Search

Turvallisuus on olennainen osa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen laatua. Asumispalveluyksiköissä asuvien iäkkäiden turvallisuuden edistäminen edellyttää monenlaisia toimia, sillä huomioon tulee ottaa asumisen, hoidon, hoivan ja tukipalvelujen turvallisuus. Kattava kuvaus asukasturvallisuuden edistämisen toimista asumispalveluyksiköissä puuttuu. Tässä artikkelissa kuvataan asukasturvallisuuden edistämistä iäkkäiden tehostetussa palveluasumisessa dokumenttianalyysin pohjalta. Tutkimusaineisto koostui iäkkäiden palveluja ja asumispalveluyksiköitä Suomessa koskevista laeista, suosituksista, määräyksistä ja ohjeista (n = 26). Aineisto analysoitiin temaattisella analyysillä. Tulosten mukaan asukasturvallisuutta edistetään iäkkäiden tehostetun palveluasumisen yksiköissä suunnitelmallisella omavalvon-nalla ja omatoimisella varautumisella, moniammatillisella yhteistyöllä sekä lupa- ja valvontaviranomaisten toimilla ongelmatilanteissa. Asukasturvallisuuden edistämisessä korostuu johdon vastuu, mutta omavalvonta kuuluu jokaiselle yksikön työntekijälle. Lisäksi tulisi hyödyntää omaisten ja asukkaiden palaute, näkemykset ja huomiot asukasturvallisuudesta. Moniammatillista yhteistyötä tarvitaan asumisen ja palvelujen turvallisuuden takaamiseksi. Esimerkiksi terveydenhuollon asiantuntemusta tulee olla käytettävissä riittävästi. Pyrittäessä edistämään iäkkäiden asumispalveluyksiköissä asuvien turvallisuutta on tärkeää tiedostaa eri tahojen roolit sekä varmistua riittävästä osaamisesta ja resurssista asukasturvallisuustyössä.

Ikäihmisten palveluissa on todettu aiemmin monenlaisia ongelmia ja kehityskohteita. Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää yli 90-vuotiaiden kokemuksia heidän käyttämistään palveluista. Aineistona ovat vuonna 2018 kerätyt Tervaskannot 90+ -tutkimuksen avovastaukset. Vastaajat ovat 90-vuotiaita ja sitä vanhempia tamperelaisia ja heidän läheisiään. Tutkimusmenetelmä on laadullinen, aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Kyselyn vastaajista osa oli tyytyväisiä ja osa tyytymättömiä eri palveluihin. Osa vastaajista koki, ettei saa riittävää apua terveyspalveluista tai kotiapupalveluista tai että halutut palvelut eivät ole saavutettavissa. Joskus syynä olivat kalliit hinnat. Hoitohenkilökunta oli toisaalta miellyttävää, mutta toisaalta jotkut hoitajat vaikuttivat epäystävällisiltä tai huonosti motivoituneilta. Hoitajat olivat usein kiireisiä, ja kotihoidossa työntekijät vaihtuivat usein. Palveluasumisessa vastaajat kommentoivat ilmapiiriä, aktiviteettejä, omaa rauhaa, ihmiskontakteja ja ruokaa. Näistä oltiin tyytyväisiä, mutta toisaalta kaikissa oli myös parantamisen varaa. Välittömät perustarpeet vaikuttivat tervaskannoilla lähes aina täyttyvän, mutta kehittämistä olisi tulosten perusteella ainakin hoitajaresursseissa, palveluasumiseen pääsemisessä ja muidenkin palvelujen saavutettavuudessa sekä ihmiskontaktien lisäämisessä. Olisi hyvä tehdä lisää poliittisia päätöksiä ikääntyneiden hyväksi. Vapaaehtoisia tarvitaan lisää. Joissakin tapauksissa huolia voi lievittää myös antamalla tietoa.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

This article analyses a hybrid form of housing and care service for older people called adult foster care. In Finnish adult foster care model, an older person moves to a foster care home and is cared for by a semi-professional foster carer who is not related to them. A foster care home is thus simultaneously a personal dwelling and a site of intensive care work which also changes the rhythms and routines of both the foster carer and older person. In the article I ask, how do foster carers express their temporal agency and its variations (identity, pragmatic, life course) through time work? By temporal agency I mean individuals' ability to impact on their experience of time, which is done through time work. The article is based on 12 thematic interviews that were analysed using thematic content analysis. The analysis shows that as a resource, time itself was the most valued aspect of foster care work. Being a foster carer was in fact a way of resisting clock-driven, institutional-like care work. The foster carers were able to exercise their professional identity agency, that is, act like ‘a good carer’ should act, but they found it difficult to allocate time for themselves and to their families. This can endanger their well-being and the continuity of foster care relationship. In order to develop the adult foster care scheme to a real housing and care option for older people and a tenable work option for potential foster carers, several issues should be carefully considered. To ensure foster carers' well-being, their statutory right to days-off should be increased, and the support and substitute system should be enhanced so that foster carers can allocate more time for themselves and their families, even when this would mean more costs to the municipalities. Also, older people in need of care should be placed to foster care much earlier. peerReviewed

Lääkehoitojen kustannuksia rahoittavat pääasiassa sairausvakuutus, kunnat ja potilaat. Lääkkeiden monikanavaisen rahoituksen on esitetty johtavan osaoptimointiin, jolloin rahoitusvastuuta pyritään siirtämään toiselle osapuolelle. Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) alueella sosiaali- ja terveydenhuolto integroitiin vuoden 2010 alussa saman budjetin ja johdon alaisuuteen. Integraation mahdollisia vaikutuksia lääkekustannuksiin ei ole tutkittu aikaisemmin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli arvioida, miten Eksote-alueen lääkekustannukset muuttuivat integroinnin seurauksena, kun palvelujen järjestämisvastuu siirtyi yksittäisiltä kunnilta suuremmalle organisaatiolle rahoitusvastuiden pysyessä muuttumattomina. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin, miten lääkekustannukset muuttuisivat, jos palveluasumisen piirissä olevien potilaiden käyttämien lääkkeiden rahoitusvastuu siirrettäisiin sairausvakuutukselta ja potilailta sote-yksikölle. Raportissa kuvaamme myös muutosta sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannuksissa. Integraation vaikutuksia tarkasteltiin vertaamalla Eksote-alueen lääkekustannusten sekä sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannusten kehitystä koko maan sekä kahden erillisistä kunnista koostuvan vertailualueen kustannuskehityksiin. Laitosten lääkekustannusten tarkastelussa käytettiin Lääkehoidon turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean tietoja lääketukkukauppojen tukkuhintaisesta myynnistä laitoksiin vuosina 2003–2015 ja avohoidon reseptilääkkeiden kustannusten tarkastelussa käytettiin Kelan reseptitiedoston tietoja vuosina 2003–2015 korvatuista avohoidon reseptilääkeostoista. Sosiaali- ja terveystoimen kustannustietoina on käytetty tammikuussa 2015 päivitettyjä Sotkanetin tietoja sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannuksista vuosilta 2003–2013. Kuntien vastuulla olevat laitoshoidon lääkekustannukset näyttivät lisääntyneen integraation aikana Eksote-alueella jonkin verran nopeammin kuin koko maassa. Sairausvakuutuksen ja potilaiden vastuulla olevat avohoidon lääkekustannukset kehittyivät sen sijaan integraation aikana Eksote-alueella saman tyyppisesti kuin vertailualueilla. Kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannusten kasvu hidastui integraation aikana. Palveluasumisen piirissä olevien henkilöiden lääkkeiden rahoitusvastuun siirto sote-yksiköille merkitsisi huomattavia säästöjä potilaille. Julkisen sektorin rahoituksen määrää siirto – kun verojen vaikutus huomioidaan – puolestaan kasvattaisi selvästi edellyttäen, että kilpailutuksen seurauksena lääkkeiden hinnat eivät jäisi olennaisesti tukkuhintoja alhaisemmiksi.

