Search

nonPeerReviewed

Suomen kielen käyttö tieteellisessä julkaisemisessa on ajankohtainen aihe. Julkaisukulttuurissa on kuluneen kymmenen vuoden aikana tapahtunut selvä muutos. Julkaisutahti on nopeutunut ja julkaiseminen pirstaloitunut. Tutkijoille julkaisukanavaan ja raportointikieleen liittyvien vaihtoehtojen pohtimisesta on tullut tärkeä osa arkea, ja samalla julkaiseminen on voimakkaasti, melko nopeasti ja vähin äänin englanninkielistynyt. Muutosten taustalla eivät kuitenkaan ole yksittäisten tutkijoiden itsenäiset valinnat vaan laajempi tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan sekä kansainvälisiin virtauksiin kytkeytyvä ilmiö, jonka kaikkia vaikuttimia ja varsinkaan kaikkia seurauksia ei vielä tunneta. nonPeerReviewed

Kirjoittajakollektiivi: Caterina Bettin; Päivi Eriksson; Kaijus Ervasti; Katariina Hakala; Outi Hietala; Päivi Honkatukia; Hanna-Kaisa Hoppania; Meri Kulmala; Marjukka Laiho; Reetta Mietola; Saana Raittila-Salo; Tiina Rättilä; Tiina Sotkasiira; Sanna Spišák; Nina Tokola; Mari Turja; Satu Venäläinen

Ihmisten yhdenvertaisuuden esteitä tutkitaan yhä useammin osallistavin menetelmin ja kanssatutkimuksen keinoin. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuviin ihmisiin suhtaudutaan oman elämänsä asiantuntijoina ja tasavertaisina tutkimuskumppaneina. Tällöin tutkimuksen lähtökohtana ovat ihmisten itse määrittämät tutkimusongelmat, tutkimusprosessille asetetut toiveet ja kaikkien osapuolten intressit huomioon ottava aktiivinen kumppanuus. Osallistumista tukevia menetelmiä hyödynnetään kanssatutkimuksessa erityisesti rakenteellisesti haavoittuvassa tai alisteisessa asemassa olevia ryhmiä koskevan tutkimustiedon syvemmäksi kontekstualisoimiseksi ja perinteisiin tutkimusasetelmiin liittyvien valtapositioiden horjuttamiseksi. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuvien ihmisten rooli on keskeisempi kuin perinteisemmässä tutkimuksessa. Kanssatutkimuksen yksi keskeisimmistä periaatteista on se, että kanssatutkijoilla a) voi olla erilaisia rooleja, b) heillä on mahdollisuus osallistua tutkimuksen eri vaiheisiin oman kiinnostuksensa ja resurssiensa mukaan ja c) kanssatutkijoiden osallistuminen voi olla monenlaista, eroja on muun muassa osallistumisen intensiteetissä. Ajatuksena on tarjota yhä useammille ihmisille mahdollisuuksia osallistua heitä itseään ja yhteisöjään koskevan tiedon tuottamiseen omista lähtökohdistaan käsin. Kanssatutkimus nähdään myös mahdollisuutena parantaa tutkimustiedon tarkoituksenmukaisuutta ja hyödynnettävyyttä. Kanssatutkimuksen tarkoituksena on aidosti lisätä vuorovaikutusta ja avoimuutta sekä laajentaa tieteen yhteiskuntavastuuta. Tässä teoksessa lähestymme kanssatutkimusta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjänä, yhteiskuntaan vaikuttavana toimintana ja tieteen yhteiskuntavastuun edistäjänä. Puntaroimme kanssatutkimuksellisen tutkimusprosessin ihanteita suhteessa tutkimuksen arjesta kumpuaviin haasteisiin ja käytäntöihin. Ennen kaikkea tarjoamme omissa hankkeissamme tuotettua tietoa ja kokemusta kanssatutkimuksellisia tutkimushankkeita suunnittelevien tai niitä jo toteuttavien tueksi. Painettu teos on