Search

Ihmistieteelliset näkökulmat ovat lisääntyneet metsäsuhteiden tutkimuksessa viime vuosina. Tässä katsausartikkelissa esittelemme lyhyesti yhteiskuntatieteellisten, kulttuurintutkimuksellisten ja muiden ihmistieteellisten lähestymistapojen teoreettisia, käsitteellisiä ja empiirisiä sovelluksia. Ihmistieteelliset lähestymistavat tarjoavat metsiin ja tulevaisuuksiin liittyen näköaloja kestävyyssiirtymään ja tuovat esiin rinnakkaisten tulevaisuuspolkujen kirjon. The article introduces various theoretical, conceptual, and empirical approaches to human-forest relationship (HFR) research, a relatively new and broad field of multidisciplinary approaches to study the interactions and interfaces between humans and forests. Article is based on a questionnaire and call for authors circulated in recently established HFR research network and the HFR Research Club of the Finnish Society of Forest Science. In the article, authors with various disciplinary backgrounds reflect the diversity of HFR research, combining social sciences, humanities, and cultural research. Further, they focus on diverse interactions and interfaces between individuals, communities, and forests, and their cultural, societal and historical meanings. The article has two aims. First, to provide an overview on the various approaches within HFR research field in Finland. Second, to explore how the scientific knowledge provided by HFR research can contribute to an understanding about future challenges and need for change, and further adjust these changes and identify alternative future pathways. As a result, we argue that the multidisciplinary approaches in HFR research enable both to analyse existing HFRs in a more multivocal ways and to acknowledge the diversity of meanings that individuals and communities associate to forests. We have also identified four future challenges and changes in HFR research: 1) sustainability transitions in forestry and forest use, 2) changing the roles of forest actors and institutions, 3) changing views on human–forest relationships and 4) experiential and bodily turn in studying human–forest relationships. These aspects should be taken into account when anticipating the future prospects and potential of the Finnish forest sector and forests. For example, HFR research may highlight cultural and societal structures and processes, producing and maintaining the current ways of forest-related decision and policy making, and their way of framing forests-as-resources. Simultaneously, these frames neglect the multiplicity of other dimensions. The HFR research offers, parallel to more mainstream forest science research, several approaches that stem from different traditions of the research and alternative ways of knowledge production, and furthermore create new scientific knowledge to forest research and pave the way for alternative future pathways. peerReviewed

The Human-Forest Relationship in Creating Sustainable Forest Culture The forest is part of Finnish culture, and forest-related culture is forest culture. In a broader sense, forest culture is interaction between man and the forest as it was in the past and as it will be in the future. Forest culture, i.e. the concepts and practices concerning forest nature, also manifests individual forest relationships. This interactive relationship between man and the forest – the forest relationship – plays a significant role in cultural sustainability of the forest. The interaction and adaptability of forest relationships and forest culture is the key to cultural sustainability of the forest. Cultural sustainability of the forest involves the recognition and unbiased assessment of different forest-related values, attitudes and power relationships as well as forest-related cultural practices – i.e. different forest relationships – and their inclusion in local forest-related decision-making. Participation is therefore a key feature of cultural sustainability of the forest – the opportunity to have “one's own forest relationship” on an equal footing with “the forest relationships of others” – along with an open and unbiased attitude towards different alternatives and conflicting, even opposing, views. In the debate about values related to forests, the values of different communities, organisations and ordinary citizens meet and may clash. Disagreement creates tensions and may escalate into disputes and conflicts in which there are attempts to try to influence power relations in different ways. In terms of cultural sustainability of the forest, it makes a difference whether these situations are perceived as "forest wars" or as natural and necessary, even desirable, ways of developing forest relationships in a democratic society. At their best, debates formulate and define what Finnish forests should be like, what they are used for and what meanings are attached to them. In the context of cultural sustainability of the forest, the diversity of forest relationships is thus seen as an asset and a resilience that enhances the ability of communities and society as a whole to anticipate and respond to changes in forests. Sustainable forest culture is an on-going assessment of what cultural traits are thought to follow the principles of sustainable development and to support the changes in forest culture towards sustainability. In a sustainable forest culture, forest relationships contribute to cross-generational sustainability, which is the main, perhaps the only, way to address current environmental challenges. A sustainable forest culture also gives different generations an equal opportunity to cherish, use and enjoy the immaterial and material benefits of forests.