Tutkielmani tarkastelee kehitysvamma-alan ammattilaisten käsityksiä kehitysvammaisten ihmisen asemasta erityisesti avohuollon autetun asumisen palveluiden asiakkaana 2010-luvulla. Vammaispolitiikan peruslähtökohtia 2000 -luvulla ovat olleet kansalaisuus-, osallisuus- ja ihmisoikeusajattelu. Kehitysvammaisten ihmisten asemaan on kuluvan vuosikymmenen aikana kohdistunut useampia kansallisen tason tavoitteellisia kehittämistoimenpiteitä ja valtioneuvoston periaatepäätöksiä. Vammaispolitiikassa on lausuttu merkittäviä ideologisia ja symbolisia tavoitteita sille, että hoivan kulttuurista siirryttäisiin yleiseen ihmis- ja perusoikeusajatteluun. YK:n vuonna 2006 hyväksymä, ja Suomessa vuonna 2016 ratifioitu vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva sopimus korostaa vammaisten henkilöiden subjektiivisia oikeuksia, itsemääräämisoikeutta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Kuluvan vuosikymmenen aikana vammaisalan järjestöt ja -toimijat ovat aiempaa tiiviimmin yhteistyössä luoneet vahvaa normatiivista puhetta sisältäviä suosituksia vammaisten ihmisten asumisen rakenteille ja palveluiden laadulle. Näiden suosituksien voidaan todeta otetun mukaan myös poliittiseen puheeseen ja katsoa menestyksellisesti ohjanneen mm. hallitusten kehitysvammaisten asumista koskevien periaatepäätösten sisältöä ja toimeenpanon arviointia, julkisesti tuetun vammaisten asuntorakentamisen kriteeristöä, sekä myös palvelualan valvonta- ja lupaviranomaisten valvontaohjelmien sisältöä. Kehitysvammaisten ihmisten aseman kehittymiseen voidaan kuitenkin todeta vaikuttavan heikentävästi yhteiskunnassamme vallitseva kaksinais-moralismi. Hankintalain laaja soveltaminen ja halvimmalla hinnalla kilpailuttaminen painottaa eri asioita kuin yhteiskunnalliseen yhdenvertaisuuteen tähtäävät vammaispoliittiset tavoitteet. Palvelualan ammattilaisten käsityksiä kehitysvammaisten ihmisten asemasta asumispalveluiden asiakkaana tarkastellaan tutkielmassani vammaispolitiikalle keskeisten käsitteiden, erityisesti kansalaisuuden eri ulottuvuuksien ja yleisten ihmisoikeuksien kautta. Tutkimuksen kansalaisuutta käsittelevänä viitekehyksenä toimii brittiläisen filosofin Simon Duffyn kansalaisuusteoria, joka on muodostettu tukemaan erityisesti kehitysvammaisten ihmisten kansalaisuuden toteutumista tukevien palveluiden suunnittelua ja tuottamista. Tutkimusaiheen tarkastelu on tässä työssä rajattu palvelualan ammattilaisiin. Oma tutkimusaiheensa olisi kehitysvammaisten henkilöiden omien kokemusten ja näkemysten tarkastelu, mutta se ei tämän työn rajaamiseksi ole ollut mahdollista. Tutkimuksessa käytettävä kyselylomake sisältää strukturoituja ja avoimia kysymyksiä. Mixed methods -tutkimusmenetelmällä pyritään kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimusmenettelyn kautta löytämään aihetta monipuolisesti selvittäviä tekijöitä. Tavoitteena on tuottaa tietoa vallitsevasta tilanteesta ymmärryksen lisäämiseksi, sekä kuvata sitä todellisuutta, ja myös mahdollisuuksia, joita palvelualan ammattilaiset näkevät. Kvantitatiivista aineistoa analysoidaan Webropol -ohjelman analysointityökaluilla tilastollisin menetelmin ja kvalitatiivista aineistoa teorialähtöisellä sisällönanalyysillä. Saadut tulokset tukevat käsitystä siitä, että kehitysvammaisten ihmisten asumispalveluissa työskentelevällä henkilökunnalla on ymmärrystä niistä osatekijöistä, joista kansalaisuuden muodostamisessa voidaan olettaa Duffyn ajattelun mukaan olevan kyse. Palvelualan työ- ja toimintakulttuuri tukee kehitysvammaisten ihmisten osallisuutta, mutta toisaalta perinteiset näkemykset kehitysvammaisten ihmisten tarvitsevuudesta, ja sen aiheuttamista itsemääräämisoikeuden rajoitteista ovat edelleen palvelualan ajattelussa läsnä. Tutkimuksen tulokset kuvaavat sitä, että kehitysvammaisille ihmisille työelämän ulkopuolisuus, ja siitä saatavan toimeentulon puutteellisuus, sekä oikeus valita avun- ja tuentarpeistaan riippumaton asuinpaikka, muodostavat keskeiset kansalaisuuden kokonaisvaltaisen toteutumattomuuden esteet.