tilattavissa verkkokaupoista (mm. Booky.fi, Suomalainen.com ja Adlibris.com) Sisällys 1 Mitä on kanssatutkimus? / Meri Kulmala, Sanna Spišák, Satu Venäläinen, Marjukka Laiho, Katariina Hakala ja Tiina Rättilä 2 Kanssatutkimuksen tietoteoreettiset taustat / Hanna-Kaisa Hoppania ja Satu Venäläinen 3 Kanssatutkimus demokraattisena osallistumisena ja osallisuuden kokemuksena / Tiina Rättilä, Päivi Eriksson, Caterina Bettin ja Päivi Honkatukia 4 Kanssatutkimus ja valta: Auktoriteetista tasavertaisuuden ihanteeseen / Marjukka Laiho, Nina Tokola ja Päivi Eriksson 5 Tutkimuskohteesta tutkimuksen toteuttajaksi: Vertaisuuden rakentuminen kanssatutkimuksessa / Outi Hietala, Meri Kulmala, Reetta Mietola, Tiina Sotkasiira ja Mari Turja 6 Tutkimuseettinen sääntely ja kanssatutkimuksen arjen tilanteinen etiikka / Sanna Spišák, Päivi Eriksson, Kaijus Ervasti, Katariina Hakala, Saana Raittila-Salo ja Iiris Vainio 7 Kanssatutkimusta tutkimuspoliittisten intressien ristivedossa / Kirjoittajakollektiivi Participatory approaches and co-research are increasingly employed in the current moment for exploring barriers to equality. Co-research treats research participants as experts in their own lives and as equal research partners. Research conducted with this orientation is based on research problems drafted by the research participants themselves from their aspirations regarding the research process and an active partnership that considers the interests of all parties involved. Participatory methods are used in co-research, particularly for the purpose of deepening the contextualisation of research knowledge about structurally vulnerable or subordinated groups and to challenge the power positions associated with traditional research designs. In co-research, the role of the people involved in the research is more central than in more traditional research. One of the key principles of co-research is that co-investigators (a) can participate in various roles, (b) have the opportunity to participate in different phases of the research according to their own interests and resources, and (c) co-investigators' participation can take many forms, including differences in intensity. The idea is to provide more people with opportunities to contribute to the knowledge production about themselves and their communities from their respective perspectives and interests. Co-research is also seen as an opportunity to improve the relevance and usefulness of scientific knowledge. It aims to genuinely increase interaction and openness and extend science's societal responsibility. In this book, we approach co-research as a means to promote social justice, as an action with a societal impact contributor to social impact and as a means to promote the societal responsibility of science. We discuss and evaluate the ideals of the co-research process concerning the everyday challenges and practices in research. Above all, we offer the knowledge and experience generated by our own projects to support those planning or already implementing co-research projects. Available in print from online bookstores (e.g. Booky.fi, Suomalainen.com and Amazon Europe).

