Search

In our society, work is generally considered central to citizenship and individual well-being. However, paid employment is often out of reach for individuals with mental illness. The Clubhouse model is a community-based rehabilitation programme that therefore offers people with mental illness the possibility to enjoy some social advantages of work. However, the status of the day-to-day Clubhouse activities as “work” is a matter of discursive contestation. Drawing on 29 meetings of a Clubhouse rehabilitation group as data, and using conversation analysis and discourse analysis as methods, this study examines two competing interpretive repertoires that are systematically manifested in this context: the capitalist “paid work” repertoire used by Clubhouse clients and the more flexible “productive activity” repertoire used by support workers. The adoption of these two repertoires reflects two competing discursive agendas, which define the scope of mental health rehabilitation and the role of the client in their own rehabilitation process in distinct ways. From this perspective, the support workers' central institutional task is essentially of a discursive and ideological nature—exposing the clients to new ways of talking about their lives with reference to work. publishedVersion

Osallistumiseen kasvattaminen on keskeinen, läpi elämän jatkuva sosialisaation haaste. Konkreettinen osallistumiseen kasvattamisen keino on tekstin yhteinen tuottaminen kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, mitä tässä tapaustutkimuksessa tarkastelemme kahdessa ryhmässä: 1) uusiin työkäytänteisiin keskittyvässä henkilöstökoulutuksessa ja 2) työelämään valmentavassa mielenterveyskuntoutuksessa. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi, jonka avulla yhtäältä selvitämme, miten osallistumista pyritään edistämään tekstin yhteisen tuottamisen avulla. Toisaalta tarkastelemme tämän tavoitteen toteutumista käytännössä kysyen, millaisia osallistumisen mahdollisuuksia ja rajoitteita tekstin avulla osallistaminen faktuaalisesti tuo vuorovaikutukseen. Analyysimme viittaa osallistamispyrkimysten ja todellisen osallistumisen väliseen jännitteeseen. Henkilöstökoulutuksessa tekstin yhteinen tuottaminen näyttää edistävän osallistumista, mikä ilmenee osallistujien tavassa jatkaa toistensa aloittamia lauseita sisällöllisesti ja syntaktisesti sekä pyrkiä yhteistoiminnassa saattamaan ajatukset dokumentointikelpoiseen muotoon. Kirjoittamistoiminnan kannalta tuotettavan tekstin yhteisen omistajuuden säilyttäminen on silti haasteellista, mikä asettaa osallistumiselle myös rajoitteita. Mielenterveyskuntoutuksessa tavoitteiden ja käytännön välinen jännite on erityisen selkeä, mikä haastaakin kehittämään tässä kontekstissa paremmin toimivia yhteiskirjoittamisen käytäntöjä. Yhteisöllisten tekstikäytänteiden hallinta ei synny vain kirjoitusmahdollisuuden tarjoamisesta, vaan sitä on tuettava pedagogisin ratkaisuin.

The primary means for psychotherapy interaction is language. Since talk-in-interaction is accomplished and rendered interpretable by the systematic use of linguistic resources, this study focuses on one of the central issues in psychotherapy, namely agency, and the ways in which linguistic resources, person references in particular, are used for constructing different types of agency in psychotherapy interaction. The study investigates therapists' responses to turns where the client complains about a third party. It focuses on the way therapists' responses distribute experience and agency between the therapist and the client by comparing responses formulated with the zero-person (a formulation that lacks a grammatical subject, that is, a reference to the agent) to responses formulated with a second person singular pronoun that refers to the client. The study thus approaches agency as situated, dynamic and interactional: an agent is a social unit whose elements (flexibility and accountability) are distributed in the therapist-client interaction. The data consist of 70 audio-recorded sessions of cognitive psychotherapy and psychoanalysis, and the method of analysis is conversation analysis and interactional linguistics. The main findings are that therapists use the zero-person for two types of responses: affiliating and empathetic responses that distribute the emotional experience between the client and the therapist, and responses that invite clients to interpret their own experiences, thereby distributing control and responsibility to the clients. In contrast, the second person references are used for re-constructing the client's past history. The conclusion is that therapists use the zero-person for both immediate emotional work and interpretative co-work on the client's experiences. The study suggests that therapists' use of the zero-person does not necessarily attribute “weak agency” to the client but instead might strengthen the clients' agency in the sense of control and responsibility in the long term. The primary means for psychotherapy interaction is language. Since talk-in-interaction is accomplished and rendered interpretable by the systematic use of linguistic resources, this study focuses on one of the central issues in psychotherapy, namely agency, and the ways in which linguistic resources, person references in particular, are used for constructing different types of agency in psychotherapy interaction. The study investigates therapists' responses to turns where the client complains about a third party. It focuses on the way therapists' responses distribute experience and agency between the therapist and the client by comparing responses formulated with the zero-person (a formulation that lacks a grammatical subject, that is, a reference to the agent) to responses formulated with a second person singular pronoun that refers to the client. The study thus approaches agency as situated, dynamic and interactional: an agent is a social unit whose elements (flexibility and accountability) are distributed in the therapist-client interaction. The data consist of 70 audio-recorded sessions of cognitive psychotherapy and psychoanalysis, and the method of analysis is conversation analysis and interactional linguistics. The main findings are that therapists use the zero-person for two types of responses: affiliating and empathetic responses that distribute the emotional experience between the client and the therapist, and responses that invite clients to interpret their own experiences, thereby distributing control and responsibility to the clients. In contrast, the second person references are used for re-constructing the client's past history. The conclusion is that therapists use the zero-person for both immediate emotional work and interpretative co-work on the client's experiences. The study suggests that therapists' use of the zero-person does not necessarily attribute "weak agency" to the client but instead might strengthen the clients' agency in the sense of control and responsibility in the long term.

