Search

Julkaisu on Oulun seksuaalirikokset hybridinä mediatapahtumana -hankkeen loppuraportti, joka tarkastelee Oulussa vuosina 2018–2019 tapahtuneista seksuaalirikoksista kehittynyttä mediatapahtumaa ja rikoksista käytyä keskustelua erilaisissa julkisuuksissa. Tutkimuksen toteutti COMET-tutkimuskeskus ja rahoitti Helsingin Sanomien säätiö. Raportin ensimmäisessä osassa jäljitetään digitaalisen etnografian keinoin hybridin mediatapahtuman syntyä, keskustelua määritelleitä toimijaryhmiä ja heidän tuottamiaan kehyksiä. Monialustainen etnografinen analyysi tuo esiin, että Oulun seksuaalirikoksista syntynyt mediatapahtuma sai alkunsa maahanmuuttovastaisen aktivismin toimesta vastajulkisuuksissa, josta se levisi viranomaisviestinnän välityksellä valtavirtaiseen julkisuuteen. Äärioikeistolle tyypillinen femonationalistinen narratiivi, jossa ulkomaalaistaustaisten tekemien rikosten selitetään johtuvan heidän lähtömaidensa kulttuurista, heijastui vahvasti valtavirtaiseen keskusteluun. Näiltä osin raportti vahvistaa kansainvälisten tutkimusten tuloksia äärioikeistolaisen diskurssin normalisoitumisesta ja tekee empiirisen aineiston erittelyllä näkyväksi, miten poliittinen määrittelyvalta rakentuu hybridissä mediaympäristössä uusilla tavoilla. Raportin toinen osa tarkastelee rikoksia käsittelyttä journalismia Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä ja Kalevassa kehysanalyysin keinoin. Analyysi osoittaa, että tasapainottavista pyrkimyksistä huolimatta mediateksteissä välitettiin lukuisia yhdenvertaisuuden ja rasismin kannalta ongelmallisia narratiiveja ja metaforia. Ongelmallisinta oli ns. kulttuuripuheen omaksuminen keskustelun luonnolliseksi ja kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi. Raportin kolmas osa haastaa toimittajia pohtimaan, miten poliittisesti kiistanalaisista ja voimakkaita tunteita herättävistä aiheista voisi uutisoida rakentavasti, oikeasuhtaisesti ja monisävyisemmin. Raportti tuo esiin, että journalismin omaksuma sosiaalisen median logiikka ja ammattikäytännöt tuottavat polarisoivaa ja kohisevaa julkista keskustelua, joka pitkällä aikajänteellä heikentää myös journalismiin kohdistettua luottamusta. Osiossa esitetään rakentavan journalismin tutkimuksesta ja konfliktien sovittelusta omaksuttuja periaatteita, joita soveltamalla toimittajien olisi mahdollista uutisoida seksuaalisesta väkivallasta, rasismista tai maahanmuutosta tavoilla, joka ei vahvistaisi poliittisia vastakkainasetteluja ja polarisaatiota.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaikenemiseen, ja millaisia seurauksia hyväksikäytöllä ja traumasta vaikenemisella on uhrin elämään ajankohtana, jolloin uhri ei vielä kerro hyväksikäytöstä. Tutkielman tavoitteena oli kriittisesti tarkastella hyväksikäytön uhrien tunnistamista ja vaikenemisen kulttuurin mahdollistumista hyväksikäyttäjän, läheisten, sosiaali- ja terveydenhuollon ja rakenteellisten tekijöiden näkökulmasta. Läheissuhteissa tapahtuvan seksuaalisen hyväksikäytön tarkastelu on rajattu tapahtumahetkellä olleisiin alle 18-vuotiaisiin lapsiin. Läheissuhteet ovat rajattu koskemaan perheenjäseniä, jotka asuvat saman katon alla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä oli traumaviitekehys. Tutkielmaa taustoitetaan määrittämällä läheissuhteissa tapahtuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä, traumaa, traumaperäisiä häiriöitä, hyväksikäyttöä traumana, vaikenemisen tekijöitä ja perhesalaisuuksia. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka aineisto koostuu yhdestä omaelämäkerrasta ja kahdesta yksittäisestä tarinasta, eli yhteensä kolmen hyväksikäytön uhrin kertomuksesta. Uhreina aineistossa oli kolme tyttöä, ja hyväksikäyttäjinä oli isäpuoli sekä veli. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä teemoittelua käyttäen. Tutkimustulokset tiivistyvät kahteen tarkasteluna olleeseen ulottuvuuteen: seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaikenemisen tekijöihin, sekä hyväksikäytön ja traumasta vaikenemisen seurauksiin. Vaikenemisen tekijät jäsensivät, miten useampi tekijä vaikuttaa, miksi uhrin on vaikea hakea tai saada apua kodin sisältä tai kodin ulkopuolelta. Uhrin vaikeus puhua hyväksikäytöstä, kosketti kaikkia ihmissuhteita. Vaikeus kertoa hyväksikäytöstä kuvautui myös avun hakemisessa. Vaikenemisen tekijät eivät jäsentyneet irrallisina hyväksikäytön seurauksista, vaan ne kietoutuivat toisiinsa. Vaikenemisen tekijät ovat osittain hyväksikäytön seurauksia, ja samalla seuraukset vaientavat. Hyväksikäytöstä vaikenemisen tekijät jakautuivat tutkimustulosten pohjalta neljään tekijään: perheen sisäinen kulttuuri ja perhesuhteisiin liittyvät tekijät, hyväksikäyttäjän uhriin kohdistama vallankäyttö ja väkivalta, uhrin omiin käsityksiin, kokemuksiin ja tunteisiin liittyvät tekijät sekä terveydenhuollon ammattilaisten kohtaamiseen liittyvät tekijät. Perheen sisällä hyväksyttiin hiljaa väkivaltaa, ja piilotettiin sitä uhrin kustannuksella. Hyväksikäyttäjän vallankäytössä painottui henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta. Terveydenhuollon kohtaamisissa täsmentyi uhria mitätöivä, vähättelevä ja syyllistävä kohtaamisen tapa. Traumasta johtuvien oireiden syyt ohitettiin, ja keskityttiin oireiden hoitamiseen. Hyväksikäytön ja traumasta vaikenemisen seuraukset vaikuttivat uhrin elämään. Hyväksikäytön ja traumasta vaikenemisen seuraukset jakautuivat tutkimustulosten pohjalta viiteen teemaan: muutokset ihmissuhteissa, muutokset arjessa, muutokset terveydessä ja toimintakyvyssä, muuttunut käsitys itsestä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, seksistä ja läheisyydestä, sekä tarve kertoa. Hyväksikäytöllä oli seurauksia kaikkiin edeltäviin asioihin vaikuttaen ja vääristäen niitä. Uhri joutui vaikenemaan ja valehtelemaan asioista. Hyväksikäyttäjän käytös näyttäytyi muille vääristyneesti, ja uhrin oirehdinta ja muuttunut käytös ohitettiin. Vaikenemisen ja kertomisen seurausten välille muodostui välitila, joka täsmensi salaisuuden paljastumista. Kertominen ei ole uhrin päätös joko vaieta tai kertoa, vaan kertominen on seurausta vaikenemisesta. Välitila kuvasi, jatkuuko hyväksikäyttö, jääkö tieto hyväksikäytöstä perheen sisälle vai kertooko uhri ulkopuolisille, hakeeko uhria apua ja joutuuko tekijä vastuuseen teoistaan. Vaikeneminen ja rakenteelliset tekijät ovat yhteydessä toisiinsa ajankohtana, jolloin uhri pystyy kertomaan hyväksikäytöstä. Rakenteellisten tekijöiden vuoksi uhrin vaientaminen ja alisteisuus jatkuu edelleen, koska rikos voi olla lainsäädännön vuoksi vanhentunut, eikä tekijä joudu vastuuseen. Tällöin rakenteelliset tekijät ovat kytköksissä, millaisia seurauksia tällä on uhrin terveyteen ja toimintakykyyn. Uhri vaikenee sekä kokiessaan olevansa vaiennettu, että omien pelkojensa vuoksi. Väkivalta on vaiettua sekä vaiennettua. Vaikenemisen kulttuuri mahdollistuu hyväksikäyttäjän, läheisten, uhrin, terveydenhuollon ja rakenteellisten tekijöiden myötä. Tutkimustulosten pohjalta traumainformoitu työ ja vaikenemisen kulttuurin ennaltaehkäiseminen ovat ensisijaista. The aim of the study was to investigate what factors contribute to keeping silent about sexual abuse and what consequences abuse and keeping silent about trauma had on the victim’s life at the time when the victim has not yet disclosed