Search

In his book Music, Ideas, History: Texts 1990–2022 Matti Huttunen sheds light on the world of Western art music by showing how past historiographies of music have given it form and meaning. While grounded in Dahlhaus’ principles of structural history, Huttunen also challenges such models by allowing greater interpretive multidimensionality. In future accounts of Finnish musicology, Huttunen’s writings may provide a focus for a “long 20th century” of musical historiography.

nonPeerReviewed

peerReviewed

nonPeerReviewed

Tämä tutkielma on laadullinen vertaileva tutkimus, jossa tarkoitus on tarkastella sitä, miten venäläiset historioitsijat suhtautuvat valtiojohtoisesti tuotettuihin historian oppikirjoihin ja niiden sisältämiin virallisiin historiallisiin narratiiveihin. Tarkasteluni lähtökohtana on se, että Venäjä on ei-demokraattinen valtio, jossa kuitenkin yhä on jonkinlainen sananvapaus. Tutkielmassa vertaillaan kahdesta eri historian oppikirjasta esitettyjä kommentteja. Oppikirjoista ensimmäinen on vuodelta 2007, ja toinen vuodelta 2021. Aineistona tutkielmassa on venäläisten historian tutkijoiden kommentit historian oppikirjoista Noveišaja istorija Rossii 1945–2006: Kniga dlja utšitelja eli Uusi Venäjän historia 1945–2006: kirja opettajalle sekä Istorija Rossii 10 eli Venäjän historia 10. Tutkielman aineisto kerättiin Yandex-hakupalvelun ja Integrum-tietokannan avulla. Aineiston keräyskriteerinä oli se, että kommentoija, tekstin kirjoittaja tai haastateltu on venäläinen historioitsija, joka kommentoi jompaakumpaa historian oppikirjaa omalla nimellään. Oppikirjoista molemmilla on sidos Venäjän valtioon. Vuonna 2007 julkaistu Uusi Venäjän historia 1945–2006: kirja opettajalle julkaistiin Vladimir Putinin hallinnon tilauksesta. Vuonna 2021 julkaistua oppikirjaa taas oli tekemässä Venäjän sotahistoriallinen seura (Rossijskoe voenno-istoritšeskoe obštšestvo, RVIO), joka perustettiin Putinin aloitteesta vuonna 2012 ja jonka puheenjohtaja Vladimir Medinski on toiminut Putinin hallinnon kulttuuriministerinä vuosina 2012–2020 ja Putinin neuvonantajana vuodesta 2020 alkaen. Tutkimustehtävänä tutkielmassa on tarkastella sitä, miten venäläiset historioitsijat suhtautuvat näihin historian oppikirjoihin ja niiden sisältämään viralliseen historialliseen narratiiviin. Historia, kollektiivinen muisti ja historiallinen narratiivi ovat valtiolle tärkeitä, sillä ne määrittävät kansallista identiteettiä. Muisti ja identiteetti eivät ole pysyviä, vaan jatkuvasti muuttuvia prosesseja. Tutkielmani kohteena oleva historioitsijoiden keskustelu oppikirjoista ja niiden virallisesta historiallisesta narratiivista on merkityksellistä, koska se liittyy jatkuvaan muistin ja identiteetin määrittelykamppailuun. Tutkimusaineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla siten, että laajana kehikkona toimi historiapolitiikan käsite. Kehikon kautta aineistoa teemoiteltiin kolmeen pääkategoriaan. Ensimmäinen kategoria käsittelee sitä, miten historioitsijat kommentoivat oppikirjojen asiasisältöjä. Toisen teeman kautta tarkasteltiin sitä, mikä historian opetuksen tarkoitus valtiojohtoisesti tehdyissä oppikirjoissa on ja mikä sen toisaalta historioitsijoiden mielestä pitäisi olla. Tutkielmassa tunnistettiin sekä myötäileviä että kriittisiä suhtautumistapoja historian oppikirjojen sisältämään viralliseen historialliseen narratiiviin. Molempia oppikirjoja kritisoitiin esimerkiksi valtiokeskeisyydestä, tavallisen kansan unohtamisesta ja Stalinin ajan rikosten vähättelystä ja vääristelystä. Valtaosa historioitsijoista tulkitsi, että valtion harjoittama historiallisen narratiivin haltuun ottaminen on osa laajempaa konservatiivista käännettä Venäjällä, ja katsoi oppikirjan olevan keino kasvattaa oppilaita kansalaisuuteen ja patriotismiin. Erimielisyyksiä historioitsijoiden parissa esiintyi kuitenkin siitä, mitä patriotismi on ja tuleeko siihen kasvattaa – ainakaan historian avulla.

