Search

Jarmo Peltolan mukaan 1930-luvun lama merkitsi ennen kaikkea työttömyyttä, työajan lyhennyksiä ja palkan alennuksia. Lama oli vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan merkittävämpi ja pitkäaikaisempi kuin aikaisemmin on ymmärretty. 1920-luvun lopulla alkanut lama ulottui monessa perheessä pitkälle 1930-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Kokemuksena se asettuu työläissuvuissa vuosien 1917 1918 ja vuosien 1939 1944 rinnalle ja väliin. Maailmalla 1930-luvun lamana tunnettua ilmiötä kutsuttiin Suomessa yleisesti pula-ajaksi. Toisin kuin pula-aikoina yleensä nyt kaupoissa oli kyllä tavaroita, mutta kaikilla ei ollut niihin varaa. Tamperelaisperheiden toimeentuloon laman aikana keskittyvä tutkimus perustuu laajoihin ihmisten elämää ja kulutusta makrotasolla kuvanneisiin tilastoaineistoihin. Tutkimusta varten on tamperelaisten työssäkäynnistä, työttömyydestä, tuloista, avioitumisesta ja lapsien hankkimisesta rakennettu tietokantoja, joiden pohjalta on rakennettu pieniä mikrohistoriallisia kertomuksia tamperelaisten perheiden elämästä laman aikana. Työväestöön kohdistuneen laman suhteuttamiseksi on työläisperheiden rinnalle otettu muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluneita perheitä. Vaikka tilastot ja tietokannat ovat perhetarinoiden myötä muuttaneet muotoaan määrällisestä laadulliseksi, on lamakuvaa lisäksi täydellistetty ja monipuolistettu kirjallisuuden, muistelmien ja sanomalehtiaineiston avulla. Laman aikana työn puutteesta kärsineet perheet olivat epävakaiden työmarkkinoiden armoilla. Sosiaaliturva oli vähäistä. Välillä työttömät pääsivät työttömyys- eli varatöihin, välillä he joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon, joka piti maksaa takaisin parempien aikojen koittaessa. Ajoittain työttömät söivät soppaa työväentalolla. Monet perheet selvisivät pahimman yli tehtaissa työskennelleiden nuorten tuloilla. Avioliittojen solmimista ja lasten hankkimista lykättiin laman aikana. Jos joissakin perheissä lama liitti lapset ja toimeentulovaikeuksista kärsineet vanhemmat tiukemmin yhteen, niin oli myös perheitä, joissa lama osaltaan johti perheiden hajoamiseen. Vaikka naiset säilyttivät miehiä todennäköisemmin työpaikkansa, putosivat naisten lähtökohtaisesti heikot palkat tekstiilitehtaissa niin alas, että heidän asemansa vertautui työttömiin sekatyömiehiin. Heikon taloudellisen tilanteen vuoksi jotkut toimeentulovaikeuksissa olleet joutuivat turvautumaan laittomiin keinoihin, kuten prostituutioon ja varasteluun. The enduring and fragmented economic depression Tampere was the most significant industrial city in Finland during the interwar era. In Tampere there were, including the suburb of Pispala, over 60 000 residents. Over 75 % of the population were working class, and over 60% got their livelihood from industrial and construction work. Women in Tampere often worked for weaving, clothing, shoemaking, and leather industries. As a centre of metal industry with mostly male employees Tampere was also quite prominent within the country. Some 2 000 male and less than 100 female construction workers were listed in the late1920s. The depression of the 1930s had more consequences than was previously thought. Previously, little attention has been paid to the hardships faced by the Finnish domestic industry. The number of people employed fell by 25%, and many of those who had kept their jobs, only worked for part of the week. The industries in Tampere served predominantly the domestic market. The recession almost totally paralyzed private building. Around 2 000 builder jobs had been lost during the worst period. The employment in the metal industry fell by 30% (500 persons) and 20 % (1 500) in the textile industry during the years 1928-32. Additionally, in other sectors, employment rate fell so much that Tampere had at the worst time over 5 000 jobs less than during the peak economic boom in autumn 1928. The livelihood during the recession is being investigated from four different directions. The direction are characterized by the following statements: i) the different livelihoods of the groups of people and individuals during the economic depression is indicative of the depth and duration of the recession in relative terms. ii) The endurance of the recession and the workers becoming more affected by it forced them to look for alternative means of income. iii) The experiencing of a long-standing unemployment and various shortages had a negative influence on the internal structure of the families. iv) The experience families were exposed to by the recession negatively influenced the respective hopes on the future of the members of the family. These statements are tested both on the macro and micro levels. In the study I am aiming at evaluating the courses of life of several Tampere families by reconstructing the respective experiences emanating from the different classes of society. The everyday lives of families suffering from a long-standing unemployment are described in the life stories, in the appendix. In order to provide a point of comparison, the families that remained relatively unaffected economically by the recession are also being discussed. Although the incomes of the workers did not always fall to the level of the early 1920s, only their real income decreased markedly during the recession of the 1930s. This is important since the values in the society and the policy that reflected those values meant that the poorest segments of the society became the paying sufferers. The protracted economic recession involved that the planning ahead in life became more difficult. When the trust in the future was poor, the material shortages gradually led in giving up in the other areas of life as well. Children in working class families held over their decision to marry. Therefore in Tampere, a city with a predominantly working class population, birth rates fell more than in any other Finnish city. The low level of social policy contributed to this. The continued poor job situation led into a poor living standard. In addition to poor nourishment, the depression-stricken lacked adequate clothing and footwear. The consumption of water, electricity, and of wood for heating was cut down. The provisional works were hard manual working sites. Building waterways late in autumn and physically demanding soil shifting work in winter were liable to cause illness to poorly equipped workmen already in their 40s to 60s. These ailments would enhance the spiral and prevent employment. Death took its toll particularly in the shape of TB from the other members of poor families, children and wives. An increased use of alcohol was a solution in many a family to drown the worries. The use of alcohol might have been on a high level already in many families before the depression as well. The low basic level of social security was the essential reason for the protraction of the 1930s great depression and its long-standing ill effects. The depression cannot be interpreted merely as a temporary sagging of economy and the GNP, which soon recovered its former growth path. It is a persistent process in which the problems of the national economy became intertwined with the fortunes of the individuals and families in a way that cannot be reduced from the growth curves of the GNP. The depression can be thematized into three separate stages: the economic depression, the employment depression, and the wide-reaching social depression. A similar stage-like development was visible in the respective depressions of the 1930s and the 1990s in Finland. One could say a depression has a domino effect, the first stage disturbs the second stage and this again the third one. Despite the economic turn for the better, the unemployment remained high, as well as the number of people having had to rely on poor relief. On account of this the social costs such as poor relief and employment assistance (relief work), remained on a high level. This phenomenon has been known as the long shadow of the depression. Although in a theoretical model the three stages can be separated from one another, it is clear that neither the families nor the then decision-makers could not foresee when the job market recession would turn into a social depression. For the politicians the dragging on of the recession meant increasing costs, for the families, increasing difficulties. As the patriarchal caretaking in the society gradually diminished, the role of the municipalities and the state increased very slowly. The increase of the public share did not result in a corresponding increase in the level of social security, but a gradual shifting of the responsibilities from the employer to the public sector. The workers and the employer had some differing opinions on the scope and the political couplings of a correct level of social security. During the years 1918-39 the negotiating position of the workers was poor, especially during the recessions. A political shift to the right tightened its grip as the depression progressed. The explanation to the reaction of the socio-political system is thus found partly in the values of the groups that maintained the system , partly in the stage of the economic development of the society, and partly in the long duration of the economic downturn. All three factors were connected and interdependent and their mutual relations dictated what the reactions towards the depression were and which situations the families were to face in different times. The fact that the great depression of the 1930s in a way does not fit the so-called great story of Finnish history, is likely to explain why the depression with its exceptional duration and its targeting almost wholly on the population of manual workers has not been an issue of more study. The depression of the 1930s in Tampere tells a story about a time when social security was still literally in child s shoes . It provides an analogy of the Finnish depression of the 1990s, and one can only ponder what could have happened in the country without a decently working social care system.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee 50 000 sotaorvon lapsuuden ja nuoruuden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Työn lähtökohtana ovat sotaorpojen omat kokemukset, joiden ympärille pyrin rakentamaan laajemman, yhteiskunnallisen viitekehyksen. Tutkimus kuuluu 1990-luvulla Suomeen rantautuneen uuden sotahistorian genreen, jonka myötä naisten, lasten ja rivisotilaiden rooli sodassa on noussut historiantutkimuksen keskiöön. Työni liittyy viime vuosina virinneeseen keskusteluun sotaorpojen ja sotalasten kohtaloista toisen maailmansodan jaloissa. Tutkielma tarkastelee sotaorpojen asemaa heitä ympäröineen yhteiskunnan jäseninä. Työssä selvitetään sotaorpojen elämäntilanteita, taustoja ja elinolosuhteita sekä tarkastellaan yhteiskunnan roolia sotaorpokysymyksen selvittämisessä. Työ tarkastelee myös yhteiskunnan suhtautumista sotaorpoihin ja heidän äiteihinsä, sotaleskiin. Tutkimuksen keskiössä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n jäsenilleen vuonna 2005 tekemä kysely. Kyselyn tarkoitus oli selvittää isän kaatumisen vaikutusta sotaorvon lapsuuteen ja nuoruuteen. Sen avulla selvitin niitä elinolosuhteita, joissa sotaorvot elivät ennen ja jälkeen isän kuoleman. Toisena keskeisenä lähdeaineistona toimii viime vuosien runsas sotaorpojen laatima muistelmakirjallisuus, jonka kautta voi tarkastella sotaorpouden kokemusta. Yhteiskunnan roolia ja toimintaa sotaorpoasiassa selvitän asetuskokoelmien, tutkimuskirjallisuuden, sosiaalialan aikakauslehtien sekä Kotiliesi-lehden avulla. Työn lähdeaineisto sitoo työn vahvasti muistitietotutkimuksen genreen. Muistitietomateriaalin käytössä tutkijan on huomioitava erityisiä lähdekriittisiä näkökohtia, kuten muistitiedon subjektiivisuus. Muistitietotutkimus tavoitteleekin aina varman tiedon sijaan ”hedelmällistä tietoa”. Työn metodologinen tutkimusote puolestaan on uuden sotahistorian piiriin kuuluva kokemushistoria. Sen mukaan kokemus on yhdistävä keskipiste rakenteiden, käytäntöjen sekä kokijan sisäisen maailman välillä. Aineiston analysoinnin apuvälineinä olen käyttänyt muun muassa lähilukua, johtolankateoriaa, kokemuskertomusmallia sekä elämänhistorian käsitettä. Sotaorvot eivät olleet sosioekonomiselta taustaltaan yhtenäinen ryhmä, vaan heitä oli sodan jälkeen kaikissa yhteiskuntaluokissa joka puolella maata. Sotaorpoja yhdisti kuitenkin vahva orvoksi jäämisen ja isättömyyden kokemus, jonka vuoksi Matti Virtanen nimittääkin 1940-luvun taitteessa syntyneitä lapsia sotaorposukupolveksi. Sotaorpojen muistelmissa heidän elämänsä saavat tarinan muodon. Nämä kokemuskertomukset alkavat onnellisista isään liittyvistä muistoista ja saavat radikaalin käänteen isän kaatumisen, haavoittumisen tai katoamisen myötä. Isän kuoleman jälkeen sotaorpojen elämässä ei enää mikään ollut ennallaan. Tarinat jatkuvat usein kohtalolle alistuvalla toteamuksella ”elämän oli jatkuttava”. Sota hajotti monen perheen elämän täysin muuttaessaan ydinperheet yksinhuoltajaperheiksi, evakkoperheiksi, täysorpoperheiksi ja uusioperheiksi. Isän kuoleman lisäksi moni sotaorpo koki lapsuus- ja nuoruusvuosinaan myös muita vaikeita asioita: osa sotaorvoista joutui jättämään kotinsa luovutetuille alueille ja lähtemään evakkoon, osa kuljetettiin sotalapsiksi Ruotsiin tai Tanskaan ja osa jäi täysorvoiksi äidinkin kuoltua. Osa sotaorvoista jatkoi kuitenkin elämäänsä päällisin puolin kuten ennenkin, mutta kantoi silti sisimmässään isän ikävää. Isän menettäminen aiheutti sotaorpoperheille taloudellisia vaikeuksia, sillä useimmiten isä oli ollut perheen pääasiallinen elättäjä. Valtio pyrki auttamaan sotaleskiä ja -orpoja huoltoeläkkeiden, työhuollon ja maanhankintalain avulla. Valitettavasti lait olivat monin kohdin puutteellisia eivätkä kyenneet turvaamaan sotaorpoperheiden toimeentuloa tai takaamaan esimerkiksi sotaorvoille luvattua ammattikoulutusta. Laaja vapaaehtoistyö pyrki paikkaamaan lakisääteisen huoltotoiminnan ongelmakohtia, ja esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sotakummitoiminta saavuttikin yli puolet sotaorvoista. Sekä lakisääteinen että vapaaehtoinen huoltotyö oli kuitenkin heikosti koordinoitua, hajanaista, päällekkäistä ja sekavaa, joten sotaorpojen ja -leskien joukkoon jäi väliinputoajia. Sotaorvot elivät lapsuutensa niin kutsuttuina vaaran vuosina, poliittisen epävarmuuden ilmapiirissä. Valvontakomission majaillessa Helsingissä ja sotaoikeudenkäyntien ollessa käynnissä sodan hävinnyt Suomi vaikeni kipeistä sotamuistoistaan. Yhteiskunnassa vallitsi ”hiljaisuuden kulttuuri”: sanaton sopimus siitä, ettei sodan aiheuttamista menetyksistä puhuta. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, etteivät sosiaalialan lehdet Huoltaja ja Sosiaalinen Aikakauskirja sekä yleisaikakauslehti Kotiliesi juurikaan enää sodan jälkeen kirjoittaneet sotaorvoista. Sotaorvot kokivat tämän hiljaisuuden vaikeana, sillä heille se tarkoitti sitä, ettei isästä voinut puhua. Sotaorvot jäivät siis tunnetasolla yksin kantamaan suruaan. Isän menetys aiheutti sotaorvoille myös muita vaikeuksia. Yleisimpiä sotaorpojen mainitsemia henkisiä taakkoja ovat olleet syyllisyyden, alemmuuden ja huonommuuden tunteet. Sotaorvot ovat usein myös joutuneet huolehtimaan uupuneesta ja masentuneesta äidistään, jolloin sotaorpojen omat tarpeet ovat jääneet huomiotta. Sotaorvot ovat lapsuudestaan saakka kantaneet mukanaan hävityn sodan ja sankari-isän stigmaa, joiden kautta heidät on kerta toisensa jälkeen määritelty sotaorvoiksi. Sotaorpouden kokemus on ollut hyvin ristiriitainen: toisaalta sotaorpoja on kunnioitettu heidän isiensä urotekojen vuoksi, toisaalta heitä on tismalleen samasta syystä myös halveksittu. Sotaorpo on eri yhteyksissä, eri aikoina ja eri ihmisille ollut joko ”sotaorpopiru” tai ”pikkusankari”. Viime vuosina sotaorvot ovat tulleet esiin ja kertoneet oman tarinansa sodan ja isän kuoleman varjostamasta lapsuudestaan. Tämän tutkielman pohjana ollut kyselyaineisto on siinä mielessä merkittävä, ettei vastaavaa aineistoa tässä mittakaavassa ole aikaisemmin kerätty ja analysoitu. Pro gradu -työni avaakin uuden kokemushistoriallisen näkökulman sotaorpojen varhaisvuosiin sodanjälkeisessä Suomessa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten Egyptiin suuntautunutta ryhmämatkailua ja sen kehitystä vuosien 1982­-2001 välisenä aikana. Tutkimuksen ajallinen lähtökohta perustuu sosiologi Eeva Jokisen jaotteluun suomalaisen ulkomaanturismin kehityskausista. Vuonna 1982 suomalaisten etelänmatkailu oli Jokisen jaottelun mukaan juuri ohittanut staattisen pysähtyneisyyden ajan ja oli siirtymässä hiljalleen uuteen ekspansiovaiheeseen. Samana vuonna Aurinkomatkojen ryhmämatkat Egyptiin alkoivat uudestaan viidentoista vuoden tauon jälkeen. Vuosi 1982 muodostaa siten historiallisen taitekohdan suomalaisten Egyptin ryhmämatkailussa. World Trade Centerin terrori-iskut 11.9.2001 vaikuttivat puolestaan kansainväliseen turismiin ja lentoliikenteeseen niin voimakkaasti, että matkailualalla puhutaan yleisesti turismista ennen ja jälkeen WTC-iskuja. Tämän takia vuosi 2001 on tutkimuksen luonnollinen päättymispiste. Vuonna 1963 perustettu Aurinkomatkat järjesti ensimmäiset ryhmämatkat Egyptiin jo vuosina 1965­-1967. Silloinen Egyptin matkatuotanto oli kuitenkin varsin pienimuotoista, esimerkiksi koko talvikaudella 1965­-1966 oli vain yhdeksän lähtöä. Laajemmassa mittakaavassa ryhmämatkat Egyptiin alkoivat vasta 1980-luvun alussa. Aurinkomatkojen 1980-luvun alun ensimmäiset Egyptin ryhmämatkat olivat eksoottisia, korkeatasoisia ja kulttuuripitoisia kiertomatkoja. Matkojen markkinoinnissa nostettiin voimakkaasti esille Egyptin antiikin ajan kulttuuri ja pitkä historia. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden kuluessa suomalaisten Egyptin ryhmämatkojen kulttuuri- ja historiapainotteisuus vähentyy voimakkaasti ja uudet vetovoimatekijät ­ aurinko ja meri ­ nousevat esiin Egyptin matkailussa. Luxorin verilöyly syksyllä 1997 vaurioitti pahoin Egyptin mainetta matkailumaana. Egyptin valtio oli (ja on edelleen) huomattavan riippuvainen maahan virtaavista matkailutuloista. Välittömästi Luxorin verilöylyn jälkeen turistien määrä Egyptissä romahti. Muuttuneessa tilanteessa piti Egyptin turismin rakenteita jotenkin muuttaa. Egyptissä oli tehty jo 1990-luvun puolivälissä strateginen päätös ja alettu panostaa perinteisen kulttuuriin nojautuvan matkailun sijasta maan luonnonmaantieteellisiin vetovoimatekijöihin: varmaan auringonpaisteeseen ja Punaisenmeren pitkään rantaviivaan. Luxorin verilöyly vain kiihdytti jo alkanutta muutosta. Thomas Cookin ajoista lähtien Egyptin turismi oli nojannut kahteen tukipilariin, kulttuuriin ja historiaan. 1990-luvun loppupuolella tämä yli satavuotinen Egyptin matkailun traditio alkoi kuitenkin murentua ja maan turismin painopiste siirtyi nopeasti kulttuuripainotteisuudesta kohti rantalomailua. Punaisenmeren alueen lomakohteita kehitettiin nyt voimakkaasti. Alueen rantalomakohteet ­ kuten Hurghada ja El Gouna ­ kasvoivat vuosituhannen vaihteessa kovaa vauhtia ja houkuttelivat Egyptiin täysin erilaisia matkailijatyyppejä kuin 1980-luvun alussa. Verrattuna 1980-luvun alun Egyptin ryhmämatkailuun tapahtui matkailijatyypeissä todella suuri muutos. Kahdessakymmenessä vuodessa suomalaisten Egyptin ryhmämatkailu muuttui kulttuuripainotteisista ja korkeatasoisista kiertomatkoista koko kansan rantalomakohteeksi, vaihtoehdoksi Kanariansaarille. Miten ja erityisesti miksi tämä muutos tapahtui? Siinä on tutkimukseni pääkysymys. Työni tärkeimpänä lähteenä ovat Aurinkomatkojen lomaoppaat eli myyntiesitteet vuosina 1982-­2001. Lomaoppaita tutkin laadullisen tutkimusmenetelmän, tekstianalyysin, avulla. Tutkin muun muassa, mihin kohteisiin Egyptissä on Aurinkomatkojen ryhmämatkoilla matkustettu ja mistä lähtien. Yritän selvittää, miksi kyseiset kohteet on valittu lomaohjelmistoon ja mitä eri lomakohteiden lanseeraus kertoo matkailun trendeistä ja suomalaisten matkanjärjestäjien strategioista omana ajankohtanaan. Koetan myös selvittää, minkälaisin mielikuvin Aurinkomatkat on markkinoinut Egyptin lomakohteita lomaoppaissaan ja kenelle Egyptin matkat on kohdennettu eri aikoina. Kohderyhmien kartoittamisessa käytän apuna Erik Cohenin teoriaa erilaisista matkailijatyypeistä. Ideana on, että analysoimalla Aurinkomatkojen lomaoppaiden Egyptiä esitteleviä tekstejä on mahdollista luoda kokonaiskuva ­ ei ainoastaan Aurinkomatkojen Egyptin ryhmämatkailun kehityksestä, vaan yleensä suomalaisessa ryhmämatkailussa tapahtuneista muutoksista. Asiasanat: Suomalainen ryhmämatkailu, Egypti, turismi, Aurinkomatkat, matkailijatyypit, Erik Cohen, Thomas Cook