Paikan asuttaminen, paikkaan kuuluminen ja kiinnit- tyminen ovat ihmisen tapoja olla maailmassa. Koti kytkeytyy läheisesti ihmisenä olemisen peruskysy- myksiin ja identiteettiin. Se voidaan ymmärtää tunne- pitoisena suhteena paikan ja asujan välillä. Toisaalta asumiseen liittyy kulttuurisia käytänteitä, normeja ja ideaaleja. Koti on samaan aikaan siis jotain (lähes) universaalia, kulttuurisidonnaista ja hyvin henkilökohtaista. nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Esipuhe, 5, Kirsi Juhila ja Teppo Kröger Siirtymät ja valinnat vanhojen ihmisten ja asunnottomien asumispoluilla, 11, Kirsi Juhila, Outi Jolanki ja Anni Vilkko Asumispolkujen tutkimisen lähtökohdat ja menetelmät, 40, Suvi Raitakari ja Kirsi Juhila Vankilasta desistanssipolun kautta kotiin, 60, Riitta Granfelt Mahdollinen, välttämätön ja väistämätön: jatkuvuudet ja siirtymät iäkkäiden asumiskertomuksissa, 85, Paula Vasara Neuvottelut mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden asumisen siirtymistä: toiveita, haasteita ja toimijuutta, 108, Suvi Raitakari Liian vanha vai liian nuori muuttamaan? Iän merkitys asumisen valinnoissa, 134, Outi Jolanki Oma ovi yhteisössä: pitkäaikaisasunnottomien asumispolut ja asumiseen liittyvät valinnat, 163, Kirsi Nousiainen Arjen valinnat ja neuvot kotikuntoutuksen kohtaamisissa, 192, Riikka Haahtela ja Kirsi Juhila Asumispoluista elämisen polkuihin, 215, Kirsi Juhila ja Teppo Kröger Kirjallisuus Kirjoittajat

Nykyinen vammaispolitiikka korostaa kehitysvammaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta. Sen myötä asumispalveluissa suunta on laitosasumisesta kohti monipuolisia ja yksilöllisiä asumisratkaisuja. Tämän tutkimuksen tehtävänä oli kartoittaa perhehoitajien ja kehitysvammaisten asumispalveluista vastaavien organisaatioiden edustajien kokemuksia ja käsityksiä kehitysvammaisten aikuisten perhehoidosta. Tutkimuksen tarkoitus on käytännöllinen: mitä vahvuuksia ja haasteita perhehoidossa on ja miten perhehoitoa tulisi kehittää, että se voisi olla laadukas asumisvaihtoehto kehitysvammaiselle aikuiselle sekä myös mieluisa työ perhehoitajalle. Tämä on kvalitatiivinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin kyselylomakkeiden ja haastatteluiden avulla sekä perhehoitajilta että asumispalveluja järjestävien organisaatioiden edustajilta. Osallistujia pyydettiin vastaamaan perhehoidon kysymyksiin oman näkökulman lisäksi kehitysvammaisen aikuisen kannalta ajateltuna. Kyselyyn osallistui 20 organisaation edustajaa ja 30 perhehoitajaa ja haastatteluun 2 organisaation edustajaa ja 2 perhehoitajaa ympäri Suomea. Tutkimus analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tämän tutkimuksen perusteella perhehoidon vahvuudet löytyvät perhehoidon arjesta ja haasteet ja kehittämistarpeet perhehoidon rakenteista. Tutkimuksen mukaan perhehoito tarjoaa kehitysvammaiselle aikuiselle kodinomaisen, ja samana pysyvän hoitajan myötä turvallisen asuinympäristön. Perhehoito on yksilöllinen ja asukaslähtöinen asumismuoto, jossa vaalitaan asukkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista ja tuetaan heitä osallisuuteen jokaisen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Perhehoito on edullinen asumismuoto järjestäjilleen. Tämän tutkimuksen mukaan perhehoito on laadukas asumismuoto kehitysvammaiselle aikuiselle, mutta perhehoidon rakenteissa on haasteita, jotka kaipaavat kehittämistä. Tutkimuksen mukaan perhehoidon haasteita ja samalla kehittämisen kohteita ovat perhehoitajan ja asukkaan tuen puutteet, perhehoidon laadun valvonta, perhehoidon järjestäjän ja perhehoitajan yhteistyön ja yhteydenpidon vähäisyys sekä perhehoitajien sosiaaliturvan riittämättömyys. Perhehoidon kentällä haasteena ovat myös kuntakohtaiset erot sekä kuntien perhehoitotietämyksessä että kuntien toimintaohjeiden sisällöissä. Kuntakohtaiset eroavaisuudet perhehoidon järjestämisessä, toteuttamisessa ja käytännöissä asettavat eri kuntien perhehoitajat ja asukkaat sekä perhehoidon mahdollisuudet toimia laadukkaana asumispalveluna epätasa-arvoiseen asemaan. Perhehoidon kentälle tarvitaan valtakunnallisesti yhdenmukaista perhehoidon toiminta-ohjetta ja perustettavaksi perhehoidon alueellisia yksiköitä. Valtakunnallisesti yhdenmukainen toimintaohje takaisi tasa-arvoisuutta perhehoitotyöhön sekä perhehoidon järjestämiseen ja käytäntöihin. Alueellisten keskusyksiköiden myötä perhehoidon asioiden tieto ja taito olisivat keskusyksiköillä, jotka auttaisivat kuntia perhehoidon järjestämisessä ja toteuttamisessa. Perhehoidon määrälliseen ja laadulliseen tulevaisuuteen vaikuttavat rakenteelliset päätökset ja toiminnat, kuten tulevan perhehoitolain sisältö ja perhehoidon kehittäminen.

Suomessa on meneillään laitoshoidon purku ja siirtyminen palveluasumiseen. Tätä perustellaan asukkaiden elämänlaadun parantamisella, mutta myös sillä, että palveluasumisen odotetaan tuovan kustannussäästöjä. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) toteutti yhdessä viiden kunnan ja kahden kuntayhtymän kanssa vuosina 2011–2012 hankkeen, jonka tavoitteena oli selvittää taloudellisia vaikutuksia siirryttäessä laitoshoidosta asumispalveluihin. Diakonia-ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveystalouden tutkimuskeskus teki ARAn toimeksiannosta huhti-marraskuussa 2012 hankkeeseen liittyvän kustannusselvityksen. Tavoitteena oli kehittää laskentamalli kustannusten arviointiin ja vertailuun siirryttäessä laitoshoidosta tehostettuun palveluasumiseen sekä mallintaa kustannusten jakautumista asiakkaalle, kunnalle ja valtiolle. Kohderyhmiksi valittiin vanhukset ja kehitysvammaiset. Laskentamallin laadinnassa käytettiin terveyden- ja sosiaalihuollon yksikkökustannuksia, mikä mahdollistaa yleistettävyyden ja vertailtavuuden. Selvityksessä kehitettiin luonnos laskentamalliksi ja laskuriksi. Kehitetyn laskentamallin mukaan palveluntuottamisen kokonaiskustannukset eivät merkittävästi muutu laitoshoidosta palveluasumiseen siirryttäessä jos asukkaat ovat samankuntoisia. Sitä, miten asumisolosuhteiden sekä hoito- ja toimintakulttuurin muutos vaikuttaa pitemmällä tähtäimellä muun muassa asukkaiden toimintakyvyn heikkenemistä hidastavasti, ei laskentamallissa pystytty ottamaan huomioon. Vaikka palveluntuottamisen kokonaiskustannukset eivät merkittävästi muutu, malli toi esille eroja siinä, kuka kustannukset maksaa. Nykyisen lainsäädännön ja käytäntöjen mukaisessa tilanteessa kunnan maksettaviksi jäävä osuus kustannuksista pienenee siirryttäessä palveluasumiseen ja valtio maksettavaksi jäävä osuus suurenee. ARAn investointiavustus ja korkotukilaina siirtävät osaltaan kustannusrasitusta kunnilta valtiolle. Myös asiakkaiden osuus kokonnaiskustannuksista suurenee. Kehitettyyn laskentamalliluonnokseen sisältyy joitakin epävarmuuksia, joita on syytä pohtia tarkemmin, ja testaamista sekä kehittämistä on syytä jatkaa. Laskentamallin käyttö edellyttää vastuutahon, joka huolehtii laskentamallin säännöllisestä päivittämisestä.