nonPeerReviewed

Artikkelissa analysoidaan 1980-lukua käsittelevän suomalaisen historiantutkimuksen ja presidentti Mauno Koiviston muistelmien pohjalta muodostuvia historiakuvia. Lähtökohtana artikkelissa on arkikäsitykseen pohjautuva vuosikymmenjaottelu, jonka avulla tarkastellaan historiantutkimuksen kohdistumista 1980-luvun eri aihepiirien tutkimukseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita merkittäviä rakenteellisia muutoksia oli 1980-luvulla sisäpoliittisten voimasuhteiden muuttuminen, talouselämän sääntelyn ja ideologisen ajattelun muutokset sekä media-alan murros. Ulkopolitiikassa sen sijaan korostettiin jatkuvuutta. Koiviston tyyli kuvata tapahtumat muistelmissaan rauhallisina, vailla paniikkia ja kriisitunnelmia, on korostanut 1980-luvusta vallitsevaa vakauden vaikutelmaa. Muistelmissa heijastuu Koiviston ”matalan profiilin” poliittinen strategia 1980-luvun tapahtumahistorian kuvauksessa. Kansallisesta näkökulmasta vuosikymmen ei sisällä suurta dramatiikkaa syksyn 1981 presidentin virkakauden ennenaikaisen päättymisen ja syksyn 1989 kansainvälisten murrosten välisenä ajanjaksona, mutta 1980-lukua käsittelevä historiantutkimus heijastaa yhteiskunnan eri osa-alueilla tapahtuneita laaja-alaisia muutoksia. Tapahtuneiden muutosten hidastempoisuus on saanut muutokset näyttämään vakailta ja hallituilta, jolloin vuosikymmen näyttäytyy poikkeuksellisen kriisittömänä ajanjaksona Suomen 1900-luvun historiassa.