Pro gradu -tutkielmani käsittelee yhdysvaltalaisen Mustat Pantterit -nimisen etnisen ja poliittisen marginaaliryhmän mediakuvaa ja syitä tietynlaisen mediakuvan syntymiseen New York Timesin mediateksteissä tammikuussa 1969 ja joulukuussa 1970. Tutkielmassani kietoutuvat yhteen Yhdysvaltojen 1960-luvun yhteiskunnallinen tilanne, sitä edeltänyt historia ja tiedotusvälineen toiminta monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mustat Pantterit oli Huey Newtonin ja Bobby Sealen vuonna 1966 perustama mustien organisaatio, jonka päätavoitteena oli aikaansaada vallankumous Yhdysvalloissa. Organisaation mielestä kapitalistinen Yhdysvallat sorti kansalaisiaan, mutta etenkin mustia kansalaisiaan. Panttereiden mielestä vallankumous ja siirtyminen kommunismiin poistaisi epätasa-arvoisuuden ja rasismin. Organisaatio pohjasi toimintansa Newtonin ja Sealen tekemään 10 kohdan ohjelmaan, joka nimesi tärkeiksi asioiksi muun muassa itsepuolustuksen ja aseet sekä kansalaisten tietoisuuden kasvattamisen. Organisaatio käynnisti erilaisia sosiaaliohjelmia parantaakseen köyhien (mustien) elinoloja. New York Times kuuluu valtakunnallisena arvostettuna sanomalehtenä Yhdysvaltojen valtamediaan. Tiedotusvälineillä on erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa, kuten ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä uutisoiminen, valtakoneiston tukeminen mutta myös sen valvominen sekä yhteiskunnallisen järjestyksen säilyttäminen. Tapahtumatulvasta johtuen tiedotusväline ei kuitenkaan pysty kertomaan kaikista yhteiskunnan tapahtumista, ja valintaa helpottamaan on luotu erilaisia rutiineja. Nämä voivat kuitenkin vinouttaa uutisointia. Uutisoinnin vinoutumisen vaara on myös silloin, kun yhteiskuntaa tarkastellaan yhden ryhmän näkökulmasta. Valtamedialla onkin usein tapana kuvata etnisiä vähemmistöjä valtaväestön näkökulmasta. Työn metodologinen lähtökohta on kriittinen kulttuurintutkimus, joka painottaa yhteiskunnallisen vallan ja vallankäytön suhteiden analysointia, sekä sen tutkimista, millä tavoin vallitsevat ideologiat peittelevät ja oikeuttavat vallankäyttöä. Tutkimustapana on New York Timesin Mustia Panttereita käsittelevien mediatekstien ja julkaistujen kuvien sisältöanalyysi. Mitä tekstit ja kuvat kertoivat, mitä jäi mainitsematta. Minkälainen on Mustien Panttereiden mediakuva ja miksi. Tärkeä osa on yhteiskunnallisella kontekstilla, sillä se selittää monet tekstistä löytyvät seikat. Tutkimuksen päälähteenä on New York Timesissa joulukuussa 1969 ja tammikuussa 1970 julkaistut Mustia Panttereita käsittelevät mediatekstit: uutiset, pääkirjoitukset, toimitukselliset mielipidekirjoitukset ja yleisönosastokirjoitukset kuvineen. Käytetty kirjallisuus koostuu sekä 1960-luvun aikalaisteksteistä, mediatutkimuksesta että etnisten vähemmistöjen tutkimuksesta. Mustien Panttereiden mediakuva oli pirstaleinen: organisaatio oli yhtä aikaa uhka, uhri ja sankari. Vivahteet eivät ole tasavahvoja, vaan uhkakuva oli näistä voimakkain. Syitä uhkakuvan voimakkuuteen löytyy mediakuvan rakennuspalikoista, eli erilaisista median rutiineista, tehtävistä tiedotusvälineenä, toimittajan roolista ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Yhtälailla nämä kuitenkin selittävät, miksi kuva ylipäätään oli pirstaleinen, eikä pelkästään uhkakuvaan keskittyvä. Mustien Panttereiden saama marginalisoiva käsittely New York Timesissa vastaa valtamedian suhtautumistapaa erilaisiin vähemmistöryhmiin, joten pro gradu -tutkielmani myötäilee aikaisempaa mediatutkimusta etnisistä vähemmistöistä. Mustien Panttereiden kohdalla kyse oli kuitenkin kahdenlaisesta vähemmistöasemasta, sillä ryhmä oli sekä etnisesti että poliittisesti vähemmistön roolissa, mikä toi tutkielmaan mielenkiintoisen lisänsä. Tutkielma tuo lisäselvitystä pantteritutkimukseen, siihen, miksi organisaatiolla on väkivaltainen julkisuuskuva. Samalla tutkielma antaa myös valtamedialle mahdollisuuden selittää, miksi jonkin organisaation julkisuuskuva muotoutuu tietynlaiseksi. Asiasanat: Mustat Pantterit, Yhdysvallat 1960-luku, etniset vähemmistöt, mediatutkimus, vähemmistöt mediassa, mediakuva

Tutkielmassa selvitetään, miksi ja miten Korsholman valleista tuli maakunnallinen ja kansallinen kulttuurimuisto. Korsholman linnan keskiaikainen (n. 1370–1500) menneisyys on se lähtökohta, johon vallien merkitys historiallisena muinaisjäännöksenä perustuu. Albrekt Mecklenburgilaisen 1300-luvun lopulla lähelle nykyistä Vaasan kaupunkia perustama linna toimi Suomen pohjoisimman linnaläänin, Korsholman läänin, keskuspaikkana ja oli Suomen pohjoisin aseellinen tukikohta. Kustaa Vaasan aikana se menetti sotilaallisen merkityksensä, ja vuodesta 1506 linna tunnetaan kuninkaankartanona. Nykyään siitä on enää jäljellä vain vähäpätöinen kumpu, jota kutsutaan Korsholman valleiksi. Hyvällä syyllä voidaan puhua myös Aspelinin Korsholmasta, sillä käsitteeseen sisältyy J. R. Aspelinin tutkimukset Korsholman linnasta ja läänistä keskiajalla sekä Aspelinin toiminta 1800-luvun lopulla Korsholman vallien tutkijana, esilletuojana ja suojelijana. Tutkielman keskeisintä osaa esittää 1800-luku, joka loi edellytykset muinaisjäännösten ja kulttuurimuistojen suojeluun. Maahan syntyi uusi historiankirjoituksen suuntaus: suomenkielinen historiankirjoitus. Kaipuu kansallisesti nostattaviin historioihin oli yhteistä kansallisromantikoille mutta myös kansallisen historian peruskiviä. Keskiaikaisista linnoistamme tuli tärkeitä välikappaleita pyrkimyksissä löytää Suomen historiaa. Linnat olivat kansallisia symboleita, joiden kulttuurihistoriallinen merkitys ymmärrettiin jo tuolloin. J. R. Aspelinin teoksen Korsholman Linna ja Lääni keskiajalla 1869 ansiosta Korsholman valleja ensimmäisen kerran alettiin pitää maakunnallisena ja kansallisena kulttuurimuistona. Aspelinin ansiosta ne myös rauhoitettiin 1879 ja valleille pystytettiin 1894 graniittiristi, joka ei ainoastaan rauhoittanut niitä historiallisena muinaisjäännöksenä, vaan teki niistä lopullisesti ja pysyvästi maakunnallisen ja kansallisen kulttuurimuiston. Aspelin piti Korsholman valleja muistomerkkinä, jota koskaan ei voi unohtaa ja jonka jokainen maanmies tuntee ja joka kaikkina aikoina kiinnostaa tutkijoita ja turisteja. Se ei kuitenkaan enää pidä paikkaansa. Korsholman linna ja vallit kyllä tunnetaan, vaikka monet erehtyvät luulemaan Korsholman (Marian) kirkon raunioita Korsholman linnan valleiksi (raunioiksi). Aspelinkin tunnetaan, mutta vain harvat tietävät hänen merkityksensä Korsholman vallien tutkijana, esilletuojana ja suojelijana. Tänään kulttuurimuistot ovat turistinähtävyyksiä, joilla on oma vakioitu historiansa. Mutta siitä, miksi ja miten niistä tuli kulttuurimuistoja harvemmin kirjoitetaan tai siitä, miksi ja miten ne ovat sellaisina säilyneet tai miksi ne pitäisi säilyttää. Korsholman valleista tuli maakunnallinen ja kansallinen kulttuurimuisto monen tekijän summana, mutta yhteisenä nimittäjänä niille voidaan aina pitää Johan Reinhold Aspelinia, ja hänen jo koulupoikana alkanutta kiinnostustaan valleihin ja niiden historiaan. Korsholman vallit antoivat suunnan Aspelinin elämäntyölle, sillä ryhtyessään selvittämään vallien historiaa ongelmalliseksi muodostui kirjallisten lähteiden puute, ja juuri niiden puute teki hänestä muinaistutkijan, arkeologin, mutta siihen vaikutti myös hänen oman aikansa aatemaailma. Suomalaisena kansallisuusaatteen innoittamana tutkijana hän halusi omistautua Suomen kansan väheksytyn aseman nostamiseen, ja ilman lähteitä ei Suomen kansan historiaa voitu valaista. Meillä 1800-luvulla alkanut kulttuurimuistojen suojelu ja sen edellyttämä muu antikvaarinen toiminta olivat kiinteästi sidoksissa nationalismiin ja teolliseen sekä sosiaaliseen murrokseen. Kulttuurihistoriallinen ajattelutapa loi edellytykset muinaismuistoihin kohdistuneelle kiinnostukselle ja siten myös niiden tutkimukselle ja suojelulle. Monumenttien suojelu perustui kansan erityislaadun ja sen kunniakkaimpien vaiheiden korostamiseen. Keskiaika oli monille 1800-luvun kansallisidealistisille tutkijoille, joihin Aspelinkin kuului, kiehtova ja ylikorostuneen tärkeä aikakausi. Keskiajan tutkimus heijasti aikansa yleistä ilmapiiriä, mikä näkyi meilläkin linnoihimme kohdistuneessa kiinnostuksessa. Linnatutkimus valjastettiin löytämään todisteita historiamme tärkeimmistä tapahtumista, jotka antaisivat muinaistieteellemme sen todellisen sisällön, sillä kansan katsottiin elävän vain historiansa ja muinaismuistojensa kautta. Tämä selittää myös Aspelin innon Korsholman linnan menneisyyden tutkimiseen. Korsholman vallit vaikuttivat paitsi Aspelinin elämään hänen kauttaan myös muinaismuistohallinnon syntyyn maassamme. Muinaismuistohallinnon synnyllä ja kehittymisellä samoin kuin tieteellisten seurojen perustamisella on ollut ratkaiseva merkitys siihen, miten muinaismuistoja on eri aikoina pyritty suojelemaan ja säilyttämään. Siksi kulttuurimuistojen suojelun taustan ja siihen liittyvän aatemaailman tunteminen on edellytys myös Aspelinin elämän, toiminnan ja ajatusmaailman ymmärtämiseen. Yliopisto ja tieteelliset seurat olivat osa sitä kokonaisuutta, jossa sivistyneistön suppea piiri yritti löytää suomalaisen menneisyyden, Suomen historian. Ne ja niissä toimivat henkilöt mahdollistivat toiminnallaan ja tuellaan Aspelinin tavoitteet Korsholman vallien säilyttämiseksi. Siteet Vaasaan ja Pohjanmaahan ovat keskeinen osa Aspelinia ja hänen elämäänsä ratkaisevsti vaikuttaneita ihmisiä. Korsholman vallit, niiden säilyttäminen ja siihen liittyvät toimenpiteet eri aikoina ovat yhteinen nimittäjä niille henkilöille, joiden suhdetta Aspeliniin tutkielmassa selvitetään. Tutkielmassa poraudutaan Aspelinin ja hänen persoonallisuutensa kautta 1800-luvun loppuun ja sen henkeen sekä selvitetään ulkoisten tekijöiden – ajan, aatteiden ja tieteellisen yhteisön – merkitys Aspelinin toimintaan Korsholman vallien säilyttämiseksi. Tutkielman lähdeaineistoa ovat kirjeet, pöytäkirjat, sanomalehdet, paikallishistoriat ja aikalaisten sekä jälkipolven edustajien kirjallisuus. Arkistotutkimusten pääpaino on ollut Museovirastossa, jossa tutkimuskohteena ovat olleet J. R. Aspelinin kirjeet hänen yksityiselämästään, urastaan ja niistä henkilöistä, jotka ovat olleet hänelle tavalla tai toisella merkittäviä Korsholman valleja ajatellen sekä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ja Muinaistieteellisen toimikunnan pöytäkirjat. Museovirastosta saatuja tietoja on täydennetty Helsingin yliopiston kirjaston arkistosta, Vaasan kaupungin keskusarkistosta, Vaasan maakunta-arkistosta sekä Vaasan yliopiston kirjaston arkistosta saadulla aineistolla. Painetuista lähteistä tärkeimpiä ovat Historiallisessa Arkistossa julkaistut Historiallisen Osakunnan ja Suomen Historiallisen Seuran pöytäkirjat. Tutkielma antaa uutta perspektiiviä kulttuurimuistojen tutkimiseen. Samaa tutkimuskohdetta voidaan tutkia samanaikaisesti monella eri tasolla, sillä kulttuurimuisto itsessään voi olla monitasoinen niin ajallisesti kuin tapahtumiensakin ja niihin vaikuttaneiden henkilöiden kautta. Kulttuurimuisto ei ole pelkästään konkreettinen turistinähtävyys, jolla on oma vakioitu historiansa, joka oikeuttaa sen olemassaolon. Kulttuurimuisto on kokonaisuus, jossa on huomioitava syy ja seuraukset sen kulttuurimuistoksi tulemiseen ja säilymiseen eri aikoina, sillä vain kokonaisuuden ymmärtämisen kautta kukin aikakausi suojelee ja säilyttää kulttuurimuistonsa. Asiasanat: Korsholman vallit, Korsholman linna, J. R. Aspelin, Vanha Vaasa, Mustasaaari, kulttuurimuisto

Tutkielmassani selvitän, miten Simón Bolívarin ajatukset Latinalaisen Amerikan itsenäistymisestä ja kehittämisestä muuttuivat vuosina 1812-1830. Tarkasteltava ajanjakso sijoittuu Latinalaisen Amerikan itsenäistymisen vuosikymmeniin, ja Bolívarilla oli itsenäistymisessä merkittävä sija henkilönä. Aloitan tarkasteluni Simón Bolívarin nuoruuden tutkimuksella, jossa pyrin osoittamaan, miten valistuksen ajan liberaali kasvatus ja Bolívarin matkat Eurooppaan mukaan lukien hänen vaimonsa kuolema saivat hänestä kehittymään yhden Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä vapaustaistelijoista. Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltojen itsenäistyminen olivat esimerkkeinä Latinalaisen Amerikan itsenäistymiselle. Bolívarin ensimmäinen manifesti, Cartagenan manifesti osoitti Bolívarin olleen suopea demokraattisille ajatuksille, vaikka hän vastusti 1812 jyrkästi Yhdysvaltojen federalistista esimerkkiä. Bolívarin ensimmäisen tasavallan epäonnistumisen takana oli Venezuelan laaja värillinen väestö godoja ja pardoja, joille Bolívar ei tarjonnut mitään sosiaalisia parannuksia Espanjan kastijärjestelmän ollessa vallassa vielä Latinalaisessa Amerikassakin. Itsenäistymistaistelujen taustalla oli lähinnä luokkavallankumoukseen viittaava peninsularien ja kreolien välinen taistelu virkapaikoista ja asemasta Bourbonien hallitsijakaudella Espanjassa. Vuonna 1815 Bolívar joutui maanpakoon Jamaikalle, mitä ennen hän oli jo onnistunut toimimaan itsenäisen Venezuelan valtion päämiehenä, mutta Espanja vaati tiukasti alueiden ylivaltaa ja valloitti Venezuelan itselleen takaisin. Espanjalaiset hallitsivat vuonna 1815 erityisesti Caracasin aluetta. Vuonna 1815 Bolívar kirjoittaa Jamaikan kirjeessään, että itsenäistymiskehitys oli jo pitkällä ja että monessa osaa Latinalaista Amerikkaa ihmiset olivat kääntyneet Espanjan vastaisiksi. Vielä vuonna 1815 Bolívar ei tarjonnut mitään parannuksia väestön oloihin, mikä piti laajan suurimman osan väestöstä kattavan värillisen väestön loitompana taisteluista. Joukot oli myös pakko pitää pakkokeinoin sodassa ennen kuin ihmiset karkasivat vuorille tai metsiin. Vuonna 1819 Bolívar kirjoitti Angosturan adressissa, että Venezuelan olisi hyvä omaksua elinikäinen senaatti ja vaaleilla valittava edustajainhuone. Elinikäisen senaatin kasvatuksessa Bolívar lähestyy Platonin ideoita. Angosturan adressissa Bolívar myös kannattaa vahvaa presidenttiä, joka on ikään kuin vahva kuningas. Bolívar myös haluaa rajoittaa julkista auktoriteettia siitä syystä, kun Venezuelassa oli anarkiaa ja korruptiota hallintoelimissä, ja taistelua vallasta ilmeni. Bolívar lisäksi lähestyy Angosturan adressissa Montesquieun ja Rousseaun ajatuksia. Angosturan adressissa Bolívar hylkää edelleen vahvasti federalismin toimimattomana Venezuelaan. Kansan tietämättömyyttä Bolívar piti esteenä demokratian toimivuudella Latinalaisessa Amerikassa. Vuonna 1826 Bolívar on kuitenkin tehnyt täydellisen kääntymisen kohti federalistisia ajatuksia, ja hän on perustanut osittain omiin mietelmiinsä liittyvän Suur-Kolumbian federaation, jonka presidentiksi hänet valittiin. Bolívar perusti Suur-Kolumbian federaation osittain ilman alueen asukkaiden suostumusta valtioliittoon, ja heti valtioliiton perustamisen jälkeen Bolívar jatkoi taistelujaan Suur-Kolumbian alueella. Bolívar valloitti myös San Martínin tuella Perun ja Ylä-Perun, josta muodostettiin Bolívarin kunniaksi Bolivian tasavalta. Vuoden 1826 Bolívarin ajatuksia ilmentää Panaman kongressin kiertokirje, jossa Bolívar ilmoittaa selvästi haluavansa muidenkin Latinalaisen Amerikan valtioiden liittyvän yhdeksi suureksi valtioliitoksi. Panaman kongressin kiertokirjeessä Bolívar lisäksi kannattaa Ison-Britannian elämäntapojen omaksumista Venezuelaan. Bolívar teki hallitsijana ollessaan lukuisia uudistuksia kansan olosuhteiden kehittämiseksi ja koulutuksen uudistamiseksi. Koulutuksen uudistamisessa Bolívar yritti saada ihmisiä kouluun, ja koulutuksessa hän asettui kannattamaan Joseph Lancasterin opetusmetodeja, joita levitettiin maakunnan kouluihin. Lancasterin metodi soveltui hyvin köyhiin olosuhteisiin, ja metodilla pystyi opettamaan suurempaa määrää lapsia. Bolívar myös suunnitteli kasvatuksen ja opetuksen veljenpojalleen Fernando Bolívarille, ja Bolívarin kasvatuksellisista ajatuksista näkee hänen olleen aikaansa edellä. Bolívar myös yritti parantaa intiaanien olosuhteita tekemällä heistä tasa-arvoisia kansalaisia ja yrittämällä kouluttaa heitä. Intiaanien uskottiin kuitenkin integroituvan valkoiseen väestöön lopulta, ja itsenäisyyden jälkeiset poliittiset päättäjät pitivät intiaaneja esteenä kehitykselle. Intiaanien elintason kohottaminen ei onnistunut hyvin. Samoin ei onnistunut mustan ja värillisen väestön osan, mestitsien, sambojen, pardojen ja mulattien olosuhteiden parantaminen. Itsenäisyyden jälkeen kastijärjestelmä lakkautettiin, mutta kuitenkin tästä huolimatta orjakauppa jatkui vielä joissakin Etelä-Amerikan valtioissa aina 1850-luvulle saakka. Vain harvat värilliset onnistuivat liikkumaan ylöspäin rotuerottelulakien jälkeen. Bolívarista tuli 1828 Suur-Kolumbian diktaattori. Bolívarin Suur-Kolumbia hajosi lopulta sisäisiin valtakiistoihin, ja Bolívarin aikaisemmat itsenäisyyssodissa hänen rinnallaan taistelleet sotilaat tai sodanjohtajat halusivat valtaa itselleen, ja Bolívar oli asettanut itsenäisyyssotien sankareita maakuntien johtajiksi. Maakunnat alkoivat nyt hajota Páezin ja Santanderin tavoitellessa henkilökohtaista valtaa, ja Suur-Kolumbia hajosi vuonna 1830. Bolívarin viimeiset vuodet olivat pettymyksiä, ja Bolívar kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Santa Martassa vaatimattomissa olosuhteissa. Jälkimaailma on kuitenkin tehnyt Bolívarista kultin, jota suositaan vielä tänäkin päivänä, ja monet Venezuelan valtionpäämiehistä ovat asettaneet Bolívarin aatteet merkittävään rooliin omissa ajatuksissaan, kuten esimerkiksi itseään vallankumoukselliseksi bolivariaaniksi kutsuva Hugo Chávez. Lähteinäni pro gradu -työssä olen käyttänyt lukuisia espanjankielisiä lähdekokoelmia Bolívarista sekä tutkimuskirjallisuutta Bolívarista. Olen lisäksi käyttänyt työssäni myös joitakin englanninkielisiä lähdekokoelmia. Näistä lähteistä olen luonut kokonaiskuvan siitä, miten Simón Bolívarin ajattelu kääntyi vuoden 1812 federalismin vastustajasta valtioliiton johtajaksi, ja miten hän kehittyi Englannin republikaanisten lakien ihailijasta valistuneeksi diktaattoriksi.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan SOK:n kahvipaahtimon eli nykyisen Meiran kahvimainontaa Yhteishyvä-lehdessä vuosina 1937–2007. Tutkimuksessa selvitetään, millä tavalla SOK:n ja Meiran kahvimainokset heijastavat ajalleen ominaisia yhteiskunnallisia oloja ja millä tavalla mainokset pyrkivät rikkomaan vallitsevia koodistoja. Tutkimuksessa tarkastellaan kahvimainontaa myös osana yleistä mainonnan kehitystä Suomessa. Tutkimuksen aikarajaus, vuodesta 1937 vuoteen 2007, perustuu SOK:n ja sittemmin Meiran suosituimpien kahvimerkkien, Katriinan ja Kulta Katriinan, olemassaoloaikaan. Tutkimuksen päälähteenä ovat Yhteishyvä-lehdessä vuosina 1937–2007 julkaistut kahvimainokset sekä lehdessä julkaistut kahviaiheiset uutiset ja toimitukselliset artikkelit. Yhteishyvä-lehdestä saa yhtenäisen kokonaiskuvan SOK:n ja Meiran kahvimainonnasta, sillä lehti on S-ryhmän asiakaslehti. Tutkimuskirjallisuudesta tärkeimpiin teoksiin kuuluvat suomalaisen mainonnan historiaa käsittelevä Visa Heinosen ja Hannu Konttisen teos Nyt uutta Suomessa! Suomalaisen mainonnan historia ja Timo Herrasen kirjoittama SOK:n 100-vuotishistoriikki Yhdessä eteenpäin. SOK 100 vuotta. 1930-luvun lopun ja 1940-luvun kahvimainonnassa on selkeästi näkyvissä yhteys vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin. 1930–1940-lukujen kahvimainonta kantoi mukanaan isänmaallisia arvoja. Esimerkiksi SOK:n vuonna 1937 markkinoille tuoman Katriina-kahvin pakkauksessa komeili Suomi-neitoa muistuttava naishahmo. Pakkauksen naisen voidaan nähdä kuvastavan myös naisen asemaa suomalaisissa perheissä. Tarjotinta kantava nainen muistuttaa suomalaista äitiä, joka kantoi päävastuun kodin askareista 1930- ja 1940-luvun Suomessa. Myös ulkomainen eksotiikka oli näkyvästi esillä 1930-luvun kahvimainoksissa. Tiedonkulun kehittyminen lisäsi suomalaisten tietoisuutta ja kiinnostusta ulkomaita kohtaan. Kahvimainonnassa esiintyneet viittaukset ulkomaiseen eksotiikkaan olivat näkyvissä myös muussa suomalaisessa mainonnassa, joten SOK:n kahvimainonta seurasi tässä mielessä 1930-luvulla yleistä mainonnan kehitystä Suomessa. Sodan aikainen kahvimainonta oli vähäistä ja teemoiltaan arkirealismin värittämää. Naiset hallitsivat mainoskuvia, joissa miehiä ei näkynyt lainkaan. Mainokset välittivät realistista kuvaa sodan aikaisesta arjesta. Perheenjäsenet elivät erossa toisistaan, kun miehet taistelivat isänmaan puolesta sotarintamalla. Sodan päättyessä miehet palasivat kahvimainoksiin. Samaan aikaan kahvimainonnassa yleisesti käytetty kuva-aihe oli myös nuori onnellinen perhe. Sodan ja samalla kahvinsäännöstelyn päätyttyä kuluttajien saatavilla ollut kahvivalikoima laajeni. Elintason nousu alkoi Suomessa 1950-luvulla. Kehitys löi leimansa myös kahvimainontaan. Markkinoille tuotiin uusia kahveja, joille luotiin mainonnan avulla omanlainen imagonsa. Kuluttajien tarpeet yksilöityivät ja kuluttajasegmentointi löysi paikkansa kahvimainonnassa. 1960-luvulla yhteiskunnallisten aiheiden käsittely kahvimainonnassa väheni. Mainonnassa keskityttiin pakkausuudistuksista tiedottamiseen. SOK teki merkittävän uudistuksen vuonna 1966, kun se toi puolen kilon kahvipakkauksen kuluttajien saataville. Kahvimainontaa hallitsi pakkausuudistusten ohessa lisääntynyt tarjousmainonta. Naisen rooli kahvimainonnassa muuttui 1960-luvulla kun mainosten palvelija ja perheenemäntä muuttui kaunottareksi. Samalla miesten näkyvyys kahvimainosten kuvissa lisääntyi. Tasa-arvoajattelun lisääntymisestä Suomessa kertoo esimerkiksi se, että aikaisemmasta poiketen myös miehet valmistivat ja tarjoilivat mainoskuvissa kahvia. Mainoskuvien muuttumisen voidaan ajatella puhuvan ainoastaan suomalaisten arvomaailmassa tapahtuneen muutoksen puolesta. Mainonnassa nainen vapautettiin kodin kahleista. Todellisuudessa muutos naisten ja miesten välisen tasa-arvon lisääntymisessä ei välttämättä ollut yhtä selkeä kuin mitä mainokset antavat ymmärtää. Yhteiskunnalliset viittaukset olivat harvinaisia 1970-luvun kahvimainonnassa. 1980-luvulla kuluttajasegmentointi alkoi näkyä kahvimainoksissa aikaisempaa selkeämmin. Nuorille suunnatuissa kahvimainoksissa esiintyi nuoria henkilöitä, kun taas vanhemmalle väelle suunnatuissa mainoksissa esiintyi varttuneempia ihmisiä. Mainosten linkittyminen yhteiskunnallisiin oloihin oli 1980-luvulla vähäistä. 1990-luvulla SOK:n kahvimainontaan otettiin edellisiä vuosikymmeniä selkeämmin aiheita yhteiskunnallisesta kehityksestä. Suomen liittyminen Euroopan Unioniin innosti mainosalan väkeä hakemaan teemoja mainoksiin kotimaisuudesta. Suomen kartta ja isänmaallisuus olivat näkyvässä roolissa kahvimainonnassa. Myös ulkomaisuuden teemat palasivat kahvimainontaan. Kansainvälisyyden lisääntymisestä kielivät myös Meiran uudet kahvimerkit, jotka nimettiin kansainvälisesti Café-etuliitteen kanssa. Uudelle vuosituhannelle tultaessa Meira siirtyi italialaisen Segafredo Zanettin omistukseen. Kansainvälinen omistus löi leimansa paahtimon kahvitarjontaan ja eurooppalaiset espressot tulivat myös suomalaisten kuluttajien saataville. Meira toi ensimmäisten paahtimoiden joukossa Suomen kahvimarkkinoille oman Reilun kaupan kahvinsa. Mainonnan painottuminen eettisesti tuotettuihin kahveihin heijastelee samanaikaista yhteiskunnallista keskustelua, jossa ympäristöasiat ja kestävä kehitys nousivat aikaisempaa suurempaan rooliin. SOK:n ja Meiran vuosien 1937–2007 kahvimainonnasta voidaan päätellä, että mainonta seuraa ja heijastaa ajalleen ominaisia yhteiskunnallisia oloja. Mainonnan aiheet kumpuavat kullekin ajalle ominaisista arvoista ja kulloinkin käydyistä yhteiskunnallisista keskusteluista. Mainonnan kaksinainen luonne ei nouse korostetusti esille tutkimusajankohdan mainonnassa – kahvimainokset eivät pyri tietoisesti rikkomaan vallitsevia koodistoja, vaan ne heijastelevat yhteiskunnassa vallalla olevia käsityksiä. Toisaalta esimerkiksi mainosten välittämät muutokset sukupuolirooleissa tulevat selkeämmin esille mainonnassa kuin käytännön elämässä. Tässä mielessä kahvimainosten voidaan katsoa tuovan esille muita tiedotuskanavia selkeämmin arvokeskusteluissa esille nousseita aiheita. Tämän tutkimus osoittaa, että mainokset ovat käyttökelpoinen lähde arjen historiaa tutkittaessa. Tutkimus tuo lisänsä vielä varsin vähäiseen mainonnan historian tutkimukseen Suomessa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsittelen yhden ihmisen kautta 1800-luvun lopulla alkanutta suomalaisen yhteiskunnan politisoitumista ja mobilisoitumista raittiusjärjestöihin. Päähenkilönä on opettajatar Aliina Wilhelmiina Salomaa, joka oli yksi Tampereen keskeisimmistä ja näkyvimmistä raittius- ja äänioikeusaktiiveista. Koska hän toimi aktiivisesti mm. Tampereen Raittiusyhdistys Liiton johtokunnassa, hänen kauttaan pääse hyvin käsiksi paikalliseen raittius- ja äänioikeustoimintaan sekä siihen, miten politisoituminen konkreettisesti saattoi tapahtua. Tutkielmani ulottuu vuosiin 1866–1909, eli Aliinan syntymisestä hänen kuolemaansa asti. Tutkielmani keskittyy erityisesti vuosiin 1896–1906, eli vuosiin juuri ennen väkijuomalakkoon johtaneiden tapahtumien alkua jatkuen aina suurlakon jälkeisiin tapahtumiin asti. Tutkimuksen päämääränä on keskittyä politisoitumisprosessiin, joka aiheutti joukkojärjestöjen syntymisen ja niiden kiihtyvän politisoitumisen suurlakkoa kohti tultaessa. Yhteiskunnan ja yksilön välisen vuorovaikutuksen pyrin tuomaan esille yhdistelemällä yksilö- ja kansallisentason historiaa. Tutkimuksellani osoitan kuinka politisoituminen oli sekä henkilökohtaisten että yhteiskunnallisten tekijöiden summa. Yksilö ei ollut vain yhteiskunnan vietävänä, vaan tempautui mukaan ympärillään vallitseviin tapahtumiin. Hän oli aktiivinen toimija. Muutos ei myöskään ollut yhtäkkinen, vaan politisoituminen tapahtui askel kerrallaan ja yllättävän luonnollisella tavalla ilman, että yksilö olisi tietoisesti pyrkinyt politisoimaan itse itseään. Yksilö myös sitoutui sitä voimakkaammin osaksi yhteiskuntaa mitä enemmän hän pyrki sitä muuttamaan. Siten muutoksien vaatiminen sai hänet kiinnittymään yhteiskuntaan yhä tiiviimmin. Lopulta muutosvaatimukset edesauttoivat uudenlaisen yhteiskunnan rakentumista. Pyrin myös kyseenalaistamaan Tampereen Raittiusseuran ja Tampereen Raittiusyhdistys Liiton oletettua radikalismia. Liitto ja Aliina olivat syvästi uskonnollisia, joten radikalismi ei olisi istunut heidän kristillisiin periaatteisiinsa. Helposti vallankumouksellisuuteen yhdistyvän sosialistisen radikalismin sijasta Liiton ja Aliinan kohdalla tulisikin siksi puhua radikaalista uskonnollisuudesta. Kaikki poliittinen toiminta nojautui uskontoon eikä mikään saanut olla ristiriidassa sen kanssa. Samalla uskonto toimi Aliinan ja Liiton toiminnan valtavana voimavarana ja päätösten oikeuttajana. Aliinan historia on murroskauden historiaa. Siksi hänen toiminnassaan on vaikea havaita selkeitä tai muuttumattomia teemoja. Vuosisadan vaihteen voimakas yhteiskunnallinen muutostila oli osa Aliinaa, jonka vuoksi hänestä ei voi kirjoittaa suoraviivaista historiankertomusta. Käyttämällä murrosta selittämään yksilön toimintaa, huomataan, miten hänestä heijastuu esiin parhaillaan rakentuva yhteiskunta. Tarkastelemalla yhteiskuntaa yksilön, tässä yhteydessä Aliinan, kautta päästään käsiksi uuteen sosiaalipoliittiseen aatemaailmaan, jonka myötä myös alemmat luokat alettiin nähdä osaksi yhteiskuntaa. Yhteiskunnan ei enää koettu rajautuvan vain tietyn ryhmän valtaan tai vastuulle. Samalla yhteiskunta alettiin myös nähdä vastuullisena sen jäsenten hyvinvoinnista. Yksilö- ja kansallisentason yhdistelyyn perustuva näkökulmani tuo esille murroskauden ”harmaan alueen” historiaa. Koska vanha sääty-yhteiskunta oli murtumassa ja uusi luokkaan perustuva yhteiskunta muodostumassa, syntyi tilanne, jossa perinteet ja vanhat käytännöt eivät enää säädelleet yksilön toimintaa saamaan tapaan kuin aiemmin. Tämä harmaa alue mahdollisti etenkin muodostuvassa olevan keskiluokan vapaamman poliittisen toiminnan. Koska Aliina oli kansakoulun opettaja ja asemansa ansiosta asettui kansan ja säätyläistön välimaastoon, ei hänellä ollut oman säätynsä tai luokkansa velvoitteita ja moraalikoodistoja rajoittamassa hänen poliittista aktiivisuuttaan. Kuten Liiton ja Aliinan tapauksesta huomataan, yhteiskunnan harmaa alue mahdollisti yksilöiden ja joukkojärjestöjen voimakkaan politisoitumisen ja kansalaisyhteiskunnan järjestymisen. Aineistonani olen käyttänyt erityisesti Aliinasta laadittuja muistokirjoituksia ja hänen omaelämäkertaansa sekä Tampereen Raittiusyhdistys Liiton pöytäkirjoja. Myös hänen kristilliseen raittiusjulkaisu Wäinämöiseen laatimansa lukuisat artikkelit sekä muutamat muut artikkelit ovat olleet merkittävässä asemassa kartoittaessani hänen politisoitumistaan. Lisäksi Tampereen raittiusseuroja ja Suomen raittiusliikettä laajemmin käsittelevä tutkimuskirjallisuus on auttanut etenkin aikakauden tapahtumien selvittämisessä. Lopuksi olen käyttänyt Tampereen ja kansakunnan rakentumisen sekä äänioikeuden historiaa käsitteleviä teoksia täydentämään tutkimustani. Asiasanat: äänioikeus, raittius, raittiusliike, Aliina Salomaa, Tampereen Raittiusyhdistys Liitto, Tampereen Raittiusseura, politisoituminen, yhteiskunta, historia, poliittinen historia