the abuse. The aim of the study was to critically examine the identification of victims of abuse and what makes possible the culture of silence from the perspective of the abuser, relatives, social and health care, and the structural factors. The examination of sexual abuse occurring in close relationships is limited to children under the age of 18 at the time of the incident. Close relationships are limited to family members living under the same roof. The theoretical framework of the thesis is frame of reference of trauma. Background for the thesis is provided by defining sexual abuse in close relationships, trauma, trauma disorders, abuse related trauma, the factors of keeping silent and family secrets. The thesis is a qualitative study, and the material consists of one autobiography and two individual stories, so altogether the accounts of three victims of abuse. The victims in the material were three girls, and the abusers were a stepfather and a brother. The material was analysed by data-driven content analysis using a thematic design. The results of the research are summarised in two dimensions that were examined: the factors of keeping silent about sexual abuse and the consequences of keeping silent about abuse and trauma. The factors of keeping silent structured how multiple factors affect why it is hard for the victim to seek or receive help inside or outside their home. The difficulty of the victim to talk about the abuse applied to all relationships. The difficulty of talking about abuse also reflected in seeking help. The factors of keeping silent were not structured in isolation from the consequences of abuse but were intertwined. The factors of keeping silent are partly consequences of abuse, and simultaneously, the consequences silence. Based on the results of the study, the factors of keeping silent about abuse were divided into four factors: the internal culture of the family and factors relating to family relationships, the abuse of power and violence targeted at the victim by the abuser, factors related to the victim’s own perceptions, experiences and feelings and the factors related to encounters with health care professionals. Violence was silently accepted within the family, and hidden at the expense of the victim. The abuse of power of the abuser was concentrated on mental, physical and sexual violence. Encounters that invalidated, belittled or blamed the victim were specified in the encounters with healthcare. The causes of symptoms of trauma were ignored, and the focus was on treating the symptoms. The consequences of the abuse and keeping silent about trauma affected the victim’s life. On the basis of the results of the study, the consequences of the abuse and keeping silent about trauma were divided into five themes: changes in relationships, changes in daily life, changes in health and ability to function, changed perception of self, gender, sexuality, sex and intimacy, as well as the need to tell. The abuse had consequences on all of the above, affecting and distorting them. The victim had to keep silent and lie about things. The behaviour of the abuser was perceived distortedly by others, and the symptoms and altered behaviour of the victim were ignored. An intermediate space was formed between the consequences of keeping silent and telling, which clarified the revelation of the secret. Telling is not the victim’s decision of either keeping silent or telling, but telling is a consequence of keeping silent. The intermediate space described whether the abuse continued, whether the information about abuse stays within the family or if the victim tells outsiders, whether the victim seeks help and whether the perpetrator is held accountable for their actions. Keeping silent and structural factors are linked in the moment when the victim is able to tell about the abuse. Due to structural factors, the silencing and subordination of the victim continue, as the crime might be time-barred and the perpetrator will not be held liable. In this case, the structural factors are linked to the consequences for the victim’s health and ability to function. The victim falls silent both when they feel silenced and because of their own fears. Violence is both silent and silenced. The culture of silence is made possible by the abuser, the loved ones, the victim, health care and structural factors. Based on the results of the study, traumainformed work and the prevention of a culture of silence are a priority.

Raportissa esitellään lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten piirteitä ja rangaistuskäytäntöä vuosilta 2017–2018. Tutkimuksen aineistona ovat kaikki kyseisinä vuosina käräjä- ja hovioikeuksissa annetut lainvoimaiset tuomiot, joiden päärikoksena oli lapseen kohdistunut seksuaalirikos. Rangaistuskäytäntöä verrataan vuonna 2011 tehtyjä lainmuutoksia edeltävään käytäntöön. Keskeisin 2011 tehty muutos oli sukupuoliyhteyden siirtäminen perusmuotoisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön määritelmästä törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöön. * Lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa tekijänä oli lähes aina mies (99 % tapauksista) ja uhrina tyttö (92 % tapauksista). Lähes puolet teoista tapahtuivat yksittäisellä tekokerralla, yli vuoden kestäneiden tekojen osuus oli 15 prosenttia. * Tekijöistä lähes puolet (47 %) olivat iältään 15–24-vuotiaita ja suurin osa uhreista (63 %) olivat 13–15-vuotiaita. * Verkossa tapahtuneet rikokset muodostivat kuudesosan koko aineistosta ja reilun neljänneksen perusmuotoisista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä. Tekijä oli tutustunut uhriin netissä viidesosassa teoista. * Vuoden 2011 lainmuutoksen jälkeen törkeinä tuomittujen tekojen määrä moninkertaistui ja vastaavasti perusmuotoisten tekojen määrä väheni. * Teonpiirteissä tapahtuneista muutoksista keskeisimmät olivat sukupuoliyhteyden sisältäneiden tekojen vähentyminen perusmuotoisissa teoissa ja lisääntyminen törkeissä teoissa. Törkeinä alettiin tuomita esimerkiksi seurustelukumppanin suorittamia, lyhytkestoisia sekä aiempaa vanhempiin uhreihin kohdistuneita hyväksikäyttöjä, joita aiemmassa oikeuskäytännössä tuomittiin lähinnä perusmuotoisina. * Lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista tuomittujen ikäjakauma muuttui suuresti vuoden 2012 jälkeen, jolloin alle 30-vuotiaiden tuomittujen osuus nousi 20–30 prosentista 50–60 prosenttiin vuosittain tuomituista tekijöistä. Alle 21-vuotiaiden tekijöiden osuus kasvoi vuosien 2005 ja 2018 välillä 13 prosentista 31 prosenttiin. * Muutokset tunnusmerkistöissä heijastuivat myös rangaistuskäytäntöön. Kun törkeinä tuomittujen tekojen määrä kasvoi ja niiden piirteet monipuolistuivat, myös rangaistuskäytäntö monipuolistui. Ehdottomana tuomittujen vankeusrangaistusten osuus törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuksista putosi 80 prosentista 40 prosenttiin. Kolmasosa törkeinä tuomittujen rikosten tekijöistä tuomittiin ehdollisen vankeuden ja yhdyskuntapalvelun yhdistelmärangaistukseen. * Perusmuotoisista ja törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomitut ehdolliset vankeusrangaistukset pitenivät vuoden 2011 jälkeen keskimäärin kolme kuukautta ja ehdottomat kuusi kuukautta.