Artikkelissa analysoidaan 1980-lukua käsittelevän suomalaisen historiantutkimuksen ja presidentti Mauno Koiviston muistelmien pohjalta muodostuvia historiakuvia. Lähtökohtana artikkelissa on arkikäsitykseen pohjautuva vuosikymmenjaottelu, jonka avulla tarkastellaan historiantutkimuksen kohdistumista 1980-luvun eri aihepiirien tutkimukseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita merkittäviä rakenteellisia muutoksia oli 1980-luvulla sisäpoliittisten voimasuhteiden muuttuminen, talouselämän sääntelyn ja ideologisen ajattelun muutokset sekä media-alan murros. Ulkopolitiikassa sen sijaan korostettiin jatkuvuutta. Koiviston tyyli kuvata tapahtumat muistelmissaan rauhallisina, vailla paniikkia ja kriisitunnelmia, on korostanut 1980-luvusta vallitsevaa vakauden vaikutelmaa. Muistelmissa heijastuu Koiviston ”matalan profiilin” poliittinen strategia 1980-luvun tapahtumahistorian kuvauksessa. Kansallisesta näkökulmasta vuosikymmen ei sisällä suurta dramatiikkaa syksyn 1981 presidentin virkakauden ennenaikaisen päättymisen ja syksyn 1989 kansainvälisten murrosten välisenä ajanjaksona, mutta 1980-lukua käsittelevä historiantutkimus heijastaa yhteiskunnan eri osa-alueilla tapahtuneita laaja-alaisia muutoksia. Tapahtuneiden muutosten hidastempoisuus on saanut muutokset näyttämään vakailta ja hallituilta, jolloin vuosikymmen näyttäytyy poikkeuksellisen kriisittömänä ajanjaksona Suomen 1900-luvun historiassa., In the article are analysed the history portrayals of 1980s in Finnish historiography and the President Mauno Koivisto's memoirs. The starting point for the study is decade division, founded on the everyday understanding concerning decades as a calendar period. Consequently, it enables to focus on the examination of historiography to the researches, where the attention has been in the 1980s. Several major changes occurred in the Finnish society in the 1980s; for example, the power relations in domestic policy, the regulation of the economy, shifts in ideological thinking, and the breakage of the media business. These substantial structural changes took place in a domestic policy sphere, whereas continuity was emphasised in the foreign policy. Style of Koivisto, to describe the events in his memoirs peaceful, short of panic, and lacking crisis atmospheres, emphasises the impression of the stability in the 1980s. His two volume memoirs reflect the political strategy of "the low profile” when depicting the events of the 1980s. From a national point of view, the decade did not contain high dramatics since the premature termination of the President Urho Kekkonen’s period in office in 1981, until the international breakages in autumn of 1989. However, the historical research focusing on the 1980s reflects wider changes, which have taken place in different sectors of the society. The relatively calm tempo of changes during the 1980s has made the changes appearance steady and controlled. The history representations create the impression that the decade was an exceptionally crisis-free period in the history of the 20th century in Finland.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee kansakuntien rakentamista 1800-luvun puolivälin skotlantilaisessa ja irlantilaisessa historiankirjoituksessa ylirajaisesta näkökulmasta. Tutkimusaineistoksi on valittu neljä historiankirjaa. Teokset ovat William Joseph O’Neill Dauntin A catechism of the history of Ireland: Ancient and modern (n. 1845), Martin Havertyn History of Ireland, ancient and modern, for the use of schools and colleges (1860), Robert Simpsonin History of Scotland from the earliest period to the accession of Queen Victoria (1846, 26. painos) sekä Thomas Thomsonin The history