelliselle tai insinöörialalle. Syitä uravalintoihin koko aineistossa olivat esimerkiksi kiinnostus, mahdollisuus yhdistää useita kiinnostuksen kohteita, korkea työllisyys tai palkka, positiiviset roolimallit, halu työskennellä ihmisten tai elollisen materiaalin kanssa sekä halu ratkoa älyllisiä haasteita. Tutkimuksessa havaittiin uravalintoihin liittyviä sukupuolieroja sekä virheellisiä käsityksiä liittyen työskentelyyn fysiikan alalla tai sitä lähellä olevilla aloilla. Useimmat tutkimukseen osallistuneista myös kaipasivat lisää tietoa näiden alojen tarjoamista koulutus- ja uramahdollisuuksista. Väitöstutkimus osoittaa, että lahjakkaiden suomalaisten opiskelijoiden fysiikkaan liittyvän lahjakkuuden kehittymistä voidaan––ja pitäisi––tukea monin tavoin. On vastattava lahjakkaiden opiskelijoiden yksilöllisiin itsensä ymmärtämiseen, oppimiseen ja uravalintoihin liittyviin tarpeisiin, ja on koulutettava opettajia tunnistamaan lahjakkaiden opiskelijoiden kohtaamia haasteita. Huomiota tulee kiinnittää myös sukupuolten välisiin eroihin opiskelijoiden itseen liittyvissä käsityksissä ja uravalinnoissa. Väitöskirjassa ehdotetaan toimenpiteitä, joilla nykyistä tilannetta voidaan parantaa eri tahoilla suomalaista koulutusjärjestelmää.

The overall aim of this thesis was to investigate the supporting role of fundamental motor skill and physical activity interventions on preschoolers' cognitive and academic skills. Accordingly, Studies I and II systematically reviewed the methodological quality, as well as the effects of fundamental motor skill and physical activity interventions on preschoolers’ cognitive and academic skills. The first study focused on typically developing children (Study I; 35 studies) and the second on children with special educational needs (Study II; 22 studies). Finally, an intervention program, titled Movement with Early Numeracy (MovEN), was developed in Study III (N = 36) in order to examine the effects of combined fundamental motor skill and numerical relational skill practice via story reading on preschoolers’ early numeracy skills. The intervention effects were examined with two study designs: a within-subjects repeated-measures design and a quasi-experimental design. The systematic reviews revealed the following results. Fundamental motor skill and physical activity interventions demonstrated significant positive effects on cognitive and academic skills in typically developing children (71% of the 35 studies; Study I) and in children with special educational needs (73% of the 22 studies; Study II). In Study I, the largest effects were found for enhancing memory and the most evidence was found for executive functions, language, and numeracy. In Study II, the intervention effects appeared to be somewhat dependent on the severity of difficulty: in cognitive and language skills the positive effects were largest in children with minor difficulties (i.e., in children at risk for learning difficulties due to family background), whereas in executive functions the effects were largest in children with more severe difficulties (i.e., in children with learning disabilities). However, most of the studies in both systematic reviews (69% in Study I and 86% in Study II) were found to be methodologically weak that claims cautiousness in interpreting the effects. In terms of the intervention type, in Study I, fundamental motor skill interventions were found to be more effective on cognitive and academic skills compared to physical activity interventions. In comparison between combined interventions (i.e., fundamental motor skills and/or physical activity combined with cognitive and/or academic skill practice) and only fundamental motor skill or physical activity interventions, the combined interventions were found to be more effective. The latter was in line with the findings from Study II, however, the finding was only limited to language skills due to an insufficient number of included studies. Lastly, in line with the findings from Study I and II, Study III revealed significant positive effects of the MovEN -intervention on preschoolers' early numeracy, especially on numerical relational skills. Importantly, the effects were sustained in the delayed measurement, and the differences in numerical relational skills between low- and average performers were not significant after the eight-week intervention, suggesting that the gap between the groups narrowed during the intervention. The novelty of these findings is highlighted by the fact that previous early numeracy interventions that have demonstrated either lasting long-term effects or narrowing the gap between low- and average-performers remain scarce. To conclude, the results indicated that it is possible to support the learning of preschool-aged children’s cognitive and academic skills with fundamental motor skill and physical activity interventions. Based on the findings from systematic reviews it is argued that the combined interventions (i.e., fundamental motor skills and/or physical activity combined with cognitive and/or academic skill practice) are most effective on cognitive and academic skills. This finding was strengthened by positive results from the combined MovEN-intervention. These findings emphasize the importance of fundamental motor skills and physical activity for children’s cognitive and academic skills already during early childhood. In addition, the findings highlight the benefits of utilizing fundamental motor skills and physical activity when supporting children's learning. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli tarkastella motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden interventioiden vaikutuksia päiväkoti-ikäisten lasten kognitiivisiin ja varhaisiin akateemisiin taitoihin. Tutkimuksissa I ja II tarkasteltiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden interventioiden menetelmällistä laatua sekä vaikutuksia päiväkoti-ikäisten lasten kognitiivisiin ja varhaisiin akateemisiin taitoihin, ensin tavallisesti kehittyvillä lapsilla (Tutkimus I; 35 tutkimusta) ja seuraavaksi lapsilla, joilla on eri tasoisia tuen tarpeita (Tutkimus II; 22 tutkimusta). Lopuksi Tutkimuksessa III kehitettiin Toimi ja opi -interventio (Movement with Early Numeracy), jonka tavoitteena oli harjoittaa lasten (N = 36) varhaisia matemaattisia taitoja yhdistämällä matemaattisten suhdetaitojen ja motoristen taitojen harjoittelua. Intervention vaikutuksia tarkasteltiin kahdella tutkimusasetelmalla: koehenkilöiden sisäisellä koeasetelmalla ja kvasikokeellisella interventiotutkimusasetelmalla. Systemaattiset kirjallisuuskatsaukset osoittivat, että suurin osa tutkimuksista löysi positiivisia vaikutuksia motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden interventioista kognitiivisiin ja varhaisiin akateemisiin taitoihin tavallisesti kehittyvillä lapsilla (71% tutkimuksista, Tutkimus I), kuin myös lapsilla, joilla on eri tasoisia tuen tarpeita (73% tutkimuksista, Tutkimus II). Tutkimuksessa I suurimmat positiiviset intervention vaikutukset havaittiin lasten muistissa, kun taas määrällisesti eniten näyttöä löydettiin interventioiden vaikutuksista lasten toiminnanohjaukseen sekä kielellisiin ja matemaattisiin taitoihin. Tutkimuksessa II interventioiden vaikutus näytti olevan riippuvainen lapsen tuen tarpeen tasosta: kognitiivisissa ja kielellisissä taidoissa positiiviset vaikutukset olivat suurimpia lapsilla, jotka kuuluivat oppimisen haasteiden kehittymisen osalta riskiryhmään, esimerkiksi perhetaustansa vuoksi, kun taas toiminnanohjauksen taidoissa vaikutukset olivat suurimpia lapsilla, joilla oli enemmän haasteita oppimisessa. Kuitenkin tuloksia tarkasteltaessa on otettava huomioon se, että suurin osa tutkimuksista molemmissa systemaattisissa kirjallisuuskatsauksissa olivat metodologisesti heikkoja, pääasiassa johtuen tutkimuksen laadun arvioinnin kannalta tärkeiden osa-alueiden puutteellisesta raportoinnista. Tarkasteltaessa interventioiden vaikutuksia eri tyyppisten interventioiden näkökulmasta, motoristen taitojen interventioiden havaittiin olevan tehokkaampia verrattuna fyysisen aktiivisuuden interventioihin Tutkimuksessa I. Lisäksi interventioiden, jotka yhdistivät motoristen taitojen tai fyysisen aktiivisuuden harjoittelua kognitiivisten tai varhaisten akateemisten taitojen harjoittelun kanssa havaittiin olevan tehokkaampia verrattuna pelkkään motoristen taitojen tai fyysisen aktiivisuuden harjoitteluun. Vastaava tulos saatiin myös Tutkimuksesta II, mutta vähäisestä tutkimusten määrästä johtuen löydös oli rajattu vain kielellisiin taitoihin. Tutkimus III, osoitti saman suuntaisia tuloksia Tutkimusten I ja II kanssa. Positiivisia vaikutuksia Toimi ja opi -intervention jälkeen löydettiin päiväkoti-ikäisten lasten varhaisiin matemaattisiin taitoihin ja etenkin matemaattisiin suhdetaitoihin. Yksi tärkeistä havainnoista oli se, että vaikutukset olivat pysyviä, sillä ne näkyivät myös viivästetyssä mittauksessa. Myös erot matemaattisissa suhdetaidoissa pienenivät kahdeksan viikon aikana intervention alussa heikosti ja ikätasoisesti suoriutuvien lasten välillä, eikä ryhmien välillä ollut merkitseviä eroja enää intervention jälkeen. Tämän tuloksen uutuusarvoa lisää se, että aikaisemmissa varhaisten matemaattisten taitojen interventioissa pitkäaikaisia vaikutuksia tai erojen kaventumista heikommin ja ikätasoisesti suoriutuvien lasten välillä ei ole usein havaittu. Yhteenvetona voidaan todeta tulosten osoittavan, että päiväkoti-ikäisten lasten kognitiivisia ja varhaisia akateemisia taitoja on mahdollista tukea motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden harjoittelulla. Systemaattisten kirjallisuuskatsausten perusteella voidaan sanoa, että yhdistetyt motoristen tai fyysisen aktiivisuuden sekä kognitiivisten tai varhaisten akateemisten taitojen interventiot ovat kaikkein tehokkaimpia kognitiivisten ja varhaisten akateemisten taitojen kannalta. Tätä havaintoa tukevat positiiviset tulokset yhdistetystä matemaattisten suhdetaitojen ja motoristen taitojen harjoittelusta. Tulokset osoittavat motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden tärkeyden kognitiivisille ja varhaisille akateemisille taidoille jo varhaislapsuudessa sekä korostaa motoristen taitojen ja fyysisen aktiivisuuden olevan hyödyllisiä lasten oppimisen tukemisessa.

Arviointi on tärkeä oppimisen ohjaamisen väline. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia suomi toisena kielenä (S2) opettajien käsityksiä formatiivisesta arvioinnista. Aineisto (n=208) kerättiin S2-opettajilta vuonna 2015. Tulokset osoittavat, että S2-opettajat käyttävät monia formatiivisen arvioinnin käytänteitä jokapäiväisessä työssään. Monet opettajista eivät kuitenkaan pidä sitä tehokkaana ja merkityksellisenä oppimisen edistämisen kannalta. Arviointikäsitykset jakautuvat melko tasaisesti arviointiosaamisen eri ulottuvuuksille. Opettajien käsitykset käsitteellisestä ja käytännöllisestä tiedosta ovat kuitenkin suppeampia verrattuna sosioemotionaaliseen ulottuvuuteen. Formatiivisen arvioinnin ydinkäsitteet tunnetaan hyvin, mutta niitä pidetään vain harvoin oppimista edistävinä keinoina. Näin ollen formatiivista arviointia ei sovelleta käytäntöön tarkoituksenmukaisesti. Opettajankoulutuksen tulisi selventää sekä formatiivisen arvioinnin tarkoitusta että hyviä käytäntöjä. Lisää tutkimusta tarvitaan erityisesti palautteen roolista S2-kontekstissa.

The purpose of the research was: (1) to form an overview of children’s physical activity, its variation and compliance with recommendations, (2) to study children’s use of time and level of physical activity in children’s activities in early childhood education and care (ECEC), and (3) to explore the pedagogical practices in ECEC that are connected to children’s physical activity. The findings regarding children’s physical activity measured by accelerometers throughout the day (I) indicate considerable variation among different children. Most of the children did not meet the physical activity recommendations. Their amount of moderate-to-vigorous physical activity (MVPA) in particular was too low and it varied the most. The boys spent more time doing MVPA and the amount of time they spent varied more than it did among the girls. The girls spent more time doing light activities and were more sedentary than the boys. The children spent less time doing MVPA and were more sedentary on weekends than on weekdays. The findings of the observation data (II–III) revealed that children were sedentary for almost 60% of their time in preschool. They spent less than a third of their time doing light activities and about 10% of their activities were at MVPA level. More than half of the children’s time was spent on routines, task or seatwork and material play, which were the poorest instigators of MVPA. The results also showed that physical activities, rule play, action not allowed, and role play aroused MVPA effectively, but differently depending on gender and age group. This variation should be taken into consideration in ECEC. Physical activities aroused the most MVPA in all groups, but mainly among the girls and one- to three-year-olds. Rule play provoked MVPA specifically among the boys and children over five, and role play among four- to five-year-olds. The results of the observation data and the learning environment evaluation data (IV) indicate that children’s physical activity in ECEC could be increased through pedagogical choices, planning and targeting, and by considering children’s social needs. Tutkimuksen tavoitteena oli: (1) muodostaa kokonaiskuva lasten kokopäiväisestä fyysisestä aktiivisuudesta, sen vaihtelusta ja fyysisen aktiivisuuden suositusten noudattamisesta, (2) tarkastella lasten fyysistä aktiivisuutta ja ajankäyttöä lasten toiminnoissa varhaiskasvatuksessa, ja (3) tarkastella varhaiskasvatuksen suunnitteluun liittyvien pedagogisten tekijöiden vaikutusta lasten fyysiseen aktiivisuuteen. Kiihtyvyysmittariaineistoon perustuvat tulokset koko päivän fyysisestä aktiivisuudesta (I) osoittivat, että fyysinen aktiivisuus vaihtelee lasten välillä merkittävästi. Suurimmalla osalla lapsista nykyiset suositukset eivät toteudu. Erityisesti vähintään kohtuukuormitteisen fyysisen aktiivisuuden määrä on alhainen ja siinä esiintyy myös eniten vaihtelua. Pojat saivat enemmän vähintään kohtuukuormitteista aktiivisuutta kuin tytöt, ja pojilla vähintään kohtuukuormitteisessa aktiivisuudessa havaittiin enemmän vaihtelua kuin tytöillä. Tytöt liikkuivat enemmän kevyellä tasolla ja olivat enemmän paikallaan kuin pojat. Viikonloppuisin lasten vähintään kohtuukuormitteisen aktiivisuuden määrä oli alhaisempi ja lapset viettivät enemmän aikaa paikoillaan. Observointiaineistosta saatujen tulosten (II-III) mukaan lapset olivat paikallaan lähes 60 % ajastaan päiväkodissa. Vajaan kolmanneksen ajastaan lapset liikkuivat kevyesti ja noin kymmenesosan kohtuukuormitteisesti. Yli puolet ajastaan lapset viettivät rutiinien, tehtävien ja esineleikkien parissa, jotka herättivät huonoiten vähintään kohtuukuormitteista aktiivisuutta. Fyysinen leikki, sääntöleikki, kielletty toiminta ja roolileikki herättivät eniten vähintään kohtuukuormitteista aktiivisuutta, joka kuitenkin vaihteli sukupuolesta ja ikäryhmästä riippuen. Fyysisen leikin merkitys oli suurin 1–3-vuotiaille sekä tytöille. Sääntöleikki herätti vähintään kohtuukuormitteista aktiivisuutta erityisesti pojilla ja yli 5-vuotiailla ja roolileikki 4–5-vuotiailla. Observointiin ja oppimisympäristön arviointiin perustuvat tulokset (IV) antoivat viitteitä siitä, että lasten varhaiskasvatuspäivän aikaista fyysistä aktiivisuutta on mahdollista lisätä pedagogisilla valinnoilla, suunnittelulla ja lasten sosiaaliset tarpeet huomioimalla.

Artikkelissa analysoidaan, millaista kuvaa opetuksen poliittisuudesta rakennetaan verkkokeskusteluissa ja millaisia merkityksiä kouluun ja opettajiin liitetään. Aineistona ovat kouluopetusta käsitelleet verkkokeskustelut, jotka käynnistyivät tammikuussa 2021 Helsingin Sanomien ja Yleisradion uutisoitua Perussuomalaisen Nuorison aloitteesta ilmiantaa puolueellisia opettajia. Menetelmällisesti artikkelissa hyödynnetään retorista analyysia, retoris-performatiivista diskurssiteoriaa ja toiseuttavan verkkokeskustelun teoriaa. Osa aineiston keskustelijoista esitti koulun puolueelliseksi ja kyseenalaisti opettajien luotettavuuden. Toiset puolustivat opettajien ammattitaitoa. Yleisesti ottaen puheenvuoroista kuvastuu keskustelijoiden epätietoisuus siitä, miten koulun arvoperusta määritetään. Monissa kommenteissa pyrittiin toiseuttamaan opettajia kuvaamalla heidät eliitin edustajiksi. Verkkokeskustelussa esiintyvät kouluun kohdistetut syytökset poliittisen vastustajan tavoitteiden ajamisesta ovat ominaisia populististen ryhmien käyttämälle puhetavalle. Tulokset johtavat pohtimaan tarvetta käydä avoimempaa keskustelua koulun arvoperustan määrittelystä ja median kykyä asiantuntevaan koulu-uutisointiin.

The purpose of this dissertation was to increase understanding about the role of students’ situational epistemic emotions in authentic contexts of science education. Epistemic emotions are defined as emotions that have an object focus on knowledge or knowledge construction and are thus hypothesised to play a significant role in educational contexts. The first overall aim of the study was to examine the relationship between different instructional activities and students’ experiences of epistemic emotions. The second aim was to investigate how such experiences relate to science learning among students. This thesis comprises three original studies reporting research conducted in Finnish upper secondary level physics lessons. Study I examined the relationship between instructional activities and epistemic emotions by means of experience sampling and video observation. Experience sampling data on epistemic emotions was combined with students’ pretest and posttest performance in Study II to investigate the relationship between epistemic emotions and science learning. Finally, Study III explored the entanglement of epistemic emotions and the development of students’ scientific understanding during a computer-based predict-observe-explain activity in which data on their sensemaking processes was linked to their trajectories of situational epistemic emotions. A variety of quantitative and qualitative methods were used, and two main empirical findings emerged. First, epistemic emotions can be aroused in a classroom context by instructional activities: orienting and engaging activities typically relate to positive emotions, and cognitively more demanding activities to emotions that are more negative. Second, epistemic emotions and science learning are intertwined: curiosity, excitement, confusion and surprise appear to be beneficial for learning, whereas boredom and frustration may be detrimental. Furthermore, it could be concluded that it is important to examine emotions on the situational level instead of using only retrospective measures. Overall, the findings underline the importance of epistemic emotions in the context of science education, and the complexity of the interplay between affective and cognitive factors. Tämän väitöstutkimuksen tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä opiskelijoiden tilannekohtaisten episteemisten tunteiden roolista aidoissa luonnontieteiden opiskelun konteksteissa. Episteemisillä tunteilla tarkoitetaan tunteita, joiden kohteena on tieto tai tiedon muodostaminen, joten niiden voidaan olettaa olevan merkityksellisiä opiskelussa ja oppimisessa. Tutkimuksen yhtenä päätavoitteena oli selvittää luokkahuoneaktiviteettien ja opiskelijoiden episteemisten tunteiden välistä suhdetta. Toisena tavoitteena oli tutkia, miten opiskelijoiden kokemat episteemiset tunteet ovat yhteydessä heidän luonnontieteiden oppimiseen. Työ koostuu kolmesta alkuperäistutkimuksesta, jotka on toteutettu lukion fysiikan oppitunneilla. Tutkimuksessa I opetus- ja opiskeluaktiviteettien yhteyttä opiskelijoiden episteemisiin tunteisiin selvitettiin kokemusotantamenetelmän ja videohavainnoinnin avulla. Tutkimuksessa II kokemusotanta-aineisto tunteista yhdistettiin opiskelijoiden esi- ja jälkitestituloksiin tunteiden ja oppimisen välisen suhteen selvittämiseksi. Tutkimuksessa III tutkittiin episteemisten tunteiden ja tieteellisen ymmärryksen kehittymisen yhteyttä tietokonepohjaisessa ”ennusta-havainnoi-selitä” -aktiviteetissa. Useita määrällisiä ja laadullisia menetelmiä hyödyntäen tuloksista tehtiin kaksi pääjohtopäätöstä. Ensiksi opetuksellisin menetelmin voidaan vaikuttaa opiskelijoiden kokemiin episteemisiin tunteisiin luokkahuonetilanteissa: opiskeluun orientoivat ja motivoivat aktiviteetit liittyvät tyypillisesti positiivisiin episteemisiin tunteisiin, kun taas kognitiivisesti vaativammat aktiviteetit liittyvät tyypillisesti negatiivisiin episteemisiin tunteisiin. Toiseksi episteemiset tunteet ja luonnontieteen oppiminen kietoutuvat toisiinsa: uteliaisuus, innostus, hämmennys ja yllättyneisyys näyttäytyvät oppimisen kannalta hyödyllisinä, kun taas tylsistyminen ja turhautuminen voivat olla haitaksi oppimiselle. Lisäksi voidaan päätellä, että tunteita on tärkeää tutkia tilannetasolla sen sijaan, että käytettäisiin ainoastaan retrospektiiviä mittareita. Kaiken kaikkiaan tulokset korostavat episteemisten tunteiden tärkeyttä luonnontieteiden opetuksessa, sekä affektiivisten ja kognitiivisten tekijöiden välisen vuorovaikutuksen monimutkaisuutta.

Non

This qualitative educational design research examines classroom management and systematic observation during dramawork in the context of the lower level of comprehensive school. The theoretical premises of this study include theoretical views related to drama education, peer groups, classroom management, and systematic classroom observation. The main task of this doctoral study was to develop an observation tool for the purpose of observing classroom management during dramawork. The research and development process involved investigating 1) which dimensions and observable indicators emerge in the classroom management during dramawork, 2) which demands dramawork sets for the development of the observation tool and 3) which factors enhance the usability of the developed observation tool. This educational research design reports on one primary design research cycle, which included a preliminary research phase, a development phase and an assessment phase. The development occurred during these phases with a theory- and data-driven approach in seven iterative development cycles. The main data set of this study included video material (n=2,250 min) recorded during the academic year 2017–2018 in the drama classes (n=50) of classroom teachers in basic education (n=17). The analysis, development, testing and re-design of the observation tool varied during the development cycles. In accordance with the principles of design research, the study made use of collaborative development work carried out in the Draamatoiminnan Observointi (DRAO; ‘Observation of Dramawork’) research group established for the purposes of this study. During the development process, the assessment of the various versions of the observation tool utilized the expertise of specialists in addition to tool testers. The main output of this study was the observation tool created for making systematic observations of video-recorded dramawork, which can be used to aid the examination of classroom management during dramawork. Based on the knowledge produced in this study, classroom management and organization were structured as the following dimensions of content: 1) the organization of procedures and activities, 2) the support of interactions between peers, and 3) the management of behavior. The developed tool is part of the DRAO observation system and is designed to be also used alongside two other system tools. The results of the study complement previous knowledge about the work of drama teachers and classroom management. Based on the results, the significance of the peer group and the support provided by the teacher through interactions lie at the core of dramawork. The study revealed that dramawork requires teachers to have an ability to support the smooth progress of the activities and provides pupils with a lot of time to act as themselves and in a role among peers. This doctoral study emphasized the challenges in observing dramawork due to its interactive, creative and bodily nature. As a result of the development work, it was found that focusing observation on a general level and also non-verbal communication support making observations on dramawork. The study also produced knowledge about the development process and usability of the observation tool. According to the study usability was affected by the amount of information available on the observation tool and its valid use and the unambiguity of the data. According to the study, information about the tool should be provided in relation to the observed content and context, theoretical background, operating principle, use instructions, and validity and copyright of the tool. This study brings a new, theory-based tool and concepts to the field of drama education, fostering the observation of classroom management during dramaworks. The knowledge produced by this study and the created observation tool can be utilized in research, as part of teacher education, and in continuing education for teachers already employed in the field. The knowledge produced in this study also enables developing observation used in interactive situations in the teaching of other subjects as well as across the borders of individual subjects. Keywords: Drama education, classroom management, systematic classroom observation, development of an observation tool, educational design research Tässä laadullisessa kasvatustieteellisessä design-tutkimuksessa tarkastellaan draamatoimintaa ryhmän ohjaamisen ja systemaattisen observoinnin näkökulmasta perusopetuksen alakoulun kontekstissa. Väitöstutkimuksen päätehtävänä oli kehittää draamatoiminnan aikaisen ryhmän ohjaamisen havainnoimiseen tarkoitettu observointityökalu. Tutkimus- ja kehittämisprosessin aikana haettiin vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) millaisina ulottuvuuksina ja havainnoitavina indikaattoreina draamatoiminnan aikainen ryhmän ohjaaminen ilmenee, 2) millaisia vaatimuksia draamatoiminta asettaa kehitettävälle observointityökalulle ja 3) millaiset tekijät lisäävät kehitettävän observointityökalun käytettävyyttä. Väitöstutkimus koostui yhdestä pääasiallisesta design-tutkimussyklistä, joka sisälsi alustavan tutkimusvaiheen, kehittämisvaiheen sekä arviointivaiheen. Kehittäminen tapahtui näiden vaiheiden aikana teoria- ja aineistolähtöisesti seitsemässä iteratiivisessa kehittämissyklissä. Pääaineistona tutkimuksessa oli lukuvuoden 2017–2018 aikana kuvattu videoaineisto (n=2250 min), joka koostui perusopetuksen luokanopettajien (n=17) draamatunneista (n=50). Tutkimuksen päätuloksena rakentui peruskoulun alaluokkien videoidun draamatoiminnan systemaattiseen havainnointiin tarkoitettu työkalu, jonka avulla voi tarkastella draamatoiminnan aikaista ryhmän ohjaamista. Havainnointityökalussa draamatoiminnan aikainen ryhmän ohjaaminen koostui seuraavista osa-alueista: 1) toimintojen organisointina, 2) vertaisvuorovaikutuksen tukemisena ja 3) käyttäytymisen ohjaamisena. Kehitetty työkalu on osa DRAO-observointisysteemiä, ja se suunniteltu käytettäväksi myös rinnan kahden muun systeemin työkalun kanssa. Tutkimuksen tulokset täydentävät aiempaa tietämystä draamaopettajuudesta sekä ryhmän ohjaamisesta. Ne korostavat vertaisryhmän sekä opettajan vuorovaikutuksen kautta antaman tuen merkitystä draamatoiminnan aikana. Väitöstutkimus nostaa esiin draamatoiminnan observoinnin haasteellisuuden sen vuorovaikutuksellisen, luovan ja kehollisen luonteen vuoksi. Tutkimus tuottaa tietoa myös observointityökalun kehittämisprosessista ja käytettävyydestä. Tutkimus tuo draamaopetuksen kentälle uuden teoriapohjaisen työkalun ja käsitteet, jotka mahdollistavat draamatoiminnan aikaisen ryhmän ohjaamisen tarkastelun. Tutkimuksen tuottamaa tietoa ja observointityökalua voidaan hyödyntää tutkimuskäytössä, osana opettajankoulutusta sekä kentällä jo toimivien opettajien itsereflektion tukena sekä täydennyskouluttamisessa. Lisäksi tutkimuksessa tuotetun tiedon avulla on mahdollista kehittää observointia muiden oppiaineiden ja oppiaineiden rajat ylittävän opetuksen vuorovaikutustilanteiden tarkasteluun. Avainsanat: Draamakasvatus, ryhmän ohjaaminen, systemaattinen luokkahuoneobservointi, observointityökalun kehittäminen, kasvatustieteellinen design-tutkimus

Perceived both as the first subject of the classical liberal arts education and as a useless or even harmful relic that should be abandoned, grammar teaching in school is an area of great contention and dispute. This dissertation aims to develop understanding of the current practices and outcomes in Finnish L1 grammar teaching as well as their relationships with literacy skills. The purpose of this study is to evaluate the rationales for grammar teaching and the ways in which these goals can and have been met, so that grammar would not appear to students as irrelevant and detached, but as powerful knowledge (Young & Muller, 2013), which builds the students’ metalinguistic understanding and their capabilities as language users – both as individuals and as citizens. The article-based dissertation consists of a summary and four studies. The first two studies focus on the grammatical knowledge of ninth-grade students (N = 37) who discuss the linguistic features of newspaper headlines, first in small groups and then in classroom, supported by their teacher. The third study analyzes the syntactic reasoning skills of university stu-dents in teacher education and Finnish linguistics (N = 149). The fourth study continues within the theme of syntax: it discusses how syntactic concepts are presented in Finnish L1 and literature textbooks. The dissertation suggests that the current Finnish L1 grammar teaching is mainly descriptive and functionally oriented. On the levels of curriculum, textbooks, assessment, and classroom practices, the orientation is also contextualized within the teaching of language use. Prescriptive grammar teaching is mostly considered separate from analytical and descriptive knowledge about language. According to the study, grammatical metalinguistic understanding can be beneficial for interpreting media texts, especially given the necessary pedagogical support from the teacher. Difficulties arise from the learning of grammatical terminology which is perceived by the ninth-graders as difficult to remember, and which the university students tend to approach using rules of thumb. If grammar is emblematically taught in a prototype-based way and with a minimal number of concepts, as in primary school textbooks, students have limited ability to apply the knowledge in reading and writing authentic texts. The study concludes that school grammar is a multi-faceted content area, the emphases of which can vary from formal to functional, and from descriptive to prescriptive. What makes grammar teaching and the knowledge it produces powerful, is that it teaches ways of linguistic thinking and reasoning; that it provides the students with conceptual metalinguistic tools, with which to understand language structures and its use in different contexts; and that it guides them to apply this knowledge as they develop as language users. Kielioppi on ristiriitojen ja tunneargumenttien sävyttämä sisältöalue: se on nähty milloin koulusivistyksen perustana, milloin taas irrallisena jäänteenä, josta tulisi hankkiutua eroon. Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista nykyinen kieliopin opetus on, mitä sen myötä opitaan sekä voiko se palvella luku- ja kirjoitustaitoja suomen kielen ja kirjallisuuden oppimäärässä perusopetuksessa. Tarkastelen, millaisia tavoitteita opetukselle on asetettu ja miten niihin päästäisiin, jotta kielioppi olisi oppilaille merkityksellistä ja vaikuttavaa tietoa. Artikkeliväitöskirja koostuu yhteenvedosta ja neljästä osatutkimuksesta, joissa perusopetuksessa karttunutta kieliopillista tietoa tarkastellaan monimenetelmäisesti. Kahdessa osatutkimuksessa tutkitaan videoaineiston pohjalta, miten yhdeksäsluokkalaiset (N = 37) soveltavat kieliopillista tietoaan uutisotsikoiden tulkinnassa sekä miten opettaja tukee oppimista luokkahuonekeskustelussa. Kolmannen osatutkimuksen aiheena on luokanopettaja- ja suomen kielen opiskelijoiden (N = 149) kieliopillinen päättely lauseenjäsenten subjekti ja objekti tunnistamisessa. Neljäs osatutkimus tarkastelee suomen kielen ja kirjallisuuden oppikirjojen tapaa esittää lauseenjäseniin liittyvää tietoa sekä tehtäviä, joilla sitä harjoitellaan. Osatutkimusten perusteella kieliopin opetus on pääosin kuvailevaa ja funktionaalisesti orientoitunutta, ja se pyritään kontekstualisoimaan tekstien tuottamisen ja tulkinnan taitojen opetukseen. Kieliopin ytimeksi vanhastaan mielletty kielenhuolto jäsentyy kuvailevasta kielitiedosta erilleen. Kielen metatasoisella tarkastelulla on annettavaa mediatekstien tulkinnalle erityisesti silloin, kun opettaja tukee sitä pedagogisesti. Pulmakohdaksi nousee kielioppiterminologia, jonka muistamisen yhdeksäsluokkalaiset kokevat vaikeaksi ja joka yliopisto-opiskelijoilla näyttäytyy lauseenjäsenten peukalosääntömäisenä hahmottamisena. Prototyypein opetetun ja etenkin alakoulun oppikirjoissa suppeahkon käsitteistön avulla on vaikea analysoida autenttisten tekstien kieltä; toisaalta termejä ei pidetä itseisarvoisina. Koulun kielioppi näyttäytyy tutkimuksessa monipuolisena sisältöalueena, jonka painotukset liikkuvat merkitysten ja muotojen sekä kuvailun ja ohjailun välillä. Merkityksellinen ja vaikuttava kieliopillinen tieto opettaa kielitieteellistä ajattelutapaa ja tarjoaa käsitteellisiä työkaluja, jotka auttavat ymmärtämään kieltä, sen rakenteita ja käyttöä, sekä ohjaa soveltamaan tätä tietoa kielen käytössä.