Tutkimukseni kohteena on Aleksandra Gripenbergin, porvarillisen naisasianaisen, työ kansanedustajana. Voidakseni ymmärtää hänen ajatus- ja arvomaailmaansa olen perehtynyt myös hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Aleksandra omaksui nuoruudessaan uskonnollisuuden, raittiusaatteen, fennomania ja naisasian, jotka olivat hänelle tärkeitä koko loppuelämän.. Lähteenä olen käyttänyt Aleksandra Gripenbergiltä jääneitä kirjeitä. Niitä on Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kolmisen tuhatta. Lisäksi olen käyttänyt Tyyne Tuulion 1950-luvulla järjestämää materiaalia Helsingin Kaupungin arkistossa. Arkistossa on Aleksandran kirjeitä, erilaisia kutsukortteja ja testamentti. Lisäksi olen käyttänyt vuosilta 1906 ja 1907 Aleksandran kustantamaa ja toimittamaa lehteä Koti ja Yhteiskuntaa, joka oli Suomen Naisyhdistyksen äänenkannattaja. Eduskuntatyön selvittämiseksi olen käyttänyt myös valtiopäiväasiakirjoja ensimmäisestä ja toisesta eduskunnasta vuosilta 1907-1908. Metodinani olen tutkimuksessa käyttänyt uusien kysymysten esittämistä kirjeille. Kirjeistä nousi esille uudenlainen näkökulma Aleksandran työhön eduskunnassa. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että Aleksandran työ eduskunnassa oli jatkumo hänen työlleen naisasian hyväksi jo ennen eduskuntauudistusta. Hän jatkoi konservatiivista linjaa myös eduskunnassa. Linja johti hänet ristiriitoihin sekä muiden puolueiden naisedustajien kanssa että oman puolueen eduskuntaryhmän miesten kanssa. Sosialistien naisedustajien ja Aleksandran väliset ristiriidat tulivat esille erityisesti eduskunnassa naisten asemaa koskevia anomuksia käsiteltäessä. Keskusteltaessa turvakodeista väittely yltyi niin kiivaaksi, että varapuhemies Palmén nuhteli naisia eduskunnan ajan tuhlaamisesta. Sosiaaliset suhteet Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmän sisällä olivat myös kireät. Aleksandra syytti puolueen miehiä naisasian väheksymisestä. Aleksandra pettyi eduskuntatyön raskauteen, riitoihin edustajien välillä ja lainsäädäntötyön hitauteen. Nämä seikat saivat hänet heikkoon terveyteensä vedoten luopumaan edustaja ehdokkuudesta vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä. Asiasanat: Aleksandra Gripenberg, ensimmäinen eduskunta, suomalainen puolue, naisasialiike, naisasia

Pro gradu ­tutkielma käsittelee vuoden 1929 lopulla alkanutta kommunisminvastaista liikehdintää, Lapuan liikettä, paikallishistorian kautta. Tutkimuskohteena on Hämeenlinnan seutu Etelä-Hämeessä, jossa Lapuan liike sai voimakasta kannatusta. Hämeenlinnan seutuun kuuluivat Hämeenlinna, Vanaja ja Hämeenlinnan maalaiskunta. Tutkielmassa käydään läpi Hämeenlinnan seudun Lapuan liikkeen tapahtumat joulukuulta 1929 Mäntsälän kapinaan maaliskuussa 1932. Lisäksi tarkastellaan myöhemmin vaikuttaneen Lapuan liikkeen henkisen perillisen Isänmaallisen kansanliikkeen kannatusta ja yhteyttä Lapuan liikkeeseen. Työn tutkimuskysymyksenä on, mitä seudulla oikein tapahtui Lapuan liikkeen aikana. Yhtä lailla tarkastellaan ketkä olivat toiminnan taustalla sekä millaisissa ryhmissä ja verkostoissa Lapuan liike sai kannatusta. Lisäksi työssä pohditaan, miksi oikeistoradikalismi sai kannatusta alueella. Tapahtumahistoriasta ja Lapuan liikkeen toimintaan osaa ottaneiden selvittäminen on vaatinut paikallislehdistön systemaattista läpikäyntiä. Lisäksi on hyödynnetty arkistolähteitä koskien tutkimusajankohdan omavaltaisuuksia, lapualaisjärjestöjä ja paikallisten kokoomusvaikuttajien suhdetta kansanliikkeeseen. Lapuan liikkeeseen osaa ottaneiden taustaa on tarkasteltu ammatilliseen luokitukseen perustuvan sosiaalisten kerrostumien kautta. Lisäksi lapualaisten ikärakenteesta ja sitä kautta hahmottuvasta tavasta havainnoida maailmaa on otettu selvää. Suuresta määrästä lapualaisia on eroteltu ydin, joka ohjaili kansanliikkeen toimintaa. Tutkielmassa tullaan tulokseen, että Hämeenlinnan seudulla tapahtui paljon Lapuan liikkeen hyväksi tehtyjä mielenilmaisuja ja tekoja tutkimusajankohtana. Se on erikoista, sillä alueella kommunistien kannatus oli vähäistä. Seudun Lapuan liike kohdistikin toimintansa hyvin nopeasti paikalliseen sosialidemokraattiseen lehdistöön ja sosialidemokraattisen työväestön omistamia kiinteistöjä kohtaan. Lapualaisjärjestö Suomen Lukosta kehittyi alueella porvarillisten puolueiden vaaliliittojen menestyksen tae. Se hoiti vaalityön puolueiden puolesta. Seudun Lapuan liikkeen taustalla olivat paikalliset kokoomusvaikuttajat ja kokoomuslainen sanomalehti Hämeen Sanomat. Lehdestä tuli lapualaisaikana erittäin radikaali ja se karkotti kannanotoillaan monet kokoomuslaisetkin kansanliikkeestä. Kaikki kokoomusvaikuttajat eivät kuitenkaan koskaan ottaneet osaa Lapuan liikkeeseen. IKL:n ilmaantuessa poliittiselle kartalle, kokoomus menetti seudulla noin puolet kannatuksestaan. Selvin yhteinen nimittäjä lapualaisille oli suojeluskuntalaisuus. Paikallissuojeluskuntien päällystöön kuuluneet osoittivat tukensa Lapuan liikkeelle lähes poikkeuksetta. Seudun lapualaiset kuuluivat sosiaalisilta kerrostumiltaan useimmiten vanhaan sivistyneistöön ja nousevaan keskiluokkaan. Työväestön osuus kansanliikkeessä oli marginaalinen. Myös seudun vauras talonpoikaisto asettui tukemaan liikkeen päämääriä. Liikkeen voima kumpusi seudun voimakkaasta vasemmiston ja oikeiston kannatuksesta sekä tärkeäksi yhteiskunnallisten kompromissien mahdollistaneeksi osoitetun keskustasuuntauksen heikosta asemasta. Lisäksi sisällissodan runtelemalla seudulla säilyi jako ’punaisten’ ja ’valkoisten’ välillä pitkään ja se voimistui Lapuan liikkeen retoriikassa tutkimusajankohtana. Kyseessä haluttiin nähdä olevan uusi taistelu kommunismia ja vasemmistolaisuutta vastaan, jotta isänmaa pelastuisi. Asiasanat: Lapuan liike, lapuanliike, Isänmaallinen kansanliike, IKL, poliittinen historia, sosiaalihistoria, oikeistoradikalismi, 1930-luku, Hämeenlinna, Vanaja, Hämeenlinnan maalaiskunta, Hämeen lääni, Etelä-Häme

Tutkielmassa tarkastellaan säätyläistyttöjen koulutusta Suomessa 1700-luvun lopulta 1870-luvulle. Pääkysymyksenä on selvittää, mikä oli Helsingin, Turun ja Haminan tyttökoulujen oppilaiden sosiaalinen tausta. Tutkielmassa on jouduttu selvittämään myös koulujärjestelmän muutoksia ja koululainsäädäntöä. Tyttöjen koulutukseen liittyy merkittävällä tavalla myös Vanhan Suomen koulut, koska Vanhan Suomen alueella oli pitempi perinne tyttöjen koulutuksessa, mikä johtui Katariina Suuren aikana perustetuista tyttökouluista. Näin tutkielmani on alueellisesti rajattu Vanhan Suomen, Helsingin, Turun ja Haminan kaupunkeihin. Tutkielman aikarajauksena ovat vuodet 1790­-1870, sillä ne muodostavat yhtenäisen ajanjakson aikakauden naissivistyksessä. Ajanjaksoa on luonnehdittu tyttökoulujen aikakaudeksi. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle 1700-luvun lopusta, mutta tutkimukseni sijoittuu käytännössä autonomiana kaudelle, jonka alkuvaiheessa aloitettiin laaja koulujärjestelmän uudistaminen. Suomessa koulu- uudistuksen suunnittelu alkoi vuonna 1814, mutta työ eteni hitaasti. Ideat kypsyivät hitaasti, eikä käytännön uudistustyö sujunut ripeästi. Kolmekymmentä vuotta kului ja vasta sitten Keisari antoi armollisen asetuksen alkeisoppilaitoksista Suomessa 21.6.1841. Se määräsi suomeen perustettavaksi ala- ja yläalkeisoppilaitoksia, lukioita ja tyttökouluja. Uusi lukio- ja koulujärjestys hyväksyttiin 6.11.1843. Vanhan Suomen koulut asetettiin sen alaisuuteen. Naisten koulutuksen kannalta merkittävää oli tyttökoulujen tulo osaksi virallista koulujärjestelmää. Vuosi 1844 oli eräänlainen tähtihetki naisten koulutuksen historiassa, sillä silloin avattiin kaksi uutta tyttökoulua. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu perustettiin silloin, samoin Turun ruotsalainen tyttökoulu. Perinteinen salonkikasvatus oli jo vanhentunutta ja sitä syytettiin epäonnistumisista tyttöjen kasvatuksessa. Vuoden 1843 koulu-uudistuksessa viralliset tyttökoulut oli asetettu sivistyneimpien eli herrasperheiden tyttäriä varten. Vertailtaessa virallisten tyttökoulujen oppilasmääriä lukuvuonna 1844-­1845 on Turun ruotsinkielinen tyttökoulu ollut oppilasmäärältään suurin kaikista viidestä tyttökoulusta. Siellä oli ensimmäisenä vuonna 81 oppilasta. Seuraavaksi eniten oppilaita oli Viipurin ylemmässä tyttökoulussa. Oppilasmäärä oli 55 lukuvuonna 1844­-1845. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli kolmanneksi suurin, sillä siellä oli 33 oppilasta. Viipurin alemmassa tyttökoulussa oli 31 oppilasta ja se oli neljänneksi suurin. Pienin oli Haminan tyttökoulu, jossa oppilaita oli Ketosen mukaan 30. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu, Viipurin alempi tyttökoulu sekä Haminan tyttökoulu olivat kaikki aluksi oppilasmäärältään suurin piirtein samankaltaisia. Yhteensä tyttökouluissa opiskeli lukuvuonna 230 oppilasta. Tutkitut tyttökoulut Helsingissä, Turussa ja Haminassa olivat ennen kaikkea porvarisperheiden tyttärien kouluja. Kouluissa oli myös aatelisperheiden tyttäriä sekä papiston tyttäriä, mutta huomattavasti vähemmän kuin porvarissäädyn tyttäriä. Aatelissääty tarjosi tyttärilleen yksityisopetusta. Tyttäriä ohjasivat kotiopettajat ja he saattoivat opiskella pensionaattikouluissa ulkomailla. Myös muutamia talonpoikastyttäriä pääsi tutkittuihin kouluihin, vaikka he olivat enemmänkin poikkeustapauksia.

