Search

”Palveleva johtajuus varhaiskasvatuksessa” on kasvatustieteen alan toimintatutkimus, jonka tavoitteena on selvittää palvelevan johtajuuden toteutumista ja kehittymisprosessia kunnallisen varhaiskasvatuksen organisaatiossa. Tutkimus on työelämälähtöinen, ja siinä korostuu teorian ja käytännön liittouma. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat liittyvät kontekstuaalisesti rakentuvaan johtajuuteen sekä palvelevan johtajuuden viitekehykseen. Kunnallisen varhaiskasvatuksen johtajuus kietoutuu suomalaisen kuntajohtamisen perinteeseen makrotasolla sekä varhaiskasvatuksen erityispiirteisiin ja toimintakulttuuriin mikrotasolla. Palveleva johtajuus on ihmislähtöistä ja eettistä johtajuutta. Palveleva johtaja tukee työntekijän kasvua ja kehitystä sekä varhaiskasvatuksen perustehtävän toteuttamista. Tutkimuksen ontologiset ja epistemologiset perusteet tulevat pääosin sosiaalisesta konstruktionismista. Tutkimus rakentuu humanistiselle ihmiskäsitykselle. Tutkimusympäristönä oli Lapuan kaupungin varhaiskasvatus. Tutkimusaineisto kerättiin kunnallisen varhaiskasvatuksen eri tasoilta: sivistyslautakunnan poliittiselta tasolta, varhaiskasvatuksen eri johtamistasoilta ja henkilöstöltä. Tutkimusaineisto koostui ryhmähaastatteluista, kyselyistä sekä johtajien reflektiivisistä kirjoituksista. Laadullinen aineisto ja kyselyjen avoimet vastaukset analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia käyttäen. Palvelevan johtamiskulttuurin rakentuminen oli yhteisöllinen ja osallistava prosessi. Prosessi käsitti varhaiskasvatuksen johtamiskulttuurin lähtöanalyysin ja rakenteiden tarkastelun, joita peilattiin palvelevan johtajuuden tavoitteisiin. Johtamiskulttuurin muutoksen tavoitteenasettelua ohjasivat varhaiskasvatuksen perustehtävä ja palvelevan johtajuuden viitekehys. Prosessin dynaamisina tekijöinä toimivat katalyyttinen, reflektoiva ja vastavuoroinen toiminta. Tutkimustulosten mukaan varhaiskasvatuksen johtajat painottivat ihmislähtöistä johtamista ja päivittäisjohtamista. Päättäjien päätöksentekoa ohjasivat ensisijaisesti taloudelliset faktat. Palvelevan johtajuuden toteutumisessa korostuivat henkilöstön vastuuttaminen, suunnan näyttäminen ja voimaannuttaminen. Tulosten mukaan palveleva johtajuus osoittautui soveltuvan kasvatuksellisen organisaation johtamiseen, jossa moraali ja arvot sekä ihmisyyteen kasvattaminen ovat vahvasti läsnä. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa sovellettavissa olevaa tietoa päättäjille, asiantuntijoille ja kouluttajille, kuten myös johtajille ja muille työntekijöille paremman johtajuuden ja työelämän kehittämiseen. Toivon, että väitöskirjani herättää myös yhteiskunnallista keskustelua palvelevan johtajuuden arvosta. Servant leadership in early education is an action research in the field of education science, examining how servant leadership is applied and developed within the municipal organisations for early childhood education and care (ECEC). The research is working life oriented; hence it underlines the interaction between theory and practice. The theoretical foundations for the research are laid down in the constructive leadership model and the framework of servant leadership. Municipally organised early education in Finland benefit from leadership theories both on macro and microlevels. Servant leadership is considered as humane and ethical. The theory of servant leadership supports both the development and the growth of an employee, as well as aspires to fulfil the mission of ECEC. Social constructionism provides the ontological and epistemological basis for the research, and the study is founded on a humanist conception of human beings. The context of the research was the ECEC services of the city of Lapua, Finland. The research data were collected from the organizational layers of the ECEC. The first layer was the Education Board of the City Council, representing the political level of the city decision-making. Second level was operational, namely, leaders of the ECEC, and the third level the employees in the ECEC. The data collection methods included focus group interviews, surveys, and reflective essays written by the leaders. The qualitative data and the answers to the open-ended questionnaire questions were analysed with the theory-driven content analysis. The construction process of a servant leadership model in the organization was a collective and inclusive. It consisted of an initial analysis of the management culture and its structures in the city. Those results were compared to the theoretical objectives of the servant leadership framework. The objectives to be achieved in the management culture were set in the mission statement of the ECEC and the theoretical framework of the servant leadership. The role of the researcher was that of a catalyst, and the dynamics of the process were created by the reflections and interactions between the participants and the researcher. Findings of the study indicate that the leaders in the ECEC found the humane perspective into leadership and daily management practices as the most important aspects in their own leadership, whereas decision-makers regarded financial indicators as their primary guiding force concerning their work as policy makers. The most underlined aspects of servant leadership were the delegation of tasks to employees, showing the direction for future, and empowerment. According to the findings, servant leadership seems to be applicable in the leadership of an educational organization in which the core characteristics are based on morals, values and on the ambitious objectives of humane education and development. The objective of the study was to provide decision-makers, experts and trainers as well as leaders and employees with knowledge applicable in their work practice to enhance the positive development of working life. Furthermore, the thesis aims at to fostering discussion on the value of servant leadership in the societal context of leadership.

Tutkimukseni ydinkäsitteet ovat dialogi ja dialogisuus. Dialogista opettamista ja dialogia oppitunneilla on suomalaisessa koulukontekstissa tutkittu empiirisesti useimmiten vuorovaikutuksen näkökulmasta tai tietynlaisina opetusmenetelminä. Dialogifilosofiaan – kohtaamiseen – pohjautuvat tutkimukset ovat olleet enimmäkseen teoreettisia. Oppituntikeskustelujen dialogisten tapahtumien yksityiskohtainen analyysi, yhtä aikaa sekä keskustelun että kohtaamisen näkökulmasta, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Väitöskirjani täyttää tätä aukkoa. Tarkastelen dialogia ja dialogisuutta sekä teoreettisesti että empiirisesti yhteisenä merkitysten luomisena, kohtaamisena ja maailmassa olemisen tapana. Tutkimukseni peilaa dialogisuutta filosofian, kielitieteen, kognitiotieteen, sosiaalitieteiden ja pedagogiikan näkökulmista. Pyrkimyksenäni on laajentaa keskustelua dialogisesta kasvatuksesta, opettamisesta ja oppimisesta erittelemällä ja käsitteellistämällä niitä tekijöitä, jotka tekevät opettajan käytännön toiminnasta aidosti dialogista – vilpittömän kohtaamisen, toisen ainutkertaisuuden kunnioittamisen tasolla. Tutkimuskohteinani ovat oppituntien dialogiset tapahtumat ja niitä dialogisiksi määrittävät ydinseikat. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitkä ovat ne reunaehdot, jotka mahdollistavat dialogiset kohtaamiset pedagogisissa tilanteissa? 2. Millaisilla valinnoilla ja vastauksilla opettaja ohjaa oppituntikeskustelua avaten tilaa dialogille, kun dialogisuuden reunaehdot täyttyvät? Tutkimusotteeni on etnografinen. Keräsin tutkimusaineistoni osallistuvana havainnoijana italialaisella peruskoululla vuosina 2012–2015. Havainnoimani opettajat toteuttivat keskustelevaa didaktiikkaa, joka perustuu inkluusioon ja jokaisen lapsen kunnioittamiseen ainutlaatuisena persoonana. Keskusteleva didaktiikka ohjaa lapsia ja nuoria syvälliseen ja kriittisen ajatteluun, huolenpitoon ja mielekkääseen oppimiseen. Pääasiallinen aineistoni on syksyltä 2013. Se koostuu kahdesta oppituntikeskustelusta, joista toinen on neljännen luokan kokous- ja toinen historiantunnilta. Litteroin keskustelut videomateriaalin ja ääninauhan avulla. Analysoin keskustelut hyödyntäen ja soveltaen Seikkulan, Laitilan ja Roberin (2012) perheterapiakontekstiin kehittämää dialogin analyysia Dialogical Methods for Investigations of Happening of Change. Suoritin analyysin italiankielisestä aineistosta ja suomensin oleelliset osat väitöskirjan arviointia varten. Kyseessä on menetelmällinen avaus, sillä tätä analyysitapaa ei ole aiemmin sovellettu kasvatustieteelliseen tutkimukseen. Lisäksi muokkaan sen välineeksi pedagogiseen kontekstiin. Tutkimukseni osoittaa käyttämäni välineen yleistettävyyttä. Tutkimaani keskustelevaa didaktiikkaa ei kutsuttu tai mielletty dialogiseksi käytännöksi, mutta siitä oli tästä huolimatta löydettävissä dialogisia ytimiä. Muokkaamallani välineellä voidaan uskoakseni saada potentiaalinen dialogisuus esiin mistä hyvänsä pedagogisesta käytännöstä, riippumatta siitä, millä käsitteillä toimijat itseymmärryksensä hahmottavat. Sovellukseni tuo näin hyödyllisen lisän empiirisen kasvatustieteellisen tutkimuksen välineistöön. Tutkimustulokseni osoittavat, että dialogisuuden reunaehtojen tulee täyttyä, jotta pedagogisissa tilanteissa voi aueta tilaa dialogille. Tutkimukseni mukaan dialogisuuden reunaehtojen rakennusosia ovat aika, säännöt, puhetapa, elekieli, kiinnostus, äänenkäyttö ja lasten tarpeisiin vastaaminen. Reunaehtojen täyttyessä opettaja voi auttaa dialogia syntymään valinnoillaan, tavoillaan ohjata eli moderoida keskustelua. Moderoinnissa keskeisellä sijalla ovat opettajan asemoituminen sekä hänen lausumissaan kaikuvat äänet. Erittely opettajan moderointitavoista on pedagogiseen prosessiin sovellettu oma kehitelmäni, jossa olen hyödyntänyt Seikkulan ym. (2012) analyysimenetelmää toisessa kontekstissa. Dialogin analyysin avulla erittelemäni ja nimeämäni moderoinnin tavat ovat dialogin esteitä poistava, demokratiaa ilmentävä, kaiuttava, (yhteiseen) ymmärrykseen pyrkivä, dialogiseen ajatteluun ohjaava, pinteestä päästävä, toisen ääntä lainaava, sanoittava ja ohjaava moderointi. Dialogiprosessin erittely tuo esiin jännitteen ja näennäisen ristiriidan: Toimiakseen dialogisena auktoriteettina, opettajan on kyettävä sekä huolehtimaan dialogisen raamin rakentamisesta että antamaan vapaus lasten ainutlaatuisille ajatuksille. Hänen on siis oltava sekä selkeiden rajojen asettaja että avoin ja lasten toiseutta kunnioittava. Johtopäätöksenä voidaan esittää, että mikäli dialoginen raami luodaan demokraattisesti sekä aidosti lapsia kunnioittaen ja heidän tarpeistaan lähtien, ovat tilanteet oppitunneilla avoimia dialogille, kohtaamiselle. Edelleen voidaan esittää, etteivät dialogisuuden reunaehdot yksin takaa dialogin syntymistä. Dialogin syntymisessä oleellista ovat opettajan valinnat, taitava ja joustava moderointi, joka sisältää tilanteen mukaan vaihtelevan asemoitumisen. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (POPS 2014) painottavat muun muassa laaja-alaista oppimista, oppilasintegraatiota, osallisuutta ja vuorovaikutuksen taitoja. Keskusteleva didaktiikka tarjoaa sekä näkökulmia että käytännön työkaluja opetussuunnitelman vaatimusten toteuttamiseen. Tutkimukseni mahdollistaa dialogiseen kohtaamiseen perustuvan opettamisen ja kasvatuksen analysoimisen ja käsitteellistämisen. Tutkimukseni avulla voi hahmottua uudenlaisia ajatustapoja ja käytäntöjä kohdata moninaiset lapsiryhmät ja kunkin lapsen ainutlaatuisuus. Tutkimukseni menetelmällisillä ratkaisuilla ja työssä soveltamillani ja edelleen kehittämilläni välineillä on uskoakseni yleistettävyyttä kasvatustieteiden kentällä. Suorittamani ja kehittelemäni oppituntikeskustelujen dialogisten tapahtumien yksityiskohtainen analyysi täyttää dialogisen opettamisen teoreettisen tutkimuksen ja empiirisen, lähinnä keskustelun tai opetusmenetelmien analysoimiseen keskittyneen, tutkimuksen väliin jäänyttä aukkoa. The main concepts of my dissertation are dialogue and dialogicity. In empirical Finnish studies, dialogic teaching and classroom dialogues have often been examined from the point of view of interaction or as a teaching method. Philosophical research focusing on dialogue as encounter has been theoretical to the most part. Detailed analysis of dialogical happenings in the classroom conversations from the point of view of both conversations and encounter has attracted less attention. My dissertation contributes to filling this gap. I examine dialogue and dialogicity both in theory and in practice, as shared meaning-making, as an encounter and as a way of being in the world. My research reflects dialogue from the points of view of philosophy, linguistics, cognitive science, social sciences and pedagogy. My aim is to expand the discussion on dialogical education, teaching and learning by exploring and conceptualising the factors that make teacher’s actions genuinely dialogical – in the sense of authentic encounter and respecting the uniqueness of the other. I examine dialogical happenings that take place during lessons and bring to light the core elements that make them dialogical. My research questions are: 1. What are the preconditions that enable dialogical encounters in pedagogical situations? 2. With what kind of choices does the teacher moderate the conversation – thus opening spaces for the dialogue – when the preconditions take place? The research is an ethnography. I collected the data as a participant observer at an Italian elementary school during the years 2012–2015. The observed teachers put into practice so called Conversational didactics with inclusion and respecting every child’s uniqueness as a a goal. Conversational didactics aim at profound and critical thinking, care and non-trivial learning. My main data is from the autumn 2013. It consists on two classroom conversations. The one is from fourth graders’ assembly meeting and the other from a history lesson. I transcribed the conversations with the help of videotaped and audiorecorded material. I analysed the conversations by applying and modifying method called Dialogical Methods for Investigations of Happening of Change that Seikkula, Laitila and Rober (2012) created for analysing family therapy contexts. I analysed the material in Italian language and translated relevant parts into Finnish to enable evaluation of the dissertation. My work is a methodological opening, since the method created for another context has not been applied in educational research before. I also elaborated it to make it appropriate for pedagogical contexts. My research indicates that the method can have wider use in the field of education: Athough the Conversational didactics I examined was not called dialogical or understood as a such by the practitioners, definite dialogical nuclei could be found in the practice. Elements of dialogicity can thus be potentially found in any pedagogical practise by using the method elaborated in this work. My elaboration can thus contribute to wider empirical educational research. The results illustrate that in order for dialogical spaces to open up during pedagogical situations, certain dialogical preconditions have to take place to form a dialogical frame. According to my research, the dialogical preconditions that build the frame are time, rules, the way of speaking, body language, interest, the ways of using one’s voice, and responding to children’s needs. When the preconditions take place the teacher can help dialogue to emerge with her choices, with her ways in moderating the conversation. The teacher’s positioning and the voices echoing in her utterances are pivotal in the moderating. The analysis of the teacher’s ways of moderating took its inspiration from the method by Seikkula et al. (2012) but is my modification appropriate for the pedagogical context. The ways of moderating that I have examined and named with the help of dialogical analysis are: removing hindrances of the dialogue, expressing democracy, echoing other’s words, aiming to (a shared) understanding, aiming to dialogical thinking, letting the child of the hook, borrowing the voice of the other, verbalising and instructing. A certain tension and an ostensible contradiction emerge from the analysis of the dialogical process: In order to act as a dialogical authority, the teacher must be able to generate the dialogical frame on the one hand and give freedom to children’s unique thoughts on the other. In other words she has to both set clear boundaries and be open and respect the children’s otherness. The study concludes that if a dialogical frame is built democratically, respecting children and based on their needs, the situations in the lessons are open for dialogue, an encounter. The study concludes further that the dialogical preconditions and the frame alone do not guarantee the emergence of dialogue. Choices and skilful and adaptive moderating – incorporating varying positionings – by the teacher are essential in opening up spaces for dialogues. The national core curriculum of basic education in Finland (POPS 2014) emphasises transversal competences, integration, participation and interactional skills among other things. Conversational didactics can offer points of view as well as concrete tools for meeting the demands of the core curriculum. My research enables analysing and conceptualising teaching and education that are based on dialogical encounter. It can benefit finding new ways of thinking and developing good practices in encountering diverse groups children and each unique child. I trust that the methodological choices and the methods I have applied and modified can be generalised in the field of educational research – filling gaps between theoretical studies on dialogical teaching and empirical studies so far focused mainly on conversations or teaching methods.

Tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkasteltiin kotien alkoholikasvatusta, joka nähtiin vanhempien ja lasten välisenä toimintana sekä vuorovaikutuksena kulttuurin ja yhteiskunnan kanssa. Tavoitteena oli selvittää, miten hyvää vanhemmuutta rakennettiin puhuttaessa kodin alkoholikasvatuksesta. Neljässä artikkelissa käsiteltiin asiantuntijoiden, verkkokeskustelijoiden ja vanhempien tapoja puhua kodin alkoholikasvatuksesta. Tutkimus sijoittuu lähelle konstruktionistista perhetutkimus-ta ja sosiaalista konstruktionismia. Positioinnin käsitteellä tuotiin uutta näkökulmaa vanhemmuustyylien tutkimuksen, alkoholinkäyttötilastojen ja muiden kvantitatiivisesti kotien alkoholikasvatusta tarkastelevien tutkimusten rinnalle. Ehkäisevästä päihdetyöstä tarkasteltiin virittävää valistusta ja sosiaalipedagogista interventiota. Aineistoina olivat Alkon Lasten seurassa -ohjelman asiantuntijablogit (67), verkkokeskustelijoiden kommentit (555), vanhempainiltojen kouluttajien haastattelut (7) sekä kouluttajien kirjalliset vanhempainiltapalautteet (46). Aineistot edustivat näytenäkökulmaa asiantuntija- ja verkkokeskusteluihin, joissa käsitellään vanhemmuutta alkoholikasvatuksen näkökulmasta. Vanhempien omaa näkemystä toivat esiin 13– 19-vuotiaiden nuorten vanhempien haastattelut (28) ja kirjalliset vastaukset (53), sekä vanhempainiltojen kirjalliset palautteet vanhemmilta (12 illasta). Tutkimuksen käsitteellisinä työkaluina ja laadullisen sisällönanalyysin tukena olivat semiotiikkaa lähellä olevat position, päämäärärationaalisuuden, subjektiposition, vastakkainasettelun ja velvoitteen käsitteet sekä Greimasin semioottinen neliö. Tutkimuksen keskeinen tulos oli se, että asiantuntijoiden, verkkokeskustelijoiden ja vanhempien intresseissä oli kasvattaa nuorista alkoholin kohtuukäyttäjiä, mutta tähän pyrittiin ristiriitaisin keinoin. Puhetavoissa hyvää vanhemmuutta rakennettiin vastakohtaisuuksien ja ääripäiden avulla seuraavasti: asiantuntijoiden tuottamissa hyvän vanhemmuuden positioissa lasta suojeltiin aikuisten runsaalta alkoholinkäytöltä ja varhaisilta alkoholikokeiluilta. Hyvään vanhemmuuteen yhdistettiin herkkyys lapsen reaktioille, lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen, lapsen edun asettaminen ensisijaiseksi, lapsuuden ja nuoruuden ymmärtäminen sekä toisaalta tiedostavuus oman käyttäytymisen ja alkoholikulttuurin suhteen. Asiantuntijoiden huoli kohdistui erityisesti näiden vastakohtiin. Verkkokeskusteluissa esiintyi ristiriitaisia näkemyksiä siitä, pitäisikö lasta suojella aikuisten alkoholinkäytöltä vai siedättää häntä siihen, sekä missä rajoissa alkoholinkäyttö lasten seurassa on kohtuullista. Suuri osa kannatti asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta myös kriittisiä ja haastavia kommentteja esiintyi. Vanhemmat itse rakensivat hyvää vanhemmuutta kertomalla sisäisestä motivaatiosta lapsen kasvattamiseen, rakkaudesta, keskustelevuudesta ja pyrkimyksestä sopivien rajojen asettamiseen sallivuuden ja ehdottomuuden välillä. Alkoholista keskusteltiin nuoren kanssa eri tilanteissa aloitteellisesta, reagoivasta tai rajoittavasta lähtökohtapositioista käsin. Keskeinen jännite syntyy siitä, että osa vanhemmista arvelee, että tarjoamalla alkoholia kotona ehkäistään riskialttiita alkoholikokeiluja muualla. Osa taas ei tarjoa alaikäiselle alkoholia ikärajojen ja terveysriskien vuoksi, tai ei halua itse tuottaa alkoholikokeiluja. Puhe kotien alkoholikasvatuksesta näyttäytyi monitahoisena. Asiantuntijoiden tuottamissa hyvän vanhemmuuden positioissa korostuivat tiedostavuus, varovaisuus ja lapsen edun asettaminen etusijalle. Osa verkkokeskustelijoista ja vanhemmista suhtautui tutkimus- ja asiantuntijatietoon kriittisesti, painottaen omia kokemuksiaan tai vanhempien tilannekohtaista harkintaa. Verkkokeskustelut toivat esiin alkoholikulttuurin erilaisia vivahteita, mutta yleisesti puhetavoissa syyllistettiin vanhempia ääripäihin viittaavasta toiminnasta. Vastaavasti myös useimmat vanhemmat ottivat etäisyyttä sallivuuteen ja ehdottomuuteen. Kaikissa aineistoissa hyvään vanhemmuuteen liitettiin keskusteleminen nuoren kanssa. Alkoholin kohtuukäyttö näyttäytyi sosiaalisena normina, johon liitettiin alkoholin määrän lisäksi monia tilannekohtaisia merkityksiä, joita on hyvä huomioida ehkäisevässä päihdetyössä. The practices of parental alcohol socialization are subject to pressures exerted by culture, friends, and family. This doctoral dissertation examines parental alcohol practices, which are defined as the interactions between children and the parents, family, and society’s cultural norms. The research consists of four articles published in Finnish.The aim of my research was to examine how 1) parents, 2) members of an alcohol and parenting-specific Facebook group, and 3) researchers and experts define good or decent parenting in the discourse on alcohol and parenting. The context of the research is social constructionism and constructionist family research, and the analysis is based on positioning theory and qualitative content analysis. I examined how people construct good parenting from different positions in the discourse on alcohol and parenting. My chief aim was to determine how parents define good parenting, and the Facebook group members’ and the experts’ positions were considered as contextual viewpoints, along with Greimas’ semiotic square. My materials consisted of the following: 67 expert blog posts on the website of Alko (the Finnish Government-owned limited alcohol company); 555 comments by Lasten seurassa Facebook group members. The group, founded by Alko, is a forum for discussions about consuming alcohol in the presence of children; 7 interviews with the facilitators of alcohol-specific parents’ meetings, and feedback forms from 46 parents’ meetings; Parents’ feedback forms from 12 parents’ meetings; 28 interviews with parents and 53 written answers. The articles. Article 1 examines how experts and Facebook users ask parents to behave in the company of their children. It considers what implications these requests have for parents, especially when they consider consuming alcohol in the presence of their children. Article 2 examines how parents discuss their parenting in alcohol-specific parents meetings. The material used is the interviews with the facilitators of parents meetings and the feedback from the parents and facilitators. Article 3 examines how the parents of teenage children perceive the goals of their alcohol socialization practices. The main questions were: 1) What intentions defined the parents’ subject positions? 2) How did the parents construe decent parenting in their stories about discussing alcohol with their children? Experts and preventive workers often advise parents to talk about alcohol to their teenagers. Article 4 examines these discussions from the parents’ point of view. The main questions were: 1) What intentions defined the parents’ subject positions? 2) How did the parents construe decent parenting? Results: The intentions that parents raised for discussions referred to initiative and reactive or restrictive positions. Parents typically tried to warn their teenagers about the risks of drinking, or to limit their children’s drinking. Conversely, some actively tried to familiarize their teenagers with alcohol. Parents understood decent parenting by talking about themes like responsibility, trust, interaction, negotiation, understanding, reflective parenting, monitoring, role-modelling, and reasonable drinking. Some parents deliberately avoided discussing alcohol with their children for fear of unintentionally creating an interest in alcohol. The parents’ primary goal was to teach teenagers to consume alcohol only in moderation and refrain from binge drinking. Other people are perceived of as helpers or opponents depending on whether they share the same principles as the parents. Most parents try to find a ‘golden mean’ between strict rules and permissiveness. Most differences of opinion between parents concerned the advantages and disadvantages of having minors try alcohol and offering it to them in the home. In addition, the experts’ and Facebook group members emphasized that the primary goal of parents should be to teach teenagers to consume alcohol only in moderation and refrain from binge drinking. The qualitative analysis indicates that experts request parents to 1) consider their use of alcohol from the perspective of their children, 2) monitor their own behaviour, 3) set a conscious example for their children, and 4) remember that a parent’s use of alcohol can harm his/her children. The experts emphasize that it is important for parents to observe their children’s reactions if they drink in their company. Facebook comments, on the other hand, reveal various norms and obligations related to the amount of alcohol consumed and the children’s presence. Four discourses are identified based on the analysis: 1) Protecting the child from alcohol (drinking reasonably when the child is not present), 2) exposing of the child to alcohol (drinking reasonably when the child is present), 3) concealing drinking from the child (heavy drinking when the child is not present), and 4) endangering the child by drinking (heavy drinking when the child is present). Conclusions: The main finding was that the parents, researchers, experts, and Facebook group members all considered moderate drinking a social norm. Most parents shared the experts’ view that parents’ discussions with their children about alcohol are important. However, the intentions and topics of the discussions may vary depending on the parents’ personal opinions. It seems that both parents and Facebook group members take the golden mean position of avoiding strict rules and permissiveness, meaning that this position is considered a social norm in everyday discourse. The third social norm in everyday discourse was that parents should consider their parenting practices themselves and not simply obey social pressures or adhere to expert opinion. The experts emphasized awareness, carefulness, and prioritizing the child’s best interests over the parents’ own desires or social pressure when, for example, consuming alcohol in the presence of children. Experts and preventive workers should develop methods to support parents so they are prepared to discuss alcohol with their teenagers.

Tutkimuksessa analysoitiin ammatillisen korkeakoulutuksen ja työelämäorganisaatioiden yhteistyötä ja oppimista alueellisessa verkostossa uudenlaisen kulttuuritapahtuman kehittämishankkeen aikana. Kulttuuritapahtuma toteutti ammattikorkeakoulun uutta työelämäpedagogiikan mallia, jota testattiin hankkeessa. Opiskelijoiden, opettajien ja työelämäkumppaneiden yhteistyötä ja oppimista tutkittiin strategisen kumppanuuden, sitoutumisen ja ekspansiivisen oppimisen näkökulmista. Työelämäpedagogiikan toteuttaminen on moniulotteinen prosessi, joka vaatii moninäkökulmaista ja monikonseptista lähestymistapaa. Tämän tyyppinen tutkimus on harvinaista, mutta kasvavassa määrin tarpeellista ammatillisen koulutuksen uudistusten painottaessa vahvasti työelämätaitoja. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Miten ammatillisen korkea-asteen koulutuksen (AMK) ja kulttuuriorganisaation välinen strateginen kumppanuus kehittyi kulttuuritapahtuman kehittämisprosessissa? 2. Miten laajan alueellisen verkoston osallistujien sitoutuminen kulttuuritapahtuman suunnitteluun ja toteuttamiseen ilmeni? 3. Miten kulttuuritapahtuma testasi ja haastoi ammatillisen korkea-asteen koulutuksen työelämäpedagogisen mallia ja edisti osallistujien ekspansiivista oppimista? Metodologinen ja ontologinen viitekehys abduktiiviselle analyysille oli kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria (CHAT), erityisesti käsitteet toiminnan kohde, historialliset vaiheet ja tapahtumat, ristiriidat, ekspansion ulottuvuudet sekä ekspansion vyöhyke. Aineisto koostui äänitetyistä ja litteroiduista kokouksista ja haastatteluista sekä kokousmuistioista. Aineisto kerättiin 13 kuukauden aikana alueellisen uuden kulttuuritapahtuman Mikkeli Meets Russia (MMR) kehittämisprosessista. MMR-tapahtuma vastasi erityisesti venäläisturistien ohjelmakysyntään Mikkelissä vuoden vaihteen sesonkina. Tapahtuma sai alkunsa ammattikorkeakoulun ja teatterin välisestä strategisesta kumppanuudesta ja laajeni alueellisten organisaatioiden verkostoyhteistyöksi. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen analyysi osoitti, että AMK:n ja teatterin välinen strateginen kumppanuus eteni neljän vaiheen kautta, joita voitiin luonnehtia kullekin vaiheelle ominaisten kriittisten tapahtumien, yhteistyön kohteen ja kehitysristiriitojen avulla. Näitä tuloksia tulkittiin edelleen ekspansion ulottuvuuksen näkökulmasta, joita olivat ennakoiva-ajallinen, sosiaalis-spatiaalinen, moraalisideologinen ja systeemis-kehityksellinen ulottuvuus. Ekspansion ulottuvuudet näyttivät seuraavan kehittymislogiikkaa ilmaantuen ja kehittyen rinnan strategisen kumppanuuden vaiheiden kanssa. Toiseen tutkimuskysymykseen tutkija kehitteli käsitteellistä viitekehystä sitoutumisen analysoimiseksi alueellisessa verkostossa. Käytetyt analyyttiset käsitteet olivat osallistumisen intensiteetti, yhteistyön aiheet ja intressiristiriidat. Analyysi paljasti kolme sitoutumisen tyyppiä, jotka tutkija nimesi Kehittäjät, Toteuttajat ja Lähtijät. Heikko tai valikoiva sitoutuminen esti toimijoita heittäytymästä luovaan prosessiin, jossa toimija ja toiminnan kohde muokkaavat toisiaan ja luovat ekspansiivista oppimista. Prosessin vetäjillä tulisi olla valmiuksia käsitellä kaikkien osapuolten motiiveja ja orientaatioita, joilla toiminnan kohdetta rakennetaan. Kolmas tutkimuskysymys valotti työelämäpedagogisen mallin toimivuutta ja sen pedagogisia elementtejä avaintoimijoiden näkökulmista tarkasteluna. Analysoitiin, miten lähiopetustunnit ja ohjausklinikat linkittyivät opiskelijoiden kehittämistehtäviin ja miten malli kokonaisuudessaan orientoi osallistujia kohti jaettua kohdetta, kulttuuritapahtumaa. Kahden kehittämistehtävän vertailu osoitti, että hienostuneinkin työelämämallin toteutus jää osittaiseksi, jos työelämän kehittämistehtävästä puuttuu teorian ja käytännön yhdistävä tietoperusta. Lisäksi kollektiivinen työelämäpedagogiikan mallin toteuttaminen MMR:n aikana loi ekspansion vyöhykkeen, joka – osallistujille erityisten oppimispiirteiden lisäksi – osoitti tarvetta pedagogisen vision laajentamiselle, pedagogiselle välittäjyydelle, suhdeasiantuntijuudelle ja monialaisuudelle. Tiivistetysti tulokset osoittivat, että kulttuuritapahtuman tuotantoprosessi tarjosi työelämäpedagogiselle mallille kiinnostavan testialustan, vaikka yhteistyön kohde ja työnjako olivat lähtökohtaisesti epäselviä. Kriittisin kysymys liittyy siihen, miten mallin toteutus edistää yhtäläisesti opiskelijoiden, opettajien ja työelämäkumppaneiden oppimismahdollisuuksia. Ammatillinen korkea-asteen koulutus kantaa edelleen päävastuun oppimisesta. Johtavan roolin ottaminen alueellisissa työelämäverkostoissa vaatii kuitenkin opettajilta ja muilta pedagogisilta toimijoilta uutta osaamista. Strateginen kumppanuus on tehokas väline pitkäjänteiseen toimintojen kehittämiseen ja osallistujien oppimiseen, mutta saattaa vaikeuttaa muiden osallistujien sitoutumista. Käytännön ja teorian välisen dikotomian ylittäminen sekä kouluoppimisen dilemman ratkaiseminen vaatii työelämäpedagogisten mallien hallintaa. Malleissa opiskelijat, opettajat ja työelämäkumppanit rakentavat toiminnan kohdetta suhdeasiantuntijuuden ja ekspansiivisen oppisen kautta. This research analyse collaboration and learning in a regional network of a vocational higher education (VHE) institution and working-life organisations during the production of a cultural event that offered a test bench for the implementation of a new model of work-based pedagogy (WBP). The conditions of collaboration and learning were studied on the levels of strategic partnership, commitment, and expansive learning of the students, the teachers, and the working-life partners. Implementation of work-based pedagogy is complex and requires a multiperspective and multi-conceptual approach. Such research is rare but increasingly needed because of the reform of vocational education highlighting the attainment of working-life skills. Research questions were: 1. How did the strategic partnership between the regional institution of VHE (the University of Applied Sciences) and the cultural institution (the City Theatre) develop through the initiative of the cultural event? 2. How did the participants’ commitment to the planning and implementation of the cultural event emerge in the larger regional network? 3. How did the cultural event test and challenge the work-based pedagogical model of Vocational Higher Education (VHE) and enhance the participants’ expansive learning? The methodological and ontological framework for an abductive analysis was cultural-historical activity theory (CHAT), particularly the concepts of the object of activity, historical phases and events, contradictions, dimensions of expansion, and a zone of expansion. The data consisted of audio-recorded and transcribed meetings and interviews and the meeting memos collected during 13 months of the developing process of a new regional cultural event the Mikkeli Meets Russia (MMR). The MMR event answered the needs of Russian tourists visiting Mikkeli over the New Year. It emerged from the strategic partnership between the University of Applied Sciences (UAS) and the City Theatre to involve a larger network of local organisations. The analysis of the first research questions showed that the development of a strategic partnership between the UAS and the City Theatre proceeded through four phases with characteristic critical events, the object of collaboration, and developmental contradictions. These findings were further interpreted by means of the dimensions of expansion entitled Anticipatory-temporal, Social-spatial, Instrumental expansion, Moral-ideological and Systemic-developmental. The dimensions of expansion of collaboration seem to follow a developmental logic when emerging and evolving along with the phases of partnership. For the second research question the researcher developed a multi-conceptual method of analysis to study commitment in a regional network. The concepts employed were intensity of participation, concerns of collaboration and conflicts of interests. The analysis revealed three types of commitment, Developers, Realisers, and Leavers. Weak or selective commitment prevents the subjects from throwing themselves into a creative process in which the subject and object modify each other and generate expansive learning. The leaders of the process should be capable to deal with all participants’ motives and orientations involved in the object construction. The third research question cast light on the functionality of the WBP model and its pedagogical elements seen from the perspectives of the key participants. It was analysed how the contact lessons and guiding clinics mediated the students’ developmental assignments and how the model as the whole oriented the participants towards the shared object of the cultural event. Comparison of two development assignments demonstrated that even a sophisticated implementation of a WBP model cannot be but partial, if the working-life assignment lacks a solid knowledge orientation basis that connects between the theory and practice to solve the dilemma of school learning. In addition, collective implementation of the WBP model during the MMR event formed a “zone of expansion” that beyond the participant-specific features of expansive learning demonstrated the need for the expansion of pedagogical vision, pedagogical mediation, relational expertise and crossdisciplinarity. In sum, the findings reveal that the production of a cultural event offers an interesting test bench for work-based pedagogy, even when the object of collaboration and the division of labour are unclear and uncertain, at the outset. The most critical question concerning WBP is how its implementation enhances equal learning possibilities among the students, teachers and working-life partners. VHE institutions still carry the main responsibility for learning, but taking a lead role in regional working-life networks requires new and expanded capabilities of teachers and other pedagogical actors. Strategic partnership is an efficient tool for longitudinal developing activities and participants’ learning, but may complicate the commitment of other participants. Overcoming the dilemma of school learning and a dichotomy between theory and practice calls for the mastery of WBP models, in which students, teachers, and working-life partners construct the object of activity through relational expertise and expansive learning.

