Search

This study explores music teachers’ beliefs of student agency in whole-class playing and investigates what characterises student agency through teachers’ values, actions and observations within this unique multimodal and -dimensional learning environment. Our abductive analysis of 11 interviews reveals that the role of teacher support is significant in enacting students’ agency. This study provides insights into student agency through the eyes and actions of teachers within the context of whole-class playing and suggests that the enactment of different aspects of student agency is an essential feature necessary for whole-class playing to succeed. peerReviewed

Aikaisemman tutkimuksen perusteella työpaikan tuki liittyy työssäoppimisen tuloksiin. Avointen ja skaalautuvien (MOOC) verkkokurssien osalta ilmiötä on kuitenkin tutkittu vasta vähän. Selvitimme, miten työssäkäyvät avoimille verkkokursseille osallistuneet opiskelijat erosivat toisistaan työpaikan tuen suhteen, miten osallistujat kuvasivat kurssien vaikutuksia, ja miten työpaikan tuki oli yhteydessä kokemuksiin kurssien vaikutuksista. Kysymyksiin vastattiin analysoimalla noin kuudensadan työssäkäyvän ICT-alan MOOC-kursseja suorittaneen vastaukset sähköpostitse lähetettyyn kyselyyn. Klusterianalyysin perusteella vastaajat jakautuivat Laajasti tuettuihin, jotka saivat suorittaa kurssia työajallaan ja joiden työyhteisö oli kiinnostunut aiheesta, Työyhteisön huomioimiin, Työaikaa hyödyntäviin, ja Ei-tuettuihin. Näistä Laajasti-tuetut ja Työyhteisön huomioimat kokivat kurssit hyödyllisemmiksi kuin Työaikaa hyödyntävät ja Ei-tuetut. Kurssien vaikutusten laadullisessa analyysissä tunnistettiin mm. seuraavat teemat: ymmärryksen lisääntyminen, hyöty nykyisessä työssä (Ei-tuetut raportoivat odotusarvoa vähemmän), hyöty opinnoissa, halu opiskella lisää, hyöty työuralla ja kiinnostuksen lisääntyminen. Tulokset korostavat työyhteisön sosiaalisen tuen merkitystä avoimilla verkkokursseilla: työajan hyödyntäminen ilman laajempaa yhteisön tukea ei kurssien koetun hyödyn kannalta eroa tilanteesta, jossa tukea ei saa lainkaan. Työyhteisön tuen merkitykseen tulisi kiinnittää huomiota sekä työpaikoilla että verkkokurssien suunnittelussa., Workplace support is related to the success of workplace learning. For Massive Open Online Courses (MOOCs) the role of such support is not properly understood, however. We investigated how employed students in massive open online courses differed in terms of workplace support, how participants described the impact of the courses, and how support was related to the perceived utility of the courses. This mixed method study is based on survey answers of ca. 600 participants who were employed while taking MOOCs related to software development and artificial intelligence. Based on workplace support, participants were divided into four distinct groups. Widely-Supported were allowed to complete the course during their working hours, and their work community was interested in the topic. The other three groups were Supported by Work Community, Working Time Utilizers and Unsupported. Widely-Supported and Supported by Work Community considered the courses more useful than Working Time Utilizers and Unsupported. In the qualitative analysis of the effects of the courses, the themes identified included, for example, increased understanding, benefit in current job (Unsupported reported this less than expected), benefit in studies, desire to learn more, benefit in career, and increased interest. The results highlight the significance of social support at workplace while using MOOCs for workplace learning. There was no difference in experienced utility of the course between the group using working hours without further social support and the unsupported group. Actions to promote social support should be considered both at workplaces and in MOOC design.

Koronarokotteisiin liittyvä keskustelu nähdään vahvasti polarisoituneena rokotevastaisten ja rokotemyönteisten näkökulmien välillä. Rokotteita koskevat näkökannat vaihtelevat myös perheenjäsenten ja ystävien kesken synnyttäen konflikteja, jotka ikävimmillään ovat johtaneet vuorovaikutussuhteiden katkeamiseen. Aiheen tutkiminen vuorovaikutuksen ja viestinnän näkökulmasta on tärkeää, koska niin polarisoituminen, konfliktit kuin vuorovaikutuskin liittyvät vahvasti toisiinsa. Polarisoituminen luo edellytyksiä konflikteille ja vuorovaikutus voi kiihdyttää polarisaatiota. Lisäksi vuorovaikutus voi olla konfliktin alkusyy, mutta sen avulla konfliktia pyritään myös hallitsemaan. Vuorovaikutuksessa kyse on myös vaikuttamisesta toiseen osapuoleen, jolloin on kiinnostavaa tutkia, kuinka osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toistensa käsityksiin. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, miten vuorovaikutuksessa ilmenneet konfliktit koetaan läheisissä ihmissuhteissa koronarokotteista keskusteltaessa. Tutkielman aineisto koostui 12 teemahaastattelusta, jotka toteutettiin kesäkuun ja elokuun välisenä aikana vuonna 2022. Haastateltavien ikäjakauma oli varsin laaja, 21–71 vuotta, ja he edustivat sekä rokotemyönteisiä että rokotekielteisiä näkökantoja. Haastatteluaineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Osapuolten vuorovaikutukseen liittyi useita ristiriitoja, jotka tekivät konfliktin ratkaisemisesta läheisten välillä haastavaa. Haastateltavat pyrkivät ratkaisemaan konflikteja kilpailemalla argumenteilla, mutta suurimmaksi osaksi aiheesta ei koettu voivan puhua lainkaan läheisen kanssa, jolloin osapuolet päätyivät koko aiheen välttelemiseen. Konfliktit näyttivät kapeuttavan vuorovaikutusta läheisen kanssa vaikuttaen näin negatiivisesti osapuolten kokemaan tyytyväisyyteen suhteessa.

Vanhemmuus on iloa ja onnea, mutta myös epätietoisuutta ja huolia. Moni vanhempi onkin kokenut tilanteita, joissa toiselta saatu tuki on selkeyttänyt omia ajatuksia tai tuonut helpotusta omaan tilanteeseen. Tällaista vuorovaikutukseen perustuvaa henkilökeskeistä sosiaalista tukea kutsutaan supportiiviseksi viestinnäksi. Sosiaalinen tuki määritellään kokemukseksi huolenpidosta ja hyväksynnästä, kun taas supportiivinen viestintä ymmärretään sosiaalisen tuen prosessina, joka tapahtuu aina vuorovaikutuksessa, jossa osallisina ovat tuen tarjoaja sekä tuen saaja. Supportiivinen viestintä tähtää tuettavan henkilön itsetunnon vahvistamiseen ja sen avulla pyritään helpottamaan tuen saajan vaikeita tunteita. Supportiivinen viestintä voi olla joko verbaalista tai nonverbaalista viestintää ja sen tavoitteena on auttaa vastaanottajaa selviytymään jostakin hänelle haastavasta tilanteesta. Supportiivista viestintää on perhekontekstissa tutkittu melko paljon, mutta tutkimuksissa on keskitytty pääasiassa vanhempien ja lasten väliseen supportiiviseen viestintään tai erityisen tuen tarpeessa oleviin perheisiin. Kahden huoltajan perheessä elävien pikkulasten vanhempien sosiaalisen tuen tarpeisiin ei aiemmin ole kiinnitetty erityistä huomiota. Lasten kasvun ja kehityksen kannalta on kuitenkin suuri merkitys sillä, kuinka motivoituneita ja itsevarmoja vanhemmat kasvattajina ovat sekä kuinka he kykenevät iloitsemaan lapsistaan. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaankin nimenomaan kahden huoltajan perheessä elävien pikkulasten vanhempien kokemuksia vuorovaikutukseen perustuvasta sosiaalisesta tuesta osana vanhemmuuden tukemista sekä vanhempien hyvinvointia. Tutkielman aineisto koostuu 10 haastattelusta, jotka tehtiin pikkulasten vanhemmille marras- ja joulukuussa 2022. Tutkimusaineisto analysoitiin käyttäen temaattista analyysia. Tutkielman keskeisimpänä havaintona todetaan, että kahden huoltajan perheessä elävillä pikkulasten vanhemmilla on valtavan suuri tarve vuorovaikutukseen perustuvalle sosiaaliselle tuelle. Vanhemmat pyrkivät kuitenkin suojaamaan omaa vanhemmuuden identiteettiään, eivätkä sen vuoksi kovin herkästi ilmaise tuen tarpeitaan. Näin ollen vanhemmat myös jäävät paitsi tarvitsemastansa tuesta. Vuorovaikutukseen perustuvan sosiaalisen tuen avulla olisi mahdollista edistää vanhempien hyvinvointia ja vähentää heidän stressitekijöitänsä sekä ehkäistä masennusoireiden syntyä. Supportiivista viestintää ei kuitenkaan aina voida pitää vanhempia tukevana, sillä väärin ilmaistuna se voi heikentää vanhempien hyvinvointia ja lisätä heidän riittämättömyytensä sekä osaamattomuutensa tunteita. Sosiaalinen tuki tulisikin kohdistaa siten, että sen avulla voidaan vahvistaa jokaisen vanhemman yksilöllisiä hyviä ominaisuuksia sekä tukea yksilöllistä vanhemmuuden identiteettiä. Parhaimmillaan supportiivisen viestinnän avulla voidaan edistää niin vanhempien arkista psyykkistä hyvinvointia kuin mielenterveyttäkin. Samalla vanhemmille osoitettu sosiaalinen tuki tukee lasten kiintymyssuhteen muodostumista sekä vahvistaa perheen sisäisiä vuorovaikutussuhteita.