of Scotland (1849). Aineiston valintaperusteet olivat teoksen julkaisuaika, kontekstitiedon saatavuus, teoksen oletettu vaikuttavuus omana aikanaan sekä teosten keskinäinen vertailukelpoisuus. Teokset ovat vertailukelpoisia esimerkiksi siksi, että ne edustavat samaa historiankirjoituksen genreä eli kansallista historiankirjoitusta ja niiden temaattiset sekä ajalliset rajaukset ovat toisiinsa vertautuvia. Tutkielman metodi on narratiiviseen teoriaan pohjautuva vertaileva narratiivin analyysi. Narratiivisessa tutkimuksessa analyysin kohteena on sekä tekstin sisältö että muoto. Metodi on sopiva valitun tutkimusaineiston tarkasteluun, sillä historiankirjoitus voidaan ymmärtää narratiivin alalajina. Teoksia tutkittaessa on tarkasteltu erityisesti historiallisen narratiivin kannalta olennaisia piirteitä. Näitä piirteitä tarkastelemalla on voitu hahmottaa kunkin narratiivin eli teoksen narratiivinen runko. Tutkielman kirjallisessa esityksessä tarkastelu on kohdistettu tarkasti valittuihin narratiivien spesifeihin pisteisiin eli tiettyihin teoksissa kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat rungon ilmentymiä. Vertailevan tutkimuksen periaatteiden mukaisesti narratiiveja on vertailtu keskenään erittelemällä niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielma tuo esille, että tarkasteltujen 1800-luvun puolivälin teosten ymmärrys kansakunnan kategoriasta oli yhteneväinen. Tämä ymmärrys perustui valistuksen näkemykseen kansalaisten laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Irlantilaisuus ja skotlantilaisuus tarkoittivat koko kansakunnan edun nimissä toimimista urheasti ja velvollisuudentuntoisesti. Kansakuntaan kuuluneet ymmärsivät yhteisen edun ja tahtotilan vaistomaisesti. Kansakunnan etu tuli ottaa huomioon valtiollisissa toimissa ja hallitsijan vastuulla oli taata, että etu toteutuu. Toisaalta kansakunnan rakennus teoksissa pohjautui myös romantiikan ajalle tyypilliseen kansallisen sielun kuvailuun. Irlantilainen ja skotlantilainen kansakunta esitettiin sankarillisina valittuina kansoina, joiden historioiden suunta oli ennalta määrätty. Kansakuntia rajasi niiden yhteys teoksissa oikeana esitettyyn kirkkokuntaan, joka skotlantilaisten teosten tapauksessa oli presbyteerikirkko ja irlantilaisten teosten tapauksessa katolinen kirkko. Etnisessä mielessä kansakunnat eivät näyttäytyneet tarkasti rajattuina kokonaisuuksina. Skotlantilaisten ja irlantilaisten teosten välinen keskeinen ero on niistä ilmenevä suhtautuminen 1800-luvun yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja Yhdistyneen kuningaskunnan valtiolliseen yhtenäisyyteen. Skotlantilaisten kirjoittajien teoksissa kirjoitushetki näyttäytyi historiallisen kehityksen huippuna ja kulta-aikana, jonka myötä skotlantilainen kansakunta oli noussut erinomaisuuteen osana brittiläistä imperiumia. Irlantilaisissa teoksissa esitettiin kritiikkiä lisääntynyttä valtiollista yhtenäisyyttä kohtaan, sillä sen puitteissa irlantilaisen kansakunnan itsemääräämisoikeuden ei katsottu toteutuvan. Tutkielma osoittaa, että samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun pohjautuva kansakunnan rakentaminen voi palvella hyvin erilaisia tarkoitusperiä eri konteksteissa sekä eri yhteisöjen ja yksilöiden näkökulmista. Kansallinen identiteetti ei välttämättä ole vaihtoehto esimerkiksi uskonnolliselle sitoumukselle tai valtiollisen unionin kannattamiselle, vaan kansakunta voi olla erottamattomasti yhteydessä yksilöiden ja yhteisöjen muihin sitoumuksiin ja arvoihin. Tutkielma osallistuu laajempaan nationalismitutkimuksen sekä historiantutkimuksen kentillä käytyyn keskusteluun metodologisesta nationalismista sekä historiankirjoituksen ja nationalismin suhteesta.

