Search

Artikkeli käsittelee väkisinmakaamisrikoksen sosiaalilääketieteellistä tulkintakehystä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Aineistona hyödynnetään lääkäri Sven Erkkilän tutkimusta ”Väkisinmakaamisrikoksesta ja sen tekijöistä”, jota tarkastellaan sosiaalilääketieteenalan historiallisen kontekstualisoinnin avulla. Keskeisimmät tutkimuskysymykset ovat: millä tavoin väkisinmakaamisrikos ymmärrettiin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja millä tavoin sitä selitettiin. Erkkilä analysoi väkisinmakaamisrikoksiin liittämiään ympäristötekijöitä, kuten asenteita ja tapahtumapaikkoja, sekä yksilötason tekijöitä, joista hän mainitsee ”vajaamielisyyden” ja ”sairasmielisyyden”. Rikosten ehkäisyyn hän suosittelee sukupuolikasvatusta niin kotiin kuin kouluihin ja edustaa täten ajalle tyypillistä sosiaalisuunnittelun näkökulmaa. Erkkilän perehtyminen väkisinmakaamisrikoksiin merkitsee laajempaa murroskohtaa suhtautumisessa naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Toista maailmasotaa seuranneiden vuosikymmenten aikana ihmisten liikkuvuus lisääntyi merkittävästi kietoutuen yhteen laajentuvan korkeakoulutuksen kanssa. Käsittelemme tässä artikkelissa kansainvälisiä stipendiohjelmia ja opetusministeriön roolia Suomen sodan jälkeisessä kansainvälistymisessä. Tarkemmin sanottuna tarkastelemme suomalaisen opiskelijavaihdon kehittymistä kylmän sodan kehikossa, erityisesti opetusministeriön ja ulkoministeriön näkökulmasta. Osoitamme, miten opetusministeriö nousi keskeiseksi toimijaksi tällä kulttuuridiplomatian alueella, joka Suomessa oli perinteisesti kuulunut ulkoministeriön alaisuuteen. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät kaupalliset ja järjestöjen ylläpitämät stipendiohjelmat. Artikkeli perustuu erityisesti opetusministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta, sekä muutamista muista arkistoista kerätylle aineistolle usean vuosikymmenen ajalta. Mukana on kirjeaineistoa, muistioita, sekä kokouspöytäkirjoja. Tavoitteena on luoda kuva vuosikymmenistä, jolloin koulutusvaihdot toden teolla käynnistyivät ja laajenivat, käytännössä 1940-luvun jälkipuoliskolta aina ETYK:iin, jonka myötä vaihtotoiminta laajeni voimakkaasti ja selkeästi vakiintui opetusministeriön vastuualueeksi. The article deals with international scholarship programmes and the role of the Ministry of Education in the post-war internationalization of Finland. ln the decades following World War ll, the mobility of people increased significantly, intertwining with expanding higher education. In this article, we examine the development of Finnish student exchange programmes in the framework of the Cold War, especially from the perspective of the Ministry of Education and the Ministry for Foreign Affairs. Very little research has been done on Finland's role and position in growing international mobility and especially in international scholarship programmes. ln Finland, in the late rg5os the Ministry of Education became a key player in the organization of these international exchanges - although it was never the only one. We look at how the Ministry of Education conceived and developed its role in this area of cultural diplomacy, which in Finland had traditionally been under the Ministry for Foreign Affairs. Commercial and organizational scholarship programmes are excluded from the review The article is based on material collected from the archives of the Ministry of Education and the National Archives, as well as a few other archives over several decades. Letter material, memos, and meeting minutes are included. The aim is to create a picture of the decades when educational exchanges started and expanded, practically from the second half of the 1940s to the 1975 CSCE conference, from which point onwards the exchanges expanded strongly and became the responsibility of the Ministry of Education. peerReviewed

Nykyisellä ydinteknologialla on lähinnä kaksi haaraa joita ovat ydinenergia ja lääketieteellinen isotooppitekniikka. Ensin mainitun lähtölaukauksena Suomessa pidetään nk. energiakomitean perustamista vuonna 1955. Tämän historian tutkimuksen painopiste on ollut 1960-ja 1970-luvun tapahtumissa, jotka liittyvät nykyisten ydinvoimalaitosten hankintakuvioihin. Professori Lennart Simons aloitti vakavasti otettavan ydinfysiikan tutkimuksen Suomessa ja oli alan ykkösnimi 1940- ja 1950-luvuilla kun koko länsimaailman yli pyyhkäisi atomiteknologian huuma, jota ehkä voi sanoa ensimmäiseksi teknologiahypeksi modernissa mielessä. Kirjan tarkoituksena on antaa lisävalaistusta suomalaisen ydinteknologian varhaiseen historiaan. Asiaa katsotaan luonnontieteen näkökulmasta, mutta esiin tuodaan myös se, miten aikakauden suuret poliittiset jännitteet vaikuttivat nousevan atomiteknologian kehitykseen Suomessa. The development of civilian nuclear technolog y began with full speed right after World War II, and has gone through an extremely shifting set of fortunes over the decades since then. The 1950’s were characterized by a huge public enthusiasm for the possibilities of atomic tech-nolog y, as there were unrealistic expectations that the new technolog y would lead to another industrial revolution. In the 1960’s the hype was replaced by realism, and the emergence of the anti-nuclear movement as a significant political force in the 1970’s made the progress of the nuclear power industry very cumbersome. In the early days of nuclear technolog y, it’s development was significantly connected to the general political climate. Particular examples can be seen in the careers of the communist nuclear physicist Frederic Joliot-Curie in France and the scientific leader of the Manhattan Project, Robert Oppenheimer in the USA.The current established history of atomic energ y in Finland sets the beginning to the initiative in 1955 of the Chairman of the Academy of Finland, the Nobel Prize awarded biochemist A.I. Virtanen, who recommended for the government the formation of the so called Energ y Committee. This committee worked under the chairmanship of the material physicist Erkki Laurila. It’s recommendations led to the purchase of an American research reactor and several other investments into research on atomic technolog y. Ten years later Finland decided on the purchase of its first commercial nuclear power stations. However, serious scientific activity in nuclear physics in Finland began after the successful research visit of the physicist Lennart Simons to the Niels Bohr Institute in 1938-1940, and his nomination to Professor of Physics at the University of Helsinki in 1941. Beginning in 1947, the research group of Simons constructed largely by their own effort a Van de Graaff-accelerator which was in active use until the 1980’s. Simons also took the initiative already in 1946 for embarking on the use of radioactive isotopes in medical diagnostics, which was the starting point for this field in Finland.Despite being the sole independent researcher in Finland of international significance in nuclear physics until the late 1950’s, Simons and his group had no part in the work of the Energ y Committee. Practically all developed nations had some atomic program in the 1950’s. Such an arrangement, where a government put aside its existing available expertise in nuclear physics, and instead relied on scientists from other fields, probably did not happen elsewhere. It is argued, that the basic explanation for this state of affairs can be sought in the political circumstances of the post-war years in Finland, and more precisely, in the fact that Lennart Simons clearly expressed his commitment to the progressive ideas and the peace movement of his time. The main focus of the book is on the period 1945 – 1960. Later developments are briefly discussed in light of the main events of this period. peerReviewed

Lectio praecursoria historian väitöskirjaan Teinikuntatoiminnan sukupolvet. Muistitietohistoria oppikoulujen koululaisliikkeestä 1950–1970-luvuilla, Oulun yliopistossa 21.2.2020.

Sodan jälkeen liittoutuneiden vangeiksi jääneet natsijohtajat kiinnostivat suuren yleisön ohella psyyken asiantuntijoita, jotka pyrkivät selvittämään pahuuden olemusta. Teos kertoo mielenkiintoisen ja dramaattisen tarinan korkea-arvoisia natseja tutkineesta psykiatrista, joka ei lopulta ollutkaan niin erilainen kuin tutkimuksensa kohteet. nonPeerReviewed

Tarkastelen artikkelissa äitini Airan, 78-vuotiaan puutarhurin ammatinvalintaa. 1950-luvulla koulutusmahdollisuuksia ei ollut Suomessa paljon etenkään tytöille, mutta hänen synnyinseudullaan Kainuussa niitä oli erityisen vähän. Artikkelissa kysyn, kuinka Airasta tuli puutarhuri. Tutkimuksen aineistona ovat hänen kanssaan tekemäni muistitietohaastattelut ja tutkimusmenetelminä muistitietotutkimus ja etnografia. Airan muistojen analysointi tarjoaa näkökulmia lapsuuteen ja nuoruuteen Suomen rajaseudulla 1940- ja 1950-luvuilla. Ratkaisevia tekijöitä ammatinvalinnassa olivat Airan kansakoulussa, maatalouskerhossa ja kansanopistossa opettajiltaan saamansa opetus ja vaikutteet. He kaikki olivat itse innostuneita puutarhanhoidosta ja vaikuttivat häneen rohkaisevasti. Silti urapolun alkuun pääsemiseksi tarvittiin myös sattumia. Artikkeli myös osoittaa, että puutarhurikoulutus oli poikkeus 1950- ja 1960-lukujen koulutuskentässä, koska sukupuolia ei harjoittelussa eikä koulussa eroteltu., In this article, I examine the choice of profession of my mother, Aira, a 78-year-old gardener. In the 1950s, there were limited opportunities to get an education in Finland, especially for girls and particularly in remote areas such as Kainuu, where she was born. This article describes how she became a gardener. The research material consists of oral-history interviews conducted with her, and the research methods include oral-history research and ethnography. Analyzing Aira’s memories provides insights on childhood and youth in the borderland of Finland in the 1940s and 1950s. I argue that the instruction and influence provided by her teachers in elementary school, in an agricultural club, and at folk high school were determining factors in her choice of a profession, as her teachers were all enthusiastic about gardening and encouraged her. Nevertheless, she needed some fortunate coincidences to take the first steps on her career path. The article also illustrates that the education of gardeners was exceptional in the educational environment of the 1950s and 1960s, in that men and women were not segregated in training or at school.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee perheenemännyyden diskursseja sekä niihin liittyviä arvoja ja normeja 1950-luvun Kotiliesi-lehtien perheenemännille suunnatuissa mainoksissa. Tutkielman tavoitteena on ymmärtää viisikymmenluvun mainosdiskurssien konstruoimaa perheenemännyyttä ilmiönä. Lähihistoriaamme perheenemännyys on kuulunut olennaisena osana. Tästä huolimatta perheenemännyyden tutkimus on jäänyt marginaaliseksi Suomessa. Kahdesta tutkimuskysymyksestä ensimmäinen kartoitti perheenemännille suunnattujen mainosten konstruoimia perheenemännyyden diskursseja. Toinen tutkimuskysymys syvensi analyysiä diskursseissa tunnistettavissa olevien arvojen ja normien tarkasteluun. Tutkimusaineisto sisälsi yhteensä 83 perheenemännille suunnattua mainosta, jotka poimittiin Kotilieden vuosikerroista 1950, 1952, 1954, 1956 ja 1958. Tutkimusaihetta lähestyttiin historiatietoisen sosiologian kautta. Sosiologinen sosiaalinen konstruktionismi oli metodologisena taustana tulkitsevalle diskurssianalyysille. Aineiston analysoinnissa diskurssien muodostamiseen (tutkimuskysymys 1) käytettiin tekstuaalista analyysiä ja sanastoanalyysiä. Arvojen ja normien tunnistamiseen (tutkimuskysymys 2) sovellettiin puolestaan tulkitsevaa analyysiä. Tekstuaalisen analyysin ja sanastoanalyysin pohjalta nimettiin kuusi toisistaan poikkeavaa perheenemännyyden diskurssia, joista vahvimpana ilmeni Ainaista puurtamista kotitaloustöissä -diskurssi. Muut diskurssit olivat Vieraanvaraista kestittämistä, Hyvinvoinnin vaalimista, Tietotaidon siirtymistä äideiltä tyttärille, Tarkan markan kaukoviisautta sekä Ajanmukaisuutta ja kehityskykyä. Diskurssit lomittuivat osittain toisiinsa ja olivat melko sopusoinnussa keskenään. Kodin piiriin kytkeytyvä kerronta läpäisi kaikki diskurssit. Yksittäisten diskurssien sisällä ilmeni kuitenkin jännitteistä kerrontaa. Tulkitsevan analyysin avulla diskursseista tunnistettiin erilaisia arvoja ja normeja. Perheenemännyyteen liittyvät normit olivat enimmäkseen diskurssikohtaisia. Kaikissa diskursseissa ilmeni kodin itseisarvoa suojeleva normi, joka välillisesti velvoitti perheenemäntiä pysymään kodin piirissä. Viisikymmenluvun mainosten konstruoima perheenemännyys näyttäytyi osittain perinteisenä ja osittain modernina ilmiönä. Kuvaavaa sille oli ristiriitainen kerronta, jossa emännyys etsi paikkaansa. Mainosten perheenemännyys oli hyvin suorituskeskeistä ja velvollisuuksien täyttämää arkea. Siihen ei kuulunut lepo, rentoutuminen ja vapaa-aika. Muiden tarpeista huolehtiminen oli ensisijaista. Mainosten konstruoima emännyys heijasteli 1950-luvun emäntien todellisuutta, mutta myös erosi siitä huomattavasti. Viisikymmenluvun perheenemännyys oli sekä todellisuudessa että mainosten konstruoimana muuttuva ilmiö. Tämän päivän yhteiskunnassa perheenemännyys ei ole tunnistettavissa sellaisena ilmiönä kuin se näyttäytyi viisikymmenluvun Suomessa. This master’s thesis investigates discourses on housewifeness, and norms and values related to them, in the advertisements aimed at housewives, in Kotiliesi magazines of the 1950’s. The aim is to understand the housewifeness, construed by the fifties’ advertisement discourses, as a phenomenon. As for our near history, housewifeness has belonged to it as a focal part. Nonetheless, research on housewifeness has remained marginal in Finland. From the two research questions, the first one mapped on discourses on housewifeness, constructed by the advertisements aimed to housewives. The second research question deepened the analysis into discussion on values and norms, recognisable in the discourses. The research data included 83 advertisements, altogether, aimed at housewives and gleaned from Kotiliesi’s volumes 1950, 1952, 1954, 1956 and 1958. The research subject was approached via historically minded sociology. Sociological social constructionism worked as the methodological background for the interpretative discourse analysis. In analysing the data, textual analysis and vocabulary analysis were used for defining the discourses (research question 1). As for recognising values and norms (research question 2), interpretative analysis was applied. Based on the textual analysis and vocabulary analysis, six discourses on housewifeness differing from each other were named, from which Constant toil in housework –discourse appeared as the strongest one. The other discourses were Provision of hospitality, Taking care of wellbeing, Transmission of know-how from mothers to daughters, Prudent long-sightedness, and Up-to-datedness and developmental ability. The discourses partly overlapped and they were relatively in tune with each other. Within single discourses however, there appeared contradictory narration. By means of the interpretative analysis, various values and norms were recognised from the discourses. The norms related to housewifeness were mostly discourse-specific. In all discourses appeared a norm, which protected the intrinsic value of the home and indirectly required the housewives to stay in the context of the home. The housewifeness, construed by the advertisements of the fifties, appeared as a partly-traditional, partly-modern phenomenon. Contradictory narration, within which the housewifeness was searching for its place, was characteristic to it. The housewifeness in the advertisements was highly accomplishment-focused everyday life, filled with responsibilities. Rest, relaxation and freetime did not belong to it. Taking care of the needs of others was the first priority. The housewifeness, construed by the advertisements, reflected the reality of the housewives of the 1950’s, but also differed from it remarkably. The housewifeness, construed by the advertisements of the fifties, was a transforming phenomenon. In today’s society, housewifeness is not recognisible as such the phenomenon as it appeared in fifties’ Finland.