Vuonna 2019 alkanut koronaviruspandemia mullisti työelämää monin tavoin. Osa työntekijöistä siirtyi nopeasti etätöihin, osa sopeutui lähityöhön ja terveysturvallisuusrajoitteisiin, kun taas osa lomautettiin työstä. Muutos oli ennennäkemätöntä ja nopeaa. Siitä syystä on tärkeää saada tietoa työikäisen väestön työhyvinvoinnista koronapandemian aikana. Työuupumuksella voidaan kuvata työhyvinvoinnin negatiivista puolta eli pahoinvointia työssä ja sillä on monia negatiivisia seurauksia niin yksilölle, organisaatiolle kuin yhteiskunnallekin. Työuupumus voidaan jakaa kolmeen ulottuvuuteen, joita ovat uupumusasteinen väsymys, kyynistyminen ja ammatillisen itsetunnon heikentyminen. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on työn vaatimusten ja voimavarojen teoria, jonka mukaan työuupumus on seurausta työn korkeista vaatimuksista ja vähäisistä voimavaroista. Teorian mukaan esimerkiksi itsesäätely ja työstä saatu sosiaalinen tuki ovat työn voimavaroja. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin työuupumuksen ja itsesäätelyn välistä yhteyttä. Lisäksi tarkasteltiin sosiaalisen tuen sekä taustamuuttujien etätyön tekemisen, sukupuolen, iän ja ammattiryhmän yhteyttä työuupumukseen. Tutkielmassa tarkasteltiin yhteyksiä erikseen työuupumuksen kolmella ulottuvuudella, mikä mahdollisti yhteyksien yksityiskohtaisen tarkastelun. Aineistona käytettiin Työ ja sosiaalinen media -pitkittäiskyselyn kevään 2021 aineistoa. Tutkielman aineisto edustaa hyvin suomalaista työväestöä (n = 1018). Aineisto analysoitiin robustilla regressioanalyysilla, jota voidaan käyttää silloin, jos aineistossa on liian paljon poikkeavia havaintoja. Tulokset osoittivat, että itsesäätely ja työpaikalta saatu sosiaalinen tuki ovat yhteydessä kaikkiin kolmeen työuupumuksen ulottuvuuteen. Tulokset tukivat työn vaatimusten ja voimavarojen teoriaa. Matala itsesäätelyn taso ja vähäinen työpaikalta saatu sosiaalinen tuki olivat yhteydessä korkeampaan työuupumusoirehdintaan. Taustamuuttujien yhteys vaihteli työuupumuksen eri ulottuvuuksien suhteen, mikä korostaa työuupumusta erityisesti työperäisenä syndroomana sekä työuupumuksen moninaisuutta ilmiönä. Tulokset tarjoavat arvokasta tietoa työuupumuksen eri ulottuvuuksista ja niihin vaikuttavista tekijöistä pandemia-aikana. Tulokset kannustavat organisaatioita mahdollistamaan työntekijöilleen laajempaa itsesäätelyä, mutta myös edistämään sosiaalista tukea työyhteisössä.

Background Identifying common factors that affect public adherence to COVID-19 containment measures can directly inform the development of official public health communication strategies. The present international longitudinal study aimed to examine whether prosociality, together with other theoretically derived motivating factors (self-efficacy, perceived susceptibility and severity of COVID-19, perceived social support) predict the change in adherence to COVID-19 containment strategies. Method In wave 1 of data collection, adults from eight geographical regions completed online surveys beginning in April 2020, and wave 2 began in June and ended in September 2020. Hypothesized predictors included prosociality, self-efficacy in following COVID-19 containment measures, perceived susceptibility to COVID-19, perceived severity of COVID-19 and perceived social support. Baseline covariates included age, sex, history of COVID-19 infection and geographical regions. Participants who reported adhering to specific containment measures, including physical distancing, avoidance of non-essential travel and hand hygiene, were classified as adherence. The dependent variable was the category of adherence, which was constructed based on changes in adherence across the survey period and included four categories: non-adherence, less adherence, greater adherence and sustained adherence (which was designated as the reference category). Results In total, 2189 adult participants (82% female, 57.2% aged 31–59 years) from East Asia (217 [9.7%]), West Asia (246 [11.2%]), North and South America (131 [6.0%]), Northern Europe (600 [27.4%]), Western Europe (322 [14.7%]), Southern Europe (433 [19.8%]), Eastern Europe (148 [6.8%]) and other regions (96 [4.4%]) were analyzed. Adjusted multinomial logistic regression analyses showed that prosociality, self-efficacy, perceived susceptibility and severity of COVID-19 were significant factors affecting adherence. Participants with greater self-efficacy at wave 1 were less likely to become non-adherence at wave 2 by 26% (adjusted odds ratio [aOR], 0.74; 95% CI, 0.71 to 0.77; P P = .04). Conclusions This study provides evidence that in addition to emphasizing the potential severity of COVID-19 and the potential susceptibility to contact with the virus, fostering self-efficacy in following containment strategies and prosociality appears to be a viable public health education or communication strategy to combat COVID-19.

The COVID-19 pandemic has amplified several psychosocial risks and problem behaviors among vulnerable individuals. Given that gambling has high addictive potential, it is important to consider the underlying mechanisms of problem gambling. This study examined psychosocial factors associated with pandemic-time problem gambling.Cross-sectional data were gathered via an online survey of 18–75-year-old Finnish, Swedish, and British respondents (n = 2,022) who reported having gambled at least occasionally during the pandemic. Measures included problem gambling, loneliness, COVID-19 worry, social support, and psychological resilience. Control variables included gender, age, and education. Structural equation modeling was used as an analytical technique.Loneliness was found to be associated with problem gambling. While COVID-19 worry was not directly associated with problem gambling, it predicted higher loneliness, which in turn was associated with problem gambling. Evidence was not found regarding the protective role of resilience or social support in problem gambling. However, social support was found to be associated with higher problem gambling severity. Male gender and younger age were associated with problem gambling.The results bring insight into underlying vulnerabilities regarding problem gambling during the pandemic. More focus should be placed on the quality and sources of social support, as well as on how psychosocial risk and protective factors might work differently among different populations of gamblers.

In this narrative study, we explored the meaning infertile women attribute to social support in coping with their infertility-related challenges. Written accounts and episodic interviews with 26 previously infertile Finnish women were used as data. Two different coping story types emerged: coping alone and coping with support. In the coping alone type women neither sought nor received support. Their coping appeared as a lonely struggle. In the coping with stories, women turned to their spouses, peers, or professionals, but still emphasized that they would have needed more support. Based on our findings, we underline the need for individually tailored support. peerReviewed

Opettajien yhteisöllisen pystyvyyden ja yhteistyötä rakentavasta vuorovaikutuksesta muodostuvan yhteisöllisyyden tiedetään auttavan opettajia suoriutumaan työstään, mutta suomalaisten koulujen opettajien yhteisöllisyydessä ilmeneviä eroja ja niiden heijastumista oppilaiden oppimiseen ja hyvinvointiin on tutkittu vähemmän. Tarkastelemme koronapandemian aikana, keväällä 2021 yläkoulun opettajilta ja oppilailta kerättyjä, valtakunnallisesti edustavia kyselyaineistoja yhteisöllisyyden merkityksen ymmärtämiseksi. Opettajien yhteisöllisyyden erojen perusteella tunnistettiin koulujen välisiä eroja klusterianalyysin tuottaessa kaksi kouluryhmää: Hyvin yhteisöllinen (N=17) ja Yhteisöllinen (N=13) koulu. Selvitimme myös, miten opettajien yhteisöllisyys oli yhteydessä yläkoulun oppilaiden koulukokemuksiin yhdistämällä kouluryhmätiedon oppilasaineistoon (N=6990). Tuloksien mukaan kouluryhmien oppilaiden pandemian aikaista koulunkäyntiä koskevissa kokemuksissa ei ollut eroa. Oppilaan kokemus henkilökohtaisesta opettajalta saadusta tuesta ennusti sen sijaan myönteistä valmiutta etäopetukseen ja vähäisiä terveydellisiä oireita sekä poissaoloja. Koulujen on tärkeää tiedostaa yhteisöllisyyteen vaikuttavia tekijöitä ja käydä´keskustelua sekä yhteisistä oppimisen ja koulunkäynnin tavoitteista että oppilaiden systemaattisesta huomioimisesta ja tukemisesta työskenneltäessä kohti näitä tavoitteita.