Tässä etnografisessa tapaustutkimuksessa tarkastellaan opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta koulussa. Tutkimuksen tavoitteena on löytää vastauksia opettajan merkitykseen tukea tarvitsevan oppilaan koulupäivän arjessa. Tutkimuksessa kysytään, miten opettaja voi omilla toimillaan tukea oppilaiden kouluhyvinvointia ja opettaja-oppilas –vuorovaikutusta sekä millaisista laatutekijöistä hyvä opettajuus rakentuu muuttuneen perusopetuslain hengessä. Tutkimuksessa keskitytään opettajan toimintaan ja paneutumiseen tukea tarvitsevan oppilaan opiskelun eriyttämisen eri tasojen eli opiskelun laajuuden, syvyyden ja etenemisnopeuden vaihteluun, opettajan opetuksen sisältöihin, käytettäviin opetusmateriaaleihin ja -menetelmiin, työtapoihin sekä koulu- ja kotitehtävien määrään ja käytettävissä olevaan aikaan. Lisäksi kiinnostuksen kohteena ovat oppimisympäristön ja työtapojen muokkaaminen, kuten opettajan tilaisuuk-sien luominen oppilaiden osallistumiseen, valinnanmahdollisuuksien tarjoaminen, tilankäytön sääteleminen, oppilaiden joustava ryhmitteleminen ja koulun ulkopuolella tapahtuvien oppimistilanteiden hyödyntäminen. Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys ja kiinnostavuus perustuvat uuteen perusopetuksen lainmuutokseen, jossa tavoitteena on inklusiivisen opetuksen periaate. Oppilaan oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestelmän perusteina ovat yhteisölliset ja oppimisympäristöön liittyvät ratkaisut sekä oppilaiden yksilölliset tarpeet. Tutkimuksen kontekstina on yläkoulun yleisopetuksen kaksi opetusryhmää, joissa aineenopettaja opettaa tukea tarvitsevia oppilaita. Tutkimusaineistoni opetusryhmät olivat enenevässä määrin heterogeenisiä lähikoulu –periaatteen hengessä, sillä yleisopetuksen opetusryhmissä oli tukea tarvitsevia oppilaita vähintään yksi tai enemmän tehostetun tai erityisen tuen piirissä. Oppilaan tuen tarve voi olla kielellisellä, sosioemotionaalisella tai muulla oppimisen alueella. Tutkimuskohteeksi valitussa koulussa oli tutkimusajankohtana yli 500 oppilasta. Tarkastelin kolmen aineenopettajan, erityisopettajan ja kahden opetusryhmän toimintaa tiettyjen oppituntien aikana. Tutkimuksen menetelmäksi valittiin etnografisen lähestymistapa, joka soveltuu hyvin sosiaalisten tilan-teiden tutkimiseen. Tutkimuksessa observoitiin opettajaa ja oppilaita luokkahuoneessa, oppilaiden käyttäytymistä luokassa ja käytävillä sekä opettajien tekemisiä opettajanhuoneessa ja käytävillä. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli havainnoida nimenomaan luokkatilanteen ja koulun autenttista toimintaa. Observoinnit toteutettiin nauhoittamalla ja/tai kenttämuistiinpanoja kirjoittaen. Tutkimustulosten erittely perustuu tutkimuksen analyysin rakenteellisessa rungossa ja aineiston luokittelussa viitattuun Opetushallituksen opetusmenetelmiä ja työtapoja käsittelevään osioon. Osio on jaettu neljään osa-alueeseen. Ensimmäisessä osa-alueessa käsitellään sitä, miten opettaja kohtaa oppilaansa yksilöinä sekä opetusryhmänsä kokonaisuutena. Tämän tutkimuksen perusteella merkittävinä onnistuneen opetuksen tekijöinä ei ole niinkään opetuksen resurssointi, vaan opettajan luoma kiireettömyyden ilmapiiri sekä selkeä ja ennakoitavissa oleva struktuuri. Opettaja tekee opetuksestaan mielenkiintoista ja oppilasta kuuntelevaa nostaessa yhteiseen keskusteluun oppilaiden kiinnostuksen kohteita tai harrastustoiminnasta saatavaa tietoa. Opettajan henkilökohtaiset arviointikeskustelut oppilaan kanssa rakentavat luottamusta oppilaan ja opettajan välillä. Oppilaat viihtyivät paremmin oppitunneilla, joissa myös heikommin menestyvät oppilaat pystyvät itse omilla toimillaan vaikuttamaan arviointiinsa. Toisessa osa-alueessa tarkastellaan opettajan paneutumista tukea tarvitsevan oppilaan tukemiseen. Tutkimuksen mukaan oppilaan onnistunut eriyttäminen perustuu vahvaan oppilastuntemukseen. Hyvän opettajan eriyttävät käytänteet tukevat oppilaan oppimista ja pitävät kaikki ryhmän oppilaat mukana oppimisprosessissa. Tukea tarvitsevan oppilaan eriyttäminen on varsin pinnallista, jos opettaja eriyttää oppilasta ilman perusteluja vain eriyttämisen vuoksi, esimerkiksi erilliseen luokkatilaan. Ammattitaitoisella opettajalla on realistinen ja kannustava suhtautuminen oppilaan osaamiseen, eikä hän ota henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos oppilas ei olekaan taidoiltaan opettajan odotuksien mukainen. Kolmas osa-alue tarkastelee opettajan valmiuksia oppimisympäristön ja erilaisten työtapojen toteuttamiseen. Oppimisympäristössä pulpettien asettelulla voi merkittävästi vaikuttaa luokan toiminnallisuuteen ja oppilaiden väliseen yhteistyöhön. Oppilaan tukitoimet voi toteuttaa ilman, että tukea tarvitsevat oppilaat istuvat yhtenä ryhmänä omassa kulmauksessaan. Toisaalta kun luokassa tehdään paljon ryhmätöitä ja pistetyöskentelyä, oppilaat liikkuvat paikasta toiseen toiminnan mukaan. Silloin pulpettien järjestyksellä ei ole merkitystä, sillä tärkeintä on toiminta, eivät fyysiset puitteet luokkatilassa. Tutkimuksen mukaan opettajan opetus voi olla laadukasta ja toimivaa, vaikka opettajalla ei olekaan viimeisintä teknologiaa tai muodikkaita kalusteita luokassaan. Neljännen osa-alueessa asiat liittyvät siihen, miten opettaja kokee ja hallitsee oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestelmän eli kolmiportaisen tuen seikat työssään. Kun opettajat eivät hallitse oppilaan oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestelmää teoriassa ja käytännössä, tuen prosessi ja sen toteuttaminen ulkoistetaan erityisopettajalle. Erityisopettajalla on edessään haastava urakka, jos hänet jätetään yksin ilman kollegiaalista tukea ja apua. Silloin tuen prosessista muodostuu tehtävä, jossa ei voikaan onnistua. Oppimisen ja koulunkäynnin tuen edellyttämä lomakkeiden täyttäminen ei aina takaa tuen siirtymistä opetukseen. Opettaja voi antaa käytännössä laadukasta tukea ja hyvää opetusta, vaikka hän ei olisi erityisen innostunut tuen suunnitelmien laatimisesta. This ethnographic case study looks at the interaction between teacher and students at school. The study aims to find answers for the significance of the teacher in the everyday school life of a student who needs support. The study asks how a teacher can act to support the well-being at school of the students and the interaction between teacher and students, and what kinds of quality factors affect good teacher-ship in the spirit of the reformed Basic Education Act. The study concentrates on the actions of the teacher, their concentration on the variation of the differentiation levels for students who need support (the extent, depth, and progressing speed of the studies), the contents of teaching, the materials and methods available, working approaches, amount of school and home assignments, and the available amount of time. Additional objects of interest are editing the learning environment and working approaches, such as the teacher creating opportunities for the students to participate, offering the possibility to choose, regulating space use, grouping the students flexibly, and utilising learning situations outside the school. The social significance and interest of the study are based on the law reform regarding basic education, which aims for the principle of inclusive teaching. The learning and school attendance support system for students is based on communal solutions related to the learning environment, as well as the individual needs of the students. The context of the study is two secondary school teaching groups of basic education, where subject teachers teach students who need support. The teaching groups in the research material were increasingly heterogeneous in the spirit of the local school principle, because there were one or more students who needed intensified or special support in the basic education groups. The support may be needed in linguistic, socio-emotional, or other areas. At the time of the study, over 500 students attended the school selected for the research. The study looks at the operations of three subject teachers, one special education teacher, and two teaching groups during certain classes. An ethnographic approach was selected for the study, as it is suitable for studying social situations. The teachers were observed in class, in the corridors, and in the teachers’ room, and the students in class and in the corridors. The study aimed to observe authentic activities in class and at the school in general. The observations were carried out by recording and/or taking field notes. In the structural frame of the analysis and the classification of the materials, the specification of the re-search results is based on the referenced teaching and working methods of the Finnish National Agency for Education (OPH). The section is divided into four sections. The first section discusses the ways in which the teacher encounters the students as individuals and the group as a whole. Based on this study, the resourcing of the teaching is not the most significant factor in successful teaching; rather, an unhurried atmosphere and a clear and predictable structure are more important. The teacher makes the teaching interesting and listens to the students while bringing up the students’ interests or information from their studies. Personal evaluation discussions with the students help to build trust between the students and teacher. For the students, classes where those with poorer grades could also affect their assessment through their own actions were more comfortable. The second section studies the teacher’s commitment to supporting students who need support. According to the study, successful differentiation is based on knowing the students well. A good teacher’s differentiation practices support student learning while including the entire group in the learning process. Differentiation of a student who needs support can be quite superficial if done for the sake of differentiation alone in, for example, a separate classroom. A professional teacher can have a realistic and supportive view of the student’s competence, and if the student’s skills fail to match their expectations, the teacher will not take it as a personal insult. The third section looks at the teacher’s preparedness for carrying out the learning environment and various working methods. Placement of the tables in the learning environment can have a significant effect on the functionality of the classroom and the cooperation of the students. Support actions for a student can be carried out without those who need support sitting in one group. However, with a lot of group work and other mobile effort in class, the students move round the room, depending on the activity. In this case, the order of the tables is secondary to the action itself. The study shows that there can be high-quality teaching which works, even if the teacher does not have the latest technology or trendy furniture. The fourth section is related to how the teacher experiences and manages the three-stage support system for learning and school attendance in their practical work. When teachers are not sufficiently familiar with the theory and practice of the support system for student learning and school attendance, the support process is transferred to a special education teacher, who may face quite a challenge if left alone without the support and help of a colleague. This will make the support process an impossible task. Filling in the forms required for learning and school attendance support does not always guarantee the actualisation of the support in practice. Teachers can also offer high-quality support and teaching, even if they are not particularly keen on drafting support plans.

Tämä väitöstutkimus tarkastelee varhaiskasvatuksen kehittymistä erilaisissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vertaileva tutkimus toteutettiin kolmessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, Amerikan Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Suomessa. Tutkimus tuottaa tietoa siitä, miten varhaiskasvatuksessa ja sitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat haastaneet paitsi varhaiskasvatuksen toteuttamista ja pedagogiikkaa, vanhempien roolia varhaiskasvatuksen asiakkaina sekä viime kädessä vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä. Kansainvälistä vertailevaa tutkimusta sekä tietoa varhaiskasvatuksen kulttuurisista ja yhteiskunnallisista muutoksista on saatavilla varsin rajallisesti. Tämän väitöstutkimuksen tarkoitus on vastata tähän tarpeeseen. Kaikissa tutkimusmaissa varhaiskasvatusjärjestelmät ovat erilaisia sekä tämän tutkimuksen että historian valossa tarkasteltuna. Yhdysvalloissa varhaiskasvatusjärjestelmä on hajanainen ja palvelut tuotetaan pääosin yksityisesti. Perheiden tekemät valinnat varhaiskasvatuspalveluiden suhteen ovat riippuvaisia perheen toiveista, varallisuudesta ja palveluiden saatavuudesta. Valtiollista ohjausta varhaiskasvatukseen ei ole. Venäjällä ja Suomessa tilanne on toisenlainen: varhaiskasvatuspalvelut ovat valtaosin julkisesti järjestettyjä ja perustuvat universaaliuden ideologialle. Väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu kolmesta osatutkimuksesta, jotka kukin vastaavat tutkimustehtäviin toisiaan täydentävistä näkökulmista. Tutkimusaineisto kerättiin monimenetelmäisesti kolmessa eri vaiheessa, vuosina 1991, 2011 sekä 2014. Pitkä tutkimusprosessi, varhaiskasvatuksen kehittyminen sekä vertailevan tutkimustiedon lisääntyminen haastoivat muuttamaan ja kehittämään käytettyä tutkimusmetodologiaa. Vuoden 2011 aineistonkeruun jälkeen tutkimuksen epistemologinen painopiste muuttui ja kvantitatiivisesti kerättyä aineistoa hyödynnettiin focus group -haastattelujen keskustelumateriaalina. Tutkimusmaittain toteutetuissa ryhmäkeskusteluissa päiväkodin johtajat analysoivat vanhemmilta ja henkilöstöltä kerättyjä laadunarviointiaineistoja ja pohtivat, mikä varhaiskasvatuksessa oli muuttunut ja miksi. Tämän reflektiivisen menetelmän tarkoituksena oli tuottaa kulttuurisesti relevanttia tietoa varhaiskasvatuksessa tapahtuneista muutoksista. Tutkimuksessa kehitettyä menetelmää kutsuttiin reflektiiviseksi emic-analyysiksi ja sen tarkoitus oli vahvistaa vertailevan tutkimuksen kulttuurista luotettavuutta. Väitöstutkimuksen tulokset osoittivat, että varhaiskasvatusta koskettavat muutokset institutionaalisessa varhaiskasvatuksessa, vanhempien roolissa suhteessa varhaiskasvatukseen ja vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä linkittyvät vahvasti toisiinsa. Yhteiskunnan sekä vanhempien odotukset varhaiskasvatusta kohtaan nähtiin kasvaneen jokaisessa tutkimusmaassa, mutta tulokset antavat kuitenkin viitteitä siihen, etteivät ympäröivän yhteiskunnan odotukset sekä varhaiskasvatuksen sisäiset kehittymispyrkimykset kaikilta osin kohtaa. Paineet tulosvastuullisuuden kasvamiselle varhaiskasvatuksessa etenkin Yhdysvalloissa olivat ristiriidassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten pedagogisten pyrkimysten kanssa. Venäjällä ja Suomessa lasten yksilöllisyyttä korostavaa pedagogiikkaa on vahvistettu opetussuunnitelmissa, mutta yhteiskunnallisten investointien riittämättömyys koettiin estävän tämän ideaalin toteuttamista. Kaikissa maissa vanhempien rooli varhaiskasvatuksen asiakkaina nähtiin muuttuneen ja siinä korostui kuluttaja-asiakkaan rooli. Vanhempien muuttunut rooli sekä vaatimukset lisätä vanhempien osallisuutta varhaiskasvatuksessa haastavat kehittämään kasvatusyhteistyön tavoitteita ja periaatteita niin ohjausjärjestelmän kuin pedagogiikan toteutumisen tasolla. Varhaiskasvatuksen muutokset edellyttävät entistä vahvempaa ammatillisuutta sekä uudenlaisen kasvatusajattelun omaksumista niin opettajien kuin johtajien keskuudessa. Tutkimuksessa sovelletun vertailevan tutkimusotteen tuottaman ymmärryksen kautta voidaan nostaa tarkasteluun varhaiskasvatuspoliittisen päätöksenteon näkökulmasta keskeisiä kysymyksiä niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla sekä tarkastella mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja ja vaikutussuhteita. Tutkimustulosten asettaminen laajempaan yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja historialliseen kehykseen auttaa ymmärtämään, kuinka kansallinen varhaiskasvatusjärjestelmämme on muotoutunut ja siten tunnistaa paremmin sen vahvuuksia ja kehittämisen kohteita. The aim of this dissertation was to examine and reflect how institutional early childhood education (ECE) has developed in cross-cultural settings from the early 1990s until now. More precisely, the study focused on sociocultural changes regarding institutional ECE, its implementation and pedagogy, the changed role of the parents and the perceived changes in parent-teacher co-operation. So far, knowledge and research concerning the described cross-cultural changes in ECE has been limited. The dissertation in hand seeks to fulfil this gap. To pursue its aim, the study was conducted in three different sociocultural contexts: the USA, Russia and Finland, each representing a variety of ECE policy options. In all of the studied societies, ECE systems differ greatly in their origins, governance and demands. In the United States, institutional ECE is market driven, and child care choices are dependent on the family’s preferences and financial resources, without federal or state interference. On the contrary, in Russia and Finland, the services rely on the principle of universality, and the majority of ECE is publicly provided. The dissertation is compiled with three sub-studies, each having its own, yet interrelated, set of problems. The data for the dissertation was obtained from three different phases – 1991, 2011 and 2014 – with multiple methodological strategies. During the period studied, the increased complexity of global ECE services and the growing body of knowledge about cross-cultural methodologies created a need to react to these changes and to further develop the research design. After the second data collection phase in 2011, an epistemological shift was taken concerning the methodology. The quantitatively acquired data was used as a stimulus material for focus group discussions. In each studied society context, child care centre directors analysed the quality evaluations collected from the parents and teachers by surveys, and reflected what had possibly changed in their ECE and why. The aim of the developed and applied reflective emic analysis (REA) method was to enhance the knowledge production process, and secondly, to increase the cross-cultural sensitivity of the study through the use of cultural informants. The findings of this study indicated interrelated changes in the studied societies concerning the task of ECE, the pedagogical goals, the roles of parents and changes in co-operation between parents and teachers. The societal expectations and demands towards ECE were shown to have grown in each society context, reflected not only through reformed policies and research but also through the expectations of the parents. The results suggest that the internal educational goals of ECE and the pedagogical aspirations of the professionals differed to some extent from the expectations of ECE set by the society. However, this notion was perceived differently in each of the studied societies. In the USA, the pressure to increase children’s learning outcomes and the demands for teacher accountability were seen to contradict with the pedagogical aspirations of the teachers. In Russia and Finland, the emphasis on children’s individuality had been strengthened in the level of curricula, yet the insufficient societal investments towards ECE prevented professionals from working in accordance with this ideal. Furthermore, the role of parents as clients of ECE was perceived to have changed in each studied society. The increase in the perceived customer orientation of the parents and the demands to increase parental participation in ECE create a need to redefine the goals for co-operation in the ECE. In addition, the new perception of parents’ active agency in ECE challenges the field and calls on professionals and politicians to define what the agency of the parents’ means in ECE. The perceived changes call for strong professionalism within both teachers and directors, along with the ability to apply new types of educational thinking. The cross-cultural approach of the dissertation may be helpful in enhancing understanding of ECE both at national and international level from the point of view of ECE decision-making, the future development goals as well as the outcomes of ECE. Setting the results to a wider social, cultural and historical framework will help to understand how national early education systems have been formed and thus help to better identify the strengths and development targets of each system.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella päiväkodeissa tapahtuvaa inklusiivista varhaiskasvatusta kulttuurihistoriallisen viitekehyksessä peilaten erityisesti merkitysverkostoteoriaan. Tutkimuksen keskeisin tavoite oli tuoda esiin erilaisia ja monitahoisia tekijöitä, jotka tukevat kehitysvammaisten lasten osallisuutta 3–5-vuotiaiden lasten ryhmissä. Tämä tavoite jakautui neljään osaan, jotka selvittivät: (1) psykologian ja kasvatustieteen välisiä poikkitieteellisen dialogin mahdollisuuksia inklusiivisessa kasvatuksessa, (2) vertaisryhmien vuorovaikutuksen prosesseja, jotka edistävät osallisuutta tukevia ja rajoittavia tekijöitä, (3) yhteyksiä opettajien pedagogisten käytäntöjen ja oppimisympäristöjen järjestämisen välillä sekä (4) inklusiivisen kasvatuksen toteutumista, lähtökohdasta, jossa erityiskasvatus ja inklusiivinen kasvatus ymmärretään kahtena erillisenä sosiaalisena todellisuutena varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksen menetelmällinen viitekehys tukeutui laadulliseen epistemologiaan, joka hyödyntää merkitysverkostoja. Tutkimukseen osallistui viisi kasvatuspsykologia, kolme varhaiskasvatuksen opettajaa, neljä 3,5–5-vuotiasta lasta, joilla oli diagnosoitu älyllinen kehitysvamma sekä heidän vertaisryhmäläisiään. Aineiston keräämiseen käytettiin videointia, havainnointia, puolistrukturoituja haastatteluja ja kenttäpäiväkirjaa kolmessa eri tutkimuksen vaiheessa. Aineisto analysoitiin jokaisen aineistonkeruun jälkeen. Videotallenteet analysoitiin mikrogeneettisellä menetelmällä. Haastattelujen, havainnointien ja kenttäpäiväkirjojen analysoinnissa hyödynnettiin sisällönanalyysiä. Tulosten mukaan osallisuutta tuettiin parhaiten ryhmän keskinäisissä vuorovaikutustilanteissa, jotka aloitettiin ja joita ylläpidettiin dynaamisella käyttäytymisen säätelyllä. Opettajien valitsemat pedagogiset strategiat määrittelivät lasten osallisuuden mahdollisuuksia. Brasilian ja Suomen välinen vertailu osoitti, kuinka eri tavoin toteutetut pedagogiset strategiat vaikuttivat lasten kiinnittymiseen yhteiseen toimintaan, leikkiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Tämä puolestaan vaikutti siihen, millaiseksi lasten läsnäolo, osallisuus ja toiminta rakentuivat. Tutkimus toi esiin myös ristiriitaisuutta sen suhteen, mikä olisi paras tapa ymmärtää lasten kasvatuksellisia tarpeita. Tulosten mukaan lasten kiinnostus vertaisia kohtaan ja pyrkimys heidän pariinsa oli avainasemassa molemmissa maissa. Kaikkiaan, tulokset tukevat keskustelua, jossa psykologian ja kasvatustieteen leikkauspiste kohdentuu siihen työhön, joka pyrkii luomaan pohjaa inklusiiviselle toiminnalle inhimillisen kehityksen näkökulmasta. Merkitysverkostot muodostivat viitekehyksen, joka johdattaa uudenlaisen paradigman mukaista kehitystä ja inkluusiopedagogiikan toteuttamista monimuotoisissa kasvatuksellisissa konteksteissa. Lisäksi ne osoittivat oppimisen ja kehityksen erottamattoman keskinäisen riippuvuuden. In line with the cultural-historical theory, and specifically adopting the contributions of network of meanings theoretical framework for the analysis of human development, this study investigated inclusive education within the context of early childhood education. The central aim was to address the different and diverse elements that could sustain situations of participation of children with disabilities among groups of three- to five-year-old children. This aim was divided into four specific objectives, which addressed separately (1) the possibilities of interdisciplinary dialog between psychology and education within the investigation of inclusive education, (2) the processes through which peer interactions are constructed in group activities, identifying the elements that can constrain or promote participation, (3) the possible relations between teachers’ pedagogical practices and the organization of the school space in such a way as to promote peer interactions, and (4) the implementation of inclusive education and how the concepts of “special” and “inclusive” education are signified in early childhood education in two different social realities. The study was conducted under a qualitative epistemological framework, which innovatively adopted the network of meanings also as a methodological reference for the investigation of inclusive education. The participants were five educational psychologists, three early childhood education teachers, four three-and-a-half-to-five-year-old children diagnosed with intellectual disabilities and their respective peers. The data was collected through video recordings, observations, semi-structured interviews and field diary, in three different phases of research. Data analyses were conducted according to each data set. The microgenetic analysis was applied on the video recordings, and content analysis was used with the interviews, observations and field diary transcripts. The results concerning the construction of peer interaction shown an increase in the level of complexity during pretense in socially engaged activities, indicating that by the actions of peers as well as the share of meanings it is possible to create a repertoire that enables children with disabilities to participate in the construction and leading of play. Participation was supported by peer interactions, which were initiated and sustained by specific dynamics of regulations of behaviors, and the pedagogical practices were revealed to be an important element for defining the possibilities for children’s participation, and further, for the recognition of achievement. The dialog between Brazil and Finland evidenced how different ways of implementing pedagogical strategies can influence children’s engagement in joint activities and play, and the multiple ways in which children interact with each other, which in turn affected how their presence, participation, and achievement were constructed. This dialog also revealed contradictions in terms of how best to understand children’s educational needs as well as how to implement pedagogical practices in such a way that promotes development within the school context. However, at the same time, results evidenced that the interest and the search for the peer as a reference was a key element in both investigated social contexts, being considered a core element for the implementation of inclusive practices in both countries. Lastly, results supported the discussions that the intersection of psychology and education lies in structuring a work that considers the foci of human development to be a reference for inclusive practices. The network of meanings was considered to be an important framework guiding the elaboration and implementation of this new paradigm of practices, providing insights into how best to deal with complexity in educational contexts, and evidencing the indivisible interrelations between learning and development.

Tämän väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa ammatillisen osaamisen ja ammatillisen huippuosaamisen rakentumisesta ja asiantuntijuuden kehittymisestä ammatillisen koulutuksen kontekstissa. Tutkimus tarkasteli yksilö- ja ympäristötekijöiden merkitystä asiantuntijuuden kehittymiselle formaaleissa ja informaaleissa oppimisympäristöissä. Suomen kontekstissa kerätty tutkimusaineisto (n=119) pohjautui nykyisten ja entisten ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden ja heidän työelämäverkostojensa haastatteluihin useilta eri ammatillisilta aloilta. Artikkeliväitöskirja koostuu neljästä osajulkaisusta – tutkimuksista I, II, III ja IV – joissa esitetyt tutkimusongelmat kytkeytyvät toisiinsa. Tutkimus I tarkasteli lennonjohtajien ammatillisen osaamisen ja urapolkujen rakentumista sekä ammatillisen huippuosaamisen kehittymiseen liittyviä tekijöitä. Tutkimus II tarkasteli WorldSkills –ammattitaitokilpailuissa menestyneiden ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden ja heidän työelämäverkostojensa näkemyksiä ammatillisen osaamisen, ammatillisen huippuosaamisen ja urapolkujen rakentumisesta. Tutkimus III tarkasteli oppisopimustoimijoiden näkemyksiä ammatillisen osaamisen rakentumisesta sekä kokemuksia työpaikalla tapahtuvasta oppimisesta ja ohjauksesta. Tutkimus IV tarkasteli oppisopimusopiskelijoiden integroitumista osaksi työyhteisöään ja opiskelijoiden kokonaisvaltaisen ammatillisen osaamisen kehittymistä oppisopimuskoulutuksessa. Väitöskirjan yhteenveto kokoaa keskeiset osatutkimuksissa esitetyt tutkimustulokset. Tutkimustulokset osoittivat tämän päivän ammatillisen asiantuntijan omaavan vahvat kognitiiviset kyvyt yhdistettynä kehittyneisiin sosiaalisiin valmiuksiin, itsetuntemukseen ja itsesäätelyyn. Loogis-matemaattisten valmiuksien nähtiin tukevan työntekijän itsenäistä teoreettisen ja käytännöllisen tiedon hallintaa sekä luovan edellytykset luovalle ja innovatiiviselle työskentelylle. Interpersoonallisten taitojen, kuten sosiaalisten valmiuksien ja hyvän ihmistuntemuksen, nähtiin sen sijaan vaikuttavan kokonaisvaltaisesti työssä menestymiseen ja toisinaan jopa kompensoivan puutteita muilla ammatillisten valmiuksien alueilla. Erityisesti tutkimustulokset korostivat itsesäätelyn tärkeää merkitystä ammatillisen osaamisen ja ammatillisen huippuosaamisen kehittymisessä. Motivaatio näyttäytyi keskeisenä lähtökohtana yksilön aloitteellisuudessa ja asennoitumisessa itseohjautuvaa oppimista kohtaan. Pitkäjänteisyyden ja itsearvioinnin nähtiin sen sijaan luovan perustuksen pysyvämmälle ja jatkuvasti kehittyvälle asiantuntijuudelle. Tarkasteltaessa edellä mainittuja työelämän odotuksia yksilön ammatilliselle asiantuntijuudelle, tutkimustulosten perusteella sekä oppilaitosperustainen (formaali) ammatillinen koulutus että oppisopimuskoulutus (informaali) tarjoavat opiskelijalle riittävät valmiudet ammatissa toimimiselle ja edelleen ammatillisen asiantuntijuuden kehittämiselle työelämässä. Ammattitaitokilpailuihin osallistuneet oppilaitosperustaisen koulutuksen opiskelijat saivat vertaisiinsa nähden poikkeuksellisen mahdollisuuden rakentaa työelämäverkostoja jo opintojen aikana, minkä nähtiin vahvistaneen heidän ammatillista itsevarmuuttaan ja edesauttaneen työelämään siirtymistä. Oppilaitosperustaisen ammatillisen koulutuksen kehittämismahdollisuutena voidaankin tulevaisuudessa nähdä työelämäverkostojen vahvistaminen ja monipuolistaminen, minkä avulla voidaan entistä paremmin tukea opiskelijoiden kokonaisvaltaisen ammatillisen osaamisen kehittymistä ja edesauttaa työelämään siirtymistä. Oppisopimuskoulutuksen vahvuutena nähtiin oppimisympäristön monipuolisuus, mikä tarjoaa opiskelijalle mahdollisuuden kehittää ammatillista osaamistaan autenttisten työtehtävien parissa ja kokeneiden työntekijöiden ohjauksessa jo opintojen aikana. Ajan, resurssien ja pedagogisten lähestymistapojen puute kuitenkin haastoi työpaikalla tapahtuvan oppimisen ideaaleja rajoittamalla erityisesti yksilölliseen ohjaukseen käytettyä aikaa ja vuorovaikutteisuutta. Tutkimustulosten perusteella työpaikat tarjoavatkin hedelmällisen oppimisympäristön erityisesti niille opiskelijoille, joilla on jo entuudestaan hyvät itsesäätelyvalmiudet ja jotka pystyvät sitoutumaan itseohjautuvaan oppimiseen. Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittivat, että ammatillisen koulutuksen keskeisenä haasteena on sekä vahvistaa työelämäverkostoja että kehittää työpaikkoja oppimisympäristöinä yhteistyössä työelämäedustajien kanssa. Yksilöllisen oppimisen näkökulmasta ammatillisen koulutuksen oppimisympäristöjen tulisi tarjota opiskelijalle entistä enemmän tilaa, aikaa ja ohjausta kehittää itsesäätelyvalmiuksia opintojen aikana. The aim of this doctoral dissertation was to provide knowledge of vocational expertise and excellence and the development of expertise in the context of vocational education and training (VET). The research focused on examining the influence of individual and environmental factors on vocational talent development in formal and informal learning environments. The interview data (n=119), collected in the Finnish context, was based on current and former vocational students’ and working life stakeholders’ self-reported statements from a variety of vocational fields. The article-based doctoral dissertation consists of four publications – Studies I, II, III and IV – on a related set of problems. Study I examined air traffic controllers’ perceptions of vocational expertise and vocational pathways and predictors related to vocational excellence. Study II examined WorldSkills Competition achievers’ perceptions of vocational expertise and excellence and vocational pathways, along with those of their co-workers and employers. Study III examined apprenticeship training stakeholders’ perceptions of vocational expertise and experiences of workplace learning and guidance. Study IV examined the integration of apprentices in their work environment and the development of holistic vocational expertise. The summary of the publications provides a synthesis of the research results. The findings indicated that individuals with fluent cognitive skills combined to advanced social skills, self-awareness and self-regulation are perceived as vocational experts in modern working life. Strong logical-mathematical skills were shown not only to enable an employee to independently process theoretical and practical knowledge but also to catalyze creative thinking and innovativeness. Instead, interpersonal skills, e.g., social skills and an understanding of human nature, were considered to influence a wide range of work tasks and even seen to compensate for the lack of some other vocational strengths. Most importantly, the findings implied that self-regulatory skills are considered highly significant to the development of one’s expertise and excellence. While motivation was shown to influence one’s initiative and attitude with regard to self-directed learning, volition and self-reflection played a role in supporting stable professionalism and continuous development of expertise. When measured against expectations of working life, both institution-based (formal) and work-based (informal) VET were considered to provide the basic vocational skills for a learner to pursue higher levels of vocational expertise in working life. The students participating in vocational skills competitions in the context of institution-based VET, however, had an exceptional opportunity to create extensive professional networks during their studies and strengthen their vocational confidence in order to make the school-to-work transition easier and more efficient compared to the other vocational students. Hence, the findings of this study implied that vocational institutions have good future potential to reinforce students’ comprehensive development of vocational expertise and excellence and school-to-work transition by developing learning conditions based on active networking with working life stakeholders. The work-based VET (apprenticeship training), instead, was considered to draw upon an extensive learning environment to facilitate an apprentice’s vocational development by offering access to authentic work tasks and collective support by experienced workers. Yet, the lack of time, resources and pedagogical approaches were found to challenge workplace learning by hindering individual guidance and reciprocal workplace learning between apprentices and experienced workers. The workplaces were rather shown to provide fruitful learning possibilities for those apprentices with strong self-regulatory skills and who are capable of engaging in self-directed learning. Overall, the findings implied that vocational institutions are challenged to build stronger networks to working life and to develop workplaces as learning environments in collaboration with working life stakeholders. The perceptions of individual learning emphasized the need for creating learning environments that afford vocational students the space, time and guidance to strengthen their self-regulatory skills during the training.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää substantiivinen teoria ilosta hoitotyön ammatin opiskelussa. Empiirisen aineiston avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiin: 1) Mitkä ovat hoitotyön ammatin opiskelun iloa kuvaavat käsitteet? 2) Miten hoitotyön ammatin opiskelun iloa kuvaavat käsitteet ovat suhteessa toisiinsa? 3) Millainen hoitotyön ammatin opiskelun iloa kuvaava substantiivinen teoria muodostuu näiden käsitteiden ja niiden välisten suhteiden kautta? 4) Millaisia kokemuksia hoitotyön ammatin opiskelijoilla on ilosta opiskelussa? Saadun tiedon avulla voidaan kehittää hoitotyön ammatin opiskelua. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen. Aineistoa keräsin haastatteluilla, kyselyillä ja ryhmäkeskusteluilla yhteensä 262:lta hoitotyön ammatin opiskelijalta. Analyysimenetelmänä käytin grounded theory – menetelmää. Substantiivinen teoria muodostui viidestä kategoriasta ja ydinkategoriasta. Ensimmäiseksi kategoriaksi muodostui ”ilon tuntuminen hoitotyön ammatin opiskelussa”. Ilon tuntuminen kuvattiin hyvänä olona, onnellisuutena ja riemuna. Iloa koettaessa esille nousi myös reaktioita eri puolilla kehoa, hymyä, naurua, ääntelyä tai liikehtimistä. Iloa ja siihen liittyviä tekijöitä kuvattiin tuomalla esiin myös ilon dimension toisen ääripään, ilottomuuden kokemuksia. Toinen kategoria kuvasi ”ilon syttymistä hoitotyön ammatin opiskelussa”. Opiskelussa iloa tuovia, lisääviä ja sytyttäviä tekijöitä löytyi erityisesti ryhmästä ja yhteisestä toiminnasta syntyvästä yhteenkuulumisen tunteesta, mutta myös tekijöistä, jotka liittyivät varsinaiseen opiskelemiseen ja oppimiseen. Ilon kannalta opetus ja opettaja olivat keskeisellä sijalla, mutta monia iloisia hetkiä tuli myös erilaisissa tilanteissa ja opiskeluympäristöissä. Oppiminen sinänsä ja osaaminen toivat iloa, mutta erityisesti sitä saatiin myönteisestä palautteesta ja onnistumisesta. Kolmas kategoria kuvasi ”ilon sammumista hoitotyön ammatin opiskelussa”. Iloa vähentävinä ja sammuttavina tekijöinä tuotiin esille ongelmat ryhmässä ja vaikeudet opiskelussa. Ongelmia toivat erityisesti huono ryhmähenki, ihmissuhdeongelmat, jopa kilpailu ja yksinäisyys. Iloa vähensivät kaikenlaiset vaikeudet opiskelussa kuten kiire, ongelmat opetuksen organisoinnissa tai opiskelussa epäonnistuminen. Myös huono opetus tai opettaja saattoi sammuttaa iloa. Neljäs kategoria ”ilon merkityksen kokeminen” syntyi havainnosta, että ilolla on merkitystä hoitotyön ammatin opiskelussa. Ilo kevensi opiskelua, toi jaksamista ja rentoutta. Ilo opiskelussa liittyi myös stressin laukeamiseen, kun stressi ja kiire loppuivat ja voi rentoutua. Kun oli oikein iloinen, se tuntui kehossa energian lisääntymisenä, energisyytenä, piristymisenä, eloisuutena ja jaksamisena. Ilo toi luottamusta ja virtaa opiskeluun sekä loi yhteenkuuluvaisuutta, mikä kaikki auttoi oppimista. Se myös motivoi, toi mielekkyyttä ja positiivista asennetta opiskeluun sekä kohotti itsetuntoa. Hoitotyön ammatin opiskelun ilon viides kategoria ”ilojäljestä kasvaminen” kuvasi, millaiset hoitotyön ammatin opiskeluun liittyvät iloa tuovat tapahtumat kasvattivat ja jättivät jälkiä, jotka muistettiin. Tällaisia kasvattavia, iloa tuovia ja jälkiä jättäviä tapahtumia hoitotyön opiskelussa löytyi erityisesti ammatin harjoittelusta. Hoitotyön ammatin opiskelussa oli monia ammattiaineisiin liittyviä ilokokemuksia, ”ilohelmiä”, joita opiskelijat pitivät merkittävinä ja iloa tuovina. Usein jo pelkkä pääsy opiskelemaan toi iloa, mutta myös opiskeluaikana oikean ammatinvalinnan varmistuminen ja ammattiin valmistuminen toi iloa. Tutkimuksen ydinkategoriaksi muodostui ”ilo hoitotyön ammatin opiskelussa ammatillisen kasvun voimavarana”. Tällä tarkoitin sitä, että hoitotyön opiskelija koki opiskelun aikana kasvaneensa ihmisenä ja ammattiin ja että ilo oli hoitotyön ammatin opiskelussa ammatillisen kasvun tuki ja voimavara. Ydinkategoria nousi huomiosta, että ilolla ja iloa sytyttävillä asioilla oli merkitystä niin, että ilo motivoi, auttoi oppimista, lisäsi energiaa ja oli parhaimmillaan kasvattava voimavara. Kun opiskelija koki opiskelussaan ongelmia, niin iloa ei ollut ja silloin ne voivat estää tai hidastaa ammatillista ja ihmisenä kasvua. Mitä suurempi iloa tuova tekijä oli, sitä merkityksellisemmäksi ja kasvattavammaksi se koettiin. Kasvamisena opiskelijat kokivat, että he olivat saavuttaneet jotakin, kasvaneet ihmisenä ja ammattiin ja saaneet itsevarmuutta lisää. Iloa lisäävät tekijät toivat iloa ja ilo kertoi samalla niiden merkityksestä: oli tapahtunut jotain ihanaa ja iloista. Opiskelijat esittivät, että ilo oli ehdottomasti voimavara usein rankankin opiskelun keskellä, koska se auttoi elämässä jaksamista yleensä, toi lisää sisältöä, mielekkyyttä ja potkua elämään, vei elämässä eteenpäin, antoi voimia jaksaa eteenpäin sekä lisäsi tyytyväisyyttä ja luottamusta selviämiseen ja osaamiseen. The purpose of this study was to develop an empirically-based theory of joy in nursing studies. The aim of this study was to yield theoretical knowledge of joy and its significance during nursing studies, and hence increase the experience of joy in vocational studies and possibly in other areas of life. The study answered the following questions: 1) What are the concepts of joy in nursing studies? 2) How do the concepts of joy relate to each other in nursing studies? 3) What is the nature of the empirically-based theory developed through the relationships between the concepts? 4) What are the experiences of joy in nursing studies? The key concepts of the study are joy, nursing and vocational studies. Joy will be seen as a phenomenon, feeling and motive. The expression vocational studies used in this study refer to nursing studies where learning per se is important, alongside professional learning. The data of this qualitative research were collected in three phases: 1) 1994–1995, 2) 2006–2007 and 3) 2009 via interviews (three students), group discussions (three group discussions) and theme inquiries (249 students). The analysis was conducted by using a grounded theory method. The substantive theory consisted of five categories and the core category. The first category consisted of “joy as a feeling in nursing studies”. According to the results joy in nursing studies manifested itself as wellbeing, happiness and rejoicing. Physically joy affected the heart, breathing, eyes and throat and there in feeling of tingling and relation of stress. The opposite of joy was experienced as grief, disappointment, dullness and anger. The second category consisted of “the emergence of joy in nursing studies”. In nursing studies the student´s personal situation, teacher, teaching and the environment of studies affected the experience of joy. The group members, group spirit, discussions, journeys and studies together were also likely to generate joy. Positive feedback, learning and succeeding in studies, exams and clinical practice were very important. In professional studies joy motivated, enhanced coping and made studies easier. The student´s energy increased and the happy feeling made one laugh and smile. Joy could be felt as an inspiring condition of happiness. The third category described “joy extinguishing in nursing studies”. The opposite of joy was described as cheerlessness. Factors decreasing and extinguishing joy were for example problems in student group, difficulties in studying, problems in human relations, and even competition and loneliness. Also bad teaching or teachers, hurry and challenges in organizing studies can extinguish joy. The fourth category “experiencing the significance of joy” was formed of a discovery that joy has significance in nursing studies. Joy lightened the studies, and provided ways to cope. Students experienced joy when stress and hurry were relieved. When someone was very happy, he could feel it in his body. He/she had more energy and was able to study more. It motivated, enhanced the meaningful and positive attitude of studying, and raised self-esteem. The fifth category described “traces of joy”. Experiences that were memorable, educational and brought joy to students were for example performing clinical training both in the field and at school, and studying professional studies. Having been accepted to study nursing, the feeling of having chosen the right career, and finally the graduation were experienced as especially happy and meaningful events, or ‘pearls’ of joy. The above categories constituted the core category of the study: “Joy as a resource of professional growth in nursing studies”. During their studies, nursing students felt they had grown both professionally and as humans. Joy is a resource and it supports professional growth. Joy was a significant element in studies, for it motivated the students, facilitated learning, increased energy and was an educative resource.

