Search

Suomessa karkearehujen tuotanto perustuu kasvuolosuhteiden vuoksi nurmikasveihin, joita käytetään lypsylehmien ruokinnassa lähinnä säilörehuna. Maissin viljely säilörehuksi on viime vuosina lisääntynyt, mutta viljelypinta-ala on vielä hyvin pieni nurmeen verrattuna. Maissin etuna nurmeen nähden on suuri kuiva-ainesato yhdellä korjuukerralla. Maissisäilörehu voi myös vähentää metaanin muodostumista lypsylehmien pötsikäymisessä. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Tulevaisuuden kestävät karkearehuvalinnat –hankkeessa tehtiin kaksi koetta, joissa tutkittiin nurmisäilörehun korvaamista maissisäilörehulla käytettäessä osittaista seosrehuruokintaa. Ensimmäisessä kokeessa tutkittiin karkearehun vaikutusta rehun syöntiin, maitotuotokseen ja dieetin sulavuuteen. Kokeeseen otettiin 9 useamman kerran poikinutta ay-lehmää, joiden poikimisesta oli keskimäärin 69 päivää. Koemallina käytettiin toistettuja 3 x 3 latinalaisia neliöitä. Säilörehuina olivat 1. sadon timotei-nurminatarehu (kuiva-aine 316 g kg-1, D-arvo 652 g kg-1 ka) ja seokset, joissa 25 % tai 50 % nurmisäilörehun kuiva-aineesta korvattiin maissisäilörehulla (kuiva-aine 359 g kg-1, D-arvo 679 g kg-1 ka, tärkkelys 278 g kg-1 ka). Toisessa kokeessa tutkittiin maidon ja metaanin tuotantoa lypsyrobottipihatossa. Jaksokokeen (4 vk/jakso) 10 lehmää (aika poikimisesta keskimäärin 107 päivää) siirtyivät ruokinnalta toiselle samassa järjestyksessä. Jaksoilla 1 ja 3 karkearehuna oli seos, jossa 1. sadon nurmisäilörehun kuiva-aineesta korvattiin 50 % maissisäilörehulla ja jaksolla 2 karkearehuna oli pelkkä nurmisäilörehu. Kokeessa käytetyt karkearehut olivat vastaavia kuin ensimmäisessä kokeessa. Molemmissa kokeissa seosrehun karkearehu-väkirehu -suhde oli 65:35 kuiva-aineessa. Seosrehun väkirehu sisälsi kauraa, ohraa, härkäpapua, hernettä ja melassileikettä. Seosrehun lisäksi lehmät saivat kaupallista täysrehua ensimmäisessä kokeessa 6.1 kg ka pv-1 ja toisessa kokeessa keskimäärin 6.6 kg ka pv-1.Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla lisäsi kuiva-aineen syöntiä molemmissa kokeissa. Samalla tärkkelyksen saanti lisääntyi sekä raakavalkuaisen ja NDF:n saanti vähentyi. Ensimmäisessä kokeessa nurmisäilörehun korvaaminen maissisäilörehulla huononsi dieetin orgaanisen aineen, NDF:n ja raakavalkuaisen sulavuutta, mutta lisäsi maidon rasvapitoisuutta, rasvatuotosta ja energiakorjattua maitotuotosta. Toisessa kokeessa eroja maitotuotoksessa tai maidon koostumuksessa ei havaittu. Nurmisäilörehun korvaaminen maissisäilörehulla vähensi maidon ureapitoisuutta ja paransi typen hyväksikäyttöä. Maissisäilörehun lisäämisellä ruokintaan ei ollut vaikutusta metaanin tuotantoon (g pv-1 tai g kg-1 EKM).Tulosten perusteella sulavuudeltaan keskinkertaisen nurmisäilörehun osittainen korvaaminen runsaasti tärkkelystä sisältävällä maissisäilörehulla voi lisätä rehun syöntiä ja maitotuotosta, mutta heikentää dieetin sulavuutta. Maissisäilörehun pienen valkuaispitoisuuden ansiosta myös typen hyväksikäyttö tehostuu.

Maailmanlaajuisesti maissi on tärkein säilörehukasvi, joka hyvissä olosuhteissa tuottaa suuren ja energiapitoisen sadon, jolla on hyvä maidontuotantovaikutus. Maissi on myös nurmikasveja helpompi säilöttävä tyypillisesti korkeahkon kuiva-ainepitoisuuden ja matalan puskurikapasiteetin vuoksi. Maissin viljely on siirtynyt pikkuhiljaa pohjoisemmaksi aikaisten lajikkeiden jalostamisen ja ilmastonmuutoksen myötä ja Suomessakin sitä jo viljellään. Tässä kokeessa tutkittiin maissin kehitysvaiheen ja säilöntäainekäsittelyiden vaikutusta säilörehun laatuun. Maissi kasvatettiin Helsingissä Viikin opetus- ja tutkimustilalla ja lajikkeena oli Pioneer P7326 (FAO-luku 180). Koe toistettiin vuosina 2019 ja 2020 vuosittaisen vaihtelun selvittämiseksi. Maissit kylvettiin 17.5.2019 ja 26.5.2020. Maissi korjattiin kahdella eri kehitysvaiheella kolmen viikon välein niin että aikaisempi korjuuaika antaa viitteitä tilanteesta, jossa kasvukauden pituus rajoittaa maissin kehitystä. Korjuukerrat ajoittuivat syyskuun lopulle ja lokakuun puoliväliin. Kasvuajat päivinä olivat ensimmäisenä vuonna 123 ja 144, ja toisena vuonna 119 ja 141. Säilöntäaineina käytettiin neljää eri kemiallista valmistetta ja lisäksi mukana oli kontrolli ilman säilöntäainetta. Jälkimmäisenä vuonna mukaan säilöntäainevertailuun otettiin myös heterofermentatiivinen maitohappobakteeriymppi (LAB). Säilöntä tehtiin 12 litran muovisiin koesiiloihin 4 kerranteena käsittelyä kohti. Näytteet analysoitiin Luken laboratorion standardimenetelmin. Maissisäilörehuissa vuosien välillä oli selvä ero. Maissin kehitysasteesta kertova kuiva-ainepitoisuus oli vuonna 2019 korkeampi (281 ja 360 g kg-1) kuin vuonna 2020 (230 ja 264 g kg-1). Tämä näkyi myös käymislaadussa siten että pH oli keskimäärin korkeampi vuonna 2019 kuin 2020 (3.79 vs. 3.70) ja etikkahappopitoisuus puolestaan pienempi (14.8 vs. 20.7 g kg-1 kuiva-ainetta). Myös kehitysvaihe vaikutti käymislaatuun siten että pH (3.71 vs. 3.78) ja ammoniumtypen osuus kokonaistypestä (42 vs. 52 g kg-1 N) olivat pienempiä aikaisemmalla kehitysasteella korjatuissa säilörehuissa ja käymishappojen muodostuminen suurempaa (80 vs. 67 g kg-1 ka). Kemialliset säilöntäaineet laskivat pH:ta (3.80 vs. 3.73), vähensivät valkuaisen hajoamista (ammoniumtypen osuus 65 vs. 43 g/kg N) ja rajoittivat käymishappojen muodostumista (83 vs. 71 g kg-1 ka). Säilöntähappojen käyttö myös pidensi rehujen aerobista stabiilisuutta (75 vs. 202 tuntia). Ainoa tilastollisesti merkitsevä vaikutus LAB:in käytöstä kontrolliin verrattuna oli myöhäisemmällä kasvuasteella korjatun säilörehun etanolipitoisuuden pieneneminen. Ilman säilöntäainetta tehtyjen maissisäilörehujen laatu oli kaikissa neljässä raaka-aineessa hyvä, mutta kemialliset säilöntäaineet rajoittivat käymistä ja hidastivat säilörehujen jälkilämpenemistä.

