Search

Vuoden 1918 sodan jälkeen Suomeen jäi eri lähteiden mukaan noin 14 400 lasta ilman huoltajaa. Lapsista lähes 90 % oli punaisen puolen jälkeläisiä. Isättömät lapset jaettiin kahteen ryhmään; valkoisten puolen lasten huolto järjestettiin eläkkeen turvin, ja punaorvot jäivät kuntien köyhäinhoidon varaan. Punaorvot muodostivat nuoren valtion uudelle sosiaalihallitukselle pikaista ratkaisua odottavan sosiaalisen, taloudellisen, moraalisen sekä poliittisen ongelman. Tässä tutkimuksessa tutkin Ruoveden kunnan punaorpohuoltoa sekä punaorpojen muisteltua lapsuutta Ruovedellä vuoden 1918 sodan aikana ja sodan jälkeen vuosina 1918 – 1924. Tutkimuksessa olen selvittänyt kuinka monta punaorpoa Ruovedellä oli sodan päätyttyä ja miten Ruoveden kunta selviytyi heidän huoltamisesta sekä millaisena punaorvot kokivat lapsuutensa Ruovedellä. Tutkimukseni päälähteinä ovat Ruoveden kunnan ja sosiaalihallituksen välinen kirjeenvaihto sekä Ruoveden kunnan köyhäinhoitohallituksen ja lastenkotien punaorpojen huoltoa koskevat asiakirjat. Punaorpojen lukumäärän selvitin yhdistämällä Ruoveden seurakunnan rippikirjojen, Sosiaalidemokraattisen puolueen sodanjälkeisen tiedonkeruun, Ruoveden kunnan punaorpojen sosiaalihallitukselle kootun avunsaajien tilaston sekä Suomen sotasurmat 1914 – 22-tietokannan esittämät tiedot ruoveteläisistä punaorpoperheistä. Sosiaalihallituksen vuonna 1919 tekemän selvityksen mukaan Ruovedelle jäi 200 punaorpoa, mutta edellä esitettyjen aineistojen perusteella alle 15-vuotiaitten punaorpojen lukumäärä toukokuun lopussa vuonna 1918 Ruovedellä oli 285. Voidaan olettaa, että heti sodan jälkeen tehtyjen tiedonkeruiden perusteella annettu arvio 14 400 punaorvosta on ollut liian pieni koko Suomessa. Punaorpohuollon keskeiset tavoitteet olivat lasten perheiden kohtuullinen toimeentulo, leskien kasvatustyön tarkkailu sekä lasten koulunkäynnin tukeminen. Ruoveden kunta oli kasvaneiden köyhäinhoitomenojen ja lastenkotien perustamisen vuoksi pakotettu hakemaan valtionapua punaorpohuoltoa varten. Valtionavun ehtona oli sosiaalihallituksen tarkkojen ohjeiden noudattaminen ja tarkastajien valvonnan alaiseksi joutuminen, mikä johti Ruovedellä punaorpojen asialliseen huoltoon eikä heitä viranomaisten taholta kohdeltu kaltion tai eriarvoisesti muihin köyhäinavun saajiin nähden. Viranomaislähteiden lisäksi tutkin muistelukerrontaa analysoimalla millaisena lapset kokivat Ruovedellä sodan tapahtumat ja sodanjälkeisen köyhyyden. Muisteltua lapsuutta kuvailin lähinnä kahden ruoveteläisen punaorvon muistelukirjoitusten pohjalta. Vaikka viranomaislähteiden perusteella punaleskien perheitä kohdeltiin asianmukaisesti ilman näkyvää syrjintää tai halveksuntaa, muistelevat punaorpouden itse kokeneet lapsuuttaan katkeruuden ja surun kokemusten täyttämänä. Vertailemalla Ruoveden punaorpohuoltoa Jämsän kunnan toimenpiteisiin sain vahvistusta paikallisyhteisöiden välisiin merkittäviin eroihin rauhaanpalaamisessa. Jämsässä punaleskiä ja heidän lapsiaan syrjittiin, sillä Jämsän kunta ei anonut punaorpojen huoltoa varten valtionapua ja vältti siten sosiaalihallituksen valvonnan, joten Jämsä saattoi ratkaista punaorpo-ongelman ilman valtion kontrollia kunnan oikeistolaisen köyhäinhoitohallituksen asenteiden ohjaamana. Ruovedellä paikallisyhteisön ilmapiiri oli maltillisempi, ja häviäjäosapuolen perheiden sodanjälkeistä arkielämään paluuta pyrittiin tukemaan, vaikka köyhyyttä, katkeruutta eikä surua pystyttykään pyyhkimään pois.

The study introduces a historical perspective to the discussion on fandom by examining the emergence of popular music fan culture in Finland from the 1950s to early 1970s. The analysis focuses on the ways the forms and meanings of music fandom, as well as the images attributed to fans, developed in the interaction between the music industry, publicity and audience. The source material consists mainly of written reminiscences on popular music and fandom, and music magazines from the research period. The material also includes e.g. fan letters and statistics. The historical context of the analysis is comprised of the substantial changes in youth brought about by the post-war social change. In the study, these changes are referred to as the modernization of youth. The study examines the technological, social and cultural changes linked to the change in youth that facilitated the emergence of the fan culture. Secondly, the study identifies the socio-cultural needs, created by modernization, to which music fandom as a phenomenon responded. In terms of content, the analysis focuses on three dimensions of fan culture. The first dimension comprises the musical and material settings of fandom, such as recordings, concerts and music magazines. The second consists of media discourses concerning the fan phenomenon. Here the study also questions and disassembles the gendered stereotypes constructed within the discourses. The third dimension comprises the socio-cultural meanings of fandom, particularly in respect of identity work taking place in the forms of identification and social distinction. Scrutiny of these dimensions also highlights the links between the fan phenomenon and the constituent phenomena of modernizing youth: for example, the mediatization, Anglo-Americanization and sexualization of youth culture, as well as the weakening of the traditional identity models. The study shows that the emergence of fan culture was a process where the media contents and ideas concerning fandom interacted in multi-dimensional ways between the various actors. The music industry, media publicity and fan audience formed the macro-level of this interactive network. The contents of fandom formed within this framework assumed their practical meaning in the daily lives of young people. These everyday meanings of fandom were concretized in the form of various consumption and production practices, through which the macro-level interrelationships were again redefined. Tutkimus luo faniutta koskevaan keskusteluun historiallista perspektiiviä tarkastelemalla populaarimusiikin fanikulttuurin rakentumista 1950‒1970-lukujen Suomessa. Tarkastelu keskittyy siihen, miten musiikkifaniuden muodot ja merkitykset sekä faneihin liitetyt mielikuvat kehittyivät musiikkiteollisuuden, julkisuuden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen aineisto koostuu ensisijaisesti muistitietokeruista ja tutkimusajanjakson musiikkilehdistä. Lisäksi aineistoa on täydennetty paikoittain muun muassa ihailijakirjeillä ja tilastoilla. Sodanjälkeisten yhteiskunnallisten murrosten nuoruudessa aiheuttamat voimakkaat muutokset muodostavat tutkimuksen laajemman historiallisen viitekehyksen. Tässä yhteydessä muutosaaltoon viitataan nuoruuden modernisoitumisen käsitteellä. Tutkimus analysoi sitä, millaisten nuoruuden muutokseen liittyvien teknologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen murrosten seurauksena ihailijakulttuurin rakentuminen mahdollistui. Toiseksi tutkimus hahmottaa sitä, millaisiin modernisoitumisen luomiin tarpeisiin musiikkifanius ilmiönä vastasi. Sisällöllisesti tarkastelu painottuu kolmeen fanikulttuurin ulottuvuuteen. Niistä ensimmäinen käsittää faniuden musiikilliset ja materiaaliset puitteet, kuten äänitteet, konsertit ja musiikkilehdet. Toinen koostuu fani-ilmiötä koskevista mediadiskursseista, joiden tuottamia sukupuolittuneita stereotypioita tutkimus samalla purkaa. Kolmanteen ulottuvuuteen kuuluvat faniuden sosiokulttuuriset merkitykset erityisesti identifikaation ja erontekojen muodossa tapahtuvan identiteettityön osalta. Eri ulottuvuuksien tarkastelu tuo myös esiin fani-ilmiön kytkeytymisen nuoruuden muutoksen osailmiöihin: esimerkiksi nuorisokulttuurin medioitumiseen, angloamerikanisoitumiseen ja seksualisoitumiseen sekä perinteisten identiteettimallien heikentymiseen. Tutkimus osoittaa, että fanikulttuurin rakentuminen oli prosessi, jossa mediakulttuurin sisällöt ja faniutta koskevat käsitykset liikkuivat monensuuntaisesti eri toimijoiden välillä. Musiikkiteollisuus, mediajulkisuus ja faniyleisö muodostivat tämän vuorovaikutusverkoston ylätason. Sen puitteissa muotoutuneet faniuden sisällöt saivat käytännön merkityksensä nuorten arjessa. Faniuden arkiset merkitykset puolestaan konkretisoituivat erilaisina kulutuksen ja tuotannon käytäntöinä, joiden kautta ylätason vuorovaikutussuhteet joutuivat jälleen uudelleenmäärittelyn kohteiksi.