Valtiojohtoiset keskuslaitokset olivat osa yhteiskunnan uudelleenjärjestäytymistä 1800-luvun lopun Suomessa. Laitosten rakentaminen oli sivistyskysymys ja osa yhteiskunnan modernisointia, jolle etsittiin mallia Keski-Euroopasta. Modernissa laitoksessa toteutettu hoito perustui moderniin psykiatriaan ja vanhat huollon muodot miellettiin takapajuisiksi ja julmiksi. Kyläyhteisön sijaan hourusta huolehtiminen ajateltiin valtion velvollisuudeksi, sillä vain valtion johdolla mielisairaanhoito ajateltiin saavan aikansa vaatimuksia vastaavaksi. Tässä tutkielmassa käsitellään mielisairaalaorganisaation muotoutumista rakennustutkimuksen näkökulmasta. Tutkimukseni varsinainen kohde on Pitkäniemen valtiollinen keskuslaitos, jota alettiin suunnitella 1800-luvun lopulla. Työssä perehdyn Pitkäniemen suunnitteluun, toteutukseen ja laitoksen toiminnan ensimmäisiin vuosikymmeniin. Rakennettua tilaa koskevan analyysin välityksellä olen tulkinnut myös sitä kulttuuria, jossa moderni keskuslaitos rakennettiin ja aloitti toimintansa. Rakentaminen on kulttuurista toimintaa, jossa ihminen rajaa tilaa toiminnoilleen. Rakennetun tilan kulttuurisen ja sosiaalisen luonteen välityksellä voi tulkita yhteiskunnassa vallitsevia normeja, ajattelutapoja ja merkitysjärjestelmiä. Rakennustutkimus mahdollistaa sosiaalisen todellisuuden tutkimuksen arkkitehtuurin konkretisoivasta näkökulmasta. Mielisairaala-arkkitehtuuri heijastaa paitsi hoitoideologiaan liittyviä oletuksia myös koko yhteiskuntaan liittyviä perustavanlaatuisia jakoja. Työssäni tarkkailen keskuslaitosta ensinnäkin suhteessa kaupunkiin ja muuhun ympäristöönsä, toiseksi pohdin laitokseen kuuluvien rakennusten keskinäisiä suhteita ja lopulta analysoin sisätilan antamaa kehystä laitoksen elämälle. Tarkkailen mielisairaalaa sosiaalisten suhteiden ja vallan verkostona. Analyysini on saanut vaikutteita foucault’laisesta tutkimustraditiosta, jossa modernisoitumista lähestytään vallankäytön mekanismeina ja yksilöiden identiteettien rakentamisena. Keskeinen tutkimustani avaava lähdeaineisto on arkkitehtipiirustukset, joiden avulla selvitin, miten sairaalan sosiaalinen toiminta jaettiin tiloihin. Tarkoitukseni on kuitenkin välttää arkkitehtuurin determinismiä ja pikemminkin tulkita tilan jakoon liittyviä oletuksia. Laitos oli yhteiskunnallisesti uutta arkkitehtuuria, joka etsi vuosisadan vaihteessa muotoaan. Valtiojohtoisena mielisairaiden hoitoon keskittyvänä laitoksena rakennuskompleksi edusti yhteiskunnan uudelleenjakautumista. Pitkäniemi toteutettiin paviljonkiarkkitehtuurin mukaan, jossa laitos jaettiin pohjakaavoiltaan poikkeaviin potilaspaviljonkeihin, jotka muodostivat laitoksen osastot. Paviljonkijärjestelmä perustui ajatukseen pakkokeinoista vapaasta hoidosta ja suhtautumisesta hoidokkeihin yksilöinä. Keskuslaitoksen arkkitehtuurin kautta välittyi moniulotteinen kuva yhteiskunnan modernisoitumisen perusteista. Pitkäniemen suunnittelua ohjasivat psykiatriset ajatusmuodot ja valtiollinen väestöpolitiikka. Laitoksen rakentamisen keskiössä oli mielisairaan uudistuva määrittely näistä kahdesta näkökulmasta. Modernin laitoksen tunnuspiirre oli epämääräisen vaivaisten massan luokittelu ryhmiin. Keskuslaitokset erillisenä tilana kaupungin ja muun asutuksen ulkopuolella oli osoitus väestön jakamisesta selvemmin tuottavaan ja tuottamattomaan osaan. Hourut omana ryhmänään erotettiin muiden vaivaisten joukosta erilliseen laitokseen, jossa heidät jaettiin ensisijassa sukupuolen, sitten säädyn ja lopulta sairauden oireiden perusteella. Pitkäniemen paviljonkijako, jolla eroteltiin erilaiset potilasainekset taudinkuvansa mukaan, edusti psykiatrian tieteellistä luokittelua. Laitos toteutti psykiatrian diagnostista jakoa, jonka muuttuessa laitoksen tilassa tehtiin hoitoa ajanmukaistaessa radikaalejakin muutoksia. Tilassa toteutetut muutokset heijastivat muutoksia siinä, miten psykiatrinen sairaus ja psykiatrisesti sairaat ryhmänä käsitettiin. Pitkäniemen suunnittelua ohjasi ajatus sairastuneiden parantamisesta tervehdyttävässä parantolamaisessa ympäristössä jälleen työkykyisiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi. Lääketieteelliseksi miellettyyn suunnitteluun vaikuttivat olennaisesti myös johtavan luokan ihanteet oikeanlaisesta tavasta elää. Laitoksen silmiinpistävin jako oli potilaiden sukupuolinen erottelu jakamalla niemi kahteen puoleen. Pakkokeinoista vapaa ja yksilölliset ominaisuudet huomioiva hoitotapa tähtäsi vaikuttamiseen hoidokkiin yksilönä. Potilaat erottava arkkitehtuuri mahdollisti yksilöiden valvomisen ja ohjaamisen. Siistissä ympäristössä, oikeanlaisen ohjaamisen ja ojentamisen avulla sairastuneen ajateltiin elpyvän henkisesti ja ruumiillisesti. Laitoksessa potilasta ajateltiin voivan ohjata oikeaan suuntaan, jolloin mielisairauteen johtaneet syyt, kuten onania, juopottelu tai kuljeskeleva elämäntyyli, saatiin kitkettyä yksilön elämäntavasta. Laitoshoidon volyymi kasvoi koko 1900-luvun alun ja vakiintui viimeistään 1920-luvun kuluessa. Mielisairaalasta osana modernien laitosten kompleksia muodostui vähitellen yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista instrumenteista, jonka tehtävä muotoutui yhä uudelleen mielisairauden käsittämisen muuttuessa. Asiasanat: 1900-luku, psykiatriset sairaalat, psykiatrisesti sairaat, arkkitehtuuri, toiseus, laitoshoito, tila

Mielenterveyden määrittelyyn vaikuttavat monet tekijät, kuten aikakausi, kulttuuri, yhteiskunnan normit ja lainsäädäntö, sekä ihmisten omat tarpeet. Mielenterveyden käsite on ollut pohdinnan aihe vuosikymmenten ajan ja sen sisältö on aiheuttanut kiistanalaistakin keskustelua. Käsitteen sisältö on vaihdellut sen mukaan, milloin ja kuka on toiminut määrittelijänä. Ongelmana mielenterveyden osa-alueella voidaan nähdä myös se, että käsitteen vammaisuus alle mahtui 1920-ja 1930-luvuilla suurin osa sairauksista, jotka yhteisö koki poikkeavaksi ja täten valvonnan alaiseksi. Vammaiseksi luokiteltiin paitsi fyysisesti vaillinaiset myös kaikki mieleltään poikkeavat. Pro gradu tutkimuksessa paneudun mielen sairauksien kuvaukseen 1920- ja 1930 ­luvun Suomessa Terveydenhoitolehden kirjoitusten kautta. Tavoitteeni on selvittää mitä ja miten lääkärit mielisairaista ja sairauksista kertovat 1920- ja 1930-luvuilla? Miten he käsittelevät henkisiä sairauksia ja millaisen kuvan he niistä kirjoituksissaan antavat? Olennaista on pohtia lääkäreiden motiiveja. Miksi he kirjoittavat mielisairauksista niin kuin kirjoittavat. Lääkäreiden kirjoituksia mielen sairauksista selvitin Terveydenhoitolehdestä. Mitkä tekijät kirjoitusten sisältöihin vaikuttivat ja miten tämä on nähtävissä Terveydenhoitolehdessä tuona aikana? Selvitin miten eri henkiset sairaudet eroteltiin toistaan? Oliko havaittavissa eroja henkisten sairauksien eri muotoihin ja mitä tautiluokittelun ja diagnosoinnin kehittämisen taustalla on nähtävissä? Tarkastelen myös kirjoitusten kohderyhmää ja Terveydenhoitolehden valistuksellisen pyrkimyksen huomioiminen on tässä tutkimukseni olennainen osa. Tutkimus sijoittuu historiantutkimuksen kenttään sosiaali- ja aatehistorian alueille. Aihe käsittelee sosiaalihistoriaa kun taas tutkimusteema painottuu merkitysten ja käsittämisen tarkasteluun. Hyödynnän sekä mentaliteetti- että mikrohistoriallista näkökulmaa. Tarkastelen mielenterveyden ongelmia historiallisesti ja sosiaalisesti määräytyvänä ja yhteiskunnallisesti sidonnaisena, tutkimuksessa ei ole tarkoitus paneutua sairauteen ja sen hoitoon sinänsä vaan erilaisuuteen kytkeytyvänä yhteiskunnallisena ongelmana. Tutkimalla sitä, miten marginaaliryhmiin on suhtauduttu ja miten heitä on pyritty hallitsemaan on mahdollista saada tietoa myös normaalista ja heidän näkemyksistään koko ihmisyydestä ja siihen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Tutkimus on menetelmiltään pääasiassa historiallis-kvalitatiivista ja perustuu mielenterveysongelmista ja mielisairauksista kirjoitettujen lehti-artikkeleiden analyysiin. Päälähteenäni käytän Terveydenhoitolehteä. Eri puolella Suomea toimineet lääkärit kaipasivat yhteydenpitokanavaa ja tietoja lääketieteen edistysaskeleista. Terveydenhoitolehteä tilattiin 1800-luvun lopulta lähtien valistavana ja yleishyödyllisenä lukemisena. Pääasiallisesti kirjoitukset olivat lääkärien julkaisemia tutkimuksia ja ajatuksia mielenterveydestä ja sairauksista. Lisäksi olen käyttänyt aikalaisteoksia, erilaisia lääkäreille ja sairaanhoitajille tarkoitettuja oppikirjoja. Tutkimuskirjallisuutta olen pyrkinyt hyödyntämään mahdollisimman monipuolisesti, painottaen osaa teoksista toisia enemmän, Minna Harjulan tutkimukset ovat olleet olennainen osa tutkimukseni pohjaa. Suomen virallista tilastoa sekä asetuskokoelmaa ja komiteamietintöjä käytin saadakseni virallista ja tilastollista tietoa mielisairaiden määrästä ja toimista, joita asia yhteiskunnalta edellytti. Mielen ongelmat olivat tiedostettuja vaikka eivät kuuluneetkaan lääketieteen parhaimmin tuntemiin osa-alueisiin. Tämä tulee Terveydenhoitolehdessä esiin useissa mielipiteissä mielisairauksien diagnosoinnin suhteen. Mielensairauksien ajateltiin johtuvan perinnöllisyydestä, ympäristön vaikutusta kuitenkaan unohtamatta. Useat mielenterveydellisistä ongelmista kärsineet jäivät vaille asianmukaista hoitoa, lähinnä tieteellisen tutkimuksen puutteesta sekä lääkäreiden vähäisestä määrästä verrattuna apua tarvitseviin. Lääkärit käsittelivät henkisiä sairauksia Terveydenhoitolehdessä avoimesti tuoden esiin taudin oireita ja syitä, hoidosta kirjoitettiin vähemmän. Lukija sai kirjoitusten perusteella kuvan mielisairauksista vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Sairaus nähtiin yhteiskunnalliseksi ja siihen oli puututtava paitsi yksilön myös yhteisön terveyden parantamiseksi. Lääkäreiden tapaan kirjoittaa mielenterveysongelmista vaikutti paitsi heidän koulutuksensa ja kiinnostuneisuutensa psykiatriaan myös yhteiskunnallisesti ajankohtaiset kysymykset. Sairaisiin suhtautumiseen vaikutti ajatus yksilön edusta ja tuottavuudesta yhteisölle. Yhteiskunnallisesti katsottuna sairaat, varsinkin ne, joiden toipumisennuste oli huono, ainoastaan kuluttivat yhteiskunnan voimavaroja. Terveydenhoitolehden kirjoitusten perusteella ei näyttäisi olleen yhtenäistä linjaa sen suhteen, mitä termejä mielen ongelmista käytettiin. Sairauksien erotteluperiaatteena näyttäisi olleen syyt, joiden vaikutuksesta tauti puhkesi sekä oireet jos kysymyksessä oli saman tyyppinen taustavaikutin. Mielisairauksista ja mielisairaista sekä heidän hoidostaan kirjoittaessaan lääkärit pyrkivät tuomaan kansalle oikeaa kuvaa siitä, millaista mielisairaaloissa oli. Suhtautumisessa eri mielenterveydellisiin sairauksiin ja ongelmiin on Terveydenhoitolehdessä nähtävissä selvä ero. Näin jaoteltiin potilaat niihin jotka kykenivät elämään yhteiskunnassa aiheuttamatta häiriötä, ja niihin joiden paikka oli laitoksessa. Yleistyksiä siitä, kuinka hyväksyttyjä tai totuudenmukaisia aineistosta nousseet käsitykset kansan keskuudessa olivat ei ole mahdollista tehdä, sillä näkyvissä on vain tietyn ammattiryhmän ajatukset.Terveydenhoitolehden pyrkimyksenä oli kuitenkin ”oikeanlaisen” kuvan antaminen tavalliselle kansalle. Suurin osa kirjoituksista on kirjoitettu hengeltään kannustaviksi, mutta on havaittavissa myös turhautumista terveydellisten olojen tilaan ja valistuksen tuloksettomuuteen. Pyrkimys valistuksellisuuteen ja huoli kansanterveydestä oli siis ajalle tyypillistä ja varsin aitoa.

Tämän tutkielman tehtävänä on muodostaa kuva käsityöläistalouksiin kuuluneiden naisten elämänkaaresta. Minkälainen oli se elämänpiiri, johon nainen syntyi ja jossa hän vietti elämänsä? Minkälaiset puitteet perhe, suku ja ympäröivä yhteiskunta loivat hänen elämälleen ja minkälaisiin ratkaisuihin hän nämä lähtökohdat huomioon ottaen päätyi? Nainen oli 1800-luvun alkupuolella vielä edusmiehisyyden alainen. Tästä hän kuitenkin vapautui jäätyään leskeksi ja hänellä oli mahdollisuus tehdä omat ratkaisunsa. Käsityöläismestareiden lesket olivat siinä mielessä vielä erityisasemassa, että heillä oli oikeus jatkaa miehensä verstasta tietyin edellytyksin ja tällä tavoin ansaita elantonsa miehen kuoleman jälkeen. Naisten koko elinkaaren tutkimisen lisäksi haluan tarkemmin paneutua juuri niihin ratkaisuihin, joita naiset tässä tilanteessa tekivät. Miten heidän senhetkinen elämäntilanteensa vaikutti niihin ja missä määrin he ottivat vastaan verstaanhoidon haasteen? Leskeksi jääminen avioliitossaan käsityöläismestarin kanssa on ollut kriteerinä tutkimuksen kohteeksi otettujen naisten valinnassa. Mestarit on valittu neljästä vaasalaisesta käsityöläisten ammattiryhmästä sillä perusteella, että he ovat kuolleet vuosien 1810 – 1850 välillä. Tutkimusaineistoksi olen koonnut neljän vaasalaisen ammattikunnan mestarit ja heidän vaimonsa. Tärkeää on nimenomaan ammattikunnan sisällä toimiminen, koska näin on ollut mahdollista käyttää yhtenä lähteenä ammattikuntien arkistoja. Valinta kohdistui siten ei-pääoma-alalla räätäleihin ja suutareihin sekä pääoma-alalla kultaseppiin ja karvareihin. Aineistoon valikoitui yllä olevien kriteerien perusteella yhteensä 36 naista. Tutkimuksessa on käytetty kollektiivisen biografian menetelmää, jossa perustana ovat valitun yhteisön jäsenten elämää koskevat kiinnekohdat kuten syntymät, avioliiton solmimiset, kuolemat ja perhekokoja koskevat tiedot. Tämän tutkielman ote on jo aineiston suppeudenkin huomioon ottaen kvalitatiivinen ja elämäntapahtumien kiinnekohdat ovat löydettävissä seurakuntien aineistoista. Sitä aineistoa täydentävät ammattikuntien arkistot ja muut viralliset aikalaislähteet. Ne ovat sitä asiakirja-aineistoa, jonka avulla tutkimuksen kohteena olevien naisten toimintaa on voitu hahmottaa. Lähdeaineistoa on pyritty lukemaan uudesta näkökulmasta ja mahdollisimman tarkasti, jotta myös nainen on saatu aineistosta näkyviin. Avioliitot solmittiin edelleen oman säädyn piirissä, ja tästä käytännöstä poikettiin vain muutamassa tapauksessa. Lapsia syntyi keskimäärin 5 perheeseen, mutta imeväis- ja lapsikuolleisuus oli korkea. Perhe, jossa oli neljä alle 16-vuotiasta lasta, oli harvinainen. Mestaritalouksissa naisten tuli pitää huolta keskimäärin kuuden hengen talouksista. Niissä oli kuitenkin yleensä enemmän aikuisia kuin lapsia, mikä myös määritti naisten työtaakan suuruutta. Suuretkaan, yli kymmenen hengen taloudet eivät olleet käsityöläispiireissä aivan harvinaisia. Talouksien hoidossa naisten apuna oli piikoja, jotka kuitenkin ilmestyivät talouksiin suhteellisen myöhäisessä vaiheessa. Avioliiton alkupuolella naiset hoitivat usein taloutta yksin ilman ulkopuolista apua. Leskeksi jouduttuaan naisilla oli mahdollisuus jatkaa verstasta miehensä jälkeen tai mennä uuteen avioliittoon. Puolet leskistä käytti toimeentulonsa keinona ainakin jonkin aikaa verstaan tuottoa. He joko hoitivat itse verstasta tai vuokrasivat porvarisoikeutensa jollekin kisällille. Lähes kaikissa niissä tapauksissa, joissa verstaassa oli mestarin lisäksi muita työntekijöitä, leski jatkoi verstaanpitoa. Jos perheessä oli useampia pieniä lapsia, verstasta käytettiin toimeentulon lähteenä, vaikka siinä ei mestarin aikana olisi ollutkaan muita työntekijöitä. Leskien ratkaisuja määrittivät niin mestari ja hänen toimintansa kuin perheen koko ja lasten asemakin. Lesket saattoivat jatkaa verstasta miehensä jälkeen, mutta heillä oli myös oikeus päättää uudesta naimakaupasta. Vaikka naiset pysyivätkin enimmäkseen leskinä, viisi heistä päätti mennä uudelleen naimisiin. Neljä avioliitoista oli konservointiavioliittoja, sillä niissä leski nai oman alansa mestariksi nousevan kisällin. Tällaiset avioliitot olivat jo väistymässä, mutta Vaasassa käytäntö oli vielä vallalla ja kisällit pääsivät mestarinlesken naimalla nousemaan mestareiksi verstaisiin. Suunnilleen puolet tutkituista leskistä joutui viimeistään elämän ehtoossa kaupungin köyhäinavun piiriin. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään tavatonta tämän ajan yhteiskunnassa, sillä myös monet mestarit tarvitsivat köyhäinapua lopetettuaan verstaansa toiminnan. Tämä tutkimus on nostanut esiin naisen merkityksen mestaritalouksissa. Ei voida ajatella, että verstas, jossa on monta työntekijää, olisi voinut toimia ilman pätevää taloudenhoitoa. Nainen on ollut omalla panoksellaan rakentamassa perheen vaurautta silloin, kun mestari on ollut ammatissaan taitava. Naiselta on vaadittu suunnittelua, järjestelykykyä ja osaamista, jotta myös talven aikana kaikkien tarpeet on saatu mahdollisimman hyvin tyydytettyä. Miesten työtä on arvostettu, koska se on ollut näkyvää ja helposti mitattavissa. Naiset ovat usein tehneet työtä, joka on oikeastaan jäänyt sitä näkymättömämmäksi mitä paremmin se on tehty. Sen tähden onkin tärkeää, että naisten näkökulmasta lähdeaineistoja lukemalla nainen myös löydetään ja hän pääsee esiin yhtenä toimijana oman aikansa yhteisössä. Asiasanat: Vaasa käsityöläismestarien vaimot käsityöläismestarien lesket naimaikä lapsiluku mestaritalouksien koko nainen verstaan hoitajana konservoituva leski

Johan Carl Ludvig Engel (1778-­1840) syntyi ja kouluttautui arkkitehdiksi Berliinissä, Preussissa, josta hän vuonna 1808 työpulan vuoksi hakeutui töihin ulkomaille. Ensin hän toimi neljä vuotta Tallinnan kaupungin arkkitehtinä ja vuonna 1816 hänet kutsuttiin Suomeen Helsinkiin pääkaupungin uudelleenrakennustoimikunnan pääarkkitehdiksi. Vuodesta 1824 kuolemaansa vuoteen 1840 asti Engel palveli Suomen intendenttikonttorin (entinen Rakennushallitus, nykyään Senaatti-kiinteistöt) johtajana, intendenttinä. Tässä pro gradu -tutkielmassa keskityttiin arkkitehti Engelin yksityiseen puoleen. Hänet tunnetaan merkittävänä alansa vaikuttajana Suomen 1800-luvun rakennustaiteessa. Täten oli mielenkiintoista tietää, että millainen persoona Johan Carl Ludvig Engel oli ja mitä hänen ajanvietteisiinsä kuului. Kysymyksiin etsittiin vastauksia tarkastelemalla hänen perhetaustojaan, omaa perhettään, suhtautumista itseensä, muihin ja maailmaan sekä tutkimalla Engelin kotioloja Helsingissä, hänen ajanvietteitään ja ihmissuhteitaan. Engelin esimerkin kautta oli tarkoitus tarkastella yksilön ja yhteisön suhdetta. Erityisesti kiinnostavaa oli se, miten paljon yhteisö ohjasi yksittäisen ihmisen elämää. Koska arkkitehti oli syntynyt Suomen rajojen ulkopuolella, hänen voi nähdä eläneen täällä vierasmaalaisena, vaikka häntä nykyään saatetaan nimittää yhdeksi ”maamme suurmiehistä”. Tässä tutkielmassa oli tarkoitus valottaa tätä asetelmaa ja pohtia, miten Engel itse koki olemisensa synnyinmaansa rajojen ulkopuolella, toisen maan palveluksessa. C.L. Engelin arkkitehdin töiden jäädessä tässä tutkielmassa kysymyksen asettelun ulkopuolelle on työ luonteeltaan osaelämäkertatutkimus. Koska kyseessä on henkilöhistoriallinen tutkimus, käsittää tutkimuksen aikarajaus koko Engelin elinajan vuosien 1778 -­ 1840 välillä. Erityispaino on kuitenkin niissä vuosissa, joina Engel asui synnyinmaansa ulkopuolella eli 1808 - 1840. Tutkimuksen primäärilähteen muodostavat Engelin ystäväkirjeet vuosilta 1813-­1840. Tutkielman aihe kuuluu jo sinällään mikrohistoriaan, jossa paljon käytettyjä lähteitä pyritään lukemaan uudella tavalla. Erilaisen näkökulman lisäksi päälähteinä olevia kirjeitä pyritään hyödyntämään lähiluvun kautta. Kirjeiden lukutavassa se tarkoittaa, että huomioidaan pienetkin yksityiskohdat, yksittäiset sanat, niiden ilmaisutavat ja merkitykset tekstiyhteydessään. Henkilöhistoria ja elämäkertatutkimus vaativat omanlaistaan lähestymistapaa. Tärkeää on, että ennen tutkielman aloittamista tiedostetaan tämän erityislaatuisen tutkimusaiheen ongelmakohdat. Analyysi ja tulkinta onnistuvat vasta tämän jälkeen. Tutkittavaa tulee tarkastella hänen aikansa yhteiskunnan, maailman ja elämäntilanteen eli kontekstien kautta. Pyrkimys totuudenmukaiseen ihmiskuvaan tulee mielestäni olla aina historiantutkimuksen tavoite. Täten jokaisesta historiallisesta henkilöstä tulee nähdä sekä hyvät että huonot puolet, sillä molemmat ovat kiinteä osa ihmisyyttä. Tässä tutkielmassa käytettiin hermeneutiikan eri näkökantoja yleisesti apukeinoina pyrittäessä saamaan tutkittavasta henkilöstä mahdollisimman hänen näköisensä ja ajatuksillensa uskollinen lopputulos. Berliiniläissyntyinen arkkitehti osoittautui monisäikeiseksi persoonaksi. Engel näyttäytyi tavallisena, inhimillisenä yksilönä, hyvine ja huonoine puolineen, iloineen ja suruineen. Vaikka yleiskuva hänestä on myönteinen ­ hän oli huumorintajuinen ja nöyrä mies ­ löytyi hänestä myös normaaleja heikkouksia, kuten huonotuulisuutta. Näiden piirteiden havainnoinnissa oli hermeneuttisesta ymmärtämisen tavasta apua. Varsinainen henkilöhistoriallinen tutkimus oli haasteellista. Havaitsin yhä uudestaan historiantutkimuksessa vallitsevan yleisen totuuden; lähdeaineistot eivät tarjonneet tyhjentäviä vastauksia, eivätkä tutkimustulokset olleet yksiselitteisiä ja ehdottomia. Käsite yksityinen muodostui kussakin tarkastelunäkökulmassa merkitykseltään muuttuvaksi, kontekstiin sidotuksi. Sääty-yhteiskunnassa yksilö ei ollut koskaan täysin vapaa toimimaan vain oman tahtonsa mukaisesti. Julkinen eli toisten katseet, viranomaisten määräykset sekä yleiset käytös- ja tapanormit sitoivat yksilön tiukasti yhteisöönsä. Hänet myös määriteltiin näiden kriteereiden kautta, minkä johdosta kunkin oli toteutettava omassa elämässään noita ympäristön asettamia vaateita. Tarkastelu osoitti, että nykyistä yksityisyyttä vastasivat vain salaiset tai muutoin henkilön omana tietona pysyneet asiat, kuten ajatukset. Samoin kuin yksityisyys myös vapaa-aika, josta tässä tutkielmassa on käytetty nimitystä joutoaika, ei ollut 1800-luvulla selkeä käsite. Näiden vapaiden hetkien tekemisistä katsottiin kuvaavimmaksi käsite ajanviete. Joutoaika ei välttämättä ollut vastakohta työlle, eikä ajanvietteinä voinut tehdä ainoastaan omavalintaisia asioita. Yhteiskunnan normit ohjasivat sitä, mitä kunkin oli joutoaikana säädyllistä tehdä. Täten velvollisuuksien ulkopuolisetkin puuhat kotona ja pienemmissä ystäväseurueissa tuli valita yleisesti hyväksyttyjen ajanvietteiden joukosta. Selvisi, että ajan tiukka yhteiskunnallinen hierarkia ei ulkomaalaisten kohdalla ollut este vaan helpote asetuttaessa vieraaseen maahan. Säätyläisten normit ja tavat olivat melko samanlaisia koko Euroopan alueella, vaikka paikallisia vivahde-eroja esiintyikin. Tämä madalsi kynnystä kotiutua uuteen kotipaikkaan ja sen asukkaisiin. Helsingin 1800-luvun säätyvelvoitteisiin kuului osallistuminen seurapiiritapaamisiin, mikä merkitsi vierasmaalaisenkin kohdalla sitä, ettei hänellä ollut käytännössä edes mahdollisuutta joutua eristyksiin yhteisöstä. Niinpä voikin sanoa, että 1800-luvulla yksilön ja yhteiskunnan suhteen määritti yhteisö, johon Engelin muiden tavoin oli sopeuduttava. Asiasanat: Engel, C.L. henkilöhistoria mikrohistoria 1800-luku kirjeet kulttuuri-identiteetti vapaa-aika yksityisyys yksityiselämä arkielämä sääty-yhteiskunta säätyläiset perhe