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään Kaunis koti -sisustuslehden kansikuvia. Kaunis koti -sisustuslehti ilmestyi vuosina 1948–1971, 4–8 kertaa vuodessa ja se oli ensimmäinen ainoastaan sisustukseen keskittyvä aikakauslehti Suomessa. Kansikuvia on kaikkiaan 146, mutta tarkempaan analyysiin on valittu neljätoista kansikuvaa. Kansikuvien analysoinnin pohjustuksena käsittelen suppeasti naislehdistön ja Kaunis koti -lehden historiaa sekä käsittelen taideteollisuuden ja Milanon triennaaleiden merkitystä Suomessa ja maailmalla. Historiallinen aikaperspektiivi auttaa ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa tulkittavat kansikuvat ovat syntyneet. Analysoitavat kansikuvat valikoituivat sisällönanalyysin menetelmin, jota varten tein kolme taulukkoa liittyen kansikuviin (liitteet 1–3). Tutkielmaan valitut neljätoista kansikuvaa on analysoitu Erwin Panofskyn kolmivaiheisen ikonologisen analyysimallin mukaan. Panofsky loi kolmivaiheisen ikonologisen mallin, jolla voi tutkia kuvien sisältöä, niissä olevia aiheita ja teemoja kirjallisten lähteiden sekä aikaisempien kuvien kautta. Kansikuvien analyysilukuja on kahdeksan, ja jokaisessa on analysoitu 1–3 Kaunis koti -lehden kansikuvaa. Kansikuvien tutkimisen apuna on käytetty niin aikalaislähteitä kuin useita kokoomateoksiakin. Aikalaislähteinä toimivat Kauniin kodin artikkelit ja rinnakkaislähteinä mm. useat suomalaisuutta käsittelevät kokoomateokset. Lisäksi olen hyödyntänyt mm. Aulikki Herneojan, Tiina Huokunan, Harri Kalhan ja Minna Sarantola-Weissin väitöskirjoja, joissa on ollut tutkimusaineistona Kauniin kodin juttuja ja artikkeleita. Tutkielma osoittaa sen, että kansikuvat peilaavat omaa aikaansa ja ovat erinomainen kurkistusikkuna menneeseen. Kansikuvien representaatiot valaisevat, kuinka yhteiskuntamme muuttui vuosien 1948–1971 välisenä aikana. Kansikuvissa on nähtävissä muutos sota-aikojen jälkeisestä niukkuudesta kohti yltäkylläisyyttä. Se, mikä kansikuvissa pysyi muuttumattomana, oli mm. arkielämän arvostus, luonto ja ihmiset. Luonto näkyi kansikuvissa aina jossain muodossa läpi lehden ilmestymisvuosien ja ihmiset oli paljon käytetty kuva-aihe Kauniin kodin kansikuvissa. Lisäksi suomalainen muotoilu ja Milanon triennaalit ovat olleet tärkeässä osassa niin kansikuvissa kuin lehden artikkeleissa.

Mannerheim-ristin ritari, sosiologian professori, Tampereen yliopiston rehtori Paavo Koli (1921–69) oli poikkeuksellinen hahmo Suomen jähmeässä yliopistomaailmassa 1960-luvulla. Hänen johtamismallinsa antoi arvoa sodassa tavalliselle rivimiehelle ja yliopistossa nuorelle opiskelijalle. Sosiologi Paavo Koli valittiin maamme ensimmäisenä ASLA-stipendiaattina Yhdysvaltoihin maailmansodan jälkeen. Sitä ennen hän oli juuri valmistuneena maisterina saanut apurahan amerikkalaiseen yliopistoon. Siellä hän oli lievästi arvostellut professorinsa luennon poliittista kapea-alaisuutta. Seurauksena mccarthyismin riivaamassa maassa oli FBI-poliisin kuulustelijan kysymys: ”Mister Koli, oletteko kommunisti?” Uhkana oli maasta karkotus. Mutta Suomesta pyydetty lausunto kertoi Kolin pienen ryhmän tuhoamasta parin tuhannen puna-armeijan sotilaan pataljoonasta Vienan Karjalassa syksyllä 1941. Epäilty Paavo Koli korotettiinkin yliopistonsa sankariksi, jolle rehtori takasi apurahat. Kolia pidetään maamme ensimmäisenä teollisuussosiologian tutkijana ja työelämän tulevaisuuden ongelmien onnistuneena ennustajana. Rehtori Koli on kiistatta monitieteisen Tampereen yliopiston perustaja, josta ennustettiin jopa tasavallan presidenttiä. Kolin harvainvaltaa käsitellyt yliopiston avajaispuhe vuonna 1966 nostatti mediamyrskyn, sillä sen koettiin kohdistuneen presidentti Kekkoseen. Kirjoittaja, kamarineuvos Matti Parjanen, toimi rehtori Kolin assistenttina ja myöhemmin muun muassa yliopiston vararehtorina.

Työ käsittelee 1950-luvun rivitaloja ja aluesuunnittelua Rantaperkiön ja Petsamon alueilla Tampereella. Tavoitteena on selvittää tutkimuskohteiden suunnitteluun ja rakentamiseen keskeisesti vaikuttaneita tekijöitä. Vertaan tutkimuskohteita toisiinsa sekä tarkastelen alueita rakennuksineen suhteessa ajan vallitsevaan arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelukeskusteluun. Lisäksi tarkastelen kohteita suhteessa laajempaan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, jotta alueiden suunnitteluun ja toteutukseen vaikuttaneet tekijät hahmottuvat paremmin. Tutkimuskohteet rakennettiin aikana, jolloin käsityövaltainen rakentaminen kehittyi kohti teollisempaa rakentamistapaa. Materiaalit, rakenteet ja työmenetelmät muuttuivat, mikä näkyy yleisesti ajan rakennuksissa erilaisten ratkaisujen suurena kirjona. Myös rivitaloja kehitettiin aktiivisesti, ja pelkästään Tampereelle 1950-luvulla valmistuneissa rivitaloissa on nähtävissä erilaisia tyylejä ja rakennustekniikoita. Rivitalojen kehittäminen oli alkanut kuitenkin jo 1900-luvun alkupuolella osana modernismiin liittyvää rakentamisen rationalisointia ja asuntojen standardointia. Rivitaloa perusteltiin usein etenkin kustannustehokkaana vaihtoehtona, joka mahdollistaisi liki omakotimaisen asumistavan myös vähävaraisemmille. Vaikka rivitaloja suunniteltiin ja niistä puhuttiin ja kirjoitettiin jo 1900-luvun alusta lähtien, tuli rakennustyyppi Suomessa suosituksi oikeastaan vasta 1960-luvulla. 1950-luvulla Tampereen kaupungin nopeasti kasvavaa väkilukua ryhdyttiin ohjailemaan ajan suunnitteluteorioiden mukaisesti hajakeskittämällä. Tässä työssä tarkasteltavat alueet eivät ole kuitenkaan alkujaankaan olleet varsinaisesti muusta kaupunkirakenteesta irrallisia lähiöalueita, vaan ne ovat pikemminkin vanhempaa kaupunkirakennetta jatkavia kaupunginosia. Rantaperkiön rivitalot ovat osa laajempaa samanaikaisesti suunniteltua aluekokonaisuutta, jossa näkyy Meurmanin suunnitteluperiaatteiden vaikutus. Petsamon rivitaloalue taas rakennettiin aiemmin kaavoitetun pientaloalueen kylkeen ja se viittaa rakennusten sommittelulla esimerkiksi Englannin varhaisiin puutarhakaupunkeihin. Vaikka kohteet ovatkin erilaisia, on molemmissa nähtävissä suunnitteluajankohtansa tyypillisiä piirteitä ja ihanteita sekä arkkitehtuurissa että aluesuunnittelussa.

nonPeerReviewed

Päiväkodeissa ja päivähoidon piirissä toimitaan tiettyjen asiakirjojen ohjaamina, mistä tärkeimpinä mainittakoon varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Jotta voidaan ymmärtää ja tarkastella nykyistä toimintaa varhaiskasvatuksessa, on syytä perehtyä myös varhaiskasvatuksen historiaan ja siihen, mistä toiminta on lähtenyt muotoutumaan, siihen mitä se tänä päivänä on. On tärkeää miettiä kysymystä, miten tähän on tultu ja miksi päiväkodeissa toimitaan tietyillä tavoilla. Tärkeää on myös pohtia sitä, näkyykö tämän päivän toiminnassa samankaltaisuutta verrattuna historiaan. Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää varhaiskasvatuksen ja lastentarhan historiaa maassamme. Tavoitteena oli kuvata Ebeneserin lastentarhan toimintaa 1900-luvun alkupuoliskolla silloisten lastentarhalaisten muistoissa, selvittämällä millaisia toimintaa lastentarhassa oli ja miten nämä toiminnat koettiin. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat 1920–1950-luvuilla lapsina Ebeneserin lastentarhassa olleet nykyiset aikuiset. Tutkimus toteutettiin laadullisella tutkimusotteella, mikä ilmenee niin aineiston laadullisuudessa kuin aineiston analyysissäkin. Aineistona, joka voidaan määritellä muistitietoaineistoksi, oli Ebeneserin lastentarhaa 1920–1950-luvuilla käyneiden henkilöiden litteroidut haastattelut. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Tutkimus osoitti, että Ebeneserin lastentarhassa oli monipuolista toimintaa, jossa mukana oli hyvin paljon Fröbel -pedagogista ajattelua. Toiminnan taustalla korostui myös kristillisyys. Toimintaan lastentarhassa kuului rutiinit, joista haastatelluilla oli muistoja liittyen päivärytmiin, siisteyteen ja hygieniaan, ruokailuun ja lepoon. Lisäksi lastentarhassa oli erilaista toimintaa sisällä, joka käsitti leikki, laulu- ja satuhetket, askartelut ja kädentaidot sekä työkasvatuksen. Myös toiminta ulkona kuului lastentarhan toimintaan, josta muistettiin ulkoiluvälineet ja ulkoleikit eri vuodenaikoina, työtehtävät sekä karkailut ulkoilusta. Lisäksi muistoja oli retkistä ja juhlista. Haastatellut muistivat ja olivat kokeneet toiminnan yksilöllisesti eri tavoin; pääasiassa muistot ja kokemukset olivat myönteisiä. Haastattelut etenivät vapaasti ja painottuivat eri tavoilla, joten yleisesti ottaen muistoista ei pystynyt koostamaan yksiselitteistä, yhtenäistä ajatusta toiminnasta. Usein muistamista varjostamassa oli myös unohtaminen. Asiasanat: varhaiskasvatuksen historia, Ebeneserin lastentarha, lastentarhan toiminta, muistitietotutkimus, muisti, muistelu

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on tutkia, miten opettajuus on muuttunut 1950-luvulta 2010-luvulle ja millaisia ominaisuuksia opettajuudelle annetaan vuosikymmenien saatossa. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusmetodina käytän narratiivisuutta. Tutkimukseni aineisto koostuu seitsemästä kirjoitelmasta, jotka on kerätty eri vuosikymmeninä 1950-2010 valmistuneilta luokanopettajilta. Analysoin aineiston narratiivisen kategorisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimustulosteni perusteella opettajat määrittelevät opettajuuden samoista osa-alueista koostuvana. Näitä ovat opettajan persoonallisuus, opettajan rooli, opetus, oppilaat ja vanhempien asema. Tulokset osoittavat muutoksen, joka kulkee vahvasti yhteiskunnan muutoksen mukana. Selkein muutos jokaisessa osa-alueessa on tämän tutkimuksen mukaan tapahtunut 1990-luvulle tultaessa. Sitä ennen opettajuus nähtiin melko muuttumattomana: opettaja oli mallikansalainen, joka siirsi tietoa oppilailleen. 1990-luvun jälkeen opettajan rooli muuttui enemmän ohjaavaksi oppilaiden kaveriksi ja persoonallisuuden piirteet koskettivat enemmän opetusta. Oppilaiden hyvinvointi on tutkimuksen mukaan laskenut ja opettajien kasvava työmäärä vaikuttaa opettajien työssäjaksamiseen. Tutkimustulosten valossa opettajien mukaan tämänhetkinen opetussuunnitelma on pedagogiikaltaan oppilaiden kasvua tukeva. Koulun ja opettajuuden kehittämisessä tulisi kiinnittää tulevaisuudessa huomiota oppilaiden hyvinvoinnin kasvattamiseen sekä opettajien työtehtävien tarkastelun kautta opettajan työssäjaksamisen kehittämiseen.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen terveyssisar Tytti Huotarin tekemää työtä pienessä lappilaisessa Pelkosenniemen kunnassa 1930-luvun lopulta 1960-luvun alkuun saakka. Huotari on isoäitini ja hän kirjoitti vuosia työuransa jälkeen muistelmat, joissa hän paneutuu kuvaamaan tekemäänsä työtä ja siihen vaikuttaneita olosuhteita. Nämä muistelmat muodostavat toisen puolen tutkimuksen lähdeaineistosta. Lisäksi täydennän ammatinharjoittajan itsensä muistoja kyläläisille tekemilläni haastatteluilla, joissa he kertovat omia kokemuksiaan terveyssisaren työstä. Tutkin, miten Huotari kertoo työstään, millaista kuvaa rakentaa itsestään terveydenhuollon ammattilaisena ja myös sitä, mitä hän jättää kertomatta. Samalla tarkastelen sitä, miten kyläläiset muistavat terveyssisaren työn ja millaisia merkityksiä sille muistelunsa kautta antavat. Terveysisarten työtä on käsitelty aiemmin pääasiassa osana makrotason terveydenhuollon kehitystä. Aineistoni on muistitietoaineistoa, jonka käyttö puoltaa paikkaansa erityisesti pyrittäessä lähemmäs historian ja henkilökohtaisen kokemuksen välistä suhdetta sekä yhteiskunnan muutoksen ja sen vaikutuksen yksilöllistä tulkintaa. Muistitietoaineistoa terveyssisarten työn käsittelyssä on käytetty vain vähän. Muistitietoaineistoa tulkittaessa olennaista on paitsi se, mitä kerrotaan, myös se miten kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Aineistoani käsittelen teemoittelemalla ja suhteuttamalla sitä tutkimuskirjallisuuden luomaan kuvaan terveyssisaren työstä ja sen reunaehdoista sekä tarkastelemalla sitä mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Koska kyseessä on tutkimus lähisukulaisestani lähdekriittisyys ja oman tutkijan positioni reflektointi ovat merkittävässä asemassa tutkimuksessa. Terveyssisaren työ jakaantui eri väestöryhmien ennakoivaan terveydenhuoltoon ja neuvontaan sekä sairauksien ehkäisyyn. Varsinainen sairaanhoito kuului sairaanhoitajille, mutta sitäkin kylissä kiertelevä terveyssisar joutui jatkuvasti tekemään. Perustyö sisälsi kouluterveystarkastukset, joilla oli erityinen valtiollinen merkitys hyvän kansalaiskunnon takaamisessa sekä terveys- ja puhtausvalistuksen, joiden avulla ihmisiä pyrittiin koulimaan huolehtimaan itsestään paremmin. Pienten lasten terveydenhoito oli erityisesti Lapin alueella merkittävää, sillä lapsikuolleisuus ennen neuvolalaitoksen leviämistä oli alueella suurempi kuin muualla maassa. Huotarin muistelmissa merkittävään asemaan nousevat myös sotavuodet. Niiden kautta päästään käsiksi myös Lapin sodan lappilaisiin jättämiin traumoihin.