Recent developments in Europe and the United States (US) attest to an increasing fascination with and nostalgia for the strong leaders of the past – especially those that emerged in the aftermath o...

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, kuinka vuoden 1973 poikkeuslakia ja siihen johtanutta kehitystä on analysoitu ja tulkittu eri aikakausina vuodesta 1973 vuoteen 2018 saakka. Kyseessä on luonteeltaan historiografinen tutkielma. Uudempien teosten analysoinnissa on hyödynnetty arkistomateriaalia. Tutkielma on kysymyksenasettelunsa ja aikarajauksensa osalta historiografian lisäksi myös pitkittäistutkimus, jossa metodina on käytetty myös sisällönanalyysia ja Wattin typologiaa. Wattin typologia on olennainen, koska sen avulla on helppo jäsentää pitkällä aikavälillä tapahtuvaa historiakuvan muutosta loogisesti ja systemaattisesti niin, että asiasta syntyy yhtenäinen kokonaiskuva. Sisällönanalyysiä käytettäessä keskeisiä tarkastelun kohteita tässä tutkimuksessa ovat seuraavat kysymykset: 1) miten poikkeuslakiin johtanut kehitys on alkanut ja jatkunut, 2) ketkä henkilöt ovat olleet osallisina ja miksi Kekkosen kautta jatkettiin, sekä 3) miksi Kekkosen kauden jatko tehtiin ilman vaaleja? Tutkimuksessa selvitetään, miten näitä asioita on tulkittu ja analysoitu eri aikakausina eri tutkijoiden ja kirjoittajien toimesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että syynä Kekkosen jatkolle on nähty yleensä ulkopolitiikka ja osittain myös henkilökohtaiset syyt. Kritiikki Kekkosta ja poikkeuslakimenettelyä kohtaan alkoi 1990-luvun alkupuolella, mutta ymmärtäjiäkin on löytynyt. Keskeisinä tekijöinä poikkeuslakimenettelylle olivat Suomen ja EEC:n välisen sopimuksen solmiminen ja tietyt sisäpoliittiset asiat, jotka lopulta niputettiin osaksi presidenttikysymystä. Tulkinnat ovat selvästi jaoteltavissa sekä kriittisiin että myötämielisiin, ja niiden välillä oleviin.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

peerReviewed

Arvio teoksesta Karonen, Petri (toim.). Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2019. 660 s. ISBN 978-951-858-056-3. nonPeerReviewed

peerReviewed

Armenialainen historiankirjoitus joutui 400-luvulla luomaan linjauksia siitä, millaista on kansallinen kristillisyys ja kristillinen kansallisuus ja miten tätä kuvataan kirjallisesti. Historioitsijat korostivat kristinuskon kansallista luonnetta ja kansan hengellisyyttä erityisesti kolmella mekanismilla, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa: raamatullistaminen, liittoajattelu ja marttyyriaate. Kaikissa on kyse kristinuskon hengellisen asian laventamisesta kansalliselle tasolle, ei kansallisen ilmiön kristillistämisestä. Historiikkien tapa kytkeä hengellisiä ja kansallisia ulottuvuuksia yhteen voi vaikuttaa jokseenkin yksipuoliselta. Monet asiaan liittyvät kysymykset samoin kuin kansallisen tradition kulttuurilliset rikkaudet jätetään käsittelemättä tai mainitaan vain kursorisesti. Sen sijaan historiankirjoituksessa hyödynnettiin pyhien kirjoituksien malleja ja ilmaisuja mitä moninaisimmin tavoin. Hagiografisessa historioinnissa (Koriun, Agathangelos) tämä on itsestään selvää, mutta myös muussa historiankirjoituksessa Raamatun merkitys korostuu. Kun kirjakieli oli uusi, oli luontevaa, että kirjallisessa traditiossa pyhät tekstit olivat käyttökelpoinen malli ja kielikuvien varasto. Miten arkielämässä ajateltiin, jää hämärän peittoon., Since the fifth century, Armenian historiography has proceeded on the basis of thequestions of what constitutes national Christianity and Christian nationality, and of how one delineates these in literature. Historians emphasized the Christian character of the nation and its spirituality, especially by means of three closely-related mechanisms: scripturalization, the concept of the covenant, and the ideology of martyrdom. These function by conversing the Christian spiritual reality to the national level, not by Christianizing the national phenomenon. The historians’ way of coupling together the spiritual and national dimensions can seem rather one-sided. Many related questions, such as the cultural wealth of the national tradition, are left untreated or mentioned only cursorily. Instead, the models and expressions of the sacred scriptures were employed in many ways. In the hagiographical historians (Koriun, Agathangelos), this is self-evident, but other historical writings aswell emphasize the significance of Scripture. When the literary language was new, itwas natural that in the literary tradition the holy texts were a usable model and treasuryof figures of speech.