Green biorefineries provide novel opportunities to use the green biomass efficiently and utilize the ecosystem services provided by grasslands more widely. The effects of the inclusion of fractionated grass silage solid fraction (pulp) on feed intake, rumen fermentation, diet digestion and milk production in dairy cows were investigated. Pulp was separated from grass silage using a screw press simulating a green biorefinery. Partial removal of liquid from forage increased DM concentration from 220 to 432 g/kg and NDF from 589 to 709 g/kg DM while CP decreased from 144 to 107 g/kg DM. A feeding trial using an incomplete changeover design with 24 Nordic Red cows and two 3-week periods was conducted. The pulp replaced grass silage in the diet at 0 (P0), 25 (P25) and 50 (P50) percentage of total forage, which was fed ad libitum with 13 kg of concentrate for all treatments. The forage DM intake was highest on P25 (14.1 kg/day) while P0 and P50 did not differ from each other (13.2 and 13.0 kg/day, respectively). There were no differences between the treatments in rumen pH or ammonia N, but the proportion of acetate increased with increasing pulp inclusion. The digestibility was measured using acid insoluble ash and indigestible NDF (iNDF) as internal markers. Neither of the markers detected differences in NDF digestibility, but according to iNDF, apparent total tract organic matter digestibility decreased with increasing pulp inclusion. The cows maintained milk production at P25, but it showed some decline at P50 (energy-corrected milk at P0 and P25 was 39.8 kg/day while for P50, it was 38.5 kg/day, P = 0.056) and the milk protein yield significantly declined with higher pulp inclusion. Simultaneously, the nitrogen use efficiency in milk production increased. It seems that the fibrous grass-based fraction from a biorefinery process has potential to be used as a feed for ruminants.

Preservation of moist grain anaerobically by so-called crimping has many advantages. Generally, preservation has been successfully performed when grain is harvested at 30–40% moisture content (MC). However, there is a trend towards using drier than the optimal MC of the raw material. This leads to an increasing need to control aerobic spoilage of the material and also to experimental challenges in assessing the quality and stability of low-MC crimped grain. The objective of the current work was to evaluate fermentation quality, microbial composition and aerobic stability (AS) of drier than the optimal crimped grain ensiled with different additives and to use these materials to compare three different AS evaluation methods. Crimped wheat grain with 28% MC was ensiled using eight additive treatments based mainly on formic and propionic acids including a control without any additive. The low MC resulted in no lactic acid fermentation, but significant ethanol formation occurred in the control. The treatments used resulted in clear differences in microbial quality and AS of the feeds, and use of formic and propionic acid-based additives provided a clear benefit in improving the AS of crimped wheat grain. The correlation between increasing temperature and carbon dioxide (CO2) production under aerobic conditions was very close, indicating that CO2produced by aerobic bacteria can be used as a method of evaluating AS. Visual inspection of mould growth resulted in somewhat different ranking of the treatments.

International audience; It is essential to have accurate data relating sward herbage mass (HM) to voluntary dry matter intake (VDMI) and in vivo organic matter digestibility (OMDIV) across the year. This will ensure that the production performance of animals grazing differing HM swards can be accurately predicted using in vitro and in situ methods. The objectives of this experiment were to (i) determine the OMDIV and VDMI of sheep offered perennial ryegrass differing in HM throughout the growing season and (ii) evaluate in vitro gas production (IVGP) and in situ indigestible neutral detergent fibre (iNDFIS) as methods of predicting OMDIV. A 3 × 3 Latin square design was used to investigate three HM treatments. The target HM (measured > 4 cm) of perennial ryegrass for the three HM treatments was 1200 kg dry matter (DM)/ha (Low), 2500 kg DM/ha (Medium) and 4000 kg DM/ha (High). The experiment was a Latin square design repeated in three time stages (TS) in 2013 (TS1, TS2 and TS3). A 3 × 2 incomplete Latin square design was used in early spring 2014 (TS4). In TS4 the HM were lower than in the previous TS at 1000 kg DM/ha (Low), 1800 kg DM/ha (Medium) and 2500 kg DM/ha (High). Each experimental period within each TS consisted of a 6 day adaptation phase and 6 day measurement phase; with 12 Texel wether sheep used. Sheep were fed ad libitum to ensure a 10% refusal rate. The interaction between TS and HM treatment had the greatest effect on chemical composition, VDMI and OMDIV. Low HM swards had the greatest VDMI and OMDIV. For each 1000 kg DM/ha increase in HM, OMDIV was reduced by 2.3% on average. This varied from 0.9% in TS4 to 2.7% in TS3. There was no difference between HM treatments in the rate of digestion of digestible NDF using the IVGP technique. In situ indigestible NDF concentration and OMD derived from IVGP (OMDGP) were highly correlated with OMDIV (r2 = 0.901 and 0.895 respectively) and moderately correlated with digestible organic matter intake (DOMI) (r2 = 0.633 and 0.652 respectively). It can be concluded that the interaction between HM and TS will greatly affect OMDIV and VDMI. Secondly OMDIV can be predicted by both iNDFIS and OMDGP with acceptable accuracy to allow for their use in future feed evaluations.

Faba bean (Vicia faba L.) is a grain legume that provides possibilities to increase local protein self-sufficiency both as feed and food in areas where possibilities for cultivation of other protein crops are limited. However, full ripening may not be achieved and storage of the moist beans by crimping and ensiling provides an economic alternative to drying, and is well suited for animal feeding. The objectives of the current experiment were to evaluate the effects of moisture content and various silage additives on the fermentation quality, aerobic stability and fate of bioactive compounds of ensiled crimped faba beans in a pilot scale ensiling experiment. Faba beans were combine harvested at moisture level of 443 g/kg and crimped prior to ensiling. The following additive treatments were applied using three replicates: 1) control (CON), 2) two commercial lactic acid bacteria inoculants as mixture (LABmix), 3) In-house LAB inoculant (LABLuke), 4) Formic acid based product (FA) and 5) Salt based product (Salt). Further, two of the additive treatments were prepared with additional moisture: 6) Control with tap water addition (CON + w) and 7) LABmix with tap water addition (LABmix + w). The beans ensiled without additive showed elevated pH, butyric acid and ethanol concentrations and proportion of ammonia N in total N. Addition of water further decreased the fermentation quality. The LAB inoculants improved the fermentation quality of the beans compared to CON. The fermentation was effectively restricted when FA was used. Both LAB and chemical additives improved aerobic stability compared to CON and Salt was especially effective in improving aerobic stability. Vicine disappeared totally during the ensiling period and also convicine was effectively degraded. It seems that promoting microbial activity in the silo either by LAB inoculation or increased moisture promoted the degradation of convicine, while chemical additives decreased the degradation of it. Total and particularly soluble proanthocyanidins were also degraded during the ensiling period. Crimping and ensiling is an alternative preservation method for faba beans which eliminates the energy consumption and investments required for drying. In addition, benefits regarding the concentrations of bioactive compounds may be expected.

Lypsylehmän tärkeimmät valkuaisen lähteet ovat nurmisäilörehu ja vilja, mutta korkean tuotoksen saavuttamiseksi käytetään lisäksi valkuaistäydennysrehuja; yleisimmin rypsiä, josta vain neljäsosa on kotimaista. Yksi mahdollisuus valkuaisomavaraisuuden parantamiseen on palkokasvien hyödyntäminen. Palkoviljojen korjuu kokoviljasäilörehuna on Suomessa monin paikoin viljelyvarmempaa verrattuna siemenkasvuston korjuuseen. Luke Maaningalla järjestetyssä lypsylehmien ruokintakokeessa tutkittiin kokoviljana korjatun härkäpavun mahdollisuutta toimia ostorypsin korvaajana. Lisäksi tutkittiin härkäpapusäilörehun vaikutusta syöntiin ja tuotokseen nurmisäilörehuun verrattuna. Härkäpapu (lajike Taifun) niitettiin lautasniittokoneella ja säilöttiin pyöröpaaleihin 20 h esikuivausajan jälkeen käyttäen AIV2Plus-säilöntäainetta 5 l/tonni. Härkäpapusäilörehun raakavalkuaispitoisuus (rv) oli 181 g/kg ka ja D-arvo 646 g/kg. Ensimmäisen niiton nurmisäilörehun vastaavat pitoisuudet olivat 160 g/kg ka ja 687 g/kg ka. Kokeessa oli mukana 27 ayrshire- ja holsteinlehmää. Koeasetelma oli toistetut 3 × 3 latinalaiset neliöt. Koeruokintoina oli kolme erilaista seosrehua, joissa kaikissa väkirehun osuus oli 40 %. Kontrolliseos (K) sisälsi vain nurmisäilörehua ja ohraa. Härkäpapuseoksessa (H) oli härkäpapu- ja nurmisäilörehua (härkäpapusäilörehun osuus 75 % kuivaaineesta) sekä ohraa. Rypsiseoksessa (R) oli nurmisäilörehua, ohraa ja rypsiä. H- ja R-seosten rvpitoisuudet pyrittiin saamaan samoiksi, joten rypsin määrä R-seoksessa oli varsin maltillinen, noin 6 % kuiva-aineesta. Seosten toteutuneet rv- (g/kg ka) ja energiapitoisuudet (MJ ME/kg ka) olivat 140 ja 11,8 (K), 151 ja 11,6 (H) sekä 155 ja 11,7 (R). H- ja R-ruokinnat lisäsivät lehmien rehunkulutusta, maito- ja energiakorjattua maitotuotosta (ekm) sekä maidon valkuaispitoisuutta K-ruokintaan verrattuna. Kuiva-aineensyönti oli noin 1,5 kg korkeampi H- ja R-ruokinnoilla verrattuna K-ruokintaan (p