Unitarian Service- komitea on unitaarien Yhdysvalloissa vuonna 1940 perustama kristillinen avustusjärjestö, joka on toteuttanut useita avustusmatkoja Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen. Useat matkat keskittyivät ruoka- ja vaateavun lisäksi kohdemaiden terveydenhuoltojärjestelmään tutustumiseen ja siinä esiintyneiden puutteiden ja epäkohtien kohentamiseen. Vuonna 1948 järjestö toteutti mittavat avustusmatkat Saksaan, Italiaan ja Suomeen, joiden terveydenhuolto-olot ja avustustyöntekijöiden niistä esittämät havainnot ovat tässä tutkimuksessa tarkastelun keskiössä. Avustusmatkoilta kirjoitettujen raporttien avulla tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka avustusmatkoille lähteneet yhdysvaltalaislääkärit kuvailevat kohdemaiden konkreettisia terveydenhuolto-oloja, sairaaloiden varustetasoa ja lääkäreiden ammattitaitoa, sekä potilas-lääkärisuhteita. Matkoja tarkastellaan myös lääketieteen traditioiden murroksen ilmentäjinä, sillä ne sijoittuvat aikakauteen, jolloin perinteinen germaaninen lääketieteen traditio korvaantui kansainvälisellä kentällä angloamerikkalaisella lääketieteen perinteellä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tiedon sosiaalisen rakentumisen prosesseja ja sitä kuinka ja mistä lähtökohdista raporteissa esiintyvät havainnot on tuotettu. Tutkimus operoi perinteisen lääketieteen oppihistorian ja lääketieteen sosiaalihistorian alueilla. Transnationaalisen toimijuuden piirteitä tarkastellaan avustustyöntekijöiden harjoittaman laajan kansainvälisen avustustyön kautta. Lääketieteen sosiaalihistoria ja tiedon rakentumisen sosiaaliset prosessit taustoittavat lääketieteen oppihistorian alueelle sijoittuvia havaintoja kohdemaiden lääkäreiden toimintatavoista ja kohdemaiden terveydenhuolto-olojen tilanteesta. Avustusmatkojen aikaan valtava resurssipula leimasi kaikkien kohdemaiden terveydenhuollon tilaa ja puutteellisesta välineistöstä varsinkin anestesian ja aseptiikan saralla raportoitiin laajasti. Pula potilaspaikoista ja kaikesta sairaalavälineistöstä vaikeutti varsinkin Saksassa ja Italiassa riittävän ja potilaan kannalta tyydyttävän terveydenhuollon harjoittamista. Suurimassa osassa sairaaloita vallitsi tilanne, jossa pystyttiin keskittymään vain aivan välttämättömimpien toimenpiteiden hoitamiseen eikä luottamuksellisen potilas-lääkärisuhteen luomiseen tai esimerkiksi psyykkisten sairauksien hoitoon pystytty kiinnittämään huomiota. Poikkeuksiakin löytyi ja kaikista kohdemaista löytyi myös hyvin varusteltuja klinikoita ja joidenkin lääketieteen osa-alueiden vahvaa erikoisosaamista. Lääketieteen tradition murrokseen ei suoranaisesti otettu kantaa, mutta siihen liittyvistä havainnoista raportoitiin kuitenkin paljon. Eurooppalaisen lääketieteen perinteen suurimmiksi eroiksi angloamerikkalaiseen verrattuna nostettiin tietynlaiset asenne-erot niin potilaita, kollegoita kuin opiskelijoitakin kohtaan. Suomi toimi kohdemaista selkeimpänä lääketieteen tradition murroksen ilmentäjänä, sillä se kävi juuri avustusmatkan aikaan läpi prosessia, jossa vankka germaanisen lääketieteen harjoittamisen perinne oli korvautumassa angloamerikkalaisella. Suomi erosi muista kohdemaista myös terveydenhuolto-olojen osalta, sillä toisin kuin muissa kohdemaissa, toisen maailmansodan jäljet eivät olleet enää vahvasti havaittavissa ja lääketiede oli ehtinyt avustusmatkaan tultaessa kehittymään monilta osin modernille ja kansainvälisestikin vertailtuna korkealle tasolle. Raporteista välittyvän tiedon rakentumisessa suurin rooli näytti olleen sillä, millä klinikoilla avustustyöntekijät vierailivat. Eri erikoislääkärit saattoivat muodostaa toisistaan voimakkaasi poikkeavia mielipiteitä kohdemaiden terveydenhuollosta ja sen tulevaisuudesta riippuen siitä, keitä kohdemaiden erikoislääkäreitä he tapasivat. Pienimmistä yksityiskohdista, kuten sairaalavälineistön kunnosta, oltiin kaikissa raporteissa yksimielisiä. Tutkielmassa tarkastellaan myös avustusmatkojen vaikutuksia kohdemaiden terveydenhuollolle, sekä kohdemaiden yliopistojen roolia ja merkitystä lääketieteen ja terveydenhuolto-olojen kehittymisessä avustusmatkojen jälkeen.

Suomen sisällissota käytiin vuonna 1918, ja sen seurauksena kuoli noin 36 000 ihmistä ja yli 14 000 lasta jäi orvoiksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen Kuopiossa sisällissodan seurauksena punaisten orvoiksi jääneitä lapsia. Tutkin, kuinka Kuopion kaupungin viranomaiset huolsivat punaorpoperheitä, ja vaikuttiko perheiden tausta avustustoimiin ja niiden toteuttamiseen. Kuopiossa punaorpopolitiikkaa toteutettiin erilaisessa kontekstissa kuin isommissa sodankärsineissä kaupungeissa. Kuopiossa oli sisällissodan jälkeen yhteensä 52 alle 15-vuotiasta punaorpoa. Tutkimukseni päälähteinä olen käyttänyt Kuopion kaupungin köyhäinhoitohallituksen ja -lautakunnan sekä kasvatus- ja lastensuojelulautakunnan pöytäkirjoja ja näiden toimielinten punaorpojen huoltoa koskevia asiakirjoja. Tämän lisäksi valtakunnallista pohjaa tutkimukselle olen laatinut sosiaali- ja terveysministeriön aineistolla, joka sisältää myös Kuopion punaorpoja koskevaa aineistoa. Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokannan sekä Kuopion kaupunki- ja tuomioseurakunnan aineistolla olen selvittänyt kaupungissa orvoiksi jääneiden lasten määrän. Näiden edellä kuvattujen aineistojen pohjalta olen laatinut kolme erillistä tietokantaa, joista tutkimuksen kannalta tärkein on ollut kuopiolaisten punaorpoperheiden huoltotoimenpiteitä koskeva tietokanta. Kuopiossa punaorpoja avusti heti sisällissodan jälkeen Kuopion köyhäinhoitohallitus, ja punaorpoperheitä avustettiin köyhäinhoidon periaatteiden mukaisesti. Vuonna 1921 Kuopion köyhäinhoitohallitus haki punaorpojen avustamista varten valtionkorvauksia. Tämän seurauksena köyhäinhoitohallitus ryhtyi myöntämään osalle kuopiolaisista punaorpoperheistä varsinaista valtion tukemaa punaorpoavustusta. Punaorpojen huoltoa yhtenäistettiin edelleen Kuopiossa vuonna 1924, kun vastaperustettu lastensuojelulautakunta otti huollettavakseen kaikki varsinaiset punaorvot. Varsinaista valtion tukemaa punaorpoavustusta saivat ainoastaan kaupungin varattomimmat punaorpoperheet. Varsinaisten punaorpoavustusten ulkopuolelle jäävät perheet olivat edelleen köyhäinhoitohallituksen huollettavina, jolloin kaupungin punaorpoperheet joutuivat eriarvoiseen asemaan. Muina huoltotoimenpiteinä toteutettiin punaorpojen sijoituksia sijais- ja lastenkoteihin. Myös Kuopion NNKY oli yksi punaorpohuollon aktiivinen toimija kaupungissa. Kuopion punaorpoihin toteutettiin valtakunnallisia ohjeistuksia ja erityisen vahvaa asenteellista suhtautumista punaorpoihin ei ilmennyt Kuopiossa enää 1920-luvulla. Tämä tutkimus on sosiaalihistoriallista tutkimusta, jolla on pyritty kuvaamaan yhteiskunnan sosiaalipoliittisia toimia sekä niiden vaikutusta pienessä yhteisössä. Tutkimus on rajattu pienelle paikallishistorialliselle tasolle ja pieneen ryhmään, mikä antaa uuden näkökulman punaorpotutkimukseen. Samalla olen voinut selvittää, vaikuttiko ryhmän pienuus siihen, kuinka punaorpoihin suhtauduttiin.