peerReviewed

Rodi-Risberg addresses trauma’s generic border-crossing movement through Sophie Hannah’s socially conscious crime thriller Hurting Distance (2007), a trauma narrative of sexual violence and emotional abuse that can be referred to as crime trauma fiction because it incorporates and blends features of both genres. Rodi-Risberg’s main argument is that crime trauma fiction such as Hannah’s novel represents traumatic experience as politically significant by mobilising affect through its themes of violence as social critique. The chapter concludes that contemporary narratives of crime and trauma such as Hannah’s should be seen as an important locus not only for representing traumatic experience, but also for offering a productive space for acknowledging suffering through the ethical witnessing and politically engaged reading of uncomfortable scenes of violence. peerReviewed

Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu rangaistuskäytännön vaihtelua kuluvalla vuosikymmenellä kahdeksassa vakavassa rikostyypissä: * Törkeät rattijuopumukset * Törkeät liikenneturvallisuuden vaarantamiset * Varkaudet + törkeät varkaudet ml. yritykset * Pahoinpitelyt + törkeät pahoinpitelyt ml. yritykset * Törkeät kirjanpitorikokset * Huumausainerikokset + törkeät huumausainerikokset * Raiskaukset + törkeät raiskaukset ml. yritykset * Ryöstöt + törkeät ryöstöt ml. yritykset Rangaistuksen ankaruutta mitattiin ehdottomien vankeustuomioiden osuudella (%) annetuista tuomioista. Tutkimuksen päätuloksena voi pitää, että rangaistusten alueellinen vaihtelu tutkittujen rikosten osalta on huomattavaa. Esimerkiksi ryöstörikoksissa, raiskausrikoksissa ja törkeissä kirjanpitorikoksissa ehdottoman vankeusrangaistuksen todennäköisyyden vaihteluväli on yli 30 prosenttiyksikköä. Esitetyt havainnot ovat kuitenkin vasta alustavia ja vaativat jatkotutkimuksia. Ensinnäkin, rangaistusten alueellinen vaihtelu voi olla, ainakin osittain, seurausta rikollisuuden piirteiden alueellisesta vaihtelusta. On mahdollista, että rikosten vakavuus vaihtelee alueittain ja selittää rangaistustasojen alueellista vaihtelua. Toiseksi on mahdollista, että keskeinen rangaistusten tasoon vaikuttava tekijä, rangaistukseen tuomitun aiempi rikollisuus, vaihtelee alueittain ja saattaa siten selittää rangaistustasojen vaihtelua. Nämä ja muut mahdolliset legaaliset seikat on jatkotutkimuksissa otettava huomioon ennen kuin voimme olla varmoja siitä, että rangaistustasojen alueellinen vaihtelu on todellinen ilmiö tai kuinka merkittävästä ongelmasta oikeastaan on kysymys.

Käsittelen maisterintutkielmassani seksuaalisen väkivallan ruumiillista kokemusta, häpeää ja tapahtuneesta kertomista Katja Ketun romaanissa Kätilö (2011). Tarkastelen sitä, miten seksuaalisen väkivallan ruumiillinen kokemus kuvataan Kätilössä, ja millainen on seksuaaliseen väkivaltaan liittyvä häpeän dynamiikka. Ruumiillisuuden performatiivisen viitekehyksen kautta pyrin sellaiseen luentaan, jossa kokemuksen materiaalinen luonne tulee näkyviin. Tutkimukseni liittyy feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, ja sen tieteidenvälisyys näkyy lähteissä, jotka kuuluvat esimerkiksi yhteiskuntatieteisiin ja sukupuolentutkimukseen. Analysoin Kätilöä esitellen sen omintakeista ruumiillista kerrontaa ja kieltä. Tunteet, seksuaalisen väkivallan kokemus ja väkivallan vaikutus ruumiiseen tulevat kerronnassa esiin vahvasti ja samastuttavasti. Häpeän dynamiikasta nousevat esiin romaanin naisten väliset suhteet, joissa näkyy seksuaalisen väkivallan aiheuttama häpeä ja syyllisyys, mutta myös selviytyminen, huolenpito ja jaettu kokemus. Uhriuden käsite on keskeinen, sillä se tavoittaa tapahtuneen vääryyden, mutta merkitsee myös yhteiskunnassa häpeällisenä pidettyä heikkoutta. Kätilössä uhrius ei kuitenkaan kokonaan määritä naisia, vaan esimerkiksi nautinto ja rakkaus laajentavat kuvaa uhrista toimijaksi. Päähenkilön lapsuudessa kokema seksuaalinen hyväksikäyttö tulee esiin suhteessa suojattityttö Mashaan. Kokemuksen aiheuttama häpeä näkyy vaikeutena osoittaa hellyyttä, ja toisaalta haluna suojella viattomuutta. Tutkielman lopuksi etenen kertomisen ja tunteiden sanallistamisen analyysiin. Kertominen kirjoittamalla kirjemäisesti auttaa käsittelemään tunteita ja kokemuksia. Myös päähenkilön henkilökohtainen jumalasuhde auttaa selviämään, ja siihen liittyy halu kertoa ja tunnustaa. Kielellä on valta vaientaa, määritellä ja tehdä tunteista totta. Kieli ei kuitenkaan aina täysin riitä kuvaamaan ruumiissa koettua väkivaltaa. Kaunokirjallisuuden kielen mahdollisuudet