Selvityksessä tarkastellaan mielenterveyskuntoutujien asumistilannetta ja asumisratkaisuja Italiassa, Ruotsissa, Tanskassa, Hollannissa, Englannissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.Tavoitteena oli kartoittaa toimivia asumisen ja arjen tuen malleja sekä arvioida muiden maiden mallien soveltuvuutta Suomeen. Selvitys toteutettiin kirjallisten aineistojen sekä eri maiden asiantuntijoiden ja palveluntuottajien haastatteluiden avulla. Selvityksen kohteina olevissa maissa mielenterveyskuntoutujien asumiskysymys on ratkaistu sekä hallinnollisesti että palvelujen tuottamisen suhteen hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Italiassa asuminen on osa valtion psykiatrista hoitojärjestelmää, kun se Ruotsissa ja Tanskassa on kuntien sosiaalitoimen tehtävä. Englannissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kolmas sektori käytännöllisesti katsoen tuottaa kokonaan palvelut valtion rahoituksen tuella. Hollannissa taas palvelujen järjestäjä- ja tuottajatahoja on monia. Kaikissa maissa on kuitenkin hyvin samantyypisiä asumispalveluyksiköitä kuin Suomessa. Kaikissa maissa korostetaan laatutekijänä sitä, että asuminen ei saa olla laitosmaista ja leimaavaa. Muissa maissa kiinnitetään kuitenkin yleensä vähemmän kuin Suomessa huomiota asumisen fyysisiin puitteisiin ja vastaavasti enemmän mielenterveyskuntoutujien toipumisprosessiin ja yhteisöllisiin seikkoihin. Maat ovat hyvin eri vaiheissa kaikille yhteisessä pyrkimyksessä luoda rakenteeltaan kevyempiä ja itsenäisemmän asumisen mahdollistavia asumisratkaisuja. Kotiin tuotava arjen tuki on useissa maissa laajempaa kuin Suomessa ja se on suunniteltu erityisesti mielenterveyskuntoutujien muuttuviin ja yksilöllisiin tarpeisiin. Varsinkin tavallisiin asuntoihin saatavan tuen palveluissa on Suomeen soveltuvia malleja ja toimintatapoja. Moniammatillisuus ja liikkuvat palvelut sekä sosiaalipsykiatriaan perustuvat työmuodot ovat yleisiä erityisesti Tanskassa, Hollannissa ja Ruotsissa. Suomen kannalta mielenkiintoinen on malli, jossa apua on saatavilla kotiin joustavasti mielenterveyskuntoutujan yksilöllisten tarpeiden ja vaihtuvien tilanteiden mukaisesti moniammatilliselta tiimiltä. Tämä perustuu ajatukseen, että tuki muuntuu mielenterveyskuntoutujan tilanteen mukaan, eikä kuntoutujan tarvitse elämän eri vaiheissa muuttaa, vaan hän voi asua pysyvässä kodissaan. Suomesssa on myös opittavaa monien maiden yhteisöllisyydestä ja siitä, miten mielenterveyskuntoutujia aktivoidaan osallistumaan ympäröivään yhteiskuntaan ja omaan kuntoutumisprosessiinsa.

TIIVISTELMÄ Ikääntyvien henkilöiden asumisyhteisöt ovat harvinaisia Suomessa, joten niistä ei ole kerätty asumiskokemuksia tai tehty tutkimuksia. Aktiiviset Seniorit ry:n senioritalo Loppukiri on esimerkki toimivasta asumisen mallista ja Aging-in-Place – ajattelusta, jossa yhteisöasuminen toteutuu sekä tilasuunnittelun että yhdessä tekemisen näkökulmista. Tutut naapurit helpottavat arkea, rikastuttavat sosiaalisia suhteita ja lisäävät turvallisuuden tunnetta. Asumisyhteisö tarjoaa asukkailleen virkistys- ja harrastustoimintaa sekä mahdollisuuden vaikuttaa omaan asumiseen ja asumiskulttuuriin. Yhteisössä ihmiset saavat toimia luovasti omana itsenään. Yhteisön jäsenet tukevat toisiaan arkielämän erilaisissa hetkissä ja haasteissa, luovat positiivista energiaa mahdollistaen elämänilon tunteet. Yhteisöllisessä asumisessa korostuu vahvasti toimijuus. Jokaisella yhteisön jäsenellä on omat tehtävät ja roolit antaen kokemuksen aktiivisesta omaan ja toisten elämään osallistuvasta toimijasta. Toimijuus ja osallisuus ovat merkittäviä hyvinvoinnin elementtejä ja sosiaalisella yhteenkuuluvuuden tunteella on terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia. Tässä gerontologian pro gradu – tutkielmassa kuvataan Loppukirissä asuvien henkilökohtaisia kokemuksia yhteisöasumisesta sekä heidän voimaantumistaan. Tutkimuksen aineiston muodostavat kolmen pienryhmän, kahdeksan henkilön avoimet haastattelut. Aineisto analysoitiin käyttämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tutkimustulosten mukaan voimaantumista vahvisti mielekäs tekeminen, turvallinen yhteisö, kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri, tulevaisuuteen vaikuttaminen sekä oman yksityisyyden säilyminen. Harrastusten runsaus sekä osallistumisen helppous madalsivat osallistumiskynnystä. Tapaamisten spontaanius, tiedon ja avun saamisen vaivattomuus lisäsivät viihtyvyyttä sekä turvallisuuden tunnetta. Yhteenkuuluvuutta lisäsi osallistuminen yhteisön kehittämiseen, koska siihen liittyvät päätökset koskettavat asukkaiden omaa elämääkin. Yhdessäolon lisäksi koettiin tärkeäksi omiin oloihin vetäytyminen ja tapaamiset sukulaisten kanssa yhteisön ulkopuolella. Tämä tutkimus tehtiin aktiivisen elämäntavan valinneiden näkökulmasta, joten jatkotutkimuksella tulisi kartoittaa toisenkaltaisissa elämäntilanteissa elävien ikääntyneiden ihmisten voimaantumisen kokemuksia. Voimaantuminen tulee nähdä mahdollisuutena saada vanhenevien ihmisten voimavarat käyttöön. Täten ylläpidetään ikääntyvien henkilöiden aktiivisuutta ja terveyttä ja voidaan vähentää tai myöhentää sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttötarvetta. Avainsanat: Loppukiri, yhteisöasuminen, yhteisö, voimaantuminen ABSTRACT Cohousing communities for the elderly are rare in Finland and for this reason little information or study has been carried out on the topic. Senior House Loppukiri, founded by the association Aktiiviset Seniorit is an example of a functioning model of living and Aging-in-Place – thinking, where a cohousing model is in use from the perspective of space planning and functioning together. The familiar neighborhood makes everyday life easier, enriches social relationships and increases a sense of safety. The community provides refreshing activities and hobbies and its residents have a chance to make decisions concerning their own living, course of action in the community, and its living culture. The community allows its residents to act creatively as individuals. The members of the community are supporting each other in different situations and challenges in everyday life creating positive energy and joy of life. Activeness is very important in cohousing living. Each resident has their own tasks and roles which give an experience of active participation in their own and others’ lives. Activeness and participation are significant elements of well-being and a sense of social coherence contribute to the promotion of health and welfare. The purpose of this thesis is to describe the personal experiences of Loppukiri residents in cohousing community as well as their empowerment in the community. The research data was collected by making open interviews with three small groups, eight persons in all. The research material was analyzed using a qualitative content analysis method. According to the study, empowerment reinforced: meaningful activities, safe community, encouraging and approachable atmosphere, influencing one’s future and maintaining personal privacy. The large number of hobbies together with the ease of participation reduced the reluctance to participate. Spontaneity of meetings with neighbors and easy access to information and assistance increased a sense of safety and security. People took part in development of the community actively because the decisions made were concerning their own lives. In addition to the spontaneous or prearranged meetings the participants felt that it was also very important to have the possibility to retire to their own apartment or meet and spend time with relatives outside the community. This study is based on the perspective of people who have chosen an active lifestyle. Future study should be made covering the empowerment of elderly living in different circumstances. Empowerment should be seen as a possibility to activate old peoples’ potential. In this way we keep older people more active and healthy and reduce or put off the demand for health and social welfare services. Key words: Loppukiri, cohousing, community, empowering