Suomen Rooman-instituutin alkusanat lausuttiin 75 vuotta sitten, joskin instituutti aloitti sotavuosien vuoksi varsinaisen toimintansa Villa Lantessa vasta vuonna 1954. Kuluneiden lähes 60 vuoden aikana instituutti on saavuttanut arvostetun aseman Rooman ulkomaisten instituuttien joukossa, ja sen tutkimusprojektit ovat liittyneet erinomaisesti modernin antiikintutkimuksen pyrkimyksiin tutkia monia aikakauden ilmiöitä tavallisen Rooman kansalaisen näkökulmasta. Tällä saralla on vielä paljon tehtävää, mutta tulokset saattavat olla sekä antoisia että yllättäviä.

Tutkimus selvittää vuonna 1850 kasvattilapsiksi päätyneiden 11 henkilön elämänkulkua ja elämässä selviytymistä esiteollisen ajan Korpilahdella. Elämässä selviytymistä on tarkasteltu selvittämällä, poikkesiko tutkittavien elämä aikakauden ei-kasvattilapsitaustaisten ihmisten tyypillisestä elämästä. Elämässä selviytyminen on määritelty tutkittavien aikakauden olosuhteiden mukaan. Tutkittavien todellisia elinolosuhteita on saatu selville tutkimalla heidän sosiaalisia suhteitaan, sosiaalista asemaansa ja elämänkulkuaan. Lisäksi on tutkittu syitä kasvatiksi päätymiseen sekä seurakunnan ja lääninhallinnon roolia kasvattisopimusten järjestämisessä. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty pääasiassa Korpilahden seurakunnan kirkon- ja historiakirjoja, minkä lisäksi myös Hämeen lääninkonttorin kirjekonsepteja sekä Jämsän tuomiokunnan holhousasiakirjoja ja perukirjoja. Tutkimusmenetelminä on käytetty prosopografiaa sekä sosiaali- ja mikrohistorian käytäntöjä. Tutkittavien elämänkulusta, sosiaalisista suhteista ja asemasta kerätyt tiedot on tallennettu tietokantoihin, joiden pohjalta tulokset on analysoitu ja niitä on verrattu muuhun tutkimukseen. Elämänkulun tutkiminen osoitti, että osa tutkittavista eli raskasta elämää, sillä he liikkuivat paljon, monet kuolivat nuorena ja monen lapset kuolivat jo pieninä. Kaikilla tutkittavilla oli sosiaalisia suhteita, kuten aviopuolisoita, ystäviä, sukulaisia ja naapureita, mistä voi päätellä heidän olleen paikallisyhteisön jäseniä. Parhaimmat elinolosuhteet saavuttivat he, ketkä asuivat pidempään yhdessä paikassa tai sukulaisten luona.

Kirjahistorian osa-alueista lukemisella on keskeinen merkitys. Ilman lukemista kaikki kirjan muu elämä, kuten kirjoittaminen, painaminen, sensuuri, kustantaminen, kirjakauppa, kirjastot jne., olisivat tarpeettomia. Kun puhutaan lukemisesta, ollaan siis kirjahistorian ydinkysymysten äärellä.

It is often maintained that the Prohibition Act (in force from 1 June 1919 to 5 April 1932) still influences both the Finnish alcohol policy and notions about alcohol. This study focuses on the development of women s opinions concerning Prohibition in Finland. What role did the formulation and expression of women s opinions and women's actions play in the final outcome of the Prohibition Act? What do the debate on Prohibition and women s activities for and against the legislation tell us about the status and possibilities of women to exert influence in the Finnish society of the Prohibition era? Women s opinions are particularly interesting since they deviated radically from what has generally been assumed. It was expected that the referendum of 1931 would result in a resounding vote of 100% in favour of Prohibition, but the outcome was a majority vote against it. Over 65% of the women who cast their vote in the referendum wanted a full repeal of Prohibition. The study approaches the history of Prohibition by combining methods and theories of the history of mentalities and social history with gender history. Women are examined as a heterogeneous group with dissimilar objectives and differing ways of acting and thinking. The research material consists of press materials, archival materials from organisations, personal materials and statistics from the Prohibition period. Both discourses and practices are examined; the object of the research is best described by Michel Foucault's concept of dispositif. When participating in the public debate on Prohibition, women based their right to express their opinions and take part in action on an ideological continuum spanning a hundred years, according to which home and family were central areas of women s interest. This idea was linked to questions of morality and social policy. On the other hand, women presented themselves as working taxpayers, voters and equal citizens. The most crucial issue in women's discussions was whether Prohibition improved or worsened the temperance of fathers, husbands and sons. The dichotomies town dweller - countryside dweller, Swedish-speaking Finnish-speaking, and middle class - working class were highly significant backgrounds both as factors dividing women and in public discussions regarding Prohibition. The 1931 referendum showed that the lines of demarcation drawn during the preceding debate did not materialise in political action in line with these dichotomies: the dispositif did not correspond to the discourse. Contrary to what was expressed in public, a great number of women among the labour and rural classes, among inland inhabitants and among Finnish-speakers were also against Prohibition. The media and organisations defended temperance and Prohibition almost until the end of the Prohibition era. This discourse was in conflict with the discourse of everyday conversations and practices in which alcohol was present. Mikä merkitys naisten mielipiteillä ja toiminnalla oli kieltolain kohtalolle? Mitä kieltolakikeskustelu ja toiminta lain puolesta ja sitä vastaan kertoo naisten asemasta kieltolakiajan yhteiskunnassa? Naisten mielipiteet ovat erityisen kiinnostavia, koska yleinen käsitys niistä muuttui niin radikaalisti: oletettu kieltolain sataprosenttinen kannatus osoittautuikin vuoden 1931 kansanäänestyksessä vastustukseksi. Yli 65 prosenttia äänestykseen osallistuneista naisista halusi purkaa kieltolain kokonaan. Eräs tärkeimmistä kansanäänestykseen johtaneista mielenilmaisuista oli 118 537 naisen keväällä 1931 allekirjoittama kieltolain vastainen adressi. Tutkimus purkaa myyttistä miehistä ja "kosteaa" kieltolakikuvaa. Kieltolain kumoamisessa ei ollut kysymys siitä, että naiset halusivat itse vapaasti ja laillisesti juoda. Maalais- ja työläisnaisille se ei joka tapauksessa ollut sopivaa. Naisten kieltolakikeskustelun keskeisimpänä teemana oli, minkälainen alkoholilainsäädäntö minimoi juomisesta tulevat haitat. Estikö kieltolaki isiä, aviomiehiä ja poikia juomasta? Kieltolakitaistelun "rintamat" asettuivat sukupuolen ohella linjoille kaupunki - maaseutu, porvarilliset - työväki, ruotsinkieliset suomenkieliset. Kieltolakikansanäänestys osoitti, että keskustelussa tehdyt rajanvedot eivät kanavoituneetkaan luokittelujen mukaiseksi poliittiseksi toiminnaksi. Myös kieltolain tukipilareina pidetyissä työväestössä, maalaisissa, sisämaan asukkaissa ja suomenkielisissä oli suuri joukko kieltolakia vastustavia tai laista välinpitämättömiä naisia. Kieltolakikeskustelussa naiset perustelivat osanottonsa yhteiskunnalliseen keskusteluun satavuotiaalla koti- ja perhekeskeisellä aatteellisella jatkumolla, johon liitettiin myös moraalin ja sosiaalipolitiikan kysymykset. Toisaalta naiset esiintyivät työssäkäyvinä veronmaksajina ja äänestävinä, tasa-arvoisina kansalaisina. Mediassa ja järjestöissä puolustettiin raittiutta ja kieltolakia lähes kieltolakiajan loppuun saakka. Julkisesti kieltolaista esitetyt mielipiteet olivat ristiriidassa yksityisesti ja seurapiirijulkisuudessa esitettyjen näkemysten kanssa. Kieltolaki ei juurinut alkoholinkäyttöä pois molempien sukupuolten eliitin ja työläis- ja talonpoikaismiesten tapakulttuurista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona on lehdistökeskustelu. Sitä täydentävät nais- kieltolaki- ja raittiusjärjestöjen materiaalit sekä kirjeet, päiväkirjat, muistelmat ja kieltolakiajasta kertovat tilastot.