Väitöskirjani tarkastelee kansallissosialistista kasvatusta, jonka kautta pohdin myös nykyisen pedagogiikan kysymyksiä ja sen problematiikkaa. Tutkimuksessani käsittelen saksalaisen kasvatusperinteen historiallista kehittymistä ja sen yhteyttä kansallissosialistisen politiikkaan ja sen kasvatukseen. Sen tarkoituksena on tarkastella kansallissosialistisen kasvatusideologian ja sen pedagogiikan sekä niihin perustuneen sosialisaation perusrakennetta ja niiden opinkappaleita kansallissosialistisen ihmisen kasvattamiseksi. Tätä teemaa olen avannut seitsemällä tutkimusartikkelilla, joiden avulla pyrin ymmärtämään pedagogiikan asemaa, tehtävää ja roolia kansallissosialistiseen yhteiskuntaan sosiaalistajana. Artikkeleissa olen käsitellyt kansallissosialistisen pedagogiikan olemusta, sen opetussuunnitelmia, ruumiinkasvatusta, opettajuutta, naiskasvatusta, apukoulupedagogiikkaa ja nuorisokasvatusta. Kaikki artikkelit ovat luettavissa myös itsenäisinä osatutkimuksina. Tutkimukseni lähdeaineisto on perustunut julkaistuihin alkuperäislähteisiin, aikalaiskirjoituksiin, tutkimuskirjallisuuteen, julkaisemattomiin opinnäytetöihin ja muuhun kirjallisuuteen. Aikalaiskirjallisuus ja alkuperäislähteet ovat syntyneet ennen vuotta 1945, vaikka jälkimmäiset on julkaistu kansallissosialistisen hallinnon luhistumisen jälkeen tehdyissä kokoomateoksissa. Sekä julkaistut alkuperäislähteet että aikalaiskirjallisuus erottuvat syntyperänsä vuoksi muusta lähdeaineistosta, jota tässä tutkimuksessa edustavat tutkimuskirjallisuus, julkaisemattomat opinnäytetyöt ja muu kirjallisuus. Väitöskirjani on luonteeltaan kasvatuksen aatehistoriallista tutkimusta, jossa tarkastelen kansallissosialistisen kasvatuksen pyrkimyksiä sosiaalistaa kansalaiset kansanyhteisön jäsenyyteen. Tutkimukseni on myös kasvatuksen kriittistä historiantutkimusta, jossa tarkastelen kansallissosialistisen ajan pedagogiikkaa oman aikamme pedagogisten ideologioiden näkökulmasta. Sen lähtökohtana on ajatus, että menneisyys voi opettaa meitä. Uskon, että kasvattaja, joka tuntee oman tieteenalansa menneisyyttä, ymmärtää paremmin sen nykyisyyttä ja kykenee vastaamaan paremmin myös kasvatuksen tulevaisuuden haasteisiin. Tutkimukseni osoittaa, että kansallissosialistinen kasvatus ammensi juurensa Saksan yhteiskuntahistorian ja siihen nivoutuneen kasvatuksen synkästä synteesistä, jonka keskeisiä ainesosia olivat olleet niin sovinismi, imperialismi ja militarismi kuin rasismi ja antisemitismi. Pedagogiikkana kansallissosialismi oli saksalaisen kasvatustradition epäpuhdasta jatkuvuutta. Se jäi hajanaiseksi ja epämääräiseksi yhdistelmäksi vanhan pedagogiikan tiettyjä ainesosia, joihin kansallissosialistit liittivät omia näkemyksiään. Sen kokoavana elementtinä oli rotubiologiaan perustunut rasistinen ja antisemistinen rotuoppi, jolla kansallissosialistit oikeuttivat valloitussodat, ihmisten alistamisen ja tuhoamisen. Ihmiselämän kansallissosialismi ymmärsi sosiaalidarwinistisena taisteluna, jossa vain rotupuhtaalla, terveellä ja voimakkaalla ihmisaineksella, hyödyllisillä ihmisillä, oli elämisen oikeus. Sen sijaan muilla ei tätä oikeutta ollut. Luonteeltaan kansallissosialistinen kasvatus oli sotasosialisaatiota, joka hylkäsi kaiken ihmisyyden ja inhimillisyyden sekä tuhosi pedagogisen vastuun täydellisesti. Se perustui jatkuvaan alaikäisenä pitämisen ideologiaan, joka tähtäsi subjektin tietoisuuden ohittamiseen ja suunnitelmalliseen väärinkäyttämiseen. Kansallissosialistisen kasvatuksen tavoitteena ei ollut sivistynyt ihminen, vaan sen kasvatuksen tuli tuottaa kilpailukykysovinismilla ja rasismilla voideltu valioyksilö, soturi, jonka tuli kyetä osoittamaan aina ylivoimaisuutensa ja paremmuutensa suhteessa toisiin ihmisiin. Tutkimukseni osoittaa, että monet oman aikamme globaaliset ja kansalliset kriisit ovat paljastaneet yhteiskuntien kyseenalaisia toimintatapoja ja hallinnan mekanismeja. Nykypedagogiikassa kasvatuksen perimmäisistä arvoista lähtevä puhe on jäänyt totalisoivan talous- ja teknologieetoksen alle. Sen moraalissa vanha soturimentaliteetti on tehnyt paluun, kun ihmisen arvo on palautunut hänen suorituksiinsa ja hyödyllisyyteensä yhteiskunnalle. Pedagogiikka on taloudellis-teknologisen euforian ohjaamana suistumassa omaan ontologiseen kriisiinsä, jonka seurauksena markkinaoikeudenmukaisuus on syrjäyttänyt tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihanteet kasvatuksen eettisinä imperatiiveina. Myöskään kasvatustieteen omalle tiedeidentiteetille nykyinen ajattelu ei lupaa hyvää, kun yhä useampi kasvatustieteen edustaja vaikuttaa pitävän itsestäänselvyytenä, että taloudellisen kasvun, tuottavuuden ja kilpailukyvyn edistäminen on niin kasvatuksen kuin ihmisen toiminnan viimekätinen päämäärä. Pedagogien tulisi historiallisten kokemusten valossa havahtua huomaamaan pedagoginen vastuunsa sellaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja teknologisten valta- ja alistussuhteiden havaitsemiseksi ja paljastamiseksi, jotka ovat tässä ajassa estämässä ihmisiä tavoittelemasta tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti hyvää, humaania ja onnellista elämää. Tässä kasvattajat tarvitsevat pedagogista katsetta yhteiskuntaan ja sen toimintojen kriittistä reflektiota. Heidän tulee tuntea historiallinen, eettinen ja moraalinen velvoitteensa siitä, etteivät he hyväksy pedagogiikan kaventumista yhdeksi totuudeksi, josta kansallissosialismi oli varoittava esimerkki. Sen sijaan pedagogiikan olemukseen pitää aina kuulua moniarvoisuus, toisin ajattelemisen ja toisin toimisen mahdollisuus, koska tulevaisuudesta ei kenelläkään voi olla varmaa tietoa. Siinä menneisyyden ymmärtämisestä saattaa olla apua, sillä tietoisuus pedagogiikan historiasta voi omalta osaltaan ehkäistä kasvatusta joutumasta yhteiskunnallisen vallan ja sen hallinnan mekanismien välineellistäväksi tekniikaksi. My thesis deals with National Socialist education, through which I also examine issues and problems in modern pedagogics. I discuss the historical development of the German educational tradition, and its links with National Socialist politics and education. My aim in this is to examine the fundamental structure of National Socialist educational ideology and its pedagogics. I consider the socialization based on these phenomena, and the associated doctrines, which aimed at rearing a National Socialist human being. I have approached this theme in seven articles, in which I have sought to explicate the status, objective, and role of pedagogics in socializing young people for National Socialist society. Within the articles I discuss the nature of National Socialist pedagogics and its curricula, including physical education, didactics, female education, pedagogics for the mentally retarded, and youth education. All the articles can also be read as self-contained studies on individual aspects of the theme. The source material of my study consists of published original sources, contemporary writings, research literature, unpublished dissertations, and other literature. The contemporary literature and the original sources came into being prior to 1945; however, the latter were published in compendia drawn up after the collapse of the National Socialist administration. Because of their origin, both the published original sources and the contemporary literature differ from other source material, such as research literature, unpublished dissertations, and other literature. My thesis can be characterized as an ideological-historical study of education, within which I discuss the efforts of National Socialist education to socialize citizens as members of the national community. My thesis also comprises a critical/historical study of education, in which I examine the pedagogics of the National Socialist period from the perspective of the pedagogical ideologies of our own age. It starts from the notion that we can learn from the past. I believe that educators who are familiar with the past of their discipline can better understand its present, and will be better equipped to meet the challenges facing education in the future. My study shows that the roots of National Socialist education lay in a murky synthesis of previous German social history with forms of education that became intertwined with it. The main components in this were chauvinism, imperialism, and militarism, together with racism and anti-Semitism. In terms of pedagogics, National Socialism presented a hodgepodge of notions carried over from the previous German educational tradition. It remained an incoherent and vague combination, encompassing certain components of the old pedagogics, to which the National Socialists added their own views. Its unifying element was a racist and anti-Semitic doctrine, which was based on notions of racial biology; this was used by the National Socialists to justify wars of conquest and the subjection and destruction of human beings. National Socialism viewed human life as a Social Darwinist struggle, in which only racially pure, healthy, and strong human material – thought to form useful human beings – had the right to live. Others did not have this right. National Socialist education can be characterized as socialization for war: through it, all humanity and humaneness was rejected, and pedagogical responsibility was utterly abandoned. It was based on an ideology of keeping people permanently in a state of subjection, ignoring and systematically abusing the subject’s consciousness. The objective of National Socialist education was not to create a civilized human being; its aim was rather to produce an outstanding individual – a warrior, anointed with competitive chauvinism and racism, always capable of showing his superiority towards other people. My study indicates that many global and national crises in our own times have brought to light modes of social action and control mechanisms that are suspect. In modern pedagogics, discussions springing from the fundamental values of education have been overwhelmed by a totalitarian economic and technological ethos. In this moral world we see a return of the ancient warrior mentality, with the value of individual humans becoming reduced to their achievements and their usefulness for society. Driven by economic-technological euphoria, pedagogics is rushing towards its own ontological crisis. As a result, the justice of the marketplace has replaced ideals of equality and social justice as the ethical imperative of education. Nor does the present way of thinking foreshadow anything good for the identity of education as a discipline, given that representatives of education seem increasingly to view the advancement of economic growth, productivity, and competitiveness as self-evidently the ultimate goal of both education and human beings generally. In the light of historical experiences, I argue that pedagogues should awaken to their pedagogical responsibility to discover and unmask the economic and technological relations of power and subordination; at the present time, these prevent people from pursuing a good, humane, or happy life based on equality and justice. In this connection, educators should look at society from a pedagogical perspective and reflect critically on its functions. They should be aware that they have a historical, ethical, and moral obligation not to accept the reduction of pedagogics to a single truth – with National Socialism serving here as a cautionary example. Instead, pluralism – the possibility to think and act differently – should always be an essential element in pedagogics, since no-one can have certain knowledge of the future. Here, an understanding of the past may be useful, since an awareness of the history of pedagogics can help in preventing education from becoming a purely instrumentalizing technique, serving nothing but social power and its control mechanisms.

Tämä väitöskirja kokoaa yhteen myöhäismodernin kasvatuksen tapausfilosofisen tutkimuksen. Tapausfilosofia on saksalaisen filosofin ja kirjailijan Günther Andersin (1902-1992) luoma käsite. Tapausfilosofia on yksittäisten ilmiöiden maailmallisuuden tutkimusta käsitteellistämällä ilmiö sen maailmassaan. Tutkimus perustuu Andersin teoksien tulkinnan lisäksi varhaiseen kriittiseen teoriaan ja fenomenologiaan. Tutkimus koostuu johdanto-osasta, neljästä vertaisarvioidusta julkaisusta ja yhteenveto-osasta. Johdanto-osassa esitellään aihe, tuodaan esiin tutkimuksen kannalta keskeinen kasvatuskäsitys, esitellään ekosysteemisen maailman, tulkitun maailman ja tutkimuksen kannalta keskeisen tuotemaailman käsitteet. Tuotemaailman käsitteen yhteydessä tarkastellaan Andersin teknologiakäsitystä ja sen yhteyttä teknologian filosofiaan. Johdanto-osassa selvitetään tapausfilosofian vaatimaa kuvittelukyvyn käsitettä, johon moraalinen tietoteoria ja prognostinen hermeneutiikka perustuvat. Kuvittelukyvyn käsite taustoittaa tutkimusartikkeleissa käytettyä tapausfilosofista otetta. Tutkimusartikkelit käsittelevät tapausfilosofisen ajattelun perustaa ja taustaa, tuotemaailmassa tapahtuvan kasvatuksen metafysiikkaa, elinikäisen oppimisen koulutuspolitiikkaa ja tahattoman oppimisen luonnetta ja seurauksia tuotemaailmassa. Yhteenvetoluvussa tiivistetään tuotemaailman luonne ja sen vaikutus kasvatuksen maailmallisuuteen ja kasvatuksen ilmiöihin. Tuotemaailman etiikkaa tarkastellaan suhteessa kasvatuksen praksiksesta lähteviin moraaliperiaatteisiin. Lisäksi yhteenvetoluvussa käsitellään tapausfilosofiaa suhteessa moraaliseen mielikuvitukseen ja perustellaan, miksi tapausfilosofia on merkityksellinen osa kriittistä kasvatusajattelua varsinkin kasvatuksen myöhäismodernin maailman hahmottamiseksi. Tapausfilosofista ajattelua analysoidaan moraalisena epistemologiana ja prognostisena hermeneutiikkana. This doctoral dissertation presents the study of education in late modern society. The study represents and develops case philosophy which was created by German philosopher and author Günther Anders (1902-1992). The case philosophy is study of a phenomenon in its worldliness. Case philosophical study constructs conceptually the world where the phenomenon is understandable. Besides the works of Günther Anders this dissertation is based on early critical theory and phenomenology. The study constitutes of three sections which are introduction, four peer refereed and published articles and conclusion respectively. In the introductory part the topic of the study is presented and founded. The concept of education used in this study is presented as well as concept ‘world’ is divided into ecosystem world, interpreted world and product-world. As the concept of the product-world is central in this study, the concept is pondered more thoroughly. In this context, the Anders’ philosophical view of technology is illuminated against different views of philosophy of technology. For the case philosophy, vital concept of imagination is clarified and deliberated. The conceptualization of imagination makes the case philosophical study in the articles intelligible. First article contextualizes case philosophy and considers case philosophy viable form of critical educational thinking. The second article illuminates the metaphysics of education in the product-world and its relation to educational praxis. The third article reflect critically on educational politics based on the idea of lifelong learning. The last article analyzes the logic of the unintentional learning in the product-world. The last section, the essence of the product-world summarizes in relation to education in late modern society. The ethics of the product-world is pondered against the moral principles emerging from the praxis of education. In addition to that case philosophy and moral imagination are studied as forms of studies of phenomena where the use of imagination is necessary. The case philosophical thinking is analyzed as moral epistemology and prognostic hermeneutics.

Digitalisoituvassa yhteiskunnassa työympäristöt teknologisoituvat ja monet palvelut sähköistyvät. Tulevien työntekijöiden kykyä myötävaikuttaa tähän kehityssuuntaan voidaan vahvistaa sillä, että tieto- ja viestintäteknologiaa sovelletaan monin tavoin ammattiin johtavassa koulutuksessa. Tämän tutkimusprosessin aikana hoitotyön koulutuksessa käyttöönotettiin neljä tieto- ja viestintäteknologiaan pohjautuvaa sovellusta, artefaktia, ja samalla tutkittiin niiden käyttöönottoprosessia ja sovellusten yhteydessä mahdollistuvaa opiskelua ja oppimista. Tutkimuksessa sovellettiin design-tutkimuksen ideaa ja pyrittiin selvittämään tuottaako testattava oppimisympäristö toivotun suuntaisia tuloksia. Design-tutkimuksessa teknologian artefaktien kehittäminen ja/tai käyttöönotto ja tieteellisen tiedon tuottaminen toteutuvat käytännön toimintaympäristössä prosessinomaisesti, jolloin ensimmäisten kokeilujen jälkeen toteutetaan toistuvia arviointitiedonkeruu- ja kehittämissyklejä. Tutkimustehtävinä oli selvittää 1) Millainen yhteys tieto- ja viestintäteknologian sovellusten käyttämisellä on hoitotyön opiskelijoiden itsearvioituun teoreettiseen oppimiseen, esimerkkeinä lääkehoito ja aseptiikka, 2) Millainen yhteys tieto- ja viestintäteknologian sovellusten käyttämisellä on hoitotyön opiskelijoiden harjoittelun aikaiseen oppimiseen ja oman osaamisen reflektioon sekä 3) Millainen yhteys yksilöllisillä eroilla ja teknologian sovellusten tarjoumilla eli affordansseilla on opiskelijoiden oppimiseen tutkittujen artefaktien kontekstissa. Tutkimusaineisto muodostui Tampereen ammattikorkeakoulun hoitotyön opiskelijoilta ja opettajilta kerätystä aineistosta vuosina 2006-2014. Aineistoa on kerätty kyselyillä, haastatteluilla, esseillä ja verkkokeskustelualueelta. Analyysissa on käytetty sekä tilastollisia että laadullisia menetelmiä. Empiiristen tapaustutkimusten tulokset on julkaistu neljässä osajulkaisussa. Kunkin tapaustutkimuksen tulokset osoittivat, että artefaktin käytöllä osana muuta oppimisympäristöä voidaan tukea opiskelijan oppimista. Verkkokeskustelun avulla opiskelijat voivat jakaa harjoittelun aikaisia kokemuksiaan, reflektoida oppimaansa vertaisten kesken ja opettaja saattoi havaita ammatillisen osaamisen kehittymisen keskustelualueen viestien perusteella (osajulkaisu 1). Itsenäisesti suoritettu lääkehoidon verkkokurssi kehitti opiskelijoiden itsearvioitua lääkehoidon osaamista kaikilla tutkituilla osa-alueilla (osajulkaisu 2). Arviointi- ja palautetyökalu eTaitava tuki opiskelijoita harjoittelun aikaisten tavoitteiden laadinnassa, ohjasi päivittäisiä toimia harjoittelussa ja tuki itsearviointia sekä opiskelijoilta että opettajilta kerätyn aineiston perusteella (osajulkaisu 3). Todellisuutta simuloiva virtuaalisairaala pelillisenä ja havainnollistavana ympäristönä tuki aseptisen työskentelyn oppimista opiskelijoilta kerätyn aineiston perusteella (osajulkaisu 4). Tutkittujen artefaktien yhteyttä oppimiseen analysoitiin tarkemmin tarkastelemalla niiden mahdollisuuksia tukea opiskelijan oppimiseen johtavaa työskentelyä. Tätä tarkasteltiin oppimista kuvaavalla mallilla, joka muodostui seuraavista vaiheista: tarkkavaisuus, havaitseminen, tulkinta, tallennus ja tiedon hyödyntäminen. Tutkimuksen yhteenvetona laadittiin Teknologiatuettuun oppimisprosessiin yhteydessä olevien tekijöiden malli, jossa kuvataan oppijasta, opiskeltavasta sisällöstä ja teknisestä artefaktista johtuvien tekijöiden yhteyttä oppimisprosessin eri vaiheisiin. Artefaktiin suunniteltuja oppimista tukevia ominaisuuksia voidaan kutsua tarjoumiksi eli affordansseiksi. Käyttäjät havaitsevat tarjoumia suhteessa omiin sen hetkisiin käyttötarpeisiinsa. Käyttäjien kyky havaita tarjoumia vaihtelee ja siihen on yhteydessä muun muassa toimijahistoria. Oppiessa yksilön kognitiiviset skeemat mukautuvat uusiin ympäristöihin, joten ihminen kehittyy niin oppijana kuin teknologian käyttäjänäkin. Pilotoidut neljä artefaktia ovat pedagogiselta idealtaan erilaisia. Integroitaessa teknologiaa opetukseen, olennaiseksi muodostuu oikean sovelluksen valinta kuhunkin tilanteeseen. Jotta koulutuksen digitalisaatio lisääntyisi, tarvitaan monenlaisia opettajalähtöisiä kokeiluja opetusmenetelmien monipuolistamiseksi. Design-tutkimus tarjoaa tähän hyvän käytännönläheisen, mutta kurinalaisen menetelmän. In the digitalising society, working environments become more and more technological and many services move into the web environment. Future employees’ ability to contribute to the trend can be strengthened by applying information and communication technology in a variety of ways in professional education. During the research process, four ICT-based applications, artefacts, were introduced in nursing education. We studied their introduction process as well as studying and learning enabled by them. The idea of design research was applied in the research with the aim of finding out if the tested learning environment produces desired results. In design research, development and/or introduction of technological artefacts and production of scientific information are implemented in practical operational environments as a process with repeated cycles of assessment data collection and development after the first trials. The research scheme was to establish 1) What kind of relation is there between use of ICT applications and nursing students’ self-assessed theoretical learning, for example in pharmacotherapy and asepsis, 2) What kind of relation is there between use of ICT applications and nursing students’ learning and competence reflection during clinical training, and 3) What kind of relation is there between individual differences, application affordances, and nursing students’ learning in the context of the studied artefacts. The research data was collected from Tampere University of Applied Sciences’ nursing students and teachers in 2006-2014 through surveys, interviews, essays, and online discussion forums. Both statistical and qualitative methods were used in analysis. The empirical research results were published in four publication volumes. The results showed that use of artefacts can support students’ learning. The discussion forum allows students to share their clinical training experiences and reflect on the learnt with peer students, and the teacher to observe professional competence development (article 1). The independently completed web-based pharmacotherapy course developed students’ self-assessed pharmacotherapy competence in all the studied fields (article 2). The assessment and feedback tool eTaitava supported students in constructing their clinical training objectives, directed their daily work, and supported self-assessment according to the data collected from both students and teachers (article 3). The virtual hospital as a game-like and illustrative environment supported learning of asepsis work according to the student data (article 4). The relation between the studied artefacts and learning was analysed closer by examining their possibilities in supporting students’ learning. We used a learning model with the following phases: attention, perception, interpretation, storage, and use of information. As a summary of the research we constructed a model on factors of technology-supported learning process. It describes the relations between the learner, studied contents and technological artefact factors and the different phases of the learning process. The artefact’s learning-related features can be called affordances. Users ob-serve affordances in relation to their current needs. The users’ ability to ob-serve affordances varies depending on for example their history. Learning modifies the individual’s cognitive schemes to new environments and thus people develop as learners as well as users of technology. The pedagogical ideas of the piloted four artefacts were different. When integrating technology into teaching it is essential to select the right application to each situation. In order to increase digitalisation of education, teachers need to test a variety of new applications. Design research offers a good and practical but disciplined method for this.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä matematiikan oppitunnista. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia käsityksiä opiskelijat liittivät matematiikan opetukseen ja miten käsitykset ovat suhteessa nykyiseen opetussuunnitelmaan. Koska tutkimuksen kohteena olivat luokanopettajaopiskelijoiden käsitykset, valittiin tutkimusotteeksi kuvailevaan ja tarkastelevaan tutkimukseen soveltuva fenomenografinen tutkimus. Tutkimukseen osallistui 70 ensimmäisen vuoden luokanopettajaopiskelijaa helmikuussa 2017, joilta tutkimusaineisto kerättiin eläytymismenetelmän avulla. Eläytymismenetelmä tuotti 68 kirjoitelmaa, jotka muodostivat tutkimuksen aineiston. Aineisto analysoitiin nelivaiheisella fenomenografisella analyysillä, jonka tulokset jäsentyivät kuvauskategoriajärjestelmäksi. Tutkimus osoitti, että luokanopettajaopiskelijoiden käsityksissä matematiikan oppituntiin liitettiin pääosin perinteisen opetuksen mukaisia piirteitä, jolloin opetus tapahtuu pitkälti opettaja- ja oppikirjakeskeisesti. Tällöin opetusta määrittelee opettajan toiminnan lisäksi oppikirja ja opettajanopas. Perinteisestä opetuksesta huolimatta oppilaita kuitenkin aktivoitiin pääosin toimintamateriaalien ja keskustelujen avulla. Matematiikan oppituntiin liitettiin myös nykyisen opetussuunnitelman 2014 mukaisia konstruktivistisia piirteitä. Nämä piirteet ovat pedagogiset oppilaskeskeiset työskentelyn tavat, yhteistoiminnallisuus, pyrkimys ymmärrykseen ja reflektion näkökulma. Vaikka opetusta kuvailtiin konstruktivistisesti, oli oppikirja kuitenkin merkittävässä roolissa oppitunnin aikana. Oppimisilmapiiri oli myös keskeisessä asemassa matematiikan oppitunnin tekijänä. Hyvä työrauha sekä oppilaille että opettajalle, kannustava ilmapiiri sekä toimiva yhteistyö takasivat hyvät lähtökohdat onnistuneelle matematiikan oppitunnille. Tutkimuksen tulokset tuovat uutta ymmärrystä ja tietoa luokanopettajien käsityksistä opettajankoulutukselle sekä opetuksen tutkimuksen kentälle. Lisäksi tutkimuksen tulokset tarjoavat vertailukohdan, johon luokanopettajaopiskelijat ja jo valmistuneet opettajat voivat verrata omia käsityksiään liittyen matematiikan oppituntiin.