Sosiaalisissa tilanteissa koettu ahdistuneisuus on ilmiönä yleinen, mutta ahdistuneisuuden ollessa voimakasta ja yksilön toimintaa haittaavaa on kyse kliinisestä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sosiaalisten tilanteiden pelko puhkeaa useimmiten nuoruudessa, jolloin yksilön itsetietoisuus kasvaa, sosiaalisen kognition kyvyt kehittyvät ja sosiaalinen ympäristö on muutoksessa. Sosiaalisten tilanteiden pelon (STP) on havaittu olevan tytöillä yleisempää kuin pojilla, ja olevan yhteydessä nuorten kokemaan sosiaaliseen tukeen, ystävyyssuhteiden inhibointiin ja ystävyyssuhteiden laatuun. Vuonna 2019 alkunsa saanut COVID-19-pandemia on tutkimusten mukaan vaikuttanut monilla tavoin yksilöiden hyvinvointiin ja mielenterveyteen, mutta sen vaikutuksia nuorten sosiaaliseen ahdistuneisuuteen on tutkittu vasta vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella nuorten STP:n oireiden voimakkuutta ja muutosta vuosina 2013, 2015, 2021, ja selvittää samalla sukupuolten välistä eroa ja läheisten ystävyyssuhteiden merkitystä STP:n oireiden voimakkuuteen ennen COVID-19-pandemiaa sekä sen aikana. Tutkimus on osa laajempaa valtakunnallista kouluterveyskyselytutkimusta, joka toteutetaan joka toinen vuosi. Aineisto (n= 451 478) koostui peruskoulun 8. ja 9. luokan oppilaista sekä lukiokoulutuksen ja ammatillisten oppilaitosten 1. ja 2. vuoden opiskelijoista vuosina 2013, 2015 ja 2021. Kouluterveyskysely toteutetaan koulupäivän aikana opiskelijoiden itsearvioina, ja kyselylomake oli vuosina 2013 ja 2015 paperinen ja vuonna 2021 sähköinen. Sosiaalista ahdistuneisuutta tarkasteltiin tutkimuksessa sosiaalisten tilanteiden pelon oireita kartoittavalla Mini-SPIN-mittarilla. Läheisten ystävyyssuhteiden merkitystä tarkasteltiin kysymällä, onko osallistujilla sellaisia läheisiä ystäviä, joiden kanssa he pystyvät juttelemaan lähes mistä vain asioista. Tutkimuksen tulokset vahvistivat aikaisempaa käsitystä siitä, että COVID-19-pandemia on vaikuttanut nuorten mielenterveyteen negatiivisesti, ja nuorten sosiaalisten tilanteiden pelon oireet olivat vuonna 2021 merkittävästi voimakkaampia, kuin vuosina 2013 ja 2015. Tulokset osoittivat tyttöjen STP:n oireiden yleistyneen enemmän kuin pojilla kyselyvuosien välillä, ja että tytöt kokivat huomattavasti enemmän STP:n oireita kuin pojat. STP:n oireiden havaittiin olevan koko aineistossa yhteydessä myös läheisten ystävyyssuhteiden puutteeseen. Oletuksen vastaisesti STP:n oireet olivat kasvaneet vuosien 2013, 2015 ja 2021 välillä enemmän niillä nuorilla, joilla oli yksi tai useampi läheinen ystävä verrattuna niihin nuoriin, jotka raportoivat, että heillä ei ollut yhtäkään läheistä ystävää. Tulevissa tutkimuksissa on syytä tarkastella lähemmin mahdollisia syy- tai riskitekijöitä nuorten STP:n oireiden kasvuun sekä siihen, millä tavoin nuorten läheiset ystävyyssuhteet vaikuttavat koettuun sosiaaliseen ahdistuneisuuteen poikkeusaikana, kuten sosiaalisia rajoittamistoimia edellyttäneen pandemian kuluessa.

Although parental burnout has been acknowledged as a unique psychological condition that can have serious consequences to families, most research so far has been conducted with mothers. The present study investigated how the descriptions of parenting-related demands and resources differ between burned-out and non-burned-out fathers. Furthermore, we examined what kinds of support or services fathers need to increase their wellbeing as parents. The participants were 10 fathers with the highest level of parental burnout symptoms, and 14 fathers with the lowest level of parental burnout symptom, out of 158 fathers who answered the questionnaire. The qualitative open-ended answers were analyzed using hierarchical thematic analysis and the accounts of the burned-out and non-burned-out fathers were compared. Furthermore, quantitative answers regarding parenting-related stress-factors were compared between the two groups. The results showed that burned-out fathers experienced more parenting-related demands than the non-burned-out fathers and reported needing financial, practical, and social support. Compared to non-burned-out fathers, the burned-out fathers reported more often being dissatisfied with the society, having difficulties integrating work and family life, and being strained by everyday life with children. The reported resources were similar with both burned-out and non-burned-out fathers and consisted mainly of happiness regarding their children. The results can be used in generating services and support for fathers to increase their wellbeing as parents.

The coronavirus disease (COVID-19) pandemic fundamentally disrupted humans’ social life and behavior. Public health measures may have inadvertently impacted how people care for each other. This study investigated prosocial behavior, its association well-being, and predictors of prosocial behavior during the first COVID-19 pandemic lockdown and sought to understand whether region-specific differences exist. Participants (N = 9,496) from eight regions clustering multiple countries around the world responded to a cross-sectional online-survey investigating the psychological consequences of the first upsurge of lockdowns in spring 2020. Prosocial behavior was reported to occur frequently. Multiple regression analyses showed that prosocial behavior was associated with better well-being consistently across regions. With regard to predictors of prosocial behavior, high levels of perceived social support were most strongly associated with prosocial behavior, followed by high levels of perceived stress, positive affect and psychological flexibility. Sociodemographic and psychosocial predictors of prosocial behavior were similar across regions. info:eu-repo/semantics/publishedVersion

Self-tracking is increasingly popular in recreational sport. Leisure sports practitioners use wearable devices that are connected to online platforms to record, analyse, and share their exercise data. While doing that they interact with a digital system, with themselves, and with peers. This paper examines social-communicative aspects of self-tracking, and the support that these aspects and their associated practices may provide for physical activity behaviour. Data for the study was collected using an online survey and in-depth interviews with Finnish trail runners. The results indicate that sharing exercise data with others on a regular basis can support physical activity behaviour because it is mediated by social peer support. The analysis identified information sharing, comparison, and recognition as the main social-communicative aspects that motivate sharing physical activity data online, and ordinariness and privacy as reasons that limit data sharing. This paper contributes to the discussion on digital leisure by showing that for many users, communal and self-motivational values of self-tracking practices surpass the concern of surveillance and commodification of leisure time. peerReviewed

Different personality traits respond differently to unfavourable life situations. Unemployment can have several negative social, economic, and domestic consequences. Many people use social media for a variety of reasons. The aim of this study is to examine the way different personality traits respond to Facebook in the period of unemployment. Data was obtained from 3,002 unemployed respondents in Nigeria. The study used regression model to analyse the data. Among the five personality traits, results indicated that the relationship between neuroticism and online social support was negative. However, the relationship between online social support and satisfaction was positive. The study highlights several theoretical and practical implications. peerReviewed