Ensimmäinen moderni terroristinen itsemurhaisku tapahtui Libanonissa vuonna 1981. Iskua seuranneina vuosikymmeninä itsemurhaiskut ovat levinneet lukuisten eri terroristijärjestöjen käyttöön useille eri maantieteellisille alueille. Tässä pro gradu -tutkielmassa keskityn itsemurhaiskuihin ja tämän iskutaktiikan leviämiseen eri terroristiryhmien välillä. Tutkimus kartoittaa samalla eri terroristiryhmien välisiä verkostoja. Tutkimuksen tapausesimerkeiksi valikoitui kolme terroristijärjestöä: libanonilainen Hizbollah, srilankalainen Tamilitiikerit sekä palestiinalaisjärjestöt Hamas ja Palestiinan islamilainen jihad. Maantieteellisesti tutkimus keskittyy siis Libanoniin, Sri Lankaan sekä Israeliin ja palestiinalaisalueisiin. Ajallisesti tutkimus sijoittuu 1980- ja 2000-lukujen väliin. Joiltain osin tutkimus tulee ulottumaan lähes nykypäivään saakka. Itsemurhaiskuja analysoidaan tutkimuksessa sosiaalihistorian menetelmin huomioiden kuitenkin myös kulttuuri- ja poliittisen historian menetelmät. Tutkimuksen pyrkimys on itsemurhaiskuja tutkimalla hahmottaa niiden taustalla vaikuttanutta kollektiivista järjestelmää, sen osia ja toimintamekanismeja sekä rakenteita niiltä osin, kuin ne ovat itsemurhaiskujen ja niiden leviämisen kannalta olennaisia. Edellä mainitun, niin sanotun terrorismin toiminnallisen puolen ohella, terroristien tekoja ja toimintaa ohjaa kulttuuri. Näin ollen terroristinen kulttuuri ja sen leviäminen on tutkimuksen tarkastelukohde itsemurhaiskujen leviämistä silmällä pitäen. Tutkimukseni pyrkii analysoimaan terrorististen tekojen taustalla olevia rakenteita, niiden välisiä suhteita ja niiden välityksellä leviäviä vaikutteita. Historian lähestymistapojen tukena olen pyrkinyt hyödyntämään verkosto- ja organisaatioteorioita. Tutkimuksen primäärilähteinä ovat sekä terroristisia tapahtumia ja tekoja kuvanneet Yhdysvaltojen ulkoministeriön ja keskustiedustelupalvelun julkiset asiakirjat että terroristijärjestöjen itsensä tuottama aineisto. Primäärilähteitä täydentääkseni olen käyttänyt monipuolista ja jossain määrin poikkitieteellistä tutkimuskirjallisuutta. Kaikkien tutkimuksen tapausesimerkkijärjestöjen kohdalla itsemurhaiskuihin ryhtymisessä oli kyse tietoisesta strategisesta valinnasta. Tapausesimerkkijärjestöjen välillä ilmeni lähteiden perusteella yhteyksiä, joita pitkin taktiset vaikutteet levisivät. Nämä yhteydet rakentuivat monipuolisiin järjestöjen omat toiminta-alueet ylittäviin sosiaalisiin ja organisatorisiin verkostoihin ja niillä oli konkreettinen ja keskeinen rooli itsemurhaiskujen leviämisessä globaaliksi ilmiöksi. Valtiotoimijoista erityisesti Iranilla on ollut konkreettinen merkitys itsemurhaiskujen leviämisen edistäjänä niin Libanonissa kuin palestiinalaisalueilla. Sekä palestiinalaisjärjestöt että Sri Lankan Tamilitiikerit saivat puolestaan oppia itsemurhaiskuihin Libanonissa. Tutkimuksen kolme tapausesimerkkiä ovat ideologialtaan ja toimintatavoiltaan hyvin erilaisia, mutta järjestöjen välillä on toimintakulttuurin osalta ohittamattomia yhtäläisyyksiä. Itsemurhaiskujen leviämisen kannalta spesifejä kulttuurisia yhtäläisyyksiä tärkeämpää näyttää kuitenkin olleen se, että keskeiset vaikutteet levisivät sekä järjestöjen sisällä että niiden välillä.