Filosofianopetus ja pedagoginen filosofia – filosofia oppiaineena ja kasvatuksena Filosofia esiintyy nykykouluissa kahdessa toisistaan erottuvassa muodossa. Ensinnäkin sitä on monissa Euroopan maissa kauan opetettu lukion perinteikkäänä itsenäisenä oppiaineena. Uudempi ilmiö on lasten ja nuorten kanssa harjoitettu filosofointi, johon on kohdistunut paljon kansainvälistä kiinnostusta etenkin 2000-luvulla. Ensiksi mainittua kutsutaan tässä tutkimuksessa filosofianopetukseksi ja filosofian oppiaineeksi, jälkimmäistä puolestaan pedagogiseksi filosofiaksi. Tutkimus jäsentyy näiden kahden tarkasteluksi pyrkien tuomaan pedagogisen filosofian näkökulmia filosofian oppiaineesta käytäviin keskusteluihin. Tutkimus koostuu kahdesta osasta. Erillisenä tutkimusmonografiana julkaistavan yleisen osan lisäksi kokonaisuuteen kuuluu seitsemän aiemmin ilmestynyttä artikkelia. Artikkelit on julkaistu erikseen uudelleen verkossa (netn.fi/kirjat/filosofianopetus-artikkelit). Monografia muodostaa tutkimuskokonaisuutta yhdistävän puitteen. Se toimii johdantona ja pohjustaa filosofianopetuksen tutkimusta (ja siten myös artikkeleita) teoreettisesti, metodologisesti ja historiallisesti kontekstualisoiden sekä esittää tutkimuskokonaisuuden yhteenvedon. Monografia on kuitenkin myös itsenäinen teos, joka analysoi filosofianopetuksen luonnetta ja suomalaisen filosofian oppiaineen historiaa sekä hahmottelee kasvatusfilosofisen kokonaisnäkemyksen pedagogisesta filosofoinnista. Käsitys oppiainetutkimuksen tehtävistä perustuu tutkimuksessa yhtäältä saksalaisen didaktiikan perinteeseen ja etenkin Wolfgang Klafkin näkemyksiin didaktiikasta perustaltaan historiallis-hermeneuttisena ja pyrkimyksiltään kriittis-konstruktiivisena ajatteluna sekä toisaalta angloamerikkalaiseen opetussuunnitelmatutkimukseen ja etenkin yhdysvaltalaisen ns. rekonseptualistisen curriculum-teorian tulkitsevaan ja kriittiseen tutkimusotteeseen. Näiden yleisten kehysten sisällä käytetään lukuisia erityisiä näkökulmia muun muassa tiedonsosiologiasta kriittiseen pedagogiikkaan ja ainedidaktisista malleista pedagogiseen sisältötietämykseen. Tutkimuksessa on kriittis-konstruktiivisesti kaksi päätasoa, joita voi yhdessä nimittää filosofianopetuksen metatarkasteluksi. Ensimmäinen on filosofianopetuksen ja oppiaineen historiallinen analyysi ja kriittinen arviointi: Millainen oppiaine filosofia on ollut, millaisia käsityksiä siitä on vallinnut, miten sen paikkaa on koulussa oikeutettu ja miten oikeutusperusteiden suhdetta oppiaineen toteutumiin voi arvioida kriittisesti? Toinen on filosofianopetuksen ja oppiaineen rekonstruktio: Miten filosofiaa voitaisiin rekonstruoida pedagogisesti eli tulkita ja tuoda opetukseen kasvatuksellisesti perustellulla tavalla niin, että oppiaine vastaisi oikeutusperusteitaan? Kolmantena tehtävänään tutkimus rakentaa perustaa filosofianopetuksen tutkimukselle yleisemminkin. Tutkimus sisältää laajan teoreettis-metodologisen osan, jossa niin opetussuunnitelmatutkimuksen kuin ainedidaktiikan näkökulmista muodostetaan kuvaa filosofian erityispiirteistä oppiaineena ja sen tutkimisesta filosofian oppijärjestyksen käsitteeseen kiteytettynä ilmiönä. Tämän jäsennyksen jälkeen tutkimus analysoi suomalaisen filosofianopetuksen historiaa oppiaineen eri vaiheissa. Lopuksi tutkimus etenee kasvatusfilosofisen tarkastelun myötä ehdotuksiin filosofianopetuksen kasvatuksellisesta rekonstruktiosta pedagogisena filosofiana. Suomessa filosofiaa on muodossa tai toisessa opetettu oppiaineena läpi lukiolaitoksen historian. Nykyisen opetuksen juuret ovat itsenäisyyden alkuvaiheessa, jolloin oppiaineen nimeksi lukusuunnitelmissa määritettiin ’filosofian alkeet’. Käytännössä nykymuotoinen lukiofilosofia on kuitenkin peräisin vasta 1990-luvun puolivälistä, jolloin se pitkän tauon jälkeen palasi tuntijakoon kaikille yhteisenä oppiaineena. Oppiaineen historiassa on sekä jatkuvuutensa että käänteensä. Suurimmat murrokset tiivistyvät siihen, että 1800-luvun lopulla lukusuunnitelmissa nimikkeellä ’sielutiede ja logiikka’ esiintynyt oppiaine ei sata vuotta myöhemmin sisältänyt sen paremmin psykologiaa kuin logiikkaakaan. Muutoksista huolimatta oppiainekäsityksissä on ollut selvää jatkuvuutta. Varsin monet opetuksen tavoitteet ja sisällöt, opettamisen perusongelmat, sisäiset jännitteet ja opetusta kohtaan suunnatut kritiikit ovat pysyneet samankaltaisina läpi vuosikymmenten. Sitkeimpänä jännitteenä on pysynyt ristiriita tietojen ja taitojen välillä: toistuvasti on esitetty, että opetuksen tulisi edistää filosofisen ja kriittisen ajattelun taitojen harjoittelua sekä oman maailmankatsomuksen rakentamista, ja yhä uudestaan on kritisoitu oppiaineen sen sijaan lastautuvan pinnallisella ja yleiskatsauksellisella tietomäärällä. Filosofian oikeutusta kouluaineena on perusteltu tavallisimmin seuraavilla väitteillä: (1) filosofia tukee yleisesti ajattelun taitojen ja erityisesti eettisen ymmärryksen kehittymistä, (2) filosofia auttaa tiedonkriittisesti jäsentämään arkista, yhteiskunnallista ja erityistieteellistä tietoa maailmankuvaksi ja rakentamaan itsenäistä elämänkatsomusta, (3) filosofia on ohittamaton osa eurooppalaista älyllistä ja kulttuurista perintöä ja siten yleissivistystä, ja (4) filosofia edistää demokraattisia valmiuksia sekä dialogista ja deliberatiivista keskustelukulttuuria. Tavoitteet ovat kuitenkin usein törmänneet lukio-opetuksen tietopainotteisiin odotuksiin (mm. oppikirjat, yksilöllinen arviointi ja ylioppilaskirjoitukset) sekä akateemisen filosofian, filosofian historian ja filosofien tuntemuksen sekä terminologian mukanaan tuomiin laajoihin informaatiokokonaisuuksiin. Keskeisinä ongelmina ovat olleet filosofian kasvatuksellisten mahdollisuuksien typistyminen reaaliaineopetuksen muottiin, filosofianopetuksen itsenäisen ainedidaktiikan kehittymättömyys, näitä seurannut eriparisuus periaatteellisten tavoitteiden ja toiminnallisten resurssien tai ihanteiden ja toteutuksen välillä, sekä sisältöopetuksen motivoimattomuus ja mitoituksen epärealistisuus – pyrkimys ”käydä läpi” ja antaa omaksuttavaksi nopealla pintapuolisella esityksellä laaja ala lukiolaisille kokonaan uutta käsitteellistä asia-ainesta, johon heillä ei ole omakohtaista suhdetta tai kiinnostusta ja jonka käyttökelpoisuutta koulu ei onnistu osoittamaan. Ongelmat voidaan kohdata pyrkimällä oppiaineen pedagogiseen rekonstruktioon, jossa irtaudutaan riittävässä määrin filosofianopetuksen mahdollisuuksia rajoittavista institutionaalisista esioletuksista. Filosofianopetuksen uudistamiseen tutkimus ehdottaa pedagogisen filosofian ja filosofoinnin näkökulmia. Niitä tutkimus muotoilee erityisesti John Deweyn kasvatusfilosofian ja Matthew Lipmanin filosofiaa lapsille (P4C) -ohjelman perusteella. Pedagogisen filosofoinnin ydin on kriittis-itsereflektiivisessä käytännössä, joka yhdistää kriittisen ajattelun oppimisen ja kriittisen pedagogiikan kasvatukselliset piirteet. Filosofoivan käytännön olennaiset elementit voi rekonstruoida hyödyntämällä Deweyn näkemystä reflektiivisen ajattelun merkityksestä kasvulle, Lipmanin esitystä kriittisen ajattelun opettamisesta filosofisesti tutkivassa yhteisössä sekä Klafkin ja muiden kriittisen pedagogiikan edustajien käsitystä kasvatuksen historiallis-hermeneuttisesta ja ideologiakriittisestä tulkinnasta. Filosofoinnin käytännössä voidaan tavoitella John Deweyn kasvatusteoriassaan kuvaamia pyrkimyksiä: päämäärien, sisältöjen ja toimintatapojen kiinteää yhteyttä sekä koulun sisäisten ja ulkopuolisten käytäntöjen ja intressien luontevaa vastaavuutta. Osallistuttaessa filosofoivaan käytäntöön harjoitellaan valmiuksia, joiden ansiosta kyetään ottamaan osaa kriittis-reflektiivisiin käytäntöihin koulun ulkopuolella. Ajattelemista ja keskustelemista harjoiteltaessa päämääränä on kuitenkin pyrkiä harjoittamaan niitä hyvin juuri niiden itsensä vuoksi, eikä pelkästään välineenä ulkoisiin päämääriin. Kasvatuksen päämäärä sisältyy tällöin sen toteuttamisen käytäntöön, eikä asetu kasvatuksen ulkopuolelta. Koulussa harjoitettu käytäntö palvelee myös kulloinkin elettävää tilannetta, eikä ole pelkästään valmistautumista tulevaan. Tutkimus esittää, että filosofian oppiaineen oikeuttaminen kytkeytyy sivistävän kasvatuksen ideaan ja sen tulkitsemiseen myöhäismodernissa ajassa toimivaan muotoon. Tällaisena päivitettynä yleissivistyksenä pedagoginen filosofia on yksilöllistä, kollektiivista ja kulttuurista itsereflektiota harjoittava ja siten kriittisen reflektiivisyyden ja demokraattisen toiminnan älyllisiä ja sosioemotionaalisia valmiuksia rakentava yhteisöllinen kasvatuskäytäntö. Pedagogisen filosofoinnin syvin oikeutusperuste on sen kasvatuksellisesti itsereflektiivinen luonne. Se edesauttaa kokemuksen ja kasvun merkityksellistämistä sekä eksistentiaalisesti omakohtaisten kysymysten kohtaamista. Samalla se antaa mahdollisuuden pohtia kasvua, kasvatusta, koulua, opetusta ja oppimista filosofisina ja eettisinä ongelmina kasvatuskäytännön itsensä puitteissa. Philosophy in education: from school subject to pedagogical practice Philosophy has held a place in the general school education in two distinct forms. It has a long history as a traditional school subject in many European school systems on the pre-college level (lycée, gymnasium, bachillerato). In recent decades, there has been also a growing interest in philosophy for/with children as a pedagogical practice. This study examines these two different modes of philosophy in school education with aims to bridge the previously wide gap between them. The study is comprised of two parts: a core section, published here also as a separate research monograph (this publication), and seven previously published articles. The monograph functions as an introduction and as a theoretical, methodological and practical contextualization. It acts as a summary of the research as an integrated whole, but can also be read as a self-contained study. The articles have been simultaneously published as an e-publication on the Internet (netn.fi/kirjat/filosofianopetus-artikkelit). The methodological bases for the research perspectives are set from two different but interconnected wider frameworks. The first is the historical-hermeneutical German didactic (Didaktik) tradition, particularly Wolfgang Klafki’s more recent interpretations of didactic study as a critical-constructive analysis. The second is the Anglo-American curriculum studies field and especially the so-called reconceptualist movement of curriculum theory. The study uses several more specific and defined points of view from sociology of knowledge to critical pedagogy, and from European models of subject matter didactics to pedagogical content knowledge. The study is structured along the following critical-constructive dimensions: (1) Historical and critical analysis of philosophy as a school subject in the Finnish upper secondary school: what kind of a school subject philosophy has been, what kind of major conceptions of it have been proposed, what arguments have been used in justifying its place in the curricula, and how can these justifications be critically assessed? (2) Pedagogical reconstruction of philosophy: how can the teaching of philosophy be educationally reconstructed for the subject to correspond to the justifications. As a third task and building on these dimensions, the study develops general theoretical-methodological and historical-contextual grounding for the study of philosophy as a school subject for future research. Philosophy has been present in several guises in the Finnish school system throughout the history of the pre-college curricula. The recognizable roots of the modern subject are visible in the early 20th century. However, the subject in contemporary form was born in the early 1990’s when it was again made compulsory for all high school students. Despite the fluctuations in philosophy’s history as a subject, there are also marked continuities in its aims and contents as well as the problems it has posed and the criticisms it has been subjected to. The most enduring tension has been the conflict between aims and content – the ideal aim of teaching critical thinking skills colliding with the concrete reality of an academic pre-college school subject with content overload. There have been several recurring arguments for the legitimation or justification of philosophy’s place in the curriculum: (1) It develops critical thinking skills in general and especially ethical thinking. (2) It supports critical epistemological assessment of knowledge and helps to form a coherent worldview and an independent personal philosophy of life. (3) It is an essential part of the so-called general liberal education based on the European cultural heritage. (4) It supports democratic dispositions and the culture of deliberative and dialogic democracy. However, the realization of these ideals and goals has often been seriously hindered by the institutional expectations of the school system (e.g. textbooks, tests, the matriculation examination). In addition, the preconception of philosophy itself as an academic discipline with extensive specialized terminology and synoptic history has been an obstacle. Sufficient critical distance from these institutional expectations is needed to fulfill the potential of philosophy in school. For pedagogical reconstruction of the subject, it must be developed as an educationally meaningful and existentially significant practice. To facilitate this reconstruction, the study suggests approaches from the educational philosophy of John Dewey and the philosophy for children (P4C) -program of Matthew Lipman. The essential elements of the reconstructed pedagogical practice are outlined as a combination of three ideas: the experiential and educational significance of reflective thinking (Dewey), the community of philosophical inquiry (Lipman), and the pedagogical process as a historical-hermeneutical and ideology-critical practice (Klafki and other representatives of critical pedagogy). Combining these perspectives, the pedagogically philosophical practice functions as a community of critical self-reflection, thus developing the intellectual and socio-emotional skills and dispositions of the individuals as well as the collective democratic capacities of the participants together. The final justification for this pedagogical philosophical practice stems from its self-reflective nature. It contributes to the process of growth and the personal reconstruction of experience and meanings of life. At the same time, it creates opportunities to reflect philosophical and ethical issues of growth, education, school, teaching and learning within the educational practice itself. Väitöskirja ilmestyy sähkökirjana osoitteessa: netn.fi/kirjat/filosofianopetus

Kokemusperäinen oppiminen matkailualan koulutuksessa Pohjois-Kyproksella Pohjois-Kyproksen matkailuelinkeinolla on keskeinen rooli maan taloudessa. Matkailu- jamajoitusala tarvitsee paitsi koulutettuja ammattilaisia myös ammattilaisia, joilla on pedagogisia taitoja. Tämä tarve on johtanut yliopistotason matkailualan koulutuksen nopeaan kasvuun Pohjois-Kyproksella. Vaikka alan koulutuksen merkitys on tunnustettu kaikkialla jo vuosia, yliopistollisena koulutusohjelmana Pohjois-Kyproksella se on melko tuore. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, miten opiskelijat, yliopiston opettajat ja alan ammattilaiset näkevät matkailualan johtamisen tiedekunnassa toteutettavan matkailualan yliopistollisen koulutusohjelman vastaavan sisällöltään matkailu- ja majoitusalan tarpeita Pohjois-Kyproksella. Tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, kuinka yliopiston koulutusohjelman opetusmenetelmissä yhdistetään teoriaa ja käytäntöä kokemusperäisen oppimisen avulla vastamaan alan tarpeisiin ja kentän odotuksiin. Tutkimuksen tiedonkeruussa käytettiin aineistonhankinnan triangulaatiota. Tietoa kerättiin sekä yliopisto-opiskelijoilta ja yliopiston opettajilta että alueen matkailuelinkeinoyritysten johtajilta. Tutkimusta varten kehitettiin kyselymenetelmä, jolla aineistoa kerättiin neljän vuoden ajan. Aineisto analysoitiin laadullisella tutkimusotteella. Analyysi kohdennettiin avointen kysymysten tuottamiin näkökulmiin haastatteluprosessin aikana. Tutkimustulosten perusteella tutkimuksessa esitetään seuraavia johtopäätöksiä, joiden avulla matkailualan koulutusohjelmaa voidaan kehittää. Olennaisia tekijöitä yliopistollisessa matkailualan johtamisen koulutuksessa ovat vuorovaikutus- ja johtamistaidot, substanssialan koulutussisällöt sekä opetusmenetelmät, jotka perustuvat opiskelijan kokemusperäiseen oppimiseen. Nämä antavat perustaa opiskelijoiden menetykselle tulevaisuudessa matkailualalla. Paras oppimistulos saadaan, kun koulutusohjelman teoreettista sisältöä on tukemassa käytännönläheisiä sekä opiskelijalähtöisiä ja opiskelijan omaan kokemusoppimiseen perustuvia opetusmenetelmiä. Yliopiston, yrittäjien ja päättäjien jatkuvaa vuorovaikutusta ja yhteistyötä on lisättävä, jotta yliopistollinen matkailualan johtamisen koulutusohjelma uudistuu vastaamaan matkailualan nopeasti muuttuviin vaatimuksiin. Tourism industry in the Northern Cyprus is a major contributor to the economy of the country. Tourism and hospitality industry needs not only trained professionals but professionals with educational skills. This need has led to the rapid growth of tourism and hospitality education at the university level in the Northern Cyprus. Although the significance of tourism and hospitality education has been recognized all over the world for many years, it can be considered a relative newborn in comparison to other university level programmes in the Northern Cyprus. The objective of this study is to understand the relationship among the perceptions of the students, faculty and industry professionals towards the required industry competencies and the content of the four-year programme at EMU-STHM. This study is aiming to discover how successfully the present forms of teaching and learning at EMUSTHM have been combined by blending theory with practical experience through experiential learning and meet the needs and expectations of the industry. Based on the results of the objectives, this study will recommend improvements to effect a change to the curriculum of EMU-STHM. The study focused on collection of data triangulated between the undergraduate students, faculty of EMU-STHM, and the managers of tourism and hospitality industry establishments in the region. The researcher-developed survey instruments were used to collect data over a period of four years. The data collected in this study was explored through a qualitative research approach. Within the qualitative research style, the researcher, acting as a moderator, used open ended questioning to promote increased conclusions through the medium of the interview process. The following conclusions emerged from the present study: Interpersonal skills, leadership skills, industrial training and experiential learning are essential components of EMU-STHM programmes for future success of graduates in the industry. Theoretical content of the programme should be supported by practical and student-centered experiential learning activities so that the most beneficial learning will take place. More continuous interaction and cooperation is needed between the school, industry and policymakers to ensure that tourism and hospitality education at EMU-STHM radically adapts the present curriculum to meet the fastest changing needs of tourism industry.

TamPubissa tutkielman rajattu versio. Täydellinen versio luettavissa Tampereen yliopiston Linna-kirjastossa. The PDF is a limited version of the Master's thesis. The complete text is available in printed version in University of Tampere Linna library. Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella turvallisuuden edistämiseen tähtääviä sosiaalipedagogisia interventioita, joissa hyödynnetään menetelmänä vertaisoppimista. Tarkastelun kohteena olivat erilaiset vertaisoppimisen muodot sekä osallisuus, jonka toiminta mahdollistaa. Tutkimusaineisto koostui seitsemästä toimintamallista, jotka toteutettiin joko Suomessa tai ulkomailla ja jotka käsittivät monipuolisesti eri turvallisuuden osa-alueita. Sosiaalisen konstruktionismin taustoittaman tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnettiin arkilähtöistä sosiaalipedagogiikkaa sekä vertaisoppimisen ja turvataitokasvatuksen teorioita. Tutkimus nosti myös esiin osallisuuden edistämiseen sekä sosiaalipedagogisiin käsityksiin liittyvää problematiikkaa. Tutkimus on luonteeltaan vertaileva tapaustutkimus. Aineisto kerättiin ennalta määriteltyjen kriteerien perusteella: 1) toimintamallien tuli sisältää vertaisoppimista, 2) kohderyhmänä tuli olla lapset ja nuoret ja 3) toiminnan tuli tähdätä turvallisuuden edistämiseen. Seitsemän tapauksen muodostamaa aineistoa tarkasteltiin teorialähtöisen ja teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Tarkastelun tuloksena syntyivät jäsennykset erilaisista tavoista toteuttaa vertaisoppimista sekä nuorten saamista toimijarooleista. Tutkimustulokset ilmentävät sitä monimuotoisuutta, joka sosiaalipedagogisen työn kentällä vallitsee. Sosiaalipedagogiikka tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia nuorten osallisuuden, aktiivisen toimijuuden ja elämänhallinnan tukemiseen. Erilaiset kohderyhmät, toimijat, tavoitteet, käsitykset sekä ainutlaatuiset ympäristöt muokkaavat toimintaa tilannekohtaisesti. Olennaisinta on räätälöidä toiminta kontekstiinsa tarkoituksenmukaiseksi ja kiinnittää huomiota siihen, mitä toiminnan avulla todella halutaan saavuttaa. Tämä edellyttää sosiaalipedagogisen työn tekijöiltä reflektiivistä otetta omaan työhön ja ajatteluun, toimintaympäristöjen perusteellista tuntemista sekä kykyä havaita ja kyseenalaistaa niitä arvoasetelmia, olettamuksia, periaatteita ja rakenteita, jotka toimintaa määrittävät. Tämä pro gradu -tutkielma koostuu tieteellisessä julkaisussa julkaistusta artikkelista sekä artikkelia täydentävästä taustatekstistä. Työhön liittyvä artikkeli on luettavissa Sosiaalipedagoginen aikakauskirja -vuosikirjassa 2014

Tutkimuksen kohteena oli LPP- (Lukemaan Puheen Perusteella) menetelmän pohjalta kehittämäni LYHTY, lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen kokonaisvaltaisesti. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvailla ja selvittää tekstilähtöistä lukemaan ja kirjoittamaan oppimista. Tutkimuksellani hain vastauksia siihen, miten LYHTY toimii, miten se soveltuu luku- ja kirjoitusvaikeuksiselle oppilaalle sekä miten lapsi etenee luku- ja kirjoitustaidoissaan 3. luokan loppuun saakka. LPP-menetelmän kehitti Ulrika Leimar 1960-luvun lopulla Ruotsissa. Leimarin LPP:n sekä tämän tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat perustuvat kognitiivisiin toimintoihin, lähikehityksen vyöhykkeeseen, analyysiin kielestä ja lukemistapahtumasta sekä tekstin merkityksestä lukijalle ja kognitiivisen selkeyden teoriaan. 2000-luvulla lukemaan sitouttamisesta ja kansainvälisistä LPP-menetelmätutkimuksista on löydettävissä edellä mainittuja teoreettisia näkemyksiä. Toteutin tämän pedagogisen tutkimuksen omassa luokassani lukuvuosina 2001−2006. Tutkimusmenetelminä sovelsin etnografiaa, osallistuvaa toimintatutkimusta ja tapaustutkimusta. Tutkimusoppilaita oli 16. Tutkivana opettajana keräsin aineistoa oppilailta ensiluokasta alkaen kolmannen luokan loppuun. Pidin pedagogista päiväkirjaa, johon keräsin monenlaisia havaintoja. Luku- ja kirjoitusvaikeuksia kohdanneilta oppilailta aineistoksi kertyi myös erityisopettajien pitämiä ALLU- (Ala-asteen Lukutesti) testejä ja muita arviointiaineistoja. Tulosten mukaan LYHDYN eri vaiheet lähestyivät kieltä, puhetta ja lukutaitoa useasta näkökulmasta, ja lapsi sai monipuolisen kosketuksen kieleemme. Lasten luku- ja kirjoitustaito kehittyi yksilöllisesti, mutta kaikkien oppilaiden kirjoituksessa oli alusta alkaen näkyvissä kokonaisten sanojen ja myöhemmin lauseiden käyttäminen. Merkittävä, positiivinen vaikutus kielen kokonaisvaltaisella lähestymistavalla oli lasten luetun ymmärtämistaitoihin. Oppilaat ymmärsivät heikolla lukutaidolla paljon lukemastaan. Huomattavaa LYHDYN käytössä oli se, että sen neljä eri vaihetta eivät yksinään riittäneet oppilaiden oikeinkirjoituksen harjoitukseksi. Kaikkien oppilaiden oli harjoiteltava lisää kuulemaan äänteiden kestoa sanoissa. Osa oppilaista tarvitsi runsaasti sanojen tavutusharjoituksia. Johtopäätöksenä tutkimus osoitti sen, miten innokkaasti kaikenlaiset oppijat suunnistivat LYHDYN avulla luku- ja kirjoitustaidon polulle. Luki-oppilaat osasivat kolmannen luokan lopussa käyttää monia tekstitaitoja. The objective of this research is LYHTY - learning to read and write based on text. In English LYHTY translates as lantern. I developed this analytic and holistic approach using the ideas of the LPP-method - learning to read based on talk. The object of my research is to describe, clarify and illuminate, what reading and writing based on text means. In my research I looked for answers about how LYHTY applies to pupils with and without learning disabilities in reading and writing, and how the child progresses in his or her reading and writing skills by the end of the third grade. The LPP-method was developed by Ulrika Leimar in the late 1960`s in Sweden. Her theory and my research is based on ideas about children’s mental development, analysis of language and reading and the meaning of text and the theory of cognitive clarity. The latest research into literacy was also used in my research: reading engagement and the international research on the LPP-method. The research was carried out between the years 2001−2006. The methods used were ethnography, participating action research and case study. The research study group consisted of 16 pupils. As the research teacher, I collected samples of pupils writing in primary classes, grades 1−3. I also kept a pedagogical journal. The pupils with problems in reading and writing were given special education tests. The purpose of this research was to clarify as accurately as possible, how successful the LYHTY is and to discover, how it works in grades 1 to 3 as an approach of teaching children to read and write. The results of my research were as follows: the approach to language, speech and literacy using the LYHTY with various perspectives, gave the child versatile contact with language. Children´s literacy developed individually, however it is noteworthy, that all children first used words and then sentences. The holistic approach had the most significant positive influence on a child´s reading comprehension. It was notable, that using the LYHTY with its four stages, was not enough practice for pupils to master writing. All of the pupils needed more practice hearing the sounds of vowels and the single and double consonants in words. Some pupils needed to spelling and hyphenating excercises. The results of this research were positive. All types of students were eager and motivated to find their path to literacy. The pupils with problems in reading and writing learned to use a variety of literacy skills by the end of third grade.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten henkilöstön osaamisen kehittäminen ja sen merkitys ymmärrettiin kuntaorganisaatiossa. Tavoitteen selvittämiseksi tutkimuksessa tarkasteltiin, millaisia käsityksiä henkilöstöllä oli osaamisen kehittämisestä, mitkä olivat osaamisen kehittämisen tavoitteet organisaatiossa sekä mitä oli organisaation käytännön osaamisen kehittäminen. Tutkimuksessa osaamisen kehittämistä tarkasteltiin näkökulmasta, jossa yksilön osaaminen nähtiin koko organisaation voimavarana ja osaamisen kehittäminen kuntaorganisaation menestystekijänä. Kyseessä oli kvalitatiivinen tapaustutkimus ja kohdeorganisaationa Riihimäen kaupunki. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla haas-tattelemalla organisaation viittä esimiestä, kahta henkilöstöhallinnon edustajaa sekä kolmea työntekijää. Aineisto analysoitiin teemoittelulla. Tutkimuksen perusteella osaamisen kehittäminen ymmärrettiin tärkeäksi kuntaorganisaation menestymisen kannalta. Sen nähtiin tarkoittavan jatkuvaa osaamisen ylläpitoa ja kasvattamista jatkuvasti muuttuvassa kuntaympäristössä. Osaamisen kehittämisen tavoitteet olivat tuloksellisuudessa, tehokkuudessa ja osaavassa henkilöstössä. Organisaatiolla oli käytössä paljon erilaisia, perinteisiäkin kehittämismenetelmiä tavoitteiden saavuttamiseksi. Osaamisen kehittämisen käytännössä oli kuitenkin paljon haasteita kuntaorganisaation resurssien rajoittaessa kehittämistoimia ja tavoitteiden saavuttamista. Niukkojen taloudellisten resurssien lisäksi suurina haasteina nähtiin henkilöstön alhainen motivaatio kehittämistä kohtaan, jatkuva kiire sekä työn kasvavat vaatimukset. Myös osaamisen ennakointi koettiin haastavana ja suhtautumisessa osaamisen kehittämiseen oli suuriakin eroavaisuuksia. Haasteista huolimatta organisaatiossa pyrittiin kehittymismahdollisuuksien luomiseen ja jatkuvaan osaamisen kehittämiseen. Kunta-alan muutokset luovat jatkuvaa painetta osaamisen kehittämiseen. Jotta osaamisella voidaan turvata kunnan laadukkaat palvelut sekä kehittämisellä tukea ympäristön muutoksia ja tulevaisuuden tarpeita, tulisi organisaation käytännön kehittämistyön olla entistä suunnitelmallisempaa ja ennakoivampaa. Nykyisen, melko hyvällä tasolla olevan tiedostamisen lisäksi osaamisen kehittämiseen tarvitaan myös organisaation sisäistä motivaatiota. Yksittäisten henkilöiden työpanoksen sijaan avainasemassa kehittämistyössä on koko henkilöstön kattava osallisuus ja sitä kautta organisaation kokonaisvaltainen kehittäminen. Tämä tarkoittaa kehittymisorientoituneemman ilmapiirin luomista koko organisaatioon. Osaamista systemaattisesti kehittämällä kuntaorganisaatio turvaa henkilöstön ammattitaidon, hallitsee muutoksia, ennakoi tulevaa sekä investoi organisaation ja yksilön kilpailukykyyn. Osaamisella varmistetaan kuntaorganisaation kehittyminen ja menestyminen nyt ja tulevaisuudessa.

Tutkielma on laadullinen tapaustutkimus Akaan päivähoidosta perhepäivähoidon näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitettiin perhepäivähoitajien ammatillisia tarinoita ja subjektiivisia kokemuksia; Millainen ammatillinen identiteetti heillä on ja minkälaisesta positiosta he tarkastelevat muuta varhaiskasvatusta tai kokevat sijoittuvansa siihen. Minkälaisia kosketuspintoja perhepäivähoitajalla on: keiden kanssa hän toimii, on vuorovaikutuksessa, luo sekä edelleen uusintaa ammatillista identiteettiään? Yksilöllisistä kokemuksista tutkimukseni etenee kohti laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tutkimusaiheena perhepäivähoito voidaan nähdä monitieteellisenä tutkimuskohteena, jota lähestyn kasvatustieteellisestä näkökulmasta, mutta siinä on myös piirteitä naistutkimuksen, sosiologisen, sosiokulttuurisen, historiallisen, työelämän ja yhteiskunnallisen tutkimuksen parista. Tutkimukseen osallistuneet haastateltavat olivat iältään 30-63 -vuotiaita naisia. Heistä neljä oli perhepäivähoitajia, ja aineiston verrokkiryhmänä haastateltiin kahta päiväkodissa työskentelevää päivähoitajaa. Alallaolovuosia perhe- ja päivähoitajille oli kertynyt 7-30 vuoteen saakka. Aineistona käytettiin triangulaatiota, joka muodostui elämäkerrallisella otteella toteutetuista yksilöhaastatteluista, jotka tehtiin joulukuussa 2010 sekä keväällä 2011 toteutetusta ryhmähaastattelusta ja avoimista kyselylomakkeista. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tulokset havainnollistettiin hyödyntäen Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa kuvaten etenkin mikro- ja makrotasolla sitä päivähoidon ympäristöä ja niitä kosketuspintoja, jossa perhepäivähoitaja toimii, luo ja edelleen uusintaa ammatti-identiteettiään. Perhepäivähoitajan subjektiasemasta kuvattuna ammatti-identiteetin, arvopohjan ja kasvatuksellisen toimijuuden kiinnityspisteeksi muodostui koti, jonka lisäksi perhepäivähoitaja on aktiivisesti osallisena ja vuorovaikutuksessa neljän muun mikrosysteemin kanssa. Näitä olivat hoitolapset ja heidän perheensä, muut perhepäivähoitajat, päiväkodit ja omat esimiehet. Tutkimus osoitti, että perhepäivähoitajat jakavat vahvan kotiäitiyden historiasta kumpuavan, kodin ja hoivan arvoihin rakentuvan ammatti-identiteetin (vrt. Heinämäki 2001, Parrila 2002 & Tikka 2007), jonka kääntöpuolena näyttäytyy sen haastavuus asettua uuden työn ajan vaatimuksiin. Wengeriläisen lähestymistavan valossa näyttäytyy, että perhepäivähoitajat kokevat varhaiskasvattajan ammatti-identiteetin rakentuvan yhteisön toimintaan osallistumisen kautta, ja pyrkivät täten sen kasvattajajäseniksi. Koska kokemus yhteisön jäsenyydestä on epävarma, perhepäivähoitajat korostavat oman ammattinsa erityispiirteitä sekä hakevat yhteisöllisyyttä muualta. Luonnehdinnat kertovat niistä kokemuksista, jotka ovat paradoksisia toivotun ammatillisen osallisuuden tunteesta suhteessa muihin varhaiskasvattajiin, koska myös eronteko tehtiin päiväkodeissa työskentelevistä varhaiskasvattajista. Perhepäivähoidossa on tapahtumassa ammattia harjoittavien sukupolvenvaihdos, jonka toteutumisesta ja ammatin houkuttelevuudesta ollaan oltu huolissaan, jonka vuoksi siitä on myös rakennettu pelastuksen kohdetta erilaisin hankkein ja toimenpideohjelmin. Tämän tutkimuksen avulla voidaan lisätä ennen kaikkea kaivattua tutkimustietoa ja ymmärrystä siitä positiosta käsin, josta perhepäivähoitajat kokevat sijoittuvansa koko päivähoidon systeemiin. Koska perhepäivähoito tapahtuu kodeissa ja sen ammatillinen identiteetti rakentuu kotiäitiydestä kumpuavalle historialle, on sen haastavaa lunastaa paikkaansa oikean työn, tai kuten perhepäivähoitajat asian ilmaisivat, edes viralliseksi mielletyn varhaiskasvatuksen parista.

Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella kokemusasiantuntijuutta yhtenä asiantuntijuuden muotona. Tutkimuksessa verrattiin kokemusasiantuntijuutta perinteiseen käsitykseen asiantuntijuudesta, johon on kuulunut vahvasti muodollinen koulutus. Lisäksi tarkasteltiin kokemusasiantuntijuutta mahdollisena keinona siirtää hiljaista tietoa. Tutkimuksessa kuvailtiin kokemusasiantuntijoiden käyttöä palveluiden suunnittelussa ja kehittämisessä, opetuksessa ja koulutuksessa sekä tarkasteltiin palveluiden käyttäjien omaa tutkimustoimintaa. Lisäksi eriteltiin kokemusasiantuntijatoiminnan vaikutuksia kokemusasiantuntijoihin itseensä, esimerkiksi voimauttavana tekijänä. Tutkimuksessa haastateltiin kolmea kokemusasiantuntijatoiminnassa mukana olevaa henkilöä. Tavoitteena oli kartoittaa heidän kokemuksiaan kokemusasiantuntijatoiminnasta ja omasta asiantuntijuudestaan. Haastattelumenetelmänä oli avoin teemahaastattelu. Tutkimuksessa käytettiin menetelmänä fenomenologiaa, jonka avulla pyrittiin erittelemään kokemusasiantuntijuuden yleisiä rakennepiirteitä. Tutkittavien kertoman perusteella muodostettiin analyysivaiheessa teemoja. Fenomenologisen analyysin avulla löydettiin seitsemän kokemusasiantuntijuuden keskeistä, toisiinsa yhteydessä olevaa rakennepiirrettä: elämäntapahtumat, joiden perusteella henkilö on lähtenyt mukaan kokemusasiantuntijatoimintaan sekä henkilön toiminnalleen asettamat tavoitteet, kokemusasiantuntijuuden ja ympäröivän maailman vuorovaikutus eli suhtautuminen kokemusasiantuntijoiden sekä kokemusasiantuntijoiden ja eri alojen ammattilaisten väliset suhteet, kokemusasiantuntijuuden toimintakenttä, kokemusasiantuntijatoiminta vaihtoarvollisena asiana eli toiminnasta saatavat palkkiot, kokemusasiantuntijuus esiintymisenä sekä kokemusasiantuntijakoulutuksen tärkeys. Lisäksi tutkimuksessa peilattiin haastateltujen kokemuksia aiempaan kokemusasiantuntijuutta käsitelleeseen kirjallisuuteen sekä tarkasteltiin kokemusasiantuntijuutta suhteessa nykyiseen asiantuntijuuskäsitteeseen, kokemusasiantuntijan asiantuntijuutta kokemuksena, kokemusasiantuntijaa tiedollisena auktoriteettina sekä ammatti-identiteetin käsitteen näkökulmasta. Tutkimus vahvistaa jo aiemmissa tutkimuksissa todettua kokemusasiantuntijuuden positiivista vaikutusta kokemusasiantuntijan itsensä elämään. Mahdollisuus määritellä itsensä esimerkiksi mielenterveys- tai päihdeongelmaisen eläkeläisen lisäksi tai sijasta kokemusasiantuntijaksi, joka saa työstään palkkaa, voi olla kokemuksena hyvin tärkeä esimerkiksi itsetunnolle. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta että kokemusasiantuntijakoulutusta tulisi edelleen kehittää ja luoda maanlaajuiset suositukset koulutusten sisällöstä ja toteutuksesta. Myös kokemusasiantuntijoille maksettavia palkkioita koskevia käytäntöjä tulisi yhtenäistää.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista varhaiskasvattajan vuorovaikutuksellinen ja pedagoginen toiminta on sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevan lapsen kanssa haastavien kasvatustilanteiden aikana. Vuorovaikutuksen laatua lähestytään vuorovaikutukseen sitoutumisen käsitteen kautta. Sitoutumisen käsitteen avulla huomiota suunnataan erityisesti siihen, kuinka sensitiivinen varhaiskasvattaja on haastavissa kasvatustilanteissa, miten hän aktivoi lasta sitoutumaan toimintaan ja miten hän tukee lapsen autonomiaa. (Pascal ym. 1995; Laevers 1994a.) Vuorovaikutuksen ohella tarkastellaan varhaiskasvattajan pedagogista toimintaa haastavien kasvatustilanteiden aikana tai niitä ennakoitaessa. Tässä tutkimuksessa haastava kasvatustilanne on määritelty lapsen käyttäytymisen kautta. Haastavissa kasvatustilanteissa lapsi tai lapset käyttäytyvät aggressiivisesti, uhmakkaasti, levottomasti (voimakas vilkkaus, kovaäänisyys, huomionhakuisuus, tarkkaamattomuus), vetäytyvästi tai saavat voimakkaita tunteenpurkauksia. Yllä kuvatun kaltainen käyttäytyminen käsitetään tässä tutkimuksessa lapsen sosiaalis-emotionaalisena tuen tarpeena. Tutkimuksen tieteenfilosofisena orientaatioperustana on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan yksilöiden todellisuus rakentuu ja muovautuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (Berger & Luckmann 1966/2002; Lincoln & Guba 2000; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006). Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa sovelletaan etnografista tutkimusmenetelmää. Aineisto on kerätty havainnoimalla kolmea päiväkotiryhmää. Havainnointiaineistoa on täydennetty ryhmissä työskentelevien lastentarhanopettajien teemahaastatteluilla. Tutkimuksen aineistot ovat analysoitu teoriaohjaavasti laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Haastavissa kasvatustilanteissa korostui viisi erilaista varhaiskasvattajan vuorovaikutustapaa. Lämpimälle vuorovaikutustavalle ominaista oli varhaiskasvattajan syvä sitoutuminen vuorovaikutukseen haastavissa kasvatustilanteissa. Sitoutuminen näkyi erityisesti varhaiskasvattajan sensitiivisyyden kautta, joka mahdollisti myös lasten tarkoituksenmukaisen aktivoinnin ja autonomian kannattelun. Etäinen vuorovaikutustapa piti sisällään sitoutumatonta vuorovaikutusta, jossa varhaiskasvattajan sensitiivisyys, aktivointi ja lapsen autonomian tukeminen oli heikkoa. Osittain sitoutunutta vuorovaikutusta ilmeni ristiriitaisessa, teknisessä ja välttelevässä vuorovaikutustavassa. Sekä havainnointi- että haastatteluaineiston valossa keskeisimmät pedagogiset toimintatavat haastavissa kasvatustilanteissa olivat pienryhmätoiminta, ennakointi, positiivinen palaute ja varhaiskasvattajan reflektio. The purpose of the study is to examine what defines interactive and pedagogical practices of early childhood educators in relation to children with the need of socio-emotional support. The study focuses especially to the quality of the interaction between an adult and a child in challenging educational situations. The quality of the interaction in this study frame is approached through the concept of commitment in the interaction. Through the concept of commitment, the attention is directed in particular on how sensitively an adult faces a child in a challenging educational situations, how the early childhood educator activates the child to engage in activities, and how she/he supports the autonomy of the child. (Pascal ym. 1995; Laevers 1994a.) In addition to the concept of interaction, the study aims to examine such pedagogical practices, which are applied in challenging educational situations by the early childhood educators. In this study, a challenging educational situation is defined by the interpretation of an educator. In challenging educational situations, a child or children are seen to behave aggressively, defiantly, restlessly (such as extreme busyness, loudness, seeking for attention, hyperactivity or inattention), withdrawal or expressing intense emotional outbursts. The phenomenon of challenging educational situations is approached in the frame of social constructionism, where the reality of individuals is perceived to be shaped in the interaction process with the environment (Berger & Luckmann 1966/2002; Lincoln & Guba 2000; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006). The study is a qualitative in nature with features of ethnographic methods. Research data was collected by the means of observation of the three child care groups. Observation material was supplemented with theme interviews of educators working in the observation groups. The analysis process was conducted by theory guided qualitative content analysis. As a result, five different styles how an adult faced a child in challenging educational situations were formulated. Warm interaction was characterized by an educator’s deep commitment to the interaction in challenging educational situations. Commitment was seen to appear particularly through the sensitivity of an adult, which also allowed for appropriate activation and autonomy of children. Distant interaction included uncommitted interaction, where the sensitivity of an adult, and the activation and support for the child's autonomy were weak. Partially committed interaction appeared in contradictory, mainly technical and evasive interactions with children. In addition to the significance of interaction in situations, both the observation data as well as the interviews suggest that the main pedagogical practices applied in challenging educational situations by the educators were small group activities, anticipation, positive feedback, and self-reflection of an early childhood educator.

Peruskoulutuksen tarjonta ja siihen osallistuminen Afarin ja Somalin paimentolaisalueilla Etiopiassa Laadukkaan ja tasa-arvoisen peruskoulutuksen tarjonta on ratkaisevan tärkeää kaikille yhteiskunnille ja varsinkin kehittyvissä maissa eläville vähäosaisille ihmisille. Korkealaatuinen ja tasa-arvoinen koulutus tasoittaa sosioekonomisia ja poliittisia eroja, mikä puolestaan edistää paikallista, alueellista ja kansallista kehitystä ja eheyttä. Siksi tämän tutkimuksen tärkein tavoite oli tutkia peruskoulutuksen järjestämistä ja siihen osallistumista paimentolaisalueilla Afarin ja Somalin osavaltioissa Etiopiassa. Tutkimuksessa käytettiin laadullisia menetelmiä. Tutkimusta varten haastateltiin ministereitä, asiantuntijoita, johtajia, yliopisto-opiskelijoita ja kasvatustoimen johtajia alueelliselta tasolta vyöhykkeitten ja piirien (woreda) tasoille. Fokusryhmäkeskusteluilla kerättiin aineistoa koulujen opettajilta ja vanhempainyhdistysten jäseniltä. Kouluista kerättiin aineistoa myös havainnoimalla, ja lisäksi analysoitiin koulutusta käsitteleviä asiakirjoja. Näillä menetelmillä hankittu aineisto analysoitiin temaattisesti. Tulokset osoittivat, että sekä peruskoulutuksen tarjonta että siihen osallistuminen oli Afarin paimentolaisalueella vähäisempää kuin Somalin paimentolaisalueella tai Etiopiassa keskimäärin. Vaikka asiat olivat paremmin Somalin paimentolaisalueella, sielläkin on vielä paljon tehtävää Unescon Koulutus kaikille -tavoitteitten (EFA) toteuttamiseksi. Tutkimus toi esiin myös useita koulujen sisäisiä ja niiden ulkopuolisia tekijöitä, jotka haittaavat peruskoulutuksen järjestämistä ja siihen osallistumista sekä EFA-tavoitteitten saavuttamista molemmilla alueilla yleensä ja Afarissa erityisesti. Tutkimuksessa ehdotetaan tuloksiin perustuen tapoja, joilla koulutussuunnittelijat ja päättäjät voisivat puuttua havaittuihin epäkohtiin. Tutkimus osoitti myös perusteellisempien jatkotutkimusten tarpeen, jotta koulutuksen tarjontaan liittyviä monitahoisia ongelmia voitaisiin ratkaista ja jotta EFA-tavoitteet voitaisiin saavuttaa molemmilla alueilla. Provision of quality and equitable primary education is crucial to all societies, including the disadvantaged people living in developing countries. Such education fills not only socioeconomic but also political gaps, which, in turn, fosters local, regional and national development and integrity. Therefore, the main purpose of this study was to investigate the provision and participation in primary education in the pastoralist regions of the Afar and Somali in Ethiopia. To achieve this purpose, a qualitative research method was employed. Interviews were conducted to gather data from state ministers, experts, directors, university students, heads of education at regional, zonal and woreda (district) level. Focus group discussions were used to gather data from school teachers and members of parent teacher associations. Observation and document review were also used to gather data from schools and documents respectively. The data obtained through these data collection instruments were analysed thematically. The results show that the status of provision and participation in primary school in the Afar region was lower than that of the Somali regional state and the national average. Even though the Somali region outperformed the Afar region, much remains to be done to achieve the EFA goals in this region too. The result also indicates several in-school and out of school constraints inhibit the provision and participation of primary education and thereby the achievement of EFA in both regions in general and in Afar in particular. Thus, based on the findings, recommendation is made to planners and policymakers so as to alleviate the observed shortcomings. In this manner, it was also forwarded that further and thorough studies are needed to solve the interwoven problems of educational delivery towards EFA in both regions.

Tiivistelmä Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tieteellisistä lähtökohdista käsin kasvatuksen mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisen terveyskäyttäytymiseen ja asenteisiin. Tutkimusongelmana oli maailmanlaajuinen terveys- ja kasvatusongelma hiv/aids. Tutkimuksen tavoitteena oli analysoida tutkittavien tiedon tason, arvomaailman ja hiv/aidsiin liittyvien käyttäytymisen ja asenteiden välisiä yhteyksiä. Terveyskasvatusongelmana on usein ollut, että vaikka interventioiden vaikutuksesta tiedon taso on lisääntynyt, hiv/aidsiin liittyvä käytös ja asenteet eivät ole vastaavassa määrin muuttuneet. Tutkimukseen osallistui suomalaisen kaupunkikunnan seitsemästä peruskoulusta yhdeksännen luokan oppilaita 245 (123 tyttöä ja 122 poikaa) ja seitsemästä ammattioppilaitoksesta eri ammattitutkintoja kuten perushoitajan, erikoishoitajan, yliopiston sosiaalityöntekijän, poliisin, vartijan sekä ammattiopiston logistiikka-alan ja kosmetiikka-alan tutkintoja suorittavia aikuisopiskelijoita yhteensä 238 (144 naisopiskelijaa ja 94 miesopiskelijaa). Aikuisopiskelijoista ylioppilaspohjalta opiskeli 46% . Tutkimuksen kysely on toteutettu vuosina 2001-2002. Tutkimuksen päämetodi oli kvantitatiivinen ja tulokset on kuvattu pääosin frekvenssijakaumien, korrelaatioanalyysien ja faktorianalyysien avulla. Sanalliset vastaukset on lisäksi analysoitu käyttäen kvalitatiivisia metodeita kuten sisällön erittelyä ja fenomenografista luokitusta. Tutkimuksen kyselyn vastausprosentti oli 99,6%. Tulokset vastasivat terveyskäyttäytymismallia, jonka mukaan opiskelijoiden sekä tiedot että arvot olivat yhteydessä asenteisiin ja käyttäytymiseen nähden. Tiedon tason vaikutuksien suhteen sukupuolet erosivat kuitenkin merkitsevästi toisistaan. Tuloksien mukaan peruskoululaisten poikien ja miespuolisten aikuisopiskelijoiden hiv/aids- tiedot olivat selvästi yhteydessä asenteisiin ja käyttäytymiseen nähden. Tyttöjen ja naispuolisten aikuisopiskelijoiden hiv/aidsiin liittyvillä tiedoilla ei ollut todettavissa vastaavia yhteyksiä, lukuun ottamatta suvaitsemattomuutta hiv- positiivisia kohtaan. Mitä alhaisemmat tiedot opiskelijoilla oli, sitä suvaitsemattomampia he olivat hiv-positiivisia kohtaan. Miespuoliset opiskelijat, erityisesti peruskoululaiset pojat olivat naisia ja tyttöjä selvästi suvaitsemattomampia. Sukupuolesta ja iästä riippumatta opiskelijoiden arvomaailmalla oli todettavissa voimakas yhteys tutkittavien hiv/aidsiin liittyviin asenteisiin ja käyttäytymiseen nähden. Tyttöjen ja naisten kohdalla arvomaailmalla oli todettavissa selvä yhteys useimpiin hiv/aidsiin liittyviin ennaltaehkäisyn kannalta tärkeisiin asenteisiin ja käyttäytymiseen nähden, myös seksi- ja huumemoraaliin ja vastuullisuuteen. Erityisen voimakas yhteys oli todettavissa aikuisten miesopiskelijoiden arvomaailman ja hiv/aidsiin liittyvien yleisten asenteiden ja käyttäytymisen välillä, kuten oman turvallisen käyttäytymisen, seksimoraalin ja vastuullisuuden. Koulupoikien kohdalla arvomaailman vaikutukset olivat etenkin tiedon tason vaikutuksiin nähden alhaisemmat. Arvoista tärkeimmiksi osoittautuivat nuorten kohdalla ystävät, terveys, kaverit, rakkaus ja perhe, aikuisopiskelijoiden arvoista ystävät, terveys, rakkaus perhe ja seksi. Peruskoululaisten arvojen suhteen ei ollut todettavissa kovin suuria koulukohtaisia eroja. Aikuisopiskelijoiden eri opiskelijaryhmien arvomaailmat sen sijaan poikkesivat toisistaan. Käytettävissä olevien oppikirjojen tasoon nähden opiskelijoiden tiedon tasoa on pidettävä alhaisena. Tiedon tason suhteen oppilaitoskohtaiset erot olivat kuitenkin suuret. Tyttöjen ja naisopiskelijoiden tiedot olivat poikien ja miesopiskelijoiden tietoja selvästi paremmat. Erittäin alhaiset tiedot opiskelijoilla oli koskien hiv/aidsin alueellista levinneisyysastetta ja hiv positiivisen oikeuksia ja velvollisuuksia, parhaat koskien syitä hiv:n leviämiseen Euroopan maissa ja hiv-testien tarpeellisuutta. Useimmat opiskelijat ymmärsivät myös erot käsitteiden hiv ja aids välillä, mutta vastaukset olivat hyvin suppeat. Kuitenkin peruskoululaisista lähes 50% jätti vastaamatta kysymykseen. Erot selittyivät vastauksissa ajallisuuskriteerin, vakavuuskriteerin tai biologisten erojen mukaan. Asenteiden suhteen tyttöjen yleiset hiv/aidsiin liittyvät asenteet ja käyttäytyminen sekä seksimoraali olivat poikiin nähden paremmat. Lisäksi pojilla paremmat tiedot olivat yhteydessä seksuaaliseen kokemattomuuteen, tytöillä taas seksuaalisesti kokeneimmilla oli paremmat tiedot. Seksuaalisen kokeneisuuden suhteen esiintyi myös merkittäviä koulukohtaisia eroja. Yhdynnän kokeneita oli koululaisista noin 35% ja pojat olivat tyttöjä hieman kokeneempia. Aikuisopiskelijoiden hiv/aidsiin liittyvät yleiset asenteet ja käytös eivät sukupuolten välillä eronneet merkittävästi toisistaan, naisten seksimoraali oli kuitenkin miesten seksimoraalia parempi. Naisista seksielämäänsä itse turvallisena piti 83% ja miehistä 72%. Huumeiden käyttöön suhtauduttiin yleisesti erittäin jyrkän kielteisesti, mutta nuoret pitivät huumeiden käyttöä kuitenkin kunkin omana asiana. Meillä opetuksen tasoa on pidetty yleensä korkeana ja kouluopetuksella on ollut erittäin keskeinen sija, koskien sekä biologian, terveyskasvatuksen että huumekasvatuksen opetusta. Terveyskasvatuksen suunnittelussa tulisi kuitenkin ottaa enemmän huomioon opiskelijoiden erilaisuus, koskien sukupuolten välisiä eroja, kognitiivisen tiedon omaksumiskykyä, kulttuurieroja sekä erilaista arvomaailmaa. Arvokasvatukseen ja etenkin varhaiskasvatukseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, samoin median vaikutuksiin. Tutkimustuloksia tulisi käyttää apuna peruskoulujen terveyskasvatuksen opetuksessa ja suunniteltaessa yleisiä myös aikuisille suunnattuja terveyskasvatusohjelmia sekä tehtäessä kansainvälisiä vertailuja. ABSTRACT Research students´ knowledge and values of the connection attitudes and behavior : from the perspective of HIV / AIDS and the education opportunities This research is looking possibility of education and teaching to influence a person's health attitudes and health behavior. The educational research problem is been and is still today the global pandemic HIV / AIDS. The study is looking for connections of behavior and of values and of the level of knowledge between. The problem of the health education has been that, although the level of knowledge has increased, behavior and attitudes have not changed. The research data were provided of seven comprehensive schools and of seven adult education institutions, 245 students of the 9th grade in comprehensive school (123 girls and 122 boys) and 238 adult students (144 female students and 94 male students). Adult students were studying basic nurse degree, specialist nurse degree, social worker degree (university), degree in police, security guard qualifications, hairdresser's degree and logistics degree. Adult students 46% were high school graduates. The survey has been carried out in the period 2001-2002. The main research methods were the quantitative methods and the results are described with frequency distributions, correlation analysis and factor analysis. Verbal responses are also analyzed using content analysis and phenomenographic classification. The response rate was 99.6% .Results of the study responded to the health behavior model, in which both the level of knowledge and the values are linked attitudes and behavior. The differences between the sexes however were significant. The results showed clearly, that level of knowledge of boys and men was linked with HIV / AIDS-related attitudes and behavior. HIV / AIDS-related knowledge level of girls and women was not apparent similar associations, with the exception of intolerance to HIV-positive people. Male students were clearly intolerant than woman and girls, the boys in comprehensive school were most intolerant. The results suggest that regardless of age or gender student´s values were strongly associated with HIV/AIDS-related attitudes and behavior. The values of girls and women adult students were clearly linked to most important variables of HIV / AIDS-related attitudes and behavior in relation to, also such as to sexually morality and to drugs morality and to responsibility behavior. The study showed that adult male students, the values were very strongly linked to HIV / AIDS-related attitudes and behavior and to their own safe behavior, sexual morality and responsibility behavior but not drug-related morality. The comprehensive school boys´ values were not so strongly linked to HIV/AIDS linked attitudes and behavior than the level of knowledge. The most important values of students in comprehensive school were friends, health, circle of friends, love and family, and of adult learners, friends, health, love, family and sex. The values were not school-specific differences of elementary school students. The values of adult students groups differed significantly. The level of knowledge of students was quite low compared to the level of schoolbooks and textbooks. School girls and women students HIV/AIDS related knowledge were better than boys and male students. Also the school-specific differences were large of elementary school and also differences of adult students groups. The level of knowledge of students was low concerning the HIV-prevalence in the world and in addition very low concerning HIV- positive rights and responsibilities and the best level of knowledge regarding the causes of HIV prevalence in other European countries and HIV testing necessity. The students understood the difference between HIV and AIDS, but answers were very short. Answers were divided into categories: time criterion, severity criterion and biological differences. The question left unanswered by almost 50% from elementary school students. Students' general HIV/AIDS-related attitudes and behavior, and sexual morality were better in girls than boys. In addition, the results suggest that the boys with better knowledge of hiv/aids were sexually inexperienced and the girls, with better knowledge level were sexually more experienced. School students had experienced sexual intercourse about 35%. The boys were a little more experienced than girls. Adult students on HIV/AIDS-related public attitudes and behavior between the sexes do not differ significantly from each other, women's sexual morality was, however better than, men's sexual morality . Adult students 83% of the women assumed that their sex life to be safe, the men 72%. Students' attitude towards the use of drugs was generally strictly negative, however primary school students was thinking that use of drugs, however, each as a separate matter. In Finland, the standard of education has been high and school education has played important role, to teach biology, health education and drug education teaching. Health education planning should take into account the diversity of students, gender differences, differences in the cognitive assimilation of knowledge regarding, cultural differences, as well as students' different values. The school education should pay more attention to the value education and early childhood education. Also take into account the effects of media. The results should be used especially to design of primary school health education and to design the general health education programs for adult as well as making international comparisons.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka järjestöjen nuorisotyöntekijät tukevat nuorten omaehtoista toimintaa ja toimijuutta internetissä tehtävässä nuorisotyössä. Tutkimuskohdetta lähestyttiin kolmen tutkimuskysymyksen avulla. Ensinnäkin tutkimuksessa tarkasteltiin, millaiseksi järjestöjen nuorisotyöntekijät kokevat oman osaamisensa internetin käytössä. Toisekseen selvitettiin, millaista välineellistä tai toiminnallista käyttöä internetillä on nuorisotyössä. Kolmanneksi nuorisotyöntekijöiden tulevaisuuden odotuksia internetin käytössä tarkasteltiin osallisuuden ja toimijuuden näkökulmasta. Aineisto kerättiin keväällä 2013 laajalla avoimella kyselylomakkeella, jonka keräämisestä vastasi verkkonuorisotyön valtakunnallinen kehittämiskeskus Verke. Kyselyyn vastasi 134 järjestöjen nuorisotyöntekijää 40 eri organisaatiosta. Aineiston analyysitapana oli teoriaohjaava sisällönanalyysi. Laadullisten menetelmien lisäksi aineistoa tarkasteltiin myös tilastollisia menetelmiä käyttäen. Teoreettisena viitekehyksenä oli nuorten toimijuuden tukeminen sekä verkossa tehtävään nuorisotyöhön liittyvät aiemmat tutkimukset. Tutkimuksesta ilmeni, että nuorisotyöntekijöiden osaaminen oli vankinta niillä osa-alueilla, jotka ovat lähellä nuorisotyön perinteisiä menetelmiä. Sen sijaan osaamisen kehitysalueina pidettiin etenkin teknisiä taitoja ja mediasisältöjen tuottamista. Internetin käyttö osoittautui pääasiassa välineelliseksi toiminnaksi, jota käytettiin nuorten tavoittamiseen, tiedottamiseen sekä keskusteluun nuorten kanssa verkon välityksellä. Kuitenkin myös toiminnallista käyttöä havaittiin. Toiminnallisuus toteutui nuorten ryhmätoiminnassa verkossa, erilaisten tapahtumien suunnittelussa ja toteutuksessa sekä sisällön tuottamisessa verkkoon. Nuorisotyöntekijät arvioivat, että verkossa tehtävä nuorisotyö tulee jatkossa lisääntymään, mihin suhtauduttiin pääosin myönteisesti. Internetin toiminnallista käyttöä haluttiin myös kehittää tulevaisuudessa. Nuorisotyön käytäntöjen avulla on mahdollista kannustaa nuoria omaehtoiseen toimintaan erilaisissa verkkoympäristöissä. Tutkimus tarkentaa kuvaa verkossa tehtävän nuorisotyön toiminnallisuudesta ja erilaisista menetelmistä. Tutkimus myös nostaa esiin nuorisotyöntekijöiden kehittämisehdotuksia toiminnallisemmasta ja monipuolisemmasta verkkotyöstä.

Tutkimus on kvalitatiivinen, kerronnallinen tutkimus, joka käsittelee erityisen traumaattisen tapahtuman kokeneiden aikuisten ihmisten kertomuksia. Tavoitteena on kertomusten avulla saada lisää tietoa psyykkisestä selviytymisestä traumaattisen kokemuksen jälkeen. Tietoa voi käyttää trauman kokeneita kohdattaessa ja koulutettaessa opiskelijoita ammatteihin, joissa pyritään auttamaan ihmisiä traumaattisissa tilanteissa tai niiden jälkeen. Tutkimuksella tahdottiin selvittää: • millaisista selviytymistä edistäneistä asioista, tapahtumista ja käännekohdista traumasta psyykkisesti selviytyneet ihmiset kertoivat, • miten traumasta selviytyneet ilmaisivat kertomuksissaan aktiivista uuden elämänkertomuksen rakentamista – miten kertojat asettuivat toimijoiksi omissa selviytymiskertomuksissaan. Kertomuksen käsite on ymmärretty lähinnä David Hermanin teorian mukaisesti. Tutkimuksessa selviteltiin kertojien käsityksiä selviytymistä edistäneistä tekijöistä ja tutkittiin heidän asettumistaan toimijan rooliin kertomuksissaan. Tutkimus perustuu teoreettiseen pohdintaan konstruktivistisen tiedonrakentamis- ja totuuskäsityksen pohjalta. Tausta-ajatuksena on, että ihminen saattaa selviytyä nimenomaan aktiivisella puuttumisellaan siihen, millaisena hänen elämänkertomustaan kerrotaan. Selviytyjä sopeutuu – ei alistumalla, vaan asettumalla subjektiksi, aktiiviseksi elämänkertomuksensa toimijaksi kaikesta huolimatta. Tutkittavat kertomukset saatiin kaksivaiheisella haastattelulla, joka läheni narratiivista haastattelua: haastateltava sai vapaasti kertoa tapahtumista ja kaikesta, mikä hänen mielestään oli auttanut tapahtumista selviytymisessä. Toisella haastattelukerralla esitettiin joitakin lisäkysymyksiä, mutta haastateltavan toivottiin silloinkin kertovan kaikesta omasta mielestään asiaan liittyvästä. Ensimmäistä tutkimuskysymystä selvittelevässä sisällön analyysissa kerättiin sekä kertojien suoraan mainitsemia että muuten kertomuksissa ilmenneitä selviytymistä edistäneitä asioita. Luennan apuna käytettiin kertomuksen tutkimuksen keinoja; merkittävä tekijä saattoi löytyä esimerkiksi sen korostuessa toiston, aikamuodon vaihdon tai metaforan käytön kautta. Tekijät ryhmiteltiin väljästi luennan aikana muodostetuiksi, osittain päällekkäisiksi ryhmiksi jatkoanalyysia varten. Aineistoesimerkkejä valittiin tulosten esittelyä varten. Toisen tutkimuskysymyksen selvittelyssä etsittiin kaikista kertomuksista ja kultakin kertojalta erikseen merkkejä kertojan aktiivisesta toimijan roolin ottamisesta. Työkaluna käytettiin niin kutsuttua Semanttisten roolien asteikkoa (Herman, Hyvärinen), jossa toisena ääripäänä on tapahtumien uhrina oleva kohde, toisena aktiivinen toimija. Analyysin lisätukena tarkasteltiin myös ilmaisujen prosessityyppejä (Halliday) ja aikakehyksen eroja (Vendler). Mallien avulla tutkittiin asettumista toimijan rooliin. Sen oletettiin kertovan psyykkisten, selviytymistä edistävien voimavarojen käytöstä, uuden trauman jälkeisen elämänkertomuksen rakentamisesta. Tarkkaan analyysiin otettiin erityisesti kertomusten käännekohtia ja kerrottuun sisältyneitä, kerronnallisesti rikkaita ”pieniä kertomuksia”. Tutkimusaineiston muodostivat kertomukset, jotka sisältyivät kahteentoista vuosina 2004–2006 tehtyyn haastatteluun. Kertojina oli kuusi ihmistä, joille oli tapahtunut aikuisiässä jotain erittäin traumaattista. Kaikkien kertomuksiin sisältyi hyvin läheisen ihmisen traaginen menetys ja sen lisäksi muutakin elämää syvästi järkyttävää. Menetykset olivat lopullisia, ilman toivoa tilanteen palautumisesta ennalleen. Kertojat arvioivat kuitenkin selviytyneensä psyykkisesti tapahtumista, mikä olikin yksi tutkimukseen osallistumisen kriteereistä. Tuloksiksi saatiin ensinnäkin joukko kertojien mainitsemia selviytymistä edistäneitä tekijöitä, jotka ryhmiteltiin kolmeksi kategoriaksi: Työ ja fyysinen rasitus, Puhe ja vuorovaikutus, Mielen resurssit. Tulokset antavat tietoa esimerkiksi siitä, miten tutut asiat saattavat saada uusia rooleja traumaattisissa tilanteissa, joissa aiemmat oletukset elämän kulusta ovat murskautuneet. Kertojat ilmaisivat toimijuutta hyvin eri tavoin. Nousu tapahtumien uhrin roolista kertomusmaailman toimijaksi saattoi tapahtua jonkin pieneltä näyttävän, mutta merkittäväksi osoittautuneen tekijän laukaisemana. Tämän tutkimuksen perusteella ei voi suoranaisesti väittää, että toimijuus sinänsä olisi ratkaiseva onnistuneen selviytymisprosessin tekijä. Tuloksista voi kuitenkin päätellä, että trauman kokeneen tukeminen hetkillä, jolloin hän ottaa toimijan roolin vaikka muiden mielestä vähäpätöisessäkin asiassa, voi olla hyvin merkityksellistä. Tutkimuksessa kuullaan omiin kokemuksiin perustuvia tulkintoja selviytymisestä ihmisiltä, joiden elämässä on tapahtunut jotain erittäin järkyttävää. Kertomuksen analyysin keinoin pyrittiin tuomaan esiin selviytymiseen vaikuttaneita tekijöitä. Käytännöllisen tiedon lisäämisen merkityksen ohessa tutkimus antaa esimerkin haastatteluaineiston analyysitavasta, jota on käytetty aiemmin enimmäkseen kielen ja kirjallisuuden tutkimuksessa. “I´m not going to vanish out of people´s sight”, Stories about coping with traumatic experiences The aim of this qualitative, narrative study is to examine stories told by people who have experienced something especially traumatic in their adult lives. The aim of the study is to increase understanding the coping process after a traumatic experience by listening to those who have gone through that kind of experiences. The results can be used by anyone who comes across people in or after traumatic situations and in the middle of psychological coping process after traumatic experiences. This kind of knowledge is also supposed to be useful when training students who are to be working as professionals assisting people with traumatic experiences. The research questions were: What kind of significant matters, incidents, and turning points contributing psychological coping, were mentioned by the narrators? How did the narrators express active constructing their new life stories after the traumatic experiences – how did they take up a position of the agent when telling about their coping processes? The concepts of ´narrative´ and ´story´ were mainly understood as presented in a theory by David Herman. No strict distinction was made in defining the two concepts and they may have occasionally been used as synonyms. The study analyzed what matters the narrators considered of the greatest significance in contributing their psychological coping after the traumatic experiences. The scientific starting point of the study was theoretical consideration based on constructivism and its ideas about knowledge and truth. Survivors were seen to be those who adapt themselves but not by giving in but taking up a position of subjects, active agents in their new life stories, in spite of what had happened. The stories about the traumatic experiences and coping were acquired by making two-phased interviews. The narrators were asked to tell about everything they thought to have assisted in coping with the experiences. The procedure was repeated at the second phase: the interviewer made a few supporting questions but in addition to answering them, the narrators were allowed to tell about anything that they considered significant. In the analysis dealing with the first question, both significant matters mentioned by the narrators and matters that appeared in not such a straightforward way were gathered. This was done by utilizing narrative study methods as a means of finding everything that the narrators found significant for their coping. For example, repetition, metaphors, and transitions from the past perfect to the present tense in telling were paid special attention to. The findings were placed in loose, partly overlapping categories that were built up in the course of reading. In the research report the cases were described with examples from the narratives. To answer the second question, the stories were analyzed by using the Scale of Semantic Roles (by Herman, Hyvärinen) as a tool. At one extreme of the scale there is ´a patient´ who takes up a position of the object of incidents and actions, and at the other there is ´an agent´ who takes up a position of the active subject of the story. For more information, so called Process types (by Halliday) and Time classification model (by Vendler) were used as further tools of the analysis. The aim of all the analyses was to find out which roles the narrators took up in their stories. Taking up the role of ´the agent´, that is the subject in the story, was supposed to indicate using psychological resources to actively build up a new life story after and in spite of all that had happened. Very special attention was paid to ´small stories´ rich in their narrative contents, included in all that was told by the narrators. The stories analyzed were included in the twelve interviews made in 2004–2006. The stories were about experiencing very traumatic experiences where very close family members were tragically lost. Other tragic incidents with irreversible consequences were also included in the stories. Still, the interviewees themselves estimated that they had coped with the experiences psychologically. This was one of the criteria set for taking part in the study. As results, a number of issues contributing coping were found and categorized: Work and Physical Strain, Talk and Interaction, Resources of the Mind. The categories were made up according to the findings, not beforehand. The results show, among other things, that minor everyday matters may get new roles in traumatic situations when previous visions of the course of life are crushed. As a result for the second research question was that the narrators expressed their agency in diverse ways in their coping stories. Proceeding from the role of a patient to the agent, the subject of the story, was often triggered by something seemingly insignificant that, for some reason, got a very special meaning in the coping process. On the grounds of this research we cannot claim that taking up the role of the agent would be a crucial factor in coping stories. However, it seems to be utterly important to support people in coping process with activities that have a meaning for them, even though the activities themselves would show as of a minor significance for others. Taking up an active role as such may be a crucial issue that breaks up depression. This study is about traumatic experiences and coping stories, construed and told by people who themselves have had such experiences. The purpose of the analysis was to bring out significant factors that had assisted in the coping process. The analyses were carried out by using means of narrative analysis. In addition to pragmatic significance, the study gives an example of using a means of narrative analysis, previously used mainly for linguistic purposes, in analyzing narrative interviews.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata Aalto-yliopiston 60 opintopisteen laajuiseen pedagogiseen koulutukseen osallistuneiden yliopiston opettajien pedagogisen ajattelun muotoutumista koulutuksen aikana ja saada selville, miten koulutuksen keskeinen tehtävä tukea oppimiskeskeisen kulttuurin kehittämistä on toteutunut asetetun opetussuunnitelman puitteissa. Tutkimustehtävää lähestyttiin selvittämällä tutkittavien käsityksiä hyvästä opetuksesta sekä selvittämällä, minkälainen on pedagogiseen koulutukseen osallistuneiden suhde opiskelijoihin ja heidän toimintaansa oppijoina sekä tutkittavien oma rooli opettajina. Lisäksi tarkasteltiin tutkittavien näkemyksiä heidän koulutuksen avulla saavuttamistaan opetustyössä ja työyhteisössä sovellettavista tiedoista ja taidoista. Näiden tutkimuskysymysten avulla lähestyttiin tutkimuksen pääkysymystä, miten koulutukseen osallistuneiden pedagoginen ajattelu on muotoutunut prosessimaisena toteutetun koulutuksen aikana. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena valmista aineistoa käyttäen. Tutkimusaineisto muodostui Aalto-yliopiston pedagogisen koulutuksen vuosien 2011 2014 välisenä aikana suorittaneelta kuudelta yliopiston opettajalta kerätystä, heidän itse koulutuksen eri vaiheissa kirjoittamistaan kirjallisista tehtävä-, reflektio- ja palautemateriaaleista. Aineiston analyysi toteutettiin sekä aineistolähtöistä että teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä käyttäen, ja se perustui fenomenologis-hermeneuttisen ymmärtävän tutkimusotteen mukaiseen taustaideologiaan. Teoriaohjaavassa sisällönanalyysissä hyödynnettiin Postareffin ja Lindblom-Ylänteen (2008) opetuksellisten lähestymistapojen jakoa sisältö- ja oppimislähtöisyyteen, kun selvitettiin tutkittavien suhdetta opiskelijoihin oppijoina sekä heidän omaa rooliaan opettajina. Hyvän opetuksen määrittelyn ilmentämä pedagogisen ajattelun muutos suuntautui konkreettisesta käsitteelliseen ja yksittäisestä yleiseen. Koulutuksen alkuvaiheessa hyvä opetus näyttäytyi osin muistoina ja ihanteina, ja pedagogisen koulutuksen tavoitteeksi asetettiin oma oppiminen. Opetusharjoittelun myötä hyvä opetus yhdistettiin opetusprosessiin sisältyviin käytännönläheisiin ulottuvuuksiin tavoitteena kehittyminen. Koulutuksen päättyessä hyvä opetus liitettiin opetuksen kokonaissuunnitteluun ja koordinointiin enemmän kuin yksittäisiin opetusprosessin ulottuvuuksiin. Pedagoginen ajattelu muotoutui taitokeskeisestä ajattelukeskeiseksi suuntautuen toimintaosaamisesta suunnitteluosaamiseen. Opetuksellisten lähestymistapojen ulottuvuuksissa esiin tuleva ajattelutavan muutos viittasi pedagogisen tietoisuuden heräämiseen, joka näkyi valmiutena kokeilla uutta ja muuttaa omaa toimintaa. Tutkimuksen perusteella oli havaittavissa tutkittavien pedagogisen ajattelun etenemistä oppimiskeskeiseen suuntaan. Tutkittavien näkemykset koulutuksen tuottamista sovellettavista tiedoista ja taidoista vahvistivat edellä todettua: he kertoivat saavuttaneensa pedagogisesti suuntautunutta ajattelua ja tulleensa pedagogisesti tietoisiksi sekä havainneensa, että on monta tapaa opettaa hyvin. Pedagoginen koulutus mahdollisti muutoksen tarjoamalla ohjatun prosessin, ajan, paikan, ohjauksen sekä vertaisyhteisön. Koulutus näytti aikaansaavan tiedollista ristiriitaa ja kriittistä reflektointia sekä suuntaavan ajattelua. Pedagoginen ajattelu kehittyi myös kuvailevasta ja arvioivasta reflektoivaksi ja kehittäväksi. Tutkittavat ilmaisivat olevansa halukkaita toimimaan vaikuttajina pyrittäessä kehittämään yliopistoyhteisöä entistä oppimiskeskeisemmäksi. Perinteisesti tutkimusorientoituneessa yliopistokontekstissa muutosagentteina toimivilla yliopiston opettajilla on merkittävä rooli tässä työssä.