nousevatkin esiin vaihtoehtoisena tapana käsitellä aihetta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, miten maahanmuuttajamiehistä puhutaan seksuaalisen väkivallan tekijöinä internetkeskusteluissa vuonna 2015. Tarkastelun kohteena ovat selonteot, joilla tekoja selitetään, ongelmapuhe ja uhkakuvat, joita keskusteluissa nousee sekä ratkaisuehdotukset, joita tähän sosiaaliseen ongelmaan esitetään. Tutkimuksessamme tarkastelun kohteena ovat myös vasta-argumentit, joilla maahanmuuttajien tekemää seksuaalista väkivaltaa ja siitä tuotettua ongelmaa kiistetään. Tutkimuksen aineisto muodostuu Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien digilehtien artikkeleihin kirjoitetuista lukijakommenteista sekä Suomi24-foorumin sekä Kaksplus-lehden internetfoorumin keskusteluketjuista. Keskustelut on käyty vuonna 2015. Tämä vuosi oli hyvin erityislaatuinen, sillä Suomeen saapui pakolaiskriisin vuoksi turvapaikanhakijoita ennätysmäärä ja lisäksi kyseisenä vuonna tapahtui useita maahanmuuttajien tekemiä seksuaalirikoksia, joista uutisoitiin mediassa hyvin laajasti. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi ja spesifisti tähän liittyvä moraalinen paniikki. Aineisto on analysoitu kategoria-analyysia soveltuvin osin hyödyntäen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että maahanmuuttajamiehiä ja heidän tekemäänsä seksuaalista väkivaltaa koskeva keskustelu on internetissä hyvin monipuolista ja vivahteikasta. Moraaliselle paniikille tunnuksenomaisesti maahanmuuttajien tekemä väkivalta konstruoitiin erityisen kuohuttavana ongelmana. Väkivallantekijöitä ja heidän ominaisuuksiaan kuvattiin hyvin vaihtelevasti käyttäen niin voimakkaan kielteisiä ja toiseuttavia kuin neutraalejakin ilmauksia. Selonteoissa selkeästi esiin nousivat tekijän kulttuuriin, suomalaiseen yhteiskuntaan ja tekijään itseensä liittyvät asiat. Ongelmapuhetta tuotettiin monipuolisesti. Keskusteluissa ongelmana nähtiin yleisesti maahanmuuttajamiesten tekemä seksuaalinen väkivalta, mutta maahanmuutto nostettiin ongelmien varsinaiseksi syyksi ja itse väkivaltaa suuremmaksi ongelmaksi. Ratkaisuehdotuksiksi tähän tuotettuun ongelmaan esitettiin muun muassa maahanmuuttajien karkottamista, tuomioiden koventamista ja maahanmuuttopolitiikan tiukentamista. Keskusteluissa esitetyissä vasta-argumenteissa todettiin, että seksuaalinen väkivalta ei ole maahanmuuttoon tai etnisyyteen liittyvä asia ja uutisointia ja julkista keskustelua käytetään lähinnä rasismin lietsomisen välineinä.

Nuorten vahingoittava seksuaalikäyttäytyminen on vähän tutkittu aihe. Psykiatriset ongelmat ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus siihen syyllistyneiden nuorten keskuudessa. Tutkimukset eivät toistaiseksi ole osanneet vastata kysymykseen, mikä hoitomuoto olisi tehokkain näiden nuorten kohdalla. Mihin suuntaan hoitoja tulisi tulevaisuudessa kehittää? Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella olemassa olevia psykososiaalisia hoitomuotoja ja arvioida niiden vaikuttavuutta. Systemaattinen kirjallisuushaku toteutettiin Ovid Medline- ja PsycInfo-tietokannoissa. Mukaan otettiin vuoden 1990 jälkeen julkaistut interventiotutkimukset, jotka käsittelivät vahingoittavaan seksuaalikäyttäytymiseen syyllistyneiden nuorten psykososiaalista hoitoa. Hoidon vaikutusta seksuaalirikosten uusimiseen tarkastelevia tutkimuksia löytyi vähän, ja niistäkin harva sopi laadultaan intervention arvioimiseen. Satunnaistettujen kokeiden järjestäminen psykiatrisissa potilasryhmissä onkin haastavaa eettisten näkökohtien vuoksi. Katsauksessa perheen ja lähiympäristön kanssa yhteistyössä toteutetusta multisysteemisestä terapiasta saatiin lupaavia hoitotuloksia satunnaistetuissa kokeissa. Hoidossa kannattaa siten puuttua muihinkin ongelmakohtiin nuoren elämässä vahingoittavan seksuaalikäyttäytymisen lisäksi.

Kamppailu lasten seksuaalista riistoa vastaan on käynnissä Euroopan unionissa. Aseina ovat ensisijaisesti kansainväliset sopimukset ja direktiivit, joilla kiristetään ja yhdenmukaistetaan kansallisia lakeja. Lainsäädännön tiukentaminen saattaa kuitenkin olla väärä keino tavoitteiden saavuttamiseksi, sillä viimeaikaisen tutkimustiedon mukaan juuri päinvastainen lähestymistapa voisi olla parempi seksuaalirikosten vähentämisessä. Tämä keskustelunavaus perustuu suurelta osin kesällä 2011 Berliinissä pidettyyn International Academy of Law and Mental Health -järjestön konferenssiin, jossa keskusteltiin laajasti lapsipornoa ja seksuaalirikoksia käsittelevistä uusista kriminologisista ja oikeuspsykiatrisista tutkimuksista.