Tutkimuksessa tarkastellaan Britannian parlamentin alahuoneessa käytyä keskustelua vapaudesta ja valtion tehtävistä Clement Attleen johtaman Labour-hallituksen noustua valtaan vuoden 1945 vaaleissa. Kyseinen hallitus toteutti runsaan määrän uudistuksia, joista merkittävimpänä sosiaaliturvan ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistukset. Lisäksi hallitus toteutti valtiojohtoista talouspolitiikkaa valvomalla rahapolitiikkaa, sääntelemällä tuotantoa sekä kansallistamalla merkittäväksi katsomiaan teollisuudenaloja. Myös ammattiliittojen toiminnan rajoitukset kumottiin ja ylähuoneen viivytysoikeutta lainsäädännön voimaansaattamisessa kavennettiin. Käydyissä parlamenttikeskusteluissa hallituksen politiikkaa puolustettiin ja vastustettiin erilaisia vapauskäsitteitä hyödyntämällä. Labour-edustajat puolustivat hallituksen politiikkaa vapauskäsitteellä, joka monessa yhteydessä yhdistyi vaatimukseen paremmasta taloudellisesta turvallisuudesta, materiaalisesta hyvinvoinnista sekä tasa-arvosta. Taas Winston Churchillin johtamat oppositiossa olleet konservatiivit vastustivat hallituksen toimenpiteitä liittämällä vapauskäsitteeseen vaatimuksen vapaasta markkinataloudesta ja yksilön valinnanvapaudesta. Erilaiset vapauskäsitteet pitivät sisällään erilaisia näkemyksiä valtion tehtävistä ja taloudellisen vallan käytöstä. Labour-edustajat katsoivat vapauden edellyttävän valtion toimia kansalaistensa hyvinvoinnin edistämiseksi, mikä konservatiivien silmissä nähtiin yksilön sitomisena valtion "byrokratiakoneeseen". Kun Labour-edustajat puhuivat taloudellisen vallan siirtämisestä ”voitontavoittelijoilta” ja ”yksityisiltä diktaattoreilta” demokraattiseen hallintaan, niin taas konservatiivit vaativat yksilön taloudellisen autonomian säilyttämistä suhteessa valtioon. Parlamentissa käydyillä keskusteluilla oli myös selkeä yhteys parlamentin ulkopuolella käytyyn yhteiskuntateoreettiseen keskusteluun. Labourin politiikan nähtiin toteuttavan demokraattista suunnittelua, josta moni aikakauden teoreetikko oli puhunut. Toisaalta konservatiivit hyödynsivät politiikassaan Friedrich A. Hayekin näkemyksiä suunnittelun vaaroista ja hänen paljon käyttämäänsä totalitarismin käsitettä. Jotkut konservatiiveista väittivätkin Britannian olevan matkalla totalitaristiseen yhteiskuntaan, mikäli hallitus ei kunnioittaisi vapautta ja tämän peruspilaria eli laillisuusperiaatetta.

Tutkielman aiheena on suomalaisten naisten 1950-luvun nuoruusmuistot. Muistoja lähestytään erityisen ennakko-oletuksen kautta, jonka mukaan 1950-luvun Suomea on julkisissa historiaesityksissä kuvattu kahtiajakautuneeksi ajanjaksoksi. Tärkeänä apuvälineenä on historiakuvan käsite, jonka mahdollista dualismia tutkielman muistiaineistosta paikannetaan. Tutkielman aineistona ovat suomalaisten naisten nuoruusmuistot 1950-luvulta, jotka jakautuvat sekä haastatteluihin että kilpakirjoitusaineistoon. Näistä aineistoista tutkitaan sitä, millaista historiakuvaa ne 1950-luvun nuoruudesta luovat, ja onko tämä historiakuva samalla tavoin kahtiajakautunut kuin julkisten historiaesitysten antama näkemys. Tätä 1950-luvun kahtiajakautuneisuutta tutkitaan aineistosta viiden eri teeman kautta, jotka koostuvat vastinpareista maaseutu ja kaupunki, oppikoulun käyneet ja sen ulkopuolelle jääneet, työ ja vapaa-aika, mies ja nainen sekä aineellinen puute ja edistysusko. Näiden vastinparien dualistisuutta puretaan aineistosta sekä diskurssianalyysin että dekonstruktion keinoin. Aineiston historiakuvan rakentumisen purkamisessa liikutaan analyysissä kahdella tasolla: muistoista tutkitaan sekä sen ilmeistä nimettyä sisältöä että myös sen rivien välissä vaikuttavaa kätketympää sisältöä. Tämän lisäksi aineiston historiakuvaa kaksoisluetaan vasten tutkimus-, populaari- ja aikalaiskirjallisuuden antamaa kuvaa 1950-luvun Suomesta ja nuoruudesta. Tällä suhteutuksella analyysi kytketään laajempiin historiallisiin yhteyksiin. Tutkielman tarkoituksena on myös käsitellä muistamisen erilaisia tapoja ja niiden vaikutusta muistojen sisältöihin. Analyysin pääluvut on jaoteltu aineistotyypin mukaisesti haastatteluiden ja kilpakirjoitusten historiakuvan tutkimiseen, jonka jälkeen viimeisessä luvussa näiden kahden aineistotyypin sisältöjä vertaillaan toisiinsa ja muodostetaan kokonaistulkinta 1950-luvun nuoruusmuistojen historiakuvasta ja sen sisältämästä dualismista. Analyysin kokonaistulkinnassa kävi ilmi, että etenkin sukupuolten ja koulutusmuodon eroja muisteltiin hyvin kahtiajakautuneesti niin haastatteluissa kuin kilpakirjoituksissakin. Useissa muistoissa tosin sukupuolta ei juurikaan käsitelty ja eri koulujen sisäiset erot korostivat enemmän yhtenäisyyttä. Sen sijaan työnteko ja aineellinen puute olivat useimmissa muistoissa niin hallitsevassa osassa, että ne eivät muodostaneet tasaveroista paria vapaa-ajan ja edistysuskon kanssa, vaan niistä muodostettu näkemys oli useimpien muistelijoiden mukaan varsin yhtenäinen. Maaseutu ja kaupunki taas eivät olleet muistoissa vastakkainasettelusuhteessa, ja niiden väliset erot koettiin lievemmiksi kuin julkisen historiakuvan puolella. Maaseudun nuoret kuitenkin kokivat kaupungin muistoissa usein paremmaksi ja erilliseksi asuinympäristöksi, kun taas kaupunkilaiset nuoret vaikenivat minkäänlaisesta vertailusta. Nämä historiakuvan rakenteet paljastamalla tutkielma on tuonut syvempää ymmärrystä niistä keinoista, joilla 1950-luvun nuoruutta suomalaisten naisten muistoissa luodaan. Tämä ymmärrys 1950-luvun nuoruuden historiakuvan perusrakenteista mahdollistaa tulevaisuudessa aiempaa monipuolisemman lähtökohdan uusille tutkimuksille.

Toisen maailmansodan jälkeiset modernisaation vuosikymmenet jättivät jäljen suomalaiseen kaupunkimaisemaan, kun vanhat puutalokaupungit ympäri Suomea rakennettiin uudelleen. Nopean rakentamisen vuosina standardisoitu elementtirakentaminen korvasi kaupunkien paikalliseen rakennusperinteeseen perustuneen rakennuskannan, minkä tuloksena kaupunkikeskustat ympäri Suomen alkoivat muistuttaa toisiaan. Tässä Suomen historian Pro gradu -työssä tarkastellaan Lappeenrannan keskustan kaupunkisuunnittelua ja muutosta vuosina 1956–1980. Tutkimuksen alkuperäislähteinä on käytetty Lappeenrannan kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja, paikallista sanomalehteä Etelä-Saimaata sekä kaupungin keskustaa koskevia kaupunkisuunnitelmia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielmassa tarkastellaan ajan kaupunkisuunnittelua prosessina suunnitelmien laadinnasta valmiiksi rakennetuksi ympäristöksi asti. Suunnittelullisten päämäärien lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten suhtautuminen moderniin kaupunkisuunnitteluun ja vanhan rakennuskannan purkamiseen muuttui 1960–70-luvuilla. Lappeenrannan päättäjät pitivät aktiivista kaupunkisuunnittelua keinona saavuttaa hyvä keskustaympäristö. 1960-luvun suunnittelussa uskottiin kaupungin jatkuvaan kasvuun. Suunnitelmissa katsottiin pitkälle tulevaisuuteen, ja ne laadittiin kuviteltua vuoden 2000 Lappeenrantaa varten. Kaupunkisuunnittelun tärkein kohde oli vanhan esikaupunkialueen päälle kaavoitetun keskustan laajennuksen toteuttaminen. Alueelle laadittiin 1960-luvun puolivälissä Suomessa uraauurtava monitasoiseen rakentamiseen perustunut keskustasuunnitelma. Uuden keskustan suunnitelmat kohtasivat erilaisia vastoinkäymisiä ja niiden toteuttaminen kyseenalaistettiin muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa, mutta kaupungissa ei tahdottu luopua alueen rakentamisesta. Alueen rakentaminen aloitettiin lopulta lähes 15 vuotta alkuperäisten suunnitelmien laadinnan jälkeen. Tutkimuksen kohteena olevalla ajanjaksolla rakentaminen keskittyi vanhaan ydinkeskustaan. Vanhaa rakennuskantaa ei pidetty säilyttämisen arvoisena, vaan kaupunkirakenne kaavoitettiin uusittavaksi lähes täysin. Keskustan rakennuskannan modernisointia pidettiin aluksi paikallislehdistössäkin positiivisena kehityksenä, mutta 1970-luvulla muuttunut ympäristö alkoi herättää arvostelua ja kaupungissa syntyi rakennussuojelullista toimintaa.

Toinen maailmansota päättyi kahteen Japaniin pudotettuun atomipommiin. Pian amerikkalaisten mielet valtasi huoli siitä, mitä atomipommi voisi tehdä, jos sellainen räjähtäisi Yhdysvaltain maaperällä. Kun Neuvostoliitto vuonna 1949, teki ensimmäisen onnistuneen ydinkokeensa, alkoivat ihmiset toden teolla jopa pelkäämään sitä mahdollisuutta, että se saattaisi hyökätä Yhdysvaltoihin atomipommein. Tätä pelkoa Yhdysvaltain hallinnon oli kitkettävä, jotta minkäänlaista paniikkia ei pääsisi syntymään. Ensimmäinen ohjekirjanen, jossa ihmisille opastettiin kuinka ydinräjähdyksen sattuessa tulisi toimia, ilmestyi vuonna 1950. Atomipommista siirryttiin pian huomattavasti tuhovoimaisempaan vetypommiin, ja amerikkalaisten pelot voimistuivat. Vetypommin myötä ydinräjähdyksen suurimmaksi uhaksi muotoutui ydinlaskeuma, joka näkymättömänä vaani lukuisia ihmisiä kaukana räjähdyksen näkyvien vaikutusten alueelta. Ydinlaskeumaa vastaan Yhdysvaltain hallitus tarjosi uudistettujen ohjekirjasten lisäksi koteihin rakennettavia ydinlaskeumasuojia, joista muodostui kenties merkittävin kylmän sodan väestönsuojelun symboli Yhdysvalloissa. Viranomaisten lisäksi myös julkinen keskustelu ydinaseista ja ydinlaskeumasuojista oli kiivasta, jossa näkemyksiä oli puolesta sekä vastaan. Lisäksi ydinsodan uhka välittyi voimakkaasti myös fiktiiviseen kaunokirjallisuuteen. Pro gradu -työssäni tutkin ydinsodan varalle laadittuja, niin virallisia, kuin epävirallisiakin ohjekirjasia ja pohdin niiden laatijoiden mahdollisia tarkoitusperiä, sekä reseptiohistoriallisesti aikalaislukijoiden mahdollisia reaktioita ohjeistuksiin. Tämän lisäksi tutkin edellä mainituin menetelmin myös aiheseen liittyviä aikakauslehtiartikkeleita, Lifen ja Timen osalta. Tutkimukseni tarkastelee myös fiktiivistä, ydinsotaan liittyvää kirjallisuutta, pohtien sen vaikutusta ihmisten ajatuksiin ydinsodasta. Kuuban kriisi jälkeen kaikkein kiivain keskustelu väestönsuojelutoimista ydinsodan varalta hiipui. Syynä hiipumiselle olivat niin väestönsuojeluohjelmien korkeat kustannukset, kuin ydinlaskeumasuojien synnyttämät moraaliset ongelmat ja yleisen mielipiteen kääntyminen väestönsuojelutoimien vastaiseksi.