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten työn aikapaineet ja työssä saatu sosiaalinen tuki ovat yhteydessä työuupumukseen ja työstä palautumiseen etätyön aikana. Lisäksi tutkittiin, muuntaako sosiaalinen tuki työn aikapaineiden yhteyttä työuupumukseen ja työstä palautumiseen. Tutkimuksen teoreettisina viitekehyksinä käytettiin Karasekin ja Theorellin (1990) työn vaatimusten ja hallinnan mallia sekä Demeroutin, Bakkerin, Nachreinerin ja Schaufelin (2001) työn vaatimusten ja voimavarojen mallia, joiden pohjalta tutkimuskysymykset muodostettiin. Käytetyissä teoreettisissa malleissa työn vaatimustekijöiden oletetaan olevan yhteydessä heikentyneeseen työhyvinvointiin, kun taas työn voimavaratekijöiden oletetaan lisäävän työhyvinvointia ja suojaavaan vaatimustekijöiden haitallisilta seurauksilta. Tutkimus pohjautui poikkileikkausaineistoon, joka kerättiin huhtikuussa 2021 Tampereen, Turun ja Itä-Suomen yliopistojen henkilökunnalta osana Turvallisesti etänä – työhyvinvointi ja sen johtaminen etätyössä –tutkimushanketta. Kyselyaineiston vastausprosentti oli 29. Tämän tutkimuksen aineiston muodostivat yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstö, tukipalveluiden ja tiedekuntien henkilöstö sekä johtotasolla työskentelevät (n = 2660). Päätutkimusmenetelmänä käytettiin hierarkkista regressioanalyysiä. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että korkeat työn aikapaineet olivat myönteisesti yhteydessä työuupumukseen ja heikensivät työstä palautumisen kokemusta etätyössä. Esihenkilöiltä ja kollegoilta saatu sosiaalinen tuki puolestaan vähensi työuupumusta ja paransi työstä palautumista etätyössä. Lisäksi sosiaalinen tuki moderoi työn aikapaineiden ja työstä palautumisen välistä yhteyttä siten, että runsas sosiaalinen tuki vähensi aikapaineiden kielteisiä vaikutuksia työstä palautumiseen. Tulokset kannustavat organisaatioita kiinnittämään huomiota korkeaan työkuormitukseen ja kehittämään sosiaalista tukea työyhteisössä, sillä nämä tekijät edistivät työntekijöiden hyvinvointia myös etätyöskentelyn aikana. Koska etätyön oletetaan lisääntyvät tulevaisuudessa, tarjoaa tutkimus tärkeää uutta tietoa etätyön aikaisista työn vaatimus- ja voimavaratekijöistä ja niiden merkityksestä työhyvinvoinnille.

Keväällä 2020 Suomen hallitus julisti poikkeusolot maailmanlaajuisen COVID-19-epidemian hillitsemiseksi. Poikkeusolot tarkoittivat muun muassa valtaosan julkisten palveluiden ja tilojen sulkemista sekä fyysisten sosiaalisten kontaktien minimoimista. Viestinnän asiantuntijat siirtyivät täysipäiväiseen etätyöhön ja toimivat kriittisessä roolissa sekä organisaatioiden sisäisessä että ulkoisessa kriisinhoidossa. Maailmanlaajuinen mullistus kasvatti viestinnän asiantuntijoiden työtehtäviin liittyvää aikapainetta, lisäsi merkittävästi työn määrää ja epävarmuutta tilanteiden muuttuessa jopa päivätasolla. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää supportiivisen viestinnän merkityksiä viestinnän asiantuntijoille tuona erityisenä ajanjaksona. Viestinnän asiantuntijoiden kokemusten tarkastelu on perusteltua, sillä heidän yksi tärkeimmistä tehtävistään on rakentaa ja ylläpitää yhteiskunnan jäsenten ja erilaisten sidosryhmien luottamusta (European Communication Monitor 2019). Terveyttä uhkaavan kriisin kohdalla organisaatioiden viestinnässä korostui sosiaalisen tuen viestiminen. On siis kiinnostavaa selvittää, millaista tukea supportiivista viestintää tekevät viestinnän asiantuntijat itse tarvitsivat ja saivat. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tuen tarve ja saaminen muuttuivat kriisin myötä. Anttosen ja Räsäsen (2009) mukaan hyvinvoivat työntekijät ovat tehokkaampia, innovatiivisempia ja tuloksellisempia, joten on perusteltua tarkastella juuri tämän strategisesti vaikuttavan ja yhteiskunnan toimia tukevan tahon työssä jaksamista poikkeusolojen aikana. Lisäksi pohditaan viestinnän asiantuntijuuden yhteyksiä supportiivisuuden kokemukseen. Aineisto kerättiin kymmenen viestinnän asiantuntijan teemahaastattelun avulla, ja se analysoitiin yhdistäen teoriaohjaavaa ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tuloksista havaittiin, että viestinnän asiantuntijat sekä tarvitsivat että saivat runsaasti emotionaalista, instrumentaalista ja informatiivista tukea. Terveyttä uhkaavan kriisin vuoksi korostui erityisesti emotionaalinen tuki. Työyhteisössä saatu emotionaalinen tuki jakautui vertais- ja arvonannontukeen. Mielenkiintoiseksi havainnoksi nousi työyhteisön ulkopuolisen, kuten puolison tarjoama instrumentaalisen tuen merkittävyys. Myös emotionaalista tukea tarvittiin kokonaistilanteen aiheuttaman epävarmuuden hallintaan, jonka koettiin vaikuttavan työssä jaksamiseen. Tuloksista havaittiin, että tuki saa toisinaan samanaikaisesti kaksikin funktiota niin sanotusti kaksoisfunktion vastatessaan tehtävä- ja suhdetason supportiivisiin tavoitteisiin. Viestinnän asiantuntijuuteen supportiivisuus kytkeytyi kolmitasoisesti työn sisältönä, työvälineenä ja työteonpaikkana, josta johtuen viestinnän asiantuntijat kokivat vastuuta antaa tukea työyhteisössään sekä sanoittaa omaa tuen tarvettaan voidakseen toimia siten esimerkillisesti ja rakentaa supportiivista toimintakulttuuria työyhteisössä.