Internet on tarjonnut lapsille ja nuorille kaivatun tilan ja uudenlaisia mahdollisuuksia sosiaaliseen verkostoitumiseen ilman huoltajien ja vanhempien valvontaa. Vanhempien ymmärryksen tai kiinnostuksen puute internetin luomia mahdollisuuksia kohtaan on kuitenkin jättänyt monen lapsen alttiiksi ja helposti lähestyttäviksi myös niiden aikuisten taholta, jotka tuntevat seksuaalista mielenkiintoa lapsia kohtaan. Tätä aikuisen lapseen kohdistamaa lähestymistapaa kutsutaan nimellä grooming. Groomingin tekniikka ei ole iso mysteeri. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön pyrkivä aikuinen lähestyy lasta usein samankaltaisin tavoin, kuin aikuiset lähestyvät muita aikuisia. Tyypillisesti grooming-prosessi sisältää tehokkaan yhdistelmän huomioimista, välittämistä, hellyyttä, ystävällisyyttä ja lahjojen antamista. Ratkaiseva ero näiden tilanteiden välillä on epätasa-arvoisuus, joka vallitsee hyväksikäyttöön pyrkivän aikuisen auktoritatiivisuuden ja haavoittuvan lapsen välillä (Lanning 2010, Wolak ym. 2008). Huolimatta grooming prosessin toteutumisen näennäisestä ”selvyydestä”, on vain vähän tutkittu sitä, kuinka internetin kautta aloitettu suhde lapsen ja tekijän välillä on alkanut, millaiseksi se on muodostunut ja miten sitä on ylläpidetty. Tämän tutkielman tavoitteena on pyrkiä vastaamaan näihin kysymyksiin ja osaltaan tuoda yksityiskohtaisempaa tietoa internetin kautta toteutuvan grooming-prosessin vaiheista. Tutkimustehtävän keskiössä on lapsen ja hyväksikäyttöön pyrkivän aikuisen välinen vuorovaikutussuhde. Tutkimus toteutettiin sähköisenä verkkokyselynä, ja toimitettiin lasten seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia tutkivien poliisiviranomaisten vastattaviksi poliisin intranetin ja sähköpostilistan kautta. Kyselyn rakenteessa hyödynnettiin O’Connellin (2003) typologiaa grooming-prosessista, ja esitettyjen kysymysten muotoon vaikuttivat vahvasti muun muassa Wolakin, Finkelhorin & Michellin (2000, 2003, 2008) tutkimukset ja kirjoitukset. Keskeisimmät tulokset osoittivat tekijän yleisimmin lähestyneen lasta sosiaalisen verkkoyhteisön kautta kommentoiden lapsen kuvaa. Yleisin syy lapsen pysymiseen vuorovaikutussuhteessa tekijän kanssa selittyi lapsen kokemuksesta tekijän häneen kohdistamasta ymmärryksestä, hyväksynnästä ja välittämisestä. Tutkimus myös osoitti että lapsi voi ryhtyä vuorovaikutukseen tekijän kanssa uteliaisuudesta, seikkailun halusta, aineellisen hyödyn toivosta (raha, alkoholi) tai kiinnostuksesta seksuaalisuutta ja seksiasioita kohtaan. Lapsi oli yleensä ollut vapaaehtoisesti mukana seksuaalisessa kanssakäymisessä tekijän kanssa. Tämä ”vapaaehtoisuus” juontui lapsen miellyttämisen halusta, velvollisuuden tunteesta tai epäsuoran tai suoran painostuksen kokemuksesta. Hyväksikäyttöön ei juuri koskaan liittynyt fyysistä väkivaltaa tai voimankäyttöä. Internet has provided young people a welcome space enabling unprecedented social networking opportunities without parental supervision. Parents and care-givers’ lack of knowledge or interest in relation to internet and its possibilities has left many young people vulnerable and easily accessible to child molesters wanting them for sexual purpose. This approach towards a child is referred to as” grooming”. The grooming technique of how adult grooms a child in order to sexually abuse her/him is not a great mystery: offenders seduce children much the same way adults seduce one another. Typically the grooming process includes an effective combination of attention, affection, kindness, recognition and gifts. The fundamental difference, however, is the disparity between adult authority of the child molester and vulnerability of the child victim.(Lanning 2010; Wolak et al. 2008). Despite the ostensible “truism” of the grooming process itself, it has remained unstudied in Finland on how exactly these internet-initiated relationships between child and molester are formed, established and maintained. The aim of this study is to answer these questions in order to gain more detailed knowledge about the grooming process. The focus lies particularly in the computer-mediated communication and the interaction established by a child and the molester. The study was conducted in a web-based survey, distributed via law-enforcement officers’ intranet and the mailing list of officers dealing with child sexual abuse-cases. The structure of the survey was based on O’Connell’s (2003) typology of grooming process, and the form of proposed questions were most influenced by the studies and writings of Wolak, Finkelhor & Michell (2000, 2003, 2008). Main results of the study suggest that molesters usually approach the victim by commenting and admiring victim’s photo’s via social networking sites. Often child victims decided to stay in contact with the molester because they felt understood, accepted and loved. Besides that the study revealed that children engaged in interactions because they felt curious, felt a sense of adventure, could gain some material goods (money, alcohol)and/or sexual arousal. In most cases the victim had consented to sexual acts with the molester. This “consent” was derived from child’s eagerness to please or a feeling of obligation, duty or due to an indirect or direct threat. Hardly ever sexual exploitation was found taken place by direct coercion with force or violence.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee seksuaalisen väkivallan uhrien hyvää auttamista ja sen esteitä auttajan ja asiakkaan kohtaamistilanteissa. Aineisto on koottu haastattelemalla teemahaastattelun avulla kuutta seksuaalista väkivaltaa kokenutta naista ja neljää seksuaalisen väkivallan uhrien auttajaa (sosiaalityöntekijä, poliisi, lääkäri, terapeutti). Tutkimukseen osallistuneet naiset ovat ammattiauttajien tavoin asiantuntijaroolissa, jotta seksuaalisen väkivallan uhrien auttamisesta saataisiin mahdollisimman yksityiskohtaista tietoa. Seksuaalisesta väkivallasta selviytyneet naiset arvioivat auttamista niin kokemustensa kuin palvelujärjestelmien toimivuuden näkökulmasta. Haastatelluista naisista viidellä on takana onnistunut ryhmähoito, yksi käy läpi yksilöhoitoprosessia. Yhteistä naisille on, että he ovat hakeneet apua seksuaalisen väkivallan aiheuttamiin ongelmiin monista paikoista vuosien ajan. Haastatellut ammattiauttajat kohtaavat uhreja pääosin akuutissa kriisivaiheessa. Tutkimuksen avulla pyritään selvittämään, miten seksuaalisen väkivallan uhri voi tulla autetuksi suomalaisissa palvelujärjestelmissä. Tarkoitus on analysoida, mistä hyvä auttaminen seksuaalisen väkivallan uhrien kohdalla koostuu. Toisaalta on tarkoitus löytää tekijöitä, jotka ovat hyvän auttamisen esteitä auttamistilanteissa. Hyvää auttamista lähestytään asiakkaan odotusten kautta. Aineiston analysointimenetelmänä on käytetty laadullista sisällön analyysiä, jonka avulla tutkittava ilmiö on saatu käsitteelliseen muotoon niin, että johtopäätösten tekeminen on ollut mahdollista. Seksuaalisen väkivallan seurauksia tarkastellaan irtikytkeytymisen (Herman) käsitteen avulla, joka kuvaa miten uhri vaurioituu sosiaalisella, psyykkisellä ja fyysisellä tasolla. Irtikytkeytyminen sosiaalisella tasolla tarkoittaa uhrin eristäytymistä ja osittaista yhteyksien katkeamista sosiaaliseen verkostoon. Tutkimus tuo esille sen, että uhrit hakevat apua ensimmäisen kerran vasta kun on tosi kyseessä. Vaikeudet niin sosiaalisessa, psyykkisessä kuin fyysisessäkin hyvinvoinnissa pakottavat hakemaan apua. Uhrit odottavat auttamistilanteissa, että he tulevat kuulluksi, että auttajilla on riittävät ammatilliset tiedot ja taidot ja että omat tavoitteet toteutuvat. Auttajilla osa asiakkaan odotuksista jää epäselviksi. Ammattiauttajat kuulevat asiakkaan odotukset omasta ammatistaan käsin. Uhreilla kohtaaminen auttajan kanssa voi aiheuttaa sen, että alkuperäinen väkivaltakokemus tuntuu toistuvan. Nämä kokemukset muistuttavat seksuaalisen väkivallan aiheuttamia tunteita: häpeää, syyllisyyttä, luottamuksen menetystä, yhteyden katkeamista muihin ihmisiin. Palvelut voivat siis lisätä uhrien pahoinvointia. Hyvään auttamiseen ei riitä uhrin kuulluksi tuleminen (oikea suhtautuminen, yksilöllisen tilanteen huomioon ottaminen, hyvä vuorovaikutus). Tarvitaan myös ammatillisia tietoja ja taitoja, tavoitteiden toteutumista, tiettyjä ulkoisia tekijöitä sekä konkreettista apua ja tietoa. Hyvän auttamisen esteitä on löydettävissä palvelukokemusten sellaisista piirteistä, jotka tuovat mieleen seksuaalisen väkivaltakokemuksen aiheuttamia tunteita ja vahvistavat uhrin sosiaalista eristäytymistä. Keskeisinä lähteinä ovat Hermanin (1992), Rauhalan (2005), Granfeltin (1998) ja Pohjolan (1993 ja 1994) teokset.