Forms of play and interaction in children with autism spectrum disorder -a case study The purpose of this study is to describe and scrutinize what kind of interaction and play acts three children with autism spectrum disorder have during every day play lessons at school. This study describes the child as an operator during the play. The video recordings from play lessons have been taped during one school year and used as a data. The different forms of play were analyzed by the Preschool Play Behavior Scale (Coplan & Rubin, 1998). The interactions between a child and a child and a child and an adult were analyzed through theory based content analysis. In addition, the child’s play initiatives and how the adults answer to them and guide the play situations have been noticed. Play benefits the cognitive, motoric, social, emotional, and linguistic aspects of all children. In this study play has been studied through Piaget’s developmental theory, Vygotsky’s sociocultural theory, Bornstein’s ecological play theory and Pellegrini’s locomotor play theory. The results show that according to the traditional definitions of play, there was only a little play observed in the video recordings. The children with autism spectrum disorder played little solitary play and there was no rough-and-tumble play at all in this data. Instead, all the children wanted to be in interaction with other persons. The children enjoyed reciprocal relationship and showed it with gestures, face expressions and whole body images. The children needed strong support and pedagogical sensitivity from adults to master play situations and to keep the connection with the other person. The successful interaction between a child and an adult requires sensitive guidance from the adult, which includes connecting, working in the zone of proximal development, imitating the child’s activities, and engaging the child in the activity. In addition, the adult must share attention with the child on the same issue, attract the child through play-fulness and humor, and maintain contact during interaction. The study results show that the adults who guide children need additional training in guiding play, noticing children’s initiatives, and maintaining mutual interaction. Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella sitä, miten leikki ilmenee lasten, jotka opiskelevat toiminta-alueittain, luokassa yhden lukuvuoden aikana. Tutkimuksessa selvitetään kolmen lapsen, joilla on autismikirjo, päivittäisellä leikkitunnilla tapahtuvaa toimintaa ja leikkiä, jossa lapsi kuvataan toimijana ja leikin eteenpäin viejänä. Aineistona on käytetty autenttista leikkitilanteiden videokuvausaineistoa. Tutkimuksessa tarkastellaan lasten leikin eri muotoja Coplanin ja Rubinin (1998) Preschool Play Behavior Scale-mittarin avulla. Lasten keskinäistä ja lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta analysoidaan teoriaohjaavan sisällönalyysin keinoin. Lisäksi tarkastellaan, millaisia leikkialoitteita lapsi tekee ja kuinka aikuinen vastaa niihin ohjaten lapsen leikkiä. Leikkiä tarkastellaan Piaget’n kehitysteorian, Vygotskyn sosiokulttuurisen teorian, Bornsteinin ekologisen leikkiteorian ja Pellegrinin lokomotorisen leikkiteorian kautta. Tutkimustulosten mukaan perinteisten leikin määritelmien mukaista leikkiä oli aineistossa vain vähän. Lapset, joilla on autismikirjo, leikkivät tässä tutkimuksessa vähän yksinleikkiä rough-and-tumble peuhuleikin puuttuessa aineistosta kokonaan. Sen sijaan kaikki lapset halusivat olla vuorovaikutuksessa toisen henkilön kanssa ja he osoittivat eleillään, ilmeillään ja koko kehollaan nauttivansa vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta. Lapset, joilla on autismikirjo, tarvitsevat aikuisen vahvaa tukea ja pedagogista sensitiivisyyttä onnistuakseen leikissä ja säilyttääkseen yhteyden toiseen ihmiseen. Tutkimuksen tuloksena kehitetty onnistuneen leikkivuorovaikutuksen malli ohjaa lapsen ja aikuisen välistä leikkivuorovaikutusta. Onnistunut leikkivuorovaikutus vaati aikuiselta sensitiivistä ohjausta, joka sisältää yhteyden muodostamisen, lähikehityksen vyöhykkeellä toimimisen, lapsen toiminnan jäljittelyn, matkimisen ja lapsen sitouttamisen toimintaan. Lisäksi aikuisen on jaettava lapsen kanssa huomio samasta asiasta, houkuteltava lasta leikkiin hupsuttelun ja huumorin avulla sekä säilytettävä yhteys vuorovaikutuksen aikana. Tutkimustulokset osoittivat myös, että lasta ohjaavat aikuiset tarvitsevat lisäkoulutusta leikin ohjaamisessa, lasten aloitteiden huomaamisessa ja vastavuoroisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

This doctoral thesis examines drama work in the Finnish basic education system (primary school) from the emotional support and systematic classroom observation points of view. The main goal of the dissertation was to develop an observation tool appropriate for the observation of emotional support during drama work. The tool could be used independently or concurrently with other tools provided by the “Draaman observointi (DRAO)” -system. This research investigates 1) how the dimensions of the emotional support during drama work can be classified and what observable indicators it consists of, 2) what kind of requirements drama work sets to the observation tool being developed, and 3) what kind of factors support the usability of the observation tool. The doctoral thesis reports the research process of an educational design research. The research was carried out as a qualitative, descriptive research and the report also adheres to the cyclical structure of the research process. The development of the observation tool as a part of the research was based on both theory and the data with gathered video material of 50 drama lessons being used. The tool was designed during the iterative cycles of the research process as a result of continuous evaluation, testing, and re-design supported by collaboration with the testers of the tool and experts from multiple scientific fields. The dissertation produced four main results. The principal result is the observation tool that observes emotional support during drama work based on 1) a positive climate of interactions, 2) endorsing the authorship of the students, and 3) the students’ engagement with drama work. Secondly, the research brought up how challenging the observation of drama work can be. This has mostly to do with the multiple simultaneous interactions in the classroom and the nonverbal nature of them. The results show that in observing drama work the main focus should be the indicators related to nonverbal communication. Thirdly, it was noticed that usability of the observation tool was above all connected to the amount of information users were provided about the tool and its valid usage as well as how clearly this information was conveyed to them. In addition, the research produced information about the development process of an observation tool. The general design principles formed by this research are presented as a result. The playfulness of drama work offers the teacher many natural opportunities to support the students emotionally and build a warm teacher–student relationship (e.g. supportive feedback, gentle touch, closeness). However, the instruction of drama work requires sensitivity, responsiveness, and the ability to be present. For its part, the research increases the understanding of the importance of drama teachers’ interaction skills. The information acquired and the tool developed during the research can be used for research purposes for example when planning and developing teacher education and in-service training on the different sectors of drama education. In addition, the observation tool can be used in the training of student teachers and teachers alike. It can also be used as a self-evaluation tool when reflecting on one’s teaching related to emotional support during drama work. Keywords: drama education, emotional support, systematic classroom observation, educational design research Väitöskirjassani tarkastellaan perusopetuksen puitteissa toteutettavaa draamatoimintaa tunnetuen ja luokkahuoneobservoinnin näkökulmista. Väitöstutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena oli kehittää draamatoiminnan aikaisen tunnetuen havainnoimiseen soveltuva observointityökalu. Tutkimuksessa selvitettiin 1) millaisina osa-alueina draamatoiminnan aikaista tunnetukea voidaan jäsentää ja millaisina havainnoitavina indikaattoreina se ilmenee, 2) millaisia vaatimuksia draamatoiminta asettaa kehitettävälle observointityökalulle sekä 3) millaiset seikat tukevat observointityökalun käytettävyyttä. Observointityökalua kehitettiin tutkimuksessa sekä teorialähtöisesti että aineistolähtöisesti hyödyntäen 50 draamatunnin videoaineistoa. Työkalu muotoutui tutkimusprosessin kehittämissyklien aikana testaamisen, arvioinnin ja uudelleen suunnittelun tuloksena sekä työkalun testaajien ja eri alojen asiantuntijoiden kanssa tehdyn yhteistyön tukemana. Tutkimuksen pääasiallisena tuloksena esitetään observointityökalu, jossa draamatoiminnan aikaista tunnetukea havainnoidaan 1) myönteisen vuorovaikutusilmapiirin, 2) oppilaiden tekijyyden tukemisen sekä 3) oppilaiden draamatyöskentelyyn kiinnittymisen kautta. Tutkimus nosti esiin myös draamatoiminnan observoinnin haasteellisuuden, joka liittyy ennen kaikkea työskentelyn toiminnallisuuteen ja kehollisuuteen sekä useisiin samanaikaisesti käynnissä oleviin vuorovaikutustapahtumiin. Kolmanneksi havaittiin, että observointityökalun käytettävyys on yhteydessä ennen kaikkea siihen, kuinka paljon tietoa käyttäjällä on mahdollisuus saada työkalusta ja sen luotettavasta käytöstä sekä kuinka selkeästi ja yksiselitteisesti tämä tieto on ilmaistu. Lisäksi tutkimus tuotti tietoa myös observointityökalun kehittämisprosessista. Tutkimus osoittaa, että draamatoiminnan leikillisyys tarjoaa opettajalle monia luontevia tilaisuuksia tunnetuen antamiseen, kuten oppilaiden lähellä olemiseen, hyväntahtoiseen koskettamiseen, kannustavan palautteen antamiseen ja kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Draaman ohjaaminen vaatii kuitenkin opettajalta vahvaa läsnäoloa, kykyä huomata oppilaiden tuentarpeet sekä myös taitoa vastata näihin tarpeisiin hienovaraisesti ja oikea-aikaisesti. Tutkimus lisääkin osaltaan ymmärrystä draamaopettajan vuorovaikutusosaamisen merkityksestä. Tutkimuksen tuottamaa tietoa ja kehitettyä työkalua voidaan hyödyntää tutkimuskäytön lisäksi myös draamaopettajien koulutuksessa sekä opettajien itsearviointivälineenä draamatoiminnan aikaista tunnetukea tarkasteltaessa. Avainsanat: draamakasvatus, tunnetuki, systemaattinen luokkahuoneobservointi, kasvatustieteellinen design-tutkimus

The study examines whether optional interventions influence the well-being of special class students. The interventions were implemented during the spring term, starting in February, with a post-test conducted in May. Equine-assisted social education (EASE) is an informal non-verbal intervention with horse ac-tivities. Aggression Replacement Training® (ART) is a cognitive behavior pro-gram designed for special class students improve their social competence and control their anger. Co-operational mathematics (MATH) offers students a way to collaborate on mathematical and problem-solving tasks. The intervention groups were compared with each other and with a treatment as usual (TAU) control group. In addition, how students, parents, and teachers conceived of the students’ school success and well-being was assessed. The main instrument was the Achenbach System of Empirically Based Assessment (ASEBA), used to collect data concerning students’ school success and well-being. The parallel instruments assessed aggression, empathy, locus of control, and loneliness. Participants included 60 students from a regional special class consisting of third- and seventh-grade students. Results from an Independent Kruskal-Wallis H test analysis indicate that those students having good relations with their parents perceive themselves as more successful in mathematics. No evidence was found that the opinions of students, parents, or teachers concerning school success related to the length of time in special class education. However, the longer the 7th grade girls had studied in a special class, the lower their aggressive behavior and rule-breaking behavior. Results from the Related-Samples Wilcoxon Signed-Ranks test indicate that withdrawn-depressed symptoms, somatic complaints, social problems, attention problems, and aggressive behavior all improved among boys participating in EASE. However, the internal locus of control for both those participating in EASE and MATH was lower in the post-test assessment. The ART group showed improvement in thought problems and rule-breaking behavior. The (TAU) control group also demonstrated improvement (in withdrawn-depressed symptoms, thought problems). Moreover, TAU was the only group to improve in empathy. Keywords: equine-assisted social education, special education, well-being, intervention, informal learning Tässä tutkimuksessa selvitään, onko ylimääräisellä interventiolla vaikutusta erityisluokan oppilaiden hyvinvointiin. Interventiot aloitettiin helmikuussa, ke-vätlukukaudella, ja jälkimittaukset suoritettiin toukokuussa. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta (EASE) toimii informaalisena oppimisena hevosten kanssa toteutettavine harjoituksineen. Aggression Replacement Training® (ART) on kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuva ryhmämuotoinen interventio, jolla tavoitellaan sosiaalisten taitojen kehittymistä ja aggression hallintaa. Yh-teistoiminnallinen matematiikka (MATH) tarjoaa oppilaille tavan toimia yhdessä matemaattisten ja ongelmanratkaisutehtävien parissa. Interventioihin osallistuneita ryhmiä verrattiin sekä toisiinsa että ryhmiin, jotka eivät osallistuneet ylimääräiseen ohjelmaan (TAU) ja toimivat kontrolliryhminä. Lisäksi tarkastel-tiin oppilaiden, vanhempien ja opettajien käsityksiä oppilaiden koulumenestyksestä ja hyvinvoinnista. Tutkimuksen tärkein mittari oli Achenbach System of Empirically Based Assessment (ASEBA), jolla saatiin tietoa oppilaiden koulu-menestyksestä ja hyvinvoinnista. Rinnakkaismittarit tuottivat tietoa aggressiivi-suudesta, empatiasta, hallinnan tunteesta ja yksinäisyyden tunteesta. Tutkimukseen osallistui 60 kolmas- ja seitsemäsluokkalaista, jotka opiskelivat alueellisissa erityisluokissa. Kruskal-Wallis H -testin tulokset osoittivat, että ne oppi-laat, joilla oli hyvät suhteet vanhempiensa kanssa, tunsivat onnistumisia mate-matiikassa. Tutkimuksessa ei löytynyt näyttöä siitä, että oppilaiden erityisluokkaopetuksen ajanjakson pituudella olisi ollut yhteyttä oppilaiden, vanhempien tai opettajien käsitykseen oppilaiden koulumenestyksestä. Kuitenkin mitä pidempään 7. luokan tytöt olivat olleet erityisluokkaopetuksessa, sitä vähemmän heillä esiintyi aggressiivista tai ohjeiden vastaista käyttäytymistä. Wilcoxon Signed-Ranks-testin tulokset osoittivat, että EASE-interventioon osallistuneilla pojilla vähenivät masentuneisuus (vetäytyminen), somaattiset oireet, sosiaaliset ongelmat, keskittymisen ongelmat sekä aggressiivisuus. Sekä EASE- että MATH-interventioihin osallistuneiden sisäinen hallinnan tunne väheni jälkimit-tauksessa. ART-ryhmällä vähenivät ajattelun ongelmat ja sääntöjä rikkova käyt-täytyminen. TAU-kontrolliryhmällä näkyi myös kehittymistä, masentuneisuus (vetäytyminen) ja ajattelun ongelmat Avainsanat: sosiaalipedagoginen hevostoiminta, erityisopetus, hyvinvointi, interventio, informaali oppiminen

This dissertation study focuses on exploring connections between the artistic practices of art viewing and artmaking, with empathetic behaviors. The study is located at the intersection of visual art education, qualitative and post-qualitative methodologies. Motivated by a desire to improve our understanding of how art education practices might cultivate empathy, I used arts-based research methods (ABR) to investigate how art viewing and creating artworks conjures up empathy phenomena. The specific research questions addressed are: what does using arts-based methods to study empathy allow researchers to see differently? And what potential pedagogies does examining the ongoing relationality between artistic practices and empathy set in motion? In addressing these research questions, I also suggest how art education, and education more broadly, might work to establish an ethics of response-ability and accountability, given the ambiguous nature of empathetic behaviors. Here I summarize my three studies examining the relationalities between art and empathy and provide deeper insights into the ways in which empathetic behaviors might come to be pedagogically integrated into art education. By examining more deeply the entangled nature of art and empathy, this study has evolved from its initial theoretical application of constructivist theories to a posthuman, performative perspective of empathy. Here I trace entanglements of material matter and meaning, as these are generative in artistic practices and the role that empathetic behaviors play in helping to ascertain new meanings for the material objects engaged during artistic practices. As Karen Barad’s (2007) theory of agential realism comes to onto-epistemologically shift the doctoral research at hand, empathy and how it forms connections with art consequently gets re-membered anew. Study I explores empathetic behaviors as they occur during a facilitated art viewing activity called Visual Thinking Strategies (VTS) conducted with a group of ten adults at the 2016 International Society for Education through Art’s European congress regional conference. It used a mix of arts-based methods along with survey and discourse analysis in conjunction with Batson’s (2009) eight empathetic behaviors to examine which empathetic behaviors are elicited by participating in (VTS) art viewing exercises. The study illuminates how the empathetic behaviors elicited during the VTS exercise coincided with the viewers’ ability to shift initial assumptions held about the image, alternating their own perceptions to consider what other participants suggest. Study II took place at an upper-secondary visual arts school in Helsinki with 45 16-19-year-old students. Using ABR as video artmaking, the study explores objects, materials, matter(s), and empathetic behaviors in their specific entanglements. Written recountings were used to map entanglements of non-human actors (i.e., objects/materials/matter(s) as cats and dogs) working agentically in co-constituting empathetic behaviors. Its findings illuminate how objects/materials/matter(s) are agentic in co-constituting conditions for empathy during artmaking. Study III, again using ABR, examines two video artworks created by 10 undergraduate education studies students. Here, Karen Barad’s (2007) theory of agential realism onto-epistemologically informs the research by re-thinking time alternatively as spacetimemattering to illuminate entanglements of artistic practices and empathy. Post-qualitative methods of ‘plugging in’, in conjunction with affects experienced while watching the video, were used in identifying events of empathy as students artistically conveyed ideas around a central ‘garden’ theme. The potential of visual art pedagogy to evoke heterogeneous understandings of empathetic behaviors by re-thinking non-human objects/materials/matter(s) as phenomena emergent through spacetimematter are discussed in the study. The findings highlight the importance of understanding empathy performativity, subject/object unification, spacetimematter, objects/materials/matter(s) as phenomena, and responsibility and accountability, as important matter(s) for integrating empathy in art education. I suggest that art educators and researchers focus on issues concerning empathy and ‘what it does’ and that using ABR methods and artistic practices can help achieve this in research practices. I also discuss ways to pedagogically integrate more-than-human empathy through art education so that it incorporates an ethicality of response-ability and accountability. Tässä väitöskirjatutkimuksessa keskitytään tutkimaan taiteen katsomisen, taiteen tekemisen ja empaattisen käyttäytymisen välisiä yhteyksiä. Tutkimus sijoittuu kuvataidekasvatuksen sekä kvalitatiivisten ja post-kvalitatiivisten menetelmien risteyskohtaan, ja tavoitteena oli lisätä ymmärrystämme siitä, miten taidekasvatuksen käytännöt voivat kehittää empatiaa. Käytin tässä väitöskirjassa taiteeseen perustuvia tutkimusmenetelmiä (arts-based research methods, ABR) valottaakseni taiteen katsomisen ja luomisen käytäntöjä. Halusin selvittää, miten taiteen katsomiseen ja luomiseen osallistuminen synnyttää empatiailmiöitä. Tässä yhteenvedossa käsiteltävät tutkimuskysymykset ovat tarkalleen seuraavat: Mitä tutkijoiden on mahdollista nähdä toisin, kun taiteeseen perustuvia menetelmiä käytetään empatian tutkimisessa? Ja mitä mahdollisia pedagogioita taiteellisten käytäntöjen ja empatian välisen jatkuvan suhteellisuuden tarkastelu saa liikkeelle? Näitä tutkimuskysymyksiä käsitellessään tämä väitöstutkimus viittaa myös siihen, että taidekasvatus ja kasvatus laajemmin voisivat luoda vasteellisuuden ja vastuullisuuden etiikkaa, kun otetaan huomioon empaattisen käyttäytymisen monitulkintainen luonne. Tämä artikkeliväitöskirja vetää yhteen kolme tutkimusta, jotka tutkivat taidetta ja empatiaa, ja se tarjoaa syvällisempää tietoa siitä, miten empaattista käyttäytymistä voitaisiin pedagogisesti integroida taidekasvatukseen. Tarkastelemalla syvällisemmin taiteen ja empatian yhteen kietoutunutta luonnetta tämä väitöskirja on siirtynyt konstruktivististen teorioiden teoreettisesta soveltamisesta empatian posthumanistiseen, performatiiviseen näkökulmaan. Tässä väitöskirjassa tarkastellaan aineellisen aineen ja merkityksen yhteen kietoutumista, sillä ne ovat luonteeltaan tuottavia taiteellisissa käytännöissä sekä empaattisen käyttäytymisen roolissa, joka auttaa löytämään uusia merkityksiä taiteellisissa käytännöissä käytetyille aineellisille esineille. Kun Karen Baradin (2007) teoria agentiaalisesta realismista siirtää onto-epistemologisesti tämän väitöskirjatutkimuksen keskipistettä, empatia ja sen tapa muodostaa yhteyksiä taiteeseen tulevat näin muotoilluiksi uudelleen. Ensimmäisessä tutkimuksessa tutkitaan empatiailmiöitä, jotka ilmenivät Visual Thinking Strategies -nimisen ohjatun taiteenkatseluharjoituksen aikana, joka toteutettiin kymmenen aikuisen ryhmän kanssa vuoden 2016 International Society for Education Through Art -organisaation Euroopan aluekonferenssissa. Siinä käytettiin taiteeseen perustuvien tutkimusmenetelmien, kyselytutkimuksen ja diskurssianalyysin yhdistelmää yhdessä Batsonin (2009) kahdeksan empaattisen ilmiön kanssa. Tutkimus pyrki selvittämään, mitä empaattisia ilmiöitä taiteen katseluharjoituksiin (VTS) osallistuminen herättää. Tutkimuksessa valaistaan, miten VTS-harjoituksen aikana syntyneet empaattiset käyttäytymismallit vastasivat katsojien kykyä muuttaa kuvasta tehtyjä alkuperäisiä oletuksiaan muiden osallistujien esille tuomien vaihtoehtoisten ajatusten pohjalta. Toinen tutkimus toteutettiin helsinkiläisessä kuvataidelukiossa, ja siihen osallistui 45 opiskelijaa, jotka olivat 16-18-vuotiaita. Tutkimuksessa käytettiin ABR:nä esimerkiksi videotaiteen tekemistä, ja siinä tutkitaan esineitä, materiaaleja, ainetta/aineita sekä empaattista käyttäytymistä niiden omaleimaisen yhteen kietoutumisen näkökulmasta. Tutkimuksessa kuvataan agentiaalisen realismin kautta, miten yli-inhimilliset toimijat (esim. esineet/materiaalit/aine(et), kuten kissat ja koirat) toimivat agentiaalisesti muodostaen yhdessä empaattista käyttäytymistä. Sen havainnot valaisevat sitä, miten esineet/materiaalit/aine(et) ovat agentiaalisia osallistuessaan empatian edellytysten muodostamiseen taiteen tekemisen aikana. Kolmannessa tutkimuksessa käytetään jälleen ABR:ää ja tarkastellaan kahta videotaideteosta, jotka on luonut kymmenen kasvatustieteen perustutkinto-opiskelijaa. Tutkimuksessa Karen Baradin (2007) teoria agentiaalisesta realismista antaa tutkimukselle onto-epistemologisesti tietoa muotoilemalla ajan uudelleen tila-aika-aineeksi ja valottamalla näin taiteellisten käytäntöjen ja empatian yhteen kietoutumista. Empatiatapahtumien tunnistamisessa käytettiin "kytkeytymisen" (plugging in) postkvalitatiivisia menetelmiä videota katsellessa koettujen vaikutusten yhteydessä, kun oppilaat toteuttivat taiteen kautta keskeisen puutarhateeman ympärille syntyviä ideoita. Tutkimuksessa pohditaan kuvataidepedagogiikan mahdollisuuksia herättää heterogeenisiä käsityksiä empaattisesta käyttäytymisestä muotoilemassa uudelleen ei-inhimillisiä esineitä/materiaaleja/aineita ilmiöinä, jotka syntyvät tila-aika-aineen kautta. Tämän väitöstutkimuksen empiiriset tulokset korostavat empatian performatiivisuuden, subjektin ja objektin yhdistämisen, tila-aika-aineen sekä esineiden/materiaalien/aine(id)en ilmiöinä ymmärtämisen tärkeyttä sekä vastuun ja vastuullisuuden eettisyyden mieltämistä tärkeiksi asioiksi empatian taidekasvatukseen integroimisessa. Tässä tutkimuksessa suositellaan, että taidekasvattajat ja tutkijat keskittyisivät empatiaan ja siihen, "mitä se tekee". Tutkimus myös viittaa siihen, että ABR-menetelmien ja taiteellisten käytäntöjen käyttö voi auttaa saavuttamaan tämän käytännön tutkimuksessa. Tässä väitöskirjassa pohditaan myös tapoja, joilla yli-inhimillinen empatia voidaan pedagogisesti integroida taidekasvatuskäytäntöjen kautta niin, että se sisältää vasteellisuuden ja vastuullisuuden eettisen luonteen.

While teacher education has been a primary focus for scholars and policy-makers in Chile, especially in the last 20 years, insufficient attention has been paid to university-based teacher educators as central agents in teacher education implementation. Thus, in order to address this gap, this study examines teacher educators’ agency regarding their professional practices in academic contexts increasingly dominated by managerialism and a perspective of organisational professionalism. Taking a critical realist philosophical stance and drawing upon Margaret Archer’s (1995, 2003, 2007, 2012) realist social theory, the study explores the causal influence of the interplay of personal agency—mediated by reflexivity—and the structural and cultural conditions that enable and constrain teacher educators’ work. First of all, a scoping literature review (Arksey & O’Malley 2005) was conducted to gain an impression of current knowledge of the topic, which highlighted themes linked to teacher educators’ agency, and the scarcity of research with a sociological outlook. Later, empirical data was generated through in-depth, semi-structured interviews with ten teacher educators from public and private universities, and a critical discourse analysis (Fairclough 1992, 2003) on selected national and institutional policy documents was conducted. Analysis was also complemented with a subject-centred sociocultural approach (Hökkä & Vähäsantanen 2014; Vähäsantanen 2015) to recognise diverse forms of teacher educators’ agency that emerge within and through professional practice. In mapping the context, the study considers institutional and departmental conditions and practices of work as well as teacher educators’ positioning as professionals through both national and institution-specific discursive practices. Regarding agency, the focus is on reflexivity. The study suggests that determined modes of reflexivity are linked to particular forms of agency, which are deployed in response to specific enablements and constraints emerging from their work contexts. Its findings indicate that Chilean teacher educators’ prevalent communicative reflexivity (even in hybrid form) may shield them from the job insecurities that managerial-academic work settings bring. The findings also highlight the impact of technocratic discourses of professional competence and unequal access to material resources on exacerbating the academic class divide between teacher educator haves and have-nots. Overall, set in the context of Chile, this dissertation adds to Archer’s critical social theory (which originated in the Global North) by accounting for a more nuanced representation of teacher educators’ agency and reflexivity and the structures and cultures of their university-based programmes. Vaikka opettajankoulutus on ollut chileläisten tutkijoiden ja poliittisten päättäjien keskeinen kiinnostuksenkohde etenkin viimeisen 20 vuoden aikana, yliopistojen opettajankouluttajiin ei kuitenkaan ole kiinnitetty riittävästi huomiota opettajankoulutuksen toteuttamisen keskeisinä toimijoina. Tämän korjaamiseksi tässä tutkimuksessa tarkastellaan opettajankouluttajien toimijuutta ammatillisissa käytännöissään akateemisessa kontekstissa, jota enenevissä määrin hallitsevat managerialismi ja organisatorinen professionalismi. Tässä väitöskirjassa tukeudutaan kriittiseen realismiin ja Margaret Archerin (1995, 2003, 2007, 2012) realistiseen yhteiskuntateoriaan. Tutkimuksessa tarkastellaan henkilökohtaisen toimijuuden ja niiden rakenteellisten ja kulttuuristen reunaehtojen, jotka mahdollistavat ja rajoittavat opettajankouluttajien työtä, kausaalista vuorovaikutusta. Tätä suhdetta välittää refleksiivisyys. Ensiksi kirjallisuuskatsauksen (Arksey & O’Malley 2005) avulla kartoitettiin tutkimuskentän nykyistä ymmärrystä aiheesta. Siinä korostuivat opettajankouluttajien toimijuuteen liittyvät teemat ja sosiologisen tutkimuksen niukkuus aiheen ympärillä. Empiirinen aineisto tuotettiin puolistrukturoiduilla syvähaastatteluilla kymmenen julkisessa tai yksityisessä yliopistossa työskentele-vän opettajankouluttajan kanssa. Kriittistä diskurssianalyysia (Fairclough 1992, 2003) sovellettiin valikoituihin kansallisiin ja institutionaalisiin ohjeisiin ja raportteihin. Analyysia täydennettiin sosiokulttuurisella lähestymistavalla (Hökkä & Vähäsantanen 2014; Vähäsantanen 2015), jonka avulla tunnistettiin opettajankouluttajien toimijuuden erilaisia muotoja, jotka ilmenivät näiden ammatillisissa käytänteissä. Kontekstia kartoittaessa tutkimuksessa huomioitiin institutionaaliset ja laitoskohtaiset työolosuhteet ja -käytännöt sekä opettajankouluttajien asemoituminen professioammattiin sekä kansallisissa että institutionaalisissa diskursiivisissa käytännöissä. Toimijuuden osalta keskiössä on refleksiivisyys. Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että tietyt refleksiivisyyden muodot liittyvät tiettyihin toimijuuden muotoihin, joita käytetään vasteena työympäristöstä nouseviin mahdollisuuksiin ja rajoitteisiin. Chileläisten opettajankouluttajien vallitseva kommunikatiivinen refleksiivisyys (jopa hybridimuodossa) voi suojata heitä managerialistisen, akateemisen työympäristön tuottamilta epävarmuuksilta. Tulokset korostavat myös teknokraattisten diskurssien vaikutusta ammatillista pätevyyttä koskeviin diskursseihin ja materiaalisten resurssien epätasa-arvoiseen saavutettavuuteen, jotka kärjistivät akateemista luokkaeroa etuoikeutettujen ja syrjäytettyjen opettajankouluttajien välillä. Kokonaisuutena tämä väitöskirja täydentää Archerin kriittistä yhteiskuntateoriaa esittelemällä nyansoidumpia representaatioita opettajankouluttajien toimijuudesta ja refleksiivisyydestä sekä opettajankoulutusohjelmien rakenteista ja kulttuurista.