The three books discussed in this essay – Imre Kertész's Fatelessness, Teréz Rudnóy's Women Getting Free, and the wartime diary of Fanni Gyarmati, wife of Miklós Radnóti – all had to be salvaged from oblivion: they were suppressed, forgotten, or discovered a long time after they had been written. In this essay I will argue that, besides other factors, the reason for their mixed reception is partly related to the fact that they salvage memories that are hard to incorporate into cultural memory, ritualized by historiography and politics. I will also focus on how reading literary texts and diaries with a view to how they represent cultural memory may serve as an antidote to collective amnesia, by salvaging and bringing into play a variety of personal experiences – individual and collective – and fostering multidirectional memory.

Artikkelissa tarkastellaan ensin antroposeenia koskevaa luonnontieteellistä todistusaineistoa, ja sitä kuinka sen perusteella voidaan väittää antroposeenin olevan ekologinen ja yhteiskunnallinen hätätila. Toiseksi artikkelissa tutkitaan kriittisesti niin kutsuttua virallista antroposeenikertomusta ja pohditaan, mistä sille tyypilliset universalisoiva ja vääjäämättömyyttä korostava historiakäsitys ovat seurausta. Artikkelissa väitetään, että tällainen historiakäsitys häivyttää antroposeeniin väistämättä kuuluvat eroavaisuudet ja sumentaa ymmärrystä antroposeenin hätätilasta. Tämän jälkeen tarkastellaan, millaisista lähtökohdista voisi rakentua antroposeenin vaihtoehtoinen historia. Havainnollistavana esimerkkinä käytetään fossiilikapitalismin syntyä koskevaa historiankirjoitusta. Artikkelin lopuksi pohditaan, kuinka antroposeeniehdotus muuttaa käsityksiä historiallisesta ajasta ja siihen olennaisesti liittyvästä edistyksen ajatuksesta.

This dissertation suggests that historical presentations should be understood as literary worlds. It studies how they are engaged with in the current media environment. The concept of a world offers a novel way of analysing how presentations are identified as being specifically historical presentations. In the case of the traditional written history, the identification of historical worlds is determined by contrasting their implied world-state at the present moment against the actual world’s world-state at the present moment with the help of counterfactual heuristics. This is done because the evidence of any e.g. past events can only be evaluated in the present as the past itself is inaccessible. The dissertation approaches the evaluation of history from a presentist point of view. It is argued that within the digital media environment, historical presentations are intuitively interpreted as incomplete presentations or as fragments of a larger whole. The functioning of historical presentations is examined as part of a large media network. History’s availability through a variety of media is then analysed through the concepts of transmedia and remediation. It is concluded that history is necessarily mediated and that the current media environment is changing how history is being engaged with. Tiivistelmä Väitöskirja ehdottaa, että historiallisia esityksiä tulisi käsitellä kirjallisina maailmoina. Samalla tarkastellaan, kuinka historiallisia esityksiä kohdataan nykyisessä digitaalisessa mediaympäristössä. Maailmojen tarjoama käsitteellinen viitekehys antaa mahdollisuuden analysoida, kuinka historialliset esitykset tunnistetaan juuri historiallisiksi (eikä joksikin muuksi). Perinteisen kirjoitetussa muodossa esiintyvän historian tunnistamisen analyysin kohdalla esitetään, että historiallisten maailmojen implikoidun nykyhetken maailmantilaa verrataan kontrafaktuaalisen heuristiikan avulla aktuaalisen maailman nykyhetken maailmantilaan. Historiallisten väitteiden tueksi esitettävää todistusaineistoa on mahdollista arvioida vain nykyhetkessä, koska meillä ei ole pääsyä itse menneisyyteen. Näin ollen historiallisia maailmoja ei voida verrata suoraan aktuaaliseen menneisyyteen. Väitöskirja lähestyykin siis historian arviointia presentistisestä näkökulmasta. Väitöskirjassa esitetään myös näkemys, jonka mukaan nykyinen mediaympäristömme toimii siten, että se ohjaa meitä intuitiivisesti käsittelemään kaikkia historiallisia esityksiä epätäydellisinä sirpaleina, jotka näyttävät vain välähdyksen suuremmasta kokonaisuudesta. Historialliset esitykset nähdäänkin analyysissa osana laajempaa verkostoitunutta mediaa. Tämä laajennetaan transmedia-analyysiksi siitä, kuinka historiaa kohdataan ja levitetään populaarissa mediassa. Tämän pohjalta esitetään näkemys, jonka mukaan historia on välttämättä välittynyttä ja nykyinen mediaympäristö on muuttamassa suhdettamme historiallisiin esityksiin.