publishedVersion Non

Reetta Muhonen ja Taina Saarinen tarkastelevat tässä artikkelissa suomalaisen tiedepolitiikan historiallisia trendejä ja niiden yhtymäkohtia. Samat teemat tuntuvat toistuvan vuodesta toiseen, minkä monesti ajatellaan kertovan tiedepolitiikan heikosta toteutuksesta. Kirjoittajat haluavat kuitenkin ajatella, että näiden teemojen toistuminen kertoo pikemminkin niiden tärkeydestä. nonPeerReviewed

Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajat ovat luotsanneet liittoa monenlaisissa koulutus- ja tiedepoliittisissa tilanteissa. Taina Saarinen haastatteli ja keräsi muilla tavoin tietoa puheenjohtajilta eri vuosikymmeniltä. Haastateltaviksi lähtivät Kalervo Väänänen (puheenjohtaja vuonna 1999), Tytti Isohookana-Asunmaa (2004-2006) ja Veikko Halttunen (2020-2021). Sähköpostitse kysymyksiin vastasi Pekka Puska (1978-1980). Jutussa on myös hyödynnetty Olavi Borgin (1981) ja Pekka Neittaanmäen (2000-2003) julkaisuja.

Edistyksellisen tiedeliiton 50-vuotisjuhlanumeron pääkirjoitus

The impending climate emergency, the commitments made in the Paris agreement and the UN Agenda 2030 Sustainable Development Goals (SDGs) demand significant transformations in the present economies and societies. Science funders, innovation agencies and scholars have been exploring distinctive new rationales and processes for policy-making, such as transformative innovation policy (TIP). In this paper, we address the question of how to orient the efforts of science, technology and innovation (STI) agencies to enable transformations and address societal challenges. We developed a more consistent and robust approach for assessing the transformative outcomes which may be accomplished through experimental policy engagements. We build on sustainability transitions studies and on a four-year co-creation process carried out by the Transformative Innovation Policy Consortium (TIPC) and present twelve transformative outcomes that can guide the activities of STI agencies in evaluating and reformulating their current or new projects, programmes and policies. We illustrate the transformative outcomes in two empirical cases: transitions towards intelligent transport and mobility-as-a-service in the Finnish mobility system, and the emergence of speciality coffee in Colombia. Our analysis demonstrates that the twelve transformative outcomes can guide STI agents and other change-agents to fundamentally transform their ways of thinking and operation in the course of unlocking transformative change in society.

nonPeerReviewed

Tutkimuksen rahoituksen kohdentaminen on yksi tiedepolitiikan ikuisuuskysymyksiä. Rahoitusta ja kohdentamista sekä perustana olevia rakenteita tulee uudistaa yhteiskunnan kehityksen ja muutosten mukana. Oikeastaan tämän tulisi tapahtua muutoksia ennakoiden. Pekka Neittaanmäki luo artikkelissaan mielenkiintoisen katsauksen tutkimusrahoitukseen ja siihen liittyvään tutkijankoulutukseen. Ytimenä on tieteellisen tiedon kehitys ja erityisesti tutkimuksen painotuksen muutokset suhteessa tieteellisen idean käytännön sovellusten tuottamiseen. Tältä pohjalta kirjoittaja esittää käytännön toimia suomalaisen tutkimusrahoituksen kehittämiseksi. nonPeerReviewed

Yhteiskuntatieteellisten alojen tutkimusmenetelmien samankaltaisuus edistää tieteiden välistä vuoropuhelua, mikä mahdollistaa yhteiskunnallisten ilmiöiden syvällisemmän ymmärtämisen. Yhteneväiset menetelmät ovat erityisen tärkeitä nykyisessä monitieteisessä tutkimusmaailmassa, mutta ne luovat pohjan myös perusteellisemmalle poliittiselle päätöksenteolle. Artikkelissa tarkastelemme menetelmien samankaltaisuutta ja vertailevan tutkimuksen yleisyyttä kolmella eri yhteiskuntatieteellisellä alalla. Analysoimme Psykologia-lehdessä, Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa ja Sosiologia-lehdessä 30 vuoden aikana julkaistuja artikkeleita. Tarkastelemme paljonko lehdissä on julkaistu empiirisiä ja teoreettisia artikkeleita. Erittelemme empiirisistä artikkeleista kvantitatiivisten artikkelien osuudet kvalitatiivisista. Onko artikkeleissa käytetty vertailevaa tutkimusasetelmaa ja tavoitteleeko tutkimus yleistettävyyttä.

nonPeerReviewed

Avointa julkaisemista edistetään tarjoamalla siihen tutkijan kannalta merkityksellisiä kannustimia. Lisäksi tulee tarjota riittäviä ja monipuolisia palveluita julkaisemisen tueksi. nonPeerReviewed

Media on ivannut ja valtio ja muut tieteen rahoittajat painostaneet yliopistoja ja niiden tutkijoita jo satojen vuosien ajan. Toisaalta akateeminen yhteisö on yrittänyt puolustaa tieteen vapautta. Julkisuudessa käyty kriittinen keskustelu tutkimuksesta ja tutkijoista ei ole mikään uusi ilmiö, muistuttaa Jyväskylän yliopiston historian professori Kustaa Vilkuna. nonPeerReviewed

Suomalaisissa yliopistoissa on yleistynyt professorien ”tenure track” -uramalli, joka korostaa tutkimuksen tekemistä. Alustavissa tutkimuksissa näyttää siltä, että mallilla saattaa olla pidemmän päälle haitallisia vaikutuksia professorikunnan monimuotoisuudelle. nonPeerReviewed

Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajat ovat luotsanneet liittoa monenlaisissa koulutus- ja tiedepoliittisissa tilanteissa. Taina Saarinen haastatteli ja keräsi muilla tavoin tietoa puheenjohtajilta eri vuosikymmeniltä. Haastateltaviksi lähtivät Kalervo Väänänen (puheenjohtaja vuonna 1999), Tytti Isohookana-Asunmaa (2004-2006) ja Veikko Halttunen (2020-2021). Sähköpostitse kysymyksiin vastasi Pekka Puska (1978-1980). Jutussa on myös hyödynnetty Olavi Borgin (1981) ja Pekka Neittaanmäen (2000-2003) julkaisuja. nonPeerReviewed

Yksi tieteentutkimuksen perustehtävistä on tunnistaa ja analysoida erilaisia tiedekäsityksiä. Näiden käsitysten – ”tieteenteoreettisten mallien” – tarkastelu auttaa valaisemaan myös tiedepolitiikan suuntaa ja taustaoletuksia. Seuraavassa kertaan tieteenteoreettisia perusmalleja ja keskustelen niiden tiedepoliittisesta roolista. Lopuksi esitän tiedepoliittisen suosituksen.

Syyskuun 2021 alussa Twitterissä ilakoitiin #minätutkin-aihetunnisteella, jota käyttäen tuhannet suomalaiset tutkijat jakoivat 280 merkin kuvauksia tutkimusaiheistaan. Kampanjaa tulkittiin tutkimuskentän moninaisuuden juhlimiseksi ja tieteen vapauden puolustamiseksi vastareaktiona sitä edeltäneeseen, vähemmän kunniakkaaseen episodiin, jossa Suomen Akatemian rahoitusta saanut yksittäinen tutkija nostettiin ivallisesti tikunnokkaan ja maalituksen kohteeksi. Rahoituspäätösten läpikäyminen näyttää jo aiemmin vakiintuneen osaksi populistisen tiedevastaisuuden työkalupakkia. Kontekstistaan irrotettuna kummallisilta vaikuttavien – tai kummallisiksi kehystettyjen – tutkimushankkeiden julkista ihmettelyä käytetään tapana sanoa, että veronmaksajien rahoilla kustannetaan turhia tai ainakin sanojan mielestä vääränlaisia tutkimusaiheita.

Uudenvuodenpäivänä vuonna 2010 astui voimaan kiistelty yliopistouudistus, jonka tarkoitus oli lisätä yliopistojen autonomiaa. Uudistuksesta taitettiin peistä valtamedioissa asti, ja Helsingin yliopistossa uudistuksen vastustajat olivat vallanneet hallintorakennuksen. Mistä tässä kaikessa oli kysymys? Yliopistouudistus-teoksessa oman näkemyksensä uudistustyön etenemiseen ja taustoihin tuo Helsingin yliopiston entinen kansleri ja tuolloin rehtorina toiminut Thomas Wilhelmsson. Hän kertoo ajatuksista, keskusteluista ja tapahtumaketjuista, jotka vaikuttivat prosessin taustalla mutta jotka eivät käy ilmi virallisista asiakirjoista. Wilhelmsson avaa uudistuksen syitä ja tarvetta sääntelyn purkamiselle, kansainvälistymiselle sekä strategiselle johtamiselle mutta ei välttele tehtyjä virheitä. Uudistuksen kohtaaman kritiikin lisäksi ongelmia aiheuttivat kamppailut apteekkiprivilegiosta ja kiinteistöjen hallinnasta. Kymmenen vuoden jälkeen onkin aika kysyä: mitä uudistuksesta on seurannut? 1. painos

Risoo, ketuttaa, turhauttaa. Lupaukset tieteen kunnianpalautuksesta ovat vaihtuneet epäluottamukseen ja ennakoimattomuuteen. Vaikea arvioida, kummalla lopulta on suurempi kielteinen vaikutus: rahoitusleikkauksilla vai arvostuksen puutteella, joita molempia tiedeyhteisö on viime aikoina joutunut kohtaamaan.

Politiikka, jota nykyisin kutsutaan tutkimus- ja innovaatiopolitiikaksi, on Suomessa ollut kahden kauppa. Toinen osapuoli on opetus- ja kulttuuriministeriö ja toinen työ- ja elinkeinoministeriö. Molemmat ovat ansainneet paikkansa rahalla. Pääosa valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan menoista kulkee näiden kahden ministeriön kautta. Alusta alkaen näiden kahden keskinäisiä suhteita ovat leimanneet yhteistyö, työnjako, erillisyys, kilpailu ja riitely. Näitä käsitellään tässä artikkelissa, joka alkaa 1960-luvulta ja päättyy tilanteeseen vuoden 2020 lopussa.