Selvitän tutkimukseni avulla, miten lastensuojelun moniammatillisten ryhmien asiantuntijat puhuvat lapsen edusta ja luovat käsitteelle merkityksen vuorovaikutuksessa. Tutkielmani keskeisinä käsitteinä ovat lapsen etu ja moniammatillisuus. Lapsen edun käsitteen jäsentämisessä huomioin lastensuojelulain (417/2007) yhteiskunnallista normiajattelua ja arvomaailmaa peilaavana lähtökohtana. Lisäksi tarkastelen moniammatillisuuden merkitystä lapsen edun käsitteen muotoutumiselle lastensuojelun toimikentän ollessa työskentelyn kiinnepisteenä. Aineistoni koostuu lastensuojelun moniammatillisten asiantuntijaryhmien kokoustallenteista (n=4). Kokousten aikana pohditaan vaativien asiakastapausten lastensuojeluprosessia ja palveluntarvetta. Lastensuojelun moniammatillisen asiantuntijaryhmän tehtävänä on toimia lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tukena päätöksenteossa. Lähestyn tutkimuskysymyksiäni sosiaalisen konstruktionismin teoreettismetodologisesta viitekehyksestä tulkiten aineistoani pääasiassa diskurssianalyysin mukaisesti. Tutkimukseni tuloksissa tunnistan keskustelun lapsen edusta olevan arkista ja kuvailevaa. Lapsen edun käsitettä ei tapaamisten aikana käytetä, vaikka lapsen edun teemasisällöstä puhutaan. Keskustelua käydään kyselevän diskurssin mukaisesti, kun asiantuntijat esittävät tarkentavia kysymyksiä lapsen tilanteesta ja tuovat tällä tavalla esiin myös omia näkökulmiaan. Diskurssin rinnalle muotoutuu asiantuntijaroolia pakeneva diskurssi, jolloin näkemykset ilmaistaan lainatun puheen muodossa asiantuntijan kertoessa, että äiti sanoo näin tai isä on asiassa tätä mieltä. Asiantuntijaroolissa esitetyt kannanotot, ammattisanasto ja moniammatillisen tiedon hyödyntäminen on vähäistä, mikä jättää asiantuntijadiskurssin odotettua ohuemmaksi. Tämä lastensuojelun moniammatillinen asiantuntijaryhmä ei sanoita yhteistä näkemystä lapsen edun mukaisesta päätöksenteosta tapaamisten aikana. Lapsen edun käsite ei ole keskeinen keskustelua ohjaava periaate lastensuojelun moniammatillisen asiantuntijaryhmän toiminnassa. Käsitteelle ei aktiivisesti tuoteta merkitystä tapaamisella. Lapsen edun käsitteen sisältö on kuitenkin läsnä, mikä osoittaa, että aihepiiri on olennainen palvelutarvetta arvioitaessa. Tulosteni pohjalta jään kaipaamaan vastauksia siihen, millä tavalla moniammatillista osaamista edustavat asiantuntijat priorisoivat ja määrittelevät lapsen edun mukaisia teemoja silloin, kun näkemyksen muotoutuminen edellyttää eettistä pohdintaa ja toimintavaihtoehtojen priorisointia. Lastensuojelun toimikentän ja moniammatillisten toimintamallien kehittämiseen on jatkossa syytä kiinnittää huomiota työn sisällöllisestä näkökulmasta. Ryhmän olemassaolo ei vielä tee siitä toimivaa ja asianmukaista. In my master’s thesis my aim is to study how professionals in child welfare multi-professional teams define the best interest of the child in interaction with each other. The key concepts of the thesis are the best interest of the child and multi-professional collaboration. I use the Child Welfare Act (417/2007) in defining the best interest of the child, as it reflects the Finnish society’s norm thinking and value basis in the matter. Furthermore, I reflect on the purpose of multi-professional collaboration in defining the best interest of the child. My material is gathered from child welfare multi-professional team meetings (n=4). During the meetings the professionals discuss challenging cases in need of child protection and services. The purpose of the multi-professional team is to support the social worker, in his or her decision making in the child’s matter. My research question is how the best interest of the child is defined in professional interaction, and how shared information about the best interest of the child is