In this thesis, my focus has been on young children’s joy in the context of their literacy practices in Finnish early childhood education. By exploring how, why, and when joy unfolds in the early years, I seek to provide an increased understanding of the relationality, materiality, and performativity of joy, situated in historical and cultural contexts and practices. Generally, discussions regarding young children’s emotions and affects are concerned with the individual and psychological features. However, this thesis approaches joy as an affective intensity which emerges and unfolds in-between, beyond the individual child. Therefore, this thesis contributes to the fields of affective literacies and early childhood literacy education by attending to the relationship between joy, literacies, and children and what is produced in these relations. This thesis reflects a researcher’s journey – starting from an aspiration to understand and make sense of the phenomenon of joy during literacy practices in the early years. For most, joy feels familiar and common, but far too little research attention has been paid to conceptualising and exploring different capacities of joy in the context of early childhood literacy learning and teaching. Therefore, the aim of this thesis is to explore joy empirically, theoretically, and methodologically by widening sociocultural perspectives toward new materialist and posthuman perspectives. It explores and develops (post)qualitative methodologies for examining young children’s joy in early childhood education and its literacy practices. The empirical material consists of ethnographic data, which includes observational field notes, video recordings, photographs, interviews, and children’s artefacts, from research conducted in Finnish early childhood education contexts. The empirical material was produced by the author as a part of ‘The Joy of Learning Multiliteracies’ (MOI) research and development programme. The aim of the Finnish national research and development programme was to research and promote the multiliteracies of young children. The thesis consists of four studies published as journal articles or book chapters in peer-reviewed publications, and this summary. Study I is an investigation of the processes and conditions for the emergence of positive affect during children’s multiliteracies learning endeavours. Study II focuses on children’s widening text worlds and developing a pedagogy of multiliteracies in early childhood education in Finland. Study III examines the unfolding joy in young children’s literacy practices in a Finnish early-years classroom. Study IV is a conceptual paper exploring joy as a performative force from a postqualitative methodological perspective. The findings from this doctoral thesis illustrate diverse ways in which joy emerges during everyday literacy practices in early childhood education. Joy can be subtle, surprising or sticky, and might unfold when making and producing, sharing experiences, and sustaining interest. In addition, the findings show the importance of exploring children’s seemingly unremarkable and mundane practices as these can be scenes for potential transformations in affecting thoughts, feelings, relationships, and meaning-making in the early years. This is of significance in the rapidly changing operating environment and text worlds of early childhood education, in which children’s agentive activity and freedom, and capacity to act and participate in society are fundamental. Overall, in this thesis, I bring forth new knowledge and novel ways to think about pedagogical practices concerning literacy education in the early years. Further, I examine the performative and transformative power of joy in discussing non-representational and postqualitative methodologies. The thesis contributes to the emerging field of affective and embodied research practices in early childhood education by disrupting and reimagining the way we approach and research joy and early literacy education. Keywords: joy, affect, early childhood education, literacy practices, sociocultural theory, posthuman theory, multiliteracies, (post)qualitative methodologies I den här avhandlingen har mitt fokus varit glädje i barns litteracitetspraktiker inom finländsk småbarnspedagogik. Genom att utforska hur, varför och när glädje förekommer, strävar jag till att ge en ökad förståelse för glädjens relationalitet, materialitet och performativitet, samt kontextualisera dessa inom historiska och kulturella sammanhang och praktiker. I allmänhet handlar diskussioner om små barns känslor och affekter om individuella och psykologiska egenskaper. Denna avhandling närmar sig däremot glädje som en affektiv intensitet som växer fram och utvecklas i relationer, bortom det individuella barnet. Därmed bidrar denna avhandling till diskussioner gällande affektiva litteraciteter samt litteracitet inom småbarnspedagogik genom att uppmärksamma förhållanden mellan glädje, litteracitet och barn, samt vad som produceras i dessa relationer. Denna doktorsavhandling speglar en forskares resa – med utgångspunkt i en strävan att undersöka och förstå glädje som ett fenomen i litteracitetspraktiker inom småbarnspedagogiken. För de flesta känns glädje bekant och vardagligt, men alldeles för lite forskningsuppmärksamhet har ägnats åt att konceptualisera och utforska olika dimensioner av glädje i samband med litteracitet i tidig barndom. Därför är syftet med denna avhandling att utforska glädje empiriskt, teoretiskt och metodologiskt genom att vidga sociokulturella perspektiv mot nymaterialistiska och posthumana perspektiv. Avhandlingen utforskar och utvecklar (post)kvalitativa metoder för att undersöka små barns glädje inom småbarnspedagogiken och dess litteracitetspraktiker. Det empiriska materialet består av etnografiska data, det vill säga fältanteckningar, videoinspelningar, fotografier, intervjuer och barnens artefakter. Materialet har genererats av avhandlingens författare som en del av forsknings- och utvecklingsprogrammet ’Inlärning av multilitteracitet med glädje’ (MOI). Syftet med det nationella forsknings- och utvecklingsprogrammet var att forska i och främja små barns multilitteracitet. Avhandlingen består av fyra studier publicerade som artiklar eller bokkapitel i referentgranskade publikationer, samt denna sammanfattning. Studie I är en undersökning av processer och förutsättningar för uppkomsten av positiva affekter under barns multilitteracitetspraktiker. Studie II fokuserar på barns vidgade textvärldar och utvecklandet av en multilitteracitetspedagogik inom finländsk småbarnspedagogik. Studie III undersöker glädjen i små barns litteracitetspraktiker i en daghemsgrupp. I Studie IV utforskas glädje som en performativ kraft ur ett postkvalitativt metodologiskt perspektiv. Resultaten från denna doktorsavhandling illustrerar olika sätt på vilka glädje uppstår under vardagliga litteracitetspraktiker inom småbarnspedagogiken. Glädje kan vara subtilt, överraskande eller klibbigt och kan utvecklas när barn gör och producerar, delar erfarenheter och upprätthåller intresset för olika texter. Dessutom visar resultaten på vikten av att utforska barns till synes omärkliga och vardagliga praktiker eftersom dessa kan vara scener för potentiella transformationer i att påverka tankar, känslor, relationer och meningsskapande under de första åren. Detta är av betydelse i den snabbt föränderliga verksamhetsmiljön och textvärlden inom småbarnspedagogiken, där barns aktiva aktörskap och frihet samt förmåga att agera och delta i samhället är grundläggande. I den här avhandlingen bidrar jag med ny kunskap och nya sätt att tänka på pedagogiska praxis angående litteracitet inom småbarnspedagogik. Dessutom undersöker jag den performativa och transformativa kraften hos glädje genom att diskutera icke-representationella och postkvalitativa metodologier. Avhandlingen bidrar till det framväxande fältet av affektiva och förkroppsligade forskningsmetoder inom pedagogik genom att omforma och skapa nya sätt för hur vi närmar oss och forskar om glädje och litteracitet inom småbarnspedagogik. Nyckelord: glädje, affekter, småbarnspedagogik, litteracitetspraktiker, multilitteracitet, sociokulturell teori, posthuman teori, (post)kvalitativa metodologier Tässä väitöskirjassa keskityn pienten lasten iloon suomalaisen varhaiskasvatuksen lukutaitokonteksteissa. Tutkimalla miten, miksi ja milloin ilo ilmenee pienten lasten elämässä, pyrin tarjoamaan paremman ymmärryksen ilon suhteisuudesta, materiaalisuudesta ja performatiivisuudesta historiallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa ja käytännöissä. Yleensä keskustelut pienten lasten tunteista ja affekteista koskevat yksilöllisiä ja psykologisia piirteitä. Tämä väitöskirja puolestaan lähestyy iloa affektiivisena intensiteettinä, joka ilmaantuu ja kehkeytyy suhteisena, yksittäisen lapsen ulkopuolella. Siten tämä väitöskirja sijoittuu affektiivisten lukutaitojen ja varhaisen lukutaidon aloille tarkastelemalla ilon, lukutaitojen ja lasten välisiä suhteita ja suhteisuuksia. Tämä väitöskirja heijastaa tutkijan matkaa, alkaen pyrkimyksestä ymmärtää ja hahmottaa iloa ilmiönä varhaiskasvatuksessa. Monelle ilo tuntuu tutulta ja arkipäiväiseltä ilmiöltä, mutta liian vähän tutkimushuomiota on kiinnitetty ilon eri ulottuvuuksien hahmottamiseen ja tutkimiseen varhaislapsuuden lukutaidon oppimisen ja opettamisen yhteydessä. Tämän väitöskirjan tavoitteena on tutkia iloa empiirisesti, teoreettisesti ja metodologisesti laajentamalla sosiokulttuurisia näkökulmia kohti uusmaterialistisia ja posthumanistisia näkökulmia. Väitöskirjassa tutkitaan ja kehitetään (post)kvalitatiivisia menetelmiä pienten lasten ilon ja lukutaidon ilmentymien tutkimiseen varhaiskasvatuskontekstissa. Empiirinen aineisto koostuu suomalaisen varhaiskasvatuskontekstin etnografisesta datasta eli kenttämuistiinpanoista, videotallenteista, valokuvista, haastatteluista ja lasten esineistä. Aineisto on tuotettu osana Monilukutaitoa opitaan ilolla (MOI) -tutkimus- ja kehittämisohjelmaa tämän väitöstutkimuksen kirjoittajan toimesta. MOI-tutkimus- ja kehittämisohjelman tavoitteena oli tutkia ja edistää pienten lasten monilukutaitoa. Väitöskirja koostuu neljästä tutkimuksesta, jotka on julkaistu artikkeleina tai kirjalukuina vertaisarvioiduissa julkaisuissa, sekä tästä yhteenvedosta. Tutkimus I tutkii prosesseja ja edellytyksiä positiivisen affektin syntymiselle lasten monilukutaidon oppimispyrkimysten aikana. Tutkimus II keskittyy lasten tekstimaailmojen laajenemiseen ja monilukutaidon pedagogiikan kehittämiseen suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Tutkimus III tarkastelee pienten lasten lukutaitokäytännöissä ilmenevää iloa yhdessä varhaiskasvatusryhmässä. Tutkimus IV on käsitteellinen artikkeli, joka tutkii iloa performatiivisena voimana postkvalitatiivisesta metodologisesta näkökulmasta. Tämän väitöskirjan tulokset havainnollistavat erilaisia tapoja, joilla ilo ilmaantuu varhaiskasvatuksen jokapäiväisissä lukutaitokäytännöissä. Ilo voi olla hienovaraista, yllättävää tai tahmeaa, ja se voi ilmetä, kun lapset tekevät ja tuottavat, jakavat kokemuksia ja ylläpitävät kiinnostusta erilaisiin teksteihin. Lisäksi tulokset osoittavat, että on tärkeää tutkia lasten näennäisesti merkityksettömiä ja arkipäiväisiä käytäntöjä, koska ne voivat olla hetkiä mahdollisille muutoksille, jotka vaikuttavat ajatuksiin, tunteisiin, ihmissuhteisiin ja merkitysten luomiseen. Tällä on merkitystä varhaiskasvatuksen nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä ja tekstimaailmoissa, joissa lasten aktiivisuus ja vapaus sekä kyky toimia ja osallistua yhteiskunnassa ovat olennaisia. Tässä väitöskirjassa tuon esiin uutta tietoa ja uusia tapoja ajatella lukutaitoa koskevia pedagogisia käytäntöjä varhaiskasvatuksessa. Lisäksi tutkin ilon performatiivista ja transformatiivista voimaa käsittelemällä ei-representationaalisia ja postkvalitatiivisia metodologioita. Väitöskirja osallistuu affektiivisten ja ruumiillistuneiden tutkimuskäytäntöjen lisääntyvään keskusteluun ja tutkimukseen varhaiskasvatuksessa kyseenalaistamalla ja kuvittelemalla uudelleen tapaamme lähestyä ja tutkia iloa ja varhaisen lukutaidon ilmentymiä ja oppimista. Avainsanat: ilo, affektit, varhaiskasvatus, lukutaidon toiminnot, monilukutaito, sosiokulttuurinen teoria, posthumanistinen teoria, (post)kvalitatiiviset metodologiat

This dissertation investigated the elements that vocational education and training (VET) students who received intensive learning support perceived as the most relevant to enhance their studying, sense of belonging and what would create the domains for good VET. Earlier research on VET has shown that versatile, individually tailored measures of special support, teachers’ and other VET stakeholders’ understanding attitude impact both on students’ engagement in their studying, their success in their learning and comprehensive well-being. According to the Act on VET (531/2017) the aim of special support is firstly to permit equal access to vocational studying for those who have challenges in learning. Secondly, pedagogical special support is provided, if necessary, to ensure the attainment of the qualification requirements. However, these intentions do not necessarily end up embracing students’ perceptions of the aspects enhancing their studying, sense of belonging and good VET. Thus, the aim of the study was to examine students’ perceptions and to determine what elements they appreciated. The theoretical framework of the dissertation was Axel Honneth’s theory of recognition which suggests that an individual’s identity is established in social relations when one’s abilities and achievements are recognized. Social interactions shape both individuals’ identity and the normative mechanisms upon which society is founded. The other relevant concepts of the dissertation were derived from the ambition to provide an in-depth investigation on students’ needs. These multiple theories worked as pillars to verify and confirm the results of the study. The three studies summarized in the dissertation were based on empirical interview data. The studies used multiple methods (content analysis, the narrative’s positioning and actantial analysis) to investigate the position and the needs of the vocational students who received intensive special support. Interviews (N=29) were carried out in 2018 and 2019. The first data set (n=11) consisted of interviews with students in four vocational colleges providing intensive special support. The students’ experiences of the interaction between student and class teacher were in the focus of Study 1. The results indicated that students put only modest demands on their studying and on their teachers. The interaction between a student and a teacher was study-oriented and teacher-lead. According to the students’ descriptions, the interaction situations with the teachers were comfortable but formal and distant. Study 1 concluded that as part of the larger purpose of vocational education to support the growth of the students into autonomous, balanced and civilized citizens, it would be important to make room for the students’ voice and support their interpretations during their studying. This would include both acquiring qualifications for a profession, subjectification as an empowering element and socialization of the social, cultural and political order. Study 2 was based on the interviews with students (n=18) who were qualifying from a vocational special college. Its purpose was to elaborate on students’ experiences of their VET studying and mirror these aspects with Biesta’s (2010, 2020) theory on domains of good education - qualification, socialization, and subjectification. Finnish VET must be founded on inclusive principles that provide all students with the opportunity to become professionals of their fields, balanced and civilized citizens and assist them entering the world. However, the results of Study 2 summed up that instead of emphasizing individually personalized study paths to fulfil the qualification requirements even more attention should be paid to the subjective growth of the students and provide them with real encounters with the world out of college context. Drawing on Scheff (2000, 2003), the third study reported on the dynamics of the social emotions and social bonds between students (n=11) and class teachers. In the study I observed social emotions like shame and pride as the primary emotions that are present in all communication and action. The results of Study 3 demonstrated that pride was based on the students’ experiences in achieving their study objectives and thereby pleasing their teachers who had set the objectives. Pride related to the students’ ability to see positive development in their studying and in their sense of social belonging. Whereas students who experienced shame could not perceive themselves as being subjects of positive development. The study claimed that social belonging and communality need more space and attention in VET system instead of emphasizing competence and effective individual study paths. To conclude, the three studies reflected on students’ perception on the elements that enhance their studying, sense of belonging and domains of good VET. On the bases of the studies, it became apparent that students with intensive special needs appreciated their opportunity to study, to gain new skills and knowledge and to be more autonomous citizens. Understanding and supportive teaching staff was a significant pillar for the success of their studying. The dissertation argues that the students struggled for recognition which means that they wanted to be depicted by significant others in a broad-minded and positive way not only as students with special needs but as human beings with valuable skills and capabilities. The dissertation calls for awareness rising: a student with special needs in one area of life can be a top expert in another. The study suggests that VET teachers should acknowledge their role as change agents who could support both students and employers in diverse and equal employment and management. Furthermore, the dissertation claims that it is not enough to understand the special needs of the students to change the world, but we need education policy measures and practices which are disconnected from the economic growth and efficacy. This would call an education system which practices are developed towards ecological, social and economic sustainability. A VET system which has pledged itself to responsibility, fairness and mutual recognition, to the principles of ecosocial wisdom. The dissertation suggests that processes of dialectic recognition are the heart of the process of sustainable VET. ________________________________________ Keywords: vocational education and training, special education, interaction, belonging, theory of recognition, qualitative content analysis, narratives positioning, actantial analysis Väitöstutkimuksessani selvitin, mitkä elementit opiskelijoiden kokemusten mukaan vahvistavat heidän opintojensa onnistumista ja osallisuuttaan vaativaa erityistä tukea järjestävässä ammatillisessa koulutuksessa. Lisäksi tutkin opiskelijoiden näkemyksiä hyvän ammatillisen koulutuksen lähtökohdista. Aikaisemmat ammatillisen koulutuksen viitekehyksessä tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että monipuolisilla, yksilöllisesti räätälöidyillä tukitoimilla sekä opetushenkilöstön ymmärtäväisellä asenteella on merkitystä opiskelijoiden opintoihin kiinnittymisen, niissä onnistumisen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmista. Laki ammatillisesta koulutuksesta (531/2017) määrittelee erityisen tuen tavoitteeksi mahdollistaa ammatilliset opinnot myös niille opiskelijoille, joilla on haasteita oppimisessaan. Toisin sanoen, ammatillisen tutkinnon perusteiden mukainen osaamisen hankkiminen pyritään tarvittaessa varmistamaan erityispedagogisilla tukitoimilla. Nämä elementit eivät kuitenkaan välttämättä vastaa opiskelijoiden käsityksiä siitä, mitkä asiat tukevat heidän opintojaan, vahvistavat heidän osallisuuden kokemuksiaan ja sopivat yhteen heidän näkemyksiensä kanssa hyvästä ammatillisesta koulutuksesta. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli tarkastella opiskelijoiden odotuksia ja selvittää miten niihin voitaisiin vastata parhaalla mahdollisella tavalla. Väitöskirjan teoreettinen viitekehys oli Axel Honnethin tunnustuksen teoria, jonka mukaan yksilön identiteetti rakentuu sosiaalisessa kanssakäymisessä, jossa hän saa tunnustusta kyvyistään ja saavutuksistaan. Sosiaaliset kanssakäymiset muovaavat sekä yksilöiden identiteettiä että niitä normatiivisia mekanismeja, joiden varaan yhteiskunta on rakentunut. Lisäksi väitöskirjassa hyödynnettiin lukuisia muita käsitteitä ja teorioita, joiden tavoitteena oli tukea syvällisen ymmärryksen muodostumista opiskelijoiden tarpeista. Nämä monipuoliset teoriat vahvistivat väitöskirjan tuloksia. Väitöskirja kokoaa yhteen kolme tutkimusta, jotka rakentuivat empiirisen haastatteluaineiston varaan. Tutkimuksissa hyödynnettiin useita menetelmiä (sisällön analyysi, narratiivien positiointi ja aktanttianalyysi), joiden avulla selvitettiin vaativaa erityistä tukea ammatillisiin opintoihinsa tarvitsevien opiskelijoiden asemaa ja tarpeita. Haastattelut (N=29) toteutettiin vuosina 2018 ja 2019. Ensimmäinen aineisto hankittiin haastattelemalla opiskelijoita (n=11) neljässä eri vaativaa erityistä tukea järjestävässä ammatillisessa oppilaitoksessa. Tutkimuksen 1 keskiössä oli opiskelijoiden kokemukset vuorovaikutuksesta vastuuopettajan kanssa. Tulokset osoittivat, että opiskelijoilla oli vaatimattomia toiveita opintojaan ja opettajiaan kohtaan. Vuorovaikutus opiskelijan ja opettajan välillä oli opiskelukeskeistä ja opettajajohtoista. Opiskelijat kuvasivat vuorovaikutustilanteita opettajan kanssa mukaviksi, mutta kuitenkin muodollisiksi ja etäisiksi. Tämän tutkimuksen perusteella tulisi osana koulutuksen laajempaa tavoitetta tukea opiskelijoiden kasvua autonomisiksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi kansalaisiksi, huomioida opiskelijoiden mahdollisuus käyttää omaa ääntään ja tukea heidän tekemiään tulkintojaan koulutuksen aikana. Tämä koskee paitsi ammatillisen pätevyyden hankkimista niin myös omakohtaista kasvua sekä sosiaalisen, kulttuurisen että poliittisen järjestyksen omaksumista. Tutkimus 2 perustui kahdeksantoista valmistumassa olevan opiskelijan haastatteluun vaativaa erityistä tukea järjestävässä oppilaitoksessa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää opiskelijoiden näkemyksiä hyvästä ammatillisesta koulutuksesta ja peilata näitä näkemyksiä Biestan (2010, 2020) teorian mukaisiin hyvän koulutuksen lähtökohtiin – pätevöitymiseen, sosiaaliseen ja omakohtaiseen kasvuun. Suomalaisen ammatillisen koulutuksen tulisi rakentua inklusiivisten periaatteiden varaan, jotka mahdollistavat kaikkien opiskelijoiden kasvun alansa ammattilaisiksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi kansalaisiksi ja jotka auttavat opiskelijoita löytämään paikkansa maailmassa. Tutkimuksen tuloksien perusteella yksilöllisten opintopolkujen ja tutkinnon perusteiden mukaisen osaamisen painottamisen sijaan tulisi kuitenkin entistä enemmän kiinnittää huomiota opiskelijoiden omakohtaiseen ja sosiaaliseen kasvuun ja järjestää aitoja kohtaamisia koulun ulkopuolisen maailman kanssa. Scheffin (2000, 2003) tutkimustuloksiin nojaten tutkimus 3 esittää, että häpeä ja ylpeys ovat sosiaalisia primaaritunteita, jotka ovat läsnä kaikessa vuorovaikutuksessamme ja toiminnassamme. Tarkastelin tutkimuksessa 3 sosiaalisten tunteiden ja sosiaalisten suhteiden dynamiikkaa opiskelijoiden ja opettajien välisessä vuorovaikutuksessa. Tämän tutkimuksen tulokset osoittivat, että opiskelijat kokivat ylpeyttä, kun he saavuttivat tavoitteensa ja pystyivät näin vastaamaan opettajien heille asettamiin haasteisiin. Ylpeys kytkeytyi myös opiskelijan kykyyn nähdä itsensä positiivisen kehityksen vyöhykkeellä suhteessa omiin opintoihinsa ja sosiaalisiin suhteisiinsa. Kun taas opiskelijat, jotka kokivat häpeän tunteita eivät nähneet positiivista kehitystä itselleen mahdollisena. Kolmannen tutkimuksen tulosten perusteella ammatillisessa koulutuksessa on tarpeen antaa tilaa osallisuuden ja yhteisöllisyyden kysymyksien käsittelyyn osaamiskeskustelun ja tehokkaiden yksilöllisten opintopolkujen rakentamisen rinnalla. Yhteenvetona voin todeta, että nämä kolme tutkimusta kuvasivat elementtejä, jotka opiskelijat kokivat vahvistavan heidän opintojensa onnistumista, osallisuuden kokemuksiaan ja olevan hyvän ammatillisen koulutuksen lähtökohtia. Tutkimukset osoittivat, että vaativaa erityistä tukea saaneet opiskelijat arvostivat mahdollisuuttaan opiskella, oppia uusia taitoja ja tietoja sekä kasvaa itsenäisemmiksi kansalaisiksi. Ymmärrystä ja tukea tarjoava opetushenkilöstö oli merkittävä tukipilari heidän opintojensa onnistumisessa. Väitöstutkimus esittää, että opiskelijat ponnistelivat saadakseen tunnustusta. Tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoille merkitykselliset ihmiset kuvaavat heitä avarakatseisella ja myönteisellä tavalla ja etteivät he tule kohdatuksi vain erityistä tukea tarvitsevina opiskelijoina vaan ihmisinä, joilla on arvokasta osaamista ja toimintakykyä. Väitöstutkimukseni peräänkuuluttaa tietoisuuden lisäämistä: opiskelija, jolla on jollain elämänalueella erityisen tuen tarpeita voi olla ammatillinen huippuosaaja. Tutkimukseni rohkaisee opettajia toimimaan muutosagentteina, jotka voisivat tukea opiskelijan lisäksi myös työelämää monimuotoisessa ja yhdenvertaisessa työllistymisessä ja johtamisessa. Pelkkä ymmärtäminen ei riitä maailman muuttamiseksi, vaan tarvitaan taloudellisen kasvun päämääristä ja tehokkuudesta irrallaan olevia koulutuspoliittisia toimenpiteitä ja käytänteitä. Tämä tarkoittaa koulujärjestelmää, joka tavoittelee ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä ja ammatillista koulutusta, joka on sitoutunut vastuullisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja vastavuoroiseen tunnustamiseen eli ekososiaaliseen sivistykseen. Väitöstutkimus esittää, että kestävän kehityksen mukaisen ammatillisen koulutuksen sydämessä ovat dialektisen tunnustuksen prosessit. ________________________________________ Avainsanat: Ammatillinen koulutus, erityisopetus, vuorovaikutus, osallisuus, tunnustuksen teoria, laadullinen sisällönanalyysi, narratiivien positiointi, aktanttianalyysi

Tässä artikkelissa tarkastellaan samansukupuolista ihastusta aikana, jolloin homoseksuaalisten tunteiden lääketieteellinen ja juridinen määrittely oli vasta muotoutumassa. Hämeenlinnalainen Linda Rantanen (s. 1871) on ihastunut voimistelun ja käsityön opettaja Fanny Stenrothiin, eikä tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä tai ajatella. Monipuolisen lähdeaineiston keskiössä on Lindan päiväkirja. Tapaus avaa ikkunan aihepiiriin, jota on käsitelty suomalaisessa historiankirjoituksessa vain vähän. Artikkelissa selvitetään, miten Linda Rantanen jäsensi omaa ihastustaan Fanny Stenrothiin, ja millaisia sosiaalisia ulottuvuuksia tämä ihastus sai 1880-luvun kouluympäristössä. Lisäksi tarkastelemme lyhyesti Lindan ja Fannyn tapauksen pedagogisia mahdollisuuksia.

This dissertation on CLIL teaching in Russian language primary education examines the situatedness of language practices in bilingual education. The focus of the dissertation is on the interaction between the teacher and the students, with an emphasis on language use and participant roles over a period of two years in Russian-language CLIL-classroom interaction when the students were 6 to 8 years old. The research draws upon sociocultural theory as a framework for learning in interaction. Target language learning is also approached from the perspective of ecological language teaching and learning. In addition, it relies on the importance of participation in learning a language. The subject of the research is CLIL classroom interaction of primary education students, where the target language is Russian, which is rare in CLIL context. The mother tongue of all participating students is Finnish, and the foreign language is Russian. The data of the study has been gathered from natural classroom interactions and it consists of video recordings. In the study, the linguistic and, where possible, the embodied interaction of the participants are analyzed in two different activities: teacher-led instruction and freer independent work activities. The empirical data is examined using microethnography and multimodal conversation analysis. My dual role as a researcher and teacher of the target group has influenced the research process, evident in the gathering of data, reporting, analysis and in the reflection of the teacher-researcher dual role. The dissertation consists of three original research articles and a summary. The first and second articles examine turn exchange structures and changes evident in them. In addition, they examine how the construction of turn exchange is supported. In teacher-led interaction, the most common three-part exchange structure is also the most common in the findings of the study. During the observation period, the amount of target language responses and learner initiatives increases and diversifies. Another key finding is also that the interaction support provided by the teacher increases the students’ use of target language expressions. During more independent activities, the focus of the study is on how the requests made by the students eventually change entirely to the target language. In addition, the linguistic and functional change in request structures is raised to view. The focus of the third article is on the structure of participation, the permanent and situational roles of the participants and the way these occur in classroom interaction. The main finding is that freer speech rights change the way students participate. In conclusion, the study shows a change in the participation of the students, in the use of the target language and in the socializing process in the CLIL classroom. Keywords: classroom interaction, CLIL (Content and Language Integrated Learning), early language learning, microethnography, teacher as reseacher, Russian language Tämä väitöstutkimus käsittelee kielikäytänteiden tilanteisuutta venäjänkielisessä CLIL-alkuopetuksessa. Tutkimuskohteena on opettajan ja oppilaiden välinen vuorovaikutus erityisesti kielenkäytön ja osallistujaroolien kannalta kahden alkuopetusvuoden aikana, kun oppilaat olivat 6–8-vuotiaita. Tutkimus nojaa sosiokulttuuriseen käsitykseen oppimisesta vuorovaikutuksessa. Kohdekielen oppimista lähestytään myös ekologisen kielen opettamisen ja oppimisen näkökulmasta. Lisäksi tukeudutaan osallistumisen merkitykseen kielen oppimisessa. Tutkimuksen kohteena on CLIL-alkuopetukseen suuntautuva luokkahuonevuorovaikutus, jossa kohdekieli on tässä kontekstissa harvinainen venäjän kieli. Kaikkien oppilaiden äidinkieli on suomi ja vieras kieli venäjä. Tutkimuksen aineisto on videoitu aidoissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkimuksessa analysoidaan osallistujien kielellistä ja mahdollisuuksien mukaan myös kehollista vuorovaikutusta kahdessa erilaisessa aktiviteetissa: opettajajohtoisessa opiskelussa ja vapaammassa itsenäisessä työssä. Aineiston analysoinnissa hyödynnetään mikroetnografiaa ja multimodaalista keskustelunanalyysiä. Kaksoisroolini tutkimuksen suorittajana ja tutkittavan kohdejoukon opettajana on vaikuttanut tutkimusprosessiin sen eri vaiheissa, mikä näkyy aineistonkeruussa, analyysissä, raportoinnissa ja tutkija-opettajan position reflektoinnissa. Väitöstutkimus koostuu kolmesta osatutkimuksesta ja yhteenvedosta. Ensimmäisessä ja toisessa osatutkimuksessa tarkastellaan vuoronvaihtorakenteita ja niissä esiintyviä muutoksia. Lisäksi tutkitaan sitä, miten vuoronvaihdon rakentumista tuetaan. Opettajajohtoisessa vuorovaikutuksessa yleisimpänä pidetty kolmiosainen vuoronvaihtorakenne on myös tutkittavassa aineistossa yleisin. Tarkkailujakson aikana kohdekielisten oppilasresponssien ja -aloitteiden määrä kasvaa ja monipuolistuu. Keskeinen havainto on myös se, että opettajan tarjoama vuorovaikutustuki ruokkii oppilaiden kohdekielisiä ilmauksia. Itsenäisen työn aktiviteetissa tarkkaillaan sitä, kuinka oppilaiden pyynnöt muuttuvat ajan kuluessa täysin kohdekielisiksi. Lisäksi nostetaan esiin pyyntörakenteiden lingvistinen ja funktionaalinen muutos. Kolmannen osatutkimuksen fokuksena ovat pysyvät ja tilannekohtaiset osallistujaroolit ja niiden ilmenemismuodot. Päähavaintona on, että vapaampien puheoikeuksien myötävaikutuksella oppilaiden osallistumisen tapa muuttuu. Kokonaisuudessaan väitöstutkimus osoittaa muutoksen oppilaiden osallistumisessa, kohdekielen käyttämisessä ja CLIL-luokan toimintakulttuuriin sosiaalistumisessa. Avainsanat: CLIL (Content and Language Integrated Learning), luokkahuonevuorovaikutus, mikroetnografia, opettaja oman työnsä tutkijana, varhainen kielen oppiminen, venäjä

This dissertation examines the changes in pupils’ attitudes to choices as regards further education and occupation. Pupils’ guidance and control attitudes, which were deduced from the integration of the Self-determination theory, the Theory of planned behavior and the Expectancy-value model, were researched in the context of work-life orientation (WLO). A hypothetical model linking self-direction, part-time job willingness and apprenticeship choice was tested. Consequently, Study I explored pupils’ (N = 669 and N = 649) attitudes as learned dispositions, and the changes in their affective entry characteristics. Study II (N = 649) probed the pupil self-determination profiles of occupational and educational choices. Study III (N = 649) investigated a hypothetical descriptive behavioral model of ninth graders. Study IV, (N = 236 and N = 253) examined the convergent validity of this research and investigated regional differences in the efficacy of the work-life orientation periods. After completion of the work-life orientation periods, the pupils’ independence and flexibility had changed. Self-direction had not changed. The weight of peers’ opinions on occupation and further education, and the influence of peers’ occupational choice had decreased. Vacation and workweek flexibility, and interest in factors other than good wages had increased. The boys had gained the girls’ seventh-grade lead at the end of the ninth grade. Discussions at home strengthened the pupils’ certainty about both occupation and orientation to vocational education. Self-direction surfaced as a lasting attitude domain in connection with future educational and occupational choices: The indicators of interest in independence, showing initiative and desire for self-guidance did not change during the work-life orientation periods. The pupils’ stronger interest in independent work and showing initiative were found to predict stronger certainty of occupation. Their beliefs concerning initiative, independence and self- guidance correlated with apprenticeship. There was also a correlation between perceived independence and self-guidance evaluations and part-time job willingness. Desire for self- guidance had a statistically significant, directly positive relationship with apprenticeship. No major regional differences in pupils’ attitudes were seen. The differences in the industrial structure of the sample regions, or in the parents’ level of education had no effect on the efficacy of the work-life orientation periods. In conclusion, the results of this dissertation show the role of pupils’ attitudes in work-life orientation. I conclude that in order to improve the efficacy of work-life orientation, pupils´ metacognition in controlling, monitoring and regulating their attitudes should be enhanced by intensifying the role of consultative talks in guidance counseling. Approximately half of the ninth grade pupils in Studies I and IV wrote down that their work-life orientation periods had only little or no impact on their choices about their future education or occupation. Knowledge of the pupils’ individual attitudes would increase the efficacy of the educational-vocational intervention and would help both the individual and society at large. Pupils are to be assigned to workplaces in placement sessions in which educators and prospective employers provide them with support and professional help. The assignments should include discussions at home. Pupils in general upper secondary schools should be given opportunities to take part in work-life orientation periods on a voluntary basis. Keywords: Metacognition, self-direction, self-determination, self-efficacy, work-life orientation Perusopetuksen työelämään tutustuttamisjaksojen (TET- jaksot) vaikuttavuustutkimus luotasi 7. ja 9. luokkien oppilaitten ammatin- ja jatko-opintojen valinta-asenteita. Tutkimukseen osallistui 1138 yläkoulun oppilasta kahdeksasta kunnasta eri puolelta Suomea. Tutkimuksessa käytettiin itse laa-dittua käsitekyselyä. Havainnoinnin tavoitteena oli selvittää millä tavalla oppilaitten asenteet olivat muuttuneet seitsemännen vuosiluokan lähtötilanteesta yhdeksännen luokan päättötilanteeseen. Työelämään tutustumisjaksojen jälkeen oppilaiden itsenäisyys ja joustavuus olivat kasvaneet. Opiskelijatovereiden ammatteihin ja jatko-opintoihin sekä ammatinvalintaan liittyvien mielipiteiden painoarvot olivat vähentyneet. Lomiin ja työviikkoihin liittyvä joustavuus ja muuhun kuin hyvään palkkaan liittyvä kiinnostus olivat lisääntyneet. Molempien sukupuolten itsenäisyys ja joustavuus olivat kasvaneet, ja pojat olivat saavuttaneen tyttöjen alkutilanteessa osoittamia vahvempia asen-teita. Oppilaiden kotona käymät keskustelut vahvistivat oppilaitten ammatinvalintavarmuutta. Oppilaiden kiinnostus itsenäiseen työntekoon ja aloitekyvyn näyttämiseen viittasi vahvempaan ammatinvalinnanvarmuuteen. Oppilaitten itsesuuntautuneisuus oli pysyvä asenne jatko-opinto- ja ammatinvalinnoissa: itsenäisyyden, aloitekyvyn näyttämisen ja itseohjautuvuuden indikaattorit eivät muuttuneet työelämään tutustumisjaksojen aikana. Arviolta noin puolet yhdeksäsluokkalaisista oli kokenut työelämäjaksojen vaikuttaneen ei ollenkaan tai vähän heidän jatko-opinto- tai ammatinvalintaansa. Työelämään tutustumisjaksojen vaikuttavuudessa ei ilmennyt merkittäviä alueellisia eroja otosten välillä. Oppilaiden asuinalueiden teollisuusrakenteen eroilla ja vanhempien koulutustason eroilla ei ollut vaikutusta työelämään tututusmisjaksojen vaikuttavuuteen. Tutkimuksen tulokset toivat esiin oppilaiden asenteiden merkityksen työelämään tutustumisessa. Työelämäjaksojen vaikuttavuuden parantamiseksi on syytä edistää oppilaiden metakognitiota asenteiden kontrollin, tarkkailun ja säätelyn osalta ja vahvistaa opinto-ohjauksen konsultatiivisia keskusteluja. Tietoisuus oppilaitten yksilöllisistä asenteista lisää työelämään tutustumisen vaikutta-vuutta ja hyödyttää sekä yksilöä että yhteiskuntaa. Työpaikkoihin sijoittamisen tulisi tapah-tua sijoitustuokioissa, joissa oppilaat saavat opetushenkilöstön ja tulevien työnantajien asiantuntijatukea. Sijoitustuokioiden tulisi sisältää kotona käytävää keskustelua.