Afrikan mantereen tiedeyhteisössä ja kansallisessa keskustelussa eniten keskustelua ovat viime vuosina nostattaneet vaatimukset tutkimuksen ja opetuksen dekolonisaatiosta Etelä-Afrikan vuonna 2015 leimahtaneiden opiskelijaprotestien myötä. Tieteen dekolonisaation tavoitteena on tutkimusagendan relevanssin kiinnittyminen Afrikan maiden omaan kehitykseen, sekä kolonialismin perintöjä kantavan tiedekäsityksen uusintaminen ja demokratisointi.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Pääkirjoitus 3/2021.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Tämän pääkirjoituksen ja numeron (4/2020) myötä päättyy allekirjoittaneiden kaksivuotinen kausi Politiikka-lehden konehuoneessa. Päätoimituskausi on tarjonnut valaisevan kuvan suomenkielisen politiikan tutkimuksen nykytilasta ja trendeistä. Palaamme joihinkin toimituskautemme keskeisiin tunnuslukuihin tekstin loppupuolella, mutta sanottakoon jo tässä yhteydessä muutama yleisempi huomio viimeisen kahden vuoden kokemuksistamme. Ensinnäkin olemme saaneet iloksemme huomata, että suomenkielinen politologinen julkaisutoiminta on edelleen suhteellisen aktiivista ja temaattisesti laaja-alaista. Vaikka yliopistojen rahoitusmallissa tapahtuneet muutokset vaikuttavatkin olevan yhteydessä julkaisutoiminnan vireyteen ja painotuksiin (ks. Seuri ja Vartiainen 2018, 114–115), lienee kotimaisen tiedetoimittamisen jouhevuudella (siedettävä julkaisuviive) sekä ylipäätään halulla osallistua suomenkieliseen ja suomalaista yhteiskuntaa koskevaan tieteenalakeskusteluun vähintään yhtä suuri merkitys. Olemme lisäksi pistäneet merkille saamiemme käsikirjoitusten painottumisen varsin tyypilliseen empiristiseen muottiin. Politiikan teoriaan ja käsitteelliseen kehittämiseen sekä oppi- ja aatehistoriaan painottuvat käsikirjoitusehdotukset ovat olleet edellisiin nähden selvästi vähemmistössä. Kolmannen huomion sekä tämän pääkirjoituksen varsinaisen teeman ammennamme tiede- ja yliopistopolitiikkaa käsittelevistä aikaisemmista pääkirjoituksistamme. Niissä olemme pohtineet tiedepolitiikan vaikutuksia tieteellisen julkaisutoiminnan luonteen muutokseen, yliopiston ja tutkijan muuttuvaa suhdetta, yliopistokritiikin ja kriittisen intellektuellismin alennustilaa sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman muutoksia. Yleisesti ottaen pääkirjoituksemme ovat resonoineet viime vuosina voimistuneen laajemman liikehdinnän ja keskustelun kanssa, jossa tieteen ja politiikan suhde on asetettu uudelleentarkastelun kohteeksi.

Jos tiedepolitiikka ei tunnista jännitteitä tiedon ja vallan vuorovaikutuksessa, se luo kasvualustan yhteiskuntapoliittisille ongelmille. Pahimmillaan tieteen ja tieteenharjoittajan autonomia on uhattuna.

Vastuullisen tieteen (ja innovaatiotoiminnan) käsite on jo jonkin aikaa ollut keskeisesti esillä Euroopan unionin tiedepolitiikassa. Suomessakin se on saamassa näkyvämmän roolin tutkimustoiminnan edellytysten ja vaatimusten pohtimisessa. Käsitteen lopullinen sisältö on vielä muotoutumassa, mutta sen piiriin luetaan ainakin tutkimusetiikka, tiedeviestintä, avoin tiede ja vastuullinen arviointitoiminta.