Säännölliset terveystarkastukset ovat työterveyshuollon keskeinen toimintatapa. Vuosittain Suomessa tehdäänkin yli miljoona työterveystarkastusta. Niiden tavoitteena on työhön liittyvien sairauksien ja oireiden ehkäisy ja työntekijän terveyden ja työkyvyn tukeminen. Tämän tutkimuksen aineisto on hankkeesta, jossa työterveyshoitajia koulutettiin käyttämään motivoivan ohjauksen periaatteita osana työterveystarkastuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan keskustelunanalyysin keinoin, kuinka terveyteen ja työkykyyn liittyvistä suunnitelmista keskustellaan ennen ja jälkeen koulutusintervention: kuinka asiakkaan huolet nousevat keskusteluun ja miten suunnitelman kannalta relevantit seikat muotoillaan. Ennen koulutusinterventiota työterveyshoitaja topikalisoi potentiaalisesti ongelmalliset seikan kysymällä ja asiakkaan vastauksen jälkeen siirtyi tyypillisesti neuvon antamiseen. Useimmissa tapauksissa neuvo annettiin usein motivoitumattomalle asiakkaalle. Intervention jälkeen, potentiaalisesti ongelmalliset seikat nostettiin edelleen esille pääasiassa kysymällä ja asiakkaan vastauksen jälkeen seurasi usein hoitajan neuvo. Neuvoissaan työterveyshoitajat ottivat kuitenkin aiempaa enemmän huomioon asiakkaan vastauksen. Neuvon paikalla työterveyshoitajat myös formuloivat asiakkaiden ongelmalliseksi kokemia tilanteita sekä evaluoivat ja validoivat asiakkaiden kuvaamia toimintatapoja. Motivoivan ohjauksen periaatteiden kouluttaminen näyttäisi siis tekevän neuvonnasta kohdennetumpaa ja asiakkaan kokemat ongelmat paremmin huomioivaa.

Vertaistuki on todettu vaikuttavaksi keinoksi edistää interventioiden vaikuttavuutta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vertaistukea vuorovaikutusprosessien mikrotasolla keskustelunanalyyttisen, vertailevan tapaustutkimuksen avulla. Aineisto koostuu viiden pienyrittäjänaisten vertaisryhmäprosessien videoinneista. Näiden strukturoitujen, ratkaisukeskeisten ryhmien tarkoitus oli edistää osallistujien työkykyä ja terveellisten elintapojen omaksumista. Vuorovaikutusanalyysin pohjana on yhden ryhmän osallistujien selvästi muita vähäisemmät kokemukset saamastaan vertaistuesta ohjauksen lopuksi toteutetussa kyselyssä. Analyysin kautta pyrimme ymmärtämään, mitkä ryhmäohjauksen vuorovaikutuksen ilmiöt voisivat liittyä ryhmäläisten kokemusten erilaisuuteen. Huomiomme kohdistuu tapoihin, joilla osallistujat osoittavat keskinäistä myötätuntoa ja ymmärrystä. Tulokset osoittavat, että vahva orientaatio kunkin ryhmäläisen tilanteen yksitellen käsittelemiseen hankaloittaa ryhmäläisten keskinäistä spontaania kommentointia. Vuoron ottaminen toisen ryhmäläisen tilanteen käsittelyn aikana vaatii erityistä vuorovaikutuksellista työtä. Jos ryhmäläiset eivät ole valmiita aktiivisesti rikkomaan ohjauksen rakennetta, mahdollisuudet tuottaa myötätuntoa ja ymmärrystä osoittavia responsseja ovat rajalliset. Tällöin ohjaan keinot luoda paikkoja ryhmäläisten keskinäiselle kokemusten jakamiselle korostuvat. Tulokset korostavat hienojakoisten vuorovaikutusmekanismien ymmärtämisen merkitystä intervention vaikuttavuuden arvioinnissa.

Dyads with a depressed and a non-depressed participant (N = 15) and two non-depressed participants (N = 15) discussed a moral dilemma, during which the participants' gaze direction and skin conductance (SC) were measured. Partner gazing occurred most frequently when a speaker took a strong stance toward saving a person in the dilemma, depressed participants however looking at their co-participants less often than non-depressed participants. The participants' SC response rates were higher during responsive utterances expressing disagreement (vs. agreement) with co-participant ideas or suggesting that a person be sacrificed (vs. saved). We argue that a better understanding of the affective corollaries of human social interaction necessitates a balanced consideration of both contents of talk and behavioral patterns. publishedVersion