Improvisation is commonly understood as a performance or creating something without preparation. As an art form, improvised theatrical plays are created spontaneously on stage without a script. As an applied form of theatre, improvisation has been utilised in fields requiring collaboration and a tolerance for uncertainty, such as in the business and education sectors. This dissertation contributes to the literature in educational research by investigating applied improvisation as a tool to promote student teachers’ interpersonal competence. Applied improvisation enables individuals to explore and practise teaching-related encounters in a fictional and psychologically safe context. Psychological safety is particularly important when practising challenging interactions. Despite the fictionality of the context, bodily experiences during improvisations may promote experiential learning. The research summarised in this dissertation was guided by two primary research questions. First, I asked whether improvisation training influenced student teachers’ interpersonal competence and social stress. Student teachers (n = 19) participated in a 7-week (17.5-h) improvisation intervention, comprising the fundamentals of theatre improvisation and status expression (verbal and nonverbal behaviours indicating the social dominance of a person). The impact of the intervention was measured using subjective self-reports (interpersonal confidence, i.e., belief regarding one’s capability related to effective social interactions, self-esteem and experienced stress) and a large array of physiological measurements (heart rate, heart rate variability, skin conductance, facial muscle activity, frontal electroencephalogram (EEG) alpha asymmetry and stress hormone cortisol). Self-reports, physiological measurements and Trier Social Stress Tests (TSST; including public speaking) were performed before and after the improvisation intervention. An improvisation course was arranged for the control group (n = 20) following the intervention study. One year later, the long-term effects of improvisation training on self-reported interpersonal confidence were measured in a follow-up study. Second, I asked how real versus fictional social rejections impact experienced stress and psychophysiological responses. Student teachers (n = 39) participated in an experiment including both real (interview) and fictional (improvisation exercises) dyadic interactions. In the real condition, student teachers were unaware that the interviewer was an actor trained to include subtle social rejections during the interview by using three types of social rejections: devaluing, interrupting and nonverbal rejections. In the fictional condition, student teachers were informed in advance which social rejection type would be used during a later improvisation exercise. Experienced stress and psychophysiological reactivity during social rejections were measured under both experimental conditions. Following an improvisation intervention, interpersonal confidence and its components of performance confidence and a tolerance for failure increased relative to controls, whilst one year later the improved performance confidence persisted. Furthermore, a heterogeneous treatment effect was found. Those with the lowest pretest interpersonal confidence score benefited most from the improvisation intervention. No between-group differences in self-esteem were observed. Psychological and physiological indications of relief from performance-related stress were also observed following improvisation training. In addition, interpersonal confidence moderated self-reported and cardiovascular stress responses. Thus, interpersonal confidence may be worth controlling for in future research which examines the effects of interventions aimed at relieving social stress. The results also support the notion that repetition may also diminish performance-related stress, since the control group exhibited decreases in cardiovascular stress during some of the test conditions. The primary finding regarding the second research question emerged through the absence of any systematic attenuation of the psychophysiological reactivity to fictional versus real-world social rejections. In other words, although student teachers knew that improvised social rejections were fictional, their psychophysiological responses during improvisation remained relatively similar and associated with those of real-world rejections. It appears as though personal relevance and engagement during improvisation explain the relatively similar bodily responses. This result suggests that interpersonal encounters can be realistically modelled through applied improvisation. In this dissertation research, I also produced a validated self-report measure, the Interpersonal Confidence Questionnaire (ICQ), to evaluate the impact of social interaction training relying on applied improvisation. Using an additional dataset (n = 208), I validated the questionnaire and examined the impact of improvisation training on a larger sample. A confirmatory factor analysis identified six factors—performance confidence, flexibility, listening skills, a tolerance for failure, collaboration motivation and presence—that contribute to interpersonal confidence. Thus, the ICQ appeared valid and reliable as a self-report measure of interpersonal confidence. In summary, the findings from this research indicate that a relatively brief improvisation intervention promotes interpersonal confidence, specifically amongst those with low interpersonal confidence. Furthermore, improvisation training serves as an intervention against performance anxiety and generates long-term improvements to performance confidence. This dissertation provides a theoretical framework and empirical support for the application of improvisation as a tool to develop interpersonal competence skills, particularly within professions requiring face-to-face interactions. Regardless of the fictionality of the improvisational context, genuine emotions and experiences may emerge, serving as experiential learning experiences. The significance of these findings may extend to theatre-based practices and drama education in general, which rely on holistic action and personal engagement in fictional contexts. The findings agree with previous research, suggesting that including the improvisation method in teacher education curricula can enhance student teachers’ interpersonal competence as well as their skills related to sensitive and responsive teaching. Finally, this dissertation contributes to social neuroscience by recommending an ecologically valid experimental design wherein naturally unfolding social interactions can be achieved using improvisation techniques. Keywords: experiential learning, fictionality, improvisation, interpersonal confidence, intervention, psychophysiology, social interaction, social rejection, social stress, teacher education, theatre-based practices Improvisaatiolla tarkoitetaan yleisesti esiintymistä tai toimintaa, jota ei suunnitella etukäteen. Teatterissa improvisoidut näytelmät syntyvät näyttämöllä spontaanisti ilman käsikirjoitusta. Soveltava teatteri hyödyntää improvisaatiota aloilla, joissa tarvitaan yhteistyötä ja epävarmuuden sietokykyä, kuten liike-elämässä ja koulutuksessa. Tämä väitöstyö tarkastelee teatterilähtöistä improvisaatiomenetelmää opettajakoulutuksen kontekstissa. Käyttämällä improvisaatiota soveltavan teatterin muotona on mahdollista tutkia ja harjoitella vuorovaikutukseen liittyviä kohtaamisia kuvitteellisessa ja psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Psykologinen turvallisuus on erityisen tärkeää, kun harjoitellaan haastavissa vuorovaikutustilanteissa toimimista. Ympäristön fiktiivisyydestä, eli kuvitteellisuudesta, huolimatta improvisaatioharjoittelu tarjoaa kehollisia kokemuksia, jotka voivat edistää kokemuksellista oppimista. Väitöstutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää improvisaatioharjoittelun vaikutuksia opettajaopiskelijoiden vuorovaikutusosaamiseen ja sosiaaliseen stressiin. Opettajaopiskelijoille (N = 19) järjestettiin 7 viikon (17,5 h) interventio, jossa harjoiteltiin improvisaation perusteita ja statusilmaisua, eli sanallista ja sanatonta ilmaisua liittyen valta-asemaan vuorovaikutuksessa. Intervention vaikutuksia kartoitettiin itsearviointien (vuorovaikutusvarmuus, itsetunto ja koettu stressi) kautta ja kehollisia vaikutuksia mittaamalla opettajaopiskelijoiden kehollisia vasteita (syke, sykevälivaihtelu, ihon sähkönjohtavuus, kasvolihasten aktivaatio, aivosähkökäyrä ja stressihormoni kortisoli). Fysiologiset mittaukset, Trierin sosiaalisen stressin testit (mm. julkinen puhe) sekä itsearvioinnit suoritettiin ennen improvisaatiointerventiota ja sen jälkeen. Kontrolliryhmälle (N = 20) järjestettiin improvisaatiokurssi loppumittausten jälkeen. Vuorovaikutusvarmuutta mitattiin viivästetyllä kyselyllä vielä vuoden kuluttua interventiosta. Väitöstutkimuksen toinen tavoite oli syventää ymmärrystä siitä, miten tietoisuus tilanteen fiktiivisyydestä vaikuttaa kokemukseen vertaamalla aidon ja fiktiivisen vuorovaikutustilanteen kehollisia vasteita. Opettajaopiskelijat (N = 39) osallistuivat kokeeseen, joka sisälsi sekä aidon (haastattelu) että fiktiivisen (improvisaatioharjoittelu) vuorovaikutustilanteen. Aidossa tilanteessa opettajaopiskelijat eivät tienneet, että haastattelijan tehtävänä oli epäsuorasti torjua opiskelijoiden vastauksia vähättelemällä, keskeyttämällä ja sanattomalla torjunnalla. Fiktiivisessä tilanteessa opettajaopiskelijoille kerrottiin etukäteen mitä em. torjuntatapaa improvisaatioharjoituksessa käytetään. Molemmissa koetilanteissa mitattiin koettua stressiä ja kehollisia vasteita epäsuorien sosiaalisten torjuntojen aikana. Improvisaatioharjoittelu lisäsi osallistujien vuorovaikutusvarmuutta sekä sen osatekijöitä esiintymisvarmuutta ja epäonnistumisen sietokykyä, kun tuloksia verrattiin kontrolliryhmään. Vuoden kuluttua interventiosta esiintymisvarmuus säilyi korkeammalla tasolla kontrolliryhmään verrattuna. Tulosten mukaan improvisaatioharjoittelusta oli hyötyä erityisesti epävarmimmille opettajaopiskelijoille, joilla vuorovaikutus- ja esiintymisvarmuus kasvoi eniten. Itsetunnossa ei havaittu eroa interventio- ja kontrolliryhmien välillä. Sykevälivaihtelu ja kasvolihasten aktivaatio osoittivat, että improvisaatiokurssilaiset olivat rentoutuneempia esiintymisvuoroa odottaessa kuin kontrolliryhmä. Sykevälivaihtelun ja koetun stressin mukaan epävarmimpien kurssilaisten stressitaso laski enemmän kuin varmempien. Tulokset tukevat myös käsitystä, että toistoharjoittelu voi lieventää esiintymiseen liittyvää stressiä, koska myös kontrolliryhmässä stressivasteet laskivat osassa esiintymistilanteita. Väitöstutkimuksen keskeinen löydös vertailtaessa aitoja ja fiktiivisiä vuorovaikutustilanteita oli se, että improvisoitujen ja aitojen sosiaalisten torjuntojen keholliset vasteet eivät systemaattisesti eronneet toisistaan. Toisin sanoen, vaikka opettajaopiskelijat tiesivät, että improvisoidut sosiaaliset torjunnat olivat fiktiivisiä, keholliset vasteet olivat samankaltaisia kuin vastaavassa aidossa tilanteessa. Tulokset viittaavat siihen, että sosiaalisia vuorovaikutustilanteita voidaan mallintaa realistisesti teatterilähtöisen improvisaation keinoin. Väitöstyö tuotti myös validoidun vuorovaikutusvarmuuden itsearviointimittarin improvisaatiopohjaisten vuorovaikutuskoulutusten vaikutusten arviointiin. Itsearviointimittarin validoinnissa käytettiin konfirmatorista faktorianalyysia ja laajempaa kyselyaineistoa (N = 208). Faktorianalyysi osoitti, että vuorovaikutusvarmuuteen sisältyy kuusi osa-aluetta: esiintymisvarmuus, joustavuus, kuunteleminen, epäonnistumisen sietokyky, yhteistyömotivaatio ja läsnäolo. Tulosten mukaan mittari on myös luotettava vuorovaikutusvarmuuden itsearvioinnin väline. Tutkimustulosten mukaan jo suhteellisen lyhyt improvisaatioharjoittelu voi lisätä erityisesti epävarmojen henkilöiden vuorovaikutusvarmuutta sekä lieventää esiintymisjännitystä. Esiintymisvarmuuden osalta positiiviset vaikutukset olivat pitkäaikaisia. Väitöstyö tuottaa myös uutta, empiiristä tietoa improvisaatioharjoittelun kehollisista vaikutuksista. Tulosten merkitystä voidaan ulottaa myös muille soveltavan teatterin alueille, joissa teatterilähtöisillä menetelmillä pyritään tuottamaan elämyksellisiä oppimiskokemuksia ja kokemuksellista oppimista. Väitöstutkimus luo teoreettista pohjaa sovelletun improvisaation käyttämiselle laajemminkin työelämän ja arkipäivän vuorovaikutustilanteiden mallintamiseen. Löydökset vahvistavat aikaisempia kansainvälisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan improvisaatio opettajankoulutuksen osana lisäisi opettajan vuorovaikutuskompetenssia sekä opetuksen sensitiivisyyttä ja vuorovaikutteisuutta. Poikkitieteellinen väitöstyö osoitti myös käytännön suuntaviivoja improvisaation ja neurotieteen yhdistämiselle vuorovaikutuksen kokeellisessa tutkimuksessa. Avainsanat: fiktiivisyys, improvisaatio, interventio, kokemuksellinen oppiminen, opettajakoulutus, psykofysiologia, sosiaalinen stressi, sosiaalinen torjunta, teatterilähtöiset menetelmät, vuorovaikutus, vuorovaikutusvarmuus

This dissertation introduces a theoretically and empirically elaborated understanding of cooking in families with children. A core argument of the research is that cooking should be explored as foodwork to better understand its complexity, organisation, and enactment in current family life. The research is rooted in a home economics science that emphasises an everyday life perspective as a research focus. The dissertation establishes the synthesis of three sub-studies published as three articles. The sub-studies approach cooking through a recently developed practice theory applied in sociological consumer and food studies but is still a rare approach in the science of home economics. By applying practice theory, cooking is defined as a socially shared and recognised practice as well as a situationally carried out performance, which results in the subtle but continual change of social practice. Simply put, the practice of cooking exists as doings and sayings that can be organised through different conceptual elements. At the same time, cooking is included in the bundle of foodwork practices comprising several everyday practices, such as planning, cleaning, and grocery shopping. From these premises, the overarching aims are (1) to introduce foodwork as a perspective essential to understanding cooking in families with children, and (2) a novel video method to analyse both the doings and sayings of everyday practices, as well as (3) to demonstrate the applicability of the practice-theoretical perspective in the discipline of home economics. To capture both the doings and sayings of cooking practice, the research emphasises qualitative approaches. By applying a first-person perspective video method and two different interview methods, two qualitative data sets were collected: first, auto-ethnographical cooking videos recorded from my family life, and second, cooking videos recorded by five Finnish families with children for a one-week period, as well as pre-interviews and video stimulated recall (SR) interviews with the families. The participant families each consisted of two parents in paid employment and 2–4 children aged 5–16 years living in a metropolitan area. The analysis of the first data set was conducted in the first sub-study through a theory-based content analysis and a video analysis using the video analysis programme Interact. The analysis utilised six practice-theoretical elements of a practice. In the analysis of the second data set, the second and third sub-studies applied a theory-based and data-driven abductive analysis conducted with the help of the analysis programme ATLAS.ti. The analyses employed Thévenot’s regimes of engagement in the second sub-study and Mylan and Southerton’s coordination forms in the third sub-study. As result, the first sub-study conceptualised cooking in a nuanced manner by revealing an interplay between two different practice-theoretical conceptualisations of elements of practices: materials, competences, meanings, and understandings, procedures, engagements. Further, the study developed a first-person perspective video method to be applied in the second and third sub-studies. The second sub-study elucidated engagements in situationally appropriate cooking performances: the familiar and embodied practices in a home environment maintain relaxed everyday cooking, while various justifications of ‘good’ cooking produce negotiations. However, continual and unavoidable planning in different time spans acts as balancing to (re-)produce satisfaction in family life situations. The third sub-study clarified the coordination of parental foodwork. The study elaborated the material, temporal and interpersonal coordination of foodwork practices by conceptualising six adjustment themes (appropriateness, sequences, synchronisation, duties, significances, acceptances) through which foodwork is enacted to produce the continuity of family life. In sum, the sub-studies showed the continual planning and adjusting of foodwork practices, which advance the understanding of current home cooking in everyday family life. Through the results, the dissertation contributes to discussions of cooking skills by suggesting that skills are by-products of performances, or rather ‘do-abilities’ that make continual adjustment possible. Further, the developed and applied combination of video and interview methods is a new methodological contribution to studies that focus on everyday practices and emphasise their existence as doings and sayings. The dissertation also introduces a novel practice-theoretical approach to studying phenomena of everyday life in the home economics science by demonstrating various conceptual tools to apply in the analysis of household practices. Although the dissertation aims to construct a comprehensive picture of foodwork, in future studies, the application of elaborated conceptual tools such as adjustment themes should also be tested in the analysis of data collected from diverse families with different resources and socio-economic backgrounds. However, the dissertation succeeds in elucidating current home cooking by broadening the perspective on foodwork in a theoretically and empirically plausible manner. Foodwork and its continual coordination can be beneficial perspectives while reflecting on the teaching of cooking in various degrees of education or advisor organisations, as well as while aiming to promote more sustainable practices in research proposals. Overall, understanding everyday life as being saturated with social practices could strengthen the studies of home economics science interested in the analysis of household activity. Väitöskirja esittelee teoreettisen ja empiirisen analyysin kautta kehitetyn tavan ymmärtää ruoanlaittoa lapsiperheissä. Tutkimus ehdottaa ruoanlaiton tarkastelua ruokatyönä, jolloin voitaisiin ymmärtää paremmin sen kompleksisuutta, organisointia ja toteuttamista tämän päivän perhe-elämässä. Väitöskirja perustuu kotitaloustieteeseen, joka korostaa usein tutkimuksissaan arjen näkökulmaa. Yhteenveto luo synteesin kolmesta osatutkimuksesta, jotka on julkaistu kolmena englanninkielisenä artikkelina. Osatutkimukset lähestyvät ruoanlaittoa viime aikoina kehitetyn käytäntöjen teorian avulla, jota on sovelluttu etenkin kulutus- ja ruokatutkimuksissa, mutta joka on vielä harvinainen lähestymistapa kotitaloustieteessä. Käytäntöjen teoriaa soveltaen ruoanlaitto määritellään sosiaalisesti jaetuksi ja tunnistetuksi käytännöksi sekä tilanteisesti toteutettavaksi suoritukseksi, jonka seurauksena sosiaalinen käytäntö muuttuu hieman jatkuvasti. Ruoanlaiton käytäntö koostuu tekemisistä ja sanomisista, jotka voidaan järjestää erilaisten käsitteellisten elementtien avulla. Samaan aikaan ruoanlaitto kuuluu ruokatyön käytäntöjen nippuun yhdessä esimerkiksi suunnittelun, keittiön siivoamisen ja ruokien ostamista kanssa. Näistä lähtökohdista käsin kaikkia osatutkimuksia yhdistävinä tavoitteina on (1) esitellä ruokatyö oleellisena näkökulmana lapsiperheiden ruoanlaiton ymmärtämiseksi ja (2) uusi videomenetelmä arjen käytäntöjen tekemisten ja sanomisten analysoimiseksi sekä (3) havainnollistaa käytäntöjen teoreettisen näkökulman sovellettavuus kotitalouden tieteenalalla. Tutkimus painottaa kvalitatiivisia lähestymistapoja, jotta ruoanlaiton käytännöstä saadaan tallennettua sekä tekemisiä että sanomisia. Tutkimuksessa kerättiin kaksi aineistoa soveltamalla erityistä ensimmäisen persoonan näkökulman videomenetelmää sekä kahta erilaista haastattelumenetelmää. Ensimmäinen aineisto koostui autoetnografisista ruoanlaittovideoista omasta perhe-elämästäni ja toinen aineisto viiden suomalaisen perheen viikon aikana nauhoittamista ruoanlaittovideoista sekä alkuhaastatteluista ja videostimuloiduista muisteluhaastatteluista perheiden kanssa. Osallistuneet perheet asuivat pääkaupunkiseudulla ja niihin kuului kaksi työssä käyvää vanhempaa sekä kahdesta neljään 5–16-vuotiasta lasta. Ensimmäisen aineiston analyysi toteutettiin ensimmäisessä osatutkimuksessa perustuen teoriapohjaiseen sisällönanalyysiin sekä videoanalyysiin Interact-videoanalyysiohjelman avulla. Analyysissä hyödynnettiin kuutta käytäntöjen teoriaan perustuvaa käytännön elementtiä. Toisen aineiston analyysi toteutettiin toisessa ja kolmannessa osatutkimuksessa soveltaen teoriapohjaista ja aineisto-ohjautuvaa abduktiivista analyysia ATLAS.ti ohjelman avulla. Toisen osatutkimuksen analyysissä hyödynnettiin Thévenot’n sitoutumisen järjestelmiä ja kolmannessa osatutkimuksessa Mylan ja Southertonin koordinoinnin muotoja. Ensimmäisen osatutkimuksen tuloksena ruoanlaitto käsitteellistettiin ja osoitettiin samalla vuorovaikutus kahden eri käytäntöteoreettisen käsitejärjestelmän välillä koskien käytännön elementtejä: materiaaleja, osaamisia, merkityksiä sekä käsityksiä, toimintatapoja, sitoutumisia. Lisäksi kehitettiin ensimmäisen persoonan näkökulmaa hyödyntävä videomenetelmä, jota sovellettiin seuraavissa osatutkimuksissa. Toinen osatutkimus selvensi sitoutumisia tilanteisesti sopiviin ruoanlaiton suorituksiin eli sitä kuinka tutut keholliset käytännöt kotiympäristössä ylläpitävät rentoa arkiruoanlaittoa samalla, kun moninaiset oikeutukset ”hyvästä” ruoanlaitosta tuottavat neuvotteluja. Tästä huolimatta jatkuva ja väistämätön suunnittelu erilaisilla aikajänteillä toimii tasapainottavana tuottaen tyytyväisyyttä perhe-elämän tilanteissa. Kolmas osatutkimus selkeytti vanhemmuuden ruokatyön koordinointia. Tutkimus käsitteli yksityiskohtaisemmin materiaalista, ajallista ja ihmisten välistä ruokatyön käytäntöjen koordinointia ja käsitteellisti kuusi mukauttamisen teemaa (sopivuus, peräkkäisyydet, synkronisointi, velvollisuudet, tärkeys, hyväksyttävyys), joiden kautta ruokatyötä toteutetaan ja tuotetaan samalla perhe-elämän jatkuvuutta. Lyhyesti ilmaistuna osatutkimukset toivat esiin jatkuvan suunnittelun ja ruokatyön käytäntöjen mukauttamisen edistäen siten ymmärrystä tämän päivän kotiruoanlaitosta lapsiperhearjessa. Tutkimuksen tulosten myötä väitöskirja osallistuu keskusteluihin ruoanlaiton taidoista ehdottamalla taitoja suoritusten sivutuotteiksi tai enemminkin tekemiskyvyiksi, jotka mahdollistavat jatkuvan mukauttamisen. Lisäksi väitöskirjassa kehitetty ja sovellettu video- ja haastattelumenetelmien yhdistelmä on uusi metodologinen panos tutkimuksille, jotka kohdistuvat arjen käytäntöihin ja korostavat niiden olemassaoloa sekä tekemisinä että sanomisina. Väitöskirja esittelee myös uudenlaisen käytäntöteoreettisen lähestymistavan arjen ilmiöiden tutkimiseen kotitaloustieteessä havainnollistaen erilaisten käsitteellisten työkalujen soveltamista kotitalouskäytäntöjen analysoimisessa. Vaikka väitöskirja pyrkii rakentamaan kokonaisvaltaista kuvaa ruokatyöstä, tulevissa tutkimuksissa kehitettyjä käsitteellisiä työkaluja tulee testata moninaisemmista perheistä kerätyn aineiston analysointiin. Väitöskirja selventää tämän päivän kotitaruoanlaittoa laajentamalla näkökulmaa ruokatyöhön teoreettisesti ja empiirisesti uskottavalla tavalla. Ruokatyö ja sen jatkuva koordinointi voi olla hyödyllinen näkökulma pohdittaessa ruoanlaiton opetusta eri koulutusasteilla tai neuvontaorganisaatioissa sekä pyrittäessä edistämään kestävämpiä käytäntöjä tutkimushankkeiden puitteissa. Kaiken kaikkiaan arjen ymmärtäminen sosiaalisten käytäntöjen kyllästämänä voisi vahvistaa kotitaloustoiminnan analysoinnista kiinnostuneita kotitaloustieteen tutkimuksia.

The COVID-19 pandemic influenced all sectors of society, in particular, the education sector worldwide. The higher education commission (HEC) of Pakistan issued guidelines to its affiliated universities to shift their learning approaches from face-to-face to online. The e-learning infrastructure was not available in traditional universities in Pakistan. Higher education institutions also did not prepare their teachers to face an emergency like the COVID-19 pandemic. Higher education students also did not have e-learning experience. Therefore, it was a difficult task to shift three million higher education students from face-to-face to online learning approaches overnight. However, the accessibility of mobile phones, the internet, and social media emerged as sources of learning technologies for higher education students. The researcher operationalized mobile learning, social media based-learning, and open educational resources as emerging learning technologies in this doctoral dissertation. This research has focused on the acceptance of emerging learning technologies among higher education students during the COVID-19 pandemic in Pakistan. This doctoral dissertation is a compendium of four research articles. Article 1 studied mobile learning acceptance among pre-service teachers. Its theoretical framework was based on the unified theory of acceptance and use of technology (UTAUT). Article 2 studied the influence of the different cultural levels on the behavior of pre-service teachers towards open educational resources. Its theoretical framework was based on the theory of planned behavior. While article 3 studied the social media-based learning acceptance among higher education students. Its theoretical framework was based on the technology acceptance model. The aim of this doctoral dissertation was also to find out the influence of the acceptance of emerging learning technologies on the authentic leadership development, research competencies development, and research completion process of the higher education students. Article 3 also studied the influence of social media-based learning acceptance on authentic leadership development among higher education students. While article 4 studied the impact of social media tools on the research competencies and research completion process of the pre-service researchers during the COVID-19 emergency. Research articles adopted a survey approach to collect data from higher education students in Pakistan. Data were analyzed through symmetric and asymmetric approaches. It included covariance-based, structural equation modeling, partial least square structural equation modeling, and fuzzy set qualitative comparative analysis. This research dissertation provided knowledge in addition to previous literature; first pre-service teachers were ready to adopt M-learning, second pre-service teachers have positive intentions to use open educational resources, third higher education students accepted social media based-learning, fourth emerging learning technologies have influenced higher education students development as authentic leaders, fifth emerging learning technologies also helped pre-service researchers’ competencies development and research completion process during the COVID-19. This research project has practical implications for the higher education commission of Pakistan, and universities in a developing country like Pakistan to introduce emerging learning technologies-based instructional designs to continue teaching, learning, and research process during and post-crisis such as the COVID-19. It would help higher education students to emerge as authentic leaders during a crisis through emerging technologies. Future studies may be conducted to find out the emerging learning technologies adaptation process during the crisis. ________________________________________ Keywords: COVID-19, emerging learning technologies, M-learning, social media-based learning, open educational resources, higher education students, Pakistan COVID-19-pandemia vaikutti kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin, erityisesti koulutusalaan maailmanlaajuisesti. Pakistanin korkeakoulukomissio (HEC) antoi liittyneille yliopistoilleen ohjeet, joiden mukaan niiden on siirryttävä kasvokkain tapahtuvasta oppimisesta verkko-opetukseen. Pakistanin perinteisissä yliopistoissa ei ollut käytettävissä verkko-oppimisen infrastruktuuria. Korkeakoulut eivät myöskään valmistaneet opettajiaan COVID-19-pandemian kaltaiseen hätätilanteeseen. Myöskään korkeakouluopiskelijoilla ei ollut kokemusta verkko-opiskelusta. Siksi oli vaikea tehtävä siirtää kolme miljoonaa korkeakouluopiskelijaa yhdessä yössä kasvokkain tapahtuvasta oppimisesta verkko-opiskeluun. Matkapuhelimet, internet ja sosiaalinen media ovat kuitenkin nousseet korkeakouluopiskelijoiden oppimisteknologian lähteiksi. Tutkija operationalisoi tässä väitöskirjassa mobiilioppimisen, sosiaaliseen mediaan perustuvan oppimisen ja avoimet opetusresurssit nouseviksi oppimisteknologioiksi. Tässä tutkimuksessa on keskitytty uusien oppimisteknologioiden hyväksymiseen korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa COVID-19-pandemian aikana Pakistanissa. Tämä väitöskirja on kooste neljästä tutkimusartikkelista. Artikkelissa 1 tutkittiin mobiilioppimisen hyväksyntää opettajaksi valmistuvien keskuudessa. Sen teoreettinen kehys perustui teknologian hyväksymisen ja käytön yhtenäistettyyn teoriaan (UTAUT). Artikkelissa 2 tutkittiin eri kulttuuritasojen vaikutusta opettajien käyttäytymiseen avoimia opetusresursseja kohtaan. Sen teoreettinen viitekehys perustui suunnitellun käyttäytymisen teoriaan. Artikkelissa 3 puolestaan tutkittiin sosiaaliseen mediaan perustuvan oppimisen hyväksyntää korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Sen teoreettinen viitekehys perustui teknologian hyväksymismalliin. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli myös selvittää uusien oppimisteknologioiden hyväksynnän vaikutusta korkeakouluopiskelijoiden autenttisen johtajuuden kehittymiseen, tutkimuksellisten valmiuksien kehittymiseen ja tutkimuksen loppuunsaattamisprosessiin. Artikkelissa 3 tutkittiin myös sosiaaliseen mediaan perustuvan oppimisen hyväksynnän vaikutusta korkeakouluopiskelijoiden autenttisen johtajuuden kehittymiseen. Kun taas artikkelissa 4 tutkittiin sosiaalisen median välineiden vaikutusta tutkijakoulutukseen valmistautuvien tutkijoiden tutkimuskompetensseihin ja tutkimuksen loppuunsaattamisprosessiin COVID-19-hätätilanteen aikana. Tutkimusartikkeleissa omaksuttiin kyselytutkimuslähestymistapa tietojen keräämiseksi Pakistanin korkeakouluopiskelijoilta. Tiedot analysoitiin symmetrisen ja epäsymmetrisen lähestymistavan avulla. Siihen sisältyi kovarianssiin perustuva, rakenteellinen yhtälömallinnus, osittainen pienimmän neliösumman rakenteellinen yhtälömallinnus ja sumeiden joukkojen laadullinen vertaileva analyysi. Tämä väitöskirjatutkimus tarjosi tietoa aikaisemman kirjallisuuden lisäksi; ensinnäkin esiopettajat olivat valmiita ottamaan käyttöön verkko-oppimisen, toiseksi esiopettajilla on myönteisiä aikomuksia käyttää avoimia opetusresursseja, kolmanneksi korkeakouluopiskelijat hyväksyivät sosiaaliseen mediaan perustuvan oppimisen, neljänneksi kehittyvät oppimisteknologiat ovat vaikuttaneet korkeakouluopiskelijoiden kehittymiseen autenttisiksi johtajiksi, viidenneksi kehittyvät oppimisteknologiat auttoivat myös esiopettajien osaamisen kehittymistä ja tutkimuksen loppuunsaattamisprosessia opintojakson COVID-19 aikana. Tällä tutkimushankkeella on käytännön vaikutuksia Pakistanin korkeakoulukomitealle ja Pakistanin kaltaisen kehitysmaan yliopistoille, jotta ne voivat ottaa käyttöön kehittyvään oppimisteknologiaan perustuvia opetusmalleja opetuksen, oppimisen ja tutkimusprosessin jatkamiseksi COVID-19:n kaltaisen kriisin aikana ja sen jälkeen. Se auttaisi korkeakouluopiskelijoita kehittyvän teknologian avulla nousemaan aidoiksi johtajiksi kriisin aikana. Tulevia tutkimuksia voidaan tehdä uusien oppimisteknologioiden sopeutumisprosessin selvittämiseksi kriisin aikana.