Pro gradu tutkielmassani tutkin Guatemalassa vuonna 1954 tapahtunutta vallankaappausta Yhdysvaltojen näkökulmasta. CIA:n organisoimassa vallankaappauksessa syrjäytettiin demokraattisesti valittu presidentti Jacobo Arbenz Guzmán ja lopulta Guatemala ajautui 1990-luvulle asti kestäneeseen sisällissotaan. Tutkimuskysymykseni on, miksi Yhdysvallat syrjäytti Jacobo Arbenzin, ja käsittelen sitä aatehistoriallisesta näkökulmasta. Tutkimuskohde on yhdysvaltalaista toimintaa ohjannut ajattelu eli siis inhimillisen toiminnan ajatuksellinen ulottuvuus. Koska toiminnan ja ajattelun suhde on käsitteellinen, ei toimintaa voi ymmärtää irrallaan ajattelusta. Lähdeaineisto perustuu eri tarkoituksia varten tuotettuihin teksteihin ja argumentaatioon, joten on luonnollista käyttää retoriikka tutkimuksen metodina. Tutkimuksessa tutustutaan niihin premisseihin, joihin yhdysvaltalainen ajattelu pohjautui. Myös argumentaatiotekniikoita käytetään apuvälineen selitettäessä ajattelua ja argumentaatiota. Tutkimuskirjallisuutta Guatemalan tapahtumista on muutama teos, jotka ovat perinteistä poliittisen historian tutkimusta. Niissä käydään läpi tapahtumia, päätöksentekoa ja eri henkilöiden rooleja, mutta ajattelua tai käsitteitä ei kuitenkaan pysähdytä pohtimaan. Käyttämäni lähdeaineisto voidaan jakaa sen saavuttaman yleisön perusteella kahteen kategoriaan. Ensimmäisessä potentiaalinen yleisö on universaali, vaikka puheet tai tekstit ovatkin suunnattuja joko kaikille Yhdysvaltojen kansalaisille ja Yhdysvaltojen liittolaisille tai rajatummalle joukolle yhdysvaltalaisia, kuten kongressille. Toinen kategoria perustuu Yhdysvaltojen ulkoministeriön julkaisemalle Foreign Relations of the United States sarjasta. Tällöin materiaalin yleisö on valmiiksi rajattu sen mukaan, miten tietty teksti on salattu. Yleisö saattaa koostua vain yhdestä henkilöstä, kaikista Guatemalan asioiden kanssa tekemisissä olevista henkilöistä tai näiden ääripäiden väliltä. Foreign Relations of the United States sarja pitää sisällään muun muassa erilaisia muistiota keskusteluista ja Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon sisäisiä sähkeitä. Guatemala sijaitsee latinalaisessa Amerikassa, jota Yhdysvallat on pitänyt omana etupiirinään jo 1800-luvulta ja Monroen doktriinista saakka. Monroen doktriinin avulla Yhdysvallat halusi estää Amerikan mantereen uudelleenkolonialisoinnin eurooppalaisten valtioiden toimesta. Latinalainen Amerikka oli sidottu Yhdysvaltoihin poliittisesti ja taloudellisesti. 1930-luvulta lähtien Yhdysvallat oli toteuttanut alueella niin sanottua Good Neighbor politiikkaa, joka kunnioitti aikaisempaa enemmän valtioiden suvereniteettia. Kylmän sodan alussa Harry Trumanin presidenttikaudella Washingtonissa jouduttiin määrittelemään kommunismin ja Neuvostoliiton piirteitä, sillä niistä oli aikaisemmin ollut hyvin niukasti tietoa. Trumanin doktriinin myötä Yhdysvallat hylkäsi II maailmansotaa edeltäneen eristäytyneisyyden politiikkansa ja sitoutui kommunismin vastaiseen taisteluun. George Kennan oli suuressa roolissa Yhdysvaltojen määritellessä kommunismia. Kommunismi käsitettiin maailmanlaajuiseksi liikkeeksi, jota johdettiin aina Moskovasta ja kaikki kommunistit käsitettiin Neuvostoliiton agenteiksi. Näin ollen kommunistien toiminta läntisellä pallonpuoliskolla loukkasi Monroen doktriinin periaatteita, sillä kaikkien kommunistien ollessa Neuvostoliiton agentteja, käsitettiin kaikki kommunistinen toiminta eurooppalaisen valtion yritykseksi hankkia valtaa Yhdysvaltojen omaksi julistamastaan etupiiristä. Neuvostoliiton politiikan päämääräksi ymmärrettiin kommunismin levittäminen sekä Yhdysvaltojen ja kapitalistisen maailman tuhoaminen ja muuttaminen kommunistisiksi. Rauhanomaisen yhteiselon kommunistisen ja kapitalistisen maailman välillä ei uskottu voivan toteutua, koska kommunistit eivät uskoneet sen olevan mahdollista. Trumania seurannut presidentti Dwight Eisenhower ja hänen hallintonsa jakoivat nämä samat käsitykset kommunismin luonteesta. Guatemalassa oli tapahtunut vallankumous vuonna 1944, jonka jälkeen valtio oli muuttunut demokratiaksi. Jacobo Arbenz oli ollut yksi vallankumousjohtajista ja hänestä tuli demokraattisten vaalien jälkeen Guatemalan toinen presidentti vuonna 1951. Arbenz jatkoi häntä edeltäneen presidentin työtä ja ryhtyi modernisoimaan Guatemalan valtiota, jonka omistussuhteet perustuivat puolifeodaaliselle järjestelmälle. Arbenzin presidenttiyden aikana toteutettiin maareformi, jossa valtio lunasti käyttämätöntä maata maanomistajilta ja jakoi sitä maata omistamattomalle kansalle. Maareformin seurauksena Guatemalan hallituksen ja yhdysvaltalaisen banaaninviljelyä harjoittavan United Fruit Companyn välillä syntyi ristiriitoja. United Fruit Company oli suuri yritys, jolla oli hyvät yhteydet Eisenhowerin hallitukseen. Yhtiö teki kaikkensa, jotta Arbenzin hallinto vaikuttaisi kommunistiselta Yhdysvaltojen hallituksen silmin. Washingtonissa oli huolestuttu kommunismin leviämisestä Guatemalassa jo Arbenzia edeltäneen presidentin aikana, mutta Arbenzin presidenttikaudella kommunismin leviämisen tulkittiin menneen liian pitkälle, vaikka Arbenzia itseään ei pidettykään kommunistina. Guatemalan myötä kylmä sota saapui latinalaiseen Amerikkaan ja Yhdysvalloissa jouduttiin pohtimaan, miten kyseiseen ongelmaan tulisi reagoida. Trumanin presidenttikaudella Yhdysvalloissa oli tunnistettu kommunismi Guatemalassa ja Eisenhowerin aikana kommunismin katsottiin levinneen niin laajalle, että paras mahdollinen tapa sen pysäyttämiseksi oli vallankaappaus. Jos Guatemala olisi muuttunut kommunistiseksi, olisi se Eisenhowerin hallinnon mielestä merkinnyt suurta arvovaltatappiota Yhdysvalloille. Tämän lisäksi kommunismin leviäminen Guatemalassa koettiin myös turvallisuusriskinä. Vallankaappaus oli osa Eisenhowerin New Look turvallisuuspolitiikkaa, jonka avulla Yhdysvallat pyrki taistelemaan aggressiivisemmin kommunismin leviämistä vastaan. Trumanin aikakaudella suosittua patoamispolitiikkaa pidettiin liian kalliina eikä sen katsottu pyrkivän vihollisen tuhoamiseen, vaan sen kanssa elämiseen. Vallankaappauksen myötä Yhdysvallat hylkäsi Good Neighbor politiikan ja aloitti ensimmäisen todellisen kylmään sotaan liittyvän taistelun latinalaisessa Amerikassa.

Tutkimuksessa käsitellään Kansallisen Kokoomuksen, Aamulehden, Maalaisliiton ja Urho Kekkosen suhteita vuosina 1954 – 1959. Ydinkysymys työssä on, kuinka eri osapuolten väliset suhteet muuttuivat tutkittavana ajankohtana. Mitkä seikat vaikuttivat tapahtuneisiin muutoksiin, mitä osapuolet tekivät niitä kehittääkseen, minkälaiseen tilaan ne jäivät tutkimusjakson päättyessä ja miltä niiden tulevaisuus näytti ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen näkökulmasta? Tutkimuksessa haetaan vertailevilla ja useammalla lähdekriittisellä tutkimusmenetelmällä vastausta kysymykseen, kuinka kokoomuksen tamperelaisen äänenkannattajan suhtautuminen eri osapuoliin erosi muusta lehdistöstämme, eritoten kokoomuksen valtakunnallisesti tunnetuimmasta äänenkannattajasta Uudesta Suomesta? Työn alkupuolella käydään läpi myös joukko Kansallista Kokoomusta koskevia sisäisiä kysymyksiä: missä määrin iäkäs tasavallan presidentti J. K. Paasikivi oli tietoinen kokoomuksen presidenttiehdokasasettelusta v. 1956 presidentinvaalien alla? Miksi Lontoon suurlähettiläänä tuolloin työskennellyt Sakari Tuomioja suostui 1955 kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi ystäväänsä maalaisliiton Urho Kekkosta vastaan, kun hänen todelliset menestymismahdollisuudet näyttivät jo etukäteen rajallisilta? Mitä sellaisia presidentillisiä ominaisuuksia kokoomuslaiset olivat näkevinään Sakari Tuomiojassa, joita Urho Kekkosella – vaalien ennakkosuosikilla – ei heidän mielestään ollut. Tutkimus pyrkii myös vastaamaan kysymykseen, kuinka yhtenäinen Kansallinen Kokoomus oli suhtautumisessaan Urho Kekkoseen ja Maalaisliittoon aikana, jolloin puoluehajaannus nosti päätään maalaisliitossa, mutta ennen kaikkea sosiaalidemokraateissa. Työssä esiintyvien eri osapuolten keskinäisen suhteiden hahmottamisen selkeyttämiseksi esiintuodaan ne erilaiset tulkinnat, joita K.-A. Fagerholmin III hallituksen hajoamiseen johtaneesta nk. yöpakkaskriisistä heti sen päätyttyä tehtiin. Tutkimus pohjautuu ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tamperelaiseen äänenkannattajaan Aamulehteen v. 1954 – 1959. Aiheesta saatavan kokonaiskuvan monipuolistamiseksi työssä hyödynnetään Kansallisen Kokoomuksen puoluehallituksen kokouspöytäkirjoja v. 1952 - 1959 sekä kokoomuksen hämeenlinnalaisen kansanedustajan Felix Seppälän päiväkirja-aineistoa v. 1956 – 1958. Tutkimus lähtee liikkeelle jo vuodesta 1952, jolloin Kansallisessa Kokoomuksessa käytiin ensimmäiset viralliset keskustelut neljän vuoden päästä pidettävistä seuraavista presidentinvaaleista. Pääasia puolueelle näytti olevan maalaisliittolaisen Urho Kekkosen presidenttiyden estäminen – keinoja kaihtamatta. Kun hänet kuitenkin tehtävään valittiin, oli kokoomuslaisilla pohdinnan paikka. Halu hallitusvastuuseen oli kova, mutta sen tiellä näyttivät olevan kerta toisensa jälkeen niin Maalaisliitto kuin Urho Kekkonenkin. Keskinäisiä suhteita yritettiin parantaa puolin ja toisin, mutta lopulliseen ratkaisuun ei ollut päästy edes huhtikuussa 1959, kun Kekkosen ensimmäinen presidenttikausi oli jo yli puolivälin.

Tutkimus käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä turistimatkailua. Suomi oli neuvostoliittolaisille tärkein turistikohde kapitalististen maiden joukossa ja neuvostoliittolaiset olivat yksi suurimmista matkustajaryhmistä Suomeen kylmän sodan ajanjaksolla. Suomalaiset turistit taas olivat merkittävä matkustajaryhmä Neuvostoliitolle ja varsinkin Itämeren kaupungeille Tallinnalle ja Leningradille. Tutkimuksessa selvitetään neuvostoliittolaisten turistien matkojen sisältöä Suomessa sekä sitä, kuinka Neuvostoliitto valmisti kansalaisiaan kohtaamaan ulkomaalaiset ja kapitalistinen järjestelmä. Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten ja neuvostoliittolaisten kohtaamisia Suomen maaperällä. Suomalaisten matkoja Neuvostoliittoon tutkitaan siitä näkökulmasta, kuinka Neuvostoliitto suhtautui suomalaisturisteihin, mitä suomalaiset tekivät Neuvostoliitossa ja kuinka Matkailun edistämiskeskuksessa ja ulkoasiainhallinnossa suhtauduttiin suomalaisten Neuvostoliiton matkailuun. Tutkimus käsittelee myös Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä matkailun ammatillisella ja markkinoinnin puolella. Tutkimuksen lähteitä ovat muistitieto sekä arkistomateriaalit. Tutkimusta varten on haastateltu kahta henkilöä, jotka toimivat neuvostoliittolaisten turistien oppaina Suomessa. Haastattelumenetelmänä on puolistrukturoitu teemahaastattelu. Arkistomateriaaleja ovat Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjärjestön arkisto, Suomi-Neuvostolitto-Seuran Keski-Suomen piirijärjestön arkisto, Matkailun edistämiskeskuksen Neuvostoliittoa koskevat arkistomateriaalit sekä matkatoimisto OY Lomamatkojen arkisto. Tutkimuksessa tulee esille kummankin maan tarve huolehtia turistiensa käyttäytymisestä ja matkojen sisällöstä toisessa maassa. Neuvostoliitolla motiivina oli matkailijoidensa suojeleminen vaarallisilta länsimaisilta vaikutteilta sekä hyvän kuvan levittäminen Neuvostoliitosta ulkomaille. Suomalaiset viranomaiset olivat huolissaan kansalaistensa huonosta käytöksestä ja liiallisesta alkoholin kulutuksesta Neuvostoliitossa, koska suomalaiset syyllistyivät rikoksiin ja joutuivat niiden uhreiksi. Suomessa pelättiin myös suomalaisturistien aiheuttavan huonoa mainetta kotimaalleen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kuusamon kansakouluverkon rakentamista Lapin sodan jälkeisinä vuosina 1945–1955. Kuusamo koki viime sodissa suuret sotatuhot, joten sotien päätyttyä kunnassa alkoi mittava jälleenrakentaminen. Sotien jälkeen Kuusamossa ei ollut yhtään koulutaloa, joka ei olisi kokenut jonkin asteisia sotavaurioita, joten kunnan kansakouluverkkoa jouduttiin rakentamaan lähes tyhjältä pohjalta. Tarkastelen pro gradussani, miten kansakouluverkko jälleenrakennettiin ja miten sitä laajennettiin jokaisen lapsen ulottuville Kuusamossa. Kuusamo kuului Suomen harvaan asutuimpiin ja köyhimpiin kuntiin, joten ennen sotia kaikki kuusamolaiset lapset kattavaa kansakouluverkko ei toiminut kunnan alueella. Sodan jälkeinen rakentaminen kuuluu osaltaan jälleenrakentamiseen, mutta osaltaan se on myös uudisrakentamista. Kaikkeen rakennustoimintaan vaikutti kuitenkin sodan jälkeinen tilanne, jossa oli pulaa esimerkiksi rakennustarvikkeista ja ammattitaitoisista rakennusmiehistä. Tämän tähden on kuvaavampaa puhua uudisrakentaminen tai jälleenrakentaminen sijasta jälleenrakennuskauden aikaisesta rakennustoiminnasta. Teemallisesti pro gradu -työni on yhteen paikkakuntaan keskittyvänä työnä paikallishistoriallinen ja mikrohistoriallinen esitys. Työni tulosten voi ajatella kuvaavan laajemmin kansakoulun leviämistä kaikkien lasten oppivelvollisuuskouluksi nimenomaan harvaan asutuissa, köyhissä maatalousvaltaisissa pitäjissä. Työni kuuluu myös osaltaan rauhaan palaamisen tematiikkaan. Aiheellista on miettiä, voiko rauhaan ylipäätään palata, vai onko jälleenrakentamisessakin kyse enemmän uuden rakentamisesta. Pro gradu -työni lähdeaineistona olen käyttänyt Kuusamon kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen, kansakoululautakunnan sekä rakennuslautakunnan pöytäkirjoja.