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan palvelusetelin käyttöönoton päätöksentekotilanteen vaihtoehtolaskelmia ja arvioidaan niiden riittävyyttä. Kohteena ovat sellaiset vaihtoehtolaskelmat, jotka osoittavat palvelusetelitoimintatavan edulliseksi toimintatavaksi. Tutkimustietoa ei ole siitä, millaisin vaihtoehtolaskelmin palvelusetelin käyttöönottoa on tarkalleen ottaen perusteltu tai kuinka riittäviä nämä laskelmat ovat. Case-kohteena on Helsingin kaupungin vanhusten palveluasumisen palvelusetelin käyttöönotto ja siihen liittyvän kokeilujakson päätöksentekomateriaalit ja selvitykset. Riittävyyttä arvioidaan tarkastellen kustannuslaskelmien näkyviä ja näkymättömiä kustannuksia teoreettiselta kannalta. Aineistosta on saatu tietoa teorialähtöisellä sisällönanalyysillä, ja arviointi on tehty kohteen ulkopuolelta. Tulokseksi on saatu, että tutkitun kohteen vaihtoehtolaskelmat eivät vaikuta täysin riittäviltä perustelemaan palvelusetelitoimintatavan edullisuutta. Esimerkiksi ohjauksen transaktiokustannuksia ei näyttänyt otetun huomioon laskelmilla. Lisäksi palvelusetelin ostovoimaa ja toimintatavan edullisuutta verrattiin vain kaupungin ostopalveluiden keskimääräisiin kustannuksiin. Tällöin asiakkaan todellinen omavastuu vaikutti jääneen näkymättömiin. Tulosten myötä palvelusetelin käyttöönottoa perustelevia laskelmia koskevia ongelmia tulisi kartoittaa tutkimuksessa laajemmin. Jatkotutkimusta tarvittaisiin myös siitä, millaiset ovat riittämättömien laskelmien vaikutukset palvelusetelijärjestelmään.

Selvityksessä tarkastellaan asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) myöntämien erityisryhmien asumisen investointirahoitusten (avustus ja korkotuki) hakumenettelyjä ja myöntämiskäytäntöjä sekä kuntien palveluasumishankintojen toteuttamista julkisten hankintojen, kilpailuneutraliteetin, asukkaiden asumisturvan ja kohteiden pitkäaikaiskäytön näkökulmasta. Selvitykseen sisältyy kuusi toimenpide-ehdotusta. Näistä merkittävin on ARA-tuen myöntämiselle asetettava ehto, jolla varmistettaisiin, että hanke toteuttaa kunnassa laadittavia kiinteistö- ja palvelustrategioita. Muut toimenpide-ehdotukset liittyvät muun muassa markkinakartoitusten tekemiseen kunnissa sekä palveluntuottajan kilpailuttamisessa huomioon otettaviin seikkoihin.

Tutkimuksen tausta ja tarkoitus Seksuaalisuus muuttuu ikääntyessä, mutta kyky ilmaista ja nauttia siitä saattavat säilyä. Hoitohenkilökunnan asennoituminen ikääntyvien seksuaalisuutta kohtaan vaikuttaa siihen, miten ikääntyvät ilmaisevat, toteuttavat ja kokevat seksuaalisuutensa. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää miten palvelutalon hoitohenkilökunta asennoituu ikääntyvien seksuaalisuutta kohtaan. Lisäksi tavoitteena on selvittää, onko hoitohenkilökunnan iällä, siviilisäädyllä, koulutuksella, työtehtävällä tai työkokemuksella yhteyttä heidän asenteisiinsa. Tutkimusaineisto ja – menetelmät Tutkimukseen osallistui 12 Jyväskyläläistä palvelutaloa. Kyselyyn vastasi 144 henkilöä, joista 133:n vastaukset analysoitiin. Tutkimusaineisto kerättiin The Aging Sexuality Knowledge and Attitudes Scale (ASKAS) – mittarilla. ASKAS-mittari koostuu 26 väittämästä, joihin vastataan 5-portaisella Likert-asteikolla. ASKAS-mittarin kokonaispistemäärä vaihtelee välillä 26–130. Mitä matalammat pisteet, sitä positiivisempi on asennoituminen. Hoitohenkilökunnan sosiodemografiset tiedot selvitettiin kyselylomakkeella. ASKAS-kokonaispistemäärän yhteyttä sosiodemografisiin tietoihin tutkittiin Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimella, t-testillä ja yksisuuntaisella varianssianalyysillä. Keskeiset tulokset Alle 25-vuotiaiden hoitajien keskimääräinen ASKAS-pistemäärä oli 59.5 (SD 12.5), 26–35-vuotiaiden 51.4 (12.3), 36–45-vuotiaiden 46.0 (10.5) ja 46–55-vuotiaiden 50.4 (11.7) (p=0.011). Verrattuna esimiesten ASKAS-pisteiden keskiarvoon (39.9, 6.4), erosi hoitoavustajien keskiarvo (52.9, 16.2, p=0.018) ja perus/lähihoitajien keskiarvo (53.2, 11.7, p=0.001) siitä tilastollisesti merkitsevästi. Sairaan/terveydenhoitajien keskimääräinen pistemäärä (44.4, 12.5) erosi perus/lähihoitajien keskimääräisestä pistemäärästä (53.2, 11.7, p=0.017) tilastollisesti merkitsevästi. Perusasteen koulutuksen käyneiden ASKAS-pisteiden keskiarvo oli 56.3 (14.8), keskiasteen käyneiden 51.21 (11.9) ja korkeakoulun käyneiden 46.79 (12.7). Ryhmien väliset erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Johtopäätökset Tutkimustulokset osoittavat, että palvelutalojen hoitohenkilökunta on suhteellisen positiivisesti asennoitunut ikääntyvien seksuaalisuutta kohtaan. Negatiivisempiin asenteisiin ovat yhteydessä nuori ikä ja hoitoavustajana tai perus/lähihoitajana toimiminen. Lisätutkimusta tarvitaan siitä, miten hoitohenkilökunnan asennoituminen vaikuttaa ikääntyvien seksuaalisuuden kohtaamiseen.

Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kehitysvammaisten asumisyksiköissä asuvien henkilöiden itsemääräämisoikeuden toteutumista. Kehitysvammaisten laitoshoitoa on purettu Suomessa 1990-luvulta lähtien, mutta käytössä ei ole ollut systemaattista laitoshoidon lakkauttamisen suunnitelmaa. Asumismuotojen muutosta ovat hallinneet pääasiassa taloudelliset seikat, eivät esimerkiksi ihmisoikeudet ja ihmisarvon johdonmukainen toteutuminen. Laitoshoidon purkaminen on ollut osa suurempaa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta. Kuntien tehtäväksi on jäänyt järjestää kehitysvammaisille henkilöille yksilöllisiä asumispalveluja. Tutkimukseni on kvalitatiivinen tutkimus, jonka olen toteuttanut kyselylomakkeella asumisyksiköiden työntekijöille sekä havainnoimalla asumisyksiköiden arkea. Tutkimuksessa on käytetty fenomenologista lähestymistapaa. Tutkimuksen tärkeimpänä teoreettisena lähtökohtana on itsemääräämisoikeus, joka ei välttämättä ole itsestäänselvyys kehitysvammaistenhenkilöiden keskuudessa silloin kun tarvitsevat toisen ihmisen tukea arjen toiminnoissa. Tutkimustulosten mukaan asumisyksiköissä asuvien kehitysvammaisten itsemääräämisoikeus on hyvin vähäistä. Rutiininomaiset työskentelytavat määrittelevät pitkälti kehitysvammaisen henkilön elämää, huomioimatta asukkaiden yksilöllisyyttä. Työntekijöiden asenteissa heijastuu laitosmaisen hoivakulttuurin perinne. Hyvä hoito ymmärretään monesti hyvää huolehtimista ravinnosta, vaatetuksesta ja turvallisuudesta. Asukkaiden sosiaaliseen kanssakäymiseen panostetaan vähäisessä määrässä, ja se jää usein muiden hoidettavaksi esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan tai omaisten tehtäväksi. Tutkimustulokset antavat aihetta johtopäätökseen, jonka mukaan asumisyksiköissä pitäisi panostaa työntekijöiden koulutukseen ja sitä kautta heidän asenteisiinsa ja arvoihinsa, jotta kykenisivät luopumaan laitosmaisista jäykistä rutiineista sekä myös asumisyksiköiden rakenteellisiin tekijöihin, jotka usein pitävät yllä laitosmaisuutta.

TIIVISTELMÄ Väestön ikääntyminen on aikaansaanut vanhuspalvelujen palvelurakenteiden muutoksen. Kuntien järjestämä kotihoito ja tehostettu palveluasuminen ovat korvaamassa tavallisen palveluasumisen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon vanhusten laitoshoitoa. Vanhusten arkea palvelutaloissa on tutkittu itsemääräämisoikeuden valossa, ja sen toteutumisen on todettu olevan pääosin vähäistä, mutta vahvistavan vanhusten elämänlaatua ja terveyttä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata erikuntoisten palvelutaloasukkaiden kokemuksia itsemääräämisoikeudestaan omassa arjessaan. Tutkimuskohteena oli itäsuomalaisen kaupungin palvelutalo. Tutkimus tehtiin etnografisella tutkimusotteella. Aineistona käytettiin kahdeksaa avointa asukashaastattelua, havainnointeja ja kenttäpäiväkirjaa ja päiväkirjaa. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimustulosten mukaan haastateltavat nauttivat valinnanmahdollisuuksistaan omassa arjessaan. He kokivat onnistumisen iloa saadessaan toimia omatoimisesti – kukin toimintakykynsä mahdollistamissa rajoissa – ja saivat samalla ajan kulumaan mielekkäästi. Toimintakyvyltään heikoimmatkin olivat ylpeitä omista mahdollisuuksistaan. Heidän autonomian tunteensa sai heidät kokemaan olevansa oman elämänsä herroja. He virkistyivät palvelutalon ohjelmatarjonnasta, jokainen oman valintansa mukaisista ohjelmista. Muutamalla asukkaalla itsemääräämisoikeutta rajoittivat kokemukset vähäisestä vaikuttamismahdollisuuksista yhteisön asioihin ja niistä saatava vähäinen informaatio, kaipuu saada osallistua enemmän arkiaskareisiin ja yksinäisyyden kokeminen. Kokemukset itsemääräämisoikeuden toteutumisesta antavat olettaa, että ne ovat henkilökunnan toimintatavan ansiota. Kokemukset omatoimisuudesta saattavat johtua palvelutalossa käytettävästä kuntouttavasta työotteesta. Vanhustyöntelijöiden on kunnioitettava itsemääräämisoikeutta ja suotava asiakkailleen omatoimisuudesta syntyvää onnistumisen iloa. Kuntouttavan työotteen käyttöä ja itsemääräämisoikeuden toteutumista on vahvistettava koulutuksilla ja johtamisella.