The effects of rapeseed and soya bean expeller (SBE) supplementation on digestion and milk production responses in dairy cows were investigated in an incomplete Latin square design using five cows and four 3-week periods. The experimental diets consisted of five concentrate treatments fed at a rate of 9 kg/day: a mixture of barley and oats, which was replaced with rapeseed or SBE at two levels (CP concentration (g/kg dry matter (DM)) of 130 for the control concentrate and 180 and 230 for the two protein supplemented levels). A mixture of grass and red clover silage (1:1) was fed ad libitum and it had a CP concentration of 157 g/kg DM. Supply of nutrients to the lower tract was measured using the omasal canal sampling technique, and total digestion from total faecal collection. Protein supplementation increased omasal canal amino acid (AA) flows and plasma concentrations of AA, and was also reflected as increased milk production. However, N use efficiency (NUE) decreased with increased protein supplementation. Rapeseed expeller (RSE) tended to increase silage DM intake and elicited higher milk production responses compared with SBE and also resulted in a higher NUE. The differences between the protein supplements in nitrogen metabolism were relatively small, for example, there were no differences in the efficiency of microbial protein synthesis or omasal canal flows of nitrogenous components between them, but plasma methionine concentration was lower for soya bean-fed cows at the high CP level in particular. The lower milk protein production responses to SBE than to RSE supplementation were at least partly caused by increased silage DM and by the lower methionine supply, which may further have been amplified by the use of red clover in the basal diet. Although feed intake, diet digestion, AA supply and milk production were all consistently improved by protein supplementation, there was a simultaneous decrease in NUE. In the current study, the milk protein production increased only 9% and energy-corrected milk production by 7% when high level of protein supplementation (on average 2.9 kg DM/day) was compared with the control diet without protein supplementation showing that dairy production could be sustained at a high level even without external protein supplements, at least in the short term. The economic and environmental aspects need to be carefully evaluated when decisions about protein supplementation for dairy cows are taken.

The objective of the current work was to assess various novel and underutilized feeds and thus increase the awareness of various novel feeding solutions to support organic and low-input dairy production. A set of various feeds representing high protein feeds, by-products from distilling, wineries, fruit and vegetable production, whole crop cereals, agroforestry and wood-derived materials were collected from Spain, Romania, UK and Finland and analysed for chemical composition and digestibility. The results can be used to aid in exploiting the potential of different feed resources and in ration formulation, and to demonstrate potential to widen the basis of feed supply on organic and low-input dairy farms. The use of various by-products as animal feeds allows in many cases to add the economic value of them, and may provide an environmentally sound method for disposal of the by-product materials. As organic food and beverage manufacturing increases in volumes, it creates opportunities for organically labelled by-products. This would result in higher value for the manufacturer and provide useful additional feedstuffs to be used in organic animal production.

Agroforestry, the integration of trees and agriculture, is valued as a multifunctional land use approach that balances the production of commodities (food, feed, fuel, fibre etc.) with non-commodity outputs such as environmental protection and cultural and landscape amenities. In this study, the possibilities for fodder production from a short rotation coppice of willow (Salix viminalis) used for wood chips to produce energy were investigated. The nutritional value and ensilability were assessed from first year regrowth of willow harvested on 29 June 2011 at Wakelyns Agroforestry, Suffolk, UK. The willow branches with a stem diameter less than 8 mm were manually harvested from 4 plots in two replicates. From 2 plots, another sample was prepared including leaves only. Both dried raw material and silage samples ensiled in evacuated polyethylene bags were analyzed. The crude protein concentration was relatively high in leaf + stem silage (182 g/kg dry matter (DM)) and even higher in leaf only silage (219 g/kg DM) and the fibre concentration was relatively low. However, the organic matter digestibility determined by in vitro pepsin-cellulase method was low (0.421 for leaf + stem silage and 0.511 for leaf only silage) and it cannot be considered as a suitable feed for lactating dairy cows. However, it might be suitable for other animal groups with lower energy requirements. The appearance and smell of the silage samples at opening of the vacuum plastic bags was rather pleasant with minor deteriorations (probably yeasts) visible. The extent of fermentation was low and pH high (5.79) for a rather low DM material (DM concentration 276 g/kg). The water soluble carbohydrates of the raw material (35 g/kg DM) and the residual water soluble carbohydrate concentration in silages was relatively low, which at least partly explains the restricted production of fermentation acids. The fermentation profile was heterofermentative (acetic acid dominated instead of lactic acid). The concentrations of total condensed tannins fractions were almost twice as high in the leaf only silage compared to leaf + stem silage. Although the feed values of willow were low, it may have a role in multifunctional systems, where it can provide additional values in grazing situations such as self-medication and microclimate benefits. For easy and efficient use in animal production, controlled browsing might be used; otherwise methods for harvesting and preservation need to be developed. There seems to be some scope for ensiling willow material. This work is part of an EU FP7 funded project “Sustainable organic and low input dairying” (SOLID, KBBE.2010.1.2-02). For more information on the project, see www.solidairy.eu

Paineistetulla kuumavesiuutolla puusta pystytään eristämään vesiliukoinen hemiselluloosafraktio. Aikaisempien tutkimusten perusteella puusta eristetty hemiselluloosa soveltuu märehtijöiden rehuksi. Prosessista tuleva hemiselluloosa on vesiliuoksessa, jonka kuivaaminen on kallista. Uutteen yhtenä käyttövaihtoehtona voisi olla hemiselluloosaliuoksen (hemiliuoksen) juottaminen sellaisenaan. Tässä kokeessa selvitettiin, miten maittavaa hemiliuos on lypsylehmille ja millaisia määriä vuorokaudessa lehmät sitä juovat. Kuumavesiuutot suoritettiin Metlassa Vantaalla. Uuttolämpötila oli 180 °C kuuselle ja 170 °C koivulle ja virtausnopeus uuton aikana oli 20 l minuutissa. Hemiliuosten maittavuuden selvittämiseksi tehtiin juottokoe kuudella lypsylehmällä MTT Maaningan tutkimusnavetassa tammikuussa 2013. Lehmät olivat parsissa ja niiden seosrehun kulutus ja maitomäärä mitattiin päivittäin. Kokeen alussa 2,5 päivän ajan selvitettiin lehmäkohtaisesti päivittäinen vedenkulutus. Kolmantena koepäivänä lehmät saivat tutustua liuoksiin. Neljäntenä koepäivänä suoritettiin challenge-testi kello 6-15, jonka aikana lehmät saivat juoda vain koivu- ja kuusihemiselluloosaliuoksia (koivu- ja kuusiliuoksia). Lehmät eivät 15 tunnin vesipaastosta huolimatta yhtä lehmää lukuun ottamatta juuri koskeneet hemiliuoksiin. Liuoksia alettiin laimentaa vedellä ja suhde 1/5 oli sellainen, jota lehmät alkoivat juoda. Viidennestä koepäivästä kokeen loppuun liuoksia alettiin jälleen väkevöittää asteittain siten, että yhdeksäntenä eli viimeisenä koepäivänä tarjottiin jälleen laimentamattomia liuoksia. Lehmät saivat juoda vettä ainoastaan iltaisin kello 20 puolen tunnin ajan. Koivu- ja kuusiliuoksen kuiva-ainepitoisuudet olivat 27 ja 16 g/kg. Kuusiliuos oli selvästi maittavampaa. Lehmät eivät kärsineet janoa kokeen aikana, sillä veden saanti juomalla, hemiliuoksista ja rehusta lisääntyi kokeen loppua kohti. Lehmien välillä oli suuria eroja hemiliuosten maittavuudessa. Molempien hemiliuosten säilyvyyttä seurattiin aistinvaraisesti ja ne osoittautuivat stabiileiksi. Lehmät eivät aluksi juoneet koivu- ja kuusiliuoksia juuri lainkaan, mutta ne tottuivat niiden makuun niinikin lyhyessä ajassa kuin neljässä päivässä. Asteittaisella totuttamisella saatiin tässä kokeessa hyvä tulos. Suurimmat päivittäiset laimennettujen koivu- ja kuusiliuoksen lehmäkohtaiset juontimäärät olivat 42 ja 77 kiloa. Hemiliuosten käytön aikana ei havaittu poikkeavuuksia lehmien yleisessä voinnissa, rehujen vapaaehtoisessa syönnissä, maitotuotoksissa tai maidon pitoisuuksissa.