SIVUAINELAUDATUR Tutkielma käsittelee vuonna 1921 perustetun Viipurin tyttölyseon historiaa 1920- ja 1930-luvuilla suomalaisen koulutuspolitiikan näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miksi Viipurin tyttölyseo perustettiin ja millä tavoin valtion koulutuspolitiikka vaikutti koulun myöhempiin vaiheisiin. Lisäksi pohditaan, millaiseen opetustarpeeseen uusi tyttökoulu Viipurissa vastasi ja ketkä siinä opiskelivat ja opettivat. Koulun vaiheita seurataan aina vuoteen 1940, jolloin se siirtyi sodan seurauksena Tampereelle. Lähdemateriaalina on käytetty tyttökoulun arkistoaineistoja, painettuja aineistoja, kuten valtiopäiväpöytäkirjoja ja muuta aikalaisaineistoa sekä kahden koulun entisen oppilaan haastatteluja. Aineistoja on tarkasteltu sekä laadullisin että tilastollisin menetelmin. Viipurin tyttölyseon (myöhemmin. Viipurin tyttökoulu) vaiheet nivoutuvat suomalaisessa koulutuspolitiikassa käytyyn yhtenäiskoulukeskusteluun, jossa keskeisellä sijalla oli kysymys koulutuksen tasa-arvoisuudesta. Vallinneen rinnakkaiskoulujärjestelmän tilalle haluttiin saada kaikille suomalaislapsille yhtenäinen opintie. Yhtenäiskoulujärjestelmää testattiin niin sanottujen uusimuotoisten koulujen avulla 1920-luvulta 1950-luvulle. Uusimuotoisista oppikouluista ei kuitenkaan ollut yhtenäiskoulukysymyksen ratkaisijaksi. Ne jäivät lopulta peruskoulun kaukaisiksi edeltäjiksi, sillä yhtenäinen koulujärjestelmä toteutui vasta 1970-luvun peruskoulu-uudistuksen myötä. Asiasanat: Viipurin tyttölyseo, Viipurin suomalainen tyttökoulu, Viipurin tyttökoulu, koulutuksen historia, yhtenäiskoulu, uusimuotoiset koulut, Viipuri, tyttökoulut

Elämäkerran kohteena on 1800-luvulta lähtien ollut johtaviin yhteiskuntaryhmiin lukeutuneiden lisäksi myös kansan parista lähteneitä henkilöitä. Yhteiskunnallisen nousun mahdollistuessa on alemmista yhteiskuntaryhmistä noussut valtakunnallisia ja paikallisia vaikuttajia. Heistä on ollut saatavissa jo riittävästi lähdeaineistoa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää pöytyäläisen itsellisen pojan, Fredrik Lehtisen, tietä raumalaiseksi kauppiaaksi ja yhdeksi kaupungin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Päälähteenäni on kauppias Fredrik Lehtisen laaja, mutta hajanainen arkistoaineisto, joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1930, tuli Rauman museolle. Virallisia papereita ja muuta materiaalia on lähes kuuden vuosikymmenen ajalta. Muita tärkeitä lähteitä ovat Rauman kaupunginvaltuuston pöytäkirjat ja Rauman maistraatin arkiston pöytäkirjat Turun maakunta-arkistossa. Tietoja Fredrik Lehtisen elämästä ja toiminnasta on löytynyt myös monista muista Rauman kaupungin arkiston ja Turun maakunta-arkiston asiakirjoista sekä Turun kaupunginarkiston, Rauman seurakunnan ja Pöytyän seurakunnan arkistoista. Rauman paikallislehdestä, Rauman Lehdestä, on lisäksi saanut hyvän kuvan 1800-luvun lopulla kaupungissa vallinneesta ilmapiiristä. Pitkään ja erittäin monilla aloilla Raumalla vaikuttaneen Fredrik Lehtisen toiminnasta lähdeaineisto antaa monipuolisen kuvan. Valitettavasti hänen persoonansa jää toiminnan varjoon. Hänen päiväkirjojaan, kirjeitään tai muita henkilökohtaisia tiedonantojaan arkistoaineisto ei sisällä. Kokouspöytäkirjoissa ei myöskään ole osallistujien henkilökohtaisia kannanottoja. Lähdeaineistosta saa kuvan, että Lehtinen oli raha-asioiden hoidossa tarkka, paneutui yhteisiin asioihin ahkerasti ja huolella sekä pyrki mahdollisimman sovinnollisiin ratkaisuihin ajaessaan pikkukaupungin etua.

Tutkielman aiheena on selvittää Kambodzhassa 1975 tapahtuneen punakhmerien vallankumouksen erityispiirteitä. Tutkielma rajautuu vuosille 1975-1978, jolloin punakhmerit olivat vallassa koko Kambodzhassa. Tutkimuksessa paneudutaan vallankumouksen aiheuttamiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin muutoksiin. Punakhmerien kommunistisen ideologian selvittämiseksi tutkielmassa vertaillaan erilaisia näkemyksiä kommunismista ja siten pyritään löytämään yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden ja punakhmerien ideologian välille. Tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää mistä punakhmerien kommunistinen näkemys oli lähtöisin ja miten se heijastui heidän toimintaansa? Tarkoituksena on löytää leimaavia erityispiirteitä punakhmerien ideologiassa. Punakhmerien ideologiaa on tutkittava pitkälti heidän toimintansa kautta, sillä puolueen retoriikka ei vastannut aina käytäntöä eikä punakhmerien englanniksi käännettyjä poliittisia julkaisuja ole juurikaan saatavilla. Tutkimuksessa perehdytään myös Kambodzhan poliittisen tilanteen kehittymiseen aina siirtomaa-ajalta 1970-luvulle asti. Samalla tutkitaan Kambodzhan kommunistisen puolueen syntyä, kehitystä ja radikalisoitumista. Tutkielman tuloksena nousee esiin selviä erityispiirteitä, jotka erottavat punakhmerit muista kommunistisista vallankumouksellisista. Toisaalta tutkimuksesta on mahdollista nähdä vahvoja yhtäläisyyksiä punakhmerien ja erityisesti kiinalaisten kommunistien välillä. Pääosa eroavaisuuksista on nähtävissä muita kommunisteja radikaalimpana toimintana, kun taas yhtäläisyyksiä on runsaasti retoriikassa sekä siinä kaunistellussa kuvassa mitä ulkomaailmalle haluttiin välittää. Huomioitava on myös vallankumouksessa aiheutuneet ennen näkemättömät maan sisällä tapahtuneet sosiaalisen elämän muutokset. Tutkimus avaa uusia näkökulmia aasialaisen kommunismin historiaan ja lisäksi laajentaa punakhmereistä tehtyä tutkimustietoutta. Asiasanat : kommunismi, Kambodzha, punakhmerit

Toinen maailmansota jälkiseurauksineen mullisti Japania monin eri tavoin, vaikka teollistuminen ja länsimaisten innovaatioiden omaksuminen olikin käynnistynyt jo 1800-luvulla. Sodan hävitysten keskeltä Japani nousi muutamassa vuosikymmenessä teknologian ja talouden jättiläiseksi. Kaupungistuminen, vaurastuminen sekä lisääntyvä teollisuus ovat leimanneet toisen maailmansodan jälkeistä japanilaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa myös tavallisten ihmisten elämä luonnollisesti muuttui. Edessä oli muutto maaseudun rauhasta kiivastempoiseen kaupunkielämään. Uudessa tilanteessa ihmiset hakivat turvaa uskonnosta: perinteisten uskontojen rinnalle alkoi toisen maailmansodan jälkeisen modernisaation seurauksena syntyä yhä enemmän niin sanottuja uususkontoja. Hyvinvoinnin lisääntyessä ihmisten uskonnolliset tarpeet muuttuivat, eivätkä perinteiset uskonnot pystyneet vastaamaan vanhoilla opeillaan muuttuneeseen kysyntään. Uususkonnot eivät toki ole täysin tyrmänneet perinteisten uskontojen oppeja, vaan ne pikemminkin ovat muokanneet niiden uskomuksia ja tapoja tähän päivään sopiviksi. Tutkimuksessa tarkastellaan uususkontoja etsimällä niiden suosion syitä yhteiskunnallisista muutoksista. Tarkoitus on kartoittaa toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntahistoriaa uususkontojen näkökulmasta. Ongelmaa on lähestytty muiden tutkijoiden uususkontoa koskevien tutkimusten sekä uususkontojen jäsenten haastatteluiden ja kirjoitusten pohjalta. Millaisia yhteiskunnan muutoksiin liittyviä syitä on esitetty uususkontojen suosiolle? Toisaalta, mitä syitä ihmiset itse ovat esittäneet liittymiselleen? Uususkonnoista tutkimukseen on valittu Tokion metroiskustaan tunnettu Aum Shinrikyō, joka äärimmäisillä toimillaan on erinomainen esimerkki modernin yhteiskunnan ongelmista. Tutkijoiden esittämiä syitä uususkontojen suosiolle tarkastellaan koulutuksen, työn ja perheen muuttumisen valossa sosiologisen tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkimus rajautuu käsittelemään pääasiassa uudempien uususkontojen vaihetta, joka alkoi 1970-luvun taloudellisen kasvun myötä. Syitä uususkontojen suosiolle on haettu ihmisten tarpeesta löytää elämäänsä selkeitä uskonnollisia suuntaviivoja. Sodan jälkeen Japani oli tullut risteykseen, jossa tulevaisuutta oli vaikea ennustaa. Aluksi uususkonnot toivat turvaa uudelleenrakennuksen keskelle, kun kaupunkeihin muuttaneiden ihmisten yhteydet vanhoihin maaseututemppeleihin katkesivat. Myöhemmin hyvinvoinnin lisääntyminen on muuttanut ihmisten tarpeita suosia uususkontoja. Materialistinen elämän tarkoitus ei enää välttämättä tyydytä etenkään nuorempia japanilaisia, vaan pelkkään taloudelliseen hyvään tähtäävästä, vanhempien sukupolvien elämäntyylistä on haluttu luopua. Koulutuksen, työn ja perhe-elämän oravanpyöriin on kaivattu vaihtoehtoista, henkisempää tapaa viettää elämää. Myös Aum Shinrikyō kritisoi modernin yhteiskunnan nykytilaa. Lahkon johtaja Asahara Shōkō on soimannut yhteiskunnan materialistisia arvoja, jotka uhkaavat johtaa Japanin sekä muun maailman tuhoutumiseen. Uususkonnot ovatkin tarjonneet muun muassa henkisillä harjoitteilla ­ tai jopa maailmanlopun junailemisella ­ vastauksia elämänsä peruskysymysten äärellä kamppaileville ihmisille. Aum Shinrikyōn kaltaiset uskonnolliset ryhmät ovat lisäksi rekrytoineet hyvin koulutettuja ihmisiä omaan palvelukseensa vapauttaen heidät siten japanilaisen työkulttuurin raadannalta. Myös yliluonnollisten kykyjen oppiminen on houkutellut uususkontojen oppiin etenkin nuoria ihmisiä, jotka eivät ole saaneet uskonnollista opetusta kouluissa. Sosiologiset tutkimukset ovat tukeneet tutkijoiden esittämiä syitä liittyä uususkontojen jäseniksi. Japanilaisessa yhteiskunnassa tavallisten ihmisten kohtalot ovat hautautuneet taloudellisten intressien alle. Kilpailuun perustuvien koulutus- ja työkulttuurien ongelmat ovat heijastuneet myös perhe-elämään, kun perheenjäsenet ovat yrittäneet pitää yllä yhteiskunnan valmiiksi kirjoittamia rooleja joskus jopa viimeiseen hengenvetoon. Kun otetaan huomioon henkistymisen tarpeen lisääntyminen maailmanlaajuisesti, tutkimus on varsin ajankohtainen ja herättää kenties pohtimaan myös oman yhteiskunnan toimintaa ja rakentumista. Vaikka japanilainen yhteiskunta on monessa mielessä ainutlaatuinen muihin maihin verrattuna, ei muualla maailmassa kannata sulkea silmiä japanilaisten ongelmilta, sillä ylilyönneistäkin voi ­ ja kannattaa ­ oppia. Asiasanat: Japanin historia, Japanin yhteiskunta, japanilaiset uususkonnot, Aum Shinrikyô

Tutkimuksessa selvitettiin Nobel palkinnon saaneiden urakehitystä ja ammatillista liikkuvuutta viimeisen sadan vuoden aikana. Tieteen ja teknologian henkilövoimavarojen kehityksestä on koottu tilastoja vasta 1980-luvulta lähtien, minkä vuoksi kansainvälisesti vertailevaa pitkän aikavälin tutkimustietoa ei ole ollut saatavilla. Tätä tutkimusta varten koottiin laaja aineisto fysiikan, kemian ja lääketieteen tai fysiologian Nobel-palkinnon 1901-2005 saaneiden työurista. Mukaan otettiin 480 täyden uran tehnyttä tutkijaa, jotka yhteensä edustivat 24 kansallisuutta. Liikkuvuutta analysoitiin selvittämällä työnantajaa, työpaikkakuntaa, maata ja kielialuetta vaihtaneiden prosentuaalinen osuus kaikista työelämässä mukana olleista nobelisteista. Näin saatiin selville, että päätoimien mukainen liikkuvuus on vähentynyt 1800-luvun lopulta lähtien, erityisesti kylmän sodan kaudella 1946-1975. Uraliikkuvuuden vähentymistä kompensoi kuitenkin toinen kehityskulku, kun yhä useammat huippututkijat ovat ottaneet sivutyön toiselta paikkakunnalta. Nobelistien maantieteellisten liikkeiden avulla hahmoteltiin kuva huipputyövoiman globaalista jakautumisesta ja sen muutoksista. Neljäsosa nobelisteista teki koko uransa samassa kaupungissa (esim. suomalainen Artturi I. Virtanen). Kansainvälisimmän uran teki unkarilainen George de Hevesy, joka työskenteli viidellä eri kielialueella. Pisteyttämällä nobelistien suosimat opiskelu-, tutkimus- ja työskentelypaikat saatiin paikkakuntien paremmuusjärjestys. Kymmenen kärjessä olivat Boston, New York, Cambridge, Pariisi, Lontoo, Berliini, Berkeley, Chicago, München ja Pasadena. Maailmankartalla 50 parasta paikkakuntaa sijoittuvat leveysasteiden 32,8 (Dallas) ja 59,9 (Uppsala) välille. Työpaikkojen painopiste on siirtynyt lännemmäs sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa, missä liike on suuntautunut heikompana myös etelään. Lisäksi tutkittiin, miten taloudellinen kasvu on vaikuttanut nobelistien liikkuvuuteen. Tarkemman analyysin kohteeksi valittiin Yhdysvallat, missä maan sisäinen liikkuvuus on ollut jonkin verran suurempaa hyvinä kuin huonoina aikoina. Yleispoliittinen ja taloudellinen kehitys, mutta myös tiede- ja koulutuspolitiikka, ovat lisänneet tai vähentäneet tieteen voimavaroja ja vaikuttaneet nobelistien liikkuvuuteen eri aikoina eri tavoin. Vuodet 1870-1914 olivat rauhallisen kasvun aikaa, 1919-1938 murrosaikaa, 1946-1975 voimakkaan kasvun aikaa ja vuodet 1976-2005 pysähtyneisyyden aikaa, jota on leimannut voimavarojen niukkuus. Tulevaisuudessa huippututkijoiden liikkuvuuteen vaikuttavat edelleen heidän maantieteellisten valintojensa pysyvyys, heidän valmiutensa jakaa työpanoksensa useampien työnantajien ja paikkakuntien välillä sekä myös heidän haluttomuutensa jäädä eläkkeelle ja menettää tutkimusmahdollisuutensa. Kun tutkimuksen vaatima infrastruktuuri on kunnossa, parhaat edellytykset houkutella kyvykkäintä työvoimaa on tutkimuslaitoksilla, jotka sijaitsevat miellyttävässä ilmastossa, tarjoavat tutkijoille osa-aikatyömahdollisuuden ja joustavat eläkejärjestelyissä. Tutkimus on tehty akatemiaprofessori Marjatta Hietalan johtamassa tutkimusprojektissa Tiede, tutkijat, yliopistot ja innovaatiokeskukset kaupunkien menestystekijöinä 2002-2007. The studies of the mobility of highly skilled have been limited both temporally and regionally, as the longest international time series of the stock of researchers date only from the 1980s. The aim of this study is to investigate the occupational mobility of the very highly skilled over a long period and from a global point of view. The target population consists of the 480 Chemistry, Physics or Medicine/Physiology Nobel Prize winners who had made a full working career before 1.1.2006. The mobility was measured by four indicators at a change of main job: the proportion of laureates changing job/locality/country/language region of all active working laureates. The mobility calculated from main jobs has declined from the 19th century, especially during the Cold War period 1946-­1975. The development has been somewhat balanced by the concurrent increase of secondary work in different locality than main job. From the laureates geographical mobility time series was constructed the global division of this very highly skilled labour. The laureates localities for study, research and work were ranked. The summary of different rankings reveals the general attractiveness of a locality. The 50 best ranked localities are situated in a zone between latitudes 32.8 (Dallas) and 59.9. (Uppsala). The laureate group of top scientists have moved to work in more western localities in Europe and in the North America, where also a movement to the south is discernible. When the relationship between the economy and mobility was analysed in more detail in case of the United States, it was found that mobility inside the country (changing of employer and changing of locality) were greater in good than in bad times. The economy, politics and science and educational policies have influenced the financing of research and the laureates mobility variously: peaceful growth in 1870­-1914, turbulence in 1919-­1938, dynamic growth in 1946-­1975, and stagnation in 1976-­2005. In the future, mobility of top scientists will continue to be influenced by constancy of their geographical choices, their readiness to divide their work contribution between several employers and localities, as well as by their unwillingness to retire and thus to lose the possibility to do research.