Tarkoitus ja kohde: Tutkimuksen tarkoitus oli tarkastella hoidon laatua ja hoitohenkilökunnan työhyvinvointia tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Lisäksi tarkasteltiin hoidon laadun ja hoitohenkilökunnan työhyvinvoinnin välisiä yhteyksiä. Tutkimusmenetelmät: Tutkimus toteutettiin kysely-/haastattelututkimuksena kolmessa eri tehostetun palveluasumisen yksikössä, joista yksiköt yksi ja kolme yhdistettiin analyysivaiheessa yhdeksi yksiköksi asiakastyytyväisyyskyselystä yksikössä yksi saatujen vähäisten haastattelujen takia. Hoitajille jaettiin työhyvinvointikysely ja asiakkaille tehtiin haastattelu käyttäen strukturoitua haastattelulomaketta. Kaikille asiakkaille tehtiin ennen haastattelua Mini-Mental State Examination (MMSE), kognitiivisen toimintakyvyn arviointiin tarkoitettu testi. Katkaisupisterajana oli 15/30. Kyselylomakkeiden vastaukset analysoitiin SPSS PAWS 18.0 Statistics -tilasto-ohjelmalla. Aineiston kuvailemiseksi muuttujista tarkasteltiin frekvenssejä ja prosenttiosuuksia. Yksiköiden välisiä tilastollisia eroja tarkasteltiin Khii-neliö-testillä riskitasolla p

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Vanhuspoliittiset linjaukset, kuntien vanhustenhuollon strategiat ja toimenpiteet sekä julkinen keskustelu tähtäävät vanhuksien mahdollisuuteen asua mahdollisimman pitkään kotona. Tavoitteesta on tullut normi, jonka mukaisesti kaikkien vanhusten toiveena on kotona asuminen. Vanhukset ovat kuitenkin yksilöitä omine tarpeineen ja toiveineen. Käytännön työssä olen toistuvasti kohdannut vanhuksia, joiden toiveena olisi päästä palveluasumisen piiriin. Toive ei ole toteutunut, koska heidän toimintakykynsä on liian hyvä vallitseviin kriteereihin nähden. Tutkimukseni kohteena olivat yksin kotona asuvat vanhukset, jotka toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Tämän tutkimuksen tarkoitus on antaa kotona vasten tahtoaan asuvien vanhusten ja heidän omaisten kertoa toiveistaan ”hyvän vanhuuden” suhteen ja tarvittavien palvelujen suhteen sekä kuulla heidän käsityksiään yleisten vanhuspoliittisten linjausten toteutumisesta. Toiveena on saada ”hiljaisten ja vaiennettujen” vanhusten tarpeet ja toiveet esille, jotta palveluita voitaisiin kehittää mahdollisimman monipuolisesti ja antaa vanhuksille valinnan mahdollisuuksia oman ”hyvän vanhuuden” rakentamiseen. Tutkimukseni on laadullista tutkimusta, jossa kuvataan ja analysoidaan ikääntyneiden subjektiivisia kokemuksia elämästään ja vaikutusmahdollisuuksistaan oman elämänsä järjestämiseen. Tutkimusta varten haastattelin kuusi Länsi-Helsingissä yksin kotona asuvaa vanhusta, jotka eivät haluasi asua kotona vaan toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Aineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka tehtiin joko haastateltavien kotona tai lyhytaikaisessa hoitopaikassa. Haastattelut analysoin teemoittain. Yksin kotona asuvien haastateltavien näkemykset hyvän elämän aineksista heijastivat sopeutumista yhteiskunnan palveluilla asettamiin reunaehtoihin ja olivat pääosin toivetilojen kuvauksia. Perusteiksi toiveelle palveluasumiseen pääsystä nousivat voimattomuuden tunne, epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta, yksinäisyydestä johtuva turvattomuus, mielekkään tekemisen puute ja sosiaalisten kontaktien vähyys. Vanhukset eivät kokeneet voivansa vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa eikä yksilöllisiä tarpeita ja tilanteita huomioida palveluista päätettäessä. Tutkimuksen tärkeimmiksi lähteiksi nousivat Jyrkämän (2007), Marinin (2002), Pohjolaisen (1990), Niemelän (2007), Ylisen (2008) ja Tedren (2007) aihepiiriä käsittelevät tutkimukset.

Käpytikka-yhdistys on helsinkiläinen, kehitysvammaisten nuorten vanhempien v. 2003 perustama yhdistys, joka toteutti perheen nuorille kehitysvammaisille heidän itsenäistymistä, turvallista elämää ja integraation jatkumista tukevan asuinyhteisön. Käpytikka-talo valmistui vuonna 2009 Helsingin Arabianrantaan. Aktiivisen käyttäjäyhteisön organisoima lähes kuusivuotinen talohanke tuotti käytäntöön useita asumisen innovaatioita.