Languages are indexed by their cultural, economic, political and social value. In everyday life, this means that not all languages are used equally for all purposes. This is especially true for those activities associated with the more “elite” practices in society, such as (international) business, law and, in the case of this doctoral research, higher education. Communication beyond one’s language group/nation/region often requires the use of a lingua franca, and in higher education (HE) the international lingua franca has become English. Lingua francas are very important for access to, for example, wealth, social services and political domains, but they can also lead to domain-specific abandonment of other languages which has consequences for linguistic diversity, leading to impoverishment of knowledge, diversity and civil rights. This research is based on the argument that HE is a space where the indexing of languages can be challenged due to its increasing linguistic diversity from internationalisation. It also suggests that Finnish HE and, more specifically, the University of Helsinki (UH), because of its status as a bilingual institution with a trilingual language policy, is an ideal setting to investigate how the challenge of maintaining the value of linguistic diversity can be met. The presence of international students adds to local linguistic diversity and engaging with the languages they bring benefits the academic community. With this in mind, this doctoral research investigates how knowledge can be shared in a lingua franca without diminishing the potential roles that international student languages can play. To investigate this issue, data were collected from international students and local lecturers through task-based focus groups interviews and semi-structured interviews, respectively. The data were analysed using the discourse analysis to better understand language ideologies and attitudes towards and experiences of using and learning different languages from both institutional and subjective perspectives. The findings of the research show that while linguistic diversity is supported by the UH, as demonstrated by the range of language learning opportunities it offers, space for international students to use their languages is not typically provided and this appears to align with broader, global language ideologies. However, a range of mostly spontaneous and incidental approaches to linguistic inclusion surfaced in the data too. Drawing on plurilingual pedagogic theories and studies along with the findings from the analysis of the data, a linguistically-inclusive approach to courses that use English as a Medium of Instruction (EMI) is proposed. This approach seeks to encourage linguistic diversity, intercultural competence, and internationalisation at home. Importantly, it is proposed for use on EMI courses so that it does not displace Finnish as an academic or instructional language. The intention of the approach is to challenge the indexing of different languages and provide benefits for all students in HE. Kielet ovat sidoksissa niiden kulttuuriseen, taloudelliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen (status)arvoon. Arjessa tämä tarkoittaa, että kaikkia kieliä ei käytetä tasavertaisesti. Tämä korostuu erityisesti eliitin käytänteissä, kuten taloudessa, oikeustieteessä ja korkeakoulussa, johon tässä tutkimuksessa keskitytään. Kommunikointi oman kieliryhmän/kansalaisuuden/ja maan rajojen ulkopuolella vaatii usein lingua francan (yhteinen kieli) käyttöä. Korkeakoulujen kansainvälistymistoimissa englannin kielestä on tullut yhteinen kieli (lingua franca). Yhteiset kielet (lingua francat) ovat erittäin tärkeitä esimerkiksi hyvinvointi- ja sosiaalipalvelujen saatavuuden sekä poliittisen toimijuuden kannalta, mutta sen seurauksena voi syntyä alakohtaisesti muiden kielten käytön köyhtymistä, mikä taas vähentää kielellistä moninaisuutta ja johtaa tiedon, diversiteetin ja kansalaisoikeuksien heik-entymiseen. Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian myötä kielellinen moninaisuus on lisääntynyt suomalaisissa yliopistoissa. Tämä tutkimus perustuu käsitykseen korkeakouluista tiloina, joissa eri kielten asemaa tulisi voida kyseenalaistaa. Tämän tutkimuksen kohteena on kaksikielinen Helsingin yliopisto, joka noudattaa kolmikielistä kieliperiaatetta ja on sen vuoksi ihanteellinen tutkimuskohde tälle tutkimukselle, jossa tutkitaan kestävää kielellistä moninaisuutta. Kansainvälisten opiskelijoiden läsnäolo lisää paikallista kielellistä moninaisuuutta ja kanssakäyminen opiskelijoiden tuomilla eri kielillä hyödyttää akateemista yhteisöä. Edelliseen viitaten tässä tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka yhteisellä kielellä (lingua franca) jaetaan tietoa kaventamatta sellaisia potentiaalisia kielellisiä rooleja/malleja, joita kansainväliset opiskelijat voivat edustaa. Tutkimuksen aineisto kerättiin kansainvälisiltä opiskelijoilta sekä yliopiston opettajilta tehtäväpohjaisten fokusryhmähaastattelujen ja puolistrukturoitujen haastattelujen avulla. Aineiston analyysissä hyödynnettiin diskurssianalyysin menetelmiä. Analyysin tavoitteena oli ymmärtää kielten ideologioita sekä asenteita ja kokemuksia eri kielten käytöstä ja oppimisesta sekä institutionaalisesta että subjektiivisesta näkökulmasta. Tutkimustulokset osoittavat, että samalla kun yliopisto tukee kielellistä moninaisuutta tarjoamalla erilaisia kielenoppimistilaisuuksia, kansainvälisille opiskelijoille ei lähtökohtaisesti jätetä tilaa käyttää omia kieliään. Tämä taas on linjassa laajempien, globaalien kieli ideologioiden kanssa. Kuitenkin aineistosta nousi esille myös erilaisia spontaaneja ja suunnittelemattomia tapoja huomioida kielidiversiteettiä. Kielitietoisen pedagogiikan ja siihen liittyvien aikaisempien tutkimusten sekä tämän tutkimuksen tulosten perusteella suositellaan kielellisen inkluusion lähestymistapaa opetukseen, jossa käytetään englantia opetuskielenä ja kommunikoinnin välineenä. Tällä lähestymistavalla pyritään edistämään kielellistä moninaisuutta, kulttuurienvälisen viestinnän osaamista ja kotikansainvälistymistä. Tärkeää on, että sitä ehdotetaan käytettäväksi englanninkielisillä (English as a medium of instruction) kursseilla, jotta se ei syrjäyttäisi suomea akateemisena tai opetuskielenä. Lähestymistavan tarkoituksena on haastaa kieli-ideologioita ja hyödyttää kaikkia korkeakouluopiskelijoita.

The importance of mathematical sciences is clearly of significance to society, but not enough students proficient in mathematics at school apply for university places and jobs in the field of mathematics, and especially women are underrepresented there. We need more national research about students who do very well in mathematics. This thesis provides valuable information about mathematically high-achieving students’ characteristic features, needs and educational choices, providing information that education policy can profit from. The study is based on the longitudinal data collected by the National Board of Education and the Finnish Education Evaluation Centre. The data consist of pupils belonging to the same age group who were followed from the 3rd grade of primary school to the end of upper secondary level between 2005 and 2015. The data were collected through exams and surveys and consist of information about students’ mathematical competence, attitudes and background variables related to the individual and the social environment. The thesis examines mathematically high-achieving students who do very well in mathematics. The success is seen as a potential that develops according to a socio-cognitive model in the interaction of factors between the individual and the social environment. The definition of high-achieving students was based on success in the national examination of mathematics in the 9th grade (Study I and Study II) and success in the matriculation examination of advanced mathematics (Study III). The thesis focused on answering five main questions in three studies. The aims were to find out 1) what kind of students develop into high-achieving students and what kind of educational choices do they have, 2) what is the connection between mathematically high-achieving student’s mathematical competence and attitudes, 3) how does high-achieving students’ home background explain the development of mathematical competence and educational choices, 4) how do pedagogical teaching solutions explain the development of mathematically high-achieving student’s mathematical competence and attitudes, and 5) how do mathematically high-achieving boys and girls differ from each other. The relationships between the variables were analysed using multivariate methods. The most important methods were the different forms of regression analysis and decision tree analysis. These methods improved each other, recognizing both linear and nonlinear relationships between variables. According to the results, mathematical skills of high-achieving students in the 9th grade varied during primary school. About 40 % of high-achieving students in the 9th grade were in the top ten in the 3rd grade and about 65 % in the top ten in the 6th grade. Almost all high-achieving students (92%) applied to upper secondary general school and about 60 % of high-achieving students in the 9th grade were also highest achieving at the end of upper secondary school. The results indicated that the students’ previous competence, positive self-concept and the educational level of their parents explained the development into a mathematically high-achieving student. Teaching-related solutions did not directly contribute to the students’ development into a high-achieving student, but teaching-related solutions were relevant in reinforcing positive attitudes. The results indicated that special attention should already be paid to strengthening mathematically high-achieving girls’ attitudes in primary school. The attitudes of mathematically high-achieving girls developed to a higher level than mathematically high-achieving boys at the lower secondary level and upper secondary level. This study suggests that solutions related to student-centredness that take into account students’ individual needs were key to strengthening positive attitudes. However, more research is needed on how well the individual needs of mathematically high-achieving students can be supported when there are large differences in skill levels and the need for support between students in the same classroom. Matemaattisten alojen merkitys yhteiskunnalle on suuri, mutta aloille ei hakeudu tarpeeksi matematiikan huippuosaajia, ja erityisesti naiset ovat näillä aloilla aliedustettuina. Matematiikassa erinomaisesti menestyviä osaajia koskevaa kansallista tutkimustietoa tarvitaankin enemmän. Väitöstutkimus tarjoaa arvokasta koulutuspoliittisesti hyödynnettävää tutkimustietoa matematiikassa parhaiten menestyneiden osaajien piirteistä, tarpeista ja koulutusvalinnoista pitkällä aikavälillä. Tutkimus perustuu Opetushallituksen ja Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen keräämään pitkittäisaineistoon, jossa samaan ikäluokkaan kuuluvia oppilaita on seurattu kolmannelta vuosiluokalta toisen asteen loppuun vuosien 2005–2015 välisenä aikana. Aineisto käsittää matematiikan kokeilla ja taustakyselyillä kerättyä dataa oppilaiden matematiikan osaamisesta, asenteista ja erilaisista yksilöön ja ympäristöön liittyvistä taustamuuttujista. Tutkimus käsittelee matematiikan parhaita osaajia. Käsite määrittelee ma-tematiikassa erinomaisesti menestyvien oppilaiden joukkoa. Matematiikassa menestyminen nähdään potentiaalina, joka kehittyy sosiokognitiivisen mallin mukaan yksilön ja ympäristön välisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Matematiikan parhaat osaajat määritettiin tutkimuksessa yhdeksännen vuosiluokan kansallisessa kokeessa (I ja II osatutkimus) ja pitkän matematiikan ylioppilaskokeessa (III osatutkimus) menestymisen mukaan. Tutkimus keskittyi viiteen pääkysymykseen, joihin etsittiin vastauksia kolmessa osatutkimuksessa. Tavoitteena oli selvittää, 1) millaiset oppilaat kehittyvät matematiikan parhaiksi osaajiksi ja miten heidän opintopolkunsa muodostuu, 2) millainen yhteys matematiikan parhaiden osaajien asenteilla on heidän osaamiseensa ja miten heidän asenteensa kehittyvät, 3) miten matematiikan parhaiden osaajien kotitausta selittää osaamisen kehittymistä ja koulutusvalintoja, 4) millainen yhteys opetuksen pedagogisilla ratkaisuilla on matematiikan parhaiden osaajien osaamiseen ja asenteisiin, ja 5) miten matematiikassa parhaiten menestyneet pojat ja tytöt eroavat toisistaan. Muuttujien välisiä yhteyksiä analysoitiin monimuuttujamenetelmin. Keskeisimmät menetelmät olivat regressioanalyysin eri muodot ja päätöspuuanalyysi, jotka täydensivät toisiaan tunnistaen sekä muuttujien välisiä lineaarisia että epälineaarisia yhteyksiä. Tutkimustulosten mukaan yhdeksännen vuosiluokan parhaat osaajat menestyivät matematiikassa vaihtelevasti alakoulun aikana. Noin 40 prosenttia yhdeksännen luokan parhaista osaajista kuului parhaaseen kymmenykseen jo kolmannella luokalla ja noin 65 prosenttia parhaaseen kymmenykseen kuudennella luokalla. Parhaista osaajista lähes kaikki (92 %) hakeutuivat lukioon, ja noin 60 prosenttia yhdeksännen vuosiluokan parhaista osaajista oli parhaita osaajia myös toisen asteen lopussa. Tulosten mukaan oppilaan aikaisempi osaaminen, myönteinen minäkäsitys ja vanhempien suorittama ylioppilastutkinto selittivät parhaiten kehittymistä matematiikan parhaaksi osaajaksi. Opetukseen liittyvät ratkaisut eivät suoranaisesti edesauttaneet oppilaan kehittymistä matematiikan parhaaksi osaajaksi. Sen sijaan opetukseen liittyvät ratkaisut olivat merkityksellisiä myönteisten asenteiden vahvistamisessa. Tulosten mukaan erityisesti tyttöjen asenteiden vahvistamiseen tulisi kiinnittää huomiota jo alakoulussa. Matematiikassa parhaiten menestyneiden tyttöjen asenteet kehittyivät yläkoulussa ja lukiossa jopa parhaiten menestyneitä poikia korkeammalle tasolle. Oppilaskeskeisyyteen liittyvät ratkaisut, joissa otetaan huomioon muun muassa oppijoiden yksilölliset tarpeet, olivat tulosten mukaan keskeisiä myönteisiä asenteita vahvistavia ratkaisuja. Olisi syytä kuitenkin tutkia tarkemmin, miten hyvin matematiikan parhaiden osaajien yksilöllisiä tarpeita pystytään tukemaan sellaisessa opiskeluryhmässä, jossa oppilaiden väliset taitotasoerot ja tukitarpeet ovat suuria.

Curriculum integration refers to the integration of educational knowledge or to the building of an interdisciplinary curriculum with the objective of making learning more holistic. Key questions pertaining to curriculum integration include how to differentiate between and integrate knowledge within and across the boundaries of school subjects. However, school subjects often contradict curriculum integration because the subjects seemingly fragment the curriculum. This thesis explores what it means to adopt a knowledge-based approach to curriculum integration and examines the kinds of conditions set by knowledge integration with respect to teaching and curriculum design. This article-based thesis includes three studies. Two of the studies are theoretical, while the other applies quantitative empirical methods. The studies identify three major conditions affecting curriculum integration. The first study presents curriculum integration as a challenge for teachers precisely because it expands the demands of teacher knowledge. The second study points to the subject-matter specific character of curriculum integration, meaning that not all subjects can be equally integrated with one another. Given that curriculum integration creates challenges for teachers and is subject-matter specific, the third study suggests that it needs to be addressed more clearly as an issue concerning the organisation of educational knowledge in the written curriculum. To study the requirements of teacher knowledge and how they change when curriculum is integrated, the thesis applies Lee Shulman’s construct of pedagogical content knowledge. Then, to examine why knowledge matters at the level of written curriculum, it draws on discussions about powerful knowledge in education initiated by Michael F.D. Young and Johan Muller. These two frameworks serve in a mutually complementary way to assess both the level of teaching and that of curriculum design. The knowledge-based approach reveals that integrating educational knowledge is essential to the formation of school subjects and to the design of the curriculum as a coherent whole. The major claim of this thesis is that separate school subjects and curriculum integration are not opposing poles, but rather comprise the basic elements of teaching and curriculum design. Koulutyön eheyttämisellä viitataan useimmiten oppiainerajat ylittävään opiskeluun, jonka tarkoituksena on tehdä oppimisesta kokonaisvaltaisempaa. Koulutyön eheyttämisen avainkysymyksiin kuuluu, kuinka koulutietoa voidaan eriyttää ja eheyttää oppiaineiden sisällä ja niiden rajoja ylittäen. Oppiaineet kuitenkin nähdään usein eheyttämisen vastaisena, koska niiden katsotaan pirstaloivan koulutyötä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tulkita koulutyön eheyttämistä koulutiedon kannalta ja selvittää, mitä koulutiedon eheyttäminen edellyttää opetuksen ja opetussuunnitelman tekemisen kannalta. Tämä artikkeliväitöskirja sisältää johdanto-osan lisäksi kolme osatutkimusta. Kaksi osatutkimusta on luonteeltaan teoreettisia ja yksi soveltaa määrällisiä empiirisiä menetelmiä. Osatutkimukset nostavat esiin kolme merkittävää koulutiedon eheyttämisen ehtoa. Ensimmäinen osatutkimus katsoo eheyttämisen olevan haastavaa opettajille, sillä se kasvattaa opettajan työn vaativuutta. Toinen osatutkimus osoittaa eheyttämisen riippuvan oppiainekohtaisista sisällöistä. Tämä tarkoittaa, ettei kaikkia oppiaineita voi yhtäläisesti eheyttää keskenään. Koska koulutiedon eheyttäminen on opetustyön kannalta haastavaa ja sen lisäksi oppiainekohtaista, kolmas osatutkimus esittää, että eheyttämistä koskevia kysymyksiä tulisi ratkoa selkeämmin opetussuunnitelmaa laadittaessa. Tutkimuksessa sovelletaan Lee Shulmanin pedagogisen sisältötietämyksen käsitettä kuvaamaan, miten opettajan tiedolliset vaatimukset muuttuvat, kun työskennellään eheyttävästi. Lisäksi tämä tutkimus soveltaa Michael F.D. Youngin ja Johan Mullerin kehittämää voimallisen tietämyksen käsitettä tarkastellakseen eheän koulutiedon merkitystä koulutyössä. Nämä kaksi teoreettista viitekehystä täydentävät toisiaan, sillä pedagoginen sisältötietämys syventyy opetuksen ja voimallinen tietämys opetussuunnitelman tasolle. Koulutiedon näkökulma paljastaa, että eheyttäminen on tärkeää sisäisesti eheiden oppiaineiden ja kokonaisuudessaan eheän opetussuunnitelman muodostamiseksi. Tämän tutkimuksen keskeinen väite on, että oppiaineet ja opetussuunnitelman eheyttäminen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan opetuksen ja opetussuunnitelman tekemisen ydinosia.

This study investigated the reading and writing disorder among Finnish-speaking candidates of the Matriculation Examination. The study was based on dyslexia diagnostic assessment reports sent to the Matriculation Examination Board. The severity of the disorder had been graded with a four-point scale (no disorder, minor, moderate and severe disorder). The candidates’ difficulties with reading, writing, and foreign languages had been evaluated with screening tests and free-form descriptions. In addition, this study examined when the reading and writing disorder had been identified, and whether the candidates had enrolled into special education programmes during the various stages of school education. A multi-method research approach was chosen. The research data consist of a total of 793 diagnostic assessment reports of the spring 2008 candidates: 492 reports concerned females and 301 males. All the candidates spoke Finnish and were enrolled in either a regular school or an adult high school. The assessors of the reading and writing disorder, who were mainly special teachers, had employed a vast variety of screening tests to resolve the degree of the disorder. This study focused on data from the following subset of tests: standardized Niilo Mäki Institute tests aimed for youth and adults, as well as a so-called Tarzan-test tailored for upper secondary school students. According to the four-point scale of grading, more than half of the candidates had minor difficulties with reading (decoding and comprehension) as well as writing (spelling and productive writing). When it came to learning of foreign languages, the candidates showed an almost equal likelihood of minor and moderate difficulties. Both the test results and the free-form descriptions indicated the following key problems among the candidates: slowness in reading, and misspelling of words during writing. The candidates also had difficulties with productive writing to some extent. The foreign language difficulties greatly resembled the difficulties experienced with the mother tongue. Most of the reading and writing disorders had been spotted during comprehensive school. However, there was a significant number of candidates whose disorder had gone unnoticed until the upper secondary school. Most of the candidates in the group where the observation had taken place in the comprehensive school had received special education. The special education had reached only one tenth of the group where the observation had taken place later. A significant fraction (38 %) of the candidates had not been in a special education programme at any education stage. With regards to the disorder identification time and the access to the special education programmes, there were no differences that could be explained with gender or regional aspects. On the contrary, comparing regular schools to adult high schools did reveal differences. Looking from an equality perspective, it would be crucial that the reading and writing disorder is taken into account in the Matriculation Examination. This study indicates that there is room for improvement to ensure that the candidates with dyslexia can take part on an equal footing with students without the disorder. Keywords: reading and writing disorder, taking reading and writing disorder into account in the Matriculation Examination, dyslexia diagnostic assessment report, equality, decoding skills, reading comprehension, spelling skills, productive writing Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomenkielisten ylioppilaskokelaiden lukivaikeutta kokelaiden ylioppilastutkintolautakuntaan lähetettyjen lukilausuntojen perusteella. Tutkimuksessa tarkasteltiin kokelaiden lukivaikeutta neliportaisella vaikeusarvioluokituksella, ja vaikeuksien ilmenemistä lukemisessa, kirjoittamisessa sekä vieraissa kielissä testitulosten ja vapaamuotoisten kuvausten perusteella. Lisäksi selvitettiin kokelaiden lukivaikeuden havaitsemisen ajankohtaa ja koulupolun aikana saatua erityisopetusta. Tutkimusote oli monimenetelmäinen. Tutkimusaineiston muodostaa keväällä 2008 kirjoittaneiden suomenkielisten päivä- ja aikuislukioiden kokelaiden lukilausunnot, joita on kaikkiaan 793; naiskokelaiden 492 ja mieskokelaiden 301. Lausunnonantajat, pääosa erityisopettajia, olivat käyttäneet hyvin erityyppisiä ja – tasoisia testejä kokelaiden lukivaikeuden arvioimiseen. Testijoukosta valittiin standardoidut, Niilo Mäki Instituutin nuorten ja aikuisten testaukseen tarkoitetut Lukivaikeuksien seulontamenetelmä ja Lukemis- ja kirjoittamistaitojen yksilötestistö sekä lukiolaisille räätälöity Tarzan-testi. Neliportaisen vaikeusarvioluokituksen mukaan kokelaiden lukemisen (tekninen ja ymmärtävä lukeminen) ja kirjoittamisen (tekninen ja tuottava kirjoittaminen) vaikeus ilmeni lievänä runsaalla puolella tutkimusjoukon kokelaista. Vieraissa kielissä kokelaat luokittuvat lähes tasavertaisesti lievään ja keskivaikeaan vaikeusarvioluokkaan. Testitulosten ja vapaamuotoisten kuvausten perusteella kokelaiden ydinongelmaksi muodostui lukemisen hitaus ja oikeinkirjoituksen virheellisyys. Myös kokelaiden tuottavassa kirjoittamisessa ilmeni jonkin verran vaikeuksia. Vieraissa kielissä vaikeudet ilmenivät hyvin samankaltaisina kuin äidinkielessä. Suuri osa kokelaiden lukivaikeushavainnoista oli tehty peruskoulussa, mutta erittäin paljon oli myös kokelaita, joiden lukivaikeus oli havaittu vasta lukio-opintojen aikana. Niistä kokelaista, joilla lukivaikeus oli havaittu peruskoulussa, enemmistö oli saanut vaikeuteensa erityisopetusta. Lukiossa havaittuihin vaikeuksiin erityisopetuksellinen tuki ulottui vain kymmenesosaan kokelaista. Merkittävä osa (38 %) kokelaista kuului ryhmään, joka ei ollut saanut erityisopetusta millään kouluasteella. Lukivaikeuden havaitsemisessa ja saadussa erityisopetuksessa ei havaittu eroja sukupuolten välillä eikä alueellisesti. Sen sijaan päivä- ja aikuislukioiden kesken eroavuutta löytyi sekä lukivaikeuden havaitsemisen ajankohdassa että saadussa erityisopetuksessa. Ylioppilaskokelaiden lukivaikeuden huomioon ottaminen ylioppilastutkinnossa on erittäin tärkeää kokelaiden tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden takaamiseksi. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella on mahdollista parantaa lukivaikeuksisten kokelaiden yhdenvertaisuutta suhteessa niihin kokelaisiin, joilla ei ole lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeutta. Avainsanat: lukivaikeus, lukivaikeuden huomioon ottaminen ylioppilastutkinnossa, lukilausunto, tasa-arvo, yhdenvertaisuus, tekninen lukeminen, luetun ymmärtäminen, tekninen kirjoittaminen, tuottava kirjoittaminen

Research on the relevance of emotions in political mobilisation has increased in recent decades. One reason for this may be the increasingly polarised and diversified nature of the political culture in liberal democracies. This thesis contributes to this discussion from the viewpoint of Martha Nussbaum’s philosophical work on political emotions – a perspective that has not yet been comprehensively examined in the field of education. The study aims to explore both the tensions and the possibilities involved in education for political emotions with respect to constructing and pursuing collective political aims. It elucidates how Nussbaum’s work could increase our understanding of the role of political emotions in political mobilisation and provide guidance for education in terms of addressing various social and political challenges. This thesis is a theoretical inquiry and employs the methods of philosophical research, including theoretical and conceptual analysis as well as philosophical argumentation. The thesis consists of three interrelated studies that approach the relevance of Nussbaum’s work to education from different angles. Furthermore, through the studies, Nussbaum’s work is discussed in three frameworks of political education: global citizenship education, democratic citizenship education, and human rights education. The first study explores how Nussbaum’s work can increase our understanding of the possible harmful effects associated with negative political emotions (such as fear and anger). Drawing from a recent case of educational policy-making in one of the largest cities in Finland, and from Nussbaum’s theory of political emotions, the first study elucidates the problematic consequences that negative political emotions can have for the political culture, educational policy-making, and for global citizenship education. This study also emphasises the importance of following established democratic procedures, policies, and guidelines in educational decision-making. Furthermore, the study argues for the reinforcement of positive political emotions (such as hope and compassion) as a long-term educational objective. The second study examines how Nussbaum’s theory of political emotions – more specifically, her understanding of democratic politics and the role of emotions in political mobilisation – may contribute to the contemporary philosophical debates on citizenship education. While the study focuses on contesting agonistic models of citizenship education, it also addresses the limitations of deliberative and liberal theories, and illuminates the relationship of Nussbaum’s theory to these contesting approaches. Drawing from Nussbaum, the second study highlights the important role of political emotions in education for democratic citizenship, yet challenges the centrality of political conflict in citizenship education. It further argues that citizenship education can and should play a part in shaping the way students come to understand the nature of the political: as a collective striving towards shared goals, supported by constructive political emotions, rather than a conflictual relation between ‘us’ and ‘them’. The third study focuses especially on envisioning the practical implementations of Nussbaum’s theory of political emotions. The study suggests that the relevance of Nussbaum’s work to education is associated with its potential for offering guidance on how to develop the motivation ultimately needed to work for social justice. In the third study, Nussbaum’s theory, particularly the concept of political compassion, is discussed in the context of human rights education. The study suggests different ways in which the pedagogic capability of narrative imagination, a concept drawn from Nussbaum’s educational account, could be practiced in classrooms when teaching and learning about human rights issues, such as racial discrimination. Therefore, the third study takes the first steps in imagining a ‘Nussbaumian pedagogy’. As a whole, the thesis proposes that through Nussbaum’s work it is possible to argue that emotions matter for political mobilisation. The study also suggests that a model of citizenship education informed by Nussbaum’s theory of political emotions could contribute to citizenship education theorising by avoiding some of the problems associated with the deliberative, liberal, and agonistic models of citizenship education. Furthermore, the thesis suggests that Nussbaum’s work can provide education with guiding ideals and principles that can have particular relevance in the current theoretical, educational, and an increasingly polarised social and political landscape. Nussbaum’s theory might help in articulating some constructive and solution-oriented suggestions for education that are much needed in our interconnected world that faces global challenges. However, this study finds that Nussbaum’s ideas need to be brought into discussion with the ones articulated by scholars from more critical schools of thought. Furthermore, this thesis argues that while political emotions are focal for political action as well as for education, the nature of different political emotions and their role in society should be critically reflected upon in order to understand both their ambivalences and their possibilities. Only when political emotions are exposed to serious scrutiny, can they be beneficial in education for the good of societies. Liberaalien demokratioiden poliittista kulttuuria on leimannut viimevuosina jatkuvasti voimistuva polarisoituminen. Samalla yhteiskunnat kohtaavat monimutkaisia jaettuja globaaleja haasteita (kuten ilmastonmuutos tai Covid-19 pandemia), joihin tulisi löytää rakentavia ratkaisuja yhdessä. Kenties näistä syistä tutkimus tunteiden merkityksestä poliittisessa liikehdinnässä on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana. Tämä väitöskirja osallistuu kyseiseen ajankohtaiseen keskusteluun demokratiaan kasvattamisen näkökulmasta ja ammentaa myös poliittisista liikkeistä, jotka ovat viimevuosina mobilisoineet paljon nuoria (esim. Black Lives Matter, Fridays For Future). Tutkimus tarkastelee niitä jännitteitä ja mahdollisuuksia, jotka liittyvät poliittisiin tunteisiin kasvattamiseen korostaen erityisesti yhteisten poliittisten päämäärien rakentamista ja tavoittelua. Tutkimus valottaa, miten Martha Nussbaumin poliittisten tunteiden teoria voisi lisätä ymmärrystämme tunteiden roolista poliittisessa mobilisaatiossa sekä tarjota ohjenuoria suunnitellessamme kasvatusta, joka kykenee erilaisten poliittisten ja sosiaalisten haasteiden huomioimiseen. Nussbaumin teoria edustaa myös näkökulmaa, jota ei ole vielä kattavasti käsitelty kasvatustieteissä. Väitöskirja hyödyntää filosofisen tutkimuksen menetelmiä ja koostuu kolmesta erillisestä, mutta toisiaan tukevasta osatutkimuksesta, jotka lähestyvät tutkimusaihetta eri näkökulmista. Ensimmäisessä osatutkimuksessa selvitetään, miten Nussbaumin tutkimus voi lisätä ymmärrystämme mahdollisista haitallisista vaikutuksista, jotka liittyvät negatiivisiin poliittisiin tunteisiin, kuten vihaan tai pelkoon. Analysoiden erästä koulutuspoliittista päätöksentekotapausta, ensimmäinen osatutkimus valottaa ongelmallisia seurauksia, joita negatiivisilla poliittisilla tunteilla voi olla poliittiselle kulttuurille, koulutuspoliittiselle päätöksenteolle ja globaalin kansalaisuuskasvatuksen toteuttamiselle. Tutkimuksessa painotetaan demokraattisten toimintamallien noudattamisen keskeisyyttä koulutuspoliittisessa päätöksenteossa ja ehdotetaan, että rakentavampien poliittisten tunteiden (esim. toivo ja myötätunto) vahvistaminen tulisi nähdä kasvatuksen pitkäaikaisena tavoitteena. Toisessa osatutkimuksessa pureudutaan tarkemmin ajankohtaiseen kansalaisuuskasvatusta koskevan filosofiseen keskusteluun ja arvioidaan kilpailevia kansalaiskasvatuksen tutkimustraditioita suhteessa Nussbaumin teoriaan. Tutkimus haastaa joidenkin tutkijoiden peräänkuuluttaman poliittisen konfliktin keskeisyyden kansalaisuuskasvatuksessa. Esitetään, että kasvatuksen tulisi osaltaan olla vaikuttamassa tapaan, jolla nuoret oppivat ymmärtämään poliittisen luonteen: konfliktuaalisen me/he -erotteluja korostavan näkemyksen sijaan poliittinen tulisi mieltää edes joidenkin yhteisten päämäärien kollektiivisena tavoitteluna. Kolmas osatutkimus ottaa ensiaskeleet ’nussbaumilaisen pedagogiikan’ hahmottelussa. Tutkimuksessa esitetään, että Nussbaumin työn merkitys kasvatukselle piilee sen potentiaalissa tarjota ohjeistusta siihen, kuinka kehittää motivaatiota, jota lopulta tarvitaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Poliittisen myötätunnon käsitettä tarkastellaan ihmisoikeuskasvatuksen kontekstissa. Osatutkimuksessa ehdotetaan erilaisia tapoja, joilla kerronnallisen mielikuvituksen kykyä voitaisiin harjoittaa luokkahuoneessa käsiteltäessä ihmisoikeusasioita, kuten rasistista syrjintää. Kokonaisuudessaan väitöskirjatyö esittää, että Nussbaumin teorian kautta on mahdollista osoittaa poliittisten tunteiden selkeä merkitys poliittisessa mobilisaatiossa. Ko. teoriasta johdettu kansalaisuuskasvatuksen malli onnistuisi väistämään joitain ongelmia, jotka liittyvät olemassa oleviin kansalaiskasvatuksen lähestymistapoihin. Lisäksi teorian avulla voidaan artikuloida rakentavia ja ratkaisukeskeisiä ehdotuksia kasvatukselle. Tämä on erityisen tärkeää nykyisessä polarisoituneessa sosiaalisessa ja poliittisessa ympäristössä, jossa kuitenkin kohtaamme valtavia yhteisiä haasteita. Vaikka poliittiset tunteet ovat keskeisiä poliittiselle toiminnalle ja kasvatukselle, Nussbaumin teoria ja erilaisten tunteiden luonne ja vaikutus demokraattisen kulttuurin kehitykseen tulisi kuitenkin altistaa kriittiselle reflektiolle. Vasta kun poliittiset tunteet ymmärretään syvällisesti, voivat ne olla hyödyllisiä kasvatukselle ja yhteiskunnalle.