Tutkimuksen primäärilähteinä ovat sosiaalidemokraattisen puolueen enemmistöläisten kaksi tärkeintä lehteä Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Lehti sekä kommunistien ja vasemmistososialistien (yhteisnimitys kansandemokraatit) äänenkannattajat Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana. Selvitän, miten mainitut lehdet käyttivät ulkovaltoja ja Suomen ulkopolitiikkaa lukijoille välitetyn maailmankuvan rakennusaineina ja sisäpoliittisina lyömäaseina vuosina 1945 ja 1946. Primäärisen tutkimusaineiston muodostavat toimitusten omat kantaa ottavat artikkelit. Näitä ovat pääkirjoitukset, yleensä pääkirjoitussivulla ilmestyneet jälkikirjoitukset, väliartikkelit ja poliittiset pakinat sekä muut omien toimittajien artikkelit. Tutkimuksessa käyttämäni metodi on perinteinen kuvaileva, historiallis–kvalitatiivinen. Työn suurimpana haasteena näen lähdekritiikin. Tärkein lähdekriittinen huomio on se, että lehdistä ei useinkaan voida lukea, miten asiat toimitusten mielestä todella olivat, vaan miten niiden olisi pitänyt olla tai miten laajan yleisön haluttiin ne näkevän. Taktisten näkökohtien lisäksi ilmaisuun vaikuttivat sensuuri ja itsesensuuri. Tarkasteltavan lehdistökeskustelun kaksi ydinkysymystä olivat ensinnäkin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen rooli siinä kehityksessä, joka johti suomalais–saksalaiseen aseveljeyteen ja liittosopimukseen sekä toiseksi Väinö Tanneriin personoituneen SDP:n ”oikeistosiiven” oikeus osallistua politiikkaan sodan jälkeisissä muuttuneissa olosuhteissa. Nämä kaksi kysymystä liittyivät läheisesti toisiinsa. Kansandemokraattisten lehtien viesti oli, että SDP:n piti heittää ulos tannerilainen johtonsa. Tämä riittäisi osoitukseksi siitä, että puolue sanoutui irti aiemmasta maalle vahingollisesta sotapolitiikastaan. Tämän jälkeen sosiaalidemokraattien tuli hakeutua tiiviiseen yhteistyöhön kansandemokraattien kanssa rakentamaan uutta suomalaista demokratiaa. Suomen Sosialidemokraatin toimitus uskoi, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ei ollut kyse ainoastaan Tannerista, vaan koko puolueen tulevaisuudesta. Puoluetta vastaan hyökättiin. Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Lehti etsivät ulkomailta näyttöä siitä, että kahden itsenäisen työväenpuolueen malli oli yhdistymistä parempi sekä sosiaalidemokraattiselle aatteelle että koko työväenluokalle. Sosiaalidemokraattisten lehtien mukaan kommunistit ajoivat yhdistymistä ainoastaan omaa valtaansa lisätäkseen. Kansandemokraattiset lehdet tekivät parhaansa tällaisten näkemysten torjumisessa. Suomessa oli vuosina 1945–46 edelleen voimassa sensuuri. Kommunistien ideologia ei ollut sinänsä millään tavalla sensuurin suojeluksessa. Näin sosiaalidemokraattiset lehdet saattoivat käyttää ulkomaisia esimerkkejä kotikommunistien vastaisessa kirjoittelussaan. Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Lehti olivat sitä mieltä, että Neuvostoliiton ulkopuolella ei ollut isänmaallisia kommunisteja. Varsinkin Työkansan Sanomia tuonsävyinen kirjoittelu raivostutti. Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat kiinnittivät paljon huomiota ristiriitaan tannerilaisten sosiaalidemokraattien puoluepoliittisen vihamielisyyden ja näennäisen neuvostoystävyyden välillä. Tätä ne tulkitsivat siten, että sovittelevatkin kannanotot oli tehty petos mielessä. Vapaan Sanan ja Työkansan Sanomien mielestä tannerilaisella oikeistososiaalidemokratialla oli yhtä vähän oikeutta olla mukana hoitamassa Suomen kansan asioita kuin taantumuksella. Tutkitut sosiaalidemokraattiset lehdet puolustivat tannerilaista sosiaalidemokratiaa ja siinä sivussa porvareita. Sosiaalidemokraattiset lehdet korostivat länsimaiden tunnustusta Suomen 1930-luvulla vakiintuneelle demokratialle. Kansan Lehti oli loukkaantunut ja ärtynyt siitä, kun laitimmainen vasemmisto mustasi ulkomaalaisten suomalaisesta demokratiasta saamaa kuvaa. Suomen Sosialidemokraatti katsoi, että laitimmainen vasemmisto likasi omaa pesää ja teki kaikkensa herättääkseen naapurissa epäluuloja Suomea kohtaan. Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat vastasivat tähän niin, että kommunistien ulkopoliittiset näkemykset olivat aina olleet isänmaallisia, koska kommunistien tavoitteena oli ollut säästää Suomen kansan kärsimyksiä estämällä Suomen liukuminen sotaan demokraattisia maita vastaan. Sama päti edelleen. Enemmistöläissosiaalidemokraattisten ja kansandemokraattisten lehtien välistä keskustelua kuvaa hyvin se tosiasia, että tutkimukseni piiriin rajaamastani aineistosta en löytänyt yhtään artikkelia, jossa jompikumpi leiri olisi avoimesti myöntänyt oman puolueen tai eurooppalaisten aatetoverien tehneen poliittisia virhearviointeja. Minkäänlaista haparoivaakaan yhteisen maaperän etsimistä ei ole nähtävissä. Kaikkien tutkittujen lehtien linjat olivat ainakin tutkimuksen piiriin rajattujen teemojen osalta eheitä ja sisäisesti ristiriidattomia. Asiasanat: sosiaalidemokraatit, kansandemokraatit, kommunistit, sanomalehdistö

Tutkielma käsittelee kielipolitiikkaa neuvostovirolaisissa kouluissa vuosina 1979 ja 1980. Työssä käsitellään kielipolitiikan tavoitteita, sen käytännön ilmentymiä koulussa sekä sen virolaisissa aiheuttamia reaktioita. Kielipolitiikkaa tarkoitti tuolloin nimenomaan viron ja venäjän kieliin liittyviä asenteita ja toimenpiteitä. Venäjän kieli oli Neuvostoliiton yleiskieli, jonka asemaa koko Neuvostoliiton kielenä viranomaiset halusivat 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa entisestään korostaa. Vuonna 1979 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea laati kielipoliittisen suunnitelman, jonka yhtenä tavoitteena oli parantaa venäjän opetusta kaikissa maan kouluissa. Suunnitelman käytännön toteutuksen kohteeksi joutui sukupolvi, joka tuolloin kävi koulua ja myöhemmin rakensi uudelleen itsenäistynyttä Viroa. Heidän kouluaikaiset kokemuksensa vaikuttivat heidän asenteisiinsa kielipolitiikan suhteen. Neuvostoliitto mielletään usein kahtiajakautuneen todellisuuden maaksi, jossa elämä oli jakautunut yksityiseen ja julkiseen tai viralliseen ja epäviralliseen. Joskus myös eri kansallisuudet on tulkittu vastakkaisten todellisuuksien osiksi. Tutkielmassa pyritään selvittämään sitä, millä tavoin eri kansallisuuksien välisiä eroja Neuvostoliitossa käsiteltiin. Neuvostoliiton asukkaista pyrittiin muokkaamaan yksi yhtenäinen neuvostokansa, jonka jäsenien pääasiallinen identiteetti olisi heidän asemansa neuvostoihmisinä. Eri kansallisuuksien suhteet neuvostoihmisen identiteettiin kuitenkin poikkesivat toisistaan. Vaikka neuvostoihmisen identiteetti sinänsä olikin kansallisista identiteeteistä erottuva, olivat neuvostoihmisen identiteetin rakennusaineet selkeän venäläisiä. Eräs tärkeimmistä tekijöistä neuvostoihmisen identiteetissä oli venäjän kieli, kaikkien neuvostokansojen yhteinen kieli ja neuvostoihmisen äidinkieli. Tämä teki osaltaan virolaisen neuvostoihmisen identiteetin muodostamisesta äärimmäisen haasteellista. Työssä on käytetty lähteinä opettajien ammattilehteä nimeltä Nõukogude Õpetaja, erilaista ulkovirolaista ja maanalaista kirjallisuutta sekä entisten oppilaiden ja opettajien haastatteluja. Tutkimuskirjallisuutena on käytetty sekä Viron historiaa että ylipäätään neuvostoliittolaista koululaitosta ja kulttuuria käsittelevää kirjallisuutta. Kieltä ja kielipolitiikkaa tarkastellaan sosiolingvistisestä näkökulmasta. Kieleen liittyvät käytänteet eivät muodostu itsestään, vaan niitä ohjaa ihmisten toiminta. Erilaiset lait, säännöt sekä niin sanotuiksi kirjoittamattomiksi laeiksi muodostuneet käytänteet ohjaavat ihmisten kieleen liittyvää käyttäytymistä sekä kieltä koskevia asenteita. Käyttäytymistä ja asenteita voi siis pyrkiä muokkaamaan, mutta tämän toiminnan tuloksia ei kuitenkaan voida täysin varmasti ennustaa. Venäjän kielellä oli Neuvostoliitossa vankka asema maan epävirallisena valtionkielenä. Enemmistö Neuvostoliiton asukkaista puhui äidinkielenään venäjää, ja venäjällä oli itsestään selvä asema maan yhteisenä kielenä. 1970- ja 1980-lukujen kielipolitiikka halusi kuitenkin tehdä venäjästä kaikkien neuvostokansalaisten toisen äidinkielen. Tämä koettiin uhkana viron kielelle ja siten myös virolaiselle kulttuurille ja virolaisten kansalliselle identiteetille. Koettu uhka sai virolaiset harjoittamaan vastarintaa, joka ilmeni sekä yksityisenä neuvostovallan asettamia normeja vastaan kapinoimisena että avoimena vastarintana. Neuvostoaikana venäjän kielestä puhuttaessa käytettiin usein ilmaisuja kuten ”Leninin kieli” tai ”kaikkien neuvostokansojen yhteinen aarre” kuvaamaan venäjän kielen asemaa. Näillä venäjään liittyvillä ilmaisuilla pyrittiin saamaan ihmiset arvostamaan venäjän kieltä ja opiskelemaan sekä käyttämään sitä mielellään. Kielipolitiikalla oli selvästi vaikutusta suhtautumisessa venäjän kieleen, mutta nämä vaikutukset olivat erilaisia kuin vuosina 1979 ja 1980 toteutettua kielipolitiikkaa suunnitelleet neuvostoviranomaiset olivat toivoneet. Venäjän kieli yhdistyi usein virolaisten mielikuvissa neuvostovaltaan ja siihen liittyviin kielteisiin kokemuksiin. Asiasanat: Viro, Neuvostoliitto, kielipolitiikka, koulu, koulutuspolitiikka, etnisyys, vastarinta, 1970-luku, 1980-luku

Kylmän sodan jälkeinen muuttunut Euroopan poliittinen viitekehys vaikutti myös Suomen harjoittaman ulkopolitiikan muotoon ja suuntaan. Tämä historiallisesti merkittävä suunnanmuutos tuli teoreettisesti hahmotettavasti selkeimmin esille maan ulkopolitiikkaa perinteisesti määrittävällä Helsinki-Berliini-Moskova geopoliittisella akselilla. Yhdistynyt Saksa auttoi huomattavasti Suomen ulkopolitiikan suunnanmuutoksessa, kun painopiste siirtyi kylmän sodan aikaisesta Moskovan korostuneesta asemasta kohti Länsi-Euroopan integraatiota. Tämän yhteistyön taustalla vaikuttivat maiden pitkällinen ja moniulotteinen yhteinen historia ja myös maiden uudessa kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisen politiikan tilanteessa löytämät lukuisat yhteiset poliittiset intressit. Näistä merkittävin oli suhde Neuvostoliittoon ja myöhemmin, sen vuonna 1991 hajottua, Venäjään. Helsinki-Berliini-Moskova geopoliittisen akselin luoman teoreettisen viitekehyksen avulla voidaan havaita, että juuri kylmän sodan jälkeisenä aikana Moskovan vaikutuksen väheneminen Suomen ulkopolitiikassa lähensi puolestaan jälleen Suomea ja Saksaa. Tutkimuskysymykseni kannalta relevanttina ajanjaksona pidän vuosia 1989-1995 Berliinin muurin murtumisesta Suomen Euroopan unionin jäseneksi liittymiseen. Tänä aikana Suomen oli luotava uudelleen suhteet Saksaan sekä muodostettava käsitys uudenlaisen yhdistyneen Saksan merkityksestä maan mahdollisena ulkopolitiikan suunnanmäärittäjänä Suomen tiellä kohti Länsi-Euroopan integraatiota. Lähteinä näiden kysymysten selvittämiseksi olen käyttänyt niin suomalaista sanoma- kuin aikakauslehdistöä sekä puoluelehdistöä, ulkoasiainministeriön julkaisemia suomalaisten poliitikkojen pitämiä puheita sisältäviä Ulkopoliittisia lausuntoja ja kannanottoja -teossarjaa sekä vuosien 1989-1995 Suomen merkittävimpien puolueiden arkistoista löytyviä erilaisia Saksaa ja sen suhdetta Suomeen käsitteleviä kannanottoja. Suomen merkittävimpien poliittisten päättäjien ja puolueiden suhtautuminen Saksan kysymykseen 1990-luvun taitteessa oli yli puoluerajojen yleisesti ottaen positiivinen. Puolueissa huomattiin, että kylmän sodan päättymisen ja Saksan yhdistymisen kautta kylmän sodan aikakauden Eurooppaa ja Itämertakin uhanneet suuret jännitystekijät poistuivat. Saksan yhdistyminen ja sen Euroopan politiikkaan kohdistuvat moninaiset vaikutukset herättivät negatiivisia mielipiteitä lähinnä äärivasemmistossa. Myös muiden puolueiden - lähinnä keskustan - Euroopan integraatiota ja ennen kaikkea Suomen asemaa integraatiossa vastustavien parissa Saksan uudesta roolista ei pidetty. Arvostelijoiden mielestä Suomen yhdistyneen Saksan kanssa harjoittama yhteistyö, ja varsinkin Saksan merkittävä asema suhteessa Euroopan tiivistyvään integraatioon, saattaisi vaarantaa Suomen itsenäistä poliittista päätäntävaltaa. Saksan osin synkkä historia oli sälyttänyt sille painolastia, jota uudessa yhdistyneen Saksan tilanteessa pohdittiin myös Suomessa. Saksan historian pohtiminen nähtiin kuitenkin tärkeät asiat syrjäyttävänä, jopa rasistisia vaikutuksia sisältävänä, sivuseikkana. Tutkielmassa käsiteltävien eri tutkimusten mukaan suomalaisten enemmistön silmissä Saksa oli kuitenkin historiastaan oppinut valtio. Sen osoittivat Saksan toimet Euroopan integraation edistämisessä ja siviilivaltaisuuden painotukset. Yhdistynyttä Saksaa pidettiin Suomessa yleensä niin kansan kuin poliittisten päättäjien parissa koko Euroopan tulevaisuudelle erittäin merkittävänä tekijänä, joka vahvan taloutensa ja teknologisen osaamisensa kautta tulisi olemaan myös Suomelle tärkeä kumppani. Suhteita Saksaan olisikin syytä ylläpitää ja kehittää. Yhteisten taloudellisten ja lähinnä Venäjään sekä Itämeren alueeseen liittyvien poliittisten intressien lisäksi tärkeää tässä suhteiden kehittymisessä oli juuri Saksan tarjoama apu Suomen hakeutuessa lopulta tiiviimmin Helsinki-Berliini-Moskova geopoliittisella akselilla Berliinin kautta osaksi Länsi-Euroopan integraatiota.

Pro gradu-tutkielmassani tarkastelen vuonna 1905 perustetun Suomen Valkonauhaliiton naispoliisikysymystä, joka määrittyi Valkonauhaliiton keskeiseksi työalaksi melko pian liiton perustamisen jälkeen. Kansainvälisen Woman´s Christian Temperance Union-järjestön osaksi perustettu Suomen Valkonauhaliitto keskittyi ensisijaisesti siveellisyysasioihin jättäen raittiusasian hoidon muille. Valkonauhaliitto vastusti ohjesääntöistä prostituutiota ja prostituutioon lieveilmiöineen pyrittiin puuttumaan naispoliisitoiminnalla. Tutkielmassani kysyn, mikä Suomen Valkonauhaliiton naispoliisikysymys oli. Lisäksi kysyn, millaiseksi kansainvälinen naispoliisikysymys Suomessa muokkautui ja tarkastelen naispoliisikysymystä naiskansalaisuuden rakentumisen kautta. Selvitän myös, oliko naispoliisikysymys Valkonauhaliiton jäsenille väylä yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin ja aktiiviseen naiskansalaisuuteen. Aineistoni pääosan muodostaa Suomen Valkonauhaliiton arkisto. Käsityksen liiton toiminnasta ja naispoliisikysymyksestä olen luonut esittämällä kysymyksiä aineistolle, muun muassa vuosikertomuksille ja vuosikokousten pöytäkirjoille. Myös kirjeet, Valkonauha-lehti ja paikallisyhdistysten asiakirjat ovat tutkielmani aineistona keskeisessä asemassa. Naispoliisikurssiin liittyen olen tarkastellut liiton erillisiä asiakirjoja naispoliisikysymystä koskien. Eduskunnan työskentelyä siveellisyysasioissa selvitin valtiopäiväasiakirjojen avulla. Tutkielmani mukaan naispoliisikysymys oli Suomen Valkonauhaliiton keskeisin osa-alue vuosina 1905–1923. Naispoliisikysymyksen avulla Valkonauhaliitto pyrki vaikuttamaan ohjesääntöisen prostituution lakkauttamisesta seuranneisiin ongelmiin. Samalla prostituutio ja muut siveellisyyteen liittyneet ongelmat kuitenkin pitivät naispoliisikysymystä pinnalla. Siveellisyysongelmat olivatkin naispoliisikysymyksen kannalta osaltaan myös hyödyllisiä. Siveellisyystyötä tehneille Valkonauhaliiton jäsenille naispoliisikysymys oli muutakin kuin siveellisyyden edistämiseen liittynyt asia. Naispoliisityön kautta naispoliisit ja Valkonauhan naiset rakensivat asemaansa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa työssä. Naispoliisityö tarjosi mahdollisuuden työväenluokkaisista naisista ja poliisimiehistä erottautumiseen. Asiasanat: Suomen Valkonauhaliitto, naispoliisikysymys

Ilmailupiireissä alkoi liikkua 1930-luvulla tietoja hyvin lähellä maanpintaa lentävistä uudentyyppisistä kulkuneuvoista. Maavaikutuksessa liikkuvien pintakulkuneuvojen eli WIG-alusten tutkimus laajeni voimakkaasti 30-luvun lopulla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vasta 50-luvulla, jolloin suunniteltiin 60-luvulla käyttöön otetut kaupalliset painesiivet (hovercraftit) ja sotilaalliset patosiivet (ekranoplanit). Suomalaisella Toivo Juhani Kaariolla (1912-1970) on ollut keskeinen osuus näiden nyt yleisesti tunnettujen pintakulkuneuvojen ja niiden teorian kehittämisessä. Hän oivalsi jo 1930-luvun alussa maavaikutuksessa liikkuvan patosiiven perusidean. Hän kehitteli ideaansa ja rakensi 1935 maailman ensimmäisen lentävän patosiipikulkuneuvon. Idealleen hän sai patentin. Diplomi-insinööriksi opiskellut Toivo Kaario jatkoi ideansa kehittelyä sodan jälkeen. Parantaakseen patosiiven heikkoa liikkeellelähtökykyä hän kehitti 1940-luvulla maan pinnan yläpuolella leijuvan painesiiven. Hän sai patentin myös tälle idealleen, johon perustuvat nykyisin yleisesti käytettävät hovercraft ­ tyyppiset ilmatyynyalukset. Kaario kutsuttiin vuonna 1959 esitelmöimään tutkimuksistaan alan symposiumissa Princetonin yliopistolla Yhdysvalloissa. Siellä hänet tunnustettiin teoreettisten tutkimustensa ja niiden koelaitteilla tehtyjen tositusten sekä patenttiensa ansiosta yhdeksi alan johtavista tutkijoista maailmassa. Aikaisemmista malleista saamiensa kokemusten perusteella hän suunnitteli 1950-luvun lopulla varsinaisen pintaliitäjän, jonka kokonaan uudentyyppiselle säätö- ja ohjausjärjestelmälle hän sai patentin. Tämä Pintaliitäjä N:o 8:ksi nimetty kulkuneuvo, joka pystyi leijumaan paikallaan kuten painesiipi ja liitämään maan pinnan läheisyydessä kuten patosiipi, oli 1960-luvulla alan edistyksellisin tuote. Pintaliitäjän prototyyppi tuhoutui kesällä 1961 vesikokeissa. Kun projektin tukija vetäytyi, ei Kaariolla enää ollut taloudellisia eikä heti henkisiäkään mahdollisuuksia jatkaa konkreettista kehitystyötään. Maailmalla arvostettu keksijä jäi Suomessa melko tuntemattomaksi. Tämän tutkielman päätavoitteena on selvittää Toivo Kaarion osuus maavaikutuksessa liikkuvien pintakulkuneuvojen kehityksessä. Kronologisen kuvauksen runkona on Kaarion oma elämäntarina ja työura sekä niiden eri vaiheiden vaikutukset pintakulkuneuvojen kehitystyöhön. Keksintöjen ymmärtämiseksi on kuvattu myös laitteiden rakenteet ja niiden teoreettinen perusta. Tutkielma antaa myös kuvan keksijän ja keksintöjen pitkäjänteisen kehittämisen vaikeuksista 1900-luvun Suomessa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen entisen presidentin Theodore Rooseveltin suhtautumista Saksaan ja amerikansaksalaisiin Yhdysvaltojen puolueettomuuspolitiikan kaudella 1914­-1917. Lähtöasetelma oli mielenkiintoinen, sillä ennen ensimmäistä maailmansotaa Roosevelt oli ollut suuri Saksan ihailija, mutta saksalaisten valloitettua Belgian elokuussa 1914 kuitenkin juuri hän kaikkein äänekkäimmin alkoi vaatia Yhdysvalloilta Saksan vastaisia toimia. Historioitsijoiden mukaan Roosevelt alkoi sodan seurauksena peräti vihata saksalaisia. Tehtävänä oli siis selvittää, miksi Rooseveltistä tuli saksalaisvastainen. Tarkentavat kysymykset määritteli aiheesta kirjoitettu tutkimuskirjallisuus tai paremminkin sen puute: on etsitty vastauksia kysymyksiin, joita muut historioitsijat eivät syystä tai toisesta ole asian tiimoilta edes esittäneet. Millä tavoin Rooseveltin mielipiteet Saksasta muuttuivat ja miksi? Kuinka nopea prosessi hänen kääntymisensä saksalaisvastaiseksi oli? Miten hänen saksalaisvihansa ilmeni? Mikä oli hänen suhteensa amerikansaksalaisiin? Tutkimuksen piirin laajentaminen myös amerikansaksalaisiin oli tarpeen, koska sota heijastui Yhdysvaltoihin sisäisinä levottomuuksina, mikä ei voinut olla vaikuttamatta Rooseveltin näkemyksiin. Hänen Saksaa ja amerikansaksalaisia koskevien näkemystensä välillä oli näin vuorovaikutussuhde. Primäärilähteinä on käytetty pääasiassa Rooseveltin vuosina 1914­-1917 tuottamia tekstejä eli hänen yksityiskirjeenvaihtoaan sekä lukuisia sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleitaan. Muilta osin on käytetty hänen vuonna 1913 julkaistua omaelämäkertaansa sekä tutkimuskirjallisuutta. Vahva nojautuminen Rooseveltin omiin kirjoituksiin oli osin aiheen, osin pakon sanelemaa, sillä hänen Saksa-suhdettaan ei ole sotavuosien osalta yksityiskohtaisesti tutkittu. Tämä riippuvuus Rooseveltista pakotti kuitenkin pohtimaan metodia, sillä amerikkalaiset historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen luotettavuutensa lähteenä. Tässä tutkimuksessa onkin tästä syystä käytetty paljon aikaa Rooseveltin maailmankuvan tutkimiseen ja sitä hahmotetaan lukijalle pala palalta, koska hänen maailmankuvaansa voidaan käyttää hänen sanojensa mittana: jos Rooseveltin osin kiistellytkin väitteet omista teoistaan ja ajatuksistaan olivat täysin sopusoinnussa hänen maailmankuvansa kanssa, oli syytä olettaa hänen puhuneen totta. Tutkimuksen merkittävin tutkimustulos syntyi sivutuotteena, sillä Rooseveltin sodanaikaisen Saksa-suhteen analysointi asetti hänen ensimmäisten sotakuukausien aikaisen toimintansa yllättäen uuteen valoon. Niinpä seuraavilla sivuilla esitetään vallitsevan käsityksen haastava tulkinta, jossa Rooseveltin katsotaan tuominneen Saksan Belgian valloituksen aikaisemmin, mutta kääntyneen saksalaisvastaiseksi myöhemmin kuin tähän asti on väitetty. Se, kuinka saksalaisvastaiseksi Rooseveltiä haluaa luonnehtia, on pitkälti makuasia, mutta puheet Saksa-vihasta ovat rankasti liioiteltuja, sillä Rooseveltin mielipide Saksasta muuttui puolueettomuuskaudella vähemmän kuin on luultu. Asiasanat: Theodore Roosevelt, Yhdysvallat, Saksa, ensimmäinen maailmansota, amerikansaksalaiset