produced during the meeting. I approach my matter through the theory methodological reference frame of social constructivism analysing my material with discourse analysis. In my findings I recognise discussion about the best interest of the child being ordinary and describing. The definition best interest of the child is not used during the meetings, even though the subject is discussed. The discussion is held in a manner of questions as the professionals ask about the child’s situation simultaneously providing their own views in the matter. A discourse where the professional flees their professional role emerges. Several statements are formed in a manner of borrowing lines as “mum says this” and the “dads thought are”. Interaction where professional roles, statements or professional vocabulary is used are rare, making the professional discourse thinner than expected. This group of child welfare professionals do not voice a joint view of the decision to be made in the best interest of the child. Discussion about the best interest of the child does not aim towards joint decision making. The professionals do not actively produce a definition during the meetings. The content of the child’s best interest is however present during the meetings, which shows that the subject is relevant for service evaluation. As a result of my findings I remain longing for answers about how professionals prioritise and define the best interest of the child when there is a need of ethical evaluation of possible services. It is important to develop multi-professional collaboration within child welfare focusing on the content of the meetings. The existence of the group does not yet make it appropriate.

Puukaupan historiaa, kartellien ja ostoyhteistyön historiaa.

Kirja-arvostelu: Teijo Rytteri: Metsän haltija. Metsähallituksen yhteiskunnallinen vastuu vuosina 1859–2005. Suomen Tiedeseura 2006, 180 s.

The Finnish forest industry bought more than half of the timber used in factories and sawmills in the 1930s from non-industrial private forests (NIPF). This research investigates the rules conformed to this timber trade. The main research questions are: what were the rules that influenced the timber trade; and by whom they were set up? Attention is also paid to the factors which advanced the forest owners’ negotiation possibilities. A variety of sources were used: legal and company statutes, timber trade contracts, archives of the forest companies and organisations. Moreover, the written reminiscences collected by the Finnish Literature Society in the early 1970s were used to analyse the views of individual sellers and buyers. An institutional economics approach was applied as the theoretical framework of this study. In the timber trade the seller (forest owner) and the buyer (the employee of the forest company) agreed to the rules of the timber trade. They agreed about the amount and the price of the timber on sale, but also rules concerning, e.g., timber marking and harvesting. The forest companies had a strong control over the written contracts. Neither the private forest owners nor the forest organisations had much influence over these contracts. However, they managed to influence the rules which could not be found in the contracts. These written and unwritten rules regulated, for instance, the timber marking and measurement. The forest organisations such as Central Forestry Board Tapio (Keskusmetsäseura Tapio) and associations of forest owners (metsänhoitoyhdistykset) helped private forest owners in gaining more control over the timber marking. In timber marking, the forest owner selected trees to be included in the timber trade and gained more information, which he could use in the negotiations. The other rule, which was changed despite