The study seeks to find out whether the real burden of the personal taxation has increased or decreased. In order to determine this, we investigate how the same real income has been taxed in different years. Whenever the taxes for the same real income for a given year are higher than for the base year, the real tax burden has increased. If they are lower, the real tax burden has decreased. The study thus seeks to estimate how changes in the tax regulations affect the real tax burden. It should be kept in mind that the progression in the central government income tax schedule ensures that a real change in income will bring about a change in the tax ration. In case of inflation when the tax schedules are kept nominally the same will also increase the real tax burden. In calculations of the study it is assumed that the real income remains constant, so that we can get an unbiased measure of the effects of governmental actions in real terms. The main factors influencing the amount of income taxes an individual must pay are as follows: - Gross income (income subject to central and local government taxes). - Deductions from gross income and taxes calculated according to tax schedules. - The central government income tax schedule (progressive income taxation). - The rates for the local taxes and for social security payments (proportional taxation). In the study we investigate how much a certain group of taxpayers would have paid in taxes according to the actual tax regulations prevailing indifferent years if the income were kept constant in real terms. Other factors affecting tax liability are kept strictly unchanged (as constants). The resulting taxes, expressed in fixed prices, are then compared to the taxes levied in the base year (hypothetical taxation). The question we are addressing is thus how much taxes a certain group of taxpayers with the same socioeconomic characteristics would have paid on the same real income according to the actual tax regulations prevailing in different years. This has been suggested as the main way to measure real changes in taxation, although there are several alternative measures with essentially the same aim. Next an aggregate indicator of changes in income tax rates is constructed. It is designed to show how much the taxation of income has increased or reduced from one year to next year on average. The main question remains: How aggregation over all income levels should be performed? In order to determine the average real changes in the tax scales the difference functions (difference between actual and hypothetical taxation functions) were aggregated using taxable income as weights. Besides the difference functions, the relative changes in real taxes can be used as indicators of change. In this case the ratio between the taxes computed according to the new and the old situation indicates whether the taxation has become heavier or easier. The relative changes in tax scales can be described in a way similar to that used in describing the cost of living, or by means of price indices. For example, we can use Laspeyres´ price index formula for computing the ratio between taxes determined by the new tax scales and the old tax scales. The formula answers the question: How much more or less will be paid in taxes according to the new tax scales than according to the old ones when the real income situation corresponds to the old situation. In real terms the central government tax burden experienced a steady decline from its high post-war level up until the mid-1950s. The real tax burden then drifted upwards until the mid-1970s. The real level of taxation in 1975 was twice that of 1961. In the 1980s there was a steady phase due to the inflation corrections of tax schedules. In 1989 the tax schedule fell drastically and from the mid-1990s tax schedules have decreased the real tax burden significantly. Local tax rates have risen continuously from 10 percent in 1948 to nearly 19 percent in 2008. Deductions have lowered the real tax burden especially in recent years. Aggregate figures indicate how the tax ratio for the same real income has changed over the years according to the prevailing tax regulations. We call the tax ratio calculated in this manner the real income tax ratio. A change in the real income tax ratio depicts an increase or decrease in the real tax burden. The real income tax ratio declined after the war for some years. In the beginning of the 1960s it nearly doubled to mid-1970. From mid-1990s the real income tax ratio has fallen about 35 %. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on ollut selvittää, miten julkisen vallan tuloverotusta koskevat päätökset ovat vaikuttaneet saman reaalitulon verottamiseen eri vuosina. Erityisesti on osoitettu, millä tavoin päätökset ovat vaikuttaneet luonnollisten henkilöiden tuloverotuksen reaaliseen muuttumiseen tarkasteluajanjaksona vuosina 1948 2008. Tutkimuksessa olen tarkastellut tuloverolainsäädännön muuttamisen aiheuttamia tuloverojen suhteellisia muutoksia koko väestön tasolla. Olen laatinut useita aikasarjoja keskeisille henkilöllistä tuloverotusta kuvaaville muuttujille. Työ on korostetusti kvantitatiivista taloushistoriaa, jossa kuvataan merkityksellisten muuttujien avulla suomalaisen tuloverotuksen rakennetta sekä muutoksia osana kansallista verojärjestelmää. Tutkimuksen yhtenä väittämänä on, ettei tuloverotusta kuvaavista tilastoista verojen ja tulojen suhteena lasketun kokonaisveroasteen vuosittainen muutos sovellu verotuksen päätösperäisten toimenpiteitten aiheuttamien verojen muutosten kuvaamiseen koko väestön tasolla puhumattakaan yksilötasolla. Makrotasolla kokonaisverojen ja kokonaistulojen suhteena lasketun kokonaisveroasteen muutos onkin verraten heikko ja kvantitatiivisesti harhaanjohtava tuloverotuksen kiristymisen tai kevenemisen kuvaaja. Veronmaksajien olosuhdetekijöiden muutosten johdosta tilastoista yhteenlaskettujen verojen ja tulojen suhde ei kerro tuloverotuksen reaalista muuttumista vuodesta toiseen. Työssäni olen kehittänyt mittareita, jotka tavanomaista tuloveroastetta paremmin kuvaavat keskeistä verotukseen liittyvää ilmiötä nimittäin tuloverotuksen reaalista muuttumista. Olen määritellyt käsitteen tuloverotuksen reaalinen muuttuminen ja esittänyt menetelmän tuloverotuksen reaalisen muuttumisen arvioimiseksi. Koko väestön tapauksessa tuloverotus on reaalisesti kiristynyt, jos väestö on maksanut samoista reaalituloista enemmän tuloveroja jonain tarkasteluvuonna valittuun perusvuoteen verrattuna. Suomessa kuten useimmissa muissakin kehittyneissä maissa progressiivisella tuloverotuksella on ollut merkittävä rooli luonnollisten henkilöiden tuloihin ja omaisuuteen kohdistuvassa verotuksessa. Tämän vuoksi olen tutkimuksessani erityisesti paneutunut tarkastelemaan valtion tuloveroasteikkoa, siihen liittyviä käsitteitä sekä asteikkoa kuvaavien suureiden mittaamista. Tuloveroasteikon jyrkkyyden mittarina olen käyttänyt ns. -progressiivisuutta, joka kertoo tuloveroasteikon progressiivisuuden tietyn tulon kohdalla. Mittari kuvaa veroasteen muutoksen ja tulon suhteellisen muutoksen välisen yhteyden. Mittaria voidaan pitää tietyn tulon kohdalla veroasteikon kiristymisen nopeuden mittarina. Mitä korkeampi suhdeluku on, sitä nopeammin verotus tällä tulon kohdalla kiristyy. Tietyn tulon kohdalla -progressiivisuuden lukuarvo lasketaan asteikon määräämän rajaveroasteen ja veroasteen erotuksena. Käytetty progressiivisuusmittari liittyy tuloveroasteikon määräämään veroastefunktioon, joka kuvaa täsmällisesti verotettavan tulon ja veroasteen keskinäistä suhdetta. Tutkimuksessani olen paneutunut erityisesti tarkastelemaan niitä näkökohtia, jotka liittyvät valtion tuloveroasteikkoja kuvaavien keskeisten suureitten aggregointiin. Nämä aggregoidut indikaattorit ovat hyödyllisiä silloin, kun pyritään vastaamaan kysymykseen, kuinka paljon tuloveroasteikot ovat vuosittain keskimäärin kiristyneet tai lieventyneet. Indikaattorit ovat myös tarpeen, kun kuvataan tuloveroasteikon keskeisiä ominaispiirteitä sekä niiden muuttumista ajassa. Vuonna 1989 kokonaisverouudistuksen yhteydessä asteikkoa kevennettiin merkittävästi. Uudistusta seuranneina vuosina valtion tuloveroasteikot ovat eräitä poikkeusvuosia lukuun ottamatta reaalisesti keventyneet. Verotettavan tulon tuloluokkia on vähennetty, tuloluokkien alarajoja on korotettu inflaatiota enemmän ja rajaveroasteita on alennettu. Kun verrataan vuoden 2008 tuloveroasteikkoa vuoden 1988 veroasteikkoon, voidaan todeta seuraavaa. Laskelmillani olen osoittanut, että vuonna 2008 samoista reaalituloista määrättiin valtion tuloveroa vain noin kolmasosa siitä, mitä vuoden 1988 asteikolla olisi määrätty. Tämä kehitys antaa aihetta muutamiin päätelmiin. Valtion tuloveroasteikot edustavat aidosti progressiivista tuloverotusta. Tuloveroasteikkoja on viime vuosina merkittävästi kevennetty, mitä on perusteltu osana työn verotuksen keventämisellä. Progressiivisella tuloverotuksella koottavien verotulojen merkitys valtion menojen rahoituksessa on vähentynyt huomattavasti. Asteikkojen alenemisen aiheuttamaa verotulojen vähenemistä on korostanut asteikkojen mukaan määräytyvistä veroista tehtävien vähennysten nopea kasvu. Valtion progressiivisen tuloverotuksen merkityksen pieneneminen on merkinnyt osaltaan talouden automaattisten vakauttajien vaikutusten vähenemistä. Tulonjaon tasoittaminen progressiivisten asteikkojen soveltamisen kautta on vähentynyt. Tuloveroasteikkojen alentaminen ei ole estänyt pyrkimystä muuttaa ansiotuloja pääomatuloiksi, koska suuria pääomatuloja verotetaan edelleen merkittävästi keveämmin kuin suuria ansiotuloja. Kun tarkastellaan tuloverotusjärjestelmää kokonaisuutena, joka käsittää valtion ansiotulojen progressiivisen tuloverotuksen ohella kunnallisverotuksen ja muun suhteellisen tuloverotuksen sekä koko tuloverotuksen vähennysjärjestelmän, tarkastelu monimutkaistuu huomattavasti. Olen tarkastellut sekä vähennysjärjestelmää että suhteellista tuloverotusta samasta näkökulmasta kuin valtion tuloveroasteikkoja eli miten samaa reaalituloa on verotettu eri vuosina. Nämä tulokset olen raportoinut erikseen. Saadut erillistulokset olen yhdistänyt indeksiksi, joka kuvaa millä tavoin luonnollisten henkilöiden tuloverotus (vuodesta 1993 alkaen ansiotulojen) verotus on reaalisesti muuttunut vuosittain. Indeksi kertoo, millä tavoin julkisen vallan tuloverotusta koskevat päätökset ovat vuosittain reaalisesti kiristäneet tai keventäneet tuloverotusta koko kansantalouden tasolla. Tätä indeksiä, jota kutsun termillä reaalitulon veroasteen indeksi , olen tarkastellut suhteessa muihin luonnollisten henkilöiden ja palkansaajien tuloverotusta kuvaaviin muuttujiin. Olen verrannut laatimani indeksin kehitystä aikasarjaan, joka on konstruoitu verovuonna maksuunpantujen tuloverojen ja veronalaisten tulojen suhdetta kuvaavan veroasteen kehityksen perusteella. Tämän aikasarjan indeksi, jota voidaan kutsua termillä maksuunpanon veroasteen indeksi kertoo, miten paljon kunakin verovuonna kaikille luonnollisille henkilöille maksuunpantiin tuloveroja suhteessa heidän veronalaisiin kokonaistuloihinsa. Vuodesta 1993 alkaen maksuunpanon veroasteen indeksissä ovat mukana vain ansiotuloista maksuunpannut tuloverot. Reaalisen tuloveroasteen indeksin kehitys ja maksuunpanon veroasteen indeksin kehitys ovat poikenneet laskelmieni mukaan koko tarkastelukauden ajan toisistaan huomattavasti. Tämän johdosta on ollut perusteltua arvioida tuloverotuksen reaalinen kiristyminen ja keventyminen esittämälläni tavalla, joka tavanomaisia veroasteita paremmin kuvaa julkisen vallan päätösperäisistä toimenpiteistä johtuvaa tuloverotuksen reaalista muuttumista.

Tutkielmassa tarkastellaan Korpilahden köyhäinhoitojärjestelmää ja sen toimintaa 1930-luvun pula-aikana. Tutkielmassa selvitetään, keitä köyhäinavun jakajat ja saajat olivat ja millaisia heidän kohtaamisensa olivat paikallisyhteisössä. Lisäksi tutkitaan, miten köyhyyteen ja köyhiin ihmisiin suhtauduttiin ja mitkä taustatekijät ohjasivat köyhäinhoidon antamista, ja toisaalta, kuinka köyhät ihmiset itse kokivat oman tilanteensa ja mitä keinoja heillä oli arjessa selviytymiseksi. Köyhäinhoito Korpilahdella perustui vapaaehtoiseen kaitsijajärjestelmään. Tärkeimmät avustusmuodot olivat suora raha-avustus ja laitoshoito. Köyhäinhoidon avustussummat olivat pieniä ja avustettavia kontrolloitiin tarkasti. Köyhäinhoitona saatu avustus oli vastikkeellista ja se oli maksettava kunnalle takaisin. Pula-aikana kuntien väliset köyhäinhoidon korvaukset muodostivat merkittävän osan köyhäinhoitomenoista. Korpilahden uuden kunnalliskodin rakentaminen oli merkittävä parannus kunnassa annettuun köyhäinhoitoon. Pula-ajan seurauksena kunnan köyhäinhoitomenot kasvoivat selvästi ja jäivät pysyvästi lamaa edeltänyttä tasoa korkeammiksi. 1930-luvulla maaseudun väestö oli jakautunut ryhmiin, joilla oli erilaiset mahdollisuudet toimeentulon hankkimiseen. Lama-ajan huono työllisyystilanne maatalousammateissa vaikutti toimeentulomahdollisuuksien heikkenemiseen pienviljelijöiden keskuudessa, joiden tilojen elinkelpoisuus perustui maa- ja metsätaloudesta saatuihin sivuansioihin. Kuitenkaan Korpilahdella ei koettu tilojen konkurssiaaltoa. Todellinen työttömyys oli tilastoitua työttömyyttä laajempaa. Työttömyyslautakunnan organisoimat kunnan varatyöt olivat tienparannus- ja metsätöitä.