[Johdanto] Suomalaista tiedepolitiikkaa koskevissa dokumenteissa maalataan kuvaa suomalaisista yliopistoista ja niissä työskentelevistä tieteentekijöistä sisäänpäin käpertyneinä impivaaralaisina, joiden fyysinen paikallaan pysyminen heikentää tutkimuksen ja koulutuksen laatua. Tiedemaailman laadun ajatellaan parantuvan, kun suomalaiset tieteentekijät hakeutuvat ulkomaille huippulaadun pariinja kotiin palattuaan välittävät osaamisensa paikallaan pysyneille. Liikkuvuuden myötä hankittujen kontaktien odotetaan sitovan perifeeriset suomalaiset tiukemmin Suomen rajojenulkopuolella olevaan tieteeseen, joka tässä näkökulmassa on jo lähtökohtaisesti aina parempaa kuin ”kansallinen” tiede. Toinen dokumenteista paljastuva keino parantaa tiedemaailman laatua on rekrytoida ulkomailta osaajia. Tähän sisältyy käsitys siitä, että muualta tulija on automaattisesti laadukkaampi kuin tiedelaitoksessa jo oleva henkilöstö. Politiikkapuheen voimakas kansainvälistä liikkuvuutta korostava henki pitää sisältää käsityksen siitä, että kansainvälistä yhteistyötä on yliopistoissa vain hyvin vähän. Mutta onko käsitys oikea? Tässä artikkelissa tarkastelemme suomalaisissa yliopistossa työskenteleviä tutkijoita, opettajia ja aiemmissa tutkimuksissa syrjään jätettyjä asiantuntijoita selvittääksemme, millaista tuntematon kansainvälisyys on. Kansainvälisen taustan omaavien tieteentekijöiden kautta pystymme entisestään valottamaan kuvaa 2000-luvun suomalaisista yliopistoista ja niiden kansainvälisyydestä. [jatkuu julkaisussa] peerReviewed

E. N. Setälä ja Yrjö Wichmann työskentelivät kollegoina sekä Helsingin Yliopistossa että useissa tieteellisissä seuroissa suomen ja sen sukukielten tutkimuksen arvostettuina edustajina. Varsinkin uransa alkutaipaleella he olivat perheystäviä ja yhteistyökumppaneita, kuitenkin niin, että Setälällä oli aina selvä johtoasema. Sen suomin valtuuksin hän ohjasi ja määräsi Wichmannia ja muitakin nuorempia kollegoitaan omasta näkökulmastaan tarkoituksenmukaisiin työtehtäviin ja luottamustoimiin, jotka saattoivat olla hyvinkin työläitä ja pitkäkestoisia. Artikkelissa ei kuvata Setälän ja Wichmannin tieteellisen tutkimustyön sisältöjä eikä sen tuloksia. Sen sijaan käsitellään heidän tieteenalansa yleistä tilannetta ja kuvataan heidän työskentelyään tieteellisinä kollegoina 1800-luvun lopun ja 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Artikkeli perustuu esitelmään, joka pidettiin Suomalais-Ugrilaisen Seuran järjestämässä Yrjö Wichmann -seminaarissa Helsingissä 19.10.2018.

Jos Isaac Newton olisi edustanut käytännönläheista ja poikkitieteellistä tutkimusta, hän ei olisi ruvennut vaivaamaan päätään sillä, miksi omena putoaa, vaan sillä, miten se estetään. Tämä näkökulman muutos edustaa nykyistä tutkimuksen painopisteen muutosta.

Euroopan unionin tiede- ja innovaatiostrategia Horizon 2020 lähtee siitä, että tutkimus- ja innovaatiotoimintaan (T & I) panostaminen on keskeistä yhteiskunnan kehitykselle ja kasvulle. Strategiassa otetaan huomioon ihmiskunnan suurien haasteiden edellyttämä tarve panostaa tieteeseen ja innovaatioihin. EU:n tutkimuspolitiikassa onkin alettu edellyttää yhteiskunnallisen vastuullisuuden tarkempaa määrittelyä, ja sitä on ohjeistettu niin sanotun RRI-mallin (Responsible Research and Innovation) avulla. Toistaiseksi RRI-käsitteelle ei ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä, mutta tässä artikkelissa siihen viitataan nimellä vastuullinen tutkimus- ja innovaatiotoiminta. Non