Tutkimuksen tehtävä on ollut tarkastella mieheyden ja maskuliinisuuden ja seksuaalisen väkivallan kytkeytymistä. Tutkimus tarkastelee miehiä uhreina. Kyseessä on vahvasti sukupuolisidonnainen ilmiö. Olen lähestynyt aihetta tarkastelemalla maskuliinisuuden ja mieheyden käsitteitä, joiden avulla olen pyrkinyt avaamaan miesuhriuden olemusta. Tutkielmassani olen tehnyt yhtäältä teoreettista käsiteanalyysiä sekä katsausta aikaisempaan empiiriseen tutkimukseen. Seksuaalinen väkivalta on vaikea aihe tutkia ja se vaikuttaa erityisesti tutkimuksen metodisiin valintoihin. Teoreettisena tutkimustehtävänä on ollut hakea käsitteitä, joilla miehiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa voi ymmärtää. Olen tarkastellut seksuaalisen väkivallan ilmenemismuotoja ja päätynyt siihen, että seksuaalinen väkivalta käsittää erilaisia asioita, joista yksi on lakiterminäkin käytetty raiskaus. Tutkielmani empiirinen tehtävä on ollut selvittää, mitä seksuaalisesta väkivallasta tiedetään aikaisemman tutkimuksen perusteella. Olen myös avannut seksuaalisen väkivallan uhrille aiheuttamia seurauksia muun muassa trauma-käsitteen avulla. Uhrin saamalla avulla on paljon vaikutusta seksuaalisen väkivallan aiheuttamista reaktioista toipumiseen. Olen tarkastellut myös, millaista apua ja palveluita seksuaalisen väkivallan uhrien on mahdollista Suomessa saada sekä vertaillut muutamien maiden järjestelmiä. Suomalaista tutkimusta seksuaalisesta väkivallasta on vähän, mutta kansainvälisissä tutkimuksissa löytyy sekä ajankohtaista tietoa, että aihealueen pioneeritutkimuksia ilmiön jäsentämiseksi useasta eri näkökulmasta. Tutkimukset miehiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta keskittyvät Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Maskuliinisuuden tarkasteluun olen käyttänyt teoreettista tutkimusaineistoa, joka muodostuu pääosin miestutkimuksesta. Julkisessa keskustelussa seksuaalisesta väkivallasta nainen mielletään uhriksi ja mies tekijäksi. Vaikka tilastollisesti näin enimmäkseen onkin, myös miehiin kohdistuva seksuaalisen väkivalta on ongelma. Miesten on erittäin vaikea ”ansaita” seksuaalisen hyväksikäytön uhrin asemaa, miestä uhrina ei ole tunnistettu.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimuksen aiheena on analysoida miten raiskaus voi toimia joukkotuhonnan keinona. Lähtökohtana on, että raiskauksella on seurauksia, ja joukkotuhonta tapahtuu näiden seurausten kautta. Raiskauksen seurauksien analyysin pohjana on Yleissopimuksen joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi toinen artikla. Raiskauksen seuraukset on jaoteltu fyysisiin ja psyykkisiin seurauksiin yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Tutkimus hyödyntää feminististä näkökulmaa tuodakseen esiin käsitteitä kuten sosiaalinen sukupuoli, identiteetti ja etnisyys, jotka ovat oleellisia joukkotuhonnan ja joukkotuhontaraiskauksen ymmärtämiselle, mutta jotka perinteiset kansainvälisen politiikan teoriat jättävät huomiotta. Sen sijaan, että raiskausta pidettäisiin uhrin kunnian loukkauksena, feministisen käsityksen mukaan raiskaus ymmärretään seksuaaliseksi väkivaltarikokseksi, joka voi aiheuttaa vakavia fyysisiä ja henkisiä vammoja uhrille ja jolla voi myös olla vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Joukkotuhonta toimii kontekstina joukkotuhontaraiskaukselle perinteisen teoreettisen viitekehyksen sijasta. Raiskauksen todettiin täyttävän selvimmin Joukkotuhontakonvention toisen artiklan provisio (b):n (vaikean ruumiillisen tai henkisen vamman aiheuttaminen) vaatimukset, mutta raiskaus voi myös täyttää muiden provisioiden kriteerit. Provisio (a):n (ryhmän jäsenten surmaaminen) kriteerit täyttyvät jos uhri kuolee raiskauksen seurauksena. Provisio (c):n (tahallinen sellaisten elinehtojen asettaminen, joiden tarkoituksena on ryhmän fyysinen hävittäminen) kriteerit täyttyvät raiskauksen aiheuttaessa vakavia fyysisiä (ml. suvunjatkamiseen liittyviä) vammoja. Provisio (d):n (syntyvyyden ehkäisemiseen tähtääviin toimenpiteisiin ryhtyminen) kriteerit täyttyvät uhrin kuoleman ja fyysisten ja/tai henkisten vammojen kautta ja myös yhteiskunnallisen reaktion kautta. Tähän voi liittyä uhrin hylkääminen tai ryhmän ulkopuolelle sulkeminen. Provisio (e):n (lasten siirtäminen pakolla ryhmästä toiseen) kriteerit täytyvät, jos uhri pakkoavioliiton kautta synnyttää toiseen etniseen ryhmään kuuluvia lapsia, tai pakkoraskauden ja -äitiyden kautta. Joukkotuhontaraiskauksia tulee analysoida situationaalisessa kontekstissa, jotta erikoisintentio, dolus specialis, voidaan määrittää. Joukkotuhontaraiskauksen kulttuurisen kontekstin analysointi on tarpeen yhteiskunnallisen reaktion ymmärtämiseksi. Joukkotuhonnallisessa kontekstissa tapahtuva raiskaus ilman erikoisintentiota ei ole joukkotuhontaa.