The objective of the present study was to evaluate the potential of pressurized hot water extracted hemicellulose fractions from various wood species as feeds for ruminants. In Experiment 1, the fermentability of several hemicellulose extracts was screened using an in vitro gas production method. The samples were extracted from spruce (Picea abies) including mainly galactoglucomannan (GGM), from birch (Betula pendula) consisting mainly of xylan and from larch (Larix sibirica) consisting mainly of arabinogalactan. The GGM and xylan samples were readily fermented by rumen microbes while arabinogalactan was not. Based on the in vitro study, GGM was chosen for an in vivo digestibility trial using sheep, where it was fed at increasing proportions of diet dry matter (0, 47, 94 and 141 g kg-1) in a Latin Square design. The in vivo organic matter digestibility of GGM was relatively low, 0.58, but PHWE extracted hemicellulose has some potential as a feed for ruminants.

Passage, breakdown and digestion rates of large and small particles were estimated using the rumen evacuation technique and total faecal collection with four lactating dairy cows in a4 ×4 Latin square experiment. Two primary growth grass (PG) and two regrowth grass (RG) silages, each harvested at two different growth stages, were fed as dietary treatments supplemented with 8.0 kg concentrate per day. Ruminal contents and faeces were divided into large (>1.25 mm; LP) and small (1.25–0.04 mm; SP) particles by wet sieving. Indigestible neutral detergent fibre (iNDF) was determined by 12-day ruminal in situ incubation followed by a neutral detergent extraction. Ruminal iNDF content of LP (LPiNDF) and SP (SP-iNDF) for both PG and RG diets increased with advancing maturity of the grass. The passage rate of SP-iNDF tended to be faster (P

Passage, comminution and digestion rates of large and small particles were estimated using a rumen evacuation technique and total faecal collection with five lactating dairy cows in a 5 × 5 Latin square experiment. Two grass and two red clover silages harvested at early and late primary growth stages and a 1:1 mixture of late harvest grass and early harvest red clover were the dietary treatments. Cows received 9.0 kg supplementary concentrate per day. Ruminal contents and faeces were divided into large (>1.25 mm) and small (1.25–0.038 mm) particles by wet sieving. Indigestible neutral detergent fibre (iNDF) was determined by 12 days ruminal in situ incubation followed by neutral detergent extraction. Plant species did not affect ruminal particle size distribution, whereas advancing forage maturity decreased the proportion of large particles for both grass and red clover silage diets. Ruminal pool size of iNDF was higher (P

Two silages were prepared from the primary growth (PG) of timothy-meadow fescue sward at early (E) and late (L) stage of growth. The subsequent regrowth (RG) areas were further harvested at early (EE and LE) and late (EL and LL) stages of growth resulting in six silages in total. The silages were fed ad libitum to 24 lactating Finnish Ayrshire cows and supplemented with 8 or 12 kg concentrate per day in a cyclic change-over experiment with four 21-day periods and 6 × 2 factorial arrangement of treatments. The quality of silages varied markedly within and between the harvests although variation was greater within PG than RG. Postponing the harvest in PG decreased silage dry matter (DM) intake by 0.48 kg and energy corrected milk yield (ECM) by 0.61 per 10 g decrease in silage D-value (concentration of digestible organic matter in DM), while responses and the range between the diets were clearly smaller when RG silages were fed. On average, ECM yield was higher when PG rather than RG silages were fed. The mean response to increased concentrate DM intake was 0.62 kg ECM using diets based on PG. The response increased with increasing growth stage of grass being 0.34 and 1.01 kg ECM / kg additional concentrate DM for E and L, respectively. The difference was mainly mediated by the differences in substitution rates (reduction in silage DM intake per increase in concentrate DM intake, kg/kg), which were 0.71 and 0.22 for E and L, respectively. The ECM response to increased concentrate allowance was on average greater when RG rather than PG silages (0.92 vs. 0.62 kg/kg concentrate) were fed. Milk production of dairy cows reflected the intake of metabolizable energy and no differences in the utilization of it were found between diets based on silages harvested from PG and RG. However, intake of RG silages was slightly lower than that of comparable PG silage, but definite reasons for that could not be identified.

Five cows were used in a 5 x 5 Latin square to evaluate the effects of forage type and stage of herbage maturity on milk fatty acid (FA) composition. Four silages were prepared from primary growths of timothy-meadow fescue and red clover swards at an early and late stage of growth. Treatments consisted of these silages and an additional treatment comprised of an equal mixture of late-cut grass silage and early-cut red clover silage. Forages were fed ad libitum and supplemented with 9 kg/day of a standard concentrate. Compared with grass silage, red clover silage diets enhanced milk fat monounsaturated FA (MUFA) and polyunsaturated FA (PUFA) content, 18:3 n-3 in particular, responses that were associated with concomitant reductions in 10:0 to 16:0 concentrations. Decreases in 16:0 and increases in PUFA concentrations were more pronounced for early than late growths of red clover. Even though red clover resulted in marginal increases in total milk fat trans 18:1 content, milk trans-11 18:1 concentrations were lower for red clover than for grass silage diets. It is concluded that replacing grass with red clover silage prepared at an early stage of maturity represents a sustainable nutritional strategy for enhancing the MUFA and PUFA content of milk.

Puna-apila on tärkein nurmipalkokasvimme. Se poikkeaa nurmiheinäkasveista sekä kehitysrytmiltään että ruokinnallisilta ominaisuuksiltaan. Tässä tutkimuksessa verrattiin puna-apilasäilörehujen ja timotei-nurminatasäilörehujen solunseinäkuidun (neutraalidetergenttikuitu eli NDF) saantia, sulatusta ja virtauskinetiikkaa lypsylehmillä. Tutkimuksen säilörehut tehtiin kesällä 2003 ensimmäisestä sadosta kahdella eri kasvuasteella timotei-nurminatakasvustosta ja puhtaasta puna-apilakasvustosta (Jokioinen-lajike). Rehut pyrittiin korjaamaan kasvuasteittain samassa sulavuudessa. Timotei-nurminatasäilörehut korjattiin 17.6. (aikainen kasvuaste, Ha) ja 26.6. (myöhäinen kasvuaste, Hm) ja puna-apilasäilörehut 2.7. (aikainen, Aa) ja 16.7. (myöhäinen, Am). Säilörehuja syötettiin pötsifistelöidyille lypsylehmille fysiologisessa kokeessa. Viidentenä ruokintana oli myöhäisen timotei-nurminatasäilörehun ja aikaisen puna-apilasäilörehun 1:1 seos. Väkirehua kaikki lehmät saivat 9 kg päivässä. Pötsistä alempaan ruoansulatuskanavaan virtaavasta ruokasulasta otettiin näytteet satakertanäytteenottolaitteella. Kuitufraktioiden virtauskinetiikan parametrit määritettiin pötsintyhjennystekniikalla. Sulamaton kuitu määritettiin 12 vrk:n nailonpussi-inkubaatiolla. Säilörehujen orgaanisen aineen sulavuus ja D-arvo määritettiin pässeillä sulavuuskokeessa. Puna-apilasäilörehut sisälsivät vähemmän solunseinäkuitua kuin heinäkasvisäilörehut, mutta kuidun koostumus oli erilainen. Puna-apilassa oli enemmän sulamatonta kuitua (sulamaton NDF eli INDF) ja vähemmän sulavaa kuitua (DNDF = NDF-INDF). Korjattaessa säilörehu myöhemmin kuitupitoisuus lisääntyi molemmilla kasvilajeilla, mutta puna-apilassa sulamattoman kuidun lisääntyminen oli nopeampaa. Lehmät söivät eniten puna-apilan ja heinäkasvisäilörehun seosta ja vähiten aikaista puna-apilasäilörehua. Puna-apilasäilörehun sulavan kuidun sulatusnopeus oli suurempi ja sen kokonaissulavuus oli parempi kuin heinäkasvisäilörehun. Kasvuston vanhetessa heinäkasvisäilörehun sulavan kuidun sulatusnopeus pieneni, mutta puna-apilasäilörehulla se lisääntyi. Puna-apilan solunseinän erilainen koostumus tai kuitufraktioiden virtauskinetiikan erot eivät selitä aikaisen puna-apilasäilörehun pienempää syöntiä tai kasvilajien seoksen suurempaa syöntiä heinäkasvisäilörehuihin verrattuna.