Pro gradu -tutkielma käsittelee maailmansotien välisenä aikana Suomessa vaikuttanutta Aarne Selinheimoa ja hänen perustamaansa Suomen Antimilitaristista liittoa. Tutkimuksessa kuvataan Selinheimon toiminnan, persoonan, aateystävien ja ajatusmaailman kautta, millainen mies hän oli ja mitkä tekijät kyseisenä ajanjaksona vaikuttivat toisinajattelijan toimintamahdollisuuksiin. Työn varsinainen tutkimuskysymys on, mikä oli Aarne Selinheimon ja antimilitaristisen liikkeen asema Suomen 1920-­30 -lukujen yhteiskunnassa ja miksi asemasta muodostui juuri sellainen. Tutkimuksessa hyödynnetään mikro- ja henkilöhistorialle ominaista tapaa keskittyä yksittäisen ilmiön tai tapahtuman tarkasteluun, jonka kautta kaivetaan esiin tapahtumien takaa löytyvä toimija, ihminen. Mikrohistoriallisen tutkimusintressin perimmäinen tavoite on ymmärtää ihmistä hänen omista lähtökohdistaan ja elämänehdoistaan käsin. Ympäröivän maailman katsotaan kuitenkin vaikuttavan yksilöön vahvasti esimerkiksi hallitsevana ilmapiirinä, ajattelutapoina, sosiaalisina rakenteina ja taloudellisina ehtoina. Ennen varsinaisia käsittelylukuja tulevassa taustoitusluvussa kerrotaan yleisesti rauhanliikkeen historiasta ja Suomen 1920­-30 -lukujen yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Käsittelyluvuissa aihe kulkee eteenpäin pääosin kronologisesti, sillä se on luontevin tapa ihmisen elinkaaren kuvaamisessa. Käsittelyluvut sisältävät myös yhteiskunnan ja taustalla vaikuttaneiden aatteiden ja ilmiöiden teemakohtaista kuvailua sekä johtopäätöksiä. Varsinaiset tutkimustulokset esitetään loppuluvussa. Valtaosa työn lähteistä on arkistomateriaalia ja erilaisia painotuotteita. Ylivoimaisesti tärkein anti on Kansallisarkistossa sijaitsevalla Etsivän keskuspoliisin ­ Valtiollisen poliisin arkistolla. Sen materiaaleista tätä työtä varten on tutkittu niitä henkilö- ja asiamappeja, joita EK ja sen seuraaja Valpo tekivät 1920­-30 -luvuilla vaikuttaneista rauhanaatteellisista ja rauhanaatteeseen viittaavista järjestöistä ja ihmisistä sekä Selinheimon tuttavista. Lisäksi hyödynnetään muun muassa Suomen Rauhanliiton arkistoa, Helsingin yliopiston kirjaston Pienpainatekokoelmaa ja aikakauden rauhanaatteellista lehdistöä. Kirjallisuuden puolelta pääpaino on aikakauden poliittista ja henkistä ilmapiiriä käsittelevillä teoksilla sekä rauhanliikkeen historiaa luotaavilla tutkimuksilla. Tutkimuksessa tullaan siihen tulokseen, ettei Suomen 1920­-30-lukujen poliittinen mahdollisuusrakenne suosinut alkuunkaan Selinheimon pyrkimyksiä. Näin ollen kannattajakunta ja siten myös vaikuttamismahdollisuudet jäivät pieniksi. Suomessa ei yksinkertaisesti ollut tilaa antimilitarismin kaltaisille anarkistisille, ehdottoman radikaaleille, liian vasemmistomyönteisille tai kapitalismin- ja nationalisminvastaisille liikkeille. Antimilitaristien asemaan vaikutti olennaisesti myös Selinheimon luonne, joka yhdistettynä ajan ilmapiirin muodosti ylitsepääsemättömän esteen suurten kannattajajoukkojen saamiselle. Selinheimon ja antimilitaristien rooli olikin olla vastarannan kiiskiä, joita valtiovalta piti toisinaan suurina uhkina, toisinaan lähinnä ärsyttävinä mutta vaarattomina rakkikoirina. Kohdehenkilöt: Selinheimo, Aarne; Pekurinen, Arndt; Iversen, Felix Asiasanat: aktivismi, anarkismi, antimilitarismi, aseistakieltäytyminen, etsivä keskuspoliisi, henkilöhistoria, kansalaistoiminta, pasifismi, poliittinen historia, poliittinen kontrolli, rauhanliike, yhteiskunnalliset liikkeet, yhteiskunta ­ Suomi ­ 1920-­30 -luvut

Naisten on todettu olleen 1930-luvulla SAK:ssa näkymätön neljännes, joka ei saanut osuuttaan vastaavaa edustusta päättävissä elimissä. Myös liittotason päätöksenteossa naiset jäivät tavallisesti syrjään. Keskusjärjestö- ja liittotasoa koskevan tutkimuksen perusteella naiset onkin leimattu passiivisiksi rivijäseniksi koko suomalaisessa ay-liikkeessä 1930-luvulla. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole juurikaan huomioitu naisten osallistumista järjestötasolla eli ammattiosastoissa. Pro gradu -tutkielman yhtenä tarkoituksena onkin selvittää, pitävätkö nämä keskusjärjestö- ja liittotasoa koskevan tutkimuksen perusteella tehdyt yleistykset paikkaansa myös järjestötasolla ja mahdollisuuksien mukaan kyseenalaistaa niitä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ja vertaillaan naisten osallistumista kahdessa Kutomateollisuustyöväen ammattiosastossa: Tampereen Villateollisuustyöväen ammattiosastossa nro 4 (Tampereen osasto) ja Helsingin osastossa no 35 (Helsingin osasto). Naisten osallistumista tarkastellaan selvittämällä heidän osuuttaan osastojen jäsenistöstä ja johtokunnista, naisten luottamustehtävien hoitamista ja sitä, miten naiset toimivat osastoissa. Osastojen keskinäisen vertailun lisäksi naisten osallistumista päätöksentekoon verrataan myös SAK:laisen ay-liikkeen muihin toimintatasoihin ja Ruotsin työntekijäkeskusjärjestöön LO:hon. Pro gradun lähestymistapa on naishistoriallinen ja naisten näkyväksi tekeminen ay-liikkeessä onkin keskeinen tavoite tässä tutkimuksessa. Naisten yleisen osallistumisen lisäksi tutkielmassa tarkastellaan lähemmin kahden naisen, Laura Härmän ja Saima Kankareen, osallistumista ay-liikkeen toimintaan sekä sen merkitystä heidän elämässään. Pääasiallisena lähdeaineistona tutkimuksessa olen käyttänyt Kansan Arkistossa säilytettäviä Tampereen osaston ja Helsingin osaston arkistoja, joiden avulla olen pyrkinyt vastaamaan tutkimuskysymyksiin. Arkistoaineistosta keskeisintä materiaalia työn kannalta ovat olleet johtokuntien, osastojen kokousten ja valistuskokousten pöytäkirjat sekä erilaisten toimikuntien ja kerhojen toiminnasta syntynyt materiaali. Arkistoaineiston lisäksi olen käyttänyt lähteenä myös lehtiä ja muistitietoaineistoja, joiden avulla olen pyrkinyt hahmottamaan naisten kokemuksia ammattiyhdistystoiminnasta. Lehdistä tutkimuksessa olen käyttänyt Kansan Lehteä ja Palkkatyöläistä, jotka olen käynyt läpi 1930-luvulta. Tutkielmassa käytetty muistitietoaineisto koostuu Työväen Arkiston ja Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston keräämistä muistitietoaineistoista. Helsingin ja Tampereen osastot olivat jäsenistöltään molemmat selkeästi naisenemmistöisiä, mutta johtokunnassa naisten edustus osastoissa erosi toisistaan. Helsingin osastossa naiset saivat täysin osuuttaan vastaavan edustuksen, kun taas Tampereen osastossa naisten osuus johtokunnan jäsenistä oli parhaimmillaankin hieman yli puolet, vaikka jäsenistä naisia oli ¾. Myös luottamustehtävien jakaantumisessa osastot erosivat toisistaan. Helsingin osaston puheenjohtajana oli aina nainen, mutta Tampereen osastossa naista ei valittu koskaan osaston puheenjohtajaksi. Johtokunnan luottamustehtävistä naisia valittiin Tampereen osastossa sihteereiksi ja taloudenhoitajiksi. Helsingin osastoa voidaankin pitää poikkeuksellisena SAK:laisessa ay-liikkeessä, kun taas Tampereen osastoa voi-daan pitää esimerkkinä ammattiosastosta, joka jäsenistön naisenemmistöisyydestä huolimatta oli miesten johdossa. SAK:laisessa ay-liikkeessä onkin vallinnut selkeä sukupuolten välinen työnjako, jossa naiset on teollisuuden tavoin nähty miesten avustajina. Naisten alhaista edustusta keskusjärjestö- ja liittotason päätöksenteossa on selitty sillä, ettei naisilla ollut järjestötyössä tarvittavia valmiuksia. Tutkielmassa selvisi kuitenkin, ettei tämä selitys ole riittävä. Naiset osallistuivat ay-liikkeen järjestämään opintotoimintaan, jossa opetettiin järjestötyössä tarvittavia valmiuksia ja järjestivät myös itse opetusta näissä taidoissa. Selitystä naisten alhaiseen edustukseen päätöksenteossa voidaan myös pitää harhaanjohtavana, sillä se olettaa, että kaikilla ay-liikkeen miesjäsenillä olisi ollut järjestötyöhön tarvittavat valmiudet. Johtokuntien toiminta kosketti kuitenkin vain kourallista jäseniä, sillä niihin osallistuivat Helsingin ja Tampereen osastoissa lähes samat naiset ja miehet vuodesta toiseen. Päätöksentekoon osallistuvien naisjäsenten määrää osastoissa kasvatti kuitenkin se, että naiset osallistuivat aktiivisesti erilaisiin virkistystoimintaa järjestäviin toimikuntiin, kuten huvi- ja kerhotoimikuntiin. Päätöksenteon lisäksi naiset osallistuivat toimikunnissa aktiivisesti myös käytännön toimintaan, ja naisten panos oli mer-kittävä esimerkiksi iltamien ja juhlien järjestämisessä. Naisten osallistumista tarkasteltaessa näkö-kulmaa onkin laajennettava päätöksenteon ja perinteisen järjestötoiminnan ulkopuolelle, jotta siitä saadaan kattava kuva. Ammattiyhdistysliikkeeseen aktiivisesti osallistuneilla naisilla ay-liikkeestä tuli tavallisesti keskeinen osa elämää, minkä vaikutus näkyi kaikessa heidän toiminnassaan. Ay-liike oli heille keino korjata epäkohtia, mutta sen sosiaalinen merkitys oli myös huomattava. Näille naisille ay-liike olikin lähinnä elämäntapa, johon käytettyä aikaa ja vaivaa ei laskettu. Enemmistö naisjäsenistä, samoin kuin miesjäsenistäkin, osallistui toimintaan kuitenkin satunnaisesti. Näillekään naisille ay-liike ei jäänyt merkityksettömäksi, vaan tarjosi sekä turvaa että virkistystä. Enemmistölle naisjäsenistä ay-liikettä voidaankin pitää lähinnä harrastuksena. Pro gradu -tutkielmassani olen halunnut kyseenalaistaa naisten osallistumiseen liittyviä käsityksiä ja tehdä naisten osallistumisen ay-liikkeessä näkyväksi. Työn aikana selvisikin, että naiset ovat osallistuneet toimintaan aktiivisesti järjestötasolla. Naiset saattoivat jäädä osastoissaan rivijäsenen asemaan, mutta tämä ei tarkoittanut passiivisuutta. Naisten osallistuminen oli Helsingin ja Tampereen osastoissa elintärkeää toiminnan kannalta ja esimerkiksi virkistystoiminta olisi ilman naisten panosta ollut lähes olematonta. Virkistystoiminnan lisäksi naiset osallistuivat aktiivisesti edunvalvontaan, kuten palkkaliikkeisiin, mikä on tavallisesti nähty miesten toiminta-alueeksi. Naisten osallistuminen ei tuekaan käsitystä, jonka mukaan naiset eivät olleet kiinnostuneita edunvalvonnasta. Naisten ay-toimintaan liittyvät käsitykset tulisikin kyseenalaistaa ennen kuin naiset leimataan ay-liikkeen ongelmaryhmäksi. Asiasanat: Ammattiyhdistysliike, Järjestötoiminta, Naisen asema, Tekstiiliteollisuus

Tutkielmassani selvitän syitä swahilikulttuurin kukoistuksen loppumiseen kuuden-nellatoista vuosisadalla. Koska aihe on melko vieras suomalaisille käytän suhteellisen paljon aikaa taustojen selvittämiselle, alkaen aina kulttuurin synnystä kahdeksannella vuosisadalla. Erityisesti kiinnitän huomiota kauppaan, ja sen merkitykseen swahileil-le. Kulttuurin kulta-aikana, neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla, koko swahilien yhteiskunta toimi kaupan ehdoilla. Voimakas osallistuminen Intian valta-meren laajaan ja tuottoisaan kauppaan toi Itä-Afrikan rannikolle taloudellisen hyvin-voinnin lisäksi myös kulttuurisia vaikutteita, ja swahiliyhteisöt muuttuivatkin hiljalleen islaminuskoisiksi. Toisen vuosituhannen puolivälissä rannikolla kukoisti kymmeniä suhteellisen suuria ja erittäin vauraita kaupunkeja, joiden tärkeimmät rakennukset olivat taidokkaasti kivestä tehtyjä, ja joita hallitsi kauppiaiden erittäin hyvin toimeentuleva ja sivistynyt eliitti. Kuudennellatoista vuosisadalla Itä-Afrikan rannikolle saapuivat portugalilaiset, ja heidän tulollaan on ilmeinen vaikutus swahilien menestyksen loppumiseen. Tutkin-kin työssäni myös portugalilaisten historiaa, varsinkin viidennentoista vuosisadan löytöretkiä Länsi-Afrikassa, ymmärtääkseni heidän toimiaan Intian valta-merellä. Erityisesti portugalilaisten vuosisatoja jatkunut vihapito muslimien kanssa loi taustan, joka ei ollut omiaan helpottamaan rauhaomaista yhteistyötä islaminuskoisten swahilien kanssa. Toinen voimakas ristiriita oli suhtautuminen kauppaan. Intian valtamerellä kauppa oli aina ollut vapaata valtioiden valvonnasta ja perustui puhtaasti kilpailuun. Portugalilaiset taas turvautuivat väkivaltaan ja pakkotulleihin yrittäessään ottaa haltuunsa swahilien tuottoisan kaupan. Vuosisatoja suhteellisen rauhanomaisesti eläneet swahilit eivät kyenneetkään aseelliseen vastarintaan, ja portugalilaiset valloittivat nopeasti kaikki merkittävät Itä-Afrikan rannikon kaupungit. Heidän toimensa kaupan verottamiseksi aiheuttivat kuitenkin sen romahtamiseen. Swahileille tällä oli kohtalokas seuraus, sillä kauppiaat olivat yhteiskunnan huipulla ja he menettivät asemansa samalla kun kauppa loppui. Näin koko kulttuuri ajautui taloudellisen laman lisäksi ideologiseen kriisiin. Tästä se ei enää koskaan toipunut, sillä vapaan kaupan aika Intian valtamerellä oli nyt lopullisesti ohi. Tutkimuksen ensisijainen tarkoitus on löytää pitkän linjan syy-seuraus suhteita. Tämän tyyppisessä työssä joudun käyttämään paljon tutkimuskirjallisuutta, varsinkin portugalilaisten osalta. Yritän löytää uusia ajatuksia tapahtumien taustalta tutkimalla rinnakkain swahilien ja portugalilaisten historiaa. Alkuperäislähteistä käytössäni ovat kaikki aikakauden Suomesta on saatavilla olevat englanniksi käännetyt swahileja koskevat tekstit. Nämä kertovatkin varsin kattavasti kuudennentoista vuosisadan tapahtumat Itä-Afrikassa. Pelkät alkuperäislähteet eivät kuitenkaan riitä selittämään kaikkia syitä swahilikulttuurin romahtamiseen, vaan laaja-alainen tutkimuskirjalli-suuden käyttö on välttämätöntä kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Työni kohteena on vuoden 1905 suurlakko. Suurlakko tuli Suomeen Venäjän yleislakon seurauksena. Lakko oli 1899 alkaneen sortovuosiksi kutsutun ajanjakson huipentuma, jonka seurauksena Suomeen perustettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanedustuslaitos. Suurlakon alkuperäinen tavoite oli palauttaa Suomen autonominen asema yhdenmukaistamiskautta edeltäneeseen tilaan. Vaikka koko maa meni lakkoon, on käsittely rajattu koskemaan Helsinkiä ja Tamperetta. Suurlakko näyttäytyy koko kansan yhteisenä asiana ja voimannäyttönä, mutta alueellisia eroavaisuuksia löytyy. Helsinki oli kuitenkin poliittisesti merkittävin tapahtumakenttä Suomessa. Tampere oli Suomen teollistunein kaupunki, missä työväenliikkeellä oli vahva asema. Työväki oli sekä Helsingissä että Tampereella merkittävässä roolissa lakon tapahtumien kulussa. Myös kaupunkien tapahtumilla oli vaikutusta toisiinsa. Tampere nousi Suomen poliittiseksi pääkaupungiksi työväen aktiivisen toiminnan ansiosta, kun ns. Tampereen punaisessa julistuksessa annettiin suuntaa koko suurlakolle. Suurlakko alkoi suuren innostuksen vallassa ja vaikutti siltä kuin koko kansa olisi ollut samassa rintamassa. Tavoitteet olivat alussa samansuuntaiset, mutta pian erimielisyydet hajottivat yhtenäiseltä vaikuttanutta joukkoa. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti suurlakon aktiivisimpia ja merkittävimpiä toimijoita työväkeä, perustuslaillisia ja venäläistä sotaväkeä. Kohteita tarkastellaan aikalaisnäkemysten valossa. Suurlakosta tehtiin arviota jo lakon aikana ja tilanteen epävarmuus pakotti kirjoittajat spekuloimaan, mutta samalla kirjoituksista voi hakea pelättyjä ja uhkaavina pidettyjä seikkoja. Väkivaltaisuuksien syntymistä ja vallankumouksellista toimintaa pidettiin pahimpana uhkakuvana. Venäläisten sotilaiden odotettiin puuttuvan lakkoon Helsingissä, mutta koko lakko sujui ilman sotilaiden väliintuloa. Järjestysvalta ei pystynyt tekemään tarvittavia päätöksiä tarpeeksi nopeasti ja hitaasti aloitetut interventiosuunnitelmat keskeytettiin lopulta, kun suurlakko ehti loppua. Venäläisen sotaväen läsnäolon täydellisen puuttumisen vuoksi tilanne Tampereella oli vallankumouksellisempi ja uhmakkaampi, mutta samalla tamperelaiset onnistuivat tekemään tiiviisti yhteistyötä tavoitteidensa saavuttamiseksi. Helsingissä työväen tavoitteet kohdistuivat enemmän sisäpolitiikkaan, kun taas perustuslailliset keskittyivät enemmän parantamaan Suomen asemaa suhteessa Venäjään. Suurlakko päättyi perustuslaillisten saavutettua tavoitteensa, mutta työväki jäi vaille varmuutta sen ajamien uudistusten toteutumisesta. Tilanne jäi auki, kunnes erimielisyyksistä huolimatta koolle kutsuttu säätyvaltiopäivät sai valmiiksi äänioikeus- ja eduskuntauudistuksen. Lähteinä olen käyttänyt suurlakon aikaista sanomalehdistöä sekä Väinö Wallinin (sittemmin Voionmaa), Kaarlo Tiililän, Eliel Aspelin-Haapkylän ja Tekla Hultinin päiväkirjoja sekä Johan Kockin muistelmia suurlakosta.