peerReviewed

The May Fourth Movement (1917-1921) has always been an important part of the official historical narrative of the Chinese Communist Party. Today, the Movement is often celebrated as being closely connected with the emergence of modern Chinese patriotism and nationalism in contemporary China. In the 21st century, Chinese nationalism has voiced more assertive overtones with a tendency to glorify Chinese imperial history. What is more, contemporary Chinese nationalism often adopts a negative attitude towards foreign ideas and thought trends. This article discusses the differences between contemporary Chinese nationalism and the May Fourth Movement nationalism by examining the argumentation structures wherein the concept of nationalism was used during the May Fourth period. The article shows that the concept was, in fact, given primarily a negative meaning in the May Fourth context. The article shows that, in May Fourth journals, nationalism was associated with imperialism, capitalism, and Darwinism, which were presented as destructive ideas that were responsible for the First World War. Unlike the radical Chinese nationalists of the 21st century, May Fourth authors supported a cosmopolitan spirit and international cooperation. The desire to strengthen and develop China involved dreams of creating an international operational environment based on equality and cooperation, instead of aggressive power politics. peerReviewed

This dissertation analyzes conceptions of the nature of the Treaty of Nöteborg, signed in 1323 between Sweden and Novgorod, especially in 19th and 20th century Finnish historical research and popular literature. The methodologies used are contextualization and the sociology of science. The treaty rose to great prominence in mid-19th century periodization of Finnish history. At the time, Finnish historiography considered the Crusade Period in Finland as a showdown between Sweden and Russia and emphasized the significance of interstate treaties. The treaty has maintained its status as a cornerstone of the periodization of Finnish history up to the present. It has symbolized the Christianization and Swedification of Finland and the nationalist myth of the birth of a unified Finnish people in medieval times. With the view of an era of Karelian disunity, symbolized by the treaty, an image of history was constructed in Finnish kinship ideology from the mid-19th century up to the end of World War II. This image was used in furthering the unification of Eastern Karelia with Finland. An image of the treaty as having confirmed an ancient Karelian position of power in Northern Finland was created with the view of the border as stretching to the Bay of Bothnia. This was important particularly in the 19th century, as various nations were constructing views of their own ancient dominance in the North Calotte region. Using these border conceptions, a nationalist image of Finns as having conquered Eastern Savo and Northern Finland for Sweden in late medieval times was also created. The conception of Northern Finland as a common was created in the 1960s. This view was partially based on the 19th century Swedish nationalist conception of the border as stretching to the Arctic Sea. Especially in Savo, views of the location of one’s own locality on the ancient borderline have been used in creating a local identity in the late 20th century. The conception of the border as a dividing line between modern Western and Eastern Finland arose in early 20th century Finnish ethnology based on dubious views of settlement history and geography. The hazy source material concerning borders has been interpreted based on various theoretical background assumptions, and it has been compatible with several different theories. Tiivistelmä Tässä väitöskirjassa analysoidaan käsityksiä Ruotsin ja Novgorodin välillä vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan luonteesta erityisesti 1800- ja 1900-lukujen suomalaisessa historiantutkimuksessa ja populaarissa kirjallisuudessa. Metodeina käytetään kontekstualisointia ja tieteensosiologian metodeja. 1800-luvun keskivaiheilla Pähkinäsaaren rauha nousi merkittävään asemaan Suomen historian aikakausijaottelussa. Ajan suomalainen historiantutkimus piti Suomen ristiretkiaikaa venäläis-ruotsalaisena välienselvittelynä ja korosti valtioiden välisten sopimusten merkitystä. Rauha on säilyttänyt asemansa Suomen historian periodisoinnin kulmakivenä nykypäivään asti. Se on symboloinut Suomen kristillistymistä ja ruotsalaistumista sekä nationalistista myyttiä yhtenäisen Suomen kansan synnystä keskiajalla. Käsityksellä Pähkinäsaaren rauhan symboloimasta Karjalan hajanaisuuden ajasta rakennettiin 1800-luvun puolivälistä toisen maailmansodan loppuun heimoaatteessa historiakuvaa, jonka mukaan itäinen Karjala tulisi yhdistää Suomeen. Käsityksellä Pähkinäsaaren rauhan Pohjanlahdelle ulottuneesta rajasta luotiin 1800-luvulla kuvaa rauhan luonteesta muinaisen karjalaisvallan vahvistajana pohjoisessa Suomessa. Tällä oli merkitystä varsinkin 1800-luvulla, jolloin eri kansakunnat rakensivat näkemyksiä omasta muinaisvallastaan pohjoiskalotilla. Rajanäkemyksillä on myös rakennettu nationalistista näkemystä siitä, että suomalaiset valloittivat itäisen Savon ja pohjoisen Suomen Ruotsille myöhäiskeskiajalla. 1960-luvulla syntynyt näkemys piti Pohjois-Suomea yhteisalueena. Se perustui osittain 1800-luvun ruotsalaiseen nationalistiseen näkemykseen, jonka mukaan raja ulottui Jäämerelle. Erityisesti käsityksiä oman paikkakunnan sijainnista muinaisella rajalla on voitu käyttää etenkin Savossa paikallisen identiteetin rakentamisessa 1900-luvun lopulla. Käsitys rajasta Itä- ja Länsi-Suomen jakajana syntyi 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa kansatieteessä kyseenalaisten maantieteellisten ja asutushistoriallisten näkemysten pohjalta. Rajoihin liittyvää epäselvää lähdemateriaalia on tulkittu useiden eri teoreettisten taustaoletusten pohjalta, ja se onkin ollut yhteensopiva useiden eri teorioiden kanssa.