Suurin osa lypsylehmien valkuaistäydennystä selvittävistä tutkimuksista on suoritettu nurmiheinäkasveista tehtyyn säilörehuun perustuvia ruokintoja käyttäen. Puna-apilapitoisen säilörehun käyttäminen on kuitenkin tyypillistä luomutuotannossa. Puna-apilan typpiomavaraisuus, myöhäisempi kehitysrytmi ja lehmien kyky syödä sitä runsaasti ovat ominaisuuksia, jotka puoltavat sen käyttöä myös tavanomaisessa viljelyssä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin valkuaislähteen (rypsi- tai soijapuriste) ja valkuaisrehun määrän vaikutusta lypsylehmien ravintoaineiden saantiin ja maidontuotantoon fysiologisessa kokeessa, kun säilörehusta puolet oli puna-apilaa. Valkuaisrehuannoksen suurentaminen lisäsi lehmien kuiva-aineen, rehuyksiköiden ja ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen saantia sekä maidontuotantoa (taulukko). Lypsylehmien maidontuotantovasteet olivat samaa luokkaa kuin aikaisemmissa kotimaisissa kokeissa, joissa oli käytetty nurmiheinäkasveista tehtyä säilörehua. Rypsipuriste osoittautui myös tässä kokeessa soijapuristetta paremmaksi valkuaistäydennykseksi, kun maitotuotosvaste laskettiin valkuaisrehukiloja tai rehun raakavalkuaista kohti. Kokeessa käytettiin kohtuullisen runsaita valkuaisrehuannoksia. Maitotuotosvasteet olivat suurempia ensimmäisen kuin toisen lisäysmäärän jälkeen erityisesti rypsipuristetta käytettäessä, vaikka käyräviivainen vaikutus ei tilastollisessa analyysissä tullut merkitseväksi. Typen hyväksikäyttö maidontuotannossa huononi valkuaisrehuannosta lisättäessä ja oli soijapuristetta käytettäessä huonompi kuin rypsipuristeella. Ravinteiden hyväksikäyttö maidontuotannossa ei kuitenkaan vaikuta suoraan karjatilan taloudelliseen tulokseen, joten valkuaisrehun taloudellinen käyttömäärä riippuu pääasiassa maidon ja rehujen keskinäisistä hinnoista.

Nurmiheinien ensikasvun korjuuajan vaikutus rehun syönti- ja tuotantopotentiaalin on erittäin suuri ja melko hyvin tunnettu. Säilörehun syönti lisääntyy keskimäärin 0,16 kg ka ja maitotuotos 0,3-0,5 kg päivässä, kun ensikasvusta tehdyn nurmisäilörehun D-arvo paranee 10 g/kg. Keskimää­räisissä kasvuolosuhteissa alkukesällä nurmiheinien D-arvo huononee 5 g/kg päivässä. Merkittävä osa karjatilan nurmirehusta valmistetaan nurmen jälkikasvusta, joten myös sen laadulla on suuri merkitys. Jälkikasvun laadun muutoksista ja rehun tuotantovaikutuksesta on huomattavasti vähemmän tutkimustietoa. Tässä kokeessa tuotettiin sulavuudeltaan selvästi toisistaan poikkeavia säilörehuja ensikasvussa ja jälkikasvussa ja selvitettiin niiden maidontuotantovaikutusta. Koesäilörehuina oli kuusi kesällä 2002 tehtyä timotei-nurminatasäilörehua. Kaksi rehua tehtiin nurmen ensikasvusta: 5.6. (aikainen ensikasvu, A) ja 17.6. (myöhäinen ensikasvu, M). Osa molemmista jälkikasvualoista korjattiin loppukesällä 29.7. (aikainen jälkikasvu eli rehut AA ja MA) ja osa 12.8. (myöhäinen jälkikasvu eli rehut AM ja MM). Säilörehut säilöttiin laakasiiloihin ja syötettiin maidontuotantokokeessa, jossa oli 24 ay-lehmää. Koemallina oli cyclic change over. Säilörehujen D-arvo määritettiin pässeillä sonnan kokonaiskeruumenetelmällä. Ensikasvussa korjuun viivästyminen huononsi säilörehun D-arvoa keskimäärin 5,0 g /vrk, joka on samaa tasoa kuin aiemmissa aineistoissa. D-arvo huononi myös toisessa sadossa, kun korjuu viivästyi (AA→AM 3,6 g/vrk ja MA→MM ja 2,5 g/vrk). Parhaankaan jälkikasvurehun D-arvo ei ollut kovin korkea (664 g/kg), vaikka sen kasvuaika edellisestä niitosta oli vain 42 vrk. Lehmät söivät aikaisin korjattua ensikasvun A-rehua erittäin paljon (17,4 kg ka/pv alemmalla väkirehutasolla) ja tuottivat runsaasti maitoa. Säilörehun D-arvon huononeminen ensikasvussa 10 g/kg:lla vähensi lehmien säilörehun kuiva-aineen syöntiä 0,48 kg ja EKM:n tuotantoa 0,60 kg. Ensi- ja jälkikasvurehujen maidontuotantovaikutusten suora vertailu on hankalaa, koska kasvien kehitysvaihetta on vaikea vakioida. Jos verrataan ensikasvun jälkimmäistä rehua M ja kaikkien jälkikasvurehujen keskiarvoa, ovat rehujen keskeiset laatuparametrit varsin samanlaisia. Lehmät söivät kuitenkin ensikasvun säilörehua enemmän (13,33 vs. 12,52 kg ka/vrk) ja EKM-tuotos oli suurempi (32,6 vs. 31,1 kg/vrk). Korvaussuhde [säilörehun syönnin väheneminen (kg ka), kun väkirehuannos lisääntyi 1 kg ka] oli keskimäärin 0,47. Keskimääräisissä korvaussuhteissa ensi- ja jälkikasvun rehuja syötettäessä ei ollut eroja, mutta ensikasvussa korvaussuhde oli huomattavasti suurempi hyvin sulavaa A-rehua syötettäessä kuin M-rehulla. Väkirehuannoksen suurentaminen lisäsi maitotuotosta kaikilla säilörehuilla. Vähiten väkirehulisäys vaikutti A-säilörehua syövillä lehmillä. EKM-vaste oli jälkikasvurehuilla keskimäärin 0,92 kg EKM/lisätty väkirehu kg ka. Eri väkirehutasoilla D-arvon muutos vaikutti eri tavoin maitotuotokseen. Esimerkiksi ensikasvurehuilla energiakorjatun maidon vaste oli 0,75 kg EKM / 10 g D-arvoa, kun väkirehutaso oli 8 kg. Kun väkirehua annettiin 12 kg vaste oli paljon pienempi eli 0,43 kg EKM/10 g D-arvoa. Tämän kokeen tulokset tukevat käsitystä, että ensikasvusta tehdyn säilörehun tuotantovaikutus on hieman parempi kuin muuten laadultaan vastaavan, mutta nurmen jälkikasvusta tehdyn säilörehun. Säilörehun D-arvon lasku vähensi maitotuotosta selvemmin, kun lehmille syötettiin ensikasvurehua. Väkirehuannoksen suurentaminen lisäsi maitotuotosta enemmän, kun säilörehun sulavuus oli huonompi. Säilörehun laadulla on siis selkeä vaikutus lehmien maidontuotantoon ja muun muassa tietyn tuotoksen saavuttamiseen tarvittavan väkirehumäärän tarpeeseen. Tämän kokeen perusteella ei voi kuitenkaan suositella tiettyä korjuustrategiaa. Kesän 2002 poikkeukselliset sääolosuhteet ovat voineet vaikuttaa erityisesti jälkikasvurehujen laadun kehitykseen. Lisäksi eri korjuustrategioiden vaikutuksia lypsykarjatilan taloudelliseen tulokseen pitäisi tarkastella laajasti yksittäisen tilan omien tuotanto-olosuhteiden puitteissa. Korjuustrategian valinta tilalla riippuu mm. käytettävissä olevasta nurmialasta, lehmämäärän joustomahdollisuuksista, väkirehun ruokintastrategiasta jne.