Heteroseksuaalisuutta pidetään selityksiä kaipaamattomana, luonnollisena ja normaalina seksuaalikäyttäytymisen muotona. Tässä tutkimuksessa horjutetaan tätä heteroseksuaalisuuden kulttuurista itsestäänselvyyttä osoittamalla, kuinka heteroseksuaalisuuden normaaliutta kielellisesti rakennetaan ja ylläpidetään. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten seksuaalikäyttäytymisen oikeutuksesta ja hyväksyttävyydestä käytyjä kulttuurisia neuvonpitoja 1960- ja 1970-lukujen taitteen sekä 1990-luvun Suomessa. Tutkimusaineistona ovat kaikki vuosien 1971 ja 1999 seksuaalirikoslakeja valmistelevat lainsäädännölliset keskustelut ja dokumentit, joissa pohjustetaan seksuaalista kanssakäymistä sääteleviä suojaikärajoja ja niiden muutoksia. Tämän lisäksi tutkimusaineistona ovat Helsingin Sanomien Nuorten Palstalla käydyt mielipidekeskustelut ensimmäisistä seksikokemuksista ja yhden illan suhteista. Mielipidekirjoitukset ovat samanaikaisia suojaikärajakeskustelujen kanssa, ne on käyty vuosina 1968 - 1972 ja 1993 - 1997. Tutkimus konkretisoi, kuinka yksilökeskeisestä itsemääräämisen eetoksesta muotoutuu seksuaalikäyttäytymistä normittava puhetapa. Vaikka itsemääräämisen käsitteellä tavoitellaan yksilöiden ja kansalaisten yhdenvertaista oikeutta omaan ja loukkaamattomaan seksuaalisuuteen, tämä tutkimus osoittaa, että viime kädessä juuri itsemäärääminen on seksuaalisuutta normittava ajattelutapa, jonka avulla suomalaisessa yhteiskunnassa hienosyisesti ylläpidetään homo- ja heteroseksuaalisuuden, naisten (tyttöjen) ja miesten (poikien) kuin myös aikuisten, nuorten ja lasten välisiä hierarkkisia eroja. Tutkimus sisältää yksityiskohtaista ja kriittistä diskurssianalyysia siitä, kuinka normaalina pidettävää seksuaalisuutta tuotetaan. Näin se tarjoaa tuoreita aineksia ja näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa kiistellään ja pohditaan seksuaalisten tekojen oikeutusta määrittämällä tekoihin osallistuvien henkilöiden ikää, sukupuolta, toimijuutta, subjektiutta, seksuaalista kehittymistä ja seksuaalista orientaatiota. The focus of this research is on the cultural negotiation over the meanings of sexuality in Finland at the turn of the 1970s and in the 1990s. The research challenges the taken-for-granted position of heterosexuality as normal by probing and illustrating how sexual normality is produced and achieved in discourse. The research allies with theories that argue gender (and sexuality) to be constructed and performed. Methodologically the research is rooted in social constructionist work in discourse and rhetorical analysis. The research is multidisciplinary. It takes the advantage of those recent studies in youth, gender, law, culture, history, sociology and philosophy, which scrutinise sexual regulation. The data consists of two sets of research materials. Firstly the data covers all parliamentary debates and governmental documents over the age of sexual consent legislation from 1960s to the end of 1990s. Secondly there are hundreds of written opinions concerning first-time sex and one-night stands. These have been collected from the youth pages of the largest daily-published Finnish newspaper, Helsingin Sanomat, from 1968 to 1972 and from 1993 to 1997. The research illustrates how the notion of sexual autonomy and self-determination prevail over homogenous, nationalistic and religious values and interests towards the end of the 20th century. Previously it has been argued that the outcome of this societal and discursive change is broadly seen in more liberal and equal expression of sexuality and sexualities. The research contradicts this conception and demonstrates how the argument over sexual autonomy is delicately employed in establishing, supporting, legitimating and reinforcing sexual hierarchies and norms. The research provides detailed and critical analysis of the discursive (re)production of sexual normality and it contributes widely to sexual debates concerning age, gender, subjectivity, agency, sexual development, sexual orientation and sex laws.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmani tarkoituksena on verrata vuosien 1889 ja 1998 rikoslain kokonaisuudistuksia ja näiden lakien seksuaalimoraalia ja siveellisyysrikoksia koskevaa puhetta. Tarkasteluni kohteena on se, miten seksuaalimoraalia ja siveellisyyttä koskeva keskustelu ja asioiden todeksitekemisen keinot ovat muuttuneet 110 vuoden aikana ja miten siinä rakennettava seksuaalisubjekti on kehittynyt ihmiskuvan yleisen muutoksen mukana. Seksuaalirikoksiksi olen määritellyt ns. selvien tapausten: raiskaus, avioliiton ulkopuolinen suhde (vanha laki) ja hyväksikäyttö, lisäksi myös siveellisyyttä loukkaavaan materiaaliin liittyvät lainkohdat. Seksuaalisuus oli ensin kirkollisten moraalisten määräysten alainen, jolloin seksuaalisuus ja sen toteuttaminen oli synnin ja hyveiden diskurssin alainen. Kirkon vallan vähentyessä sen paikan otti vähitellen valtio rikoslainsäännöksineen. Tällöin seksuaalisuus siirtyi kristillisen moraalin vallasta rationaaliseen rikosten ja niitä seuraavien rangaistusten piiriin. Seksuaalirikoslain kauan kaivattu uudistus tapahtui 1998-1999, jolloin suurilta osin hyvin vanhan rikoslain modernisoimiseksi oli tehty suuri ja aikaa vievä työ erilaisine kiistoineen. Uusi seksuaalirikoslaki on täysin sukupuolineutraali, mitä aikaisemmat lait eivät ole koskaan ainakaan kokonaisuudessaan olleet. Ensimmäisen kerran sukupuolineutraalius tuli esiin rikoslainuudistuksessa 1889, kuitenkaan sitä ei juurikaan onnistuttu toteuttamaan silloin. Sukupuolineutraalius varsinaisessa laissa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lakia koskeva keskustelu olisi ollut sukupuolineutraalia. Senpä takia haluankin keskittyä varsinaisen lakitekstin sijasta eduskunnassa ja säätyvaltiopäivillä käytyihin keskusteluihin, joiden kautta on helppo kartoittaa vallalla olevia näkemyksiä seksuaalisuudesta ja seksuaalisubjektien laadusta. Kaiken kaikkiaan varsinkin yleinen