Teachers have a pivotal role in implementing new research and science education reforms into classroom practices. Through focusing on teachers’ perceptions, experiences and practices, this thesis aims to understand how integrated science education (ISE) can be promoted at different education levels, especially by utilizing collaborative project-based learning (PBL). ISE is an effort to integrate science curriculum content into a meaningful whole by a constructive and context-based approach that crosses subject boundaries and links learning to the real world. It is a current issue amongst researchers and recent policy reforms (e.g., Finnish National Core Curriculum) due to the many promises it offers for increasing the relevance of science education which in turn can enhance students’ interest towards science subjects such as chemistry. For example, ISE can offer students a more integrated understanding of complex everyday life phenomena, increase students’ conceptual understanding and develop their transversal competencies (e.g., thinking, learning and communication skills). Student-centred and teacher-facilitated teaching methods such as PBL have been suggested for ISE. PBL organizes learning around clearly defined projects and engages students in collaboration and constructive investigations of authentic problems. Implementing ISE, especially beyond natural science subjects, is often a novelty to teachers. Not enough is known of teachers’ perceptions and self-efficacy beliefs regarding ISE. Furthermore, research has not sufficiently shown how ISE should be implemented. The aim of this thesis is to understand teachers’ perceptions, experiences and practices of ISE in order to better promote integrative practices at various educational levels by supporting teachers. Therefore, the qualitative-dominant mixed-method approach of this thesis focused on three questions: 1) How do science teachers perceive ISE and PBL? 2) What kind of experiences do science teachers have of integrated practices? 3) What kind of integrated practices do science teachers have? The research has mainly been conducted within teacher communities offered by LUMA Centre Finland and the international StarT programme since 2016. The questions have been answered through four interconnected studies (I-IV). Data for studies I and II were collected by a survey during a time, in which the integrated education policies were introduced to the Finnish educational system. Study I explores the art integration practices of science teachers (n=66). Study II elaborates how science teachers’ (n=95) perceptions of and experiences with integration influence their perceptions on self-efficacy related to ISE. Study III consisted of a qualitative-led survey (n=244) and a case study (n=12). It was conducted within the international StarT programme and aimed at understanding teachers’ perceptions and practices of PBL in science education. Last of the studies (IV) was a case study mapping out teachers’ (n=85) perceptions of the design principles of ISE. The data was collected from Finnish in-service teachers and pre-service teachers participating in an open online course focusing on integrated science and mathematics education and PBL as an integrated pedagogical approach. The results of this thesis offer new insights on teachers’ perceptions, experiences and practices of ISE and collaborative PBL at different educational levels. Teachers perceive ISE as a student-centred and context-based approach that requires, among other things, collaboration between subjects and links to students’ daily lives. Teachers perceive ISE and PBL as relevant but challenging to implement in practice, and their experiences and practices of ISE and PBL varied. Especially secondary school science teachers in Finland had little experience of ISE, interdisciplinary collaboration and PBL as an integrative teaching method. Teachers need support with the implementation of integrative approaches in science education, especially when integrating beyond natural science disciplines, such as arts integration with science. Supporting teachers through educational programmes such as the StarT programme and by providing feasible pedagogical models for ISE can have positive effects on teachers’ experiences, perceptions and self-efficacy beliefs. These affect teachers’ willingness to implement more ISE and PBL. For promoting ISE and the relevance of science education at various education levels, a novel pedagogical model for ISE was designed. The model includes five intertwined principles to be taken into account when implementing ISE: (1) form a coherent whole of the integrated lesson unit, (2) focus on the relevance of learning, (3) engage students in constructing knowledge, (4) include knowledge practices, and (5) use versatile instruction and assessment methods. The results can be applied from pre-service to in-service teacher education at all education levels, especially in chemistry education. In addition, results should be taken into account when designing a curriculum emphasizing ISE. Opettajilla on keskeinen rooli luonnontieteiden opetuksen kehittämisessä. Tässä väitöskirjassa paneudutaan opettajien käsityksiin, kokemuksiin ja käytäntöihin, joiden kautta pyritään ymmärtämään miten eheyttävää ja yhteisöllistä luonnontieteiden opetusta (integrated science education) voidaan edistää eri koulutusasteilla, erityisesti käyttämällä yhteisöllistä projektioppimista opetusmenetelmänä. Eheyttävällä luonnontieteiden opetuksella tarkoitetaan pyrkimystä yhtenäistää luonnontieteitä koskevat opetussuunnitelmien sisällöt oppijoille merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Se perustuu sosiokonstruktivistiseen oppimisnäkemykseen ja hyödyntää kontekstuaalista oppimista, jossa ylitetään oppiainerajoja sekä yhdistetään oppiminen arkielämään. Monet luonnontieteiden opetuksen tutkijat sekä viimeaikaiset opetuksen uudistukset suosittelevat eheyttäviä opetusmenetelmiä tapana lisätä opetuksen merkityksellisyyttä sekä oppilaiden kiinnostusta luonnontieteisiin, esimerkiksi kemiaan. Lisäksi eheyttävän luonnontieteiden opetuksen nähdään auttavan oppijoita ymmärtämään kokonaisvaltaisemmin monimutkaisia arjen ilmiöitä, lisäävän oppilaiden käsitteellistä osaamista sekä kehittävän laaja-alaisen osaamisen taitoja. Eheyttävän luonnontieteiden opetuksen toteuttamiseen soveltuvat erityisesti oppilaslähtöisyyttä korostavat opetusmenetelmät, kuten projektioppiminen. Yhteisöllisessä projektioppimisessa työskennellään yhdessä selkeästi määritellyn ja arkeen kytkeytyvän projektin parissa ja hyödynnetään tutkimuksellista opiskelua. Tämän kaltainen eheyttävä luonnontieteiden opetus, jossa yhdistetään luonnontieteitä muihin oppiaineisiin, kuten taideaineisiin, on monelle suomalaiselle opettajalle vielä uutta. Tarvitaan lisää tutkimustietoa eheyttävän luonnontieteen opetuksen toteuttamisesta sekä opettajien käsityksistä ja minäpystyvyydestä siihen liittyen. Tämän väitöskirjan tavoitteena on ymmärtää opettajien käsityksiä, kokemuksia ja käytäntöjä liittyen eheyttävään ja yhteisölliseen luonnontieteiden opetukseen. Ymmärtämällä paremmin opettajien ajattelua ja opetusta on mahdollista tukea heitä ammatillisesti, ja siten edistää eheyttävää opetusta osana luonnontieteiden opetusta eri koulutusasteilla. Kyseessä on monimenetelmätutkimus, jossa on haettu vastauksia kolmeen tutkimuskysymykseen: (1) Millaisia käsityksiä on luonnontieteitä opettavilla opettajilla eri asteilla eheyttävästä luonnontieteiden opetuksesta sekä yhteisöllisestä projektioppimisesta? (2) Millaisia kokemuksia on luonnontieteitä opettavilla opettajilla eheyttävistä opetusmenetelmistä? (3) Millaisia eheyttäviä opetuskäytäntöjä on luonnontieteitä opettavilla opettajilla? Tutkimukset on tehty pääasiassa LUMA-keskus Suomen toiminnan ja kansainvälisen StarT-projektioppimisohjelman parissa vuodesta 2016 lähtien. Tutkimuskysymyksiin on vastattu neljällä toisiinsa liittyvällä tutkimuksella (I-IV). Tutkimuksiin I ja II aineisto kerättiin aikana, jolloin eheyttävää opetusta painottavat kansalliset opetussuunnitelman perusteet otettiin käyttöön Suomessa. Tutkimus I kuvaa opettajien (n=66) luonnontieteitä ja taidetta yhdistäviä käytänteitä. Tutkimuksessa II selvitettiin, miten opettajien (n = 95) käsitykset ja kokemukset eheyttävästä opetuksesta vaikuttavat heidän minäpystyvyyteensä opettaa luonnontieteitä eheyttävästi. Tutkimus III koostui laadullisesta kyselytutkimuksesta (n=244) ja tapaustutkimuksesta (n=12). Tarkoituksena oli ymmärtää luonnontieteitä opettavien opettajien projektioppimiseen liittyviä käsityksiä ja käytäntöjä. Viimeinen tutkimus (IV) oli tapaustutkimus, jossa kartoitettiin opettajien (n=85) käsityksiä eheyttävän luonnontieteiden opetuksen keskeisistä piirteistä, jotka tulee ottaa huomioon suunnitellessa eheyttäviä opetuskokonaisuuksia. Väitöskirjassa esitetyt tulokset laajentavat ymmärrystämme opettajien käsityksistä, kokemuksista sekä käytänteistä niin eheyttävään luonnontieteiden opetukseen kuin yhteisölliseen projektioppimiseen liittyen. Eheyttävä luonnontieteiden opetus on opettajista oppilaslähtöistä ja kontekstuaalista. Se on heistä opetusmenetelmä, joka vaatii muun muassa oppiaineiden välistä yhteistyötä sekä opetuksen linkittämistä oppilaiden jokapäiväiseen elämään. Eheyttäminen ja yhteisöllinen projektioppiminen ovat opettajista relevantteja luonnontieteiden opetuksen kannalta, mutta haastavia opetusmenetelmiä toteuttaa käytännössä. Opettajien kokemuksissa ja käytänteissä havaittiin kuitenkin suurta vaihtelua. Suomessa erityisesti lukiossa opettavilla luonnontieteiden opettajilla ei juurikaan ollut aiempia kokemuksia eheyttävän luonnontieteiden opetuksen toteuttamisesta, oppiaineiden välisestä yhteistyöstä tai yhteisöllisestä projektioppimisesta. Luonnontieteitä opettavat opettajat tarvitsevat selvästi tukea eheyttävien opetusmenetelmien toteuttamisessa. Opettajien ammattitaidon ja työn tukeminen StarT-projektioppimisohjelman kaltaisten koulutusohjelmien avulla sekä tarjoamalla valmiita pedagogisia malleja eheyttävän luonnontieteiden opetuksen toteuttamiseen voisi vaikuttaa myönteisesti opettajien kokemuksiin, käsityksiin ja minäpystyvyyteen. Ne voisivat tukea opettajien halukkuutta hyödyntää eheyttäviä opetusmenetelmiä, joita monissa tutkimuksissa sekä opetussuunnitelman perusteissa on suositeltu erityisesti luonnontieteiden opetuksen merkityksellisyyden lisäämiseksi. Väitöskirjassa esitetään tutkimusperustaisesti kehitetty pedagoginen malli eheyttävän luonnontieteiden opetuksen ja opettajankoulutuksen edistämiseen. Malli sisältää viisi periaatetta, jotka on hyvä huomioida eheyttävää luonnontieteiden opetusta suunniteltaessa: (1) sisällöllisesti yhtenäisen eheyttävän opetuskokonaisuuden muodostaminen, (2) oppimisen merkityksellisyyden huomioiminen, (3) oppijoiden sitouttaminen konstruktiiviseen oppimiseen, (4) tieteenalojen käytänteiden sisällyttäminen kokonaisuuteen ja (5) monipuolisten opetus- sekä arviointimenetelmien käyttäminen. Väitöskirjan tuloksia ja esitettyä mallia voidaan soveltaa niin tulevien kuin nykyisten opettajien koulutuksessa kaikilla koulutusasteilla, erityisesti kemiaa ja muita luonnontieteitä painottavassa koulutuksessa. Lisäksi tulokset olisi hyvä huomioida opetussuunnitelmatyössä, erityisesti kun halutaan lisätä luonnontieteiden opetuksen merkityksellisyyttä sekä kannustaa eheyttävien opetusmenetelmien käyttöön.

The Art Narrative is a two-part and four-task study of art education in early childhood education within the constructive cultural framework of education and development. My research is guided by Bronfenbrenner’s bioecological systems theory (1979, 1989, 2005) of sociology of education, Bruner’s (1989, 1996, 2003) constructive cultural psychological theories of the development of representative, narrative and practical thinking and dialogic learning and teaching, Vygotsky’s (1978) sociocultural theory of the child´s proximal development zone and play aa the principal focus of research on early achildhood and Räsänen´s constructive multisensory holistic conception of art knowledge. My research seeks to determine how early childhood art education manifests itself in the context of early childhood education and what aspects of the constructive cultural framework guides my work. The first part of my research utilizes the empirical part of my 1994 licentiate thesis, which is an is an autoethnographic, retrospective and reflective oral history study. The second part of the study continues the results of the first part. It comprises both a theoretical and an analytical study of the literature and my own research experiences with a body-mind-art interactive data set regarding early childhood art education and its functional implementation. My first research uses Bronfenbrenner’s bioecological systems theory to explore viewa and actions of my own and others’ related to early childhood art education from 1980 to 2020. My second research task focuses on how early childhood art education manifests itself as a narrative model in Bronfenbrenner´s bioecological systems theory, Bruner’s theories of cultural psychological education and representation and Räsänen’s multi-sensory understanding of art knowledge. My third research task explores art pedagogy in early childhood education based on Bronfenbrenner’s bioecological theories and Bruner’s theories of narrative and practical thinking development and dialogic learning, representation theory as well as Vygotsky’s theory of proximal development zone and playfulness. I examine the art activity and skill set of early childhood art education and art learning based on Bronfenbrenner’s bioecological system theory, Brunner’s representation, and Vygotsky’s proximal-zone development theory. My fourth task combines the results of the second and third tasks into two models, an interactive narrative model of early childhood art education and an art pedagogical plot and story art model suitable for early childhood education based on Vygotsky´s views on play. My 1994 licentiate thesis in education provides the basic material for my autoethnographic research. I used the material compiled, but not processed, for the licentiate thesis statically and content-analytically in my dissertation. The former material includes interviews with children, parents, and employees in the mid- 1980 s and my own notes related to the practical implementation of art education in kindergartens and the views that guide it. I supplement the first research material by interviewing employees and children in kindergarten in the mid- 1980s and their parents in the spring of 2020. The latter material comprises the quantitative and quantitatively elaborated part of my licentiate thesis and an empirical analysis of the theoretical and research literature related to early childhood development and early childhood art education. In the first part of the research, I engage in a reflective and retrospectively reminiscent dialogue with my research data. I compare my research and the results I obtained with other research literature on early childhood art education completed between 1978 and 2020, either directly or closely related to it. I also examine expert discussion on the topic and the social decisions that influenced pre-school art education such as the day-care system, early and art education, and staff training. I transform the qualitative material I have collected into narrative episodes and place them in the structure of Bronfenbrenner’s bioecological systems theory and timewise between the 1980s and 2020. I study the chronological variation in the narratives. I examine my own actions and those of others’ and my experiential interpretation thereof, comparing them over time and reflecting on them. Although my licentiate thesis (1994) employs bioecological systems theory in macro-, exo-, meso-, and micro-environments and interaction among them, in the dissertion my reasoning focused on the most immediate microenvironment and describes my owing individual characteristics and child development and those of significant adults. By studying these, I was able to verify the various roles of children and adults in an art education event. Through this qualitative research and by transforming interviews into experiential mini-narratives, I produced a meta-narrative of the starting points and challenges of early childhood art education. It was a paradox narrative of change. While the children’s perspective and the individual’s positive conditions, especially those of their parents, such as attitudes, motivations, and skills regarding engagement in art education, strengthened over the period 1980– 2020, threats from external circumstances increased. These circumstances had a differentiating effect, thereby causing and maintaining inequality in art education in the micro-environment. Children remained on the level of art lovers, art no longer became an integral part of their lives. The planned co-operative roles of early childhood educators, parents and early childhood education workers as immediate art educator became random, depending on the situation. In the second part, I explore art knowledge and the skills of child´s yearly years. I do so with the help of both my previous research and other philosophical theoretical research literature suitable for my current theoretical frame of reference. With the constructive cultural framework of my research as a starting point, I examine what early childhood art education has to offer and what is worthwhile implemening. Based on Bruner’s theories of cultural psychological education and representation and Räsänen’s holistic conception of art knowledge, I study the child’s body-mind and the art entity. I begin by exploring bodymind personality and art as separate phenomena and knowledge attributes, actions, and skills. From this knowledge and skills, I compile a structure of early childhood art education, an art narrative model based on a constructive cultural frame of reference. Applying the theory of representation, I modify the model of spiral information acquisition and the narrative form realized for it through narrative and dialogical interaction. I place this in the environment of early childhood education and treat it as a everyday pedagogical practice, i.e. artistic play acting in accordance with Vygotsky’s zone of proximal development and concept of play. My many years of research materialize into the idea of the significant role of art education in early childhood education between home and hobby activities. The specifics of early childhood education are the group of children, play as the main activity of early childhood education, the narrative development of the child’s thinking and the significant role of the guiding adult and other children in the child’s zone of proximal developmental. In kindergarten, a child encounters the same children and adults daily and for several years. The activity includes a wide variety of encounters, short-lived and long-lasting, as well as changing and repeatedly similar. Key concepts: early education, art education, early education in music, visual arts, literature, word art, drama and theater, mental, motor, social, emotionaland early development of play, autoethnografic oral history research. Taidetarina on kaksiosainen ja nelitehtäväinen tutkimus varhaiskasvatuksen taidekasvatuksesta kasvatuksen ja kehityksen konstruktiiviskulttuurisessa teoriakehyksessä. Tutkimusta ohjaavat Bronfenbrennerin (1979, 1989, 2005) kasvatussosiologinen ja bioekologinen systeemiteoria, Bru-nerin (1980, 1983, 1989, 1996, 2003) konstruktiiviskulttuuripsykologiset representaatio-, narratiivi-sen ja praktisen ajattelun kehittymisen ja dialogisen oppimisen ja opettamisen teoriat, Vygotskyn (1978, 2004) sosiokulttuurinen lähikehityksen vyöhyketeoria ja näkemys leikistä varhaislapsuuden pääasiallisena tutkimustoimintana sekä Räsäsen (2009) konstruktiivinen moniaistisesti kokonaisval-tainen taidetietokäsitys. Ensimmäinen tutkimusosa on autoetnografinen, retrospektiivinen ja reflektiivinen muistelututkimus varhaiskasvatuksen taidekasvatuksesta vuosina 1980–2020. Toinen tutkimusosa on sekä teoreettisanalyyttinen, teoria- ja tutkimuskirjallisuuteen, että tutkijan omiin kokemuksiin perustuva tutkimus varhaiskasvatuksen taidekasvatuksen keho-mieli-taide vuorovaikutuksellisesta tietokokonaisuudesta ja sen toiminnallisesta sovittamisesta varhaiskasvatuksen ympäristöön. Ensimmäinen tutkimustehtävä käsittelee varhaiskasvatuksen taidekasvatukseen liittyviä kokemuksia, näkemyksiä ja tekoja vuodesta 1980 vuoteen 2020. Toinen tutkimustehtävä keskittyy kysymykseen, mitä on varhaisiän taidekasvatuksen taidetieto ja tarinallinen taidetietäminen. Kolmas tutkimustehtävä on selvittää, mitä on varhaiskasvatuksen taidekasvatuksen taidetoiminta- ja taitoko-konaisuus sekä taideoppiminen. Neljännessä tehtävässä tutkija yhdistää toisen ja kolmannen tutkimustehtävän tulokset kahdeksi malliksi. Ensimmäinen, tarinamalli, on representaatioteorian avulla rakentuva spiraalisen tiedonhankinnan malli, joka saa narratiivisessa ja dialogisessa vuorovaikutuksessa toteutuvan tarinallisen muodon. Sen soveltaminen varhaiskasvatuksen arkikäytäntöön ja ympäristöön tapahtuu taidepedagogisena juonellisena ja tarinallisena taideleikkimallina. Autoetnografisen tutkimus tuotti metatarinana muutosparadoksin varhaiskasvatuksen taide-kasvatuksen lähtökohdista ja toteutumisen haasteista. Samanaikaisesti, kun ajanjaksona 1980–2020 lapsinäkökulma ja yksilölliset edellytykset, kuten etenkin lasten vanhempien myönteiset asenteet, motivaatio ja taidot toteuttaa taidekasvatusta vahvistuivat, lisääntyivät olosuhteista nousevat uhkat. Vanhempien ja varhaiskasvatuksen työntekijöiden taidekasvatuksen lähikasvattajuus alkoi ulkoistua taiteen ammattilaisille ja kaikkien lasten yhteiset taidekokemukset eriytyä taidetta harrastaville.

This study arose from the need for new knowledge and materials to apply positive education and character strength teaching in Finland. One of the promises in the Finnish National Core Curriculum (2014, p. 14) is that every student has the right to grow into his or her full potential as a human being and as a member of society. However, one of the main challenges in any educational organization is how to nurture students’ capacity to fulfill their potential. The goal of positive education is to make every learner aware of their own strengths, also the capabilities that are not typically visible in traditional schoolwork. This thesis examines how usage of students’ personal strengths is related to their happiness and how character strengths can be taught to students and teachers to benefit their social skills and well-being. As part of the thesis, two new character strength intervention programs with a lot of practical material were developed for both students and teachers. The theory base in this thesis comes from positive psychology (Seligman & Csíkszentmihályi, 2000), the paradigm that focuses on the positive aspects of life, and its educational applications. This thesis consists of three original studies. First the link between the usage of personal strengths and general happiness was examined with a sample of Finnish 10-16-year-old students (n=418). Second, the usage of personal strengths, social skills and well-being in students aged 10-13 (n=175, of which 17 had special needs) was promoted via a controlled 16-week character strength intervention that was developed for the purpose. And finally, in Study 3, it was researched how character strengths, particularly compassion, can be explicitly taught in a six-week controlled intervention for early childhood head teachers (n=95). The first main finding was that the students’ usage of their personal strengths is related to their general happiness, both directly and indirectly via school-related happiness and school engagement. A total of 53 percent of students’ overall happiness could be explained by the structural equation model specified for the purpose. The result shows the importance of being able to use one’s personal strengths in schoolwork and it reveals one of the potential factors capable of fostering positive school experiences and happiness. The second key finding came from the intervention study that evidenced that all boys in the whole intervention group improved in anti-aggressive behavior and in consistency of interest with statistical significance. The girls in the mainstream intervention group showed a statistically significant increase in empathy and perseverance of effort. The students with special needs seemed to benefit from explicit character strengths teaching, however with no statistical significance. In addition, improved teacher-student and student-student relationships were documented by the teachers. The teachers who implemented the intervention expressed great satisfaction in their interviews. They praised the improved social cohesion among their students and a positive change in their pedagogical working habits as teachers. The third main finding in the thesis was that the early childhood head teachers’ participation in the character strengths intervention brought a significant increase in their identification and usage of personal strengths. Additionally, the teachers reported advanced skills in creating a more compassionate, supportive organizational culture in early childhood education and care (ECEC) settings. To conclude, adopting a strength-based approach in schools and in ECEC settings and equipping students and teachers with character strengths knowledge seems to promote their well-being. However, running interventions and testing new pedagogies is a challenging task. These challenges are discussed in this thesis. The thesis adds to both the theoretical and practical development of character strengths teaching and teacher education. Given the importance of teaching well- being-related skills to students with special needs, one suggestion of this thesis is to consider the role of positive education in greater depth in inclusive classrooms. In addition, knowing the salience of ECEC to young children’s well-being and learning, a strength-based approach should be promoted early on. In the last chapter of the thesis, implications for future studies and practices are suggested. This thesis has relevance for researchers in the field of positive education, special education, inclusive education, and basic education. It also includes ideas for guidelines for teacher education, policy makers and school principals, teachers, and other stakeholders to promote strengths education in school and in ECEC settings. Keywords: positive education, character strengths, well-being, happiness, intervention study, children with special educational needs Tämä tutkimus syntyi tarpeesta saada uutta tietoa ja käytännönmateriaalia positiivisesta kasvatuksesta ja luonteenvahvuuksien opettamisesta Suomessa. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden arvopohjan mukaan jokaisella oppilaalla on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä (OPH, 2014, s. 15). Yksi suurimmista kasvatusorganisaatioiden haasteista on kuitenkin onnistua edistämään jokaisen oppilaan mahdollisuuksia tavoittaa koko potentiaalinsa. Positiivisen kasvatuksen tavoitteena on auttaa jokaista oppijaa tulemaan tietoiseksi omista vahvuuksistaan, myös niistä kyvyistä, jotka eivät perinteisessä koulutyössä tavallisesti pääse esiin. Tässä väitöstutkimuksessa selvitetään, miten oppilaiden henkilökohtaisten vahvuuksien käyttö on yhteydessä heidän onnellisuuteensa ja miten luonteenvahvuuksia voidaan opettaa oppilaille ja opettajille heidän sosiaalisten suhteiden ja hyvinvointinsa edistämiseksi. Osana väitöskirjaa oppilaille ja opettajille kehitet- tiin kaksi uutta, runsaasti käytännönmateriaaleja sisältävää luonteenvahvuusinterventiota. Väitöstutkimuksen teoriapohja kumpuaa positiivisen psykologian paradigmasta (Seligman & Csíkszentmihályi, 2000), joka keskittyy elämän positiivisiin seikkoihin ja niiden kasvatuksellisiin sovelluksiin. Väitöskirjassa on kolme alkuperäistä tutkimusta. Ensimmäisessä tutki- muksessa selvitettiin 10–16-vuotiaiden oppilaiden (n = 418) henkilökohtaisten vahvuuksien ja yleisen onnellisuuden välinen yhteys. Toisessa tutkimuksessa edistettiin 10–13-vuotiaiden oppilaiden (n = 175, joista 17:llä oli tehostetun tai erityisen tuen tarve) henkilökohtaisten vahvuuksien käyttöä, sosiaalisia taitoja ja hyvinvointia 16 viikkoa kestäneen tarkoitusta varten kehitetyn kontrolloidun luonteenvahvuusintervention avulla. Kolmannessa tutkimuksessa selvitettiin, mi- ten luonteenvahvuuksia, erityisesti myötätuntoa, voidaan opettaa kuuden viikon kontrolloidulla interventiolla varhaiskasvatuksen johtajaopettajille (n= 95). Väitöstutkimuksen ensimmäinen päätulos oli oppilaiden henkilökohtaisten vahvuuksien käytön yhteys heidän yleiseen onnellisuuteensa, sekä suoraan että kouluonnellisuuden ja kouluinnon välittäminä. Tarkoitusta varten muodostettu rakenneyhtälömalli selitti kaikkiaan 53 prosenttia oppilaiden yleisestä onnellisuudesta. Tulos osoittaa omien vahvuuksien käytön tärkeyden koulutyössä ja yhden tekijän, jolla positiivisia koulukokemuksia ja onnellisuutta voidaan lisätä. Toinen päätulos saatiin oppilaille kehitetystä interventiotutkimuksesta. Sen mukaan kaikkien interventioon osallistuneiden poikien aggressivisuus väheni ja kiinnostuksen pysyvyys kasvoi tilastollisesti merkitsevästi. Yleisopetuksen tytöillä, jotka osallistuivat interventioon, empatia ja peräänantamattomuus olivat kasvaneet tilastollisesti merkitsevästi. Lisäksi näytti siltä, että oppilaat, joilla oli tehostetun tai erityisen tuen tarpeita hyötyivät luonteenvahvuusopetuksesta, kuitenkin ilman tilastollista merkitsevyyttä. Kolmas päätulos oli varhaiskasvatuksen johtajaopettajien merkitsevästi kasvanut kyky tunnistaa ja käyttää henkilökohtaisia vahvuuksiaan luonteenvahvuusintervention jälkeen. Lisäksi opettajat kertoivat taitojensa kehittyneen myötätuntoisemman, kannustavan organisaatiokulttuurin tukemisessa varhaiskasvatusyksikössään. Kaikkiaan näyttää siltä, että vahvuusperustaisen lähtökohdan omaksuminen varhaiskasvatuksessa ja kouluissa ja opettajien ja oppilaiden luonteenvahvuuksia koskevan tietämyksen lisääminen edistää heidän hyvinvointiaan. Intervention ja uuden pedagogiikan testaaminen on kuitenkin haastava tehtävä. Näitä haasteita ja tutkimuksen rajoitteita pohditaan väitöskirjassa. Tämä väitöskirja lisää sekä teoreettista tietoa että käytännön osaamista luonteenvahvuuksien opettamisesta ja opettajankoulutuksesta. Hyvinvointitaitojen opettamisen tärkeydestä johtuen, yksi väitöstutkimuksen tuottama ehdotus on positiivisen kasvatuksen lisääminen inklusiivisissa luokkahuoneissa. Lisäksi koska varhaiskasvatuksella on merkittävä rooli pienten lasten hyvinvoinnin ja oppimisen tukemisessa, vahvuusperustaista pedagogiikkaa tulisi harjoittaa jo päiväkodeissa. Väitöskirjan viimeisessä luvussa ehdotetaan tulevaisuuden tutkimuksen ja käytännöntoimien suuntaviivoja. Väitöstyön anti osuu positiivisen kasvatuksen, erityispedagogiikan, inklusiivisen kasvatuksen ja perusopetuksen kentille. Väitöskirja antaa tietoa opettajankoulutukseen, koulutuspolitiikkaan, rehtoreille, opettajille ja muille toimijoille luonteenvahvuuskasvatuksen edistämiseksi kouluissa ja varhaiskasvatuksessa. Avainsanat: positiivinen kasvatus, luonteenvahvuudet, hyvinvointi, onnellisuus, interventiotutkimus, erityistä tukea saavat lapset