Työn ja työelämän muuttuminen asettavat uudenlaisia haasteita työhyvinvoinnille, joista yksinäisyys on yksi keskeisimmistä. Yksinäisyydellä tarkoitetaan yksilön kokemaa negatiivista psyykkistä olotilaa, jonka taustalla vaikuttavat määrällisesti tai laadullisesti puutteellisiksi koetut ihmissuhteet. Pitkittyessään yksinäisyys vaikuttaa monin tavoin yksilön hyvinvointiin, heijastuen aina myös yksilön sosiaalisiin suhteisiin. Nykypäivänä yksinäisyyden arvioidaan koskettavan länsimaissa jopa joka kolmatta ihmistä. Tämä tekee yksinäisyydestä yksilötason ohella myös merkittävän globaalin sekä yhteiskunnallisen haasteen. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka suomalaiset työntekijät ovat kokeneet yksinäisyyttä COVID-19-pandemian aiheuttamana poikkeusaikana. Tutkielma tarkastelee yksinäisyyttä erityisesti organisaatioiden ja työhyvinvoinnin näkökulmista, syventyen siihen, millainen rooli työyhteisöstä saadulla sosiaalisella tuella ja toisaalta työuupumuksella on yksinäisyyttä selittävinä tekijöinä. Lisäksi yksinäisyyttä tarkastellaan aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta valittujen sosiodemografisten taustamuuttujien näkökulmasta. Näihin luetaan vastaajan ikä, sukupuoli, asumismuoto, etätyön tekeminen sekä se, kuinka paljon vastaaja on rajoittanut sosiaalisia kohtaamisiaan koronaviruspandemian aikana. Aineistona tutkielmassa käytetään Sosiaalinen media työelämässä -pitkittäiskyselyaineistoa, joka on osa Emerging Technologies Labin TyöSome-hankekokonaisuutta. Tutkielman aineiston muodostaa pitkittäiskyselyn neljännessä aikapisteessä syys-lokakuussa 2020 kerätty poikkileikkausaineisto, jonka vastaajajoukko muodostuu suomalaisista työntekijöistä (n = 1152). Aineiston analyysi toteutettiin hierarkkisen lineaarisen regressioanalyysin avulla. Tutkielman tulokset osoittavat, että tarkasteltuna mittausajankohtana suurin osa suomalaisista koki melko vähän tai kohtalaisesti yksinäisyyttä. Työyhteisöstä saadun sosiaalisen tuen havaittiin olevan negatiivisesti yhteydessä koettuun yksinäisyyteen, ja työuupumusta mittaavan uupumusasteisen väsymyksen puolestaan positiivisesti yhteydessä koettuun yksinäisyyteen. Sosiodemografisista taustamuuttujista nuori ikä, naissukupuoli sekä yksinasuminen olivat yhteydessä yksinäisyyden kokemuksiin. Etätyön tekemisen ja sosiaalisten kontaktien vähentämisen ei puolestaan havaittu olevan tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä koettuun yksinäisyyteen. Tutkielman tulokset tarjoavat arvokasta tietoa suomalaisen työväestön keskuudessa koetusta yksinäisyydestä poikkeusaikana. Lisäksi tulokset lisäävät tietoa siitä, kuinka työyhteisöstä saatu sosiaalinen tuki ja työuupumus ovat yhteydessä yksinäisyyteen. Näitä tuloksia voidaan tulevaisuudessa hyödyntää mahdollisissa jatkotutkimusaiheissa, joita aihepiiri tarjoaa lukuisia. Lisäksi tulokset tarjoavat organisaatioille tärkeää tietoa siitä, kuinka työhyvinvointia voidaan sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen näkökulmista tukea poikkeusaikana ja myös sen jälkeen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan aiemman kirjallisuuden perusteella sitä, miten sosiaalityö voi tukea perheiden posttraumaattista kasvua. Tutkielman perusteella sosiaalityön keinoja perheiden posttraumaattisen kasvun tueksi voidaan tarkastella neljän teeman avulla. Traumassa on kyse monentasoisten yhteyksien katkeamisesta ja sosiaalityö voi ottaa paikkansa monitoimijaisissa verkostoissa juuri katkenneiden yhteyksien ja suhteiden vahvistajana. Tulosten perusteella yhteyksien vahvistaminen voi tapahtua a) yhteisön toipumista tukemalla b) vertaistukea mahdollistamalla c) terapeuttisesti työstäen d) perhettä siirtymissä vahvistaen.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kohdattujen traumakokemusten ja sosiaalisen tuen yhteyksiä pakolaisten traumanjälkeiseen kasvuun. Sosiaalista tukea lähestyttiin tutkimuksessa kognitiivisen ja emotionaalisen tuen kautta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, muuntavatko kognitiivinen ja emotionaalinen tuki traumakokemusten ja traumanjälkeisen kasvun välistä yhteyttä. Tietoa traumakokemusten ja sosiaalisen tuen merkityksestä pakolaisten traumanjälkeisen kasvun kannalta on vielä suhteellisen vähän, ja lisäksi aiempien pakolaisilla tehtyjen tutkimusten tulokset ovat olleet keskenään ristiriitaisia. On tärkeää selvittää, miten traumakokemukset ja sosiaalinen tuki ovat yhteydessä traumanjälkeiseen kasvuun nimenomaan pakolaisilla, sillä muilla ihmisryhmillä tehtyjen tutkimusten tuloksia ei välttämättä voida hyödyntää suoraan pakolaisten kohdalla. Tutkimuksessa käytettiin vuosina 2016, 2017 ja 2019 kerättyä poikkileikkausaineistoa, joka koostui Turkkiin paenneista syyrialais- ja irakilaispakolaisista. Aineisto on kerätty osana laajempaa Uppsalan yliopiston rauhan ja konfliktin tutkimuksen laitoksen toteuttamaa tutkimusprojektia, jossa kartoitetaan pakolaisten elinolosuhteita ja sosiaalisia suhteita. Tämän tutkimuksen lopullinen aineisto koostui yhteensä 2832 osallistujasta. Osallistujilta kerättiin taustatietojen lisäksi tietoa kohdatuista traumakokemuksista, saadun kognitiivisen ja emotionaalisen tuen määrästä sekä koetusta traumanjälkeisestä kasvusta. Kaikkien tutkimuskysymysten kohdalla käytettiin regressioanalyysia. Tulokset osoittivat, että kohdattujen traumakokemusten ja traumanjälkeisen kasvun välillä esiintyi hypoteesin mukaisesti käyräviivainen, käännetyn U:n muotoinen yhteys. Kun molemmat sosiaalisen tuen muodot huomioitiin samanaikaisesti ja myös taustatekijät olivat mukana mallissa, kognitiivinen tuki oli hypoteesin mukaisesti positiivisesti yhteydessä traumanjälkeiseen kasvuun, mutta emotionaalinen tuki oli sen sijaan hypoteesin vastaisesti negatiivisesti yhteydessä kasvuun. Kognitiivisen ja emotionaalisen tuen havaittiin muuntavan traumakokemusten ja traumanjälkeisen kasvun välisen yhteyden muotoa niin, että keskimääräistä suuremmalla tuen määrällä yhteys oli käännetyn U:n muotoinen, ja keskimääräistä vähäisemmällä tuella U:n muotoinen. Asetettu hypoteesi siitä, että traumakokemusten määrä olisi vahvemmin positiivisessa yhteydessä traumanjälkeiseen kasvuun osallistujilla, joilla on enemmän tukea, toteutui vain osittain, sillä yhteydet olivat tämän oletuksen mukaisia vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämä tutkimus toi osaltaan selvyyttä aiemmissa pakolaisilla tehdyissä tutkimuksissa esiin nousseisiin ristiriitaisiin tuloksiin. Tutkimus tarjosi myös uutta tärkeää tietoa sosiaalisen tuen merkityksestä pakolaisten traumanjälkeisessä kasvussa. Koska tutkimus traumakokemusten ja sosiaalisen tuen merkityksestä pakolaisten traumanjälkeisessä kasvussa on yhä puutteellista, on tutkimusta tarpeen tehdä yhä lisää. Jatkossa voitaisiin selvittää tarkemmin esimerkiksi sitä, voiko traumakokemusten ja traumanjälkeisen kasvun välinen käyräviivainen yhteys olla käännetyn U:n lisäksi myös U:n muotoinen, ja onko sosiaalisen tuen eri muodoilla todella toisistaan poikkeavia yhteyksiä traumanjälkeiseen kasvuun. Tietoa pakolaisten traumanjälkeisestä kasvusta ja siihen yhteydessä olevista tekijöistä tarvittaisiin yhä lisää, jotta tätä ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin myös pakolaisten kohdalla, ja pystyttäisiin paremmin tukemaan traumanjälkeisen kasvun kehittymistä esimerkiksi pakolaisten parissa tehtävässä asiakastyössä.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin korkeakouluissa työskentelevien kokemuksia etätyönaikaisesta hyvinvoinnista. Tarkoituksena oli selvittää tietoteknisten etätyövalmiuksien, sosiaalisen tuen ja työn tuunauksen yhteyttä työn imuun etätyön aikana. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynnettiin Työn vaatimusten ja voimavarojen mallia (Bakker & Demerouti 2017). Tutkimuksen empiirinen aineisto pohjautui Turvallisesti etänä – työhyvinvointi ja sen johtaminen etätyössä -tutkimushankkeeseen (2021–2022), jossa tutkitaan työntekijöiden sekä esihenkilöiden kokemuksia koronapandemianaikaisesta etätyöstä. Hankkeeseen osallistuivat Tampereen, Turun ja Itä-Suomen yliopistot. Tässä tutkimuksessa käytettiin poikkileikkausaineistoa, joka kerättiin huhtikuussa 2021. Aineisto rajattiin työsuhteessa oleviin vastaajiin, ja analyyseihin valittiin mukaan opetus- ja tutkimushenkilöstö, tukipalvelujen ja tiedekuntien henkilöstö sekä johtotehtävissä työskentelevät (n=2 660). Tulokset osoittivat, että kaikki päätutkimusmuuttujat selittivät työn imua tilastollisesti merkitsevästi. Toisin sanoen, mitä paremmaksi tietotekniset etätyövalmiudet koettiin, mitä enemmän sosiaalista tukea saatiin sekä mitä enemmän työtä tuunattiin, sitä enemmän työn imua koettiin. Erityisesti työn tuunaus, jota tässä tutkimuksessa selvitettiin työn vaatimusten optimoinnin kautta, edisti etätyönaikaista työn imua. Tulevaisuudessa monipaikkaisen työn voidaan olettaa lisääntyvän, jolloin on tärkeää ymmärtää työn imun selittäjiä muuttuneessa työympäristössä ja kiinnittää huomiota niiden edistämiseen. Käytännössä korkeakoulut tai yritykset voivat lisätä työntekijöiden työn imun kokemusta lisäämällä esimerkiksi tietoteknisiin etätyövalmiuksiin liittyvää koulutusta ja tukea, mahdollistamalla monipuolisen esihenkilöiden ja kollegoiden antaman sosiaalisen tuen sekä kannustamalla työntekijöitä tuunaamaan työtään optimoimalla työn vaatimuksia työskentelytapoihin liittyen. Työtään tuunaamalla työntekijä pystyy muokkaamaan työskentelyolosuhteita itselleen sopivimmiksi, ja siten myös työstä tulee mielekkäämpää. Työn imun hyödyt ovat kiistattomat, ja tämä tutkimus tarjosi arvokasta tietoa korkeakoulutyöntekijöiden työn imun selittäjistä sekä työhyvinvoinnista koronapandemian aikana.