Tutkimuksen aiheena on maaseutuyhteisön sosiaalinen kenttä ja kontaktinmuodostus, jota tutkin kummi-, avioliitto- ja palkolliskontaktien kautta. Tutkimuskohteena on keskisuomalainen Vuorimäen tila vuosina 1807–1883. Tutkimuksessa käytän yhteisöelämänkerrallista tutkimusotetta, jonka avulla saadaan koottua pienistä yksittäisiä ihmisiä käsittelevistä tiedon rippeistä laaja kuva koko yhteisöstä ja sen rakenteista ja mentaliteeteista. Tärkeä tutkimusmetodi on ollut myös sosiaalisten kenttien luominen, jossa olen soveltanut Juhani U.E. Lehtosen avioliittokenttä mallia ja kartallistamista. Keskeisinä lähteinä käytän rippi- ja historiakirjoja, joiden avulla olen selvittänyt tilan asukkaiden avioliitot, keitä on pyydetty tilan lapsille kummeiksi, sekä minne vuorimäkeläisiä itseään pyydettiin kummeiksi. Rippi- ja historiakirjojen avulla selviävät myös palkolliskontaktit sekä tilan asukkaiden palvelussuhteet ympäristössä. Näiden tietojen pohjalta olen pyrkinyt rakentamaan kokonaiskuvan Vuorimäen tilan sosiaalisesta kentästä. Tilan sosiaalinen kenttä paljastui melko suppeaksi. Aktiivinen toimintakenttä rajoittui noin 10 kilometrin säteelle tilasta. Maksimietäisyys sosiaalisille kontakteille oli poikkeuksetta 30 kilometriä, eli noin päivämatkan kävelyn verran. Vuorimäen tila jäi hieman syrjään alueen keskuksista, mutta tilan ympärille kehittyi selkeä toiminta-alue, jonka alueella tilan asukkaat elämänsä viettivät.

On the material level of poverty, the work shows how the Great Depression forced rural women and children to enhance their work input and find new ways of coping. The most serious impact of the Depression was poor nutrition, as well as scarcity of food and clothes. Women's and men's ways to make a living started to resemble each other; men had also to consent to wages in form of foodstuff. The research also focuses on immaterial poverty by means of exploring experiences of otherness: shame, hatred and expressions of protest. Substantial humiliation was induced by poor relief and begging. A clear gap prevailed between the poor and the better off people in school, work and at leisure. The economic crisis deepened this gap even further. The dissertation specifies the poor people s every day experiences by taking into account the different worlds of men and women. The analysis of four different memory-based sources is the core in the micro-historical research design. The narrators of the research were survivors, unlike many others, who experienced the Great Depression. Moralization and humiliation of the poor have not ceased in contemporary society. Therefore, the historical perspective of both the material and the immaterial side of poverty could increase the understanding of the multifaceted phenomenon of today s poverty. Sosiaalihistoriallinen tutkimus tarkastelee aineellisen ja aineettoman köyhyyden ilmiöitä. Köyhyyden aineellisella tasolla tutkimus osoittaa miten maaseudun pula pakotti lapsia ja vaimoja lisäämään työpanostaan sekä miten uusia selviytymiskeinoja otettiin käyttöön. Pulan vakavin seuraus näkyi ravinnon kehnoutena, ruuan ja vaatteiden puutteena. Naisten ja miesten tavat hankkia elantoa alkoivat muistuttaa toisiaan; miestenkin oli tyydyttävä ruokapalkkaan. Uutta tutkimuksessa on köyhyyden tarkastelu aineettoman tason näkökulmasta. Tutkimus pureutuu pieneläjien kokemuksiin häpeään, vihaan sekä protestin ilmauksiin. Nöyryytys köyhäinavun ja kerjäämisen yhteydessä oli tuntuvaa. Vähävaraisten ja parempiosaisten välillä oli selvä raja niin koulussa, työssä kuin vapaa-aikana. Taloudellinen kriisi syvensi rajaa ja lisäsi köyhyyden leimaa entisestään. Mikrohistorian traditioon sijoittuva väitöskirja erittelee pieneläjien kokemuksia ottaen huomioon sukupuolten erilaiset maailmat. Tutkimus perustuu neljän eri muistitietoaineiston analyysiin. Kirjan kertojat selviytyivät pulasta kaikki eivät siihen kyenneet. Köyhien moralisointi ja nöyryytys eivät ole väistyneet tämän päivän yhteiskunnasta. Sen takia köyhyyden aineettoman ja aineellisen tason historiallinen tutkimus voisi auttaa ymmärtämään tämän päivän köyhyyden monitasoista ilmiötä.

Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Tutkimuksessa tarkastellaan lastenhoidon käytäntöjä ja kehitystä osana vuosisadan alussa syntynyttä neuvolalaitosta. Näkökulma on matalan tason kohtaamisissa eli äidin ja terveyssisaren välisessä vuorovaikutuksessa. Tarkoituksena on selvittää millainen oli Helsingin neuvonta-asemaverkosto 1920–1930-luvuilla ja minkälaisilla keinoilla imeväisten terveydentilaa pyrittiin sen kautta edistämään. Lasten terveydenhoidon keskeisimmät kysymykset ja niissä annetut ohjeet muodostavat toisen osan tutkimuskysymystä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on 1920-luvulla läpi lyöneen kotitalousideologian toteutuminen neuvonta-asemien ja terveyssisarten työssä. Tutkimusaineisto muodostuu pääosin lastensuojelujärjestöjen arkistoaineistosta ja lastenhoito-oppaista, menetelmänä on toiminut pääosin laadullinen sisällönanalyysi. Vaikka neuvolatoiminnan isänä pidetään usein arkkiatri Arvo Ylppöä, alkoi suomalainen neuvola-toiminta kuitenkin jo varhain 1900-luvun alussa. Tällöin väestöpoliittiseen huoleen perustunut Maitopisara ry avasi ensimmäisen pienten lasten neuvonta-aseman Kallion Toiselle linjalle. Asemalla jaettiin puhdasta maitoa ja hoito-ohjeita imettämään kykenemättömille äideille. 1920-luvun ja Mannerheimin lastensuojeluliiton myötä toimintaa pyrittiin laajentamaan myös muille lapsille tavoitteena koko kansan tavoittaminen. Kaupunki avasi ensimmäisen asemansa 1930-luvun alussa. Alusta saakka neuvolatoiminnalla pyrittiin tavoittamaan myös aviottomat äidit. 1920- ja 1930-lukujen neuvolatyössä kohtasivat perinteinen hyväntekeväisyys ja lähipiiristä saadut lastenhoito-ohjeet sekä puolivirallinen asiantuntijatoiminta. Kotitalousideologia tuki neuvonta-asematoimintaa asiantuntijuuden korostumisen, lastenhoidon tieteellistymisen ja äitiyden arvon kohottamisen kautta. Läpi tutkimusjakson sekä neuvolan että opaskirjojen antamissa ohjeissa korostui erityisesti oikean ruokinnan ja hygienian merkitys. Oppaiden lisäksi äitien tietotasoa pyrittiin kohottamaan kursseilla ja kotikäynneillä, läheisellä yhteistyöllä neuvonta-aseman kanssa. Asiantuntijuuden ohella näissä äidin ja terveyssisaren kohtaamisissa tuli esiin kahden yksilön parhaassa tapauksessa luottamuksellinen suhde ja valtion ja yksilön hedelmällinen yhteistyö. Asiakasmäärät helsinkiläisillä asemilla kasvoivat koko tutkimusajan ja helsinkiläisäidit näyttävätkin olleen innokkaita tuomaan lapsensa asemalle tarkastettavaksi. Kuolleisuus neuvolan kirjoissa olevien lasten keskuudessa oli selvästi koko kaupunkia alhaisempi. Erityisen selvästi tämä ero tuli näkyviin aviottomien lasten kohdalla. Aviottomien äitien talouksissa eskaloituivat useat taloudelliset, sosiaaliset ja käytännön lastenhoidolliset kysymykset ja tähän arkaan kohtaan neuvonta-asematyöllä osuttiin.