The effects of increased concentrate level on milk production was assessed during two consecutive indoor feeding seasons according to a continuous randomised block design using 44 (season 1) and 47 (season 2) Finnish Ayrshire cows. Treatments allocated according to a 2×2 factorial design consisted of two concentrate levels and two protein feeding systems. Low and high concentrate feeding regimens were applied to multiparous cows as 9 and 14 kg/day during days 1–150 of lactation and 8 and 11.5 kg for days 151–224, respectively. Primiparous cows received proportionately 0.80 of that fed to multiparous cows. In order to identify the effects of concentrate energy alone, concentrates were formulated so that increases in concentrate feeding resulted in either a constant supply of concentrate crude protein (CP) (mean 1.4 kg/day) or constant intake of rapeseed meal (RSM) (mean 1.7 kg DM/day). Consequently, concentrate CP content decreased with the increasing level of concentrate. Concentrate was offered through computerised self-feeders and silage was fed ad libitum. Increasing energy intake at a constant CP level seemed to have a more negative effect on silage dry matter (DM) intake compared with feeding a constant supply of RSM. Increases in concentrate DM intake resulted in mean substitution rates of 0.48 and 0.25 for CP and RSM diets, respectively. However, the positive effect of concentrate supplementation on milk yield was independent of protein feeding strategies. Milk production increased ( P

This study examined the effects of primary growth (PG) and regrowth (RG) timothy-meadow fescue silages harvested at 2 stages of growth on feed intake, cell wall digestion and ruminal passage kinetics in lactating dairy cows. Four dairy cows equipped with rumen cannulas were used in a study designed as a 4 x 4 Latin square with 21-d periods. The experimental silages were offered ad libitum with 8 kg/d of concentrate. Ruminal digestion and passage kinetics were assessed by the rumen evacuation technique. Silages of PG were on average more digestible than RG silages. The concentration of neutral detergent fiber (NDF) and indigestible NDF (iNDF) increased and the concentration of digestible organic matter in dry matter (DM) of silages decreased with advancing maturity in PG and RG. Cows consumed more feed DM, energy, and protein and produced more milk when fed PG diets rather than RG diets. Delaying the harvest decreased DM intake and milk production in PG and RG. There were no differences between PG and RG in rumen pH, ammonia N, or total volatile fatty acid concentrations. The intake of N, omasal canal flow of total nonammonia N and microbial N, excretion of N in feces, and ruminal true digestibility of N were higher for PG than for RG diets. The efficiency of microbial N synthesis was not different between PG and RG. Intake and omasal canal flow of organic matter, NDF, and potentially digestible NDF (pdNDF) were higher in PG than in RG. Whole-diet digestibility of organic matter, NDF, or pdNDF in the rumen or in the total tract was not different between PG and RG despite the higher digestibility of PG silages measured in sheep. Rumen pool sizes of crude protein and iNDF were lower for PG diets, whereas the pool size of pdNDF was higher for PG diets than for RG diets. The rate of passage of iNDF was higher for PG diets than for RG diets, with no difference between them in rate of digestion or passage of pdNDF. The lower milk production in cows fed regrowth grass silages compared with primary growth silages could be attributed to the lower silage DM intake potential. Chemical composition of the silages, rumen fill, digestion and passage kinetics of NDF, or the ratio of protein to energy in absorbed nutrients could not explain the differences in DM intake between silages made from primary and regrowth grass.

This study examined the effects of red clover or grass silages cut at 2 stages of growth on feed intake, cell wall digestion, and ruminal passage kinetics in lactating dairy cows. Five dairy cows equipped with rumen cannulas were used in a study designed as a 5×5 Latin square with 21-d periods. Diets consisted of early-cut and late-cut grass and red clover silages and a mixture of late-cut grass and early-cut red clover silages offered ad libitum. All diets were supplemented with 9 kg/d of concentrate. Ruminal digestion and passage kinetics were assessed by the rumen evacuation technique. Apparent total-tract digestibility was determined by total fecal collection. The silage dry matter intake was highest when the mixed forage diet was fed and lowest with the early-cut red clover diet. Delaying the harvest tended to decrease DMI of grass and increase that of red clover. The intake of neutral detergent fiber (NDF) and potentially digestible NDF (pdNDF) was lower but the intake of indigestible NDF (iNDF) was higher for red clover diets than for grass diets. The rumen pool size of iNDF and the ratio of iNDF to pdNDF in the rumen contents were larger, and pool sizes of NDF and pdNDF were smaller for red clover than for grass silage diets. Outflow of iNDF and the ratio of iNDF to pdNDF in digesta entering the omasal canal were larger, and the outflow of pdNDF was smaller for red clover than for grass silage diets. The digestion rate (k d ) of pdNDF was faster for red clover diets than for grass silage diets. Delaying the harvest decreased k d for grass but increased it for red clover silage diets. Observed differences in fiber characteristics of red clover and grass silages were reflected in ruminal digestion and passage kinetics of these forages. The low intake of early-cut red clover silage could not be explained by silage digestibility, fermentation quality, or rumen fill, but was most likely related to nutritionally suboptimal composition because inclusion of moderate quality grass silage improved silage intake. Increasing the maturity of ensiled red clover does not seem to affect silage dry matter intake as consistently as that of grasses.

This study investigated the effects of plant species (red clover vs. timothy-meadow fescue) and forage maturity at primary harvest (early vs. late cut silage) on rumen fermentation, nutrient digestion, and nitrogen metabolism including omasal canal AA flow and plasma AA concentration in lactating cows. Five dairy cows equipped with rumen cannulas were used in a study designed as a 5 x 5 Latin square with 21-d periods. The diets consisted of early-cut and late-cut grass and red clover silage, respectively, and a mixture of late-cut grass and early-cut red clover silages given ad libitum with 9 kg/d of a standard concentrate. Grass silage dry matter intake tended to decrease but that of red clover silages tended to increase with advancing maturity. Milk yields were unchanged among treatments, milk protein and fat concentrations being lower for red clover than for grass silage diets. Rumen fluid pH was unchanged but volatile fatty acid and ammonia concentrations were higher for red clover than for grass silage diets. Intake of N, and omasal canal flows of total nonammonia N (NAN), microbial NAN, and dietary NAN were higher for red clover than for grass silage diets but were not affected by forage maturity. However, microbial NAN flow and amount of N excreted in the feces decreased with advancing maturity for grass diets but increased for red clover diets. Apparent ruminal N degradability of the diets was unchanged, but true ruminal N degradability decreased and efficiency of microbial synthesis increased with red clover diets compared with grass silage diets. Omasal canal flows of AA, except those for Met and Cys, were on average 20% higher for red clover than grass silage diets. Omasal canal digesta concentrations of Leu, Phe, branched-chain, and essential AA were higher but those of Met lower for red clover than for grass silage diets. Plasma AA concentrations, except for His (unchanged) and Met (lower), were higher for red clover than for grass diets. However, none of these AA-related variables were affected by forage maturity. Total digestibility of N and excretion of N in the urine were higher for red clover than for grass diets and decreased with advancing maturity. It was concluded that despite the higher total AA supply of cows fed red clover versus grass silage diets, further milk production responses on red clover diets were compromised by an inadequate supply of Met as evidenced by lower Met concentration in the AA profile of omasal digesta and plasma.

Nurmirehujen energia-arvo eli sulavuus vaihtelee huomattavasti. Tärkein sulavuuteen vaikuttava tekijä on kasvin kehitysvaihe korjuuhetkellä, mutta siihen vaikuttavat lisäksi mm. kasvilaji ja korjuutapa. Nurmirehujen sulavuuden luotettava arviointi on tärkeää taloudellisesti ja ravitsemuksellisesti järkevän karjanruokinnan suunnittelun pohjaksi. Korjuuaikatutkimukset on tehty pääasiassa nurmiheinäkasveilla, joista meillä yleisimmin ovat käytössä timotei ja nurminata. Sen sijaan puna-apilaa, joka Suomen olosuhteissa on nurmipalkokasveista tärkein säilörehukasvi, on tutkittu huomattavasti vähemmän. Puna-apilan kasvurytmi on erilainen kuin heinäkasvien ja se poikkeaa niistä myös kemialliselta koostumukseltaan. Tässä tutkimuksessa arvioitiin nykyisin käytössä olevien analyysimenetelmien potentiaalia ennustaa puna-apilasäilörehun sulavuutta. Tarkoituksena oli selvittää kemiallisen koostumuksen (NDF, ADF, raakavalkuainen, ligniini) ja entsymaattisten analyysien eli pepsiini-sellulaasiliukoisuuden (OMS) ja sulamattoman kuidun ( INDF) yhteyttä eläimillä määritettyyn orgaanisen aineen in vivo sulavuuteen (OMD) puna-apilan ensimmäisessä ja toisessa sadossa. Tutkimusaineisto käsittää 19 puna-apilasäilörehua neljästä eri sulavuuskokeesta, jotka on tehty vuosina 2002-2004 HY:n Kotieläintieteen laitoksella ja MTT:n Eläinravitsemuksen tutkimusalalla. Säilörehujen orgaanisen aineen in vivo sulavuus (OMD) määritettiin ylläpitoruokintatasolla olevilla pässeillä tehdyissä sulavuuskokeissa sonnan kokonaiskeruumenetelmällä. Eri laboratoriomenetelmien soveltuvuutta OMD:n ennustamiseen tutkittiin lineaarisella regressioanalyysillä, jossa koepaikka oli satunnaistekijänä. Parhaiten in vivo sulavuuden ennusti INDF (RMSE 12,1 g/kg ja R2 0,959) ja toiseksi parhaiten sellulaasiliukoisuus (RMSE 12,9 g/kg ja R2 0,951). Kemiallisten analyysien ennustevirheet olivat huomattavasti suuremmat ja selitysasteet pienemmät kuin INDF:n tai sellulaasiliukoisuuden. Puhtaasta puna-apilakasvustosta tehdyn säilörehun orgaanisen aineen in vivo sulavuus voidaan ennustaa yhtälöillä: OMD (g/kg) = 837 - 1,109 × INDF (g/kg ka) tai OMD (g/kg) = 100 + 0,821 × OMS (g/kg).