This chapter explores the role digital skills, interest in technology, and social support have in home care workers’ use of digital applications at work. The empirical research is based on the 2019 University of Jyväskylä survey study on eldercare work (N = 6,903), drawn from the members of four majors trade unions in Finland. In this chapter, a sub-sample of home care workers (n = 1,398) is used in the analyses. Structural equation models are used to estimate the direct and indirect effects of available technology support, digital skills, and interest in technology on the actual use of various digital applications at work. According to the results, technology support has no direct effect on the use of digital applications. However, technology support seems to increase interest in technology and improve digital skills, which in turn promotes the use of digital applications. The availability of technology support appears as a crucial facilitator for home care workers’ digital agency at work. peerReviewed

This longitudinal study of 1,066 Finnish students examined bidirectional reciprocal relationships between changes in perceived supportive school climate and changes in self-reported truancy from the last year of primary school (Grade 6) to the last year of lower secondary school (Grade 9). The results of the random intercept cross-lagged panel model showed, first, that a decrease in positive perceptions of school climate at the previous time point predicted more self-reported truancy at the following time point. Second, an increase in self-reported truancy predicted less positive perceptions of supportive school climate. The study indicates that students’ perceptions of supportive school climate and truancy negatively predict each other over time. Thus, school climate can serve as a target for prevention and intervention efforts to tackle truancy. Moreover, effectively addressing truancy may lead to a more favorable student view of school climate. peerReviewed

A lack of social support can hinder older adults’ digital inclusion. This chapter examines the connection between social and digital inclusion by focusing on the process of acquiring social support for digital technology use among older adults in Finland. Building on the concept of warm expert, the chapter shows that acquiring support for digital technology use is a reciprocal process that both enhances and requires digital inclusion. A qualitative analysis of 22 participant-induced elicitation interviews was conducted with older adults aged between 57 and 89. The chapter shows that social support reinforces digital inclusion by (a) ensuring older adults’ access to technology, (b) catering for their positive approach towards technology and (c) improving their skills to use technology independently. The connection between social and digital inclusion also operates the other way round. Digital inclusion is required to gain social support that is more readily at hand in a technology-mediated manner.

Not completing upper secondary education is often presignaled by truancy from school. Student-perceived social support from family, peers, and teachers can prevent truancy and the risk of not completing education. However, prior studies have not focused on the stability of social support across school transitions. This longitudinal study of 1901 Finnish students examined the extent to which social support was stable or specific to primary, lower secondary, and upper secondary schools. Moreover, we examined whether support was associated with not completing upper secondary education in normative time and whether truancy mediated the relationship between support and not completing education. The analyses showed that most variance in social support was context-specific; family and peer support was related to truancy and not completing education; and truancy acted as the mediator. The findings underscored the importance of stable social support over school transitions in reducing the likelihood of truancy and not completing education. peerReviewed

Drawing on conversation analysis, this study examines how peers respond to each other’s self-disclosures in group counseling interaction. Responses that display sharing and recognition of the experience normalize the experience and build an alliance among group members. This way, responses bring about social support. In addition, responses can offer a different perspective on the views presented in self-disclosures. The responses endorse or challenge the claims that are made and the stance taken in the initial self-disclosure, and link the personal, individual experience to general axioms. The implicit ways of responding to a self-disclosure allow a person to participate in a conversation about intimate and potentially delicate topics without revealing private details. Through self-disclosures and responses to them, participants talk into being the ideals of health counseling and healthy lifestyle: What kind of activities are considered eligible and attainable. The relation of these practices to the institutional goal is intricate. It builds on, first, the stance taken in the self-disclosure toward the institutional goal and the sociocultural values pertaining to it, and second, the responses’ alignment with that stance and what kind of values and ideals it further evokes.

I den här studien utforskades ifall det förekommer sociodemografiska skillnader i upplevelse av psykiska besvär, socialt stöd och känsla av ensamhet bland finlandssvenska ungdomar. Det undersöktes även ifall ungdomarnas upplevelse av psykiska besvär kan förklaras med familje-, kamrat- och klasskamratstöd samt känsla av ensamhet. Utöver det utforskades ifall samband mellan socialt stöd och psykiska besvär kan förklaras med känsla av ensamhet. Som datamaterial användes WHO:s skolelevstudie (WHO-Koululaistutkimus) från 2018 med ett deltagarantal på 599 svenskspråkiga elever från årskurs 5, 7 och 9 (Målder = 11,9/14,0/15,9; svarsprocent 38 %). Som statistiska analysmetoder användes Pearsons chi2-test, envägs variansanalys, oberoende t-test, Spearmans rangkorrelationsanalys, multipel linjär regressionsanalys och medierande analys. Resultaten visade att flickor upplevde psykiska besvär och känsla av ensamhet i högre grad än pojkar. Elever i årskurs 7 och 9 upplevde nervositet i signifikant högre grad än eleverna i årskurs 5. De med högre upplevd socioekonomiska status upplevde i lägre grad psykiska besvär. Det förekom inte signifikanta skillnader i fråga om psykiska besvär, socialt stöd eller känsla av ensamhet mellan finlandssvenska ungdomar bosatta i stadsort och på landsbygden. Familjestöd och klasskamratstöd förklarade psykiska besvär signifikant och negativt, vilket innebar att lägre grad av familje- och klasskamratstöd associerades med högre grad av psykiska besvär. Känsla av ensamhet förklarade psykiska besvär signifikant och positivt, det vill säga högre grad av ensamhetskänslor associerades med högre grad av psykiska besvär. Kamratstöd förutsade inte psykiska besvär signifikant. Enligt resultaten kunde även samband mellan socialt stöd i form av familje-, kamrat- och klasskamratstöd och psykiska besvär delvis förklaras med känsla av ensamhet. Studien bidrar med ny kunskap om finlandssvenska ungdomars välmående och kan uppmuntra till hälsofrämjande verksamhet. För att få en djupare förståelse om lägre nivåer av socialt stöd och upplevelse av ensamhet i grundskoleålder kan vara riskfaktorer för utveckling av mental ohälsa behövs mer forskning, speciellt i form av longitudinella studier.

The present study aimed to investigate elementary school principals’ self-reported causes of work-related stress, their coping strategies to deal with stress and the support they need for their leadership. Seventy-six principals filled in the questionnaire, which included open-ended questions. Qualitative content analysis was used to analyse the data. The results showed that the main sources of stress were workload, interpersonal conflicts, a lack of resources and internal pressures. Moreover, principals used emotion-focused, problem-focused and social coping to deal with stress. Additionally, principals reported a need for problem-focused support and social support for their leadership. The results revealed the importance of social support and coping for principals’ occupational wellbeing. A more intimate approach to principals’ perceptions about the causes of occupational stress, their coping strategies and the support they need provides opportunities to consider diverse personal requirements, which may be fundamental in promoting principals’ occupational wellbeing.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan valmennussuhteessa ilmenevän supportiivisen viestinnän ilmaisujen yhteyttä urheilijan epävarmuuden hallinnalle sekä miten urheilijat hakevat tukea valmennussuhteessa. Epävarmuuden hallinnan prosessien tarkastelussa hyödynnetään Kramerin (2014) kehittämää teoriaa, joka kuvaa epävarmuuden hallinnan prosessia. Valmennussuhdetta tarkastellaan tässä tutkielmassa urheilun kontekstissa, mutta se voidaan ymmärtää myös yleisesti ohjaussuhteena, jolloin tämän tutkielman havainnot ovat sovellettavissa myös muissa ohjaussuhteissa. Valmennussuhde on tärkeä vuorovaikutussuhde urheilijan elämässä. Epävarmuus on jatkuvasti läsnä urheilijan uralla. Valmentajan ollessa tiiviisti mukana urheilijan työskentelyssä, voi tämän ilmaisemalla supportiivisella viestinnällä olla merkitystä urheilijan epävarmuuden hallintaan. Valmennussuhde on lähtökohtaisesti ammatillinen suhde, joka voi sisältää myös läheisen vuorovaikutussuhteen piirteitä. Tällöin valmennussuhde voi olla yhdistelmäsuhde ja siten tuottaa valmennussuhteeseen roolipohjaista epävarmuutta. Urheilija-valmentajaparin luottamussuhteen rakentumisessa korostuu suhteessa tapahtuvan itsestäkertomisen merkitys. Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja tutkimusmenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Tutkielman haastatteluaineisto koostui kymmenen suomalaisen huippu-urheilijan haastatteluista. Kaikki haastateltavat olivat aikuisia yksilöurheilijoita, jotka valmistautuivat tutkielman teon aikaan arvokilpailuihin. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin periaatteita hyödyntäen. Tulokset osoittavat urheilijoiden kokevan epävarmuutta pääosin itsestään ja valmennussuhteestaan. He ilmaisevat tuen tarvettaan valmennussuhteessa sanallisen ja sanattoman viestinnän keinoin. Valmentajat puolestaan tarjoavat urheilijalle tukea tiedollisena, emotionaalisena, instrumentaalisena ja relationaalisena tukena. Valmentajan empatian osoittaminen sekä yhteistyön ja luottamussuhteen korostaminen on merkityksellistä urheilijoille. Valmentajien vuorovaikutuksellisella supportiivisella viestinnällä todetaan olevan merkitystä urheilijoiden epävarmuuden hallintaan tilanteissa, joissa urheilija antaa valmentajalle mahdollisuuden osoittaa sosiaalista tukea. Valmennussuhteen supportiivisen viestinnän merkityksiä rakennettaan vuorovaikutuksen kautta yhdessä vuorovaikutussuhteen molempien osapuolien kanssa. Urheilijat hakevat valmentajaltaan tukea erilaisilla subjektiivisilla tavoilla, joista korostuivat suoraan kysyminen ja käyttäytymisen muuttaminen sanattoman viestinnän keinoilla. Tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää ohjaussuhteissa tapahtuvan viestinnän tutkimuksissa. Jatkotutkimusehdotuksena esitetään lajiliittojen valmentajien vuorovaikutusosaamisen tutkimusta.