Tarvitaanko ikääntyneille uudenlaisia asumisratkaisuja? Tulevina vuosina ikääntyvien määrän kasvu haastaa sekä asumisen suunnittelun että olemassa olevan asuntokannan kehittämisen. Esiin nousevat kysymykset ikääntyneiden haluamasta elämänlaadusta ja heille mieluisista asumisratkaisuista. Kuinka Suomessa voitaisiin varautua ikääntyneiden asumiseen kohdistuviin haasteisiin? Selvityksessä tarkastellaan, miten ikäspesifejä eli laitoshoidon ja tavanomaisten asuntojen väliin sijoittuvia asumisratkaisuja toteutetaan Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa. Ikääntyvien asumisen kehittämisen valtakunnallisia linjauksia, asumista koskevaa ohjeistusta ja rahoitusratkaisuja sekä kuntien toimia välimuotoisessa asumisessa käydään läpi. Yhtenä näkökulmana asumisratkaisujen tarkastelussa on Aging-in-Place -ajattelu asumisen ja asuinympäristöjen sekä ikääntyvän hyvinvoinnin ja tarvelähtöisen hoivan kehittämisessä. Tällä korostetaan asuinaluekohtaisia toimintamalleja ja kotona asumisen tukemista tarvittavien palvelu- ja asumisratkaisujen avulla. Mukana on myös esimerkkejä erilaisista asumisratkaisuista. Näiden maiden esimerkkien pohjalta arvioidaan kehittämishaasteita ja tehdään ehdotuksia ikääntyneiden asumisen kehittämiseksi Suomessa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän lastensuojelun jälkihuollossa olevien sekä olleiden nuorten kokemuksia jälkihuollon tuetusta asumisesta. Käsittelyni kohteena ovat nuorten siirtymävaiheet heidän muuttaessaan laitoksesta tukiasuntoon ja sieltä pois. Siirtymävaiheita tarkastelen ensisijaisesti Kyngäksen käyttämän siirtymävaihe käsitteen kautta. Lisäksi tarkastelen nuorten arkea sekä heidän tulevaisuuden toiveita. Tarkastelun kohteena on Helsingissä sijaitseva lastensuojelun tukiasuntoyksikkö, joiden tukiasunnoissa nuoret ovat asuneet. Yksikkö tarjoaa tuettua asumista jälkihuollossa oleville nuorille. Olen pyrkinyt tuomaan esille nuorten kokemukset ja ajatukset tukiasunnossa asumisesta, siirtymävaiheista ja niistä selviytymisen. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksan 20-21-vuotiaan nuoren teemahaastattelusta. Jokainen heistä on asunut lastensuojelun tukiasunnossa. Haastatteluhetkellä heistä jokainen oli asunut jo jonkin aikaa omillaan. Tutkimushaastattelut analysoin teemoittelua ja niin kutsuttua Framework-analyysiä hyväksi käyttäen. Tutkimusaihe on tärkeä, koska lastensuojelututkimuksen alueella on olemassa vain vähän tutkimustietoa jälkihuollosta. Laitoksessa asuessaan nuoret olivat odottaneet malttamattomina tukiasunnon saantia. He kaipasivat rauhaa ja vapautta. He ajattelivat yksin asuessaan kaiken olevan myös paljon helpompaa. Yksinäisyys ja turvattomuus yllättivät kuitenkin jokaisen nuoren heidän asuessaan yksin. He kaipasivat takaisin laitokseen. He kaipasivat lähelleen aikuisia ja muiden nuorten seuraa. Nuorten odotukset yksin asumisesta olivat paljon positiivisemmat kuin miksi todellisuus osoittautui. Nuoret kokivat muuton laitoksesta tukiasuntoon merkittävänä siirtymävaiheena elämässään, johon he tarvitsevat paljon tukea. Nuoret hakivat sosiaaliselta verkostoltaan tukea ja turvaa. Tukiasunnon työntekijän tarjoama sosiaalinen tuki oli ollut myös merkityksellistä ja tarpeellista nuorelle. Nuoret kokivat tulleensa kuulluiksi ja saaneensa vaikuttaa omiin asioihin. Tukiasunnossa asuessaan nuoret saivat harjoitella itsenäistä elämää saaden samalla työntekijältään apua ja tukea. Nuoret olivat pärjääviä ja heistä jokaisella oli tulevaisuuden unelmia ja haaveita. Nuoret olivat tyytyväisiä tukiasunto-yksikön palveluun ja siellä oleviin työntekijöihin. Moni nuorista olisi jäänyt vielä asumaan tukiasuntoon 1-2 vuodeksi, jos se olisi ollut mahdollista. Asuminen kuitenkin päättyy, kun nuori täyttää 21 vuotta ja oikeus jälkihuoltoon lakkaa. Tutkimusaineistoni koostuu pärjäävistä nuorista. Jatkotutkimuksien tulisikin kohdistua heikommin pärjääviin jälkihuoltonuoriin. Miten tavoittaa nämä nuoret ja saada heidän kokemuksensa esille. Miten kehittää sellaisia palveluja joissa nämä nuoret pärjäisivät ja joihin he sitoutuisivat.

Mikä tekee kehitysvammaisten asumisyksikön asunnosta kodin? Miten asukkaiden yksilöllisten tarpeet otetaan huomioon suunnitteluratkaisuissa? Millaiset kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnittelun ja toteutuksen lähtökohdat tulisi olla? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä viiden 2000-luvun alussa rakennetun kehitysvammaisten asumisyksikön arvioinnissa. Siinä tarkastellaan suunnitteluratkaisuja ja toteutusta sekä arvioidaan niiden toimivuutta asukkaiden ja työntekijöiden näkökulmasta. Tuloksena kehitetään arviointi- ja suunnittelukriteereitä kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnitteluun mm. sijainnin, asuin-, yhteis- ja pihatilojen sekä turvallisuuden osalta. Tutkimuskohteina on viisi erityyppistä asumisyksikköä: asumispalveluryhmät Seinäjoella ja Alahärmässä, Kauniaisten ryhmäkoti, Kesäheinän palvelukoti Kajaanissa sekä Kirkonsalmen palvelukodin autismiyksikkö Iisalmessa. Tutkimusmenetelminä käytettiin kohteiden havainnoita, kyselyjä asukkaiden omaisille sekä henkilökunnalle. Asukkaiden teemahaastattelujen avulla kerättiin tietoa asumiseen liittyvistä odotuksista ja asumisen sujumisesta. Suunnittelijoille ja toteuttajille suunnatulla kyselyllä kartoitettiin erityisasumiskohteiden toteutusta, ja etenkin tavanomaisesta asuntorakentamiskohteesta poikkeavia tekijöitä. Asumisyksiköiden toimintojen tilantarpeiden määrittelyssä todettiin selvää niukkuutta. Tilat olivat suurelta osin riittämättömät erityisesti apuvälineitä käyttävien ja avustavien toimien kannalta. Sijaintiin oltiin tyytyväisiä ja yksiköitä pidettiin turvallisina asuinpaikkoina. Kohteiden tilat eivät vastanneet kuitenkaan riittävästi esteettömyysvaatimuksia. Tarvitaankin erilaisia asumisratkaisuja tarvitaan, jotta asukkaiden yksilöllisiä vaatimuksia voidaan toteuttaa.

Suomessa käynnistettiin vuonna 2001 osana Paavo Lipposen II hallituksen ohjelmaa ja asuntopoliittista strategiaa valtakunnallinen asunnottomuuden vähentämisen toimenpideohjelma. Ohjelma laadittiin vuoksi 2001-2003, jonka jälkeen sitä jatkettiin Vanhasen hallituksen ohjelman mukaisesti vuoteen 2005 asti. Pääministerin aloitteesta valtiovallan sekä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunginjohtajat käynnistivät vuosina 2002-2005 toimineen pääkaupunkiseudun asunnottomuuden vähentämisohjelman. Ohjelma on onnistunut tavoitteessaan saada pysäytetyksi asunnottomuuden kasvuvauhti eikä asunnottomuus ole lisääntynyt ennakoidulla tavalla, vaan se on vähentynyt. Ohjelma on estänyt asunnottomuuden kasvua kasvukeskuspaikkakunnilla, joilla asukasmäärän lisääntymisen myötä olisi ollut odotettavissa myös asunnottomuuden yleistymistä. Osan asunnottomuuden vähentymisestä voi arvioida tapahtuneen ohjelmassa toteutettujen toimien vaikutuksesta, mutta myös muilla asunto- ja yhteiskuntapoliittisilla tekijöillä on ollut vaikutusta tapahtuneeseen muutokseen. Arviointiraportissa esitetään 13 suositusta edellytysten luomiseksi asunnottomuuden vähentämiseksi. Sosiaalista vuokra asuntokantaa ehdotetaan lisättäväksi. Asunnottomuuden ennaltaehkäisemiseksi suositellaan kunnallisen ja seutukunnallisen yhteistyön tehostamista ja syventämistä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseksi ehdotetaan käynnistettäväksi erityinen ohjelma vuosina 2007-2011.