The development of self-regulation skills is a significant developmental goal for a child because these skills are pivotal for learning, establishing positive interactions, and forming a sense of belonging, and self-efficacy. Various intervention programmes have been developed to facilitate children’s self-regulation skills. Currently, studies on the effectiveness of intervention programmes to enhance children’s self-regulation skills in Finland are limited despite the widespread adoption of such programmes. The purpose of this doctoral thesis is to examine the Kids’ Skills intervention programme (Furman, 2003). While the programme has been in use since the 1990s in Finnish education to promote children’s self-regulation skills, little research knowledge on Kids’ Skills is available. The research objective of this thesis is to understand how children’s self-regulation skills develop with the help of the Kids’ Skills intervention in Finnish early childhood education and how professionals use the programme to enhance these skills. Research attention is also directed to children’s and their guardians’ experiences of the intervention programme. The objectives of this doctoral study are addressed through the following research questions: 1) How do early childhood education professionals promote children’s self-regulation skills through the Kids’ Skills intervention programme, and 2) How do children’s self-regulation skills develop in the Kids’ Skills intervention programme?. The context of this doctoral thesis is early childhood education and pre-primary education and special education. This mixed methods study was carried out as a ten-week intervention. The participants comprised 28 children between the ages of four and seven years old from early childhood education and pre-primary education, their guardians, and 14 early childhood education professionals working in day-care centres in Finland. In addition, the study included a control group of 15 children, their guardians, and professionals. The research data were gathered prior to, during, and after the intervention. The quantitative data were collected by using the Head-Toes-Knees-Shoulders test (Ponitz et al., 2008.), and the Children Behaviour Rating Scale form (Bronson et al., 1995). In addition, the video footages were analysed using the Adult Engagement Scale (Laevers, 1994). The research was complemented with qualitative data collected from the early childhood education professionals and children participating in the study. These data consisted of written accounts from the professionals and visual-narrative data from the children. The quantitative data were analysed via ANOVA and t-tests. Qualitative thematic content analysis was used for analysing the professionals’ accounts and the visual-narrative material produced by the children. The thesis contains a summary and three empirical articles. The first article focused on investigating the effects of the Kids’ Skills intervention on children’s self-regulation skills and how professionals promoted these skills. The second article focused on education professionals, and it studied how children’s self-regulation skills were supported in a Kids’ Skills intervention, also from a pedagogical perspective. The third article investigated how children described changes in their learning of self-regulation skills in the intervention and how these changes were reflected in their social environment. The results indicated that the child's self-regulation skills improved significantly with the aid of the Kids’ Skills intervention. The results suggest that the child’s development of self-regulation skills was driven by the programme’s child-centredness, growth mindset and the emphasis placed on the child’s inclusion and agency. The professionals enhanced the child’s self-regulation skills through sensitive co-regulation, encouraging the child in a goal-oriented manner while supporting their autonomy and self-confidence in their abilities. The professionals using Kids’ Skills were highly committed to promoting the child’s self-regulation skills, whereas such commitment could not be observed in the control group. In their own drawings and recollections, the children described how their personal challenges had become strengths. For example, feelings of anger had turned into compassion towards a peer. The children also described decrease in their aggressive behaviour, and increased friendship skills. In addition, the children described changes in the roles and dynamics within their peer group. For instance, they gained the courage to actively participate in shared games and were accepted as participants. The thesis indicates that children’s self-regulation skills can be enhanced in early childhood education with the aid of the Kids’ Skills intervention, but the success of the program is dependent on the commitment, pedagogical expertise, and pedagogical leadership of early childhood education professionals. Lapsen itsesäätelytaitojen kehittyminen on merkittävä kehityksellinen tavoite, sillä nämä taidot ovat keskeisiä oppimiselle, myönteisten vuorovaikutussuhteiden syntymiselle sekä yhteenkuuluvuuden ja minäpystyvyyskokemusten muodostumiselle. Näiden taitojen edistämiseen on kehitetty erilaisia interventio-ohjelmia. Toistaiseksi tutkimus suomalaisessa varhaiskasvatuksessa toteutettujen lasten itsesäätelytaitoja edistävien interventio-ohjelmien tehokkuudesta on vähäistä, vaikka ohjelmia on käytössä runsaasti. Tässä väitöskirjassa tutkimuksen kohteena on lasten itsesäätelytaitojen kehittämiseen luotu Muksuoppi-interventio-ohjelma (Furman, 2003). Vaikka Muksuoppia on käytetty 1990-luvulta alkaen suomalaisissa päiväkodeissa ja kouluissa, siitä on niukasti tutkimustietoa. Väitöstutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten lapsen itsesäätelytaidot kehittyvät Muksuoppi-intervention avulla ja miten varhaiskasvatuksen ammattilaiset näitä taitoja edistävät Muksuopin keinoin. Lisäksi tavoitteena on selvittää lapsen omia kokemuksia ja hänen lähiympäristönsä havaintoja lapsen itsesäätelytaitojen oppimisesta. Tutkimustavoitteeseen vastattiin seuraavien tutkimuskysymyksien avulla: 1) Miten varhaiskasvatuksen ammattilaiset edistävät lapsen itsesäätelytaitoja Muksuoppi-interventiossa? ja 2) Miten lapsen itsesäätelytaidot kehittyvät Muksuoppi-interventiossa?. Tämä väitöskirja sijoittuu varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja erityisopetuksen kontekstiin. Monimenetelmäinen tutkimus toteutettiin kymmenen viikon interventiona. Tutkimukseen osallistui 28 4–7-vuotiasta lasta varhaiskasvatuksesta ja esiopetuksesta, heidän huoltajansa ja 14 päiväkodissa toimivaa varhaiskasvatuksen ammattilaista. Lisäksi tutkimukseen osallistui verrokkiryhmänä 15 lasta, heidän huoltajansa ja kyseisten varhaiskasvatusryhmien ammattilaiset. Aineistonkeruu tapahtui ennen interventiota, sen aikana ja sen jälkeen. Aineisto kerättiin arvioimalla lasten itsesäätelytaitoja Head-Toes-Knees-Shoulders -testin avulla (Ponitz ym., 2008), kartoittamalla Children Behavior Rating Scale -lomakkeella (Bronson ym., 1995) huoltajien ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten näkemystä lapsen itsesäätelytaitojen kehittymisestä sekä analysoimalla varhaiskasvatuksen ammattilaisten toimintaa videomateriaalista Adult Engagement Scale -mittarin avulla (Laevers, 1994). Edellä mainitun kvantitatiivisen aineistokeruun lisäksi tutkimusta syvennettiin laadullisilla ainestoilla. Näitä olivat ammattilaisten kertomukset ja lasten visuaalis-narratiivinen aineisto, joka muodostui heidän piirroksistaan ja kertomuksistaan. Tutkimuksen kvantitatiivinen aineisto analysoitiin ANOVA- ja t-testeillä. Ammattilaisten kertomukset ja lasten tuottama visuaalis-narratiivinen aineisto analysoitiin temaattisella sisällönanalyysilla. Tämä väitöskirja sisältää yhteenvedon ja kolme empiiristä artikkelia. Ensimmäisessä artikkelissa tutkittiin, miten Muksuoppi-interventio vaikutti lasten itsesäätelytaitoihin ja miten ammattilaiset edistivät näitä taitoja. Toisessa artikkelissa selvitettiin ammattilaisten omien kuvausten avulla, millaisia pedagogisia keinoja he käyttivät lasten itsesäätelytaitojen tukemiseen Muksuoppi-interventiossa. Kolmannessa artikkelissa tutkittiin lasten kuvausten avulla muutoksia, joita itsesäätelytaitojen kehittyminen tuotti heille ja heidän sosiaaliselle ympäristölleen. Tulokset osoittivat, että lapsen itsesäätelytaidot kehittyivät Muksuoppi-intervention avulla tilastollisesti merkitsevästi. Vaikuttaa siltä, että tuloksia selittää Muksuopin lapsikeskeisyys, kasvun näkökulma sekä lapsen osallisuuden ja toimijuuden korostaminen. Nämä pedagogiset lähtökohdat ilmenivät ammattilaisten toiminnasta taltioidussa videomateriaalissa sekä heidän kertomuksissaan, joissa kuvastui myös perheiltä saatu myönteinen palaute. Ammattilaiset edistivät lapsen itsesäätelytaitoja sensitiivisesti yhteissäädellen. He aktivoivat lasta tarkoituksenmukaisesti, tukivat lapsen autonomiaa ja uskoa omiin kykyihinsä osoittaen kekseliästä ja vuorovaikutteista pedagogista osaamista. Muksuoppia käyttäneet ammattilaiset olivat sitoutuneet vahvasti lapsen itsesäätelytaitojen edistämiseen, kun taas verrokkiryhmässä samanlaista sitoutumista ei ollut havaittavissa. Lapset itse kuvasivat piirroksissaan ja kertomuksissaan, että heidän haasteensa olivat vaihtuneet Muksuoppi-interventiossa vahvuuksiksi esimerkiksi siten, että vihaiset tunteet olivat muuttuneet myötätunnoksi kaveria kohtaan. Toiminnan tasolla muutoksia kuvattiin aggressiivisen käyttäytymisen vähenemisessä kaveritaidoksi. Lisäksi lapset kertoivat muutoksista lapsiryhmän rooleissa ja dynamiikassa siten, että he olivat esimerkiksi rohkaistuneet osallistumaan aktiivisesti yhteisiin leikkeihin ja heidät oli hyväksytty niihin mukaan. Väitöstutkimus osoittaa, että lapsen itsesäätelytaitoja voidaan edistää varhaiskasvatuksessa Muksuoppi-intervention avulla, mutta ammattilaisten pedagoginen osaaminen, sitoutuminen ja pedagoginen johtajuus ovat merkittäviä tekijöitä tavoitteen saavuttamisessa.

This study analyses citizenship and governmentality concerning persons with learning disabilities. It contributes to academic debates in disability studies and educational sociology by analysing the educational and societal positioning of persons with learning disabilities. In addition, the study participates in social policy research debates concerning social services for and living conditions of persons with learning disabilities. The dissertation consists of four academic articles and a summary. The articles analyse Finnish national and international disability and education policy from the early 1990s to the end of the 2010s as well as everyday education practices of the vocational programme called “Preparatory education and training for work and independent living” (the training programme) at a vocational special education institution. The summary discusses and scrutinizes the themes and findings of the articles in their historical context. The research data consists of (1) national and international policy documents, (2) interviews conducted with nine experts in vocational special needs education, and (3) ethnographic fieldnotes and interviews from fieldwork conducted in a vocational special education institution during the school year in 2015–2016. The concept of governmentality and theory on the relation between normalcy and disability form the theoretical framework for this study. Utilizing these theoretical perspectives, the analysis focuses on various technologies and rationalities by which persons with learning disabilities are governed as citizens. The analysis of disability and education policies shows that since the 1990s the main objective of these policies has been to improve the socio-economic situation of people with learning disabilities and their opportunities to participate in society. In line with these policy objectives, in the last few decades persons with learning disabilities have had more opportunities for social participation, especially in education. Since the late 1990s, persons with learning disabilities have had the right to participate in both basic and post-compulsory education within the general education system. This however intersects with neo-liberal rationalization becoming mainstream in political reasoning. The neoliberal reasoning of self-sufficiency and economic independence has altered the legitimization of social and educational provision for persons with learning disabilities. Analysis of the interviews with vocational special needs education experts and the ethnographic data from the training programme shows how segregated educational arrangements are legitimized and how persons with learning disabilities are governed within these arrangements. The training programme does not lead to vocational qualifications. Instead, its societal function is to guarantee students who are not seen as able to cope with vocational education an opportunity to participate in post-compulsory education. Therefore, the training programme is legitimized though its societal function; participation in it is considered as societal participation per se. In contrast to this view, the analysis of the content of the programme makes visible how the students are actually guided to social services and trained to live as self-sufficiently as possible within these settings. By historizing both the expansion of educational options for persons with learning disabilities and the mainstreaming of neoliberal reasoning in disability and education policy, the study shows how disability and education services have been separated during the last decades. This separation has depoliticized the connection between social services and education. Through depoliticization, the educational objectives and practices of the training programme are defined as an educational matter, and therefore, as both unquestionable and reasonable. It is argued that this change has affected the societal positioning of persons with learning disabilities as deserving poor citizens since the 1990s. Väitöskirjassa analysoidaan kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden hallintaa ja kansalaisuutta. Tutkimus koostuu neljästä tieteellisestä artikkelista ja yhteenvedosta. Tutkimuksen artikkeleissa analysoidaan kansallista ja kansainvälistä vammais- ja koulutuspolitiikkaa 1990-luvulta 2010-luvun lopulle sekä kehitys- ja vaikeavammaisille opiskelijoille suunnatun työhön ja itsenäiseen elämään valmentavan koulutuksen (TELMA) arkea ammatillisessa erityisoppilaitoksessa. Yhteenvedossa artikkelien teemoja ja tuloksia tarkastellaan niiden historiallisessa kontekstissa. Tutkimuksessa hyödynnetään kolmea aineistokokonaisuutta: (1) kansallisia ja kansainvälisiä vammais- ja koulutuspoliittisia asiakirjoja, (2) ammatillisen erityisopetuksen asiantuntijoiden haastatteluita sekä (3) ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tehtyyn etnografiseen kenttätyöhön perustuvaa aineistoa. Analyyttis-teoreettisen viitekehyksen muodostavat kriittisen vammaistutkimuksen teoretisoinnit vammaisuuden ja normaaliuden suhteesta sekä hallinnan analytiikan ja hallinnallisuuden tematiikan käsitteellistykset vallan harjoittamisen käytännöistä. Eri hallinnan tasoilla liikkuvassa analyysissä katse on moninaisissa hallinnan tekniikoissa ja järkeistämisen tavoissa, joissa kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden kansalaisasemaa muodostetaan. Tutkimuksessa esitetään, että 1990-luvulta lähtien yhteiskunnalliseen integraatioon ja osallisuuteen tähtäävä vammais- ja koulutuspolitiikka on muuttanut tapaa, jolla kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden kansalaisasema vammaispalveluverkostossa ansaitsevina autettavina jäsennetään. Kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden elämää edelleen käsikirjoitetaankin pitkälti palvelujärjestelmän ehdoilla.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun on liittynyt jo usean vuosikymmenen ajan puhe yrittäjyyskasvatuksesta. Se on aihealue, joka on otettu osaksi virallisia asiakirjoja, kuten opetussuunnitelmia ja hallitusohjelmia. Puheenvuoroja yrittäjyyskasvatuksesta käyttävät monet tahot, esimerkiksi kansanedustajat, opettajat ja erilaiset etujärjestöt. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten kansanedustajat puhuvat yrittäjyyskasvatuksesta. Tausta-ajatuksena on diskurssianalyyttinen lähestymistapa puheen totuutta rakentavaan luonteeseen. Tutkimuksen metodina on retorinen analyysi, joka tarjoaa mahdollisuuden puhkoa argumentteja ja päästä käsiksi piilossa oleviin premisseihin. Tutkimus on syntynyt tarpeesta selvittää yrittäjyyskasvatukseen liitettyjä ja sen luomia merkityksiä. Tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä yrittäjyyskasvatukseen liitetään, ja analyysin kohteena on kysymyksen todellisuutta erityisesti rakentava puhepositio: kansanedustajien puheet. Aineistona on 26 kansanedustajien pitämää puheenvuoroa, joissa puhutaan yrittäjyyskasvatuksesta. Tutkimuksen tulos osoittaa, että kansanedustajien yrittäjyyskasvatuspuheet ovat ylistyspuhetta, jossa ylistyksen kohteena on yrittäjyyskasvatus ja yrittäjyys. Puheenvuoroissa yrittäjyyskasvatus käsitetään ulkoisen yrittäjyyden edistämiseksi, joka antaa viitteitä uusliberalistisesta tavasta puhua koulusta. Tämä puhe kuitenkin verhoillaan yleisesti hyväksyttyjen ajatusten taakse. Tutkimus antaa viitteitä myös kansanedustajien suhtautumisesta yleisesti koulujärjestelmään, joka avaa monia uusia tutkimusaiheita., This recearch examines entrepreneurship education and rhetoric. Members of Parliament produce authoritative speech and they talk a lot about this topic. The research material consists of 26 speeches by MPs focusing entrepreneurship education. We examine the rhetoric of these speeches through rhetorical analysis. Question is: “How do the MPs talk about entrepreneurship education?” In this way it is possible to refine the perception on entrepreneurship education. The rhetorical analysis shows that the discourse of entrepreneurship education praises entrepreneurship education and entrepreneurship. The MPs’ discourse is mainly epideictic. This epideictic speech is based on many rhetorical devices such as ethos, logos and pathos, style, order of arguments and oppressive praise. Neoliberal discourse can be found behind these speeches. The discourse is brought out with point of departure that are generally accepted, for example equality and welfare. Rhetorical analysis provides valuable information about MPs’ attitudes towards school. Their relationship to school appears to be financial and entrepreneurial. This allows many new opportunities for future investigation.

The main purpose of this doctoral thesis is to explore the characteristics of the integrative approach to learning. The study builds on the sociocultural approach to learning, emphasising pupils’ interactions, collaboration and agency in school. Tools are viewed as important mediators for learning. The empirical part of the thesis is based on two data collections. The first set of data were collected in three Finnish comprehensive schools in Spring 2017 through observations of eight different home economics lesson structures for grades 7–9 (pupils aged 13–16) in which an integrative approach to learning was used as a standpoint for planning the learning activities. Additionally, data were collected with five teacher interviews. The second data collection included observations from two home economics lessons with the same planned lesson structure, together with using the diamond ranking method with 8th grade pupils (aged 14–15) from one Finnish upper comprehensive school in Autumn 2019. Here, teacher interviews were conducted to strengthen interpretation of the observations and increase the credibility of the data. The thesis represents a compilation of three original publications. The study presented in Article I characterises the tools and pedagogical arrangements used in teaching with an integrative approach to learning. The study highlighted in Article II explores the teacher perspective on the integrative approach to learning from a curriculum development and teacher autonomy point of view. Finally, Article III describes a study that gives voice to pupils on the integrative approach to learning by examining which practices pupils considered important for working on collaborative and integrative learning tasks. The study utilises triangulation and combines multiple methods of data collection to access a nuanced view of the classroom reality in home economics related to the integrative approach to learning. The results emphasise the role of the teacher. Participating teachers did not feel taking an integrative approach to learning diminished their teacher autonomy but, instead, provided opportunities to develop their professionalism. Teachers assume the role of enabler in the integrative approach to learning for pupils, but only when the teacher communicates the integrative objectives to the pupils and carefully chooses the tools that enhance the integrative approach and the pupils are acquainted with those tools. Also, pupils considered the teacher’s role in making supportive pedagogical choices important when working with a learning task utilising an integrative approach to learning. As a main conclusion, I argue that collaboration is of utmost importance for effectively implementing an integrative approach to learning: through collaboration between teachers, the integrative approach can be used as a tool to develop the school’s collaborative culture. Moreover, collaboration between pupils in integrative learning tasks is important, as pupils considered collaborative ways of working being enhanced by interthinking. Additionally, when the teacher’s instruction through the integrative approach to learning reaches the pupil level and pupils comprehend its meaning can they learn to become integrative thinkers. The results suggested that this work is only beginning in Finnish home economics classrooms. This thesis does not cover all characteristics of the integrative approach to learning and leaves several perspectives for further study. The case study approach offers possibilities for using this study as a steppingstone for developing a school’s collaborative culture, teacher autonomy and lesson implementation towards an integrative approach to learning in home economics but also in other school subjects. Keywords: integrative approach to learning, sociocultural approach, tools, collaboration, diamond ranking method Viime vuosina perusopetuksessa on painotettu tulevaisuuden osaamisen taitoja. Tällaiseksi taidoksi nähdään esimerkiksi suurien kokonaisuuksien hahmottaminen ja niihin liittyvien asioiden vuorovaikutussuhteiden ymmärtäminen. Peruskoulussa tähän pyritään oppimisen eheyttämisellä eli kehittämällä opetusta, jossa eri oppiaineiden tietojen ja taitojen yhdistämistä harjoitellaan. Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa velvoitetaan koulut tarjoamaan oppilaille vähintään yksi eheyttävä monialainen oppimiskokonaisuus vuosittain. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan perusopetuksessa tapahtuvan eheyttävän oppimisen piirteitä kotitalous-oppiaineessa. Tutkimus kytkeytyy sosiokulttuuriseen oppimiskäsitykseen ja painottaa oppilaiden vuorovaikutusta, yhteistyötä ja osallisuutta koulussa. Erilaiset oppimista tukevat välineet nähdään tärkeinä oppimisen välittäjinä. Tutkimuksen empiirisessä osassa toteutettiin kaksi aineistonkeruuta. Ensimmäinen aineisto kerättiin keväällä 2017 kolmesta suomalaisesta peruskoulusta. Oppimisen eheyttämiseen tähtääviä kotitaloustunteja havainnoitiin yhteensä kahdeksan vuosiluokilla 7–9. Lisäksi viittä oppituntien suunnitteluun tai toteutukseen osallistunutta opettajaa haastateltiin. Toinen aineisto koostui kahden samansisältöisen kahdeksannen luokan (oppilaiden ikä 14–15) kotitalousoppitunnin seuraamisesta syksyllä 2019. Näillä eheyttämiseen tähtäävillä oppitunneilla oppilaat arvioivat ja arvottivat kirjallisuuteen perustuvia ja itse kehittelemiään tehtävän tekemiseen edistävästi vaikuttaneita tekijöitä (diamond ranking method). Myös toisessa aineistonkeruussa opettajaa haastateltiin, mutta tätä aineistoa käytettiin pääasiassa datan luotettavuuden varmentamiseksi. Tämä tutkimus koostuu kolmesta osatutkimuksesta. Osatutkimuksessa I havainnoitiin eheyttävän oppimisen välineitä ja pedagogisia tapoja, joita eheyttävän oppimisen edistämiseksi käytettiin. Osatutkimuksessa II tutkittiin opettajien näkemyksiä eheyttävään oppimiseen opetussuunnitelmatutkimuksen ja opettajan autonomian näkökulmista. Osatutkimuksessa III huomio kohdistettiin oppilaiden näkökulmaan, tutkimalla millaisia opetukseen liittyviä toimintatapoja he pitivät tärkeinä yhteistyötä ja eheyttämistä vaativan tehtävän suorittamisessa. Tutkimuksessa hyödynnettiin erilaisia aineistonkeruumenetelmiä, jotta eheyttävän oppimisen näkökulmia voitiin tarkastella monipuolisesti. Tutkimuksen tuloksissa opettajan rooli korostui. Tutkimukseen osallistuneet opettajat eivät kokeneet eheyttävän oppimisen olevan uhka heidän opettajan autonomialleen, vaan kokivat hyötyvänsä sen tarjoamista mahdollisuuksista kehittää omaa opettajuuttaan. Opettajalla on keskeinen tehtävä eheyttävän oppimisen mahdollistajana ja ensisijaisen tärkeää on, että eheyttävän oppimisen tavoitteet sanoitetaan oppilaille ja valitaan oppimiseen välineitä, jotka edistävät oppimisen eheyttämistä. Välineiden tulee olla oppilaille riittävän tuttuja, jotta niitä voidaan hyödyntää oppimisen edistämisessä. Myös oppilaat korostivat opettajan tekemien valintojen vaikutusta onnistuneen eheyttävän oppimisen tukemisessa. Tulokset osoittivat, että yhteistyö on keskeinen edellytys eheyttävän oppimisen onnistumiselle. Opettajien välinen yhteistyö luo mahdollisuuden koko koulun toimintakulttuurin kehittämiselle. Oppilaiden mielestä eheyttävän tehtävän tekemistä kotitaloustunnilla edistivät erityisesti yhdessä ajattelun taidot (interthinking). Keskeistä eheyttävässä oppimisessa on, että oppilas opettajan ohjauksen myötä ymmärtää eheyttävän oppimisen tavoitteen ja merkityksen. Tulokset osoittavat, että tämä työ on kotitalousopetuksessa vasta alussa. Tämä tutkimus ei kata kaikkia eheyttävän oppimisen tarkastelumahdollisuuksia ja aineisto tarjoaakin useita jatkotutkimusaiheita. Tapaustutkimuksena toteutettu tutkimus tarjoaa kuitenkin useasta perspektiivistä tarkasteltuja näkökulmia suomalaista perusopetusta koskettavaan eheyttävän oppimisen teemaan, joita voi hyödyntää niin kotitaloudessa kuin muissakin oppiaineissa. Tuloksia voi hyödyntää useilla eri tasoilla: koulun toimintakulttuurin kehittämisessä, opettajan autonomia −käsitteen tarkastelussa ja oppituntien kehittelyssä kohti eheyttävää oppimista. Avainsanat: eheyttävä oppiminen, sosiokulttuurinen oppimiskäsitys, välineet, yhteistyö, diamond ranking method

Modern technology provides efficient digital platforms to parent-teacher communication. However, little is known about how digital communication (DC) serves the partnership, the delivery of feedback and the passing on of clear information. In this dissertation, Joyce Epstein’s theory of “Overlapping Spheres of Influence” is adopted to examine Finnish parents and teachers views on DC in both urban and rural areas. Study I focused on the application of a new 14-item Digital Communication Scale (DCS) to elicit the views of parents and teachers on how DC serves partnership, feedback and the clarity of messaging. According to the results, the DCS showed a clear three-factor structure. Parents (N=1,123) and teachers (N=118) were satisfied with DC parent-teacher partnership and the exchanging of information. However, the parents believed that they received less encouraging feedback about their children and the teachers experienced communication as more unclear than the parents did. Rural parents and teachers were more positive than their urban peers on how DC fostered their collaboration. Study II investigated the views and expectations of parents (N=400) and teachers (N=80) on the content of DC, and how feedback on pupils should be expressed. The results for teacher well-being were reflected upon. Study indicated that it is important to deliver information about study-related matters and behavioral issues digitally to support the learning of pupils. Teachers should think carefully about the digital feedback they deliver, because parents do not wish to be told about minor or infrequent misbehavior in their children. If a child exhibits frequent behavioral problems or is facing sensitive issues, both parents and teachers prefer to communicate by phone or face-to-face. The findings confirmed that parents and teachers wanted more encouraging feedback on pupils. In sum, respectful DC includes elements of (1) clarity and readability, (2) informativity, frequency and effectivity and (3) quality. Study III examined the predictors of parental (N=1117) contentment with the amount of encouraging digital feedback. According to the results, the pupil´s grade level predicted the strongest parental contentment with encouraging feedback. Second, the parents of pupils in lower-secondary school were more content with the amount of encouraging digital feedback than their peers with children in primary school. Furthermore, a neutral or a positive parental attitude to digital communication predicted higher levels of contentment with the amount of encouraging feedback than experienced by parents with a negative attitude. Third, highly educated parents were less content with the amount of encouraging digital feedback than their less-highly educated counterparts. Nykytekniikka on mahdollistanut digitaalisten alustojen tehokkaan käytön vanhempien ja opettajien yhteydenpidossa. Tutkittua tietoa tarvitaan miten digitaalinen viestintä voi vahvistaa kasvatuskumppanuutta. Digitaalista viestintää on myös kehitettävä palvelemaan opettajan työn arkea. Tässä väitöstutkimuksessa hyödynnettiin Joyce Epsteinin kasvatuskumppanuuden mallia, jonka mukaan vanhempien ja opettajien aktiivinen vuorovaikutus vahvistaa oppilaiden oppimista ja hyvinvointia. Tulokset perustuvat vanhempien (N = 1123) ja opettajien (N = 118) kyselylomakeaineistoon. Tutkimuksen mukaan tutkimusta varten kehitetty kyselylomake (Digital Communication Scale, DCS) soveltui selvittämään vanhempien ja opettajien mielipiteitä digitaalisen viestinnän toimivuudesta. Analyysit osoittivat digitaalisen viestinnän toimivan hyvin kasvatuskumppanuuden vahvistajana vanhempien ja opettajien mielestä. Informatiivisissa asioissa digitaalinen viestintä toimi myös hyvin. Vanhemmat kokivat kuitenkin saavansa vähemmän kannustavaa palautetta lapsistaan kuin opettajat vastasivat antavansa. Vastaavasti opettajat kokivat vanhempia enemmän epäselvää viestintää. Maaseutualueella asuvat vanhemmat ja opettajat olivat tyytyväisempiä digitaaliseen viestinnän toimivuuteen. Tutkimuksen toinen osa selvitti vanhempien (N = 400) ja opettajien (N = 80) toiveita digitaalisen viestinnän sisällöstä. Tuloksia pohdittiin opettajan hyvinvoinnin näkökulmasta. Vanhemmat kokivat vähäpätöisempien käyttäytymiseen liittyvien asioiden informoinnin turhana. Vanhemmat ja opettajat toivoivat viestintää puhelimitse tai tapaamista kasvokkain, mikäli oppilaalla oli suurempia käytöspulmia tai jos aiheet olivat herkkäluontoisia. Tulokset vahvistivat, että vanhemmat toivovat lisää kannustavaa palautetta lapsistaan. Tulosten mukaan laadukas kodin ja koulun välinen digitaalinen viestintä on (1) selkeää ja luettavaa, (2) informatiivista, säännöllistä ja tehokasta sekä (3) monipuolista laadultaan. Tutkimuksessa selvitettiin myös tekijöitä, jotka ennustavat vanhempien (N = 1117) tyytyväisyyttä kannustavan palautteen määrään. Kaikkein tyytyväisimpiä kannustavan palautteen määrään olivat yläkoululaisten oppilaiden vanhemmat, alakoululaisten vanhempiin verrattuna. Seuraavaksi vaikuttavin tekijä oli vanhempien neutraali tai myönteinen suhtautuminen digitaaliseen viestintään. Vanhempien negatiivinen suhtautuminen viestinnän sisältöön ennusti myös tyytymättömyyttä kannustavan palautteen määrään. Kriittisemmin kannustavan palautteen määrään suhtautuivat pidemmälle koulutetut vanhemmat verrattuna vähemmän koulutettuihin vanhempiin.

