Search

Tämän väitöskirjatutkimuksen päätavoitteena oli tutkia työkuormituksesta palautumista lounastauoilla ja vapaa-aikana sekä selvittää, miten palautuminen on yhteydessä hyvinvointiin. Ponnistelujen ja palautumisen malliin sekä voimavarojen säilyttämisen teoriaan pohjautuen oletettiin, että lounastauot edistävät parhaiten palautumista silloin, kun ne ovat vapaita työn vaatimuksista ja kartuttavat työntekijän voimavaroja. Lisäksi työstressin ja irrottautumisen mallin mukaisesti riittämättömän työstä irrottautumisen vapaa-ajalla oletettiin lisäävän uupumusasteista väsymystä ja uniongelmia vuoden yli. Väitöskirja koostuu kolmesta osajulkaisusta. Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin, miten erilaiset tavat viettää lounastaukoa ja lounastaukojen aikaiset palautumiskokemukset (työstä irrottautuminen ja kontrollin tunne) edistävät palautumista. Lisäksi tutkittiin, onko onnistunut palautuminen lounastauoilla yhteydessä koettuun uupumusasteiseen väsymykseen tai tarmokkuuteen työssä vuoden aikavälillä. Toisessa tutkimuksessa selvitettiin, onko lounastauon aikainen rentoutusharjoitus tai puistokävely yhteydessä työntekijöiden hyvinvointiin iltapäivällä ennen kotiinlähtöä. Tutkimuksessa oletettiin, että lisääntynyt työstä irrottautuminen ja mielihyvän kokeminen lounastauolla välittävät näiden harjoitusten hyötyjä iltapäivän kohentuneeseen hyvinvointiin. Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin, onko työstä irrottautuminen vapaa-ajalla yhteydessä uupumusasteiseen väsymykseen ja uniongelmiin vuoden aikavälillä. Työstä irrottautumisen oletettiin myös suojaavan työtekijöiden hyvinvointia työn aikapaineiden haitallisilta vaikutuksilta. Aineisto kerättiin osana tutkimushanketta ”Työkuormituksesta palautuminen: Työ- ja ympäristöpsykologisten näkökulmien yhdistäminen”, joka koostui pitkittäis- ja interventiotutkimuksista. Pitkittäistutkimus toteutettiin yhdessätoista suomalaisessa organisaatiossa vuosina 2013 ja 2014 sekä yhdessä organisaatiossa vuotta myöhemmin (2014 ja 2015). Pitkittäistutkimuksessa kerättyä aineistoa hyödynnettiin ensimmäisessä (N = 841) ja kolmannessa (N = 1722) osajulkaisussa. Toinen osajulkaisu perustui (N = 97) interventiotutkimukseen, joka toteutettiin seitsemässä suomalaisessa organisaatiossa vuonna 2014. Mukana oli työntekijöitä, jotka työskentelivät tietointensiivisillä aloilla tai emotionaalisesti kuormittavissa töissä. Tyypillisimmät alat olivat koulutus, julkinen hallinto, media ja informaatioteknologia. Osallistujista suurin osa oli naisia ja vastaajien keski-ikä oli 47 vuotta. Tulokset osoittivat, että työstä irrottautuminen ja kontrollin tunne lounastaukojen aikana olivat yhteydessä onnistuneeseen palautumiseen lounastauoilla. Lisäksi palautumista edistivät lounastaukojen pitäminen useita kertoja viikossa, pidemmät lounastauot ja lounastaukojen viettäminen toimistorakennuksen ulkopuolella. Onnistunut palautuminen lounastauoilla puolestaan oli yhteydessä vähäisempään uupumusasteiseen väsymykseen ja lisääntyneeseen tarmokkuuteen vuoden aikavälillä, mutta yhteys oli suhteellisen heikko. Interventiotutkimuksessa havaittiin, että työntekijät kokivat hyvinvointinsa (parempi keskittymiskyky, vähemmän stressiä ja väsymystä) iltapäivällä paremmaksi niinä päivinä, kun he kävivät puistokävelyllä tai tekivät rentoutusharjoituksen lounastauolla verrattuna päiviin ilman tätä harjoitusta. Lisääntynyt mielihyvän kokemus lounastauoilla välitti puistokävelyn vaikutuksia iltapäivän hyvinvointiin. Työstä irrottautuminen puolestaan välitti rentoutusharjoituksen vaikutuksia iltapäivän hyvinvointiin. Kun tarkasteltiin työstä irrottautumista vapaa-aikana, havaittiin, että puutteellinen irrottautuminen ennusti lisääntynyttä uupumusasteista väsymystä ja uniongelmia vuoden yli. Irrottautuminen myös suojasi aikapaineiden uupumusasteista väsymystä lisääviltä vaikutuksilta, mutta tämä yhteys oli havaittavissa ainoastaan poikittaisasetelmassa. Kaikissa analyyseissa huomioitiin myös työn piirteiden merkitys palautumiseen ja hyvinvointiin. Autonomia työssä oli yhteydessä onnistuneeseen palautumiseen lounastauoilla ja työntekijät kokivat useammin olonsa stressaantuneeksi ja jännittyneeksi iltapäivällä niinä päivinä, kun työn vaatimukset olivat korkeat. Työn aikapaineet olivat yhteydessä lisääntyneisiin uniongelmiin ja uupumusasteiseen väsymykseen. Kokonaisuudessaan tulokset tukivat