moraalikeskustelun pysyvyys ja vaativuus tulivat hyvin esiin. Vaikka rikoslaissa sairaan ja normaalin seksuaalisen käyttäytymisen rajat ovat muuttuneet suuresti tarkastelemani aikakautena, keskusteluissa käytettiin samanlaisia argumentaation keinoja faktuaalistamisstrategioiden avulla. Molempien rikoslakireformien uudistusprosessi oli pitkä ja monimutkainen erilaisine suunnitteluvaiheineen. Molemmissa rikoslaki liittyi moraaliin ja sitä kuvaavaan koodistoon, joskin uudemmassa lakikeskustelussa sen funktiota moraalisena esimerkkinä jonkin verran kyseenalaistettiin eikä haluttu ottaa sitä lainsäätämisen lähtökohdaksi. Rikoslaissa rikokset ja rangaistusseuraamukset on määritelty tarkasti, joka ei voi olla vaikuttamatta yleiseen käsitykseen oikeasta ja väärästä. Näyttääkin olevan hyvin hankalaa tehdä rikoslakiin kokonaisuutena uudistuksia, sillä tässä laissa ihmisten moraali on mitä suuremmassa määrin puntaroitavana ja määriteltävänä. Yhtenäisillä, valtion taholta määritellyillä moraalisäännöillä on edelleenkin sosiaalinen tilaus. Funktionaalisuus on kuitenkin saanut koko ajan tärkeämmän sijan rikoslaissa. Yksilöllinen moraali ja harkintakyky ovat saaneet ajan kuluessa enemmän liikkumistilaa seksuaalirikospykälien kehitystä tarkastellessa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmani käsittelee (aikuisiin) naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan uutisointia. Aineistonani on 16 Helsingin Sanomien juttua vuosilta 1996-1999 ja menetelmänäni diskurssianalyysi (Norman Fairclough; Jokinen, Juhila & Suoninen). Teoreettinen viitekehykseni on 1970-luvulla syntynyt feministinen teoria naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Tärkeimpiä lähteitäni tässä ovat olleet Susan Griffinin, Susan Brownmillerin, Diana Russellin ja Susan Estrichin teokset. Feministisen näkemyksen mukaan raiskaukset eivät tapahdu tyhjiössä, sattumanvaraisesti, yksilöllisten psykopatologisten ongelmien seurauksena. Naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellista ja seuraus patriarkaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä, sukupuolten välisestä, biologis-keinotekoisesta sukupuoliroolijaosta ja naisten epätasa-arvoisesta asemasta yhteiskunnassa. Tätä teoriaa konkretisoin ja operationalisoin omaa työtäni varten aiheen aikaisemman, ulkomaisen tutkimuksen avulla. Yksi keskeisistä hypoteeseistani oli, että raiskauksista ei edelleenkään kirjoiteta samalla tavalla kuin muista väkivaltarikoksista vaan että uutisointi on arvovärittynyttä. Tälle hypoteesilleni hain tukea perehtymällä myös väkivaltarikosten uutisoinnista tehtyyn tutkimukseen. Keskeisiä teoreetikkoja olivat Stuart Hall, Jack Katz, Peter Dahlgren ja Marian Meyers. Olin myös erityisen kiinnostunut juttujen tarjoamasta sukupuolen representaatiosta. Aineiston diskurssianalyysi todisti hypoteesini oikeaksi. Jutuissa raiskaukset jaetaan hierarkkisesti kahteen luokkaan: oikeisiin raiskauksiin ja ei-oikeisiin raiskauksiin, väärinymmärryksiin. Raiskausta ei selitetä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan sen syitä analysoidaan biologis-evolutionistiselle teorialle uskollisesti sukupuolten välisten (annettujen) erojen ja tilaisuus tekee varkaan -selitysten tasolla. Jutut toteuttavat myös hierakkista jakoa tavallisiin, normaaleihin miehiin (jotka saattavat vahingossa raiskata mutta eivät tarkoita sitä) ja väkivaltaisiin himoraiskaajiin, jotka päätyvät vankilaan tai ainakin oikeuteen; jakoa Meihin ja Niihin eli Toiseen. Tätä jakoa myös sukupuolten representaatio tukee. - Ideologisten seurausten tasolla uutisointi ei siis millään tavalla uhkaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vaan auttaa ummistamaan silmät myös aineistossa esiin tulleilta tilastollisilta tosiasioilta: suurin osa raiskauksista tapahtuu yksityiskodeissa ja uhri ja tekijä tuntevat toisensa.

Seksuaalinen häirintä / Hanna Vilkka. Jyväskylä : PS-kustannus, 2011.

Tytöt ja pojat eroavat toisistaan siinä, kuinka he kertovat kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kokemukset jäävät usein myös kokonaan aikuisille kertomatta. Hyväksikäytön kokemusten tunnistaminen, asian puheeksi ottaminen ja siihen puuttuminen on edellytys myös laajemmalle toimintakulttuurin kehittämiselle sekä asenteellisille ja rakenteellisille muutoksille. This article addresses the frequency of child sexual abuse and its disclosure from the perspective of girls and boys between ages 11 and 17 years. It is based on data from two population-based studies in the Child Victim Surveys 2008 (N = 13,459) and 2013 (N = 11,364), with sexual abuse examined from the perspectives of disclosure and gender. Frequency and percentage analysis, cross tabulation and a chi-squared test were used for data analysis. In both Child Victim Surveys around 85% of the victims were girls. The offender was a relative, friend or some other known person in almost two-thirds of the cases, and unknown to the victim in more than one-third of the cases. The second most common case was that the victim knew but was not a friend of the offender. Sexual abuse was in many ways gendered. Most victims were girls, and most of the offenders were men. There was also a gender difference in the disclosure of sexual abuse experiences. About one-fifth of the girls and half of the boys reported that they had not told anyone about their experiences. Irrespective of who the offender was, the victims had most commonly told a friend or sibling about their experiences. Parents were told about sexual abuse by 23% of the victims, and the authorities by only 10%. The survey shows that children’s and adolescents’ experiences of sexual abuse are gendered. Moreover, victims are silenced by shame and fear, and they do not believe they will get help. In order to address the problem it is necessary to raise awareness and to promote an atmosphere that supports the disclosure of experiences of abuse and violence and improves readiness to address this issue. peerReviewed