Tutkimuksessa selvitettiin puna-apilasäilörehun korjuuajan vaikutusta rehun syöntiin, sulavuuteen,maidontuotantoon ja maidon koostumukseen. Puna-apilarehut säilöttiin ensikasvun aikaisesta (AA) jamyöhäisestä (AM) kehitysvaiheesta sekä niiden jälkikasvuista (AAJ ja AMJ, vastaavasti). Kontrollinaoli timotei-nurminatakasvustosta aikaisessa (TNA) ja myöhäisessä (TNM) kehitysvaiheessa tehtysäilörehu. Kaikki rehut oli säilötty pyöröpaaleihin AIV2Plus-säilöntäainetta käyttäen. Tutkimus tehtiinViikin opetus- ja tutkimustilan navetassa. Tutkimuksessa oli mukana 12 ay-lehmää, jotka jaettiintuotoksen mukaan kahteen blokkiin (2 kertaa poikineet ja ensikot). Viljan ja rypsin seosta (raakavalk.193 g/kg KA) annettiin 10,5 (blokki 1) tai 8,4 kg/pv (blokki 2). Säilörehua lehmät saivat vapaasti.Apilasäilörehujen kuiva-ainepitoisuus oli sateisen kesän hankalista säilöntäolosuhteista johtuenpienempi kuin heinäkasvisäilörehujen (180 (AA), 224 (AM), 251 (AAJ), 219 (AMJ), 321 (TNA) ja277 (TNM) g/kg). Apilarehuissa oli enemmän raakavalkuaista (166, 165, 170, 193, 112 ja 90 g/kg KA,vastaavasti) ja vähemmän solunseinäkuitua (NDF) (395, 391, 373, 348, 541 ja 601 g/kg KA,vastaavasti) kuin heinäkasvirehuissa. Apilarehut olivat pidemmälle käyneitä ja sisälsivät vähemmänsokeria kuin heinäkasvirehut.Sulavaa orgaanista ainetta (määritetty in vivo) säilörehuissa oli 639 (AA), 591 (AM), 619(AAJ), 651 (AMJ), 696 (TNA) ja 619 (TNM) g/kg KA (p

Typensidontakykynsä vuoksi puna-apila on tärkeä säilörehun raaka-aine erityisesti luomumaidontuotannossa. Puna-apilapitoisen säilörehun tuotantovaikutuksesta heinäsäilörehuun verrattuna on olemassa aikaisempaa tutkimustietoa. Puna-apilan vaikutusmekanismeja selvittäviä fysiologisia tutkimuksia on kuitenkin tehty verrattain vähän. Tässä tutkimuksessa selvitettiin kasvilajin (heinäkasvi vs. puna-apila) ja kasvuasteen (aikainen vs. myöhäinen korjuu) vaikutusta lypsylehmien tuotosvasteisiin, pötsikäymiseen ja ravintoaineiden virtaukseen pötsistä sekä veriparametreihin.Vaikka käytännön ruokinnassa käytetään yleensä puna-apilan ja heinäkasvin seoksia, tässä kokeessa säilörehut tehtiin puhtaista apilakasvustoista, jotta voitaisiin selvittää juuri puna-apilan vaikutuksia ruokinnassa. Säilörehut tehtiin ensimmäisestä sadosta kahdessa eri kehitysvaiheessa olevasta timotei-nurminata- ja puna-apilakasvustosta. Timotei-nurminatasäilörehut korjattiin 17.6. (aikainen kasvuaste, Ha) ja 26.6. (myöhäinen kasvuaste, Hm) ja puna-apilasäilörehut 2.7. (aikainen, Aa) ja 16.7. (myöhäinen, Am). Säilörehuja syötettiin pötsifistelöidyille lypsylehmille 5 x 5 latinalaisen neliön mukaisessa fysiologisessa kokeessa. Viidentenä ruokintana oli Hm:n ja Aa:n 1:1 seos. Väkirehua kaikki lehmät saivat 9 kg päivässä. Koesäilörehujen pässeillä mitatut sulavan orgaanisen aineen pitoisuudet olivat 714 (Ha), 673 (Hm), 678 (Aa), ja 610 (Am) g/kg kuiva-ainetta.Heinäkasvirehuista poiketen lehmät söivät puhtaasta puna-apilasta tehtyä aikaisin korjattua säilörehua vähemmän kuin myöhemmin korjattua apilarehua. Eniten lehmät söivät Hm- ja Aa-rehujen seosta. Syöntieroista huolimatta lehmien maitotuotoksissa ei ollut merkitseviä eroja. Apilaruokinnat pienensivät kuitenkin selvästi maidon rasva- ja valkuaispitoisuuksia, ja nostivat maidon ureapitoisuuksia. Rasvapitoisuuden pieneneminen apilaruokinnoilla oli yhteydessä heinäkasviruokintoja pienempään voihapon osuuteen pötsissä muodostuvista haihtuvista rasvahapoista. Pötsistä virtaavan ei-ammoniakki- ja aminotypen määrä oli suurempi apila- kuin heinäkasviruokinnoilla johtuen lähinnä rehuperäisen typen suuremmasta virtauksesta. Myös välttämättömien aminohappojen ja urean pitoisuudet valtimoveren plasmassa olivat suurempia apila- kuin heinäkasviruokinnoilla.Kokeen tulokset viittaavat siihen, että nurmen kasvuasteen vaikutus säilörehun syöntiin ja ravintoaineiden saantiin apilalla ja heinäkasveilla ei ole samanlainen. Apilan kasvuasteen vaikutuksista lehmien tuotosvasteisiin tarvitaan lisätutkimuksia.Puna-apilan käyttö ruokinnassa lisää lypsylehmien aminohappojen saantia heinäkasviruokintoihin verrattuna. Puhdasta puna-apilaa käytettäessä rehuannoksen raakavalkuaispitoisuus voi kuitenkin nousta tarpeettoman suureksi, jolloin rehuvalkuaisen hyväksikäyttö väistämättä huononee.