This qualitative study analysed the agency of eight non-abusing mothers in the Turkish Cypriot Community after disclosure that their child had been sexually abused by someone outside the family. The aim was to discover how, after disclosure, such mothers act to protect their children in the contexts of their family and community. The data were gathered via semi-structured in-depth interviews and analysed using Interpretative Phenomenological Analysis (IPA). In the nuclear family context, maternal agency emerged in the form of motherhood skills, including emotionally supporting the abused child, double-checking the child’s safety or limiting the child’s mobility, and controlling the actions of adult sons. In the community context, maternal agency was manifested in efforts to prevent men in the extended family or the abuser’s family from concealing the abuse and to obtain informal support from others such as birth or extended family members. The women were usually successful in hiding their reactions or making decisions in their children’s best interest despite frequently having to cope with the reality of living in a restrictive and patriarchal culture. The results emphasise the need for working with the general public and professionals to change the culture of silence and to improve the social support network for sexually abused children and non-abusing family members, especially mothers.

Tutkimuksen tarkoitus: Kuvata, miten esikoistaan odottavat vanhemmat kokivat koronapandemian vaikuttaneen vanhemmuuteen valmistautumiseen ja erityisesti siihen, miten he yhdessä valmistautuvat ja sitoutuvat tulevaan vanhemmuuteen (ns. yhteisvanhemmuus). Aineisto ja menetelmät: Aineisto kerättiin puolistrukturoiduin yksilöhaastatteluin huhti-elokuussa 2020 ja toteutettiin etäyhteyksin. Tutkimukseen osallistui 22 esikoistaan odottavaa vanhempaa (11 pariskuntaa). Haastatteluaineisto analysoitiin temaattisella sisallönanalyysilla. Tulokset: Odottavat vanhemmat kokivat, että koronapandemia vaikutti vanhemmuuteen valmistautumiseen siten, että isien osallistumismahdollisuudet rajoittuivat, yhteiskunnan tuki väheni, rajoitustoimet aiheuttivat sosiaalista eristäytymistä ja stressitekijät lisääntyivät. Yhteisvanhemmuuden kannalta haitallista oli puolisoiden jääminen palvelujen ulkopuolelle ja odottavien parien heikentynyt mahdollisuus saada tukea läheisiltä, vertaisilta ja palveluilta. Sosiaalisen eristäytymisen hyötynä odottavat vanhemmat pitivät lisääntynyttä parisuhdeaikaa ja mahdollisuutta keskittyä vauvan odotukseen. Päätelmät: Korona-aika teki näkyväksi odottavien vanhempien vahvan toiveen molempien vanhempien osallistumiseen palveluissa. Odottavia vanhempia tulisi tukea niin, että puolison läsnäolo äidin rinnalla mahdollistuisi kaikissa tilanteissa, eivätkä he jäisi yksin tai tiedosta paitsi. peerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää nuorten kouluyhteisössä syntyvien kokemusten ja liikkumisen välisiä yhteyksiä. Kokemuksellisuutta tarkastellaan nuorten kokeman sosiaalisen tuen sekä subjektiivisen sosiaalisen aseman näkökulmista. Sosiaalinen tuki koostuu yläkoululaisten kokemuksista opettajan ja oppilaan välisistä suhteista, oppilaiden keskinäisistä suhteista sekä vanhemmilta saadusta tuesta. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisenä kyselynä keväällä 2015, ja tutkimukseen osallistui 2 026 yläkoululaista. Nuoret jaettiin kuuteen ryhmään sen mukaan, millaista sosiaalista tukea he kokivat saavansa. Vahvaksi koettu tuki yhdistyi korkeammaksi koettuun sosiaaliseen asemaan koulussa. Vanhemmilta saatu tuki oli suoraan yhteydessä nuorten liikkumiseen. Luokkakavereiden tuki oli yhteydessä nuorten liikkumiseen koulussa koetun subjektiivisen sosiaalisen aseman kautta. Kokemus opettajilta saadusta tuesta ei ollut yhteydessä liikkumiseen. Kouluun liittyvissä sosiaalisissa verkostoissa muodostuvat erilaiset subjektiiviset kokemukset ovat yhteydessä nuorten liikkumiseen, ja ne tulisikin huomioida jatkossa nykyistä paremmin pohdittaessa nuorten liikkumisen lisäämisen mahdollisuuksia. Koululla on mahdollisuuksia tasoittaa perhetaustasta kumpuavia eroja nuorten liikkumisessa omilla toimenpiteillään. Toimenpiteissä pitäisi korostaa koulun henkilökunnan roolin sijaan nykyistä voimakkaammin nuorten vertaissuhteita. This study examines the associations between adolescents’ physical activity and their experiences in the school community. The experiences considered here are subjective social status at school and social support, which in this study consists of teacher-student relationships, student-to-student relationships, and support from parents. The data were collected via a survey in spring 2015, in which 2,026 adolescents participated. The adolescents were divided into six groups according to the type of social support they felt they would receive. Strong social support was positively associated with subjective social status at school. Support from parents, but not from teachers, was associated with physical activity. Support from classmates was associated with physical activity through the subjective social status at school. These experiences should be taken into account when considering the possibilities of increasing adolescents’ physical activity. School-based interventios shoud place greater emphasis on peer relations rather than on the role of school staff. peerReviewed

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää yläkouluikäisten nuorten kokemusta koulussa koetusta yhteenkuuluvuudesta sekä perheeltä ja ystäviltä saatavasta sosiaalisesta tuesta. Lisäksi tarkasteltiin, eroavatko tyttöjen ja poikien sekä kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemukset toisistaan. Tutkimuksessa selvitettiin myös, kuinka yhteenkuuluvuus koulussa sekä sosiaalinen tuki perheeltä ja ystäviltä ovat yhteydessä mielenterveyden ulottuvuuksiin. Mielenterveyden ulottuvuuksina tarkasteltiin internalisoivia oireita, eksternalisoivia oireita, prososiaalisuutta ja resilienssiä. Viimeisenä tutkittiin, onko sukupuolella tai maahanmuuttajataustalla vaikutusta edellä mainittuihin yhteyksiin. Tutkimuksen aineisto on kerätty osana Maahanmuuttajanuorten Psykososiaalinen Tukeminen Koulussa - interventiotutkimushanketta. Tässä tutkimuksessa käytettiin poikkileikkausaineistoa, joka pohjautuu nuorten kyselylomakevastauksiin hankkeen aloitusajankohdassa syksyllä 2019 (n = 1981). Yhteenkuuluvuuden sekä sosiaalisen tuen kokemuksia tarkasteltiin frekvenssien ja kaksisuuntaisen varianssianalyysin avulla. Edellisten yhteyksiä mielenterveyden ulottuvuuksiin sekä sukupuolen ja maahanmuuttajataustan moderoivaa vaikutusta tarkasteltiin hierarkkisella regressioanalyysillä. Tulokset osoittivat, että enemmistö Suomessa asuvista nuorista koki sekä yhteenkuuluvuutta koulussa että sosiaalista tukea perheeltä ja ystäviltä paljon tai kohtalaisesti. Tytöt kokivat saavansa poikia enemmän sosiaalista tukea ystäviltään. Lisäksi havaittiin, että kantasuomalaiset nuoret kokivat enemmän yhteenkuuluvuutta koulussa ja sosiaalista tukea ystäviltään kuin maahanmuuttajanuoret. Yhteenkuuluvuus koulussa sekä sosiaalinen tuki perheeltä ja ystäviltä olivat kaikki yhteydessä vähäisempiin internalisoiviin ja eksternalisoiviin oireisiin sekä suurempaan määrään prososiaalisuutta ja resilienssiä. Vähäisempi yhteenkuuluvuus sekä vähäisempi perheeltä ja ystäviltä saatava sosiaalinen tuki lisäsivät enemmän tyttöjen kuin poikien internalisoivia oireita ja vähensivät enemmän poikien prososiaalisuutta. Lisäksi vähäisempi perheeltä saatava sosiaalinen tuki vähensi enemmän poikien kuin tyttöjen resilienssiä. Yhteenkuuluvuus koulussa sekä sosiaalinen tuki perheeltä ja ystäviltä olivat yhtä merkityksellisiä kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten nuorten mielenterveydelle. Yhteenvetona voidaan todeta, että koulussa koettu yhteenkuuluvuus sekä perheeltä ja ystäviltä saatavan sosiaalisen tuen kokemus ovat nuorten mielenterveyttä tukevia elementtejä. Näin ollen yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisen tuen kokemusten vahvistaminen on tärkeää. Tulokset ovat pääosin linjassa aiemman tutkimustiedon kanssa mutta toivat myös uutta tietoa aiheesta. Kouluissa tulisi pohtia yhteisöllisyyden sekä sosiaalista tukea vahvistavien kaveritaitojen kehittämistapoja. Lisäksi vanhempien tietoisuutta heiltä saatavan sosiaalisen tuen merkityksestä tulisi lisätä.