The doctoral thesis analyzes eight Venetian chronicles written c. 1340–1390. It looks into the transmission of these texts by examining their mutual relationships and by reconstructing the textual tradition of individual works. The research was conducted by using the book historical method in which an individual volume is examined from the perspective of textual history, its physical features and ownership history to give a global view of its genesis and functions. The method combines textual criticism and comparative textual analysis with codicological and palaeographical research. The results show that Venetian fourteenth-century chronicles generally had a limited early circulation. This is indicated by the significant impact of the structure and contents of their earliest manuscripts on the textual tradition of these chronicles during the fifteenth and sixteenth centuries. The key finding of the present thesis is that several of the examined texts derive from the Chronica brevis, a brief Latin chronicle of Venice written by the doge and prehumanist Andrea Dandolo (1306–1354). The interpretation challenges the prevalent theory linking these texts to twelfth- and thirteenth-century chronicles that are not preserved. The new model significantly clarifies the picture of Venetian history writing and provides a new research orientation for scholarship on the history of medieval and early modern Venice.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan jumalten suosiosta kertovia merkkejä antiikin Rooman keisari Titus Flavius Vespasianusta (9-79 jaa.) kuvaavissa lähteissä. Vespasianus nousi valtaan sisällissodan keskeltä. Hän onnistui vakiinnuttamaan valtansa yhdessä apukeisarina toimineen poikansa Tituksen kanssa. Vespasianus oli Rooman historian toisen keisari-dynastian perustaja. Lähteenä tutkimuksessa käytetään Vespasianuksen valtakaudella ja muutama vuosikymmen sen jälkeen kirjoitettua historiankirjoitusta ja elämänkertakirjallisuutta. Näiden ohella tutkimus hyödyntää soveltuvin osin materiaalista lähdeaineistoa. Tutkimuksen metodi on kvalitatiivinen sisällönanalyysi. Tutkimus edustaa käsityksiä tutkivaa aatehistoriaa. Jumalten vaikutus historiankirjoituksessa sekä elämänkertakirjallisuudessa näkyy esimerkiksi onnea merkitsevän fortunan käytössä. Tämä rakensi Vespasianuksen keisariutta yhdistyneenä keisarin henkilökohtaiseen kyvykkyyteen. Vespasianuksen keisariuden tuoma muutos näkyy kohtaloa merkitsevän fatumin käytössä. Sen käyttö kertoo uuden keisari-dynastian olleen osoitus jumalten ja Rooman välisen suhteen muutoksesta. Vespasianuksen valtakaudella Roomassa kirjoittanut Flavius Josefus kuvaa roomalaisten voittamaa, vuosien 66-73 välillä käytyä juutalaissotaa juutalaisesta viitekehyksestä. Juutalaiset aiheuttivat syntiensä johdosta Jerusalemin tuhon. Vespasianus ja tämän seuraaja Titus toimivat sodassa roomalaisten joukkojen ylipäälliköinä. Josefuksen tulkinnassa Flaviusten nauttima Jumalan suosio yhdistyy juutalaisten tuhon aiheuttaneen Kaitselmuksen toimintaan. Kirjallisuudessa kuvataan erilaisia enteitä, jotka kertoivat jumalten mielialasta vallitsevaan tilanteeseen. Vespasianuksen valtaannousun yhteydessä kuvatut enteet rakensivat kuvaa keisarista, jonka tiedettiin kirjoitusten kirjoittamishetkellä hallinneen menestyksekkäästi. Enteet rakensivat keisariutta jälkikäteen. Tästä syystä enteiksi voitiin tulkita asioita, jotka nykylukijasta näyttävät kummastuttavilta. Enteet toivat maailmaan käsitteellistä järjestystä. Vespasianuksen kuvataan suorittaneen kaksi ihmeparantamista. Vespasianus toimii näissä jumalallista kyvykkyyttä osoittaen siten kuin jumalten suosiota nauttineen hyvän keisarin voitiin käsittää toimineen. Se, että vastaavanlaisia ihmeparantamisia ei kuvata tapahtuneen muiden keisareiden valtaannousun yhteydessä, kertoo Vespasianuksen valtaannousun, ei jumalten suosion erityispiirteistä. Flaviukset pyrkivät esittämään itsensä juutalaissodan voittajina sisällissodan sijaan. Ulkoista voittoa juhlistavat rakennukset olivat tarkoitettu roomalaisen yhteisön käyttöön. Ulkoisen sodan manifestoiminen välitti viestiä siitä, että Rooman menestyksen takaamat jumalat olivat Flaviusten takana samaan aikaan kun Roomassa käytiin tuhoisaa sisällissotaa. Roomalaisen yhteisön korostaminen vahvisti Flaviusten asemaa Rooman ja jumalten välisten suhteiden hoitajina. Flaviukset välittivät myös viestiä paluusta hyvien Julius-Claudius-sukuisten keisareiden aikakaudella vallinneeseen jumalten ja ihmisten väliseen harmoniaan ja järjestykseen. Näin Flaviusten välittämä viesti heijastelee samaa käsitystä hyvästä keisariudesta kuin Vespasianuksen keisariutta jälkikäteen kuvaava kirjallisuus.

Eurooppalaisissa puheenvuoroissa tavataan oudoksua paitsi Yhdysvaltain silmiinpistävän omanarvontuntoista poliittisen keskustelun kulttuuria myös yhdysvaltalaisten usein häkellyttävän moralistista suhtautumista maailmanpolitiikan kysymyksiin ja omiin suurvaltapoliittisiin linjauksiinsa. Syynä hämmennykseen on usein se, ettei tiedetä yhdysvaltalaisen maailmankatsomuksen ideologisesta luonteesta.

This article focuses on the tradition of false chronicles in the early modern period, presenting some famous impostors and forgers, their motives, methods and justifications for their work. One interesting figure in the history of forgeries was Alfonso Ceccarelli (1532–1583), a medical doctor who, in order to acquire easy money, began composing fictive historical documents such as family trees that traced a family’s roots to important bishops, popes and ancient heroes. To give credibility to these fictive genealogies, Ceccarelli compiled historical manuscripts, which he passed off as genuine documents, and he referred to non-existent chronicles to verify his claims. When his frauds and forgeries were finally revealed and he was publicly accused in court, Ceccarelli confessed that he had indeed created many kinds of documents, but he appealed to his good intentions and insisted that when he added something to an old book, he justified it by adding truth. Ceccarelli’s case is particularly fascinating because he was severely punished for his forgeries; before his death he produced an apology that questioned the distinctions between true and false histories. This article argues that Ceccarelli’s story reveals important conventions in traditional historiography (to use his expression) and broadens our notions of the functions and significance of such falsifications in rewriting the past.