ponnistelujen ja palautumisen mallin ja voimavarojen säilyttämisen teorian pohjalta asetettuja oletuksia: Lounastauot, jotka olivat työn vaatimuksista vapaita ja lounastaukojen viettäminen voimavaroja kartuttavalla tavalla edistivät työkuormituksesta palautumista. Myös työstressin ja irrottautumisen malli sai tukea, sillä puutteellinen työstä irrottautuminen vapaa-ajalla oli yhteydessä lisääntyneeseen uupumusasteiseen väsymykseen ja uniongelmiin vuotta myöhemmin. Mallin pohjalta asetettu hypoteesi irrottautumisen suojaavasta vaikutuksesta aikapaineiden haitallisia vaikutuksia vastaan sai vain osittaista tukea. Lounastauot mahdollistavat palautumisen työkuormituksesta jo työpäivän aikana. Lisäksi rentoutusharjoitukset ja puistokävely lounastauolla olivat yhteydessä parempaan keskittymiskykyyn iltapäivällä, mikä antaa viitteitä siitä, että lounastauoilla saattaa olla myös työsuoritusta parantava vaikutus. Työhyvinvoinnin edistämiseksi työnantajien tulisi kiinnittää huomiota käytöntöihin, jotka mahdollistavat säännölliset tauot työstä ja työstä irrottautumisen vapaa-ajalla. This dissertation focuses on recovery from work stress during lunch breaks and free evenings and investigates how recovery relates to psychological well-being on a daily level and over one year. Based on the effort-recovery model and the conservation of resources theory, lunch breaks that are free from job demands and offer opportunities to engage in resource recovering activities were expected to enhance recovery. Furthermore, in line with the stressor-detachment model, insufficient detachment (i.e. mental disengagement from work related thoughts) during free evenings was expected to predict increase in strain over time. This dissertation consists of three original publications. In Study I, I examined which lunchtime recovery experiences and activities were related to lunchtime recovery cross-sectionally, and whether lunchtime recovery in turn predicted energy levels at work one year later. Study II explored the within-person effects of lunchtime intervention activities on employees’ well-being at the end of the working day. The intervention activities examined were park walks and relaxation exercises. Additionally, lunchtime recovery experiences were tested as mediators between the intervention activities and well-being outcomes. Finally, in Study III, I investigated whether detachment during free evenings was related to intra-individual change in exhaustion or sleep difficulties over one year, and whether detachment attenuated the effects of workload on these strain outcomes. The data used in this dissertation were collected as a part of a larger research project called “Recovery from work stress: Integrating perspectives of work and environmental psychology”, which consisted of a longitudinal questionnaire study and an intervention study. Studies I (N = 841) and III (N = 1722) were based on the questionnaire study carried out in 12 Finnish organizations. Eleven organizations participated in 2013 and 2014, and one organization participated in 2014 and 2015. Study II (N = 97) was based on an intervention study carried out in seven Finnish organizations in 2014. Employees in both studies came from various fields and worked mainly in knowledge-intensive or emotionally demanding jobs (e.g. in education, public administration, media, IT, and engineering). In both studies the majority of the participants were women and they were on average 47 years old. The results revealed, first, that taking lunch breaks regularly, taking longer lunch breaks, and spending breaks outside the office building were positively associated with lunchtime recovery. However, stronger associations were found between experiencing detachment and control during lunch breaks and lunchtime recovery. Lunchtime recovery was in turn related to less exhaustion and more vigor a year later, but the effects were small. Second, regarding the intervention activities, on days when employees engaged in park walks or relaxation exercises during lunch breaks, they experienced higher levels of well-being (higher concentration, less strain and fatigue) at the end of the working day compared to days without these exercises. Lunchtime enjoyment mediated the beneficial effects of park walks on well-being and lunchtime detachment mediated the effects of relaxation exercises on well-being. Finally, poor