Vain joka seitsemäs lukiolainen liikkuu reippaastti päivittäin vähintään tunnin. Lukiolaisille kertyy keskimäärin 6 178 askelta päivässä. Heidän vanhemmilta ja kaverilta saamansa liikunnallinen tuki oli vähäisempää kuin nuoremmilla ikäluokilla ja vaihteli suuresti nuorten välillä. Lukiolaiset pitivät liikuntaa tärkeänä ja opiskelukykyä edistävänä oppiaineena. Oppilaitosten ja internetin jälkeen liikunta- ja urheiluharrastuksissa koettiin kolmanneksi eniten syrjintää ja kiusaamista. nonPeerReviewed

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää 15–19-vuotiaiden ammattikoululaisten koulu-uupumuksen ilmenemistä ja jakautumista sukupuolen, koulumenestyksen, koulutusalan, yhdistelmä- tai kaksoistutkinnon suorittamisen sekä opintojen keskeyttämisen harkitsemisen suhteen. Lisäksi tutkittiin sosiaaliseen tukeen liittyvien kokemusten eroja koulu-uupuneiden ja ei uupuneiden välillä. Koulu-uupumusta tutkittiin kokonaisvaltaisesti kolmen osatekijän kautta, jotka olivat uupumusasteinen väsymys, kyynisyys ja riittämättömyys. Sosiaalisen tuen kokemuksia tarkasteltiin kolmen ulottuvuuden avulla, jotka olivat kokemus oppimiseen liittyvästä tuesta, kokemus opinto-ohjaukseen liittyvästä tuesta ja kokemus yleisestä tuesta. Tutkimusaineistona käytettiin Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiön (OTUS) ja Suomen Ammattiin Opiskelevien Liiton (SAKKI ry) toimijoiden keräämää Amisbarometri 2017 -kyselyaineistoa. Kyselyaineisto kerättiin aikavälillä 1.3.2017 – 18.10.2017 ja vastauksia saatiin yhteensä 9638 ammatillista tutkintoa suorittavalta opiskelijalta. Aineiston rajausten jälkeen tämän tutkimuksen lopullinen aineisto muodostui 6425 vastaajasta. Tyttöjä oli 43,2 % ja poikia 52,6 %. Muunsukupuolisia tai sukupuolensa kertomatta jättäneitä oli 4,2 %. Tutkimustulosten mukaan koulu-uupumusta ilmeni suhteellisen vähän ammattikoululaisilla. Tytöt kokivat selvästi enemmän koulu-uupumusta kuin pojat ja suurin osa koulu-uupuneista oli hyvin koulussa menestyviä. Sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalla ja tekniikan alalla oli eniten koulu-uupuneita ja yhdistelmä- tai kaksoistutkintoa suorittavien ryhmässä oli enemmän koulu-uupuneita suhteessa yhtä tutkintoa suorittavien ryhmään. Lisäksi opintojensa keskeyttämistä harkitsevien ryhmässä oli suhteessa enemmän koulu-uupuneita kuin valmistumiseensa uskovien ryhmässä. Kokemukset sosiaalisesta tuesta erosivat tilastollisesti merkitsevästi koulu-uupuneiden ja ei uupuneiden välillä. Koulu-uupuneet opiskelijat kokivat oppimiseen ja opinto-ohjaukseen liittyvän tuen sekä yleisen tuen riittämättömämpänä kuin ei uupuneet vertaisensa. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella ammatillisessa koulutuksessa opiskelevien nuorten jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota koulu-uupumuksen ennaltaehkäisyyn ja sosiaalisen tuen riittävyyteen.

Tutkielma tarkastelee Tampereen yliopistossa opiskelevien sosiaalisia siteitä ja identifikaatiota psyykkisen pahoinvoinnin taustalla. Psyykkinen pahoinvointi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on yleistynyt valtakunnallisesti vuosituhannen alusta lähtien. Lähes kolmanneksella yliopisto-opiskelijoista esiintyy psyykkistä pahoinvointia. Modernin korkeakouluopiskelun näkökulmasta vuorovaikutustavat ihmisten välillä ovat muuttuneet ja välitön kanssakäyminen vähentynyt. Yliopistoilta edellytetään laatuajattelua, nopeita tuloksia, kilpailukykyä ja vaikuttavuutta. Yliopisto-opiskelijan tulee kantaa vastuuta opintojen suunnittelusta, ajankäytöstä ja valinnoista. Yliopisto-opiskelijoiden mielenterveyttä haastavat useimmiten jatkuva ylirasitus, mielen kokeminen masentuneeksi, vaikeus keskittyä tehtäviin tai huolten valvottaminen. Opintoihin liittyvät esiintymistilanteet sekä otteen saaminen opinnoista koetaan usein stressaavina. Yliopisto-opintojen aloittaminen on elämänmuutos, joka vaikuttaa psyykkiseen hyvinvointiin. Opiskelija siirtyy instituutioon, jossa on omat, yksilökohtaiset sosiaaliset käytäntönsä. Ensimmäinen lukuvuosi yliopistossa on kriittinen sopeutumisen, masennusriskin sekä opinnoissa menestymisen kannalta. Opinnot aloittaessaan opiskelija kokee samanaikaisesti vanhan identiteetin menetyksen ja uuden omaksumisen, mikä voi kuormittaa psyykkistä hyvinvointia. Uuden sosiaalisen identiteetin omaksuminen yliopisto-opiskelijana toimii psyykkistä hyvinvointia suojaavana tekijänä. Sosiaaliset siteet primaari- ja sekundaariryhmien jäsenyyksinä tarjoavat yksilölle psyykkistä hyvinvointia suojaavaa sosiaalista tukea. Aineisto on kerätty Internetissä täytettävällä kyselylomakkeella ja koostuu alempaa ja ylempää korkeakoulututkintoa suorittavista Tampereen yliopiston päätoimisista opiskelijoista (n=116). Tutkin, ovatko vähäiset sosiaaliset siteet ja heikko yliopisto-opiskelijaksi identifioituminen vastaajilla yhteydessä psyykkiseen pahoinvointiin. Tutkielmassa psyykkinen pahoinvointi tarkoittaa lääkärin tai psykologin toteamaa mielenterveyden häiriötä tai koettuja psyykkisiä oireita. Psyykkistä pahoinvointia selittäviä tekijöitä ovat identifikaation taso, lähipiirin koko, muutto Tampereelle tai lähikuntaan, parisuhde, perhemuoto, käynnit yliopistolla, läsnäolon ja vuorovaikutuksen taso sekä koettu opinto-ohjauksen laatu. Tulosten mukaan heikko identifikaation taso Tampereen yliopistoon ja pienempi lähipiirin koko ovat yhteydessä psyykkiseen pahoinvointiin. Molemmat ilmiöt ovat tilastollisesti merkitseviä logistisessa regressioanalyysissä, vahvin yhteys löytyy lähipiirin koon ja psyykkisen pahoinvoinnin väliltä. Niillä opiskelijoilla, joiden lähipiiri on pienempi, esiintyy enemmän psyykkistä pahoinvointia. Muutto Tampereelle tai lähikuntaan sekä heikoksi koettu opinto-ohjauksen laatu ovat myös yhteydessä psyykkiseen pahoinvointiin.

The role of family members’ support in the burnout recovery process has been recognized in several studies. The role of emotional support provided by the spouse has been found to be significant in reducing burnout levels. Although crossover of burnout and emotional support have been investigated, the partners’ experiences of the individuals’ burnout and recovery have remained largely unexplored. To fill this research gap the study aims to provide in-depth knowledge of the experiences of spouses of individuals who have a history of burnout and are recovering from it by participating in a rehabilitation course. Ten spouses of individuals who had previously suffered and had recovered or was recovering from burnout in a national rehabilitation course, were interviewed. Semi-structured interviews comprised the main research material and were subjected to Thematic Analysis. Results showed that spouses were vicariously affected by the individuals’ burnout and recovery. While they were able to provide significant support, especially if interspousal communication was well-functioning, they also experienced significant distress. In the recovery phase, the positive changes in the individuals’ well-being were transferred in the relationship, and were perceived by both spouses as an increased ease, shared activities and improvement in communication. Knowledge of the spouses’ experiences will allow their possible inclusion in the rehabilitation programme and their training in recognizing the symptoms of burnout in their close ones. This will enable individuals and their spouses to be better equipped to prevent the full development of burnout and to initiate a timely search for professional help. publishedVersion