Väitöskirja ”Varhaiskasvatus Virossa. Aikalaiskuvauksia lastentarhatoiminnan alkuajoista nykypäivään” tarkastelee virolaisen lastentarhakulttuurin kehitysprosessia ja historiaa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksesta virolaisten lastentarhojen toimintakulttuuriin. Tarkastelu tapahtuu neljänajanjakson kehyksessä, joita ovat kansallisen itsetietoisuuden kehittymisen kausi, itsenäisyyskausi, neuvostokausi ja uudelleenitsenäistymisen kausi. Tutkittava ajanjakso on yli sata vuotta. Tutkimus on kasvatustieteen alaan kuuluva ja luonteeltaan yhteiskunnallis-historiallinen narratiivinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu pedagogisesta kirjallisuudesta, ohjausasiakirjoista sekä lastentarhojen työntekijöiden haastatteluista ja muistelmista. Tutkimusmetodina on erilaisten historiallisten dokumenttien ja haastatteluaineiston välinen vuoropuhelu. Tutkimus etenee prosessimaisesti. Alkuvaiheen tarkastelu pohjautuu Bronfenbrennerin ekologiseen teoriaan, joka tarkastelee lastentarhakulttuureja mikro-, makro- ja globaalitasoilla. Vygotskyn kulttuurihistoriallisen lähestymistavan kautta tuodaan tutkimukseen historiallista merkityksellisyyttä. Prosessin keskivaiheilla aineistoa systematisoidaan monipuolisuutta painottavan kehysteorian ja siitä johdetun bourdieulaisen näkökulman avulla. Lopuksi aineistoja analysoidaan uudestaan systemaattisesti Bourdieun kenttäteorian ja siitä johdetun johtoajatuksen avulla. Tutkimuksen ensimmäiselle ajanjaksolle 1840–1918 on leimallista kotikasvatus. Aikakaudelle on ominaista maalaismainen kulttuuri, lasten osallistuminen työntekoon ja toisaalta toive leikkiä naapurilasten kanssa. Kotikasvatuksesta kuvastuu isien ja isoisien totisuus, äitien ja isoäitien työkeskeisyys, luonnonläheisyys sekä niin perheen kuin yhteisönkin arvot. Toisella ajanjaksolla1918–1940 alkoi Viron sivistyselämän vahvistuminen, ja eripuolille maata perustettiin lastentarhoja. Viron itsenäiseksi julistautuminen antoi mahdollisuuden oman opetuskulttuurin rakentamiseen kansainvälisiäkokemuksia hyödyntämällä. Vaikuttimena oli kansallis-aatteellinen toimintakulttuuri. Alkunsa saivat lastentarhanopettajien koulutuslaitokset, joissa alettiin järjestää koulutuskursseja ja julkaista opetusmateriaalia. Ensimmäiset maineikkaat lastentarhanopettajat nousivat esiin. Kolmas ajanjakso, Viron sosialistisen neuvostotasavallan aika 1940–1991, alkoi Viron tasavallan miehityksen jälkeen. Alkoi neuvostolastentarhan ja kollektiivisen kasvatuksen aikakausi. Maailmansota katkaisi Viron opettajien yhteistyön länsimaiden kanssa. Neuvostokautena varhaiskasvatuksen lastenhoitolaitos oli yhteiskunnallisen kasvatuksen laitos, jossa etualalla oli valtion tasolta johdettu kommunistisen kasvatuksen ihanne. Opetus- ja kasvatustyö tapahtui Neuvostoliiton opetusministeriön ja Neuvostoliiton terveydenhuoltoministeriön ohjeiden mukaisesti. Lapsikäsityksestä tuli kollektiivisen kasvatuksen arvoja korostava ja kaikkien lasten tuli käydä lastentarhassa. Pedagogiikan kautta pyrittiin vaikuttamaan niin vanhempiin kuin kasvavaan sukupolveen. 1960-lukua luonnehtii perheiden epäluulo neuvostolastentarhaa kohtaan. Useat 50- ja 60-luvuilla syntyneet lapset eivät käyneet lastentarhoissa. 1970-luvulle oli ominaista vahva neuvostopropaganda ja venäjän kielen opetus lastentarhassa. Lapsen kiinnostuksen kohteet, tarpeet ja toiveet jäivät taka-alalle. Ominaista olivat myös tyyppisuunnitelman mukaan rakennetut lastentarhat. Lastentarhanopettajia koulutettiin Leningradin A. I. Herzenin kasvatustieteellisessä instituutissa ja Tallinnassa käynnistyi kasvatustieteen ja psykologian opetus. Neljäs ajanjakso, uudelleen itsenäistymisen aika 1991–2008, oli Viro varhaiskasvatukselle suurien muutosten aikaa. Neuvostoaikaisen kasvatustieteen periaatteista luovuttiin ja lähdettiin ulkomaille opiskelemaan vaihtoehtoisia kasvatustieteitä ja saamaan vaikutuksia niiden toimintakulttuureista. Vaikuttajina olivat Steiner-, Montessori- ja Reggio Emilia -pedagogiikka sekä Hyvä alku -ohjelman menetelmät. Lapsiin kohdistettu opettamisen paine väheni ja lapsi pyrittiin ottamaan huomioon yksilöinä. Toimintakulttuuri lastentarhassa muuttui vapaammaksi ja opettajilla oli mahdollisuus olla luovia kasvatustyössä. Johannes Käisin ajatukset innoittavat jälleen kasvatuksen uudistajia ja tutkijoita Viron kehittyessä 2000-luvun tietoyhteiskunnaksi. Vuonna 1999 julkaistiin Varhaiskasvatuksen valtakunnallinen opetussuunnitelma, jonka perustuu Käisin kasvatustieteellisiin näkemyksiin. Lapsesta lähtevän kasvatuksen paradigman kehittäminen alkoi ja vuoden 2008 valtiollisessa opetusohjelmassa on mainittu yleisopetuksen periaatteen soveltamisesta, jossa erilliset oppiaineet integroidaan toisiinsa. Viron valtiolla on odotuksena uuden sukupolven kansalaiseksi kasvattaminen demokraattisessa kulttuurissa ja virolainen kansankulttuuri on nostettu arvoon. Viron tämän päivän varhaiskasvatuksen suuntaus on kohti integroivaa ja lapsen kiinnostuksen kohteita huomioivaa lapsilähtöistä varhaiskasvatusta. The dissertation "Early childhood education in Estonia – Contemporary descriptions of the kindergarten practices from the early days to the present" explores the development process and history of the Estonian kindergarten culture. The purpose of the study is to provide knowledge of the impacts of societal changes in Estonian kindergarten culture. The research task is approached through a time frame formed by following four periods: The period of the development of national self-awareness, the period of independence, the soviet period, and the period of regaining the independence. The time span under investigation is more than hundred years. The study is underpinned with the discipline of education and it is socio-historical narrative in its nature. The research data consists of pedagogical literature, steering documents, and interviews and memoirs of kindergarten staff. The analyzing method used was a dialogue between historic documents and the interview data. The research proceeds as a process. In the beginning, the focus is based on the ecological theory of Bronfenbrenner, which examines kindergarten cultures in micro-, macro-, and global levels. The cultural-historical approach of Vygotsky enhances the historical relevance of the study. During the mid-stage of the research process, the data was systematized by a stabilizing and versatile frame theory, guided by the Bourdieun perspective. Finally, the data was re-analyzed systematically based on Bourdieu's field theory. The first study period, 1840–1918, was characterized by home upbringing. The rustic culture, children's participation in work and their wish to play with neighboring children were typical for this period. Home upbringing was reflected with the seriousness of fathers and grandfathers, work-orientation of mothers and grandmothers, closeness to nature, as well as family and community values. During the second period, in 1918–1940, the Estonian education culture began to strengthen, and kindergartens were established around the country. The declaration of independence gave Estonia a possibility to construct their own teaching culture by utilizing international experience. Kindergarten teacher training institutions were founded, and the publication of educational materials began. The first renowned educationists emerged, such as Johannes Käis. The third period, the Estonian Soviet Socialist Republic period in 1940–1991, began after the invasion of the Republic of Estonia. It was the beginning of the era of Soviet kindergartens and collective education. World War II cut off the cooperation between Estonian and Western teachers. Education and upbringing were to follow the guidelines of Soviet Ministry of Education and the USSR Ministry of Health, and the communist ideal of education was emphasized. The conception of a child was based on collective values and all of the children were required to attend kindergarten. The intention was to affect both the parents as well as the growing generation through pedagogy. The distrust of the families towards the Soviet kindergarten was strong in 1960s. Several children born in the 50's and 60's did not attend kindergartens. Strong Soviet propaganda and the teaching of Russian language in kindergartens characterized the 1970s. The child's interests, needs and desires were neglected. Kindergartens built by the type plan were majority. Kindergarten teachers were trained in A. I. Herzen Pedagogical Institute of Leningrad and in Tallinn the teaching of Education and Psychology begun. Regaining the independence during the fourth period in 1991–2008, meant major changes to Estonian early childhood education. The soviet education principles were abandoned, and professionals travelled abroad to learn about alternative pedagogies and to learn more of these different pedagogical cultures. Pedagogical influencers can be seen to have been Steiner, Montessori- and Reggio Emilia as well as the methods of the Good Start Program. The pressure of outright teaching of children was decreased, and the child was taken into account as an individual. Kindergarten culture became freer and teachers had an opportunity to be more creative in their educational work. As Estonia developed into an information society of the 21st century, education reformers and researchers became inspired by the ideas of Johannes Käis again. In 1999, national early childhood education curriculum was published and it was based on the educational principles of Käis. The development of the paradigm of child-centered pedagogy began and in 2008, there are mentions in the curriculum of the integration of the different subjects. Estonia has its expectations to raise the new generation in a democratic culture, and the Estonian folk culture is valued again. Today's early childhood education in Estonia is moving towards child-centered early childhood education that takes into account the interests of children.

Tässä lisensiaatintyössä tutkittiin kolmen erilaisen toimijan yhteisen työllisyyskokeilun käynnistysvaihetta etnografisen toimintatutkimuksen menetelmin. Vantaan kaupunki, koulutuskuntayhtymä Edupoli ja Lubor Oy käynnistivät vuonna 2009 Vantaan Valo -nimisen hankekokonaisuuden osana Sosiaali- ja terveysministeriön alaista työpankkikokeilua. Vantaan Valon tavoitteena oli tukea vantaalaisten pitkäaikaistyöttömien työllistymistä pajatoiminnan, koulutuksen ja sosiaalisen yrityksen keinoin. Tutkimuksen tavoitteena oli seurata ja analysoida Vantaan Valon ensimmäistä vuotta, ja kolmen toimijan yhteisen työllisyyskokeilun käynnistymistä eri näkökulmista. Täsmentäviä alatutkimuskysymyksiä olivat: Millaisia odotuksia toimijat ja yhteiskunta asettivat Vantaan Valolle? Miten Vantaan Valon organisaatio ja yhteistyö Valon sisällä muotoutuivat? Millainen rooli eri toimijoilla oli yhteistyön kehittymisessä? Miten Vantaan Valon työyhteisö oppi ja kehittyi yhdessä? Tutkimuksen taustoittava viitekehys rakentuu työelämän muutoksen, Vantaan työllisyystilanteen ja työttömyyden rakenteen pohjalle. Työttömyyttä peilataan yhteiskunnalliseen muutokseen ja sen myötä syntyneeseen ns. toiseen moderniin aikakauteen. Toinen moderni on tuonut työelämälle, työllistymiselle ja työttömyydelle uudenlaisia haasteita. Näitä haasteita ratkaisemaan on kehitetty erilaisia jouston muotoja, joista työpankkimalli on yksi vaihtoehto. Tutkimuskohteena oli työpankkihanke nimeltä Vantaan Valo. Vantaan Valoa seurattiin sen ensimmäisen toimintavuoden ajan. Tutkimus keskittyi kolmen erilaisen, toisilleen tuntemattoman toimijan yhteistyöhön: keskinäiseen dialogiin, verkostojen ja toimintamallien luomiseen ja sosiaaliseen oppimiseen. Tutkimusmenetelmänä oli etnografinen toimintatutkimus, jossa tutkija toimii tutkijan roolinsa ohella myös osana työyhteisöä. Tutkimuksen aikana Vantaan Valon työyhteisö kehitti omia toimintamallejaan ja toimintatapojaan. Tutkimusprosessin tuloksena syntyneessä toiminnan etnografiassa kuvataan kolmea eri kehittämiskohdetta: yhteisen arjen kehittämistä, yhteisten ohjeiden kehittämistä ja yhteisen asiakasprosessin kehittämistä. Toiminnan etnografian rinnalla esille nousevat yhteisen kokonaisuuden tuomat haasteet: toimijoiden erilaiset odotukset, erilaiset tavoitteet ja luottamuksen merkitys yhteisessä kehittämistoiminnassa. Suoritettu tutkimus osoitti, että hanketoiminnassa toiminnan kehittäminen sosiaalisen oppimisen keinoin toimii tilanteessa, jossa osallistujilla on erilaista asiakastyöhön liittyvää osaamista, ja toimijat oppivat yhdessä ja toinen toisiltaan. Osa sosiaalisesta oppimisesta tapahtuu tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti, mutta oppimista voi myös tapahtua satunnaisissa kohtaamisissa ja epävirallisissa yhteyksissä. Edellytyksenä toiminnan kehittämiselle on kuitenkin selkeän yhteisen tavoitteen ja kunkin toimijan roolin määritteleminen. Siinä missä arkipäivän käytäntöjen ja toiminnan kehittäminen työyhteisöissä toteutui tutkimuksen kohteena olleessa Vantaan Valossa hyvin, muut kehittämiskohteet olisivat vaatineet osallistujien yhteisen päämäärän selkiyttämistä, ja joiltain osin jopa lainsäädännön muuttamista. Tehokas toiminnan kehittäminen sosiaalisen oppimisen keinoin vaatii myös osallistujien välistä luottamusta.

Maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyvät kysymykset ovat olleet viime aikoina näkyvästi esillä ajankohtaisessa keskustelussa. Yksi tärkeä pohdinnan aihe on, miten maahanmuuttajat työllistyvät Suomessa. Tämä näkökulma tulee esille myös KL Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon väitöstutkimuksessa, jonka tavoitteena on selvittää, miten luokanopettajaksi pätevöityminen nivoutuu maahanmuuttajaopettajien elämänkulkuun heidän itsensä kertomana. Maahanmuuttajaopettajat ovat tehneet koulutuksellista matkaa jo pitkään ennen Suomeen muuttoa ja täällä matka jatkuu. Maahanmuuttajaopettajat tarvitsevat useimmiten kielikoulutusta, eivätkä heidän aikaisemmat opintonsa välttämättä anna sellaisenaan opettajakelpoisuutta Suomessa. Opettajan ammatti voi olla tavoitteena myös maahanmuuttajalla, jonka aikaisempi koulutus on muulta alalta. Maahanmuuttajat tarvitsevatkin monenlaisia mahdollisuuksia opintojensa täydentämiseen. Väitöstutkimuksen aineisto koostuu kolmestatoista elämäntarinasta. Aineisto on kerätty vaiheessa, jolloin haastateltavat olivat suorittamassa maahanmuuttajataustaisille henkilöille suunnattuja luokanopettajakelpoisuuteen kuuluvia monialaisia opintoja Tampereen yliopistossa. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivis-elämäkerallinen. Tuloksista käy ilmi, että opettajalta vaadittava suomen kielen osaamistaso on osoittautunut vaikeaksi saavuttaa siitä huolimatta, että kaikilla tutkimukseen osallistuneilla oli hyvä koulutus ja useilla jopa kielenopettajan tausta heidän muuttaessaan Suomeen. Muuttamista perustellaan useimmiten parisuhteeseen liittyvillä syillä. Sopeutumista kuvaa sinnikäs yrittäminen, joka on tarkoittanut uutteraa opiskelua myös laajemmin kuin kieleen liittyen, omien ammatillisten päämäärien tarkistamista sekä kamppailua työpaikan löytymiseksi. Usein maahanmuuttajaopettajat ovat työllistyneet aluksi niin sanotuissa etnospesifeissä työtehtävissä, ja työelämän prekaarit eli epävarmuutta tuovat piirteet ovat käyneet heille tutuiksi. Maahanmuuttajaopettajat kertovat elävänsä eräänlaisessa välitilassa, johon liittyy kuulumattomuuden tunne. He suhtautuvat varovaisen myönteisesti mahdollisuuksiinsa työskennellä tulevaisuudessa opettajana Suomessa ja näkevät työllistymismahdollisuudet todennäköisimmiksi sellaisissa opetustehtävissä, joissa he jollakin tavalla voivat hyödyntää harvinaista kielitaitoaan. Tutkimuksessa todetaan, että maahanmuuttajaopettajat ovat kouluttautumishalukkaita ja pystyvät järjestämään muut elämän osa-alueet siten, että opiskelu on mahdollista. Ahkerakaan kouluttautuminen ei kuitenkaan suoraviivaisesti takaa työnsaantia. Maahanmuuttajaopettajien ohjautuminen oikeille koulutuspoluille ja mielekkäille työurille edellyttää muun muassa tulijoiden todellisten taitojen nopeaa tunnistamista ja kouluttautumisen suunnitelmallisuutta. Tutkimuksen pohdintaosuudessa nostetaan esille tarve kehittää maahanmuuttajaopettajien täydennyskoulutusta siten, että he opiskelisivat enemmän yhdessä muiden opettajaksi opiskelevien kanssa. Tämä mahdollistaisi vuoropuhelun, josta molemmat osapuolet hyötyisivät. Tulevaisuuden tavoitteeksi esitetään tilanne, jossa maahanmuuttajaopettajat ja kantaväestöön kuuluvat opettajat toimivat tasa-arvoisesti rinnakkain. Samalla voidaan kehittää kouluyhteisön toimintakulttuuria siihen suuntaan, että kulttuurinen moninaisuus käsitetään entistä enemmän mahdollisuutena. The ever increasing number of multicultural pupils has generated new questions concerning teachers’ competence and teacher training. One interesting point of view is connected to the possibility of immigrants working as teachers. The questions of immigrant teachers’ education and work possibilities have not been studied in depth in Finland yet. Immigrant teachers have already made their educational journey for a long time before migrating to Finland and here their journey continues. Most often they need language training and their previous studies as such don’t necessarily fulfil the requirements as a teacher in Finland. Teaching can also be an aim for an immigrant whose previous education is from another field. Thus immigrants need various opportunities for supplementing their education. This study was to find out how gaining qualifications for a class teacher’s profession intertwines with immigrant teachers’ course of life as told by themselves. The approach of the study is narrative-biographical. In this study narration describes the nature of knowledge and the quality of material. The material consists of thirteen immigrant teachers’ life stories which have been collected by interviews. At the time the material collected those taking part in the research were doing studies in the subjects taught in basic education (multidisciplinary studies). These studies are part of the class teacher education and meant for students with an immigrant background at Tampere University. The life stories have initially been dealt with as units. Similarities in features for classification purposes have been sought out. After the classification, the life stories have been approached across the data using the thematic analysis as a method. Finally one life story has been studied further with an emphasis on how the person sees his command of the Finnish language and at the same time negotiates his possibilities of working as a teacher in Finland. According to the results the immigrant teacher’s journey to become a teacher in Finland is long. The required command of Finnish has proved to be difficult to gain despite that all persons interviewed for this study had good education and several even language teacher’s background when moving to Finland. The reason for moving to Finland is most often personal relationships. Adapting to Finland is described by persistent trying which has meant hard studying, more extensively than just the language, checking their professional goals and struggle to find employment. Often at the beginning the immigrant teachers find employment in so called etnospecific jobs and they have become familiar with the insecure features of working life. The immigrant teachers say that they live in a kind of liminal space which has a feeling of not belonging. They are cautiously optimistic about their chances to work as teachers in Finland and see chances of employment more likely in teaching positions where they can somehow make use of their own language skills. The observations made from the life stories applying the principles of the life course theory show that the choices and transitions in the life course are not random happenings. They happen in those circumstances which in the present historical situation and social context are possible not forgetting the principle of agency with the person’s skills and his confidence in them. On the basis of this study it can be said that immigrant teachers are willing to get training and they can arrange their life so that studying is possible. But not even the most intense training automatically guarantees a job. To direct immigrant teachers to the right training paths and sensible careers means among other things a quick recognition of their real skills and planning for them to go forward in the training path. For improving immigrant teachers’ training it is necessary to increase their mutual participation in courses with other students. This would make possible a dialogue which would benefit both parties. Hopefully in the future there would be situations where immigrant teachers and native teachers could work equally side by side. Teachers coming from various backgrounds can give a positive model of working together to their pupils and the work culture in school can be developed to see cultural diversity as a possibility.

Korkeakoulutus sanomalehden kielipeleissä Vuosi 2007 voidaan nähdä ajankohdaksi, jolloin oltiin korkeakoulupoliittisen murroksen kynnyksellä. Tuolloin mahdollistettiin konkreettisesti hallitusohjelman tuella korkeakoulutuksen kentällä sittemmin tapahtunut kehitys. Keväällä 2007 julkisuudessa nousi erityisesti esille kysymys korkeakoulutuksen maksullisuudesta. Maksullinen koulutus on merkittävä koulutuspoliittinen kysymys, joka kytkeytyy laajasti niin korkeakoulutuksen arvoihin, tehtäviin ja tavoitteisiin kuin koko hyvinvointiyhteiskuntamme ja sitä ohjanneen tasa-arvoperiaatteen tulevaisuuteen. KM Minna Hauhia tarkastelee väitöstutkimuksessaan sitä, miten tämä pitkälle tulevaisuuteen suuntaa antava linjaus koulutuksen maksullisuudesta tuotiin julki maakunnallisessa Aamulehdessä. Tutkimusaineiston muodostavat vuonna 2007 Aamulehdessä julkaistut lukukausimaksuja koskeneet uutiset ja kirjoitukset, mielipidekirjoitukset mukaan lukien. Hauhia tarkastelee Aamulehteä paitsi luotettuna tiedonvälittäjänä myös julkisena tilana, jonka sivuilla yhteiskunta ilmiöineen rakentuu. Tutkimuksessa yhteiskunnallisesti merkittävä koulutuspoliittinen kysymys yhdistyy kasvatukselliseen ja viestinnälliseen näkökulmaan. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, miten lukukausimaksuasiasta uutisoidaan Aamulehdessä vuonna 2007, ketkä osallistuvat sanomalehden sivuilla korkeakoulutuksen tehtävien ja aseman määrittelyyn ja millaisia tulkinnallisia mahdollisuuksia uutispuhe tarjoaa. Analyysin tulosten valossa tarkastellaan myös journalismin ja yksittäisen sanomalehden roolia julkisena kasvattajana. Aamulehden sivuilla vuonna 2007 julkaistu lukukausimaksu-uutisointi näyttäytyy elinkeinoelämän, koulutuspolitiikan ja korkeakoulutuksen kenttien väliseksi kielipeliksi. Tämän kielipelin tuloksena uutisteksteistä ja sanomalehtikirjoituksista on löydettävissä kolme yleistynyttä tapaa puhua koulutuksesta. Korkeakoulutuksesta puhutaan huolen kohteena, talouselämästä tutulla sanastolla ja koulutuksen tehtäväksi määrittyy yksiselitteisesti kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen. Toistuvalla huolipuheella perustellaan tarvetta muutokseen. Koulutus nähdään myytäväksi tuotteeksi, jonka markkina-arvoa testataan kansainvälisillä koulutus- ja lahjakkuusmarkkinoilla. Korkeakoulutuksen tehtäväksi määrittyy kansainvälisen kilpailukyvyn takaaminen näillä markkinoilla. Lukukausimaksujen nähdään kohottavan korkeakoulutuksen imagoa, toimivan uskottavuustekijänä ja tuovan helpotusta yliopistojen rahoitusongelmiin. Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja koulutusta aiemmin määrittäneet arvot ja tasa-arvoperiaate ovat joutuneet uutispuheessa antamaan tilaa markkinoiden vaatimuksille. Lehdessä yliopistolaitoksen asemaa ja tehtäviä pääsevät määrittelemään vain harvat. Maksujen puolustajat asemoituvat uutisoinnissa asiantuntijoiksi, todellisuuden selittäjiksi ja ratkaisujen tarjoajiksi. Lehti valitsee puolensa ja vahvistaa omalla äänellään maksumyönteisyyttä. Lukukausimaksukysymyksessä asioiden tasapuolisen käsittelyn nimissä olisi pitänyt antaa ääni myös maksujen kohderyhmälle eli opiskelijoille. Opiskelijan ääntä ei uutisaineistossa kuitenkaan kuulla. Opiskelijan roolina on täyttää tehtävänsä koneistossa ja kantaa vastuunsa globaalin kilpailukyvyn saavuttamisessa. Uutisoinnista välittyvä viesti on, että vain rahalla saa laatua ja vain maksavalla asiakkaalla on oikeus vaatia laadukasta koulutusta. Lukukausimaksu-uutisointia hallitseva markkinoitunut puhetapa on nähtävissä osana uusliberalistista arvomaailmaa. Journalismin voi nähdä toimivan tämän ideologian vahvistajana, kun se toistaa markkinoitunutta puhetapaa kritiikittömästi ja vaihtoehdottomasti uutisjutuissaan. Julkisena kasvattajana toimimisen näkökulmasta journalismin ja yksittäisen sanomalehden tulisi kyetä tarkastelemaan kielenkäyttöön piiloutuvia merkityksiä ja haastamaan luonnollistuneet itsestään selviltä näyttävät puhumisen tavat. Journalismin tarkastelu julkisena kasvattajana nostaa esiin kriittisten medialukutaitojen merkityksen lisäksi myös tarpeen arvioida toimituksellisia käytäntöjä entistä tarkemmin kasvatuksellisen vastuun sekä oppimis- ja sivistymisprosessien edistämisen näkökulmasta. Mediakentän kiristyvässä kilpailussa painetulla sanomalehdellä on tärkeä tehtävä laaja-alaisena maailman tapahtumien ja ilmiöiden taustoittajana, erilaisten näkökulmien esiin tuojana sekä myös aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattajana. Journalismin ja sanomalehden näkeminen oppimisympäristönä merkitsee myös toimittajan työn ja toimituksellisten käytäntöjen arviointia uudelleen: kasvatusvastuun ja siihen liittyvien velvollisuuksien tunnistamista sekä myös toisin tekemisen ja näkemisen mahdollisuutta. Yleisölle rakennettujen mediaesitysten lisäksi painetulla sanomalehdellä on tärkeä tehtävä osallistaa ja kutsua eri asiayhteyksien ympärille rakentuvia yhteisöjä, sekä tarjota näille pääsy journalistiselle kentälle moniulotteisen keskustelun mahdollistamiseksi ja päätöksenteon tueksi. Puhetapojen muutoksella on vaikutusta käytäntöihin lainsäädäntöä myöten. Kielenkäyttö on merkitysvälitteistä. Ei siis ole yhdentekevää miten asioista kerrotaan. Spring 2007 was a time of significant decisions in terms of Finnish educational policy. Changes in policy in the new government programme allowed for educa-tional institutes to experiment with tuition fees for students from outside the EU or the EEA. This study examines how the issue of tuition fees was presented in the local newspaper Aamulehti during these times of educational upheaval, as the dis-cussion on this subject would be very indicative of future educational policy. This study approaches this question from the framework of critical discourse analysis based on social constructionism. News reports on tuition fees are examined from the point of view of language use and its consequences. The analytical framework combines Pierre Bourdieu’s field theory with Norman Fairclough’s three-dimensional framework for critical discourse analysis. The theoretical framework of this study builds on Jürgen Habermas’s views on publicity and the development of the public sphere in addition to the definition of public pedagogy as being comprised of three sectors: pedagogy of the public world, pedagogy in the public space, and pedagogy for public action (cf. Rantala & Ripatti-Tornianinen 2013). News articles and other writings, including opinion pieces, on the subject of tuition fees published in Aamulehti in 2007 form the material for this study. The two major questions being considered are: 1) how was the educational hot topic of tuition fees covered in Aamulehti in 2007, and 2) what analytical possibilities does this news coverage offer from the point of view of public peda-gogy? The news coverage on tuition fees can be interpreted as a linguistic game played between the fields of education, educational policy, and economic life. These news texts can be seen to be the result of the meaning negotiations ingrained in language and language use. The analysis in this study encapsulates how discourses based on neo-liberalistic ideology control the discussion concerning higher education. Discourse of fear justifies the need for change, discourse of economics offers the terminology with which education should be credibly discussed, and discourse of competitiveness dictates the goals of education. This marketing speech disregards the basic values and principles of equality that are strongly associated with Finnish higher education, and it has become so naturalized in Aamulehti it goes completely unchallenged. The news reports view and discuss higher education solely and unquestioningly from an economic point of view. Serving the international market is seen to be education’s most important mission. The analysis of individual news stories within the framework of critical discourse analysis highlights the importance of news reporting both as a traditional communication medium and as a public educator and reveals the responsibilities it has in these roles. When journalism and newspapers are seen as a learning envi-ronment, editorial policies and the duties of the reporter need to be re-evaluated. Journalists must recognize the responsibilities they have as public educators and be open to the possibilities of saying and doing things differently that public pedagogy offers. The printed newspaper not only presents its audience with periodic media presentations but also invites and engages publics to form around different con-texts. Newspapers allow these publics to enter the journalistic field, participate in multi-dimensional discussion and aid decision-making. Changes in the ways subjects are discussed have concrete effects in everyday life, reaching even as far as legislation and government policy. Language use conveys meanings, and therefore the ways issues are related to the public cannot be insignificant. As a societal educationalist, the journalistic field must be especially sensitive to reflect on language use and discourses in the public and the public space, and be able to make explicit the ideological connections that act as resources for manners of speech.