forest companies’ resistance, was the timber measurement. The Central Union of Agricultural Producers (MTK) negotiated with the Central Association of Finnish Woodworking Industries (SPKL) about changing the rules of the measurement practices. Even though SPKL did not support any changes, the new timber measurement law was accepted in the year 1938. The new law also created a supervisory authority to solve possible disagreements. Despite this the forest companies were still in charge of the measurement process in most cases. The private forest owners attained changes in the rules of the timber trade mainly during the 1930s. Earlier the relative weakness of the private forest organisations had diminished their negotiation positions. This changed in the 1930s as the private forest owners and their organisations became more active. At the same time the forest industry experienced a shortage of timber, especially pulp wood, and this provided the private forest owners with more leverage. Metsäteollisuus on ollut ja on edelleen riippuvainen yksityismetsien puusta. Väitöskirjassa selvitetään, miten metsäteollisuus osti tarvitsemansa puun itäsuomalaisilta yksityismetsänomistajilta vuosina 1919−1939. Millaisia olivat kauppakirjojen ehdot ja kuka määritti ne? Entä kauppakirjojen ulkopuolelle jääneiden puukaupan vaiheiden toimintatavat? Teos selittää puukaupan sääntöjen historiallista kehitystä ja tarjoaa lukijalle taustatietoja tämän päivän puukaupan tarkasteluun. Puukaupassa myyjä (yksityismetsänomistaja) ja ostaja (metsäteollisuusyritys) sopivat puumäärän ja kauppahinnan ohella mm. leimauksesta, mittauksesta ja kauppahinnan maksusta. 1900-luvun alussa metsäteollisuus asetti kauppakirjojen ehdot eivätkä yksityismetsänomistajat pystyneet niihin merkittävästi vaikuttamaan. Sen sijaan he vaikuttivat kauppakirjoissa tarkemmin määrittelemättömiin puukaupan vaiheisiin, kuten leimaukseen ja mittaukseen. Tutkimusajanjakson alussa metsäteollisuus päätti ostettujen yksityismetsien leimaamisesta, mutta viimeistään 1930-luvulla metsänomistajien edustajat leimasivat merkittävän osan myytävistä metsistä ennen puukaupan solmimista. Leimausluettelot lisäsivät myyjien tietoa puuston määrästä ja arvosta, mikä kohensi heidän neuvotteluasemaansa. Puutavaranmittausta muutettiin vuonna 1938 säädöksin, jotka määrittivät mittauksen toteuttamisen ja asettivat viralliset mittaajat ratkomaan mittaukseen liittyneitä riitoja. Metsäteollisuus vastasi edelleen puutavaranmittauksesta, mutta säädösten asettamissa rajoissa. Metsänomistajien valmiuksia neuvotella puukaupan säännöistä heikensivät metsänomistajakunnan ja heitä tukeneiden organisaatioiden hajanaisuus. Puukaupassa metsänomistajien heterogeeninen joukko kohtasi puunhankintansa tehokkaasti organisoineen metsäteollisuuden. Metsäteollisuus yhtenäisti puukaupan sääntöjä mm. Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton (SPKL) puitteissa. Metsänomistajat saivat muutoksia puukaupan sääntöihin vasta 1930-luvulla, jolloin metsänomistajakunta oli aiempaa järjestäytyneempi ja metsäteollisuus kärsi ajoittain puupulasta. Yksityismetsänomistajien kannalta ratkaisevaa oli Maataloustuottajain Keskusliiton asettuminen SPKL:n vastaneuvottelijaksi. Myös Keskusmetsäseura Tapio, metsänhoitolautakunnat ja metsänhoitoyhdistykset opastivat metsänomistajia puukaupan solmimisessa. Maataloustuottajain Keskusliitto vaikutti erityisesti puutavaranmittauslain valmisteluun ja metsänhoitolautakunnat ja -yhdistykset yksityismetsien leimaukseen. Puukaupan sääntöjen muutoksessa keskeistä oli yksityismetsänomistajien tietämyksen ja vaikutusvallan kasvu. Jaana Laine (s. 1962 Joutsenossa) on kirjoittanut ylioppilaaksi Vuoksenniskan lukiosta vuonna 1981 ja suorittanut maatalous- ja metsätieteiden maisterin tutkinnon vuonna 1991.