Toistuvat keskustelut natsimenneisyydestä ja erityisesti holokaustista ja sen tulkinnoista ovat kuuluneet saksalaiseen yhteiskuntaan koko sodanjälkeisen ajan. Myös ajankohtaisia aiheita peilataan menneisyyteen. Politiikassakin menneisyys vaikuttaa keskusteluiden retoriikkaan ja Saksan ulkopoliittisiin suhteisiin. Tutkin gradussani, miten saksalaiset tulevat toimeen natsimenneisyytensä kanssa ja millaiseksi saksalaisten kollektiivinen muisti (tai muistit) muodostuu. Tutkin, miten menneisyyttä on käsitelty ja käsitellään Saksan julkisissa keskusteluissa. Miten traumaattinen menneisyys vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen, millaisia reaktioita se aiheuttaa? Miten syyllisyyskysymykseen suhtaudutaan? Onko sota-ajan kokeneiden suhde menneisyyteen erilainen kuin nuorempien? Millainen merkitys menneisyydelle annetaan nykyhetken kannalta? Miten kulloinenkin nykyhetken tilanne vaikuttaa menneisyyden tarkasteluun? Erityisenä tarkastelukohteena ovat kaksi 1980- ja 1990-luvuilla käytyä keskustelua, Historikerstreit ja Wehrmachtin rikoksia käsitellyttä näyttelyä koskenut debatti. Lähteinä käytän kiistoihin kuuluneita lehtiartikkeleita sekä Wehrmacht-näyttelyn osalta seminaarikeskustelua teesipapereineen ja Saksan liittopäivien debattia. 1980- ja 90-lukujen välillä tapahtui suuria muutoksia Euroopan poliittisessa ilmapiirissä ja Saksan kahtiajako päättyi. Toisaalta myös sotasukupolvella on ollut käsillä viimeiset hetket tehdä tiliä menneisyydestään. Voisi odottaa, että 1990-luvulla nuorempi sukupolvi olisi aiempaa näkyvämmässä roolissa keskusteluissa. Saksalaisten suhde natsimenneisyyteensä on viiden sodanjälkeisen vuosikymmenen aikana vähitellen vapautunut. Aluksi menneisyys torjuttiin vaikenemalla tai syyllisyys sysättiin Hitlerin ja valtaeliitin harteille. Pyrittiin integroimaan kaikki muut paitsi tärkeimmät natsirikolliset takaisin yhteiskuntaan ja sopeutumaan takaisin rauhanomaiseen yhteiseloon. Historiantutkijatkin keskittyivät helpompiin aiheisiin, sodan häviämiseen, miehitykseen ja Saksan kahtiajakoon. 60- ja 70-luvuilla kansallissosialismin käsittely monipuolistui, kun nuoremman sukupolven historioitsijat uskalsivat tarttua myös rikoksiin ja tutkivat myös tavallisen kansan oloja ja vaikutusmahdollisuuksia. Keskivertosaksalaisten tietoisuuteen näiden tutkimusten tulokset päätyivät vain rajallisesti; 50- ja 60-lukujen historiankuva vallitsi kansan keskuudessa pitkään; siihen toivat muutoksen vasta juutalaisvainoista kertovat suositut TV-sarjat ja elokuvat. Historiantutkimuksessa oli 60-luvulta lähtien rinnakkain natsimenneisyydestä hyvinkin toisistaan poikkeavia käsityksiä, ja saksalaiseen tapaan historiakäsitykset olivat usein poliittisesti sidonnaisia. 80-luvulla tämä korostui entisestään, kun konservatiivipoliitikot pyrkivät vahvistamaan kansallista identiteettiä historian avulla ja halusivat päästä pois ”Hitlerin varjosta”. Identiteetin vahvistamisen kanssa oli ristiriidassa juutalaisvainosta ja muista rikoksista aiheutunut syyllisyyskysymys. Saksalaisten kollektiivinen syyllisyys usein kiellettiin, mutta syyllisyyteen liittyvät keskustelut nousivat silti yhä uudelleen esiin. Historikerstreit oli kiista menneisyyden hallinnasta vasemmiston ja oikeiston välillä, pohdiskelua siitä, mitä saksalaisuus on neljäkymmentä vuotta kolmannen valtakunnan kukistumisen jälkeen ja millä tavoin menneisyyttä tulee tai saa käsitellä - saako holokaustia vertailla muihin kansanmurhiin tai upottaa osaksi Saksan tuhatvuotista historiaa, vai onko se vähättelyä? Mihin asti menneisyyden taakasta aiheutuu velvoitteita ja millaisia? Keskustelu oli varsin abstraktia. Kansanmurhasta puhuttiin teknisellä tasolla, syyllisyydestä ja sen merkityksestä yleisesti. 1990-luvulla keskustelu oli rohkeampaa kuin aiemmin. Lyhyen DDR:n historian kaivelun jälkeen natsimenneisyys palasi menneisyyskeskusteluiden ytimeen. Rikoksiin uskallettiin tarttua entistä suoremmin myös laajemmissa piireissä, historian ammattilaispiirien ulkopuolella. Historikerstreitin abstraktiudesta tultiin konkreettisten tapahtumien käsittelyyn ja tavallisten ihmisten syyllisyyden pohdiskeluun ja usein myös sen tunnustamiseen. Wehrmacht-keskustelussa monet pohtivat natsiajan rikosten merkitystä itselleen, vanhemmilleen tai isovanhemmilleen ja yhteiskunnalle yleensä. Keskiössä ei ollut enää Historikerstreitin tapaan kysymys ”mitä saksalaisuus nyt tarkoittaa?” vaan ”mitä oikein tapahtui?” ja ”mitä se tekee ihmisille?” Keskustelussa törmäsivät yhteen vanhemmat käsitykset pienestä rikollisjoukosta ja viattomasta kansasta, jolloin teesi Wehrmachtista rikollisena organisaationa nähtiin loukkauksena saksalaisuutta kohtaan, sekä uudempi käsitys, jonka mukaan tavallisistakin ihmisistä oli tullut syyllisiä rikoksiin. Toisaalta keskustelussa tuli esiin myös saksalaisten oma uhrius – olosuhteet, diktatuurin ja sotatilan tuomat paineet ja muut vastaavat tekijät. Voidaan siis nähdä, että saksalaisten menneisyyssuhde on kehittynyt avoimempaan suuntaan, niinkin, että Natsi-Saksan pimeimpiäkin puolia uskalletaan nostaa keskusteluun ja pohtia myös menneisyyden merkitystä henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta kaikki eivät edelleenkään halua ryhtyä tähän, kuten Wehrmacht-näyttelyn herättämä vastarinta osoittaa. Vielä 1990-luvun Wehrmacht-keskustelussakin sodan kokenut sukupolvi on vahvimmin äänessä. Nuorempia kuin sota-aikaan tai pian sen jälkeen syntyneitä osanottajia ei ollut mukana. Näin oli vaikeaa tutkia nuorempien sukupolvien käsityksiä menneisyydestä tässä yhteydessä. Jäi avoimeksi, eikö natsimenneisyys kiinnosta nuorempia vai saako vain iäkkäämpi, meriittiä kerännyt eliitti äänensä julkisuudessa kuuluviin. Nuorempien sukupolvien menneisyyssuhde jää näin jatkotutkimuksen aiheeksi, kuten myös niin sanotun tavallisen kansan historiakäsitykset. Asiasanat: Saksa, historia, Natsi-Saksa, menneisyys, natsimenneisyys, menneisyyssuhde, menneisyyden merkitys, Historikerstreit, Wehrmacht

Pro gradu ­tutkielmassani tarkoitukseni on tutkia yhtä orjuuteen liittyvää ilmiötä eli orjakapinoita. Tutkimuksen kohteena ovat antiikin kahden Sisilian orjasodan (n. 135 ­ 100 eKr.) sekä Spartacuksen orjasodan (73 ­ 71 eKr.) kuvaukset ja niiden antama kuva orjakapinoista ja kapinallisista. Tutkimusmetodina käytän antiikin orjasotakuvausten vertailua Yhdysvaltojen etelävaltioissa sattuneiden kolmen tunnetun orjakapinan (vuosina 1800, 1822 ja 1831) kuvauksiin. Keskityn etenkin orjakapinajohtajien hahmojen kuvailuihin. Yritän myös selvittää, minkälaisen kuvan orjakapinakertomukset antavat kyseisten aikojen yleisestä suhtautumisesta orjiin. Tärkein lähteeni antiikin osalta on Diodoros Sisilialainen ja hänen Bibliotheke-teoksensa. Myös etenkin Appianokselta, Florukselta, Orosiukselta, Plutarkhokselta ja Sallustiukselta löytyy materiaalia orjakapinoista. Yhdysvaltojen kohdalla olen käyttänyt lähteinäni muun muassa kahta vuonna 1822 Veseyn kapinan jälkeen kirjoitettua tekstiä. Myös monista orjakapinoiden tutkimuksista löytyy lyhyempiä ja pitempiä lainauksia alkuperäislähteistä. Käsittelen tutkimuksessani ensin orjuutta tutkiminani aikakausina. Selvitän, keitä orjat olivat ja minkälaisia töitä he tekivät. Saan selville orjien tulevan hyvin moninaisista lähteistä. Tasavallan ajan loppupuolella Roomassa sotavangit muodostivat suuren osan orjatarjonnasta, kun taas Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800-luvulla suuri osa orjista oli jo toisen sukupolven orjia. Orjien työnkuvat olivat moninaiset; antiikissa oikeastaan vain sotapalvelus oli suljettu heiltä pois. Myös Yhdysvalloissa noin neljännes orjista ei ollut pelto-orjia vaan toimi esimerkiksi kotiorjina ja käsityöläisinä. He eivät kuitenkaan nousseet yhteiskunnassa yhtä vaikutusvaltaisiin asemiin kuin orjat antiikissa saattoivat tehdä. Suuri osa orjista oli antiikissa barbaareja, joita muun muassa Aristoteles piti luonnollisina orjina. Nämä ”toiset” nähtiin sopivina orjiksi; omaan ryhmään kuuluvia ei saanut orjuuttaa. Orjuus ei perustunut vain yhteen yksittäiseen piirteeseen kuten myöhemmin mustan orjuuden aikaan. Yhdysvalloissa orjuus oli selkeästi tummaihoisten orjuutta. Mustien vapautuminen oli epätodennäköistä eikä vapaillakaan mustilla ollut samanlaista asemaa yhteiskunnassa kuin valkoisilla. Orjien väkivaltaisen kapinoinnin syynä nähtiin antiikissa etenkin orjien huono kohtelu. Kirjoittajat ymmärsivät myös orjien kaipuun vapauteen yksilöllisellä tasolla. Yhdysvalloissa taas kerrottiin orjia kohdellun hyvin ja kapinoinnin taustalla olevan mustien halun kostaa valkoihoisille sekä päästä kokonaan ryhmänä irti orjuudesta. Osasyynä tähän nähtiin 1800-luvulla voimistunut keskustelu orjien emansipaatiosta. Orjakapinajohtajiin kiinnitettiin kuvauksissa paljon huomiota. Heidät nähtiin poikkeuksellisen älykkäinä yksilöinä, jotka onnistuivat joukkojen järjestämisessä ja yhdistämisessä. Kapinajohtajat olivat yleensä myös uskonnollisesti hyvin vaikutusvaltaisia yksilöitä orjayhteisössä, mikä antoi heille lisää arvovaltaa. Etenkin Sisiliassa johtajat käyttivät auktoriteettinsa vahvistamiseksi myös kuninkuuden ulkoisia merkkejä. Mielestäni kapinajohtajien poikkeuksellisia ominaisuuksia korostettiin, koska valtaväestöä haluttiin rauhoittaa. Poikkeusyksilöiden harvinaisuuden vuoksi vakavan kapinan vaara ei ollut niin suuri. Orjakapinoiden menestyminen antiikissa oli ongelma orjanomistajille, koska oli häpeällistä joutua taistelemaan alhaisia orjia vastaan ja hävitä näille. Sitä selitettiin johtajien älykkyydellä taktisesti valita muun muassa puolustuksellisesti hyvät tukikohdat. Yhdysvalloissa orjakapinat kukistuivat alkuunsa, joten samanlaisia puolusteluja ei tarvittu. Petturit koituivat orjakapinakertomuksissa aina kapinoitsijoiden tuhoksi. Antiikissa he auttoivat valloittamaan tukikohdat ja Yhdysvalloissa paljastivat suunnitelmat jo ennen niiden varsinaista täytäntöönpanoa. Näin kirjoittajat mielestäni painottivat sitä, että orjat eivät muodostaneet yhtä yhtenäistä ryhmää vaan aina löytyi henkilöitä, jotka oman edun vuoksi olivat valmiit pettämään muut. Kapinoiden kukistuttua niihin osallistuneita orjia odotti kuolema.

Pro gradu ­ tutkielma käsittelee nuorisoseuratoimintaa lounaishämäläisessä Tammelan kunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksen kohteena ovat neljä tammelalaista nuorisoseuraa; Hykkilä-Lunkaan kylässä toiminut Nuorisoseura Ahjo, Tammelan kirkonkylän tuntumassa toiminut Nuorisoseura Aura, Teuron Nuorisoseura Nousu ja Portaan Nuorisoseura. Tutkielmassa vertailen Tammelan nuorisoseurojen toimijoita ja toimintaa paitsi keskenään, myös Suomen nuorisoseuroihin yleisemminkin. Vertaan näiden neljän Tammelassa toimineen nuorisoseuran toimintaa myös nuorisoseurojen keskusjärjestön Suomen Nuorison Liiton ja Hämeen Nuorisoseurain Liiton ohjeisiin siitä, millaista nuorisoseuratoiminnan kuului olla, ja pohdin, mitkä mahdollisuudet Tammelan maalaiskylien nuorisoseuroilla toimintaohjeita ja suosituksia oli noudattaa. Tutkimuksessani piirtyy esiin myös kuva siitä, millaisia toimijoita nämä neljä tammelalaista nuorisoseuraa ajan maalaisyhteisössä olivat ja millaiset suhteet niillä oli muihin järjestöihin ja yhdistyksiin paikkakunnalla. Tutkimukseni tärkeimpinä lähteinä olivat tutkimieni nuorisoseurojen kuukausikokousten pöytäkirjat, johtokunnan kokousten pöytäkirjat, vuosikertomukset ja jäsenkirjat. Hyödynsin tutkimuksessani myös muutakin nuorisoseurojen arkistoissa säilynyttä materiaalia, kuten mm. Suomen Nuorison Liiton ja Hämeen Nuorisoseurain Liiton kiertokirjeitä. Tammelan nuorisoseurojen jäsenten ikiä, sosiaalisia taustoja sekä jäsenyysaikoja selvitin nuorisoseurojen jäsenkirjojen sekä Tammelan seurakunnan rippikirjojen avulla. Tutkimistani nuorisoseuroista on kirjoitettu kustakin myös eri laajuisia historiikkeja, ja nämä luonnollisesti täydensivät muusta arkistomateriaalista keräämiäni tietoja. Kirjallisuuden osalta päälähteitä olivat F.A. Hästeskon Suomen nuorisoseuraliikkeen historia, Jaakko Nummisen Suomen nuorisoseuraliikkeen historia I, Aukusti Ripsaluoman ja M.E. Mäen Nuorisoseuratyön opas vuodelta 1919 sekä Matti Rajamaan kirjoittama Kertomus Hämeen Nuorisoseurain Liiton 20-vuotisesta toiminnasta 1906­-1926. Kuten Hämeessä muuallakin, myös Tammelassa nuorisoseurojen jäsenistön pääosan muodostivat talolliset ja maanomistajat sekä virkamiehistä, käsityöläisistä ja kauppiaista koostunut joukko. Vuokratilallisia sekä työ- ja palvelusväkeä oli jokaisessa neljässä seurassa mukana jonkin verran, mutta kuitenkin voidaan sanoa nuorisoseurojen olleen Tammelassa pääasiassa keskiluokkaisen väen toimintayhteisöjä. Jäsenten keski-ikä Tammelan nuorisoseuroissa oli suhteellisen korkea. Tammelan nuorisoseurat mitä ilmeisimmin olivatkin nimistään huolimatta lähinnä aktiivisessa työiässä olevan väestön toimintayhteisöjä kuin nuorisoikäisten harrastusryhmiä. Tutkimani Tammelan nuorisoseurat olivat jäsenmääriltään hyvin tyypillisiä nuorisoseuroja. Ainoastaan Ns. Auraa voidaan kuvata melko suureksi seuraksi. Nuorisoseuratoiminta oli suhteellisen samanlaista Portaan Nuorisoseurassa, Ns. Ahjossa sekä Teuron Ns. Nousussa. Ns. Aura erosi näistä paitsi kokonsa puolesta myös muita aktiivisemmalla toiminnallaan. Verratessani näitä neljää tammelalaista nuorisoseuraa Suomen Nuorison Liiton keskimääräiseen nuorisoseuraan, kävi ilmi, että Ns. Auran toiminta oli myös monessa suhteessa hieman aktiivisempaa kuin keskimääräisen nuorisoseuran Suomessa. Johtokuntien rooli toiminnan organisoijana ja kehittäjänä oli nuorisoseuroissa hyvin suuri. Ohjeita ja tukea Suomen Nuorison Liitolta ja Hämeen Nuorisoseurain Liitolta nuorisoseurat saivat todella paljon, niin kirjeitten muodossakin kuin kiertävien neuvojienkin välityksellä. Nuorisoseuraliikkeen kasvatusohjelman ydinasiat; edistysusko, itsekasvatus, säätyrajoituksen poistaminen, kristillissiveellinen elämäntapa ja isänmaallisuus ovat kaikki jossakin määrin havaittavissa Tammelan nuorisoseurojen toiminnasta. Kuitenkin jotkin nuorisoseuraliikkeen hyvin keskeisinä pidetyt asiat, kuten opintotoiminta ja erilaiset alaosastot olivat Tammelassa melkoisen alkeellisessa vaiheessa vielä 1920-luvulla. Tammelan nuorisoseurat tekivät yhteistyötä paikkakunnan muiden järjestöjen kanssa. Tavallisin yhteistyön muoto oli tapahtumien järjestäminen toisen järjestön seuratalolla. Käsitykseni mukaan Tammelan nuorisoseuroilla oli hyvin merkittävä asema paikallisyhteisössään. Tarjosivathan nuorisoseurat niin nuorisolle kuin vanhemmallekin väelle sellaisia harrastus- ja toimintamahdollisuuksia, joita kylillä ei ilman nuorisoseuraa välttämättä olisi ollut. Useat Tammelan nuorisoseurojen ulkopuolisetkin ihmiset osallistuivat seurojen toimintaan esim. iltamien yleisönä tai talkoisiin osallistumalla. Nuorisoseurat epäilemättä tällä tavoin loivat kylissä tietynlaista omaleimaista paikalliskulttuuria ja yhteishenkeä. Näin ollen niillä lienee ollut jonkinlainen merkitys kylien identiteetillekin. Tammelan nuorisoseurojen voidaan myös sanoa olleen omissa kylissään niiden toimijoiden joukossa, joiden keskeisenä tehtävänä pidettiin kansallishengen sekä raittiusaatteeseen suopeasti suhtautuvan kansan kasvattamista.

Tämän tutkimuksen aiheena on Adolf Hitlerin maailmankuvan kehitys hänen nuoruudestaan aina 1920-luvun puoliväliin saakka, jolloin hänen ajattelunsa eri osat loksahtivat kohdalleen, muodostaen yhtenäisen maailmankuvan. Hitlerin ajattelua ja toimintaa tutkitaan siihen oletukseen nojaten, että niitä huolellisesti tarkastelemalla voimme luoda esityksen hänen maailmankuvastaan. Valittu näkökulma perustuu aatehistorialliseen näkemykseen, joka kehottaa antamaan painoarvoa ihmisten ajatusmaailman koukeroille, mutta samalla varoittaa luulemasta, että tämä olisi jokin muusta inhimillisestä toiminnasta irrallinen ulottuvuus. Tutkimuksessa esitellään myös Hitlerin elinpiiriä hänen eri elämänvaiheissaan. Ihmisen käsityksiä ei kuitenkaan voida johtaa suoraan kulloisestakin ympäristöstä, sillä samojen vaikutteiden allakin ihmiset muodostavat erilaisia käsityksiä vallitsevasta tilanteesta. Hitlerkään ei siis ollut olosuhteiden tuote, vaan tulkitsi nuo olosuhteet omalla tavallaan, päätyen tämän tulkinnan perusteella muodostamaan oman maailmankuvansa. Oleellista on kuitenkin se, että Hitler saattoi omaksua vain kohtaamiaan asioita ja käsityksiä, joten kontekstin arvoa ei siis sovi vähätellä. Lähteinä on käytetty paljon Hitlerin itse tuottamaa materiaalia, kuten hänen Taisteluni-teosta, kirjeitä ja puheita. Nämä tarjoavat erinomaisen kattavan katsauksen Hitlerin ajatteluun. Hyödyllisiä lähteitä ovat olleet myös Hitlerin kanssa tekemisissä olleiden ihmisten kertomukset nuoresta Hitleristä. Tutkimuskirjallisuudesta elämäkerrat ovat luonnollisesti olleet tärkeitä lähteitä, samoin kuin erilaisiin Hitlerin elämään tai ympäristöön liittyviin teemoihin keskittyneet tutkimukset. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Hitlerin maailmankuva oli erilaisten kehitysvaiheiden jälkeen vihdoin valmis 1920-luvun puolivälissä. Eri teemojen ja käsitteiden yhdistyminen Hitlerin ajattelussa oli tapahtunut hiljalleen, ajan kuluessa. Mitään äkillisiä muutoksia ei ollut tapahtunut, vaan eri teemat ja käsitteet olivat lopulta muotoutuneet yhteensopiviksi toistensa kanssa ja muodostaneet yhdessä käsitteellisen kokonaisuuden, jota voimme kutsua maailmankuvaksi. Kun Hitlerin maailmankuva valmistui, tuli siitä myös pysyvä. Hänen käsityksensä ihmisistä heikkona massana, propagandasta näiden massojen ohjailun välineenä, historiasta rodullisena taisteluna, marxilaisista ja bolsevikeista juutalaisten kätyreinä, elintilasta saksalaisen rodun säilymisen elinehtona, omasta tehtävästään saksalaisten johtajana, ja tietysti juutalaisista kaiken pahan takana virnuilevina täydellisen vihollisen ilmentyminä eivät juurikaan muuttuneet hänen loppuelämänsä aikana.

Tutkin pro gradu ­tutkielmassani, miten Sex Pistolsiin ja punk-kulttuuriin suhtauduttiin Suomessa tammikuussa 1978. Kyse on siis nuorisokulttuurin ja valtakulttuurin yhteentörmäyksen tarkastelusta. Tämä sukupolvien välinen välinen konflikti nousi huomiotaherättävälle tasolle, kun Suomessa piti tuolloin esiintyä Sex Pistols -niminen pahamaineinen punk-rockia soittava yhtye. Yhtyeen maahantulo kiellettiin ja tapauksesta nousi kohu. 1970-luvun Suomea on myöhemmässä tutkimuksessa luonnehdittu kulttuurillisesti sulkeutuneeksi alueeksi, jossa politiikka oli pitkälti presidentti Kekkosen säätelemää ja kulttuurielämä vahvasti valtiollisesti ohjattua. Samaan ajankohtaan sijoittuu myös vakava taloudellinen lama, joukkotyöttömyys ja lisäksi nuorisokulttuurien entistä näkyvämpi rooli kuluttajina. Tutkielmassani yritän selvittää, miksi punk koettiin uhkaavaksi: minkälaisin äänenpainoin asiaan suhtauduttiin, minkälaisia argumentteja esitettiin puolesta ja vastaan, ja miten journalistien sekä tavallisten kansalaisten näkemykset vaihtelivat lehdissä. Tutkielmassa on nuorisotutkimuksellinen vivahde, mutta keskityn kuitenkin enemmän aikuisten rakentaman hegemonisen järjestelmän tarkastelemiseen. Tarkoituksena on etsiä niitä yhteiskunnallisia arvoja sekä poliittisia käytäntöjä ja niiden muodostamia rakenteita, jotka vaikuttavat kyseessä olevan voimakkaan yhteiskunnallisen keskustelun heräämiseen. Tutkielman pääasiallisena lähdeaineistona toimii neljä merkittävää sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti, Aamulehti ja Ilta-Sanomat) tammikuulta 1978. Kyseiset neljä sanomalehteä edustavat niin erilaisia poliittisia taustoja kuin myös erilaisia lehtiformaatteja. Periaatteellisena lähtökohtana tämän tutkimusaineiston käytölle on median hegemonista valtakulttuuria ylläpitävä ja luova ominaisuus. Tutkimuksessa on viitattu usein Douglas Kellnerin, Stuart Hallin ja Norman Faircloughin mediatutkimuksiin, mutta mitään kaikenkattavaa metodia tutkimuksessa ei ole. Lisäksi olen Thomas Ziehen modernisaatioteorioiden avulla pyrkinyt tuomaan esille kirjoittelussa nuorison suhteen esiintyviä pelkoja ja toiveita. Tässä tutkielmassa on tullut esille, että Sex Pistolsin kieltopäätöksessä ja sitä ympäröineessä keskustelussa ei itse asiassa tunnukaan olleen kyse siitä, että vartavasten juuri punk olisi koettu erityisen vaaralliseksi. Kyse näyttää olleen enemmänkin yleisen massakulttuurin leviämisen pelosta suomalaisen kulttuurin kustannuksella. Punkkarit nimittäin leimattiin imperialistisen massakulttuurin osaksi, mutta osansa saivat myös Aku Ankka ja Charlien enkelit. Massakulttuuria vastustettiin koko suomalaisessa poliittisessa kentässä. Porvariston puolella pelättiin vanhojen hyvien tapojen katoavan, väkivallan lisääntyvän ja kotimaisen kulttuurin köyhtyvän. Vasemmiston edustajat olivat samoilla linjoilla, mutta he pitivät yleensä massakulttuuria nimenomaan länsimaisena roskana. Jotkut näkivät tähän pelkoon vastauksena sensuurin. Suomettuneessa ilmapiirissä sensuuri olikin arkipäiväinen käsite. Näin ollen ei ole yllättävää, että Sex Pistolsia ja monta muuta massakulttuuriksi koettua asiaa kohtaan esiintyi myös vaatimuksia sensuurin kiristämisestä.