Ammatillinen kasvu nähdään elinikäisenä prosessina, josta voidaan erottaa merkityksiä niin yksilön, yhteisön kuin organisaationkin näkökulmasta. Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tapahtuneet koulutuspoliittiset muutokset kehittävät koulutusta, mutta edellyttävät opettajilta ammatillista kasvua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli hahmottaa toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa työskentelevien opettajien ammatillista kasvua ja miten esimies on vaikuttanut opettajien ammatilliseen kasvuun. Tavoitteena oli selvittää millaista tukea esimiehen tulisi opettajille antaa, jotta opettajien työskentely olisi tuloksellista. Teoreettinen viitekehys käsittelee ammatillista kasvua sekä johtajuutta koulukontekstissa. Tutkimusaineisto kerättiin narratiivisella menetelmällä. Kymmenen Tampereen seudun ammattiopiston sosiaali- ja terveysalan opettajaa kirjoittivat autenttisen tarinan omasta ammatillisesta kasvustaan. Tarinat analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkimustulosten mukaan opettajien ammatillinen kasvu kehittyi työtä tekemällä, joka toteutui vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa. Ammatillista kasvua edisti oma halu kehittyä ammatillisesti. Kiinnostus ja motivaatio uuden oppimiseen olivat niin vahvat, että ammatillista kasvua oltiin valmiita toteuttamaan työajan lisäksi vapaa-ajalla. Ammatillisen kasvun koettiin olevan jatkuva prosessi läpi opettajan uran. Opettajat kokivat esimiehen vaikuttaneen omaan ammatilliseen kasvuun luottamuksen ja palautteen antamisen kautta sekä ammatillisen kasvun mahdollistajana. Esimiehen luottamus opettajien ammattitaitoon vahvisti ammatillista kasvua. Luottamuksen kokemukseen vaikutti tietoisuus, että esimies on tarvittaessa opettajien tukena ja turvana. Palautteen saamisen kautta opettajien oli mahdollista reflektoida omaa osaamistaan ja osaamistarpeitaan. Näin ammatillisen kasvun tarpeet tulivat näkyviksi ja ammatillinen kasvu pystyi edistymään. Esimiehen koettiin mahdollistavan ammatillista kasvua ohjauksen ja neuvonnan kautta. Ammatillisen kasvun mahdollistaminen näyttäytyi myös koulutuksiin pääsemisen ja vastuullisten tehtävien tarjoamisen muodossa. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan todeta, että esimies voi vaikuttaa opettajien ammatilliseen kasvuun tuloksellisesti, kun tehtävien johtamisen sijaan vahvistetaan ihmisten johtamisen elementtejä. Kun esimies luottaa opettajiin, antaa heille palautetta sekä luo ammatillisen kasvun mahdollisuuksia, näyttäytyy opettajan ammatillinen kasvu tuloksellisena. Tutkielman tulosta voidaan hyödyntää esimiehen osaamisen kehittämisen välineenä toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko mahdollista saavuttaa kirjallisen kielentämisen hyödyt erityisillä kielentämistehtävillä ilman opiskelijoiden aiempaa tutustumista kirjalliseen kielentämiseen. Tutkimuksessa selvitettiin kielentämistehtävien tärkeimpiä ominaisuuksia ja niiden tarkoituksenmukaisuutta lukion lyhyessä matematiikassa. Tutkimus koostui kolmesta osa-alueesta, jotka olivat palautetut kielentämistehtävät, Likertasteikollinen mielipide- ja asennekysely sekä avoimet kysymykset liittyen kielentämisen hyötyihin ja huonoihin puoliin. Aineisto kerättiin keväällä 2014 kahdesta eri suomalaisesta lukiosta ja tutkimuksen aineistoon valikoitui 63 vastaajaa lukion lyhyen matematiikan MAB3 Matemaattisia malleja 1 -kurssilta. Vastaajien taustamuuttujina oli sukupuoli ja arvosana, joista jälkimmäinen jaettiin kolmeen arvosanaluokkaan: heikot (4-6), keskitasoiset (7-8) ja hyvät (9-10). Palautetut kielentämistehtävät analysoitiin sisällönanalyysin menetelmin luokittelemalla vastaukset eri vastauskategorioihin. Avoimet kysymykset analysoitiin niin ikään luokittelemalla ja ryhmittelemällä eri vastauksia niitä kuvaavien yläotsikoiden alle. Likert-asteikollinen mielipide- ja asennekysely analysoitiin tilastollisilla menetelmillä, kuten ristiintaulukoimalla. Tutkimuksen kielentämistehtäviä lähestyttiin opettajan, opiskelijan ja tutkijan näkökulmasta. Tehtävät paljastivat monenlaista osaamista antaen paljon tietoa vastaajan matemaattisesta osaamisesta sekä ajattelusta. Näin ollen ne toimivat erinomaisesti opettajalle välineenä auttaa opiskelijoitaan jäsentämään omaa matemaattista ajatteluaan entistä paremmaksi ja edelleen paremmiksi matematiikan osaajiksi. Opiskelijoille kielentämistehtävät antoivat kullekin arvosanaluokalle sen tarvitsemaa tukea matematiikan osaamiselleen. Heikoin arvosanaluokka koki kielentämisen auttavan hieman heidän ymmärrystään, keskimmäinen koki sen olevan ratkaisun helpottumisen kautta hyödyllistä ja korkein arvosanaluokka näki kielentämisen arvon heidän ajattelunsa edelleen syvenemiselle. Tutkijalle tulokset olivat erinomaisia, sillä ne näyttivät olevan hyödyllisiä jokaisen matematiikan osaamisen erityispiirteen (käsitteellinen ymmärtäminen, proseduraalinen sujuvuus, strateginen kompetenssi, mukautuva päättely ja yritteliäisyys) kannalta. Asenteissa pojat uskoivat omaan osaamiseensa tyttöjä keskimäärin enemmän ja erityisenä ryhmänä parhaimman arvosanaluokan tytöt kokivat kielentämistehtävät turhaksi ja ylipäätään vaikeaksi ilman tarkempaa erittelyä. Tehtävien uutuus ja sen tuoma uudenlainen hankaluus liittyen matematiikkaan lienee vaikuttaneen edellä mainitun marginaaliryhmän asenteisiin. Tutkimuksen tulokset kertoivat, että tehtäviä, jotka parantavat itsessään monipuolisesti opiskelijoiden matemaattista osaamista ja jäsentävät heidän matemaattista ajatteluaan on mahdollista tehdä. Myös ratkaisujen lukijalle tehtävät antoivat monipuolista tietoa ratkaisijan ajattelusta, mikä mahdollistaa monipuolisemman arvioinnin. Suurin kielentämistehtäviin liittyvä haaste oli niiden ymmärrettävyys, jota omalta osaltaan selittää kielentämisen tuntemattomuus. On syytä uskoa, että tekemällä uusi tehtävätyyppi tutuksi eli harjoittelemalla kielentämistehtäviä on mahdollista saada kielentämisen hyödyt edelleen paremmin esiin. Jatkossa tulisi tutkia kielentämistehtävien vaikuttavuutta oppimiseen verrattuna perinteisiin tehtäviin.

Tutkimuksen tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä yliopisto-opiskelusta, oppimisesta ja opiskelijan arjesta tämän päivän Suomessa ja niiden merkityksistä opintoihin kiinnittymiselle. Opiskelijoiden valmistumista ja opinnoissa etenemistä on yritetty nopeuttaa ja edistää erilaisin koulutuspoliittisin ja taloudellisin keinoin, mutta siitä huolimatta valmistumis- ja opiskeluajat ovat pysyneet melko muuttumattomina. Nopeaan valmistumiseen kannustavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole kiinnitetty huomiota aiemmissa tutkimuksissa havaittuun opiskelijoiden opinnoista johtuvaan kuormittumiseen. Kuormittumisen ja opintoihin paneutumisen tematiikka toimii tässä tutkimuksessa opintoihin kiinnittymisen tarkastelun kontekstina. Tutkimusongelmana oli selvittää, millaisia merkityksiä opiskelijat antavat ajankäytölle, resursseille ja eri aktiviteetteihin panostamiselle opintoihin kiinnittäjinä. Merkityksiä tarkasteltiin hermeneuttisen fenomenologian ja sisällönanalyysin avulla analysoimalla haastatteluaineistoa siitä näkökulmasta, miten opiskelijat kuvaavat aineistossa aikaa, panostamista ja resurssejaan suhteessa eri aktiviteetteihin. Resurssit käsittävät tutkimuksessa opiskelijan jaksamisen ja kuormittumisen kokemukset panostamisen tarkoittaessa opiskeluun ja oppimisprosesseihin suunnattua kognitiivista panostusta ja ajankäyttöä. Haastatteluaineisto on osa laajempaa Tampereen yliopiston uusia opetussuunnitelmia koskevaa tutkimusaineistoa, josta tässä tutkimuksessa käytettiin opetus- ja oppimiskulttuuria sekä opiskelijoiden kuormittumista koskevaa osiota. Haastatteluaineisto koostui 13 yliopiston perustutkinto-opiskelijan haastattelusta. Haastatellut opiskelijat olivat opiskelija-aktiiveja, joilla on erilaisia luottamustehtäviä yliopistossa. Opiskelijat jakautuivat tasaisesti kaikkiin yliopiston yksiköihin. Opintoihin kiinnittyminen näyttäytyy tutkimuksen perusteella monimerkityksellisenä ilmiönä, kun sitä tarkastellaan ajankäytön, resurssien ja panostamisen näkökulmasta. Eri aktiviteetit sisältävät sekä myönteisiä että kielteisiä merkityksiä. Sen tähden niiden suhde opintoihin kiinnittymiseen ei ole yksinkertainen. Yhteiskunnallisella tasolla kiinnittymiseen ovat yhteydessä tulevaisuuden epävarmuus, toiminnasta saatava hyöty, toimeentulon haasteet sekä opiskelijaan kohdistuvat ulkoiset vaatimukset. Yliopiston toimintakulttuurissa hallinnolliset tekijät kuormittavat ja hidastavat opiskelua yhteisöllisen oppimisen tukiessa opintoihin kiinnittymistä. Opiskelijan tasolla tasapainoilu vaatimusten ja jaksamisen välimaastossa, opiskeluvalmiudet sekä opiskelijan orientaatio ovat merkityksellisiä opintoihin kiinnittymisen kannalta. Tutkimus vahvisti näkemystä, jonka mukaan yhteiskunnallinen tilanne ja työelämän muutokset voivat vaikuttaa opintoihin kiinnittymiseen. Nopean valmistumisen kulttuurissa yliopistokoulutus saa välineellisen merkityksen uratavoitteiden täyttäjänä, jolloin opiskelijalle ei jää aikaa ja tilaa sivistyä. Yliopistolla opiskelijoiden osallistaminen koulutuksen ja opetuksen kehittämiseen ja suunnitteluun voisi edistää opiskelijoiden toivoman yhteisöllisyyden kehittymistä sekä vähentää hallinnollisista tekijöistä johtuvaa kuormaa. Yliopiston on vaikea edistää opiskelijan jaksamista niiltä osin, kun kuormitus johtuu opiskelijan omista valinnoista ja yliopiston ulkopuolisesta elämismaailmasta. Ulkoisten vaatimusten lisäämisen sijaan opiskelijat tulisi saada kiinnittymään opintoihin sisällöllisesti.

Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella musiikinopiskelijoiden ammatillista kasvua ja sitä, mitkä tekijät opiskelijat kokivat haittaavina ja mitkä puolestaan kasvua tukevina. Tarkastelun kohteena oli myös motivaatio ja sen rooli kasvussa sekä opiskelijoita motivoivat tekijät. Lisäksi mielenkiinto oli itsesäätelyn näkymisessä musiikinopiskelijoiden opiskelussa ja ammatillisessa kasvussa. Tutkimuksessa etsittiin opiskelijoiden käsityksiä muusikkoudesta ja käsitysten mahdollista muuttumista koulutuksen kuluessa. Lopuksi tutkimuksessa pyrittiin vielä selvittämään muusikolta vaadittavia tekijöitä, joita nykyinen työelämä heiltä vaatii ja sitä, miten musiikinopiskelijat kokevat pystyvänsä vaatimuksiin vastaamaan. Tutkimusaineisto kerättiin tammikuussa ja helmikuussa 2015. Aineisto koostuu kahdeksasta (N=8) ammattikorkeakoulussa muusikon koulutuksessa opiskelevan yksilöteemahaastattelusta. Tutkimusaineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustuloksissa ilmeni laajasti musiikinopiskelijan ammatillista kasvua haittaavia ja tukevia tekijöitä. Yksi tärkeimmistä on oppimaan oppimisen taito. Opiskelijan tulisi koulutuksessa saada välineitä omatoimiseen opiskeluun jatkossa, sillä muusikon ammatissa tarvitaan monen muun ammatin tavoin jatkuvaa kehittymistä. Tutkimuksessa tuli esille joitain persoonallisuuden piirteitä, jotka olisivat muusikolle ja ammatilliselle kasvulle hyviä sekä piirteitä, jotka nähtiin huonoina. Yksilön minäpystyvyyden voi nähdä olevan mukana musiikinopiskelijoiden ammatillista kasvua tarkastellessa. Musiikinopiskelijan ammatillisen kehityksen voi jossain määrin katsoa alkavan hyvin nuorena, jolloin musiikki on harrastus, eikä tiedossa välttämättä ole muusikon ammattiin kouluttautuminen. Musiikinopiskelijoiden taustat olivat pitkälti samankaltaisia, jossa musiikki on ollut läsnä perhepiirissä. Vanhemmat ovat tärkeässä asemassa musiikkiharrastuksen aloittamisessa ja pysymisessä. Musiikinopiskelijoiden käsityksiä tutkittaessa selvisi, että lähinnä käsitykset muusikkoudesta olivat monipuolistuneet. Niin motivaatiossa kuin ammatillisessa kasvussakin toiset ihmiset ja ilmapiiri koettiin merkittäviksi. Oman kehityksen huomaaminen motivoi myös. Muusikolta nykyisen työelämän koettiin vaativan soittotaidon lisäksi muun muassa monipuolisuutta, omaa aktiivisuutta ja itsensä esille tuomista. Tärkeäksi koettiin, että muusikolla on jokin oma juttu. Lisäksi musiikin alallakin tulisi muistaa ihminen kokonaisuutena. Motivaatiolla on suuri merkitys muusikon koulutuksessa. Se on pääosin sisäistä motivaatiota, jossa musiikki ja sen esittäminen itsessään motivoivat. Sisäinen motivaatio ja opiskelijan halu muusikoksi tarvitaan, jotta opiskelija jaksaa harjoitella. Musiikinopiskelijan voi nähdä olevan jo koulutukseen tullessaan motivoitunut, jolloin koulutuksen tehtävänä on pikemminkin motivaation säilyttäminen ja ylläpitäminen. Opiskelut vaativat itsekuria, jonka voi nähdä tarkoittavan toisaalta itsesäädeltyä oppimista ja oppimisen taitoja, toisaalta motivaatiota. Tutkimusaineistossa korostui harjoittelun merkitys, eikä lahjakkuudelle annettu niinkään sijaa. Täten olennaista onkin motivaatio harjoitteluun ja toisaalta oppimisen taidot, jotta oppiminen olisi mahdollisimman tehokasta. Koulutuksen voikin toivoa tarjoavan erityisesti oppimisen taitojen harjoittamista sekä motivoivien puitteiden ja kehittymisen mahdollistavien olosuhteiden luomista.

Uraa, esimerkiksi opiskelu- ja työuraa, voidaan tarkastella yksilön, ammatillisten yhteisöjen ja yhteiskunnan välillä rakentuvana sosiaalisena konstruktiona. Urista kerrottaessa elämänhistorian sekä työelämän tapahtumiin ja ilmiöihin otetaan kantaa niin yksityishenkilönä kuin ammattien, työpaikkojen ja toimialojen edustajana, tietyssä historiallisessa ajassa ja paikassa. Vaikka urakokemukset ovat yksilön kokemuksia, heijastavat niiden juonentamisen ja sanoittamisen tavat myös laajempia yhteiskunnallisia arvojärjestelmiä sekä sitä konkreettista sosiaalista tilannetta, jossa urasta kerrotaan. KL Liisa Marttilan väitöstutkimuksessa Ura kerronnallisena työnä – ammattikorkeakoulun opettajat kertojina analysoidaan kerronnallista työtä ammattikorkeakoulun opettajien urakertomuksissa. Kertomisen tapahtumaan sisältyy aina erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia odotuksia. Väitöstutkimuksessa yleisiä ja sovinnaisia tapoja kertoa urasta nimitetään urakerronnan konventioiksi. Sitä, miten ja mitä tavoitellen kerronnan konventioita kulloinkin mukaillaan, sovelletaan tai tietoisesti rikotaan, kuvataan kerronnallisena työnä. Kerronnallinen työ tapahtuu kerronnallisessa ympäristössä, joka osaltaan määrittää, mitkä teemat ovat urakerronnassa relevantteja ja miten niistä on suotavaa kertoa. Väitöstutkimus nivoutuu kulttuurisen työelämäntutkimuksen ja kerronnallisen (narratiivisen) uratutkimuksen perinteisiin. Tutkimusaineisto koostuu urahaastatteluista sekä niiden tueksi piirretyistä uralinjoista. Haastateltavat ovat eri-ikäisiä opettajia kolmesta ammattikorkeakoulusta, kahdelta eri alalta. Tutkimuksessa haastatteluista rakennetaan urakertomuksia. Niiden pohjalta analysoidaan, millaista kerronnallista työtä ammattikorkeakoulun opettajat tekevät kertoessaan urastaan. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että urakerronnassa kertojasta rakentuu aktiivinen hahmo, jolla on viime kädessä valta ja vastuu omasta urastaan. Lisäksi omaa ammatillista mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa pyritään urakerronnan keinoin sitomaan yhteen. Vaikka kertojat poimivat luovasti erilaisia perusteluja kuvaamilleen uratapahtumille, urakerronta heijastelee aina kertojan ammatillista nykyisyyttä sekä kerronnallista ympäristöä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että asiantuntijaroolissa toimivan yksilön urakerronnassa tärkeintä ei ole se, että ura kuvattaisiin mahdollisimman voitokkaana. Sen sijaan uran käänteet ja tehdyt valinnat tulee perustella mahdollisimman vakuuttavasti, siten, ettei kuulijalla ole tarvetta kyseenalaistaa kertojan vastuullisuutta tai pätevyyttä uratoimijana. Ammattikorkeakoulu, osana kerronnallista ympäristöä, luo urakerronnalle omat erityispiirteensä. Urasta kerrotaan yleensä soljuvana ammatillisena jatkumona, mutta siirtymä ammattilaisesta ammatin opettajaksi muodostaa legitiimin katkoksen ammattikorkeakoulun opettajan uralla. Lisäksi ammattikorkeakoulun opettajien urakerronnassa omat uratapahtumat sidotaan usein yhteiskunnan ja työelämän laajempiin kehityskulkuihin, onhan tällainen ymmärrys olennainen osa ammatillisen opettajan asiantuntemusta. Vaikka autonomisen opettajan työn ja individualistisen työuran ihanteet korostuvat urakertomuksissa, kertomuksissa työympäristön jatkuvista muutoksista kerrottaessa kuuluu silti myös toive perinteisemmästä työelämästä: pysyvyydestä sekä selkeistä organisaation tarjoamista urapoluista. Väitöstutkimuksessa urakerronta ymmärretään yksilöiden tavaksi rakentaa ammatillista jatkuvuutta elämäänsä. Kerronnallisen työn tarkastelu voi paljastaa työuriin, ammatteihin ja organisaatioihin liitettyjä kulttuurisia itsestäänselvyyksiä. Urakerronnan konventioiden avaaminen on tärkeää, jottei niistä muodostu liian rajoittavia tapoja jäsentää maailmaa eikä urakerronnan konventioiden taustalla oleva arvomaailma ajaudu liian kauas keskenään erilaisten kertojien arkipäivästä. Career as Narrative Work – UAS Teachers as Narrators This thesis focuses on narrative work done within career narratives of universities of applied sciences’ (UAS) teachers. Career narration is constructed socially and takes into account its target audience. From this viewpoint, answering to social expectations is crucial to narration. In this research, the socially acceptable and expected ways of narrating about one’s career have been analysed as conventions of career narration. Career events and experiences and professional sense of self in time should be linked together to create a plausible and coherent ensemble. This can be defined as narrative work. Narrative work is carried out in narrative environments that usually demarcate the proper and relevant themes and vocabulary as well as how they are deployed. When narrating their career, the narrator always represents oneself as an individual, but also as a member of a certain field of business, work organisation or profession. During the study, narrative environment is analysed on three levels: 1) common and societal level, 2) organizational, professional and work role level and 3) situational level. This research is based on traditions of both narrative research and sociocultural work life research. The empirical material consists of 13 teacher interviews done in two rounds, during the years 2004–2006. Career lines drawn by the interviewees have been used as additional material. The interviewees were different-aged teachers from the fields of business and marketing and health care and nursing, from three different universities of applied sciences. The interview material was interpreted as career narratives. The main aim was to study how the social expectations, mainly the ones of career management and professional continuity, are met during the career narration, and how the possible deviations are narrated. The research questions were: What common and societal conventions are followed and in what forms do they appear? How are the career narratives committed to the universities of applied sciences? How are the conventions of career narration varied and made individually meaningful? The results show that even if every narrative integrates career events and experiences which are highly individual in nature, similar conventions of career narration are applied when structuring and communicating them. Narrators move effortlessly on different levels and dimensions of narrative environment and extract tools for their own narration process. Individuals support their narrative aims by anchoring the career narration to the social reference groups that share their value systems. Even so, they perform within the social limits set by the narrative environment. The common and societal conventions of career narration shape the career narratives of UAS’s teachers. However, career narration of these teachers is also specific to their own professional context. The general values associated to teacherhood and the career scripts endorsed by UAS organisations (career scripts of a craftsman, educator, academic teacher and service provider) give the career narratives of UAS teachers their characteristics. Career narration always reflects the narrator’s present organizational position, work duties and roles. The situational narrative environment, such as a career interview, also affects the forms of narration. Even though credible and tellable career narratives include tensions and conflicts, the career history of an individual may contain such events or experiences that violate social expectations and respective conventions of career narration too sharply. In these cases, narrative work is usually focused on managing the career disruptions, e.g. hiding or distancing the problematic elements from the actual career narrative or commenting on the conventional forms of career narration ironically. If career narration is understood as a way of building continuity and sense to individual lives, it is important to develop such resources for narration which make it still possible even in times of massive career changes. Above all, it is important to analyse career-related narrative work in particular professional narrative environments, in order to reveal the cultural truisms or even myths concerning professions, careers or work organisations. Opening up the conventions of career narration may prevent them from not to become too restricting or hinder the value systems behind them from drifting too far from the everyday life of narrators coming for different backgrounds.

Tämän tutkimuksen aiheena on alakouluikäisten lasten vanhempien näkemys leikistä ja sen merkityksestä. Tutkimuksen aineisto kerättiin kesän ja syksyn 2014 aikana teemahaastattelun avulla. Kohdejoukkona tutkimuksessa oli kuusi alakouluikäisen lapsen vanhempaa, kaksi isää ja neljä äitiä. Haastateltujen vanhempien kouluikäiset lapset olivat iältään 7–11-vuotiaita. Analysointimenetelminä käytettiin teemoittelua ja sisällönanalyysia. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata vanhempien näkemyksiä leikistä, sen merkityksestä kouluikäiselle lapselle ja leikin ilmenemisestä heidän lastensa elämässä. Tarkoituksena oli myös selvittää vanhemman näkemyksiä leikin olemuksesta ja merkityksestä vanhempi-lapsisuhteessa. Tutkimustuloksena tuli esille, että vanhemmat arvostivat leikkiä erittäin paljon. Leikki koettiin kouluikäisellekin lapselle välttämättömänä toimintana, johon haluttiin kannustaa ja luoda tarvittavat edellytykset. Vanhempien kuvaillessa lastensa leikkejä erottuivat lasten leikit perinteisen sukupuolijakautuneesti, tyttöjen ja poikien leikkeihin. Kuitenkin vanhemmat kuvailivat monipuolisesti erilaisia lastensa leikkejä. Vanhemmat olivat hyvin kiinnostuneita lastensa leikeistä. Lapset eivät leikeistään kuitenkaan mielellään kertoneet vanhemmilleen. Tietokone- ja konsolipelaaminen nähtiin leikin vastakohtana, sitä vanhemmat olivat halunneet rajoittaa, jotta vapaa leikki mahdollistuisi. Leikki nähtiin myös parempana tekemisenä kuin harrastukset, koska se koettiin monipuolisemmaksi toiminnaksi. Vanhemmat toivoivat lastensa leikkivän mahdollisimman pitkään, ainakin yläkouluikäiseksi saakka. Vanhemmat kuvailivat monipuolisesti erilaisia yhteisiä leikkejä kouluikäisten lastensa kanssa. Fyysisissä leikeissä tuli esille vanhempien oma leikkimielisyys ja huumori. Myös ns. rough-and-tumble-leikkiä esiintyi yhteisissä fyysisissä leikeissä. Yhteiset kuvitteluleikit olivat vanhempien mielestä vähentyneet lapsen kasvaessa, tosin vanhemmat eivät niihin kovin mielellään ryhtyneetkään. Vanhemmat kokivat yhteiset leikit lastensa kanssa ensisijaisesti positiivisina kokemuksina. Leikkiin ryhtyminen saattoi tuntua vanhemmasta hankalalta mutta itse leikki oli hieno yhteinen kokemus. Yhteisten leikkien kautta oli syntynyt vanhemman ja lapsen välille yhteys ja vahva suhde. Vanhempien mielestä ilman yhteisiä leikkejä suhde lapsiin olisi jäänyt etäiseksi. Vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa leikki oli ollut yhdistävä tekijä koko lapsen siihenastisen lapsuuden ajan. Vanhempien kiinnostuksella lapsensa leikkeihin sekä yhteisillä leikeillä näyttäisi olevan suuri merkitys lapsen ja vanhemman välisen kasvatussuhteen dialogisuudelle. Leikit muuttuvat lapsen kasvaessa mutta yhteisten leikkien ei silti tarvitse loppua, vaan ne jatkuvat läpi lapsuusajan luoden yhteyttä vanhemman ja lapsen välille. Tutkimus tuo uutta näkökulmaa kouluikäisten lasten leikkiin selvittämällä vanhempien näkemyksiä ilmiöstä. Tämä tutkimus vahvistaa näkemystä vanhemman merkityksestä lapsensa leikin tukijana ja kannustajana. Lapsen ja vanhemman yhteinen leikki ei kuulu vain lapsen varhaisvuosiin vaan se on parhaimmillaan koko lapsuuden ajan kestävä leikkisuhde. Vanhempi on tärkeä esimerkki lapselle siitä, että leikkimielisyys voi jatkua läpi koko ihmiselämän.

Kasvatustieteen Pro gradu on kvalitatiivinen tutkimus aiheesta, maahanmuuttajien kokemuksia tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta aikuiskoulutuksessa opiskellessa. Tutkimuksessa etsittiin vastausta kysymyksiin: Mitä tarkoittaa tasa-arvoinen ja yhdenvertainen koulutus ammatillisessa aikuiskoulutuksessa? Toteutuuko yhdenvertaisuus ja tasa-arvo maahanmuuttajien keskuudessa ammatillisessa aikuiskoulutuksessa? Tutkimuksen tavoitteena oli perehtyä kasvatustieteelliseen uudehkoon ilmiöön aikuiskoulutuksen nykytilanteessa ja koostaa kokonaiskuvaa vallitsevasta monikulttuurisesta aikuisopiskelusta. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastatteluin kevään 2014 aikana aikuiskoulutuskeskuksessa opiskelevien aikuisten keskuudesta kahdesta eri opintoryhmästä: kotoutumiskoulutuksen loppuvaiheen opiskelijoilta ja ammattiopinnot aikuisopiskeluna aloittaneiden monikulttuurisesta ryhmästä. Haastatteluin kerätty aineisto analysoitiin ja tulkittiin kvalitatiivisin metodein. Analysoinnin ja tulkinnan tavoite oli selvittää aikuisopiskelijoiden henkilökohtaiset kokemukset antaen tutkimukseen osallistuneille tilan omasanaiseen keskusteluun. Litteroidut haastattelut analysoitiin ja jaoteltiin haastattelurungon sekä haastatteluissa kerrottujen teemojen mukaan. Teemoittelun lisäksi aineistoa vertailtiin eri opintoryhmien vastausten kesken sekä etsittiin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Lopulta aineistosta koostettiin kaksi tyyppitarinaa mahdollistamaan aineiston kattavan analysoinnin ja tulkinnan monimuotoisuuden. Tutkimus tuotti tapauskohtaisen yleistyksen maahanmuuttajien tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta aikuisopiskelusta. Haastatteluissa kerrottiin, että opettajien välitön suhtautuminen ja opiskelijan arvostaminen miellettiin perin suomalaiseksi ilmiöksi. Mainittiin myös, että on yllättävää miten paljon kyseisiä teemoja tutkitaan ja miten paljon näiden asioiden olemassaoloon resursoidaan voimavaroja. Maahanmuuttajat arvostivat myös suomalaiseksi koettua pieteetillä ongelmakohtiin perehtymistä ja asioiden avointa ja julkista käsittelyä. Mielipiteen ilmaisun ja sananvapauden myötä on epäkohtien esiin tuominen mahdollista ja tilanteet, vaikka ne koettiin olevan hyvällä eurooppalaisella tasolla, korjataan ja korjattuakin tilannetta seurataan ja korjataan uudelleen.