detachment during free evenings was related to an increase in exhaustion and sleep difficulties over one year. Detachment also attenuated the effects of workload on exhaustion cross-sectionally but not over time. All the results are based on models that controlled for relevant job characteristics. Autonomy was related to more lunchtime recovery, daily demands at work were related to higher levels of strain at the end of the working day, and workload was related to sleep difficulties cross-sectionally and to exhaustion over time. Overall the results supported the ideas drawn from the effort-recovery model and the conservation of resources theory, i.e., lunch breaks that are free from demands and replenish resources enhance recovery. The results supported the long-term direct effects between detachment and strain as expected based on the stressor-detachment model, but the moderator hypotheses received only partial support. In practice, lunch breaks offer a significant recovery opportunity and engaging in recovering activities during lunch breaks is a promising way to enhance daily well-being at work. Recovering lunch break activities were also related to concentration at the end of the working day, suggesting that lunch breaks play a role in sustaining performance throughout the day. Organizations should pay attention to practices that allow employees to take workday breaks and detach during evenings after work in order to foster employee well-being in the long term.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vanhempien persoonallisuuden ja nukuttamiskäytäntöjen yhteyttä lasten uniongelmiin kahdeksan kuukauden iässä. Lisäksi tutkittiin hoitovastuun jakautumista vanhempien välillä ja sen yhteyttä lapsen uniongelmiin. Aiemmissa tutkimuksissa vanhempien persoonallisuuden on raportoitu olevan yhteydessä lasten uniongelmiin, mutta käytännössä tutkimukset ovat rajoittuneet äidin psykopatologian ja lasten uniongelmien välisten yhteyksien tarkasteluihin, eikä isiä ole huomioitu kuin muutamissa aiemmissa tutkimuksissa. Tutkimus toteutettiin osana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Tampereen yliopiston, Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Itä-Suomen yliopiston Lapsen uni ja terveys -hanketta. Tutkimuksen perusjoukkoon kuuluvat kaikki Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella 1.3.2011-28.2.2012 syntyneet lapset ja heidän vanhempansa. Aineisto kerättiin lähettämällä perheille kyselylomakkeet, joissa kartoitettiin perheen uneen ja terveyteen liittyviä tekijöitä, sekä PK5-persoonallisuustestit. Uniongelmia mitattiin pyytämällä vanhempia arvioimaan yöheräilyn määrää ja lapsen univaikeuksien esiintymistä. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkasteltiin järjestyskorrelaatiokertoimien ja ristiintaulukoinnin avulla. Tutkimuksen tekohetkellä kyselylomaketiedot oli saatu 551 perheeltä ja PK5-persoonallisuustestin vastaukset oli saatu 182 äidiltä ja 62 isältä. Vanhempien persoonallisuuspiirteistä sekä äitien että isien tunne-elämän tasapainoisuus ja sovinnollisuus olivat yhteydessä lapsen unen laatuun. Mitä tasapainoisempia vanhemmat olivat tunne-elämältään, sitä paremmaksi he arvioivat lapsen unen laadun. Kun univaikeuksien mittana käytettiin yöheräilyä aikavälillä 24:00-06:00, vanhempien persoonallisuus ei ollut yhteydessä lapsen univaikeuksiin. Lapsen nukkumapaikka, kyky nukahtaa itsenäisesti ja vanhempien käyttämät rauhoittelukeinot olivat yhteydessä lapsen uniongelmiin siten, että omassa sängyssä nukkuminen ja itsenäiseen nukahtamiseen rohkaisu olivat yhteydessä vähäisiin uniongelmiin. Oletusten vastaisesti isien aktiivisuus lapsen hoidossa ei ollut yhteydessä yöheräilyn määrään tai vanhempien arvioimaan uniongelmien määrään, kun tarkasteltiin hoitovastuun jakautumista vanhempien välillä. Tämän tutkimuksen perusteella vanhempien persoonallisuus näyttäisi olevan yhteydessä nukuttamiskäytäntöjen valintaan ja lapsen uniongelmien esiintymiseen. Tarvitaan kuitenkin vielä lisää tutkimustietoa, jossa uniongelmia on mitattu objektiivisesti. Jatkossa on tärkeää tutkia asiaa pitkittäisasetelmalla, jotta saadaan tietoa vanhemmuuden ja lapsen uniongelmien välisistä syy-seuraussuhteista. Lisäksi tutkimuksissa tulee jatkossakin huomioida sekä äidit että isät, sillä isien persoonallisuus on yhteydessä lapsen unen laatuun äidin ominaisuuksista riippumatta.