Mielisairaiden eristäminen laitoksiin alkoi Suomessa 1600-luvulla. Hospitaalien ja lääninlasarettien kautta syntyi pohja valtion omistamille keskuslaitoksille sekä kuntien ylläpitämille kunnalliskotien mielisairasosastoille ja 1900-luvulla syntyneille piirimielisairaaloille. Aina vuoden 1952 mielisairaslakiin saakka valtion tehtävänä oli hoitaa akuutteja potilaita. Piirimielisairaaloihin puolestaan sijoitettiin kroonikkopotilaat. Tutkielman kohteena on Siilinjärven piirimielisairaala (Harjamäki) ja sen potilaisiin vuosina 1926-1959 käytetyt hoitomuodot. Vaikka tutkimus keskittyy yhteen sairaalaan ja sen hoitokäytäntöihin, peilaa se samalla psykiatrisen hoidon historiaa Suomessa. Eri hoitomuodot on otettu sairaaloissa käyttöön suunnilleen samaan aikaan, mutta käytännöissä on ollut eroja. Käsiteltävänä ajanjaksona psykiatrinen hoitoajattelu koki murroksen ja myös hoitomuodot muuttuivat. Länsimaisessa psykiatriassa mielisairauksien syynä pidettiin pitkään erilaisia biologisia tekijöitä, joten hoitojen tematiikaksi tuli selkeän lääketieteellinen perusta. Hoitomuodot kehitettiin Keski-Euroopassa, josta ne opintomatkojen myötä saapuivat Suomeen yleensä parin vuoden viiveellä. Alussa myös Siilinjärvellä käytettiin passiivisia hoitokeinoja: makuuhoito, pitkät kylvyt sekä käärehoito tähtäsivät potilaan rauhoittamiseen sekä helppohoitoisuuteen. Myös ensimmäiset lääkkeet olivat joko rauhoittavia – esimerkiksi skopolamiini – tai unilääkkeitä, kuten paraldehydi. Tärkein hoitomuoto Siilinjärven piirimielisairaalassa oli tutkittavana aikana työhoito. Sairaalan potilaat tekivät erilaisia ulko- ja sisätöitä, ja lähteiden perusteella vaikuttaakin, että työhalu ja –into ovat olleet pitkäaikaiselle ylilääkäri Elon Enrothille paranemisen mittari. Potilaiden tekemällä työllä oli myös sairaalan taloudelle suuri merkitys: ulkopuolisen työvoiman käyttö esimerkiksi maatilalla oli vähäistä. Potilaiden työ vaikutti myös kuntien hoitomaksuihin. Siilinjärvi oli hoitopäiväkustannuksiltaan Suomen halvin piirimielisairaala. Sokkihoidot tulivat Siilinjärvelle vuodesta 1937, jolloin otettiin käyttöön sekä Cardiazol- että insuliinihoito. Sähkösokkihoito aloitettiin 1946. Sokkihoidosta käytetyin ja myös toimivin oli insuliinihoito, sillä se antoi osalla skitsofreenikoista hyvän hoitovasteen. Uudet psyykenlääkkeet psykofarmakat tulivat Harjamäelle 1950-luvun puolivälistä alkaen ja ne mullistivat psykiatrisen hoidon sekä koko sairaalan ilmapiirin myös Siilinjärvellä. Uudenlainen avoimuus sekä hoitoinnostus saavuttivat myös Harjamäen sairaalan.

Road-elokuvat ovat tarinoita irtaantumisista, paoista ja muutoksen toivosta. Tielle kaasuttamisen pohjavireenä on yksilön kamppailu rajoittavia voimia vastaan. Suomessa on tehty road-elokuvia vuodesta 1959 lähtien. Mitä niissä paetaan ja mitä toivotaan? Miksi suomalaisissa road-elokuvissa lähdetään tielle ja mitä tielle lähdöstä seuraa? Vieraana omassa maassa on ensimmäinen laajasti suomalaista road-elokuvaa ja tiellä kulkemisen elokuvallistamisen merkityksiä luotaava tutkimus. Se tarkastelee tien ja kulkijan esittämistä suomalaisissa road-elokuvissa 1950-luvun lopusta 2000-luvulle elokuvantutkimukselle uudesta, spektaakkelin ideologisen kritiikin näkökulmasta. Eri vuosikymmenillä tehtyjä road-elokuvia tarkastellaan tekoaikansa kulttuuriin ja yhteiskuntaan kytkeytyvinä vapauden ja vastustuksen kertomuksina ja vallan ja vallattomuuden neuvotteluareenana. Erityisenä kysymyksenä tutkimus pohtii sitä, miten elokuvat eri aikoina loppuratkaisuissaan suhtautuvat yhteisöstä ja sen säännöistä irtaantuneisiin henkilöihin. Keskeisinä tarkastelukohteina on kahdeksan road-elokuvaa, joiden tukena analysoidaan lukuisia muita elokuvia.

1950-luvun Suomea alettiin kutsua hyvinvointivaltioksi. Sodan tuhoista selvittyään elämäntapatottumukset alkoivat muuttua mm. sähkölaitteiden ja nuorisokulttuurin sekä iskelmätähti- ja tanssi-ilmiön myötä. Ääniteollisuuden ja elokuvien myötä musiikki ja artistit saivat yhä enemmän näkyvyyttä. 1950-luvulla myös musiikkiopistotoiminta ja sitä myötä lasten ja nuorten musiikin harrastaminen alkoivat kasvaa. Myös koulut huomasivat musiikillisen kehityksen ja tuli tarve alkaa uudistaa koulujen musiikinopetusta. 1950-luvulta voidaan katsoa alkaneeksi ns. murrosvaiheen musiikinopetuksen historiassa. Tutkimani kirjallisuuden mukaan pääpaino 1950-luvun musiikinopetuksessa oli laululla. Vuonna 1952 tuli Varsinaisen kansakoulun opetussuunnitelma (OPS), joka sisälsi myös musiikin opetussuunnitelman. OPS:n pääpaino on laulun opiskelulla. Tärkein tavoite on tarjota oppilaille laaja lauluvarasto elämän tulevia tilanteita ja tilaisuuksia varten. Myös 1950-luvulla käytetyt opetusoppaat ja musiikin oppikirjat korostavat laulamisen opettelua erilaisia opetusmetodeja käyttäen. Musiikinopetus alkoi kuitenkin uudistua, kun musiikintuntien sisältöön alettiin vaatia muutakin kuin laulua. Soittimet alkoivat tulla mukaan opetukseen. Tuolloin niillä ei tosin vielä ollut itsenäistä asemaa, vaan ne toimivat lähinnä rytmin ja teorian opettelun apuvälineinä. Soittimien vähittäisestä suosimisesta kertoo myös oppikirjauudistukset: musiikin oppikirjoihin alkoi ilmestyä soitto- ja rytmitehtäviä soittimilla soitettavaksi. Kirjoitettu teksti (mm. OPS ja opettajaoppaat) on kuitenkin aina kirjoitettua ja voi poiketa käytännöstä. Tutkimusosiossani pyrinkin selvittämään mitä Suomen kansakoulujen musiikinopetus on todellisuudessa ollut. Kyselyjen ja tarkentavien haastattelujen avulla sekä vertaamalla niitä kirjallisiin lähteisiin käy mm. ilmi, että uudistukset musiikintunneilla toteutuivat hitaasti. Kyselyjen ja haastattelujen mukaan laulaminen oli tärkein ja miltei ainut musiikintuntien sisältö ja sitä opeteltiin lähinnä korvakuulolta. Laulukoe oli kaikille pakollinen. Musiikinteoriasta opetettiin vain alkeet muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Vaikka soittimia alettiin vaatia musiikinopetukseen jo 1950-luvun puolesta välistä lähtien, niitä oli vain harvassa koulussa vielä vuosikymmenen aikana harmoonia lukuun ottamatta. Jotkut opettajat pyrkivät kuitenkin huomioimaan soittamisen mm. sallimalla harmoonin soiton kokeilemisen luokassa tai jopa antamalla yksityistä soitonopetusta. Populaarikulttuurin tuomia vaikutuksia, kuten iskelmätähtiä, ei musiikintunneilla huomioitu. Juhlien merkitys sen sijaan oli suuri ja ne vaikuttivat myös musiikintuntien sisältöön. Vaikka opettajan asema muuttui sotien jälkeen kansankynttilästä ”vain” oppivelvollisuuskoulun opettajaksi, haastateltavat korostavat opettajan auktoriteettiasemaa. Kuri oli itsestäänselvyys ja oppimateriaalista pidettiin tarkoin huolta. Oppitunnista käytetty nimi laulutunti on siis kuvaava vielä 1950-luvulla, vaikka oltiinkin menossa kohti musiikin opetusta.

Vuonna 1962 Suomessa hyväksyttiin uusi metsästyslaki, jonka seurauksena koko metsästysorganisaatio uudistui. Lain myötä perustettiin metsästäjien omatoimisuuteen perustuva Metsästäjäin Keskusjärjestö, joka sai tehtäväkseen metsästyksen ja riistanhoidon käytännön järjestelyn Suomessa. Muutkin lain muutokset merkitsivät suuria uudistuksia metsästysasioissa. Lain valmistelu aloitettiin virallisesti vuonna 1947 asetetun Louekarin metsästyslakikomitean myötä ja valmistelu vaati toisenkin komitean asettamista. Lisäksi osa metsästäjistä oli toivonut lain uudistamista jo nopeasti edellisen, vuoden 1934 metsästyslain, voimaantulon jälkeen. Pitkä valmistelu oli monivivahteinen prosessi ja tässä tutkimuksessa tarkastellaan tämän valmisteluprosessin vaiheita ja miten lakiesitys lopulta hyväksyttiin. Vuonna 1921 perustettu Suomen Metsästäjäliitto oli toiminut ennen vuoden 1962 metsästyslakia eräänlaisessa puolivirallisessa asemassa. Se oli metsästäjien itsensä luoma vapaaehtoisorganisaatio, jolle valtiovalta oli kuitenkin antanut erilaisia tehtäviä metsästysasioiden käytännön järjestelyä varten. Ennen lakimuutosta Metsästäjäliitto toimi maan tärkeimpänä metsästysalan järjestönä ja metsästäjien edunvalvojana. Asemastaan johtuen se ei voinut jäädä lakivalmistelun sivustakatsojaksi, vaan se pyrki aktiivisesti olemaan lakivalmistelussa mukana ja teki tiivistä yhteistyötä metsästysasioista vastanneen maatalousministeriön kanssa. Koska liitto ei kuitenkaan voinut päättää lain sisällöstä, se pyrki saamaan ehdotuksiaan uuteen lakiin eräänlaisen painostustoiminnan kautta. Tutkimuksen rakenne on kronologis-temaattinen. Ensin tarkastellaan kronologisesti, millainen oli metsästyslain valmisteluprosessi, miten laki lopulta hyväksyttiin ja missä muodossa. Erityishuomiota kiinnitetään siihen, millaisia teemoja Metsästäjäliitto pyrki saamaan uuteen lakiin ja miten yrityksissään onnistui. Tämän jälkeen selvitetään temaattisesti, millaista painostustoimintaa Metsästäjäliitto käytti pyrkiessään vaikuttamaan uuden lain sisältöön. Painostuskeinot eritellään ja luokitellaan hyödyntäen aikaisempien tutkimuksien painostusryhmäteoriaa ja painostuskeinojen luokittelua. Varsinaiset painostuskeinot jaotellaan välillisiin ja välittömiin sekä lisäksi tarkastellaan Metsästäjäliiton järjestöllisiä painostusedellytyksiä. Yleisesti ottaen tutkimuksessa selvitetään, mikä oli Suomen Metsästäjäliiton rooli lain valmistelussa. Lisäksi tutkimuksessa hahmotellaan suomalaisen metsästyksen ideologista sisältöä vuosina 1947−1962. Metsästäjäliiton toiminnan kautta tarkastellaan, mitkä toimintatavat olivat tärkeitä metsästystoiminnassa tarkasteluajanjakson aikana ja miksi juuri näitä toimintamalleja painotettiin. Samalla hahmotellaan metsästäjien suhtautumista luontoon ja eläimiin, erityisesti riistaan ja ns. vahinkoeläimiin. Tutkimuksen lähteinä on käytetty Suomen Metsästäjäliiton arkistoa, useita virallisjulkaisuja ja metsästysalan lehdistöä vuosilta 1947−1962.

Toinen maailmansota johti vaikeaan pakolaisongelmaan, jonka keskuksena oli antautunut Saksa. Alueella oleskelleet pakolaiset tulivat hyvin erilaisista lähtökohdista ja pakolaisten määrä kohosi useisiin miljooniin. Ongelmien ratkaisu oli Saksaa miehittäneiden liittoutuneiden vastuulla. Tämän tutkielman aiheena on amerikkalaisten vuosina 1945–1953 Saksassa julkaiseman tiedotuslehden Weekly Information Bulletinin (WIB) kirjoittelu Saksan toisen maailmansodan jälkeisestä pakolaisuudesta. Tarkastelen tutkielmassani historiallis-kvalitatiivisen lähestymistavan avulla pakolaiskirjoittelun kokonaiskuvan lisäksi sen laatua ja sävyä, sekä arvioin miksi lehti kirjoitti juuri tällä tavoin. WIB:in tärkeintä lukijakuntaa olivat Saksassa palvelleet amerikkalaiset sotilaat sekä muut miehityshallinnon palveluksessa työskennelleet henkilöt, jotka saivat lehden avulla ajankohtaista tietoa englanniksi. Pakolaisuudesta kirjoitettiin WIB:ssä sen koko ilmestymisen ajan. Alkuvaiheeseen liittyi monia akuutteja ongelmia, ja lehti julkaisi paljon lyhyitä tiedotteita, joissa muun muassa ohjattiin pakolaisten palautuksia kotimaihinsa. Myöhemmin alettiin julkaista pidempiä ja taustoittavia artikkeleja, joissa oltiin kiinnostuneita myös pakolaisten omista mielipiteistä. WIB:in kirjoittelu ei ollut tasapuolista, sillä lehti jakoi pakolaisia muun muassa etnisyyden mukaan useisiin ryhmiin, jotka saivat lehdessä erilaista huomiota. Myös poliittinen tilanne vaikutti siihen kuinka pakolaisiin suhtauduttiin. Alkuvaiheessa lehti ei ollut kovin kiinnostunut saksalaisten pakolaisten olosuhteista vaan suuntasi mielenkiinnon muun muassa juutalaisiin, mutta kylmän sodan myötä huolestuttiin tyytymättömien pakolaisryhmien siirtymisestä kommunismin kannattajiksi. WIB alkoi luoda kuvaa pakolaisista Neuvostoliiton uhreina, ja pakkopalautusten sijaan alettiin korostaa siirtolaisuutta muihin maihin tai integraatiota uuteen kotimaahan Saksaan. Viimeisinä vuosina vaikeimmat ongelmat kuten nälänhätä oli ratkaistu, mutta huolenaiheena olivat edelleen integraation ongelmat ja asuntopula, joista lehti kirjoitti ilmestymisensä loppuun saakka. Nämä ongelmat kuitenkin jäivät saksalaisten itsensä ratkaistaviksi miehityksen päättyessä.