Tutkimuksen tavoitteena on tutkia millaisena seitsemäsluokkalaiset nuoret kokevat koulunsa musiikinopetuksen ja miten musiikinopetus vastaa heidän musiikkiminäänsä. Tutkimus selvittää millainen tutkittavien musiikkiminä on, millaisia tilanteita musiikinopetuksesta tutkittavien mieleen on jäänyt, millainen on musiikkiminän ja opetuksen suhde, ja miten tutkittavat kehittäisivät musiikinopetusta, jos heillä olisi siihen valta. Teoreettinen viitekehys tutkimuksessa liittyy sekä musiikkiminään että musiikin opetusmaailmaan. Oleellisena tutkimuslähteenä tässä tutkimuksessa on Kirsi Tulamon (1993) tutkimus musiikkiminästä ja musiikillisesta minäkäsityksestä, minkä pohjalta musiikkiminän ajatellaan kehittyvän yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Musiikkiminän lisäksi tutkimuksen lähtökohtana on taidekasvatuksen, taito- ja taideaineiden ja erityisesti musiikin oppiaineen kuvaaminen ja problematisoiminen lähdekirjallisuuden avulla. Lisäksi oleellisena osana tutkimuskirjallisuutta on musiikin oppiminen ja opettaminen. Tutkimukseen osallistui kaksi tamperelaista koulua ja yhdestä koulusta kaksi luokkaa, eli yhteensä vuosiluokkia tutkimuksessa on neljä. Tutkimukseen osallistuneita vuonna 2000 syntyneitä seitsemäsluokkalaisia nuoria on 57. Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa olen käyttänyt avoimia kysymyksiä sisältävää kyselytutkimusta. Tutkimusaineiston analysoin tutkimuskysymyksiä ja kyselylomaketta noudattaen aineistolähtöisesti. Tutkittavien kirjoittamat tekstit olen käsitellyt ensiksi koodaamalla, joista vastaukset on teemoiteltu ja lisäksi käsitelty määrällisesti. Oppilaiden musiikkiminä näyttäytyi ennen kaikkea positiivisena ja musiikki tärkeänä osana nuorten elämää. Musiikkiminään liitettiin vahvoja tunteita, ja kuuntelu yksin tai kavereiden kanssa oli suuremmalla osalla nuorista musiikkiminän keskiössä. Musiikkituntien tilannekuvaukset olivat suurimmaksi osaksi positiivisia ja niissä korostui toiminta ja tekeminen. Hyvän musiikinopettajan kuvauksissa jaoin oppilaiden vastaukset opettajan luonteenpiirteisiin, luokkaympäristön hallintaan, oppilaan oppimisen tukemiseen ja opettajan musiikilliseen osaamiseen ja opetukseen. Tärkeimpinä hyvän opettajan piirteinä olivat oikeudenmukaisuus, oppilaan huomioonottaminen, kuunteleminen, opetuksen monipuolisuus ja vaihtelu. Oppilaiden muutosehdotelmissa musiikinopetusta kohtaan 27% vastasi olevansa tyytyväisiä opetukseen eivätkä muuttaisi mitään. Tämän lisäksi eniten toivottiin tuntimäärän lisäystä musiikkiin. Musiikkiminä ja koulun musiikinopetus olivat ennen kaikkea nuorten kirjoituksissa täysin erillisiä asioita, eikä näiden kahden väliltä löytynyt yhteyttä niin, että musiikinopetus vastaisi tai olisi vastaamatta parhaiten johonkin tietynlaiseen musiikkiminään.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutusohjelmassa opiskelevien kokemuksia kasvatustieteen asiantuntijuuden kehittymisestä opintoihin sisältyvän harjoittelun kontekstissa. Tutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti sitä, miten kasvatustieteen teoriaopinnot kohtaavat käytännön harjoittelun sekä millaisia asiantuntijuuden kasvulle merkityksellisiä tekijöitä opiskelija kohtaa harjoittelunsa aikana. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin kasvatustieteen laitoksen näkökulmaa harjoittelun käytänteisiin, ja selvitettiin, kohtaavatko opiskelijoiden saamat kokemukset harjoittelusta laitoksen sille asettamat tavoitteet. Tutkimus oli lähestymistavaltaan fenomenologis-hermeneuttinen. Sen empiirinen aineisto koostui kuuden elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutuksen opiskelijan sekä yhden samaisen koulu-tusohjelman henkilökunnan edustajan teemahaastattelusta. Aineiston analyysi suoritettiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineiston perusteella kasvatustieteellisen asiantuntijuuden kasvu on havaittavissa harjoittelun aikana. Vaikka teorian ja käytännön yhdistäminen tuntui haastateltavista ensituntumalta hankalalta, löytyi opintojen ja työelämän välillä yhteyksiä. Tutkimustulosten mukaan harjoittelussa käytetään kasvatustieteen opintojen kautta saatuja tietoja hyödyksi erityisesti tutkimuskeskeisten organisaatioiden harjoittelupaikoissa. Lisäksi opiskelijoiden kasvatustieteellinen asiantuntijuus kehittyi metakognitiivisten taitojen ja työelämätaitojen suhteen. Opiskelijat kokivat monen työelämässä vastaan tulleen haasteen selventävän käsityksiään omasta osaamisesta sekä tuovan lisää itseluottamusta. Työelämätaitojen katsottiin syventyneen yhteistyön ja työyhteisössä toimimisen suhteen. Tulokset harjoittelun opiskelijoille tuottamasta kasvatustieteellisestä asiantuntijuudesta osoittivat, että yleinen käsitys kasvatustieteen soveltuvuudesta käytäntöön on koettu huonoksi. Silti, harjoittelukokemuksien reflektointi haastatteluissa paljasti, että opinnot löytävät kiinnikkeen käytännöstä. Tämä tutkimuksesta tehty havainto paljasti sen, että harjoittelun pedagogisia käytänteitä tulisi kehittää, ja käytännön työelämää olisi tarpeellista tuoda lähemmäksi opintoja. Harjoittelun suorittaminen opintojen loppuvaiheessa jääkin tämän tutkimuksen perusteella varsin irralliseksi opintojaksoksi, jota ei ole tarpeeksi liitetty kasvatustieteen koulutukseen. Erityisesti harjoittelun tavoitteiden asetteluun tulisi kiinnittää enemmän huomiota, jos harjoittelua halutaan hyödyntää asiantuntijuuden kehittymisen näkökulmasta.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten lapset kertovat ja millaisena päiväkotiarki jäsentyy lasten kerronnassa. Tutkimus on sitoutunut lapsuudentutkimuksen ajatusmaailmasta nousevaan näkemykseen lapsen näkökulman ja äänen merkityksellisyydestä (esim. Dockett, Einarsdottir & Perry 2011). Lasten tuottaman tiedon tuominen aikuisperspektiivin rinnalle ja sitä täydentämään, on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tausta täydentyy kerronnallisuuden tematiikalla, jonka mukaan lasten kerronta kantaa mukanaan kertojiensa kokemuksia ja tarjoaa näin ollen yhden ikkunan lasten maailmaan (Engel 2006; Viljamaa 2012). Nostaessani tutkimuksessani lasten ääntä kuuluville tuotan uudenlaista tietoa, jota vasten on mahdollista tarkastella päiväkotiarjen pedagogiikkaa. Samalla vahvistan lasten äänen kuulemista ja vaikuttavuutta varhaiskasvatuksessa niin tutkimuksen kuin käytännön tasolla. Haastatteluiden tarkastelu lasten kerronnan kontekstina ei ole ratkaisuna tavanomaisin, joten se avaa uutta näkökulmaa lasten parissa tehtävän tutkimuksen menetelmällisten kysymysten pohdinnalle (Roos & Rutanen 2014). Tutkimuksen aineisto koostuu 4–6 -vuotiaiden lasten haastatteluista (n=37), joita on täydennetty heidän tekemillään piirroksilla (n=34). Menetelmävalinnat niin aineiston tuottamisessa kuin sen analysoinnissa eivät pohjaudu valmiisiin luokituksiin, vaan jättävät tilaa lasten näkökulmille (Grover 2004, 83; James 2007, 269). Analyysi etenee aineiston ohjaamana ja rakentuu kahdesta tarkastelukokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen keskittyy kerronnan prosessin osalta lasten kerronnan ominaispiirteisiin ja kerronnan vuorovaikutuksellisuuteen. Toinen kokonaisuus puolestaan pureutuu päiväkotiarkeen ja sen tapahtumiin, toimijoihin ja toimintatapoihin. Miten lapset kertoivat? Tässä tutkimuksessa lasten kerronta tapahtui kahdella erilaisella tavalla ja kahdessa erilaisessa tilanteessa; ensin piirrettäessä yhtäaikaisesti muiden lasten kanssa ja sitten haastattelutilanteessa minun (tutkija) kanssani. Lasten kerronta ei asettunut yhden yhtenäisen määritelmän alle, vaan sille oli tyypillistä aaltoilu erilaisten ominaispiirteiden välillä. Tämä moninaisuus ja monikerroksisuus todentuivat sekä yksittäisen lapsen kerronnan sisällä että eri lasten kerronnan välillä. Vaikka erot eri lasten kerronnassa olivat isoja, niin lapset yllättivät avoimuudellaan ja kerronnan taidoillaan. Tarkasteltaessa haastatteluita lasten kerronnan kontekstina, korostui kerronnan vuorovaikutuksellisuus. Välillä lapset itse täyttivät keskustelutilaa aktiivisesti, välillä se täyttyi painotetummin haastattelijan toimesta. Millaisena päiväkotiarki jäsentyi lasten kerronnassa? Ystävät ja leikki saivat suurimman huomion näissä kertomuksissa, mutta myös aikuiset koettiin tärkeänä osana arkea. He tulivat kerrotuiksi osaksi päiväkotiarkea ensisijaisesti toiminnan järjestämisen ja järjestyksen ylläpidon kautta. Vuorovaikutuksen näkökulmasta katsottuna aikuisten ja lasten todellisuudet jäivät etäisiksi. Tapahtumiin ja toimijoihin liittyneen kerronnan ohella tutkimustulokset avasivat mielenkiintoisia näkökulmia päiväkotiarjen toimintatapoihin. Vertaissuhteet ja niitä ohjaavat pelisäännöt osoittautuivat monimutkaisiksi ja lapset olivat niistä hyvin tietoisia. Tutkimus osoitti, kuinka päiväkodissa vallitsevat toiminnan rakenteet raamittivat osaltaan lasten yhteistoimintaa ja lapset kokivat omat vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi suhteessa näihin rakenteisiin. Tutkimuksen tulokset luovat haasteita pedagogisen osaamisen kehittämiselle ja herättelevät pohtimaan varhaiskasvatuksen tulevaisuuden suuntaa. Kerronnan näkökulmasta katsottuna tutkimus vahvistaa käsitystä, jonka mukaan lasten kerronnan tulisi saada vahvempi sija osana päiväkotiarkea. Lasten kerronta sisältää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Myös lasten ja aikuisten välinen vuorovaikutus kaipaa huomiota. Vaikka lapsen osallisuus ja toimijuus ovat vahvasti esillä nykyisissä kasvatuskeskusteluissa ja niitä pyritään huomiomaan monin tavoin päiväkotiarjessa, lapset eivät tule kuulluiksi nykyisissä käytänteissä riittävästi. Arkeen vaaditaan lisää sellaisia lasten osallisuuden ja kuulemisen areenoita ja hetkiä, joissa lapset toimivat heille itselleen luonnollisella tavalla. Vaaditaan lisää aikuisten ja lasten jakamaa leikillisyyttä. This study aims to find out how children narrate and how everyday life in Finnish day care is structured in children’s narratives. The theoretical and methodological framework is based on childhood studies which stress the signifigance of children’s voices and perspectives (see e.g. Dockett, Einarsdottir & Perry 2011). Bringing the information produced by children alongside with the adults’ perspective in order to fulfill it is vital. This background is complemented by the themes of narrative inquiry in which narratives are considered a way for children to express, organize and communicate their experiences, thus providing a window into the world of children (Engel 2006; Viljamaa 2012). When bringing up the voice of children in my research I product novel information, against which it is possible reflect the everyday pedagogy in day care centres. At the same time listening to and impact of children’s voices is strengthened both in research and in practical level. Viewing interviews as a context for children's narration, is not a common solution, so it opens up a new perspective for the reflection of methodological questions in research with children (Roos & Rutanen 2014). The research material consists of interviews of children between 4 and 6 years of age (n=37). The interviews have been supplemented by children’s drawings (n=34). To better accommodate for children’s perspectives, the methodological choices both in data collection and analysis are not based on pre-established classifications (Grover 2004, 83; James 2007, 269). Rather, the analysis is guided by the data and consists of two phases of analysis. The first phase focuses on the narration process, the characteristics of children's narration and narrative interactivity. In the second phase the focus shifts into analysis of everyday life as well as events, actors and procedures in Finnish day care centres. How did children narrate? In this research children’s narration was produced in two different ways and situations; first drawing simultaneously with other children and then in the interview together with me (researcher). Children’s narratives did not fit into single, coherent definition; on the contrary, narratives moved between different characteristics. This diversity and multiple layers in children’s narration was confirmed both in the narration of individual children as well as between narratives of different children. Although the differences between the narration of different children were remarkable, the children surprised me with their openness and abilities to narrate. When focusing on the interviews as a context for children’s narration, the interactional nature of the interviews becomes clear. At times the children themselves were active in conversation; sometimes the space for narration was fulfilled more prominently by the interviewer. How was the everyday life in Finnish day care centres structured in children’s narratives? The most common subjects in children’s narration were friends and playing, but also adults were considered as an important part of the daily life. Adults were narrated predominantly through the adults’ role as organizing activities and maintaining order. From the perspective of interaction between children and adults, the realities of the two appeared distant. Along with the narration related to events and actors the research results opened interesting views to the procedures considering every daily life in day care centres. Peer-relations and the rules guiding them proved to be complicated and the children were surprisingly conscious of them. In addition, the structures in day care centres framed the cooperation of children and the children felt that they had only minor opportunity to influence to these structures. The research results, similarly to narrative childhood research more broadly, brought up challenges for the development of pedagogical competence and highlighted important issues considering the future direction of early childhood education. From the narrative perspective the results of this study emphasize the notion that children’s narratives should become a more central part of the everyday life of day care centres. The narration of children contains a lot of unused potential. Furthermore, the results suggest that the interaction between children and adults requires more effort. With current practices children’s views are not listened to well enough, even though the importance of being child-initiated and encouraging children’s participation and agency are well established in the early childhood education debates. There is a growing need for moments and situations in everyday life for children's participation and hearing, in which children may express themselves in a natural way. Playfulness between adults and children should also be emphasized and called for.

Tässä kasvatustieteen pro gradu -tutkielmassa halutaan osaltaan kiinnittää huomiota Suomeen muuttaneiden yläkouluikäisten nuorten haastavaan elämäntilanteeseen ja siihen, miten heitä voitaisiin tukea. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään maahanmuuttajien perusopetukseen valmistavan opetuksen ryhmän oppilaiden kotoutumisprosessin tilaa kuvataiteen keinoin toteutetun identiteettipohdinnan kautta. Lisäksi haluttiin tuoda esiin valmistavan opetuksen erityispiirteitä ja taidekasvatuksen mahdollisuuksia kotoutumisen tukemisessa. Maahanmuutto ja siihen liittyvä käsitteistö on keskeistä tutkimuksen teoreettista taustaa. Lisäksi tutkimuksen kannalta merkittävänä kontekstina toimii maahanmuuttajien perusopetukseen valmistava opetus. Tarkastelun kohteena on valmistavan opetuksen oppilaiden kotoutumisprosessi. Kotoutumiseen vaikuttavat monet tekijät, mutta tutkimuksessa prosessia tarkastellaan erityisesti identiteetin rakentumisen näkökulmasta. Identiteetti nähdään jatkuvasti rakentuvana kertomuksena ihmisestä itsestään. Identiteetin rakentaminen nähdään oleellisena nuoren maahanmuuttajan kotoutumisen kannalta. Niinpä näkemyksenä on, että oppilaan ilmaisemien identiteettipohdintojen ja identiteetin piirteiden kautta voidaan saada näkyville myös oppilaan senhetkistä kotoutumisprosessin tilaa. Keskeisenä ajatuksena tutkimuksessa on identiteetin pohtiminen ja sen rakentumisen tukeminen taiteen keinoin. Taiteen kautta identiteetin piirteitä voidaan tehdä näkyväksi sekä itselle että muille ihmisille. Tutkimus on toiminnallinen tapaustutkimus, jossa tietoa lähestytään yksittäistä tapausta koskevana. Lisäksi lähestymistapa on narratiivinen, eli kertomukset nähdään tiedon välittäjinä. Myös taide näkyy jossain määrin tutkimuksen näkökulmassa, lähinnä identiteetin ilmaisun keinona. Lisäksi taide näkyy tutkimuksen aineistonkeruussa, joka toteutettiin Minua etsimässä -kuvataideprojektin muodossa maahanmuuttajien perusopetukseen valmistavan opetuksen ryhmässä keväällä 2013. Aineisto on moninainen, mutta sen ytimen muodostavat oppilaiden kuvataiteen työt, niihin liittyvät haastattelut ja tutkijan havainnot. Tutkimuksen tuloksina esitellään profiilit, jotka antavat yleiskuvaa siitä, millaisia piirteitä valmistavan opetuksen oppilaiden kohdalla voi kotoutumisprosessiin liittyen esiintyä. Karkeasti eroteltuna kotoutumisprosessin tilaa voi kuvata näillä kolmella profiililla: epäröijä, lamaantuja ja kotoutuja. Epäröijän kotoutumista kuvaa epävarmuus ja epätietoisuus siitä, miten hänen tulisi suhtautua. Kotoutumisen haasteet liittyvät erityisesti kulttuurien yhteensovittamiseen. Lamaantujan kohdalla suhtautuminen kotoutumiseen on asenteetonta ja innotonta, ja hänen kohdallaan on olemassa marginalisoitumisen riski. Kotoutujan suhtautuminen kotoutumiseen on innostunutta ja myönteistä, mutta liiasta sopeutumisen halusta voi seurata valtakulttuuriin sulautumisen riski. On selvää, että oppilaat ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida suoraan yhdistää profiileihin. Lisäksi ymmärretään, että tutkimuksen tulokset perustuvat vain yhden valmistavan opetuksen ryhmän oppilaisiin, joten niitä ei voida suoraan yleistää koskemaan kaikkia vastaavan opetuksen ryhmiä. Profiileista voi kuitenkin ajatella olevan hyötyä valmistavan opetuksen suunnittelussa. Lisäksi tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että kuvataiteen keinot sopivat hyvin identiteetin pohdintaan osana valmistavan opetuksen kotouttavaa toimintaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan yliopiston opettajien ja opiskelijoiden myönteisiä opetus- ja opiskelukokemuksia. Tavoitteena on selvittää, miten opettajat ja opiskelijat kuvaavat merkityksellisiä, myönteisiä tunteita herättäneitä opetus- ja opiskelutilanteita ja -prosesseja. Tutkimuksessa pyritään löytämään seikkoja, jotka tuottavat ja ylläpitävät yliopistossa työskentelevien ja opiskelevien työ- ja opiskeluhyvinvointia. Tutkimuksessa selvitetään, mitä yliopiston opettajien ja opiskelijoiden kuvaukset myönteisiä tunteita herättäneistä opiskelutilanteista ja -prosesseista kertovat nykypäivän yliopistosta työ- ja opiskeluympäristönä. Tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan yhteisöllisen oppimisen näkökulmasta. Tausta-ajatuksena on, että yliopisto on tiedeyhteisö ja yhteisöllinen työ- ja opiskelu-ympäristö, jonka jäseniä opettajat ja opiskelijat ovat. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat yliopiston olemuksen määrittely ja yliopiston kohtaamien muutosten historiallinen tarkastelu, yliopistoyhteisön ja yhteisöllisen työ- ja opiskeluympäristön ominaisuuksien tarkastelu sekä yksilöiden työ- ja opiskeluhyvinvointia kuvaavien mallien ja teorioiden esittely. Teoreettisessa viitekehyksessä pyritään taustoittamaan yliopiston asemaa yhteiskunnassa sekä kuvaamaan yhteiskunnan lainalaisuuksien ehdoilla toimivan nyky-yliopiston ominaispiirteitä. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja siinä analysoitiin 27 opetushenkilöstön edustajan ja 23 opiskelijan teemahaastattelut. Haastateltavat ovat Tampereen yliopistosta ja haastattelut on toteutettu osana Tampereen yliopiston koordinoimaa Campus Conexus -tutkimusprojektia. Haastatteluaineistosta analyysin kohteeksi valittiin yksi teema tai kysymys: minkälaisten opetus- tai opiskelukokemusten jälkeen opettajat ja opiskelijat ovat onnellisia. Aineiston analysoinnissa käytettiin aineistolähtöistä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä ja analyysi eteni kahden analyysisyklin kautta. Ensimmäisellä analyysikierroksella aineistoa luokiteltiin aineistolähtöisesti ja tuloksena oli kuusi luokkaa, joista kolme kuvaa opettajien kokemuksia ja kolme opiskelijoiden kokemuksia. Toisella analyysikierroksella aineistoa teemoiteltiin teoriaohjaavasti ja tuloksena oli viisi teemaa, jotka kuvaavat opettajien ja opiskelijoiden kokemuksia myönteisiä tunteita herättäneistä opetus- ja opiskelutilanteista ja -prosesseista. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että opetus- ja opiskelutilanteissa yliopiston opettajissa ja opiskelijoissa myönteisiä tunteita herättävät tunteet ja tunnelmat, opintojen organisointi, oppiminen, oivaltaminen ja ymmärtäminen, tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen sekä ihmissuhteet ja vuorovaikutus. Tutkimustulokset osoittavat, että nyky-yliopistossa arvostetaan perinteisen sivistysyliopiston ideaalien tutkimuksen, opetuksen ja akateemisen vapauden yhteyttä ja toteuttamista.

Etninen ja Uskonnollinen Moninaisuus Etiopian Yliopistoissa Monikulttuurisuus kuuluu Etiopian yliopistojen ohjaaviin arvoihin, joita ne tukevat ja toteuttavat. Yliopistot pyrkivät luomaan kampuksilleen ilmapiirin, jossa jokainen kokee olevansa tervetullut ja joka osaltaan helpottaa ja parantaa opiskelijoiden henkilökohtaista ja sosiaalista kehitystä. Tällaisen ilmapiirin luominen alkaa siitä, että selvitetään kunkin yliopiston kampuksella vallitseva moninaisuuteen suhtautuminen (campus climate for diversity). Tämän tutkimuksen tavoite oli tutkia Bahir Dar yliopiston (BDU) kampuksen ilmapiirin eri elementtejä. Työssä keskityttiin etniseen ja uskonnolliseen moninaisuuteen. Tutkimus perustui viitekehykseen, jonka kautta moninaisuuteen suhtautumista pyrittiin hahmottamaan. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus. Tietoa hankittiin haastattelemalla opiskelijoita, opettajia, johtoa ja hallintohenkilöstöä. Myös ryhmähaastattelujen ja asiakirjojen avulla kerättiin tietoa toisaalta opiskelijoilta, toisaalta dokumenteista. Aineiston analyysiin käytettiin temaattista analyysia. Tulokset osoittavat, että BDU:n opiskelijat ovat etnisesti ja uskonnollisesti moninainen joukko, mutta yksi etninen ryhmä oli suurempi kuin muut, ja siten vuorostaan yksi uskonnollinen ryhmä oli muita suurempi. Yleisesti kampusyhteisö suhtautuu opiskelijajoukon sisäiseen moninaisuuteen myönteisesti. Tulokset osoittavat myös, että eri uskonnollisten ryhmien väliset suhteet ovat myönteisemmät kuin etnisten ryhmien väliset suhteet. Opiskelijat jättävät usein huomiotta uskontoon liittyvät kysymykset tai välttävät niiden käsittelemistä muiden kuin oman ryhmänsä kesken. Heitä ei myöskään kiinnosta keskustella etnisiin kysymyksiin liittyvistä aiheista muiden kuin oman etnisen ryhmänsä kesken. Eri syistä kampuksella esiintyy myös etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä ja konflikteja. Vaikka BDU on ilmoittanut yhdeksi ydinarvokseen moninaisuuden edistämisen, se ei ole kehittänyt toimivia strategioita tai toteuttanut moninaisuuteen liittyviä suunnitelmia eikä tue moninaisuuteen liittyviä ohjelmia ja toimia. Jotta moninaisuuteen suhtautumisen ilmapiiri paranisi, yliopiston tulisi järjestää opiskelijoille paremmat mahdollisuudet moninaisuutta koskevan tietoisuuden kohottamiseen ja lisäksi tukea eri ryhmien välisiä myönteisiä yhteyksiä ja suhteita. Myös Etiopian hallituksen tulisi ymmärtää, millainen vaikutus sen toimintaohjelmilla, strategioilla ja poliittisella järjestelmällä on kampuksella vallitsevaan moninaisuuteen suhtautumiseen. Multiculturalism is one of the guiding values that universities in Ethiopia promote and uphold in pursuance of their mission. Universities also aspire to create a campus climate in which everyone feels welcome, and which contributes to facilitate and improve students’ personal and social development. The first step toward creating such an environment is to understand the campus climate for diversity in each university. The purpose of this study was to provide a better understanding of the campus climate for diversity in Bahir Dar University (BDU) by examining different elements of the campus climate with regard to ethnic and religious diversity. The study was guided by a framework for understanding the campus climate for diversity. The research design was a qualitative case study. Interviews were used to generate data from students, teachers, managers and staff. Focus groups and document review were also used to collect data from students and documents respectively. Thematic analysis was used to analyze the data. The results show that BDU has an ethnically and religiously diverse student population, but there is a numerical dominance of one ethnic group which in turn contributed to a numerical dominance of one religious group. The campus community has generally a positive perception of diversity and diverse student population. The results also show that there are more positive relationships between members of different religious groups than between different ethnic groups. Students often ignore or avoid discussing religion-related issues with outgroup members. They also lack interest in discussing ethnic-related issues with ethnic outgroup members. There are also ethnic and religious tensions and conflicts on campus due to various reasons. Although BDU has identified promoting diversity as one of its core values, it lacks developing good strategies, implementing diversity-related plans, and supporting diversity-related programs and activities. To enhance a positive campus climate for diversity the University should provide more opportunities to create diversity awareness as well as to facilitate positive intergroup contacts and relations. The government of Ethiopia also should understand the impact of some of its policies, strategies and political system on the campus climate for diversity.

Tapaustutkimuksen tavoitteena oli selvittää ammatilliseen peruskoulutukseen ohjaavan ja valmistavan koulutuksen, ammattistartin, merkitystä nuoren sosiaalisen pääoman ja identiteetin vahvistajana. Tutkimus toteutettiin lukuvuonna 2012-2013 ja sen kontekstina toimi yksi ammattistarttiryhmä. Ammattistartin toimintaa tarkasteltiin Etienne Wengerin sosiaalisen oppimisen käytäntöyhteisö -näkökulmasta. Tutkimuksen viitekehys muodostui sosiaalisen oppimisen sekä sosiaalisen pääoman muutamista käsitteistä. Tutkimusprosessin aikana kiinnostavaksi tuli selvittää myös, miten ammattistartti toimii ryhmämuotoisena käytäntöyhteisönä. Tutkimusaineisto kerättiin lukuvuoden aikana pedagogisen opetustoiminnan rinnalla monimenetelmällisesti, jolloin aineistoksi muodostui monimuotoinen kirjoitelma-, lomakekysely- ja dokumenttiaineisto. Analyysivaiheessa aineistoa kokoavaksi tutkimusmenetelmäksi muodostui kertovan muutosselonteon menetelmä, jonka avulla monimuotoinen aineisto alkoi jäsentyä kerronnalliseksi muutoskertomukseksi. Muutoskertomuksen avainepisodit toivat näkyväksi mekanismin, miten ammattistartti toimii nuoren sosiaalisen vahvistamisen välineenä sekä identiteetin vahvistajana. Muutosmekanismeiksi aineiston perusteella hahmottuivat osallistuminen ryhmän toimintaan, vertaisryhmän tuki sekä kokonaisvaltainen ohjaus. Ammattistartin toiminnan tarkastelu käytäntöyhteisönä toi esille myös luottamuksen vahvistumisen sekä identiteetin eheytymisen. Tutkimus osoitti, että ammattistartti vahvistaa luottamuksen ja identiteetin sekä osallisuuden ja vuorovaikutustaitojen vahvistumisen myötä nuoren sosiaalista pääomaa, jolla on merkitystä nuoren kiinnittymisessä yhteiskuntaan. Tutkimuksen johtopäätöksiä peilattiin myös viimeaikaiseen nuoria koskevaan syrjäytymiskeskusteluun sekä koulukontekstin ja syrjäytymisen suhteeseen.

Tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena oli kartoittaa arvoja 14 16-vuotiaiden yläkoululaisten omissa ihannenuorikäsityksissä. Tämän yhteydessä selvitettiin lisäksi, sisältyisikö näihin käsityksiin arvoja, joita ei lukeudu aikaisempiin suomalaisten nuorten arvotutkimuksiin tai Schwartzin ja Rokeachin arvomalleihin sisältyviin arvoihin. Toisena tarkoituksena oli selvittää yläkoululaisten tulkintoja massamedian ihannenuorikuvista. Kasvaussosiologisen tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentui sosialisaatioteorioista ja sosiaalipsykologisista minäteorioista. Tutkimusaineisto kerättiin keväällä 2012 neljästä yläkoulusta Pirkanmaalla ja Hämeenlinnassa eläytymismenetelmää soveltaen. Kvalitatiiviseen tutkimukseen osallistui 78 nuorta, jotka vastasivat kirjallisesti joko eläytymismenetelmälliseen kehyskertomukseen tai avoimeen kysymykseen. Aineistonanalyysi toteutettiin teorialähtöisellä sisällönanalyysilla. Tulokset osoittivat, kuinka yläkoululaisten omissa ihannenuorikäsityksissä käsiteltiin määrällisesti eniten ulkonäköä, vastuullisuutta ja yhteiskunnallista tunnustusta, kun tarkasteltavana oli, kuinka moni vastaaja käsitteli arvoa. Lisäksi sanallisissa kuvauksissa painoarvoa annettiin erityisesti omana itsenään olemiselle, hedonismille, kypsälle rakkaudelle sekä elämän mielekkyydelle. Yläkoululaisten ihannenuorikuvista löytyi lisäksi kuusi induktiivisesti havaittua arvoa, jotka olivat muodikkuus, tilannetaju, omavaraisuus, periksiantamattomuus, sovelias kapinallisuus ja luottavaisuus. Nuorten tulkinnoissa massamedian ihannenuorikuvista korostuivat määrällisissä viittauksissa erityisesti ulkonäkö, muodikkuus, yhteiskunnallinen tunnustus ja yhteenkuuluvuus. Nuorten omien ihanteiden mukaista sanallista arvon tärkeäksi korostamista ei ollut. Muutamissa tulkinnoissa korostui kuitenkin erilaisten tulkintamahdollisuuksien huomioiminen. Näkemykset ihanteellisesta eivät olleetkaan kaikilta osin samansuuntaisia. Yläkoululaisten omia ihanteita ja tulkintoja massamediasta verratessa yhteistä oli ulkonäön, yhteiskunnallisen tunnustuksen ja kunnianhimon sisältyminen kahdentoista käsitellyimmän arvon joukkoon. Suurimmat erot koskivat vastuullisuutta ja rehellisyyttä, joista ensimmäistä ei massamediaa koskevissa ihannenuori-tulkinnoissa käsitelty kertaakaan, ja jälkimmäistäkin vain kerran. Nuorten omissa ihannenuorikäsityksissä vastuullisuutta käsitelleiden osuus oli kaksi viidestä ja rehellisyyden kohdalla neljännes nuorista.

Mental Management: NLP ja relaksaatio opettajien jaksamisen edistäjinä Koulut ja oppilaitokset ovat merkittävältä osin vastuussa yhteiskunnan kehityksestä. Tämän vuoksi raportit opettajien puutteellisesta jaksamisesta ovat huolestuttavia. Useiden raporttien mukaan opettajat kokevat, että heiltä vaaditaan sellaista, mihin heidän resurssinsa eivät riitä. Heidän toimintamahdollisuuksiaan on vieläpä rajoitettu erilaisilla supistuksilla. Samankaltainen ilmiö on ollut havaittavissa muuallakin työelämässä. Uusia tavoitteita asetetaan ilman vastaavanlaisia säätöjä resursseissa. Työntekijälle syntyy helposti riittämättömyyden tunne, kun ulkoiset muutospaineet ylittävät hänen vahvuutensa. Howard McClusky kehitti 1960-luvulla teorian siitä, miten työn velvollisuuksien (load) on oltava sellaisessa suhteessa työntekijän voimavaroihin (power), että työntekijän käyttöön jää tietty marginaali, jota kutsutaan pelivaraksi. Tämän tutkimustyön lähtökohta on, että pelivaran luominen edellyttää jonkinlaista muutosohjelmaa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltavien muutosohjelmien tarkoitus on, että työntekijä oppii muuntamaan mentaaliset mallinsa työn velvollisuuksista (muutospaineet, tulosodotukset) ja omista voimavaroistaan (vahvuudet, tehokkuususkomukset) sellaisiksi, että näiden suhde jättää hänen käyttöönsä jaksamista edistävän pelivaran. Hän luo näin työtehtävilleen uusia merkityksiä eli uudelleenmäärittelee ne. Tutkimushenkilöt (n = 101) olivat perusopetuksen ja ammattikasvatuksen opettajia tai muuten ohjaavissa työtehtävissä toimivia, joiden osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen. Tutkittaviksi muutosohjelmiksi valittiin NLP (kognitiivinen arkipsykologinen suuntaus) ja relaksaatio (kehonosien rentouden säätäminen). Valinta perustui aikaisempien tutkimusten tuloksiin sekä näiden muutosohjelmien toiminnalliseen luonteeseen. Tutkimusote oli täysin eksploratiivinen selvitettäessä kvalitatiivisesti tutkimushenkilöiden kokemuksia. Muutosohjelmien vaikutusta jaksamiseen arvioitiin myös kvantitatiivisesti työterveyslaitoksen kehittämällä työkykyindeksin mittarilla. Tutkimustulosten mukaan työntekijä oppii NLP:n ja relaksaation avulla muuntamaan mentaalisia mallejaan sekä työstä että itsestä. Tutkimushenkilöiden kokemukset NLP:stä kertovat lisääntyneistä vuorovaikutustaidoista, uusista ajattelutavoista, muutosvoimasta ja paremmasta itsetunnosta. Relaksaatioryhmä raportoi yhtä lailla uusista ajattelutavoista, muutosvoimasta ja paremmasta itsetunnosta, mutta heidän kokemuksensa liittyivät pikemminkin heidän sisäiseen rauhaansa ja oman mielentilansa hallintaan. Molemmat koulutukset paransivat selvästi osallistujien työssä jaksamista. Osallistujat olivat tutkimuksen alussa Työterveyslaitoksen kehittämällä työkykyindeksillä mitattuna keskimäärin suhteellisen hyvässä työvireessä, mikä todennäköisesti selittyy sillä, että osallistuminen oli vapaaehtoista. Silti neljän kuukauden mittaisen koulutuksen aikana työkyky parani molemmissa ryhmissä selvästi. Mitä matalampi työkyvyn lähtötaso oli, sitä enemmän koulutuksista hyödyttiin. Kenenkään työkyky ei laskenut tutkimusaikana. Seurantakysely kaksi vuotta koulutuksista osoitti, että niiden vaikutus oli säilynyt hyvin ja osallistujat olivat mielestään edelleen hyvässä tai erinomaisessa työvireessä ja halukkaita opiskeluun ja kehitykseen. NLP-koulutuksessa harjoiteltiin paljon vaihtoehtoisia hahmottelu- ja prosessointitapoja, mikä selittää tutkimushenkilöiden parantuneen kyvyn muuntaa mentaalisia karttoja. Koulutuksessa käsiteltiin myös tavoitteiden toteuttamismenetelmiä ja painotettiin tavoiteorientoituneisuutta tehtäväorientoituneisuuden sijasta, jotta työntekijä osaisi priorisoida työtehtäviään paremmin. Relaksaatioharjoituksissa huomio kohdistettiin puolestaan yksilön mentaaliseen karttaan hänestä itsestään, hänen omaan levollisuuteensa sekä hänen yleiseen hallinnan tunteeseensa. Mentaalisten mallien muuntelu uusien merkityksien luomiseksi edellyttää myös empowermentia (suomeksi ’voimaantuminen’ ja ’voimaannuttaminen’) siinäkin merkityksessä, että työntekijä itse päättää työtehtävien suoritusjärjestyksestä ja pystyy olemaan askeleen edellä jopa omia esimiehiään. Tutkimushenkilöiden kokemukset vastasivat pitkälti empowermentin yleisiä tuntomerkkejä. Raportoitujen voimavarakokemuksien luonne yhdessä parantuneiden työkykyindeksien kanssa viittaavat siihen, että NLP ja relaksaatio saattavat edistää perusasteen opettajien jaksamista. School and teaching have all possibilities to influence children and youth and thus the whole society. This does not happen automatically, of course, but is up to the teachers’ competence and empowerment, in other words their work ability. I am not going to address their competence. Instead, I will be concerned with their working well-being. This research eventually applies not only to teachers but to any kind of counselors and instructors. In our postmodern society, old ways of directing, counseling and controlling do not work anymore. Teachers and counselors have to find other than authoritarian methods to guide people. Today it is important to create an inspiring atmosphere and to motivate people in a more personal manner. Teachers and counselors seem to need new ways of communication and control in group situations as well as skills to see others’ point of view. The workload has grown to an extent that puts the professional well-being at stake in the teaching field as well as in other fields. Demanding changes in goal-setting has not been followed by corresponding adjustments in resources. In the 1960’s Howard McClusky developed a formula describing the relationship between workload and power. In this context power is defined as the resources a person needs to be able to cope with his tasks. This relationship between load and power has to produce a margin of surplus power. The margin can be increased by reducing the load or increasing power. The presupposition of this research is that there will be no margin in any field of work without a decent development program. In such a program the employee learns how to regulate his mental models of himself and his work situation. In other words, he has to reframe the external demands and outcome expectations from the employer, as well as his own internal resources and self-efficacy beliefs, in such a way that the relationship between them leaves him a margin for enhancing his work ability. NLP (Neuro-Linguistic Programming) and Relaxation were chosen as development programs for this study, which is based on partly qualitative, and partly quantitative data. The qualitative data consist of the research persons’ (n = 101) own experiences whereas the quantitative data consist of some of the research persons’ work ability indexes (n = 47). The research persons are middle- and high school teachers, counselors and other instructors, whose attendance was voluntary. Clearly the NLP class provided its participants with resources such as communication skills, new ways of thinking, power to change and better self-confidence. Also the Relaxation group participants reported new ways of thinking, power to change, and better self-confidence, but their reports had more to do with inner peace and balance control. They could calm down even in situations of stress and nervous tension. The conclusion is that NLP is a means for a person to change the mental models of his work environment and situation, whereas Relaxation makes the person see himself as more empowered on the whole, regardless of the work environment. Both development programs affected the participants’ work ability positively. Initially, the participants were on average in a relatively good condition according to the work ability index measures, which probably can be explained by the voluntary nature of the attendance. Even so, attending a four months long development program clearly enhanced the work ability in both groups. The lower the initial work ability was, the more effect the program had. Nobody’s work condition got worse during the study. A follow up questionnaire two years later showed that the participants in the study were still in a quite good condition and keen on continuing their personal development. NLP involves a lot of training regarding the structuring and processing of situations in several alternative ways. This may explain the participants’ new skills to adapt their mental models. Goal setting was discussed in the classes as well as the advantage of being result-oriented instead of task-oriented as this will facilitate the prioritization of tasks. The Relaxation classes were focused on the person’s mental model of himself and on his own feeling of well-being and general control. Revision of mental models to create new meanings calls for empowerment, meaning also that the employee takes control over how he performs his tasks and thus keeps himself one step ahead even of his superior. The participants’ reported experiences corresponded in many aspects to the characteristics of empowerment. These findings, the qualities of the research persons’ experiences combined with their improved work ability indexes, point to the conclusion that NLP and Relaxation are very likely to enhance the professional well-being of middle- and high school teachers, counselors and other instructors.