Metsäteollisuus on ollut ja on edelleen riippuvainen yksityismetsien puusta. Väitöskirjassa selvitetään, miten metsäteollisuus osti tarvitsemansa puun itäsuomalaisilta yksityismetsänomistajilta vuosina 1919−1939. Millaisia olivat kauppakirjojen ehdot ja kuka määritti ne? Entä kauppakirjojen ulkopuolelle jääneiden puukaupan vaiheiden toimintatavat? Teos selittää puukaupan sääntöjen historiallista kehitystä ja tarjoaa lukijalle taustatietoja tämän päivän puukaupan tarkasteluun. Puukaupassa myyjä (yksityismetsänomistaja) ja ostaja (metsäteollisuusyritys) sopivat puumäärän ja kauppahinnan ohella mm. leimauksesta, mittauksesta ja kauppahinnan maksusta. 1900-luvun alussa metsäteollisuus asetti kauppakirjojen ehdot eivätkä yksityismetsänomistajat pystyneet niihin merkittävästi vaikuttamaan. Sen sijaan he vaikuttivat kauppakirjoissa tarkemmin määrittelemättömiin puukaupan vaiheisiin, kuten leimaukseen ja mittaukseen. Tutkimusajanjakson alussa metsäteollisuus päätti ostettujen yksityismetsien leimaamisesta, mutta viimeistään 1930-luvulla metsänomistajien edustajat leimasivat merkittävän osan myytävistä metsistä ennen puukaupan solmimista. Leimausluettelot lisäsivät myyjien tietoa puuston määrästä ja arvosta, mikä kohensi heidän neuvotteluasemaansa. Puutavaranmittausta muutettiin vuonna 1938 säädöksin, jotka määrittivät mittauksen toteuttamisen ja asettivat viralliset mittaajat ratkomaan mittaukseen liittyneitä rii! toja. Metsäteollisuus vastasi edelleen puutavaranmittauksesta, mutta säädösten asettamissa rajoissa. Metsänomistajien valmiuksia neuvotella puukaupan säännöistä heikensivät metsänomistajakunnan ja heitä tukeneiden organisaatioiden hajanaisuus. Puukaupassa metsänomistajien heterogeeninen joukko kohtasi puunhankintansa tehokkaasti organisoineen metsäteollisuuden. Metsäteollisuus yhtenäisti puukaupan sääntöjä mm. Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton (SPKL) puitteissa. Metsänomistajat saivat muutoksia puukaupan sääntöihin vasta 1930-luvulla, jolloin metsänomistajakunta oli aiempaa järjestäytyneempi ja metsäteollisuus kärsi ajoittain puupulasta. Yksityismetsänomistajien kannalta ratkaisevaa oli Maataloustuottajain Keskusliiton asettuminen SPKL:n vastaneuvottelijaksi. Myös Keskusmetsäseura Tapio, metsänhoitolautakunnat ja metsänhoitoyhdistykset opastivat metsänomistajia puukaupan solmimisessa. Maataloustuottajain Keskusliitto vaikutti erityisesti puutavaranmittauslain valmisteluun ja metsänhoitolautakunnat ja -yhdistykset yksityismetsien le! imaukseen. Puukaupan sääntöjen muutoksessa keskeistä oli yksityismetsänomistajien tietämyksen ja vaikutusvallan kasvu.