Tutkielmassa käsitellään Neuvosto-Viron pioneerijärjestön ja Suomen Demokratian Pioneerien Liiton (SDPL) välisiä suhteita vuosina 1955–1968. Työn keskeisin kysymys koskee sitä, minkälaista ideologista sekä toiminnallista kanssakäymistä oli Neuvosto-Viron pioneerijärjestön ja Suomen Demokratian Pioneerien Liiton välillä. Ja ennen kaikkea mitä kanssakäymisellä haettiin sekä minkälaisiin tuloksiin lopulta päästiin? Tutkimuksessa haetaan myös vertailevilla ja lähdekriittisillä tutkimusmenetelmillä vastausta kysymykseen, millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä oli poliittisesti vastakkaisiin leireihin kuuluneiden maiden pioneerijärjestöjen toimintojen ja toimintaperiaatteiden välillä. Oliko pioneerisuhteissa mahdollisesti havaittavissa ylä- tai alamäkiä tutkimuksessa asetetulla ajanjaksolla, ja nousiko pioneerijärjestöissä vuosien kuluessa esille tiettyjä henkilöitä, jotka toimillaan edistivät kanssakäymistä Suomen ja Neuvosto-Viron varhaisnuorison välillä? Työn alkuperäislähteinä ovat molempien pioneerijärjestöjen dokumenttiaineistot. Neuvosto-Viron pioneerijärjestön aineistosta käytetään kolmea asiakirjakokonaisuutta: Neuvosto-Viron Komsomolin keskuskomitean kouluosastoa, Neuvosto-Viron pioneerijärjestön neuvoston byroon sekä saman järjestön neuvoston täysistunnon pöytäkirjoja. Tutkimuksessa on käytetty SDPL:n kansainvälisen jaoston kirjeistöä, SDPL:n toimintasuunnitelmia, monisteita ja kirjeitä, liittotoimikunnan sekä työvaliokunnan pöytäkirjoja. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi pioneerijärjestöjen taustoja ja toimintamahdollisuuksia omissa maissa. Työssä on pidetty jatkuvasti esillä yleistä historiallista kehystä, joka on sidottu pioneerijärjestöjen arkeen. Vuosien saatossa tapahtuneet valtuuskuntien vierailut, kirjeenvaihtotoiminnan alkaminen sekä kaikenlainen muu yhteydenpito tulevat esille työn luvuissa kronologis-temaattisesti. Tutkimus on käsiteltyjen lähteiden valossa avannut Suomen ja Neuvosto-Viron varhaisnuorison välille uuden ”sillan”, joka on ollut unohdettuna historian lehdille menneinä vuosikymmeninä. Aluksi ”sillanrakentaminen” Suomenlahden yli kahden ”edistysmielisen” varhaisnuorisojärjestön välille tapahtui pioneerien välisellä kirjeenvaihdolla. Kirjeenvaihtotoveruus ei kadonnut unholaan edes valtuuskuntien Neuvosto-Viron-matkojen alettua 1950-luvun toisella puoliskolla. Kesti huomattavan kauan ennen kuin SDPL saattoi puhua yhteistyöstä Neuvosto-Viron pioneerijärjestön kanssa ja näkymätön ystävyys tuli näkyväksi. Neuvosto-Viro oli Suomelle kuin ”sillanpääasema”, josta oli mahdollista saada pioneeritietoutta sekä ystäviä. Samalla Suomi oli Neuvosto-Viron pioneerijärjestölle portti länteen, jossa kourallisen verran neuvostovirolaisia pioneereja tai pioneeriohjaajia vieraili vuosittain joko Neuvostoliiton tai Neuvosto-Viron valtuuskunnissa. Harmittomasta kanssakäymisestä olikin vuosien saatossa kehittynyt toimiva ystävyyden ”silta” Suomen ja Neuvosto-Viron pioneerijärjestöjen välille.

Tutkielman kohteena on Kainuussa sijaitsevan Paltamon kahdentoista rantakylän muisteltu muutos 1940–1960-lukujen välisellä ajalla nuottakalastuksen kautta tarkasteltuna. Tutkimuksen tieteenfilosofinen pohja on sosiaalinen konstruktivismi. Pääajatuksena on, että muistelu on sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettua. Tutkimusmenetelmäni on muisteluaineiston kvalitatiivinen analyysi. Aineisto on osa keräämääni Nuotta-apajilla -haastatteluaineistoa, käytän aineistosta 26:n informantin haastatteluja. Keskeiset käsitteet ovat muistelu, yhteisö, sekä kulttuurinen mallitarina. Kysyn, miten haastateltavat muistavat kyläyhteisönsä muutoksen 1940–1960-luvuilla nuottakalastuksen työmuodon kautta. Tarkastelen, millä eri tavoin yhteisöstä muutoksessa puhutaan ja yhteisöä arvotetaan muistoissa. Analysoidessani muistelua yhteisöstä käytän narratiivisen tutkimuksen työkalua, kokemuskerrontaa. Erittelen tarkemmin nuottauksen muistettua muutosta nuottakalastuksen sosiaalisen, ekologisen, taloudellisen ja teknisen komponentin kautta. Aineiston ja tutkijan vuoropuheluna konstruoituu tarina nuottakalastuksen päättymisestä ja kyläyhteisöjen muutoksesta. Johtopäätökseni on, että kulttuurinen mallitarina korostuu muutoksen muistelussa, koska kyseessä on menneen päätöksentekostrategian arvotus.

Taidemaalari Rafael Wardi (s. 1928) tunnetaan parhaiten koloristisista maalauksistaan ja keltaisesta väristään. Hänet muistetaan myös sairauden ja vanhuuden esiin nostamisesta 1990-luvun lopulla sekä muotokuvaperinteen rikkomisesta presidentti Tarja Halosen muotokuvalla vuonna 2002. Selvitän pro gradussani Rafael Wardin taiteellisia lähtökohtia ja henkistä taustaa sekä tarkastelen hänen taiteensa kehitykseen vaikuttaneita asioita. Asetan Wardin hänen oman aikansa historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Tutkin hänen kotitaustaansa, opiskeluaikaansa matkoineen sekä 1940-50 -lukujen modernismin merkitystä Wardin taiteelle. Kartoitan myös juutalaisen kulttuurin perinnön vaikutusta hänen tyylinsä ja töidensä sisällön syntyyn. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat olleet Wardin maalaukset koko hänen uransa ajalta. Lähteinä olen käyttänyt aikalaisten kriitikkojen kirjoituksia, näyttelyluetteloita, Wardista kirjoitettuja kirjoja, hänen omia tekstejään sekä modernismiin ja juutalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta. Varsinainen modernismi saapui Suomeen abstraktina taiteena 1940-luvun lopulla, ensin lähinnä konkretismin muodossa. Ranskalaistyylisestä maisema- ja asetelmamaalauksesta muodostui Suomen taiteeseen sotien jälkeen toinen modernistinen suunta, jolle oli tyypillistä puoliabstrakti ilmaisu sekä lyyrinen värienkäyttö. Maire Gullichsen teki suomalaisen modernin taiteen hyväksi merkittävän työn. Hän perusti Helsinkiin Pariisin mallin mukaisen Vapaan taidekoulun vuonna 1935, jossa Wardi opiskeli vuosina 1947-48. Wardi on Suomen taidetta uudistaneen modernismin kasvattama, Vapaa taidekoulu antoi hänelle värit sekä formalistisen idean. Wardi poimi modernismista asioita – kuten ei- luontoa jäljittelevän ilmaisun – joita hän käytti välineinä saadakseen tuotua esiin oman sanottavansa. Postmodernit suuntaukset kuten uusekspressionismi eivät ole vuosikymmenten saatossa vaikuttaneet Wardin taiteeseen. Hän on yhä modernisti ja se näkyy hänen töidensä kolorismissa sekä abstraktiin ilmaisuun perustuvassa sommittelussaan. Wardi on lähtöisin juutalaisesta perheestä. Kaksi vanhaa sukua, isän puolen venäjänjuutalainen sekä äidin perheen edustama baltialainen hasidistinen perinne loivat Wardin lapsuudenkotiin vahvan ortodoksijuutalaisuuden ja moninaisuuden tradition. Aikuisena Wardi ei ole ollut tapoja noudattava uskovainen, mutta juutalalaiset arvot elävät ja tulevat esiin hänen taiteessaan erityisenä valona, ekspressiivisyytenä, omaleimaisena mielikuvituksena sekä kokonaisvaltaisena suhtautumisena ympäröivään maailmaan – eräänlaisena sosiaalisena myötätuntona. Juutalaisuus on antanut hänen taiteeseensa hengen, sisällön. Wardin työskentelyssä on olennaista tunteiden ilmaisu, hän rakentaa niiden herkkyyden, voiman ja dynamiikan valosta ja väreistä. Wardin kolorismiin ei ole kuitenkaan riittänyt pelkkä tunne, tueksi on tarvittu tieto ja välineet; taiteen pitkä historia ja modernismi.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pro gradu –tutkielmani käsittelee Yhdysvaltojen vientikieltopolitiikan vaikutusta Suomen ulkopoliittiseen toimintaympäristöön strategisten luonnonvarojen kauttakulun valossa vuosina 1950-1955. Suomen ja Yhdysvaltojen suhteita on yleensä tarkasteltu taloudellisten kysymysten valossa tai kylmän sodan suurvaltaproblematiikasta käsin. Tutkimukseni peruslähtökohta on vieraan vallan poliittisen lainsäädännön vaikutus Suomen taloudellisiin kysymyksiin. Nämä lait eivät sinänsä olleet Suomea sitovia, mutta poliittisista syistä katsottiin viisaammaksi mukautua niihin. Mikäli ne eivät vaikuttaneet haitallisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Käytännössä tämä asia kulminoitui muutamiin lyijyn, koboltin ja kuparin kolmansista maista Suomen kautta Neuvostoliittoon ja Puolaan tapahtuneisiin vientiyrityksiin. Näitä tapauksia tarkastelen tutkimuksessani. Johtopäätökseni on, että Suomi hyötyi lännen harjoittamasta Neuvostoliiton kauppasaarrosta. Suomi pystyi lisäämään vientiään Neuvostoliittoon ja suojelemaan kotimaan talouselämää läntisten yritysten kilpailulta. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kaupallista saartoa ja vientikieltopolitiikkaa koskevaa aineistoa ja Urho Kekkosen arkiston Yhdysvaltoja käsittelevää materiaalia. Yhdysvaltojen osalta tärkeimpänä aineistona on ollut keskustiedustelupalvelu CIA:n sähköinen arkisto. Muina lähteinä olen käyttänyt sekä kotimaista että ulkomaista tutkimuskirjallisuutta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa selvitetään Ylioppilaslehden suhtautumista kommunismiin vuosina 1950-1962. Lähtökohtana on se, että Ylioppilaslehti oli merkittävä opiskelijoiden ja yliopistopiirien mielipiteiden heijastaja ja sen kirjoituksista voi päätellä laajemminkin, mitä ylioppilaiden kulttuuripiirit ajattelivat kommunismista. Ylioppilaslehden piiristä on myös ponkaissut iso joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia ja merkittäviä kirjoittajia. Tavoitteena on siis tutkia Yliopilaslehden kautta, minkälaisia ajatuksia nouseva älymystö suomalaiseen yhteiskuntaan myöhemmin vei kommunismista ja kommunisminvastaisuudesta. Kommunismi on tutkielmassa käsitetty puolueita laajempana aatteellisena toimintana. Tärkeimmän lähteistön muodostavat tutkimusajankohtana ilmestyneet Ylioppilaslehdet, joiden kirjoittelua aikakauden tärkeimmistä sisä- ja ulkopoliittisista tapahtumista on tarkasteltu. Muuta ajan lehdistöä, aikalaiskirjallisuutta ja arkistomateriaalia on käytetty yleisen kulttuuri-ilmaston selventämiseen. 1950-luku on jäänyt historiantutkimuksessa sekä edeltäneen että seuranneen vuosikymmenen jalkoihin. Tutkimusajankohta oli Suomessa jälleenrakennuksen, rakennemuutoksen ja optimismin aikaa. Samalla maailma oli kuitenkin jakautunut kylmän sodan leireihin ja pelko ydinsodan vaarasta kasvoi. Ylioppilaslehden kirjoittelu heijasteli kaikkea tätä. Erityisesti yhteiskunnassa voimistuneet oikeistovirtaukset näkyivät Ylioppilaslehden sivuilla. Esimerkiksi Vapauden Akateeminen Liitto sai enemmän palstatilaa kuin sen painoarvo yhteiskunnassa edellytti. Kotimaisista uutistapahtumista keskeisimmiksi nousivat Urho Kaleva Kekkosen valinta Suomen presidentiksi vuonna 1956 sekä yleislakko samana vuonna. Monet kansainväliset tapahtumat herättivät myös suomalaisen ylioppilasmaailman. Korean sodassa Ylioppilaslehti asettui selkeästi tukemaan Etelä-Korean ja YK:n turvallisuusneuvoston puolta. Unkarin kansannousussa taas lehti asettui hyvin selvästi puolustamaan mieltään osoittavaa kansaa ja tuomitsi Neuvostoliiton toiminnan kansannousun nujertamiseksi. Neuvostoliitto poliittisena järjestelmänä sekä osana venäläistä kulttuuria alkoivat kiinnostaa Ylioppilaslehden kirjoittajia yhä enemmän. Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmä herätti hämmennystä ja tuntui olevan vaikeasti ymmärrettävä monelle kirjoittajalle. Arvostelevaa kirjoittelua esiintyi, mutta varsinaista ryssävihan kylvämistä ei Ylioppilaslehden sivuilta löytynyt. Ylioppilaslehti antoi sivuillaan tilaa hyvin monenlaisille käsityksille kommunismista. Välillä sanailu oli hyvinkin värikästä, mutta mitään johdonmukaista kommunismia vastustavaa tai sitä puolustavaa linjaa ei lehdestä voi löytää. Tutkimusajankohdan loppupuolella alkoi olla merkkejä nousevasta kulttuuriradikalismista, jonka keskeisenä foorumina Ylioppilaslehti myöhemmin toimi. 1950-luku ja 1960-luvun alku olivat kuitenkin vielä Ylioppilaslehdelle poliittista etsikkoaikaa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielman päämääränä on avata ostajaintarkkailun aikaisten alkoholiolojen historiaa naisten näkökulmasta ja naisten roolia osana alkoholikulttuuria 1940- ja 1950-lukujen Suomessa. Eri näkökulmia vertailemalla tarkastellaan ennen kaikkea sitä, mitä on pidetty naisille mahdollisena tai tyypillisenä alkoholikäyttäytymisenä ja toisaalta sitä, minkälainen toiminta on rikkonut näitä odotuksia. Teoreettisena apuvälineenä toimii ruotsalaisen Yvonne Hirdmanin kehittelemä käsite sukupuolisopimuksesta, jolla hän tarkoittaa sellaisia tiettynä aikana esiintyviä sosiaalisia normeja, mielikuvia ja käytäntöjä, jotka koskevat sukupuolten paikkaa, toimia ja ominaisuuksia yhteiskunnassa. Tarkastelun perustana toimii kolme aineistokokonaisuutta, joiden tarkoituksena on tuoda eri näkökulmia aikakauden naisten alkoholinkäyttöön liittyvään ajatteluun. Näitä ovat alkoholipolitiikan asiantuntijoiden keskusteluareenana toiminut lehti Alkoholiliikkeen Aikakauskirja, raittiusliikkeen keskeisen järjestön Raittiuden Ystävien äänenkannattajana toiminut lehti Kylväjä sekä Kansanrunousarkiston ja Alkon vuonna 1977 yhteistyössä järjestämän alkoholiaiheisen perinnekilpakeruun aineisto, joka toimii ennen kaikkea naisten omien kokemusten esiintuojana. Aineistojen perusteella aikakaudelle tyypillisimpiä odotuksia naisille kuuluvasta roolista osana alkoholikulttuuria olivat itsestään selvänä pidetty oletus naisten raittiudesta sekä kodin ja yhteiskunnan siveellisenä ja moraalisena voimana toimimisesta. Naisen paikka yhteiskunnan yksityisessä sfäärissä ja sen hallitsijana nähtiin alkoholikulttuurissa usein myös oletuksena mahdollisuudesta miesten alkoholin käytön kontrollointiin. Naisten oman kokemuksen ja osittain lehtikirjoittelunkin mukaan tämä yleinen odotus vaikutti kuitenkin todellisuudessa olevan välillä toiveenomaista ajattelua. Raittiusliikkeen ja alkoholipolitiikan asiantuntijoiden käsitysten mukaan naisten väkijuomien käyttö oli myös mitä suurimmassa määrin poikkeuksellista ja ilmiö väritettiin varsin mustavalkoisesti. Kunnon naisten tuli olla sukupuolelleen ominaisesti raittiita, mutta alkoholinkäyttäjinä naiset leimaantuivat nopeasti alkoholisteiksi tai moraaliltaan kevytkenkäisiksi. Erityisesti humalajuomista paheksuttiin avoimesti ja surkeita tarinoita käytettiin varoittavina esimerkkeinä. Sen sijaan muistitiedon valossa vaikuttaa siltä, että sotien jälkeisessä Suomessa naisille oli kuitenkin mahdollista tietyissä tilanteissa tai tietyin ehdoin nauttia alkoholia, esimerkiksi onnittelumaljoina juhlissa tai hienommassa seurassa. Viinan käyttö lääkkeenä oli myös naisille tuttua. Naisten alkoholikäyttäytymistä koskevat odotukset tuntuivat olevan varsin yhtenäisiä. Kuitenkin aineistoissa esiintyi toivotusta sukupuolisopimuksen naiselle asettamasta alkoholinkäyttöön liittyvästä roolista poikkeavaakin käytöstä. Erityisesti tämä näkyi naisten yleistyneinä juopumuspidätyksinä ja raportteina muuttuneesta ravintola- ja juhlakäyttäytymisestä. Raittiuslehdestä välittyi kokonaisvaltaisempi kuva uudenlaisen naisroolin ilmestymisestä sotien jälkeisessä Suomessa. Tämä vaikutti olevan voimakkaan kaupunkilainen ja ennen kaikkea pääkaupunkilainen ilmiö, ja käsitystä tukivat myös kaupunkilaisten naisvastaajien esille tuomat kokemukset.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityön ammatillisuuden käsitteellistämistä 1950–60-lukujen taitteessa ammattilehtien muodostaman aineiston avulla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten sosiaalityön ammatillisuutta aineistossa käsitellään, käsitteellistetään ja tuotetaan. Lisäksi tutkitaan sitä, voiko näistä ammatillisuuden käsitteellistyksistä hahmottaa sukupuolen ja ammatillisuuden välistä suhdetta. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenäni tutkimuksessa on ontologinen konstruktionismi, ja Sosiaalityö-lehtien kirjoituksien nähdään osaltaan olleen luomassa kuvaa sosiaalityön ammatillisuudesta. Aineistokorpuksen muodostavat vuosien 1958–1963 Sosiaalityö-lehdet, joista aineistoksi on valittu sosiaalityön ammatillisuutta käsittelevät tekstit. Aineiston analyysiin käytetään teemoittelua ja muodostetaan kolme teemaa: sosiaalityön ammatti, sosiaalityön rajapinnat ja tieteellisyys. Analyysin mukaan sosiaalityöstä luodaan kuvaa ammattina, joka on aktiivisesti pyrkimässä saavuttamaan profession kriteereitä. Sosiaalityön ammatillisuuden kuvaamistavoissa voi tulkita uuden ja vanhan ammatillisuuden käsitteellistämistavan vaihtelua. Sosiaalityön rajapintoina tarkastellaan suhdetta terveydenhuoltoon, terapeuttiseen orientaatioon ja sosiaalihuoltoon. Sosiaalityön ja terveydenhuollon rajaa käsitellään usein yhtymäkohtien kautta. Suhteessa sosiaalihuoltoon perustellaan virkamiehinä toimivien sosiaalityöntekijöiden tarve järjestelmän nykyaikaisuuden vaatimuksilla. Sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan tieteellistä ajattelua ja objektivisuutta. Sosiaalityön tietoperustaa etsitään yleensä joko yhteiskuntatieteistä tai sitten sosiaalityöstä löydettävissä olevasta tiedosta, jota lähestytään käytännön ja teorian vuoropuhelun kautta. Akatemisoituminen määritellään tavoiteltavaksi mutta ei itseisarvoksi. Sosiaalityön ammatillisuuden käsittely aineistossa on hyvin sukupuolineutraalia. Tämän takana voi nähdä modernin professionalismin ideologian, jossa ammatillisuutta pidetään sukupuolettomana. Tieteellisyyden korostamisen voi tulkita olevan tärkeä tapa rakentaa sosiaalityöstä kuvaa, jossa sosiaalityön yhteydet vapaaehtoisuuteen, hyvään sydämeen ja naiseuteen on siirretty syrjään. Sosiaalityön ammatillisuutta käsitellään myös vapaaehtoisen auttamistyön sijaan suhteessa lautamiesten tekemään työhön. Sosiaalityöntekijöiden vertailun vanhaan arvostettuun professioon, erityisesti lääkäreihin, jonkin naisvaltaisen hoivatyön ammatin sijaan voi nähdä olevan ammattikunnalle kulttuurisesti kannattavaa. Sosiaalityöstä pyritään rakentamaan professiota muiden arvostettujen professioiden rinnalle sellaisten kuvausten kautta, joilla on ollut mahdollista saavuttaa arvostusta.