Whereas it has been widely assumed in the public that the Soviet music policy system had a “top-down” structure of control and command that directly affected musical creativity, in fact my research shows that the relations between the different levels of the music policy system were vague, and the viewpoints of its representatives differed from each other. Because the representatives of the party and government organs controlling operas could not define which kind of music represented Socialist Realism, the system as it developed during the 1930s and 1940s did not function effectively enough in order to create such a centralised control of Soviet music, still less could Soviet operas fulfil the highly ambiguous aesthetics of Socialist Realism. I show that musical discussions developed as bureaucratic ritualistic arenas, where it became more important to reveal the heretical composers, making scapegoats of them, and requiring them to perform self-criticism, than to give directions on how to reach the artistic goals of Socialist Realism. When one opera was found to be unacceptable, this lead to a strengthening of control by the party leadership, which lead to more operas, one after the other, to be revealed as failures. I have studied the control of the composition, staging and reception of the opera case-studies, which remain obscure in the West despite a growing scholarly interest in them, and have created a detailed picture of the foundation and development of the Soviet music control system in 1932-1950. My detailed discussion of such case-studies as Ivan Dzerzhinskii’s The Quiet Don, Dmitrii Shostakovich’s Lady Macbeth of Mtsensk District, Vano Muradeli’s The Great Friendship, Sergei Prokofiev’s Story of a Real Man, Tikhon Khrennikov’s Frol Skobeev and Evgenii Zhukovskii’s From All One’s Heart backs with documentary precision the historically revisionist model of the development of Soviet music. In February 1948, composers belonging to the elite of the Union of Soviet Composers, e.g. Dmitri Shostakovich and Sergei Prokofiev, were accused in a Central Committee Resolution of formalism, as been under the influence of western modernism. Accusations of formalism were connected to the criticism of the conciderable financial, material and social privileges these composers enjoyed in the leadership of the Union. With my new archival findings I give a more detailed picture of the financial background for the 1948 campaign. The independent position of the music funding organization of the Union of Soviet Composers (Muzfond) to decide on its finances was an exceptional phenomenon in the Soviet Union and contradicted the strivings to strengthen the control of Soviet music. The financial audits of the Union of Soviet Composers did not, however, change the elite status of some of its composers, except for maybe a short duration in some cases. At the same time the independence of the significal financial authorities of Soviet theatres was restricted. The cuts in the governmental funding allocated to Soviet theatres contradicted the intensified ideological demands for Soviet operas. Neuvostoliiton musiikkipoliittinen järjestelmä on julkisuudessa usein ymmärretty puolueen ylhäältäpäin ohjaamana keskitettynä kontrollijärjestelmänä. Olen kuitenkin osoittanut väitöskirjassani, että Neuvostoliiton musiikkipoliittisen järjestelmän eri elinten väliset valta- ja vastuusuhteet olivat epäselvät ja niiden edustajat erimielisiä oopperoista ja niiden kontrollista. Kun musiikkia valvovat puolue- ja hallintovirkailijat eivät osanneet määritellä, millainen sosialistista realismia edustavan oopperan pitäisi käytännössä olla, musiikin valvontajärjestelmä ei voinut toimia tarpeeksi tehokkaasti. Siksi musiikin keskusteluista syntyi byrokraattisia ritualistisia areenoja, joissa tuli paljon tärkeämmäksi paljastaa “harhaoppiset” säveltäjät ja vaatia heitä esittämään kritiikkiä ja itsekritiikkiä kuin antaa konkreettisia ohjeita sosialistisen realismin vaikeasti tulkittavan määritelmän mukaisten oopperoiden säveltämiseksi. Oopperoiden toistuvat epäonnistumiset lisäsivät kontrollia ja johtivat uusiin oopperoihin, jotka eivät miellyttäneet puoluejohtoa. Laajaa arkistoaineistoa hyödyntäen olen analysoinut lännessä sangen tuntemattomiksi jääneiden oopperoiden säveltämisen ja näyttämöllepanon valvontaa ja vastaanottoa ja luonut siten yksityiskohtaisen kuvan Neuvostoliiton musiikin valvontajärjestelmän synnystä ja kehityksestä vuosina 1932-1950. Tutkimukseni Ivan Dzerzhinskin Hiljaa virtaa Don, Dmitri Shostakovitshin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, Vano Muradelin Suuri ystävyys, Sergei Prokofievin Tarina todellisesta ihmisestä, Tihon Hrennikovin Frol Skobeev ja Evgenii Zhukovskin Täydestä sydämestä oopperoista tukee totalitarismia kritisoivaa, revisionistista näkemystä neuvostojärjestelmästä ja sen toiminnasta. Neuvostoliiton säveltäjäeliittiin kuuluneita säveltäjiä, kuten Dmitri Shostakovishia ja Sergei Prokofievia syytettiin formalismista, lännen modernismin vaikutteista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean päätöslauselmassa helmikuussa 1948. Formalismisyytöksiä vahvistivat heidän nauttimiinsa huomattaviin taloudellisiin, aineellisiin ja sosiaalisiin etuisuuksiin samanaikaisesti kohdistuva kritiikki. Uusien arkistolöytöjen avulla luon aikaisempaa yksityiskohtaisemman kuvan vuoden 1948 anti-formalismikampanjan taloudellisista taustoista. Neuvostoliiton säveltäjäliiton rahoitusorganisaation (Muzfond) itsenäisyys päättää taloudestaan oli Neuvostoliitossa ainutlaatuinen asia ja selvästi ristiriidassa musiikkipoliittisen järjestelmän vuoden 1948 kampanjan aikana vahvistuneiden kontrollipyrkimyksien kanssa. Säveltäjäliiton talouden tarkastukset eivät kuitenkaan muuttaneet pitkäksi aikaa säveltäjäliiton eliitin asemaa. Myös teattereiden taloudellista itsenäisyyttä rajoitettiin. Oopperateattereiden rahoituksen vähentäminen oli kuitenkin ristiriidassa oopperaan kohdistuneiden ideologisten vaatimusten kanssa.

Oheisena on englanninkielisen kirjani The Crown, the Nobility and the Peasants 1630–1713: Tax, rent and relations of power (Helsinki: SKS, 2003), isbn 978-952-10-5375-7 alkuperäinen suomenkielinen käsikirjoitus. Se julkaistaan tässä sellaisena kuin se oli ennen kääntämistä eli ilman mitään jälkikäteen tehtyjä täydennyksiä tai korjauksia. Olen kuitenkin korjannut lyöntivirheitä ja suomentanut joitakin jo alun perin englanniksi kirjoitettuja sanoja. Suomenkielisen tekstin viitenumerot vastaavat englanninkielisen kirjan viitenumeroita. Toivon, että suomenkielisestä versiosta on hyötyä, sillä verojärjestelmä ja sen terminologia ovat muutenkin aika hankalia, mutta aivan erityisesti englanniksi. Vastaavia termejä oli vaikea löytää.