The use of Finland s national forests changed with World War II. During the 1940s and 1950s, the total cut tripled in relation to the area managed for timber production, and the area clear-cut increased six-fold. These new intensive logging practices became standard in the remote forests of eastern and northern Finland. This study explains how and why the agency governing the Finnish national forests, Metsähallitus, changed its operations during the years 1939 1970. These questions are answered in the vein of classical public administration theory by placing Metsähallitus in its social and governmental context and by analyzing the way in which Metsähallitus and its leaders interpreted expectations regarding national forest use. The starting point of the study is the social crisis created by the war, which in turn influenced expectations regarding the national forests and their use. The economic policy of the age emphasized the intensification of national resource use, and discourses on public administration favored effective and independent decision-making. Adhering to these paradigms, the foresters and officials of Metsähallitus changed the agency s operating model to facilitate intensified logging practices. The key figures in this change were Metsähallitus chief N.A. Osara and Forestry Professor Vilho Lihtonen. The new operating model for the national forests stressed maximizing the cut, but ignored the task of regenerating growth in the newly logged areas. As a result, both the volume and the growth of national forests plummeted during the 1950s. The subsequent regeneration of the northern and eastern national forests required a costly and protracted effort spanning the 1960s and 1970s. These changes in the agency s operating model constituted a narrowing of national forest use. Before World War II, the national forests had remained a largely untapped resource, which could serve multiple ends. The new operating model regarded the national forests primarily as a harvestable raw material for use by the pulp and paper industries. Reverting to a more diverse operating model proved difficult, as demonstrated by numerous conflicts with conservation groups during the 1970s and 1980s. Suomen valtionmetsien käyttö muuttui merkittävästi toisen maailmansodan seurauksena. 1940- ja 1950-lukujen aikana hakkuupoistuma suhteessa talouskäytössä olevan metsän määrään kolminkertaistui ja avohakkuilla käsitelty ala kuusinkertaistui. Uudet hakkuut sijoittuivat syrjäseuduille Itä- ja Pohjois-Suomeen. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, miten ja miksi valtionmetsiä hallinnoinut metsähallitus muutti toimintaansa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen vuosina 1939 1970. Tutkimuskysymyksiin vastataan hallinto-opillisen lähestymistavan hengessä sijoittamalla metsähallitus yleiseen yhteiskunnalliseen ja valtionhallinnolliseen kontekstiin ja analysoimalla metsähallituksen johdon tekemää tulkintaa valtionmetsien käytön tavoitteista. Tutkimuksen lähtöpisteenä on toisen maailmansodan synnyttämän yhteiskunnallisen kriisin vaikutus valtionmetsiin kohdistuneisiin odotuksiin. Tarkasteluajan talouspolitiikka painotti resurssien käytön tehostamista, mikä julkisessa keskustelussa johti luonnonvarojen tehokkaampaa käyttöä painottavan resurssipuheen syntyyn. Hallinto-opillisessa keskustelussa vallinnut tendenssi korostaa laajoja toimintavaltuuksia vaikutti samaan suuntaan. Näissä puitteissa metsähallituksen keskeiset metsänhoitajat omaehtoisesti muuttivat keskusviraston toimintaa puunkorjuun tehostamisen suuntaan. Keskeisiä toimijoita olivat metsänhoitajat N.A. Osara ja Vilho Lihtonen. Valtionmetsien uudessa toimintamallissa hakatun metsän uudistuminen jäi toissijaiseksi tavoitteeksi. Valtionmetsien tilavuus ja kasvu pienenivät merkittävästi 1950-luvun kuluessa, ja pohjoisimpiin ja itäisimpiin valtionmetsiin syntyi mittava uudistusongelma, jonka korjaamiseen metsähallituksen resurssit kuluivat 1960- ja 1970-luvuilla. Toisen maailmansodan jälkeen valtionmetsien käytössä tapahtunut muutos merkitsi ennen kaikkea valtionmetsien käytön yksipuolistumista. Ennen sotaa valtionmetsät olivat olleet suurelta osin käyttämätön resurssi, jota oli mahdollista käyttää joustavasti yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Sodan myötä valtionmetsiä alettiin käyttää lähes yksinomaan teolliseen puunhankinnan tarpeita silmällä pitäen. Valtionmetsien palauttamisesta toisenlaiseen käyttöön tuli vaikeaa, kuten 1970-ja 1980-luvuilla puhjenneet suojelukiistat osoittivat.