Participation, reinforcement and resistance A case and action research study on the Aggression Replacement Training (ART) intervention The aim of this case and action research study is to describe the participation of five fourth-grade boys in the Aggression Replacement Training (ART) intervention. The data is mainly qualitative. The data collection methods used in this study were active participant observation, recorded intervention meetings and Multisource Assessment of Social Competence (MASC) questionnaire surveys. Researcher’s aim was also to develop her own professional skills and work by adopting the ART method as part of the teaching of students with special needs. The participants were members of a small group for socially and emotionally challenging pupils in a mainstream school. The researcher had a triple role: an ART instructor, a researcher and a teacher. The study shows that the pupils participated in the intervention but also resisted, for example, being taught social skills. One’s status position in a group can be so strong that it is difficult to learn new behavioral strategies and skills and use them in a familiar context. The study also shows that challenging behavior, such as impulsivity and disruptive behavior, seems to be fairly enduring according to the measurement results. In the peer assessments, there is almost no change in the impulsivity and disruptive behavior of participants. In the final self-assessment, the participants assessed their skills as even weaker than in the first assessment. This may be due to the fact that the participants became more aware of their social skills and were, as a result, able to be more realistic in their final self-assessments. To this end, numerous method guides and materials for teaching prosocial skills have been produced in early childhood education and in schools. Emotional skills have also been studied extensively in recent years. The whole operational culture of schools should be based on common educational aims, so that, for instance, teaching social and emotional skills would not be dependent on individual teachers but rather a joint goal shared by the whole school community. Keywords: ART-Aggression Replacement Training intervention, social competence, social status Osallistumista, vahvistamista ja vastarintaa Tapaus- ja toimintatutkimus ART-aggressionhallintainterventiosta Tämän tapaus- ja toimintatutkimuksen tavoitteena on kuvata viiden neljäsluokkalaisen pojan osallistumista ART-aggressionhallintainterventioon. Aineisto on pääosin laadullinen, sillä se koostuu aktiivisesta osallistuvasta havainnoinnista, tallennetuista menetelmätunneista ja sosiaalisen kompetenssin monitahoarvioinneista (MASK). Tutkijan tavoitteena oli kehittää omaa ammattitaitoaan ja työkäytänteitään ottamalla käyttöön itselleen uuden menetelmän osana erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden opetusta. Tutkijalla on ollut tutkimusprosessissa kolmoisrooli, sillä hän toiminut toisena ohjaajana ART-interventiossa sekä tutkijana ja opettajana. Tutkimuksessa havaitaan, että intervention aikana ilmeni paitsi osallistumista myös vastustusta esimerkiksi opetettavia sosiaalisia taitoja kohtaan. Statusasema ryhmässä saattaa olla niin vahva, että uusien käyttäytymisstrategioiden ja taitojen oppiminen sekä niiden käyttäminen tutussa kontekstissa on vaikeaa. Havaitaan myös, että osallistujien impulsiivisuus ja häiritsevyys, näyttävät tehdyissä mittauksissa varsin pysyviltä. Toveriarvioinneissa osallistujien häiritsevyys ja impulsiivisuus vaikuttavat pysyvän lähes ennallaan. Itsearvioinnissa osallistujat arvioivat taitonsa jopa heikommiksi kuin alkumittauksessa, mikä saattanee johtua siitä, että osallistujat tulevat tietoisemmiksi prosessin aikana omista taidoistaan ja pystyvät näin ollen arvioimaan realistisemmin itseään. Prososiaalisten taitojen opettamiseen varhaiskasvatuksessa ja koulussa on runsaasti erilaisia menetelmäoppaita ja materiaaleja saatavilla. Tunnetaitoja onkin tutkittu viime vuosina runsaasti. Kouluissa tulisi koko toimintakulttuurin nojata yhteisiin kasvatustavoitteisiin, jolloin esimerkiksi tunnetaitojen opetus ja menetelmien käyttöönotto eivät olisi vain yhden opettajan varassa vaan koko kouluyhteisön yhteinen tavoite. Avainsanat: ART-aggressionhallintainterventio, sosiaalinen kompetenssi sosiaalinen status

Primary school pupils’ emotions and actions related emotions during digi-tal content creation project In this qualitative research primary school pupils’ emotions during the collaborative digital content creation project have been studied. Emotions expressed in the learning diaries were examined, and also how the pupils’ actions could be described from an emotional point. The research attaches itself to a constructive paradigm the philosophy of science, and the goal is to understand the phenomenon studied and through it further understanding of the dimensions of digital project work. The research context is a digitalised learning environment and the operating culture within it, and digital content creation while working on an open learning task in which the pupils decide, as a group, the goals, the schedule, the method, and the instruments to be used within the project. It also demonstrates the combining of the role of teacher and researcher and the possibilities that pedagogical freedom gives to scientific research. The research was conducted in two primary school classes in Eastern Finland in the years 2015 and 2020.The materials used were the semi-structured personal learning diaries (N=62), that the pupils produced during the project, and which were analysed using content- and theme analysis. The results of the study were analysed through the relation between actions and feelings using affective science from the psychological aspect, mirroring the results with dimensional modelling, control-value theory of achievement emotions as well as emotions in collaborative learning. The material collected evidenced four actions related to the emotions expressed by the pupils. The actions were named as follows: a) unorganised and unfocused action, b) yielding and backing off, c) attaching or sliding, d) getting along or arguing. Working in a digital learning environment, during the digital content creation project, pupils learned and practiced competence in multiliteracy, ICT-skills, and emotional skills. Pupils used their abilities in problem-solving in many situations. The use of their informal learned digital know-how in schoolwork was evidenced as an added value. The pro-jects produced in a digital environment and in digital form brought the group to interact with humour, playfulness, creativity, and a general feeling of community with each other. This tied the group together and left a positive feeling of the work. The results of the research can be used in planning digital projects for schools and methods of digital teaching and more widely in developing a digital operating culture that takes in consideration pupils’ feelings. Theoretically the research gave further information especially on the importance of digitalisation and pupils feelings in communal working. Keywords: emotions, digital project, collaborative learning, digital content creation Tässä laadullisessa tutkimuksessa on tarkasteltu alakouluikäisten oppilaiden ilmaisemia tunteita yhteisöllisen digitaalisen sisällöntuotannon projektin aikana. Tutkimuksessa on selvitetty mitä tunteita oppilaat ilmaisevat oppimispäiväkirjoissaan sekä miten oppilaiden toimintaa voidaan kuvailla tunteiden näkökulmasta. Tieteenfilosofisesti tutkimus kiinnittyy konstruktivistiseen paradigmaan ja tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää tutkittavaa ilmiötä ja sitä kautta tuoda lisää tietoa digitaalisen projektityöskentelyn ulottuvuuksista. Tutkimuksen kontekstina toimii digitalisoitunut oppimisympäristö ja toimintakulttuuri sekä digitaalinen yhteisöllinen sisällöntuotannon projekti, jossa oppilaat työskentelevät ryhmissä avoimen oppimistehtävän parissa määritellen ryhmänä tavoitteensa, aikataulunsa, toimintatapansa ja työvälineensä. Tutkimus on myös osoitus opettaja-tutkija-roolin yhdistämisestä ja pedagogisen vapauden tarjoamista mahdollisuuksista tieteelliselle tutkimukselle. Tutkimukseen osallistui kaksi itäsuomalaisen alakoulun luokkaryhmää vuosina 2015 ja 2020. Aineistona käytettiin oppilaiden projektien aikana tuottamia henkilökohtaisia puolistrukturoituja oppimispäiväkirjoja (N=62), joita analysoitiin sisällönanalyysin ja teemoittelun keinoin. Tutkimuksen tuloksissa tarkasteltiin toiminnan ja tunteiden suhdetta hyödyntäen tunteiden dimensiomallia ja kontrolliarvoteoriaa sekä tarkastellen tunteita ja sosiaalista ympäristöä yhteisöllisen oppimisen tutkimuksen kautta. Aineistosta nousi erityisesti esille neljä toimintoa, jotka ovat suhteessa oppilaiden ilmaisemiin tunteisiin. Toiminnot nimitettiin seuraavasti; a) häröily ja säätäminen, b) joustaminen tai perääntyminen, c) kiinnittyminen tai luistaminen, d) sovussa oleminen tai riiteleminen. Digitaalisuuden ja digitaalisen sisällöntuotannon projekteissa oppilaat harjoittelivat erilaisia taitoja kuten monilukutaito, TVT-taidot ja tunnetaidot. Oppilaat käyttivät myös ongelmanratkaisukykyään monissa tilanteissa. Vapaa-ajan digitaalisen osaamisen hyödyntäminen osana koulutyöskentelyä nousi esille yhtenä oppilaiden oman kontrollin ja tehtävän arvon lisääjänä. Ryhmälle digitaalisessa ympäristössä ja digitaalisilla välineillä toteutetut sisällöntuotannon projektit yhteisöllisen työskentelyn sekä etenkin luovuutta ruokkivan huumorin, leikillisyyden ja yhdessä viihtymisen elementtien näkymisen ryhmän työskentelyssä. Tämä sitoi ryhmää yhteen ja tarjosi myönteisiä kokemuksia työskentelystä. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää perusopetuksessa digitaalisten työskentelytapojen ja digitaalisten projektien suunnittelussa sekä laajemmin myös oppilaiden tunteet huomioon ottavassa yhteisöllisessä digitaalisen toimintakulttuurin kehittämisessä. Teoreettisesti tutkimus antoi lisätietoa erityisesti digitaalisuuden merkityksestä yhteisölliselle työskentelylle ja oppilaiden kokemiin tunteisiin siinä. Avainsanat: tunteet, digitaalinen projekti, yhteisöllinen työskentely, digitaalinen sisällöntuotanto

The aim of this dissertation is to study children’s supervised after-school activities organised in educational spaces. For this purpose, the researcher conducted an ethnographic field study by attending after-school activities to observe and discover what kind of activities are arranged, how children perceive and narrate their afternoons. The methodology consisted of participatory observation, together with review and photo elicitation interviews of photographs taken by the children. The ethnographic research data is complemented by an analysis of documentary data on after-school activities. The research is a study in educational sciences with emphasis on the new social studies of childhood. Children’s photographs and interpretation of the images, as well as writing about them, are the key questions in this research, which emphasises the significance of children’s views, and considers children active agents and data producers and constructors of their own childhoods. The goal of the research is to understand the structure of children’s afternoons and how children themselves construct their afternoons. How do children photograph and narrate their after-school activities? How do we interpret children’s photographs and photo stories and how do we write about them? The research is composed of five publications and a summary. The first publication addresses questions raised about the nature of after-school activities and children’s free time. The second one studies documents governing the after-school setting. The third publication approaches the after-school activities from a parti-cipatory viewpoint. After careful consideration of the methodology for interpreting visual ethnographic data the first analyses were performed. The fourth publication reflects on the institutional leisure of children. Children’s views, objectives set for after-school activities and the tension between them are studied. The fifth publication is a study of the challenges in analysing, verbalising and writing about photographs, particularly those taken by children, including presentation of and theorising with some of the images. Use of visual methods in ethnographic research with children offer alternative perspectives into children’s worlds, experiences and meaning making. The photo elicitation method, also called ‘talking pictures’ gave the children a free hand in photographing and narrating their afternoons. However, children’s activities and photographing were somewhat constrained by the institutional environments. The aim was to keep the photographic data as open as possible by scrutinizing them from a number of perspectives. The concepts of territory and territoriality helped recognise various structures of the after-school activities, peer relationships of children, use of spaces and ways of acting. The photo elicitation method opened up an opportunity to see and hear children’s own views. The concept of Punctum exposed ways that children broke institutional practices, while the concept of the Decisive Moment enabled narration of events depicted in the images. Writing and theorising with images, as ‘a plugging of theory into data into theory’, photo elicitation as well as the concepts of Punctum and the Decisive Moment constituted a set of theoretical tools for contemplation, providing deeper insight into the photographic data and helping to transform meanings conveyed by images into writing. Analysis of the photographic data increases understanding of what is important to children, what kind of activities go on simultaneously during the supervised afternoons, what the institutional practices are and how children settle into them. One of the questions that came up during the research was the tension between children’s self-selected creative play and activities that are supervised and controlled, the serious and non-playful element of children’s leisure. Friends and uninterrupted play with friends were indicated as the most important thing in the photos and photo talks with the children. Analysis of the documentary data, on the other hand, explored the organisational principles of after-school activities, their history and grounding and how they became a part of the wellbeing debate. While safety, protection and wellbeing were highlighted as the primary criteria for the activities, also learning and educational objectives were considered important. It is therefore vital to discuss how institutional after-school activities should be constructed, what kind of an environment the after-school setting provides, whether or not children are being seen and heard and what children’s opportunities for participation and agency are. ________________________________________ Keywords: after-school activities, childhood, childhood studies, children, ethnography, photograph, photographing, photo elicitation, visual methods Tämän väitöskirjan tavoitteena on tarkastella lasten iltapäiviä koulun tiloissa järjestetyssä iltapäivätoiminnassa. Tutkimuksessa lähdetään iltapäivätoiminnan kentälle havainnoimaan ja tekemään etnografista tutkimusta, katsomaan millaista toimintaa koululaisten iltapäivätoiminta on, miten lapset sitä valokuvaavat ja miten he siitä kertovat kuvista käydyissä keskusteluissa. Iltapäivätoimintaa käsittelevien dokumenttien analysoiminen täydentää etnografista aineistoa. Tausta-aineistona on kädentaitopajassa tuotettu aineisto. Tutkimus paikantuu yhteiskuntatieteellisesti orientoituneeseen lapsuudentutkimuksen kenttään. Tutkimuksessa pidetään tärkeänä lasten näkökulmien esiin tuomista ja nähdään lapset aktiivisina tiedontuottajina ja omien lapsuuksiensa rakentajina. Lasten ottamiin valokuviin ja valokuvien tulkintaan sekä kuvista kirjoittamiseen liittyvät kysymykset ovat tutkimuksessa keskeisiä. Tutkimus koostuu viidestä osajulkaisusta ja yhteenveto-osasta. Ensimmäinen osajulkaisu nostaa esiin iltapäivätoiminnan ja lasten vapaa-ajan luonteeseen liittyviä kysymyksiä. Toisessa osajulkaisussa tarkastellaan iltapäivätoiminnan yhteiskunnallisia lähtökohtia ja toimintaa määrittäviä dokumentteja. Kolmannessa osajulkaisussa lasten iltapäiviä lähestytään osallistumisen näkökulmasta. Valokuva-aineiston analyysia varten kehitellään analyysivälinettä ja tehdään alustavia analyyseja. Neljännessä osajulkaisussa näkökulmana on lasten institutionaalinen vapaa-aika. Sitä tarkastellaan lasten näkemysten ja iltapäivätoiminnalle asetettujen tavoitteiden sekä näiden välisten jännitteiden kautta. Viidennessä osajulkaisussa pohditaan, kuinka analysoida lasten ottamia valokuvia ja kirjoittaa niistä sekä miten lähestyä näitä kysymyksiä metodologisesti. Visuaalisten menetelmien käyttö lasten kanssa tehtävässä etnografisessa tutkimuksessa tarjoaa vaihtoehtoisia näkymiä lasten maailmoihin, kokemuksiin ja merkityksenantoon. Aineiston tuottamiseen käytettiin photo elicitation -menetelmää, joka nimetään tutkimuksessa ’keskusteleviksi kuviksi’ ja ’keskusteluksi kuvien kanssa’. Se antoi lapsille mahdollisuuden kuvata ja kertoa iltapäivänsä haluamallaan tavalla. Institutionaalisissa ympäristöissä lasten toiminnalle ja valokuvaamiselle on kuitenkin myös rajoitteita. Valokuvien tulkinnat pyrittiin pitämään mahdollisimman avoimena ja kuvia tarkasteltiin monista eri näkökulmista. Tilan jakamiseen liittyvien territorion ja territoriaalisuuden käsitteiden kautta valokuvista hahmottui iltapäivätoiminnan rakenteita ja lasten välisiä sosiaalisia suhteita sekä tilan käyttämisen ja toimimisen tapoja. ’Keskustelevat kuvat’ -menetelmä avasi mahdollisuuden nähdä ja kuulla lasten omia näkemyksiä. Punctum-käsitteen avulla tuli esiin tapoja, miten lapset rikkoivat institutionaalisia käytäntöjä. Ratkaisevan hetken -käsitteen kautta oli mahdollista kuvailla tapahtumien läsnäoloa valokuvissa. Kirjoittaminen ja teoretisointi kuvien kanssa, ’keskustelevat kuvat’ -menetelmä, punctum- ja ratkaisevan hetken -käsitteet yhdessä, toimivat teorian tarjoamina ajattelun apuvälineinä, jolloin ne auttoivat ymmärtämään tarkasteltavana olevaa etnografista valokuva-aineistoa ja kääntämään valokuvien välittämiä merkityksiä kirjoitukseksi. Valokuva-aineiston analyysi toi esiin lapsille tärkeitä asioita, institutionaalisia käytäntöjä ja niihin asettumista. Kaikkein tärkeimmiksi asioiksi lasten ottamissa kuvissa ja heidän kanssaan käydyissä kuvakeskusteluissa osoittautuivat kaverit ja kaverien kanssa rauhassa leikkiminen. Dokumenttiaineiston analyysi toi puolestaan näkyviin, miten iltapäivätoiminta kytketään osaksi hyvinvointipuhetta. Yksi tutkimuksen aikana esiin noussut kysymys on lasten omaehtoisen toiminnan ja leikin sekä valvotun ja ohjatun toiminnan välinen jännitteinen suhde. Iltapäivä-toiminnan taustalla korostuvat erityisesti turvallisuuteen, suojeluun ja hyvinvointiin, mutta myös oppimiseen ja koulutukseen liittyvät tavoitteet, lasten vapaa-ajan vakavahenkisyys. Siksi on olennaista keskustella, millaiseksi iltapäivätoiminta institutionaalisesti rakennetaan, millainen iltapäivätoiminnan ympäristö on, kuinka lapset tulevat kohdatuiksi ja kuulluiksi sekä millainen osallistuminen ja toimijuus heille on mahdollista. ________________________________________ Avainsanat: etnografia, iltapäivätoiminta, keskustelevat kuvat, lapset, lapsuudentutkimus, lapsuus, valokuvat, valokuvaus

Assessment and feedback are quintessential components of learning. If used properly, they can advance learning in myriad ways. The national core curriculum for general upper secondary education (2016) underlines that feedback is a crucial aspect of the relationship between a student and a teacher. With teacher feedback, students receive valuable information on their learning, how they have achieved their goals, and what they should do next. Likewise, the core curriculum describes the importance of diverse assessment practices. However, international research has established that there has been a lack of feedback in education. Therefore, this study was conducted to explore Finnish general upper secondary students’ perceptions of teacher assessment and feedback practices. This thesis comprises three sub-studies, for which a survey was used to collect the data. Both quantitative and qualitative methods were used. The purpose of sub-study I was to investigate students’ perceptions of assessment and feedback in general upper secondary schools. This study did not focus on specific subjects. Rather, the purpose was to explore general perceptions about assessment and feedback. The data (N=918) consisted of closed and open-ended questions, which were analysed using deductive content analysis and oneway ANOVA. The results showed that teachers tend to rely heavily on exams and that assessment in general is one-sided. The students also reported a lack of feedback although differences exist between teachers and subjects. Sub-study II focused on students’ perceptions of feedback in Swedish and English courses. The objective was to ascertain whether the perceptions differ between proficiency levels. The data (N=255) consisted of closed-ended answers, which were analysed using one-way ANOVA, one-way MANOVA, and exploratory factor analysis. Based on the analyses, it could be noted that no differences were found in English courses, whereas higher proficiency students in Swedish courses were more willing to correct their mistakes, found teacher feedback to be more useful, and received more feedback compared to lower-level students. A moderate correlation was found between proficiency level and the usefulness of feedback. The main aim of sub-study III was to explore the kind of feedback students find encouraging, and how they consider feedback to be one of several teacher assessment practices. The data (N=282) comprised one open-ended question and one closed-ended question with nine items. Inductive content analysis, oneway ANOVA, and one-way MANOVA were used in the analysis of the data. The results showed that feedback on the content of work is perceived as encouraging, particularly feedback on how to improve the work. Students related teacher assessment practices primarily to assessing exams and giving course grades. Feedback was not regarded to be an important teacher assessment practice. In conclusion, it can be stated that the current assessment and feedback practices give rise for concern. Assessment practices are not as diverse as the core curriculum stipulates, and the amount of feedback is limited. It also seems that feedback has not been useful for every student and that students have not internalised the role of feedback in teacher assessment practices. Therefore, the role of feedback about diverse assessment and feedback practices should be advocated more in teacher education, and in-service training for teachers is needed. Keywords: feedback, assessment, foreign languages, general upper secondary education Arviointi ja palaute edistävät asianmukaisesti toteutettuina oppimista monin tavoin. Lukion opetussuunnitelman perusteet (2016) korostaa palautteen merkitystä opettajan ja opiskelijan suhteessa. Opettajan palautteen avulla opiskelija saa arvokasta tietoa oppimisestaan ja siitä, miten hän on saavuttanut tavoitteet, ja mitä hänen tulisi tehdä seuraavaksi. Perusteissa myös todetaan monipuolisen arvioinnin tärkeys. Aiempi kansainvälinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että palautetta annetaan niukasti. Niinpä tämän väitöskirjan tarkoitus oli kartoittaa suomalaisten lukiolaisten käsityksiä opettajien arviointi- ja palautekäytänteistä. Tämä väitöskirja koostuu kolmesta tutkimuksesta, joissa aineisto kerättiin kyselyllä. Aineiston analyysiin käytettiin sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Ensimmäisessä osatutkimuksessa kartoitettiin lukiolaisten käsityksiä arvioinnista ja palautteesta. Tutkimuksessa ei tutkittu yksittäisiä oppiaineita, vaan tarkoitus oli kartoittaa yleisiä käsityksiä arvioinnista ja palautteesta. Aineisto koostui 918 lukiolaisten vastauksista suljettuihin ja avoimiin kysymyksiin. Aineisto analysoitiin käyttäen deduktiivista sisällönanalyysiä ja varianssianalyysiä. Tulokset osoittivat, että opettajat käyttävät arvioinnissa sangen paljon kokeita ja että arviointi ylipäätään on yksipuolista. Opiskelijat myös kokivat, etteivät he saa tarpeeksi palautetta, vaikka eroja on havaittavissa opettajien ja oppiaineiden välillä. Toinen osatutkimus keskittyi opiskelijoiden käsityksiin palautteesta ruotsin ja englannin kursseilla. Tavoite oli tutkia, eroavatko kielitaidon eri tasoilla olevien opiskelijoiden käsitykset toisistaan. Aineisto (N=255) koostui suljetuista kysymyksistä, jotka analysoitiin käyttäen varianssianalyysiä, monen muuttujan varianssianalyysiä ja eksploratiivista faktorianalyysiä. Tulokset osoittivat, että opiskelijoiden taitotason mukaisia eroja ei esiintynyt englannissa, mutta korkeamman tason opiskelijat ruotsissa olivat halukkaampia korjaamaan itse virheensä, kokivat opettajan palautteen hyödyllisemmäksi ja kokivat saavansa enemmän palautetta verrattuna matalamman taitotason opiskelijoihin. Taitotason ja palautteen hyödyn välillä havaittiin kohtalainen korrelaatio. Kolmannen osatutkimuksen tavoitteena oli tarkastella, millainen palaute on lukiolaisten mielestä kannustavaa ja miten he mieltävät palautteen osana opettajan arviointityötä. Aineisto koostui 282 opiskelijan vastauksesta, jotka analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä, varianssianalyysillä ja monen muuttujan varianssianalyysillä. Analyysit osoittivat, että palaute työn sisällöstä on lukiolaisten mielestä kannustavaa, erityisesti jos palaute keskittyy parannusehdotuksiin. Opiskelijat kokivat opettajan arviointityön olevan pääasiassa kokeiden arvioimista ja kurssiarvosanojen antamista. Palautetta ei pidetty tärkeänä osana opettajan arviointityötä. Kaiken kaikkiaan tulosten perusteella voidaan todeta, että nykyisiä arviointi- ja palautekäytänteitä tulisi kehittää. Arviointi ei ole niin monipuolista kuin lukion opetussuunnitelman perusteet edellyttää, ja palautetta saadaan niukasti. Kaikki opiskelijat eivät myöskään ole kokeneet palautetta hyödylliseksi eivätkä sisäistäneet palautteen asemaa opettajan arviointityössä. Siispä palautetta tulisi painottaa enemmän sekä opettajankoulutuksessa että kentällä toimivien opettajien täydennyskoulutuksessa. Avainsanat: palaute, arviointi, vieraat kielet, lukiokoulutus

Verkko-oppimisympäristöjen suosio kasvaa kiihtyvällä tahdilla maailman laajuisesti ja samaan aikaan tarve uusille lähestymistavoille verkko-oppimisen ja -opetuksen kehittämisessä ja tutkimuksessa on kasvanut. Vaikka lokitiedot mahdollistavat verkkokäyttäytymisen tutkimisen, on tätä mahdollisuutta hyödynnetty verkko-oppimisen ja -opetuksen tutkimuskontekstissa verrattain vähän. Tutkimuksessa hyödynnettiin lokitietoja verkkokurssin arvioinnissa ja kehittämisessä MOOC-ympäristössä. Tässä artikkelissa kuvataan oppimisprosessia lokitietojen avulla sekä pohditaan sitä, minkälaista ymmärrystä oppimisesta lokitiedot voivat tuottaa ja miten tällaisen tiedon voisi tulevaisuudessa valjastaa oppimisen tueksi. Tutkimusaineisto koostui matematiikan opettajien (N=58) täydennyskoulutusverkkokurssin lokitiedoista. Tutkimustulokset osoittavat, että syvällisemmät tai enemmän aikaa vaativat aktiviteetit keskeyttävät yhtenäisen opiskelun herkemmin kuin esimerkiksi videoluennot. Lyhytkestoiset videot ja nopeasti vastattavat kyselyt sen sijaan sitouttavat osallistujia yhtenäiseen opiskeluun. Vaikka suoristustavoissa on yksilöllisiä eroja, verkkokurssin kehittämistarvetta on mahdollista arvioida lokitietojen avulla. Esitämme artikkelissa vision siitä, kuinka tulevaisuudessa lokitiedot voisivat automaattisesti analysoitua, järjestelmä tunnistaisi oppimisprofiileja ja verkko-oppimisympäristö muokkautuisi automaattisesti tunnistettujen opiskelutaipumusten mukaan. Kun prosessiin yhdistetään tekoäly myös profilointialgoritmi kehittyisi automaattisesti käyttäjädatan kasvun myötä. In English Web-based learning enviroments have become increasingly popular world-wide. At the same time, the need for new approaches to both supporting and investigating teaching and learning have emerged. Although log information enables research of online behavior, this opportunity is not used to its full potential in the context of web-based teaching and learning. This research utilized log information in the assessment of a MOOC course and its development. This article describes the learning process with the help of log information. It also envisions what kind of understanding of the learning process log information can provide and how this understanding may be harnessed to support learning in the future. The data consisted of the log information of mathematic teachers (N=58) participating in an online continuing training course. The results show that in-depth time-consuming activities interrupt studying more easily than video lectures for example. Short videos and quick queries engage the participant in more coherent study. Although there are individual differences in the studying, less well-functioning teaching content and tasks can be recognized through log information. We present a vision of how log information can be automatically analyzed; the system would recognize learning profiles and the online environment would automatically modify itself according to the profile. When AI (artificial intelligence) is utilized the profiling algorithm would develop automatically as user data accumulates. Fulltext in Finnish.

The character of religious education was widely discussed during the planning stage of comprehensive school in the late 1960s and in the early 1970s. This study aims at adding the teachers’ own voice to the overall view. Its main question is what shared issues there were in the career trajectories of RE teachers born in the 1930s at the outset of comprehensive school. This study examines the career trajectories of the Finnish Religious Education (RE) teachers via an autobiographical retrospective approach and via archival materials from the aforementioned decades. The research data consists of retrospective narratives written by now-retired Finnish RE teachers born in the 1930s (N = 62). The data was collected in 2011 and analyzed with methods of qualitative content analysis. The first part of the study asks what important aspects teachers promoted when the new school system was born and what kind of an overall picture could be illustrated. The second one asks what kind of challenges RE teachers faced and solved. The third one is about the relationship between one’s reli-gious background and professionality in career trajectories while the fourth one is centered on RE teachers’ career orientations. According to these studies, the confessionality of RE was the major concern for teachers. They started to defend it and initiated a strong focus on pedagogical development in their work as a response for the societal demands and challenges that they faced as far as RE as a subject was concerned. Most of the teachers had been affiliated with the revivalist movements in some point of their life but they kept their personal religious life distinctively apart from their professional role as teachers. The fourth article represents four examples of the teachers’ ways to tell about their respective career trajectories including religious aspects, youth support, pedagogical development, and political activities in associations. Together, these four articles state that teachers have perceived their subject as a very special and valuable one while finding it notably challenged by political discussions. They defended it mostly by developing their pedagogical abilities and related instruction. They started to develop pedagogy, professional skills, and learning material in order to prove their high level of competence and professionality as well as the equally high quality of the teaching materials and subject contents to show in so doing that RE brought as valuable a contribution to the curriculum and to general education as the other subjects did. Uskonnonopetuksen luonteesta keskusteltiin peruskoulua kaavailtaessa 1960 ja 1970-lukujen taitteessa sekä peruskoulun alkaessa. Aiemmassa tutkimuksessa on nähtävissä tätä yhteiskunnallista ja koulupoliittista keskustelua, jossa tarkastellaan erityisesti opetusmallia. Alan tutkimus ei juurikaan tarkastele opettajien omaa ääntä ja kokemusta näistä vaiheista. Tämä tutkimus pyrkii osaltaan täydentämään kuvaa historiasta opettajien muistelukerronnan oman äänen kautta. Kokoavana tutkimusnäkökulmana tässä tutkimuksessa on se, mitkä seikat ovat keskeisiä 1930-luvulla syntyneiden uskonnonopettajien urapolkuun kohdistuvissa narratiiveissa peruskoulun syntyvaihetta kuvattaessa. Tutkimuksen kirjoitelma-aineisto kerättiin vuonna 2011 lähettämällä 1930-luvulla syntyneille uskonnonopettajille kutsu osallistua tutkimukseen. Tutkimukseen osallistui 62 opettajaa. Kirjeessä opettajia pyydettiin kirjoittamaan kertomus omasta elämänurastaan uskonnonopettajina. Tätä muistelukerronta-aineistoa käsiteltiin laadullisen sisältöanalyysin avulla. Kirjoitelma-aineiston lisäksi hyödynnettiin aiemmin tutkimuksessa tuntemattomia arkistolähteitä Ensimmäisen osatutkimuksen tutkimuskysymys on, mitä uskonnonopettajien ajamat näkökulmat olivat uuden koulumallin syntyessä ja millainen kokonais-kuva syntyprosessista voidaan muodostaa dokumentaation varassa. Toisen osa-tutkimuksen tutkimuskysymys on, millaisia haasteita uskonnonopettajat kohtasivat työssään ja miten he ratkaisivat ne. Kolmas osatutkimus tarkastelee sitä, miten henkilökohtaisen vakaumuksen ja professionaalisuuden suhde tuli esille opettajien urakertomuksissa. Neljäs osatutkimus tarkastelee sitä, millaisia ovat 1930-luvulla syntyneiden uskonnonopettajien opetusuraorientaatiot. Näiden osatutkimusten aineistoanalyysien pohjalta tuloksena voidaan todeta, että tunnustuksellisuus oli uskonnonopetuksen keskeinen kysymys opettajille. He alkoivat puolustaa tunnustuksellisuutta. Työssään opettajat keskittyivät pe-dagogiseen kehittämiseen vastauksena oppiaineen yhteiskunnallisiin ja koulu-poliittisiin haasteisiin. Useimmilla opettajilla oli herätysliiketausta jossakin elämänsä vaiheessa, mutta he erottivat uskonnollisen puolensa selkeästi ammat-tiroolistaan opettajana. Neljäs artikkeli esittää neljä opetusuran orientaatiota, joiden kautta elämänurista kerrotaan. Opettajat jakautuvat uskonnollisiin toimi-joihin, pedagogiikan kehittäjiin, kasvattajiin ja oppiaineen edun ajajiin. Väitöstutkimuksen tulosten pohjalta voidaan sanoa, että opettajat kokivat kertomuksissaan oppiaineen merkittävänä ja erityisenä. He kokivat, että se oli haastettu poliittisissa keskusteluissa, ja puolustivat oppiainettaan ennen kaikkea ammatillisten taitojen ja oppiaineen kehittämisen kautta. Kehittämistyön tarkoituksena oli todistaa, että uskonto on samalla lailla korkeatasoinen oppiaine kuin koulun muutkin oppiaineet ja tukee siten koulun kokonaisuutta.

Argumentointi on tunnistettu tärkeäksi koulutuksen tavoitteeksi, minkä vuoksi sitä on painotettu luonnontieteiden opetuksessa. Painotus on avannut lupaavia mahdollisuuksia, mutta myös ongelmia, joiden ymmärtämiseksi tarkastelemme neljää argumentoinnin mallia. Tavoitteena on ymmärtää, millaisella mallilla voitaisiin kattavasti kuvata fysiikan tiedon argumentointia opettajakoulutuksen kontekstissa. Toulmin kuvaa argumentin rakennetta ottamatta kantaa sisältötiedon oikeellisuuteen. Böttcher ja Meisert kuvaavat argumentointia selitysmallien kehittymisen näkökulmasta. Sampson tarkastelee argumentointia koulukokeellisuuden näkökulmasta. Sandoval ja Millwood käsittelevät argumentin käsitteellistä ja episteemistä laatua. Argumentointimallit ovat ansiokkaita, mutta riittämättömiä fysiikan tiedon luonteen kuvaamiseksi. Niistä puuttuu muun muassa fysiikan tiedonmuodostuksen kannalta keskeinen teorialähtöisen päätelmän näkökulma. Fysiikan tiedon argumentointiin tarvitaankin fysiikan tiedon luonteesta kumpuava malli. Argumentation Models in Illustrating Physics Knowledge Abstract Understanding scientific argumentation is an important educational goal. To emphasize argumentation in science class, we need suitable models to illustrate what argumentation is. We review four argumentation models to find perspectives for specifically physics argumentation. Toulmin’s model identifies argumentative moves. Böttcher and Meisert see argumentation as comparing data and explanatory models. Sampson looks at the use of evidence. Sandoval and Millwood study the conceptual and epistemic quality of an argument. Deductive reasoning, which is a relevant part of physics knowledge, is not for example lacking in some argumentation models. Physics argumentation needs a model, which raises from the nature of physics knowledge. Keywords: argumentation, argumentation models, physics