Nurmikasvien kasvu korjuuvaiheeseen sisältää monia muutoksia sekä kasvin koostumuksessa että sadon määrässä. Kasvin kehitysvaiheen edetessä eli kasvin vanhentuessa solunseinäaineen osuus lisääntyy ja vastaavasti solun sisältöaineen osuus vähenee. Tähän liittyy lehtien osuuden vähentyminen korren/varren kustannuksella ja sulavuuden ja rehun energia- ja valkuaisarvojen huonontuminen. Myös kasvin tuhkapitoisuus vähenee, koska pääkivennäisistä (Ca, P, Mg, K) valtaosa sijaitsee solun sisältöosassa. Muutokset ovat samansuuntaisia sekä nurmiheinä- että nurmipalkokasveilla, joskin nurmipalkokasveilla kalsiumista ja magnesiumista on suurempi osa solunseinässä verrattuna nurmiheinäkasveihin. Viimeksimainituilla kuitenkin kalsiumin ja magnesiumin kokonaismäärät ovat huomattavasti pienemmät kuin kaksisirkkaisilla palkokasveilla. Kevätsadon (ensikasvu) puna-apilakasvustoista kerättiin näytteitä eri projektien yhteydessä: vuohenherneen korjuuaikakoe (1996), Legsil-projekti vv. 1998-2000 (puna-apila, sinimailanen, vuohenherne, keltamaite) sekä puna-apilan korjuuaikakoe (MTT:n hanke "Laadukkaan luomurehun taloudelliset mallit", 2002-2003). Pääosa näytesarjoista oli HY:n Viikin opetus- ja tutkimustilalta (Helsinki). Puna-apila- ja vuohenhernenäytteitä otettiin myös HY:n Suitian opetus-ja koetilalta (Siuntio) sekä puna-apilanäytteitä MTT:n maatalousteknologian tutkimuksen tilalta (Vihti). Näytesarja muodostui viikon välein otetuista osanäytteistä, joiden lukumäärä vaihteli kahdesta yhdeksään. Näytesarjojen lukumäärä per kasvilaji vaihteli kahdesta viiteen. Näytteistä määritettiin kivennäisaineet (Ca, P, Mg, K, Fe, Cu, Mn, Zn) sekä rehuanalyysin mukainen koostumus. Lisäksi laskettiin jokaiselle näytteelle kasvupäivien lukumäärä (= päivät yli 5EC kasvun alkamisesta) sekä tehoisa lämpötilasumma. Näytteiden sulavuutta kuvaava D-arvo on määritetty in vitro -menetelmillä (2-vaiheinen pötsinestesulatus tai sellulaasiliukoisuus) tai käyttäen vastaavasta säilörehusta pässillä määritettyä sulavuutta. Kasvilajeittain laskettiin eri kivennäisille ( Ca, P, Mg ja K) näytesarjoista regressioyhtälöt, joissa ao. kivennäisen pitoisuutta selitettiin erikseen kasvupäivillä, tehoisalla lämpösummalla ja D-arvolla. Mixed-mallissa koevuosi (sisältäen koepaikan vaihtelun) oli satunnaistekijänä. Kivennäispitoisuudet vähenivät yleisesti kaikilla kasvilajeilla ensikasvun aikana vähenemisen hidastuessa näytekauden lopulla, jolloin kasvupäivien määrän toisen asteen vaikutus oli useissa tapauksissa merkitsevä. Fosforipitoisuus väheni kasvupäivää kohti eniten vuohenherneellä (0,057 g), kun vähenemä muilla kasvilajeilla oli 0,019-0,022 g. Tämä on myös osoitus vuohenherneen nopeammasta kasvurytmistä mm. apilaan verrattuna (Nykänen ym. 2005). Kaliumpitoisuuden muutos oli käyräviivainen, ja väheni nopeimmin sinimailasella ja vuohenherneellä. Kalsiumin vähentyminen suhteessa kasvin keskimääräiseen Ca-pitoisuuteen oli samaa luokkaa kuin vastaava fosforin vähentyminen. Poikkeuksena oli keltamaite, jonka Ca-pitoisuuteen kasvupäivällä ei ollut vaikutusta ja vuohenherne, jonka kalsiumpitoisuus hieman suureni. Tehoisan lämpösumman ja D-arvon selitysasteet kivennäisten muutoksiin olivat samaa luokkaa kuin kasvupäivien lukumäärän selitysasteet. Tutkimusaineistossa puna-apilan kalsiumpitoisuus vaihteli 8-19 ja fosforipitoisuus 1,6-3,2 g/kg kuiva-ainetta. Vaihtelun merkitystä kuvaa 10 kg puna-apilan kuiva-ainetta syövän lypsylehmän kalsiumin saannin vaihtelu em. rehusta: saanti jää puoleen kalsiumin tarpeesta tai riittää tyydyttämään kokonaan 50 kg maitoa tuottavan lehmän tarpeen. Vastaava fosforipitoisuuden vaihtelu vastaa 15 % fosforin kokonaistarpeesta.

Suomessa kasvukausi on lyhyt ja sen aikana nurmikasveissa tapahtuu suuria muutoksia: kevätkasvu on nopeaa ja laatu huononee kasvukauden edetessä samalla, kun nurmesta saatava sato lisääntyy. Nurmirehun korjuun ajoittaminen on tärkein sulavuuteen vaikuttava tekijä. Korjuuaikatutkimukset on tehty pääasiassa nurmiheinäkasveilla kevätsadosta. Puna-apilaa, joka on Suomen oloissa tärkein nurmipalkokasvi, on tutkittu paljon vähemmän. Se poikkeaa kehitysrytmiltään selvästi nurmiheinistä. Kasvuston vanhetessa versojen morfologinen koostumus muuttuu eli varren osuus lisääntyy ja lehtien osuus vähenee, varsi kasvaa pituutta ja sen koostumus muuttuu. Varsi on huonommin sulavaa kuin lehdet, joten koko kasvin sulavuus huononee varren osuuden lisääntyessä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää puna-apilakasvuston kehitystä ja koostumusta kasvun aikana ensimmäisessä ja toisessa sadossa. Tutkimuksen aineiston kasvustonäytteet kerättiin viikoittain Siuntiosta, Jokioisilta, Vihdistä ja Viikistä puhtaista puna-apilakasvustoista vuosina 2002-2004. Näytteitä otettiin sekä ensikasvusta (4 kasvustoa, 36 kpl) että jälkikasvusta (10 kasvustoa, 41 kpl) useita kertoja. Näytteistä määritettiin kuiva-ainepitoisuus ja kemiallinen koostumus MTT:n ja HY:n laboratorioissa standardimenetelmin. Sulavuus määritettiin pepsiinisellulaasiliukoisuusmenetelmällä (OMS). Tuoreista kasvustonäytteistä tehtiin botaaninen ja morfologinen analyysi. Tutkitut kasvustot sisälsivät keskimäärin 885 g/kg ka puna-apilaa eli olivat varsin puhtaita. Näytteiden D-arvo oli keskimäärin 668 g/kg ka ja kuiva-ainesato 3926 kg/ha. Varsien osuus apilasta oli keskimäärin 510, lehtien 463 ja kukintojen 26 g/kg ka. Suurempi lehtien osuus ja pienempi varsien osuus olivat yhteydessä korkeampaan D-arvoon. Vaihtelu kaikissa havainnoiduissa ominaisuuksissa oli suurta kasvustojen ominaisuuksien ja kasvun etenemisen aiheuttamien muutosten takia. D-arvo laski 1. sadon näytteissä 3,3 g ja 2. sadossa 1,9 g päivässä eli D-arvon lasku oli hitaampaa 2. sadossa. Lämpösumman kertyminen selitti kasvustojen D-arvon muutosta paremmin kuin kasvun etenemisen kuvaaminen kalenteriajan perusteella eri sadoissa samoin kuin aiemmin on havaittu nurmiheinäkasvustoissa. Lämpösumma-astetta kohti D-arvo laski 1. sadossa 0,34 g/°Cvrk, joka on puolet siitä, mitä tyypillisesti nurmiheinillä havaitaan ja 2. sadossa 0,21 g/°Cvrk, joka on samalla tasolla kuin nurmiheinäkasvustoissa. Puna-apila kehittyy hitaammin ja sen sulavuus laskee hitaammin alkukesästä nurmiheinäkasvustoihin verrattuna. Ensimmäisen ja toisen sadon väliset erot eivät puna-apilan kohdalla ole yhtä selvät kuin nurmiheinien. Puna-apilakasvuston kukinta ei näyttäisi liittyvän kasvuston kehitysasteeseen tai sulavuuden alenemiseen kasvun edetessä samalla lailla kuin nurmiheinäkasvustojen.

This paper reviews discourses on multicultural education and the concept of intercultural competencies in the European and Nordic country of Finland. We focus on their present uses and perceptions by decision-makers, researchers, and also student teachers. Some prognosis for the future is made based on a short case study from art teacher education in this context. The case study represents an approach that replaces an understanding of intercultural competencies only grounded in knowledge with an approach, instead, grounded in criticality. In this way, the article represents an attempt to evaluate how intercultural competencies can and should be reconceptualised in global scholarship today.

Vegetable by-products could potentially be suitable to be used as feeds in animal diets, which in general would strengthen the sustainability of both food and feed systems. Two experiments were performed with the objective to evaluate the aerobic spoilage via visual inspection and short term ensiling process of carrot by-products with silage additives (lactic acid bacteria [LAB] inoculants or formic acid [FA]). In the first experiment (Exp. 1), carrot by-product was treated with five additives including a control without additive, two commercial LAB inoculants (heterofermentative and homofermentative), an in-house isolated LAB mixture and a commercial FA based product. Second experiment (Exp. 2) used a 2 × 3 factorial design (type of raw material [carrot by-product with or without pieces] and additive treatment [control, heterofermentative LAB inoculant or FA based product]). Use of FA restricted lactic acid fermentation indicated by the high residual water soluble carbohydrate concentration while simultaneously stimulating ethanol production. LAB inoculants were not able to efficiently affect quality of ensiled carrot by-products. Use of FA also delayed the spoilage of the fresh carrot by-product particularly in Exp. 1.