In my study of architecture, I have surveyed the interior of the apartment from the perspective of colouration, in Finland from 1948 to 1955. My study comprised traditionally considered high-cultured architecture — legitimate architecture — and architecture representing the everyday, which does not have the status of legitimate architecture. My research into this subject adopted a material based approach, with qualitative research methods and applied with a theory-guided content analysis. The periodicals Arkkitehti and Kaunis Koti formed the central content of my study, representing legitimate and popular architecture from the post-war reconstruction period. On the basis of this material, I compiled a depiction of the colouration of the home during the postwar reconstruction period. In addition, I studied the use of colours in legitimate and popular architecture during that period. There has been no previous systematic depiction of the interiors of the home in Finland. The presupposition of my study was that during the post-war reconstruction period, the colour preferences of architects and the general public neared. During the post-war reconstruction period, the attention of most architects was directed towards the living conditions and needs of the general public. The primary focus of architects was in housing. This was due to the large number of homeless people requiring housing after the war. From the basis of functionalism, the discourse on the social content of architecture created the foundation for building planning during the post-war reconstruction period. In the material examined in this study, colour was identified with happiness. Nature connected the Finnish people. Even in the urban setting, the experience of nature was considered important. The multihued greenery of the window shelf present in almost every living room was one display of "the living spirit" of nature brought into the urban apartment. During the post-war reconstruction period, colouration of interiors was not homogenous. The composition of the colouration, and the ways in which colour were used, changed according to the room type. The over-arching concept in the colouration of the rooms was that of a purposeful aesthetic. The changes were connected with the development phase of the room type, its contents, as well as the importance of the space in comparison to the entirety of spaces in the apartment. In addition to the colouration change between room types, some of the apartment furnishings and their colouration changed noticeably during the post-war reconstruction period. The importance of good taste was also emphasised in different ways in different room types. In the colouration of older, established room types issues of good taste were often raised, and the interior was constructed on the basis of critique of previous interior design colourations. In connection with newer room types, such as the kitchen and the children’s room, a purposeful aesthetic was at the forefront and good taste was hardly talked about, since colouration was not given as a value in relation to what had come before. Dissymmetry of colouration was common for all home interiors. The dissymmetry was derived from the modernity principle of embracing the new and forbidding the traditional. Personal observations in the use of associative and dissociative names for colours, displays Bourdieu’s conception of good taste, represented in the formation of legitimate taste and popular taste. However, the criticism of Shusterman displays well, that this is a definition derived from high-culture, which is already value-ridden. The romantic period during the post-war reconstruction period, the content of which is understandable also from a popular viewpoint, showed clearly in the works of the architects. For many architects, the period remained short. From the perspective of Bourdieu, it can be thought that legitimate taste had for a moment neared popular taste. The "blue flower of romantic thought" did not blossom for long and the taste representing legitimate, rational thought regained its position. According to my supposition, the taste of popular and high-culture had nonetheless, momentarily neared. Tiivistelmä Arkkitehtuurin alaan kuuluvassa tutkimuksessani, tarkastelen asunnon sisustusta värityksen näkökulmasta Suomessa vuosina 1948—1955. Tarkastelussani rinnakkain ovat perinteisesti korkeakulttuurina pidetty rakennustaide, legitiimi arkkitehtuuri, ja arjen käytäntöjä edustava arkkitehtuuri, jolla ei ole legitiimin arkkitehtuurin statusta. Tarkastelen tutkimusaihettani aineistolähtöisesti laadullisen tutkimuksen keinoin teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Arkkitehti-lehti ja Kaunis koti -lehti muodostavat tutkimukseni keskeisen aineiston jälleenrakennuskauden legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin ilmentäjinä. Tutkimuksessani kokoan aineistoon perustuvan kuvauksen jälleenrakennuskauden kodin värityksestä sekä tutkin tuon ajan legitiimin ja populaarin arkkitehtuurin värinkäyttöä. Kodin tilojen värityksestä ei ole aiemmin laadittu systemaattista kuvausta Suomessa. Tutkimukseni esioletuksena oli, että jälleenrakennuskaudella arkkitehtien ja suuren yleisön kodin värinkäyttöön liittyvät mieltymykset olivat lähellä toisiaan. Jälleenrakennuskaudella arkkitehtikunnan huomio oli kohdentunut suuren yleisön elinoloihin ja tarpeisiin. Arkkitehtikunnan suunnittelutehtävän painopiste oli asuntotuotannossa, sillä suuri määrä sodan jälkeen kodittomiksi jääneitä oli asutettava. Funktionalismin pohjalta käyty keskustelu arkkitehtuurin sosiaalisesta sisällöstä loi pohjaa jälleenrakennuskauden asuntosuunnittelulle. Aineistossani väri vertautui iloisuuteen. Luonto yhdisti suomalaisia. Kaupunkiympäristössäkin luontokokemusta pidettiin tärkeänä. Kodin sisustuksessa lähes poikkeuksetta esiintynyt olohuoneen kukkaikkuna oli yksi osoitus kaupunkiasuntoon tuodusta luonnon "elävästä hengestä". Jälleenrakennuskauden kodin sisustuksen väritys oli epäyhtenäinen. Värityksen sisällöt ja tavat käyttää väriä vaihtelivat huonetyypeittäin. Yhdistävänä yläkäsitteenä huonetilojen värityksessä oli tarkoituksenmukaisuuden estetiikka. Vaihtelut liittyivät huonetyypin kehitysvaiheeseen ja sisältöihin sekä tilalle annettuun painoarvoon asunnon huonetilojen kokonaisuudessa. Huonetyypin värityksen keskinäisen vaihtelun lisäksi osa kodin tilojen sisustuksista ja niiden värityksistä muuttui selvästi jälleenrakennuskauden kuluessa. Myös hyvän maun merkitystä korostettiin eri tavoin eri huonetyypeissä. Vanhempien, jo vakiintuneiden huonetyyppien sisustuksen värityksessä hyvä maku otettiin usein esiin ja hyvän maun mukainen sisutus rakentui aiempien sisustustyylien värityksen kritiikin kautta. Uudempien huonetyyppien, kuten keittiön ja lastenhuoneen, yhteydessä tarkoituksenmukaisuuden estetiikka oli etusijalla eikä hyvästä mausta puhuttu juuri lainkaan, sillä väritystä ei arvotettu suhteessa aiempaan. Värityksen epäsymmetrisyys oli yhteistä kaikille tarkastelemilleni kodin tilojen värityksille. Epäsymmetria ilmensi moderniteettiin sisältyvää ajatusta uudesta ja tradition kieltämisestä. Havaintoni assosiatiivisten ja ei-assosiatiivisten värinnimitysten käytöstä havainnollistaa Bourdieun ajatusta hyvää makua edustavan legitiimin maun ja populaarin maun muodostumisesta. Shustermanin kritiikki tuo kuitenkin hyvin esiin korkeakulttuurin piiristä lähtevän määritelmän, joka jo lähtökohtaisesti on arvovarautunut. Jälleenrakennuskauden romanttinen ajanjakso, jonka sisällöt olivat ymmärrettäviä myös populaarin näkökulmasta, näkyi selvästi arkkitehtien tuotannossa. Jakso jäi monen arkkitehdin kohdalla lyhytaikaiseksi. Bourdieu’n näkökulmasta voi ajatella, että legitiimi maku oli hetkellisesti lähentynyt populaaria makua. Jälkikäteen katsottuna arkkitehdit ovat tulkinneet maun rämettyneen väliaikaisesti. "Romantiikan sininen kukka" ei kovin pitkään ehtinyt kukkia, ja legitiimiä rationaalia linjaa edustanut maku valtasi asemansa takaisin. Esioletukseni mukaisesti populaarin ja korkeakulttuurin maku olivat silti hetkellisesti lähentyneet toisiaan.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee Neuvostoliitosta Suomeen tulleita luvattomia rajanylittäjiä eli ns. loikkareita vuosina 1949–59. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin, montako rajanylittäjää Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi kymmenen vuoden aikana ja mitkä olivat loikkausten syyt. Edelleen tutkielman tarkoitus on valaista, mikä oli Suomen valtiojohdon ja viranomaisten suhtautuminen loikkareihin ja millä tasolla päätökset palautuksista tai oleskeluluvista todellisuudessa tehtiin, poliittisella vai virkamiestasolla. Mikä oli loikkaripolitiikan linja ja muuttuiko se ajan myötä? Mitkä tekijät vaikuttivat mahdolliseen lupaa jäädä Suomeen tai Neuvostoliittoon palautukseen? Tutkimus pyrkii kuvaamaan myös suomalaisten yksityishenkilöiden ja idästä tulleiden rajanylittäjien kohtaamisia sekä tekemään lopuksi yhteenvedon siitä, miten kansalaiset suhtautuivat outoihin itäloikkareihin. Tutkielma osoittaa, että kymmenen vuoden aikana Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi 43 henkilöä, jotka edustivat montaa eri kansallisuutta. Vuosina 1949–59 Suomeen loikanneista henkilöistä n. puolet oli todellisia pakolaisia ja n. puolet Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämiä vakoilijoita. Vakoilutoiminta keskittyi vuosiin 1952–56. Tällöin Suomeen saapuneista 23 loikkarista todellisia pakolaisia oli vain kaksi tai kolme. Syyt Neuvostoliiton harjoittamaan vakoiluun liittyivät kylmän sodan kiristymiseen sekä Neuvostoliiton sisäisen ideologisen ja poliittisen valvonnan tiukkenemiseen. Osasyy vakoilijoiden Suomeen ilmestymiseen liittyi suojelupoliisin toimintaan yhteistyössä Englannin tiedustelupalvelun kanssa. Vuosina 1953–55 suojelupoliisi luovutti brittitiedustelupalvelulle kolme loikkaria. Vakoilijoina lähetettyjä loikkareita ei enää vuoden 1956 jälkeen juurikaan saapunut Suomeen. Syynä olivat vakoilutekniikan kehittyminen, neuvostodiplomaattien entistä aktiivisemmat yhteydenotot suomalaisiin päättäjiin ja vaikuttajiin sekä ilmeisesti myös suojelupoliisin ja Englannin tiedustelupalvelun yhteistyön loppuminen loikkarien välityksen osalta 1955 syksyllä. Suomen valtiojohdolle ja virkamiehille luvattomat rajanylittäjät muodostivat ulkopoliittisen ongelman, joka pyrittiin hoitamaan julkisuudelta piilossa. Loikkareista 22 palautettiin takaisin Neuvostoliittoon - kymmenen sai luvan jäädä Suomeen. Päätökset loikkareiden kohtalosta tehtiin hallitustasolla kunnes presidentti Kekkonen v. 1959 yöpakkaskriisin jälkimainingeissa puuttui päätöksentekoon. Kymmenen vuoden aikana varsinaista omaksuttua linjaa Suomen loikkaripolitiikassa ei syntynyt, vaan jokainen loikkaus käsiteltiin omana tapauksenaan. Suomesta Neuvostoliittoon palautetun 22 loikkarin lukumäärä olisi tutkimusajankohtana ollut suurempi, elleivät Suomen kansalaiset olisivat auttaneet viittä loikkaria jatkamaan matkaansa Suomen läpi Ruotsiin. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty alkuperäislähteistä suojelupoliisin ja ulkoasiainministeriön arkistomateriaalia sekä loikkareista käsittelevää kirjallisuutta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielman aiheena on Suomen ulkomaankauppa. Tutkielma kohdistuu yleisesti ulkomaankaupan vaihtosuhteeseen ja erityisesti sitä kuvaavassa indeksissä vuosina 1946–1956 tapahtuneeseen nopeaan nousuun. Vaihtosuhdetta kuvaavan indeksin nousua tutkitaan analysoimalla sen muodostavien tekijöiden muutoksia. Aineiston muodostavat Tilastollisen päätoimiston ulkomaankaupan hintaindeksit. Vaihtosuhteen keskimääräinen taso nousi vuosina 1946-1956 noin 30 prosenttia eikä ole laskenut enää aiemmalle tasolle. Vaihtosuhteen pysyvä nousu on harvinainen ilmiö. Tutkimielmassa vastataan kysymykseen mikä aiheutti vaihtosuhteen nopean nousun. Ulkomaankaupan vaihtosuhde on vienti- ja tuontihintojen suhde. Vaihtosuhdetta kuvataan yleensä indeksinä. Tässä tutkitaan vienti- ja tuontihintaindekseistä laskettua vaihtosuhdetta. Koska tutkimuskohteena on tiettyjen hintaindeksien suhde, selvitetään miten indeksejä ja erityisesti hintaindeksejä on laskettu. Tämän yleisemmän indeksiosuuden jälkeen keskitytään ulkomaankaupan hintaindekseihin ja niiden laskentatapoihin sekä erityisesti eri tahojen laskemiin ulkomaankaupan hintaindekseihin. Vuosina 1946-1948 sekä vienti- että tuontihintaindeksit nousevat. Vientihintaindeksille on vain kaksi alaindeksiä Paperivanuke, pahvi ja paperi sekä puutavarat. Nämä muodostavatkin 86 % vientihintaindeksistä ja vastaavat myös hyvin 1940-luvun loppupuolen viennin jakaumaa. Vuosina 1946–1948 erityisesti paperivanukkeen, pahvin sekä paperin hinnat nousevat, mutta ne myös laskevat vuonna 1949. Kaiken kaikkiaan vienti- ja tuontihinnat nousivat yhtä paljon vuosina 1946–1949. Vuoden 1949 alusta seuraavan vuoden keskivaiheille tuontihinnat nousevat jopa vientihintoja nopeammin, mutta syksyllä 1950 ja erityisesti seuraavana vuonna vientihinnat nousevat hurjasti, nostaen myös vaihtosuhteen lähes 50 % korkeammalle kuin vuonna 1949. Tämä nopea nousu oli ns. Korean suhdanteen aiheuttamaa. Suhdanteen päätyttyä hinnat myös laskivat rajusti vuoden 1952 alkupuolella. Vaihtosuhde jää vuosiksi 1952–1956 noin 20 % korkeammalle verrattuna vuoteen 1949. Vaihtosuhteen nopean nousun vuosina 1946–1956 aiheutti Suomen perinteisten vientituotteiden eli puutavaran ja paperivanukkeen suotuisa hintakehitys maailmanmarkkinoilla.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee työväen kesämajakulttuurin syntymistä ja kehittymistä Helsingin Vasikkasaaressa ajanjaksona 1945-1964. Työn tarkoituksena on selvittää miten Vasikkasaaren kesämajakulttuuri syntyi, miten se organisoitui ja millaisia ominaispiirteitä se sai. Ilmiön taustana nähdään porvariston huvilakulttuuri sekä samalla kysytään millaiseksi työväen kesänviettokulttuuri muodostui suhteessa siihen. Tutkimushypoteesi on huvilakulttuuriin liittynyttä privatisaatiota ja toisaalta kesämajakulttuuriin liittynyttä yhteisöllisyyttä erotteleva. Aineistona on käytetty Kansan Arkiston Vasikkasaarta käsitteleviä asiakirjoja (osa SKDL:n Helsingin kunnallisjärjestön arkistoa) sekä seitsemää aiheeseen liittyvää henkilöhaastattelua. Metodina on käytetty suurimmaksi osaksi muistelukerronnan tulkintaa. Siten suuri osa työn lähteistä on syntynyt haastattelijan ja haastateltavan vuorovaikutuksena. Työssä on pyritty esittämään paljon asioita pelkistetysti haastatelvien omalla äänellä ja tehty niitten pohjalta kysymyksiä ja johtopäätöksiä, pitäen kuitenkin mielessä aineiston subjektiivisuus. Vasikkasaaren kesämajakulttuuri syntyi 1945 SKDL:n vuokrattua saaren pohjoispuolen työväen ja etenkin järjestöväkensä pääasialliseksi kesänviettokohteeksi. Saareen muodostui 1950-luvun alkuun mennessä tiivis kesämajayhteisö, joka muodosti oman saaritoimikuntansa, edisti yhteisiä asioita saaressa talkoilla sekä järjesti mm. juhlia ja järjestöväen urheilukilpailuja. Keskeisimpiä saareen vetäviä tekijöitä olivat vastapaino raskaalle arkiselle työnteolle sekä puhdas ympäristö, mutta myös mökin vuokran halpuus ja saaren läheinen sijainti vaikuttivat asiaan. Majan vuokraajan tuli olla SKDL:n tai sen jäsenjärjestöjen jäsen. Meri, puhdas ympäristö sekä poliittisesti samanhenkiset ihmiset loivat saaresta yhteisön, johon liittyvää kesänviettoa voidaan pitää tuntuvana parannuksena elinoloissa ahtaisiin ja likaisiin kaupunkioloihin tottuneelle SKDL:n työväelle. Pääpaino saarielämässä olikin rentoutumisessa ja vastapainon hakemisessa työnteolle ja kaupunkielämälle. Tyytyväisyys saarta kohtaan korostui kaikissa haastatteluissa. Saarielämään liittyi kuitenkin myös useita rajoituksia. Jo itse saari oli jaettu kahtia piikkilanka-aidalla, toisella puolella oli Valtion virkailijoiden liiton kesänviettoalue eikä aitaa saanut ylittää. Rajoitukset tulivat vastaan myös saarta ympäröineellä merialueella sen ollessa suurelta osin puolustusvoimien hallussa. Tutkimusajankohtani päättymistä merkitsee valtion ja kaupungin välinen aluevaihtosopimus 1964, jossa saari siirtyi valtiolta kaupungille ja samalla suurimman osan mökkiläisistä piti purkaa mökkinsä tai siirtää ne uudeksi kesänviettopaikaksi osoitettuun Hanskiseen Sipoon saaristoon. Vasikkasaaren kesämajayhteisö kuvastaa sitä miten kesämajakulttuurissa ei ollut kyse huvilakulttuurin imitoimisesta vaan ne muodostuivat omanlaisikseen yhteisöiksi. Porvaristo loi huvilakulttuurillaan omanlaisensa kesänviettotavan ja työväestö kesämajoillaan oman vastaavansa. Voimakkaat rajoitukset sekä korostunut yhteisöllisyys olivat ne keskeisimmät tekijät, jotka erottivat Vasikkasaaren kesämajakulttuurin porvariston huvilakulttuurista.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimusaiheenani on Suomen ja Neuvostoliiton väliset kauppasopimusneuvottelut vuodelle 1950 sekä ensimmäinen runkosopimus vuosille 1951—1955. Tarkoituksenani on ollut tuoda esiin kaikki oleelliset Suomen ja Neuvostoliiton välisten kauppasopimusneuvotteluiden pysähtymiseen sekä neuvotteluiden uudelleen käynnistymiseen vaikuttaneet tekijät. Kauppasopimusneuvottelut vuoden 1950 tavaranvaihdosta pysähtyivät oikeastaan ennen kuin ne olivat edes päässeet käyntiin marraskuussa 1949. Myöskään muiden maiden kauppasopimusneuvottelut eivät edenneet, vaan kauppavaltuuskunnat odottelivat Moskovassa toimettomina. Neuvostoliitto viivytti varsinaisten kauppasopimusneuvotteluiden alkamista useilla kuukausilla, koska Neuvostoliitolla ei ollut pakottavaa tarvetta kauppasopimuksille, toisin kuin Suomella. Suomi ei ollut omavarainen valtio, joten sen oli ostettava tarvikkeita ulkomailta. Suuri osa tutkijoista on lähtenyt siitä, että Neuvostoliitto viivytti vuoden 1950 kauppasopimusneuvotteluita Suomen sisäpolitiikkaan liittyvistä syistä. Ylipäänsä Suomen ja Neuvostoliiton suhde on nähty Suomessa eräänlaisena erityissuhteena, jossa ei ole kylliksi huomioitu kansainvälispoliittista kokonaisuutta. Olen halunnut tutkielmassani tuoda esiin kansainvälispoliittisten tekijöiden merkityksen ja kylmän sodan asettamat reunaehdot. Suomi oli kuin pisara meressä Neuvostoliiton näkökulmasta. Neuvostoliitto keskittyi sen kannalta tärkeämpiin asioihin, koska samaan aikaan maailmalla tapahtui oleellisia muutoksia. Syksyllä 1949 Kiina oli liittynyt kommunististen maiden joukkoon ja kantoi siten oman kortensa kekoon kommunistien maailmanvallankumouksen osalta. Stalinin ja Mao Zedongin suhteet eivät olleet ongelmattomat, joten Stalin käytti runsaasti aikaa päästäkseen selville Maon aivoituksista. Myös Korean pohjoisosissa taistellut sissiliike Kim Il Sungin johdolla halusi levittää kommunistisen ideologian Korean eteläosiin Stalinin tuen avulla. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kauppasopimusneuvotteluita koskevia asiakirjoja ja Moskovan lähetystön raportteja. Muina lähteinä olen käyttänyt pääasiassa suomalaisten tutkijoiden aihetta käsitteleviä teoksia. Ulkoasianministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Johan Nykoppin muistelmateos Kauppaa ja diplomatiaa tarjoaa sisäpiiriläisen näkemyksen, koska Johan Nykopp oli Moskovassa alusta loppuun saakka neuvottelemassa kauppasopimuksia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassani tarkastelen, mikä sai Suomen lähtemään mukaan YK:n ensimmäiseen rauhanturvaoperaatioon Suezin kriisin yhteydessä. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että Suomi lähti mukaan operaatioon, jonka lopputuloksesta kenelläkään ei ollut varmuutta? Oliko Suomi lopulta valmis luopumaan sisäänpäinkääntyneisyydestään ja ottamaan aktiivisesti osaa kansainväliseen toimintaan? Tutkielmani on rajattu vuosiin 1947-1957. Suezin suomalaisten valvontajoukkojen sekä niihin liittyvän ulkopoliittisen päätöksenteon avulla tutkin sitä, kuinka Suomen YK-politiikka kehittyi YK-jäsenyyden alussa ja kuinka Suomen suhtautuminenYK:hon muuttui niiden kahdeksan vuoden aikana, jolloin jäsenyyttä odotettiin. Toinen maailmansota teki suomalaisista epäluuloisia muita valtioita kohtaan. YK oli suomalaiselle valtiojohdolle pitkään pelottava paikka, jossa oli suuri vaara joutua osaksi kylmän sodan ristiriitoja ja vastakkainasetteluja. Suomen tultua YK:n jäseneksi 15.12.1955 presidentti Urho Kekkonen kehotti Suomen YK-edustajaa G. A. Gripenbergiä pysyttelemään tarkkailijan roolissa sekä hakemaan tukea Pohjoismaiden ryhmästä aina, kun se oli mahdollista. Suomi pyrki mahdollisuuksien mukaan osoittamaan kuuluvuuttaan pohjoismaiseen ryhmään. Suezin valvontajoukkoihin Suomi lähtikin osana pohjoismaista ryhmää Norjan, Ruotsin ja Tanskan kanssa. Suomi oli näistä kuitenkin ainoa, joka vetäytyi operaatiosta vuoden jälkeen kolmen muun jatkaessa Lähi-idässä operaation loppuun saakka. Suezille lähtiessään Suomi ei tiennyt, mihin se lupautui ja mitä se voisi operaatiolla mahdollisesti saavuttaa. Suezille ajauduttiin presidentti Kekkosen mielestä kiitollisuudesta YK-jäsenyyttä kohtaan, mutta myös Suomen kokemattomuutta kansainvälisissä ympyröissä. Kovin määrätietoista Suomen politiikka ei näytä missään vaiheessa olleen, tästä kertovat jo Suomen vaikeudet päättää osallistumisensa jatkumisesta operaatiossa. Suomen vetäytymispäätöstä jouluna 1957 pahoiteltiin YK:n keskuudessa. Vetäytymisen syynä ei ollut Neuvostoliiton painostus, kuten aikalaiset helposti ajattelivat. Syynä ei myöskään ollut kiista korvauksista YK:n kanssa, sillä Suomen kulut eivät lopulta rasittaneet valtiontaloutta liiaksi. Suomalaiset suhtautuivat varovaisuudella kansainväliseen toimintaan ja olivat sitä mieltä, että vuoden osallistuminen riitti, sillä Suomi ei ollut alun alkaenkaan sitoutunut operaatioon kuin pahimman kriisin selviämiseen asti. Kenelläkään ei ollut takeita siitä, kuinka pitkään Neuvostoliitto pysyisi myötämielisenä operaatiota kohtaan. Suomi selvisi hyvin sudenkuoppia täynnä olevista ensimmäistä YK-vuosista. Suezilta lähdön aiheuttama imagotappio unohtui pian, kun kansainvälinen yhteisö sai muuta ajateltavaa. Vaadittiin kuitenkin suuri muutos Suomen kansainvälisessä asemassa yöpakkasten ja noottikriisin seurauksena sekä Kekkosen aseman vahvistuminen 1960-luvusta eteenpäin, ennen kuin Suomi oli valmis siirtymään kohti aktiivisempaa YK-politiikkaa, jossa oli mahdollisuus YK:n avulla tuoda esiin Suomen puolueetonta asemaa kylmän sodan pyörteissä.