Esitykseni Edistyksen päivillä syksyllä 2017. Esitykseen liittynyt artikkeli ilmestyny Tiedpolitiikka-lehdessä (http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-2501333)

nonPeerReviewed

Tutkielma käsittelee yhteiskuntatieteellisten ja humanististen alojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tiedeyhteisöä 1900-luvun loppupuolelta kohdannut vaade tilivelvollisuudesta ja tuloksellisuudesta on osoittautunut vaikeasti vastattavaksi etenkin yhteiskuntatieteellisille ja humanistisille aloille, joiden yhteiskunnalliset vaikutukset eivät ole helposti mitattavissa tai eriteltävissä. Omalla tutkielmallani osallistun yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta käytävään keskusteluun ja pyrin tuottamaan uutta tietoa siitä, mitä ihmistieteiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus on ja millaisia haasteita sen saavuttamiseen liittyy. Lähdeaineistona hyödynnän eurooppalaisen COST-puiteohjelman alla toimivan ENRESSH-tutkimusverkoston (European Network for Research Evaluation in the Social Sciences and Humanities) parissa kerättyä laadullista kyselyaineistoa. Aineiston teemoittelun ja analyysin pohjalta muodostan kaksi yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallia, joita nimitän vaikuttavuuden kulttuureiksi. Tutkielmassani osoitan, kuinka tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on kiinteässä suhteessa tutkimuksen tiedollisiin intresseihin ja tutkimuksessa tuotettavan tiedon muotoon. Keskustelevalle ja kriittiselle tutkimustiedolle rakentava vuorovaikutteisen ja keskustelevan vaikuttavuuden kulttuurissa tutkijat luovat yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkimusprosessin, vapaaehtoisen yhteistyön ja julkisen keskustelun kautta. Tiettyä päämäärää tai ongelmanratkaisua koskevalle tutkimustiedolle pohjautuva hallinnollisen ja ratkaisukeskeisen vaikuttavuuden kulttuuri kuvaa, kuinka ihmistieteellinen tutkimus tuottaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta poliittisessa päätöksenteossa tutkimustiedon hyödyntämisen ja asiantuntijuuden kautta. Tutkimusaineistossa esiintyvät haasteet liittyvät sekä vaikuttavuuden saavuttamiseen että sen todistamiseen erilaisissa arvioinneissa. Vuorovaikutteisen ja keskustelevan vaikuttavuuden kulttuurissa yhteiskunnallinen toiminta on tutkijoiden omalla vastuulla, eikä se palkitse taloudellisesti tai akateemisen meritoitumisen muodossa. Vaikuttavuuden todistamisen haasteet liittyvät vaikuttavuuden pääasialliseen kohteeseen, yksilöihin osana laajempaa kansalaisyhteiskuntaa. Yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen toiminnassa tai ajattelussa tapahtuneet muutokset eivät useimmiten jätä jälkiä, joita seurata. Hallinnollisen ja ratkaisukeskeisen vaikuttavuuden kulttuurissa haasteina vaikuttavuuden saavuttamiselle esitetään tutkimustulosten hylkääminen tai sivuuttaminen. Jos tutkijoiden suosittelemia poliittisia toimenpiteitä ei syystä tai toisesta toteuteta, ei yhteiskunnallista vaikuttavuutta synny. Analyysini perusteella argumentoin, että vallitseva käsitys yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ei huomio riittävästi yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloille ominaisia vaikuttavuuden tapoja. Kapea käsitys vaikuttavuudesta voi pitkällä aikavälillä johtaa myös tutkimuksen yksipuolistumiseen, jos vaikuttavuus kasvattaa painoarvoaan erilaisissa tutkimuksen arvioinneissa tai rahoituspäätöksissä. Ratkaisuna ongelmaan esitän, että vaikuttavuuskeskustelussa tulisi keskittyä siirtyä painottamaan tutkijoiden toimintaa vaikeasti todistettavien ja mitattavien yhteiskunnallisten vaikutusten sijaan. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden painopisteen siirtäminen todisteista toimintaan edesauttaisi tiedon tuottamista erilaisiin yhteiskunnallisiin konteksteihin ilman vaaraa tutkimuksen yksipuolistumisesta, ja toisi paremmin esille myös muita ihmistieteille ominaisia yhteiskunnallisia vaikuttavuuden muotoja kuin poliittisen vaikuttavuuden.