Austria and Finland are persistently referred to as the “success stories” of post-1945 European history. Notwithstanding their different points of departure, in the course of the Cold War both countries portrayed themselves as small and neutral border-states in the world dictated by superpower politics. By the 1970s, both countries frequently ranked at the top end in various international classifications regarding economic development and well-being in society. This trend continues today. The study takes under scrutiny the concept of consensus which figures centrally in the two national narratives of post-1945 success. Given that the two domestic contexts as such only share few direct links with one another and are more obviously different than similar in terms of their geographical location, historical experiences and politico-cultural traditions, the analogies and variations in the anatomies of the post-1945 “cultures of consensus” provide an interesting topic for a historical comparative and cross-national examination. The main research question concerns the identification and analysis of the conceptual and procedural convergence points of the concepts of the state and consensus. The thesis is divided into six main chapters. After the introduction, the second chapter presents the theoretical framework in more detail by focusing on the key concepts of the study – the state and consensus. Chapter two also introduces the comparative historical and cross-national research angles. Chapter three grounds the key concepts of the state and consensus in the historical contexts of Austria and Finland by discussing the state, the nation and democracy in a longer term comparative perspective. The fourth and fifth chapter present case studies on the two policy fields, the “pillars”, upon which the post-1945 Austrian and Finnish cultures of consensus are argued to have rested. Chapter four deals with neo-corporatist features in the economic policy making and chapter five discusses the building up of domestic consensus regarding the key concepts of neutrality policies in the 1950s and 1960s. The study concludes that it was not consensus as such but the strikingly intense preoccupation with the theme of domestic consensus that cross-cut, in a curiously analogous manner, the policy-making processes studied. The main challenge for the post-1945 architects of Austrian and Finnish cultures of consensus was to find strategies and concepts for consensus-building which would be compatible with the principles of democracy. Discussed at the level of procedures, the most important finding of the study concerns the triangular mechanism of coordination, consultation and cooperation that set into motion and facilitated a new type of search for consensus in both post-war societies. In this triangle, the agency of the state was central, though in varying ways. The new conceptions concerning a small state’s position in the Cold War world also prompted cross-nationally perceivable willingness to reconsider inherited concepts and procedures of the state and the nation. At the same time, the ways of understanding the role of the state and its relation to society remained profoundly different in Austria and Finland and this basic difference was in many ways reflected in the concepts and procedures deployed in the search for consensus and management of domestic conflicts. For more detailed information, please consult the author. Valtiotraditioiden uudelleenajattelua ja kotimaisen konsensuksen etsintää Suomessa ja Itävallassa toisen maailmansodan jälkeen Valtiotieteiden maisteri Johanna Rainio-Niemen Helsingin yliopistossa 17.10. tarkastettava väitöskirja Small State Cultures of Consensus. State Traditions and Consensus-Seeking tutkii kotimaisen konsensuksen rakennusprojektia toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa ja Itävallassa. Tarkastelu painottuu erityisesti sekä talous- että puolueettomuuspolitiikkaan. Nämä politiikkasektorit tutkimus identifioi sekä suomalaisen että itävaltalaisen konsensuspolitiikan pilareiksi, joiden varaan kertomus uudenlaisesta kotimaisesta konsensuksesta toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin. Rainio-Niemi osoittaa tutkimuksessaan, että valtion käsitteen ja roolin uudelleenmuotoilulla ja uudelleenymmärtämisellä – eri tavoin kahdessa eri kontekstissa – oli keskeinen merkitys uudenlaisessa konsensus-ajattelussa. Uutta oli ennen kaikkea vaatimus konsensuksen luomisen keinojen yhteensovittamisesta demokratian käytäntöjen kanssa. Suomessa tämä tarkoitti muun muassa uudenlaista suhtautumista kotimaisiin kommunisteihin, Itävallassa riittävän yhteisyydentunnon rakentamista kahden pääpuolueen (konservatiivis-kristillinen kansanpuolue ja sosiaalidemokraatit) välille sekä pan-germaanisen potentiaalin hallintaa. Kylmän sodan konteksti loi omanlaisensa valaistuksen käsitteiden yhteiskunnallinen konflikti, konsensus, demokratia sekä puolueettomuus ymmärtämiselle. Tutkimus osoittaa monin eri tavoin kuinka poikkikansallisesti tunnistettavissa oleva käsitys pienestä, demokraattisesta ja puolueettomasta valtiosta kylmän sodan maailmassa motivoi konsensuksen rakentajia sekä Suomessa että Itävallassa. Samaan aikaan suomalaiset ja itävaltalaiset tulkinnat tästä pienen demokraattisen ja puolueettoman maan mallista heijastelivat paikallisia erityispiirteitä, perittyjä tekemisen ja ajattelemisen tapoja. Rainio-Niemen tutkimus liikkuu kotimaisen konsensuksen luomisen käsitteiden sekä käytäntöjen tasoilla, ja se tarjoaa analyyttisesti jäsentyneen ja historiallisesti perustellun puheenvuoron keskusteluun, jota käydään yhtäältä valtiokeskeisyydestä sekä toisaalta niin sanotuista konsensus-hakuisista poliittisista kulttuureista. Tutkimus etsii teoreettisella tasolla risteyspisteitä demokratia- ja valtioteorioiden välille ankkuroiden tarkastelun historialliseen kontekstiin. Se avaa näkymän demokraattisen moniäänisyyden sekä konsensuksen ajatukseen liittyvän yhteisyyden ideaalin välisiin jännitteisiin kylmän sodan vastakkainasettelun aikakaudella. Metodologisesti tutkimus pyrkii kehittelemään vertailevia ja poikkikansallisia historiankirjoituksen menetelmiä tapana lähestyä Eurooppalaista historiaa. Nykypäivän näkökulmasta kaksi 1950-lukulaista vahvan valtion rakennusprojektia tarjoaa pohdittavaa suhteessa tämän päivän integraatio- ja globalisaatiokeskusteluihin. Tutkimuksessa esiin nousevat keskustelut, jotka koskevat valtioyhteisön jaettuja arvoja ja periaatteita sekä niiden suhdetta demokratian rajoihin, ovat perusteiltaan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Gentlemen, Lads and the Art of War The Construction of Citizen Soldier- and Professional Soldier Armies into the Miracle of the Winter War During the 1920s and 1930s The Miracle of the Winter War was not a myth - at least according to them, who were making that miracle to happen. This study is not just about the Armed Forces and society, but moreover a study about civil society inside the organization of armed forces. Conscription kept Finnish military organization (and is still keeping) very closely connected with civil society and therefore there is no need to locate the possible critical misunderstandings brought by two different identity-based approaches. The great performance of the Armed Forces during the Second World War was not made of superior art of war. It was not the high level of discipline either. Art of war is basically a (deep level) cultural level equation that has more to do with culturally absorbed schemes of meaning making than rational decision-making. Naturally attrition based approach to effect-making directed the organizational methods in attrition based organisational practices, where there were only minor possibilities to practice any manoeuvre-based organisational behaviour. The practice and method of leadership lent similarly to the attrition-based thinking, which directed the organisational cultural thoughts towards composition that confirmed antagonism between gentlemen and lads . This setting has been absorbed and learned through cultural socialisation and was therefore not a product of the military organisation itself. The Finnish Armed Forces included two different communities (gentlemen and lads) within the same organisation as there were both the official and the unofficial organisations presented. This caused problems as they both made meaning-making processes simultaneously. These organisations had their own overlapping and in most cases also contradictory social meanings. The unofficial organisation has been overshadowed by the vast number of studies concerning the official organisation. The main reason for this systematic neglect is based on the reality of the attitudes and living conditions of the micro-level organisation which produced (perhaps) too realistic and repulsive viewpoints that are presenting a picture of a national level identity process in a way that is separating it from the ideals made to verify the ethos of national values. Complaining, griping, grumbling and moaning are usually situated in a category of abnormal and unwanted behaviour. However, within the context of a citizen soldier army community this was more of a characteristic feature of that organisation (in Finland) and therefore it was crucially important to locate the context of that abnormal behaviour. According to this study, it was not a malicious act but moreover seriously formed efforts in trying to use common sense in the chaos citizen soldiers faced when they were uniformed and placed in an unfamiliar process of disciplinary measures and frictions and competition between different ranks. There is much evidence that reinforces the argument that what seemed to be the most unconventional behaviour was finally the most efficient in a sense of military performance. Talvisodan ihme sekä talvisodan henki liittyvät nyky-ymmärryksessämme edelleen jonkinlaiseen käsittämättömään tai jopa yliluonnolliseen tapahtumasarjaan. Niiden on nähty muodostavan (edelleen) merkittävän osan suomalaisesta kansallisesta itseymmärryksestä. Kansainvälisissä nykyarvioissa on tosin esitetty, että suomalaisuudessa on edelleen liian paljon talvisotaa kansallisessa psyykessä. Tutkimuksilla on tosin ensin selvitettävä, mikä ylipäätään oli muodostamassa sitä, minkä nähdään negatiivisesti juurtuneen osaksi suomalaisuutta. "Tuntematon talvisota" saa tässä tutkimuksessa uudet kasvot, joka muotoutuu muun muassa tuhansista sivuista aikailaisten kirjoittamaa muistitietoaineistoa. Talvisodan kansalaissotilaiden sekä ammattisotilaiden muodostaman organisaation luonnetta tunnetaan ja ymmärretään huonosti. Talvisodan ihme ei rakentunut kiväärien ja tykkien tai edes puolustussuunnitelmien varaan, vaan siitä että organisaation alataso oli ylipäätään halukas käyttämään sotamateriaalia ja toteuttamaan sotataidon määrittämää taktiikkaa. Sotilaalliseen suorituskykyyn liittyneet kysymykset olivat sosiaalisia, joten niitä pitää myös selittää sosiaalisella (vrt. Émile Durkheim). Talvisodan sotilaallinen suorituskyky ei rakentunut sattuman varaan, vaikka se ehkä yllättikin vaikuttavuudellaan. Suorituskykyyn liittyvät rakennusaineet, sotilaallisen kyvykkyyden aineettomat elementit, olivat muotoutuneet rauhan aikana yhteiskunnassa sekä varuskunnissa ammattisotilaiden ja sotilasvaatteet päälleensä pukeneiden kansalaisten välisten jännitteiden mutta myös kompromissien tuloksena. Asepalvelus integroi siviilikansalaisen asevoimaan mutta samalla sen avulla myös ammattisotilaille muodostui selvä käsitys kansalaissotilaan sietokyvyn rajoista, jonka ylittämisen jälkeen olisi asevoiman sisäinen koheesio voinut tuhoutua. Asevoima oli lopulta yhdistelmä ammattisotilaiden edustamaa virallista julkisuuskuvaa sekä kansalaissotilaiden osoittamaa epävirallista näköisyyttä. Näiden kahden pääryhmän väliset näkemyserot esimerkiksi sotilaallisen kurin merkityksestä saattoivat olla varsin kaukana toisistaan. Äärimmillään näkemyserot saattoivat olla sotaa edeltävässä asevoimaorganisaatiossa jopa samankaltaiset mitä Väinö Linna kuvaa Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Rokan sekä kapteeni Lammion välillä. Mekaanisesti tottelevasta ihmismassasta ei siis ollut kysymys, ei edes rauhan aikaisen varusmiespalveluksen aikana. Epäsotilaalliselta ja osin jopa kurittomalta näyttävä etulinjan sotilas toimi lopulta enemmän metsätyömailla sisäistetyn, kuin kasarmilla vaalitun kurin ideaalin hengessä. Tämä epävirallinen kurijärjestelmä ei kuitenkaan vähentänyt sotilaallista suorituskykyä, vaan päinvastoin, tehosti sitä merkittävästi.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää oliko Jyväskylään 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä perustetuilla Nuorten Miesten Kristillisellä Yhdistyksellä ja Nuorten Naisten Kristillisellä Yhdistyksellä minkäänlaista yhteiskunnallista auttamistoimintaa yhdistysten ensimmäisinä toimintavuosina. Tutkimuksen näkökulma on sosiaalihistoriallinen, mutta liittyy sosiaalityön tieteenalaan keskittymällä tutkimaan sosiaalityön historiaan oleellisena osana kuuluvaa virallisen vaivaishoidon rinnalla tehtyä vapaaehtoista auttamistyötä. Lisäksi yhdistystoiminnan alkaminen Jyväskylässä liittyy aikakauden yleiseen sosiaalisten ongelmien lisääntymiseen, uusien ratkaisumallien etsimiseen tilanteessa ja tätä kautta sivistyneistön yhteiskunnalliseen heräämiseen. Tutkimuksen aineiston muodostavat Jyväskylän maakunta-arkistossa sijaitsevat Jyväskylän Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen ja Jyväskylän Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen arkistot. Arkistoista ovat käytössä olleet molempien yhdistysten osalta pöytäkirjat niiden viiden ensimmäisen toimintavuoden osalta eli NMKY:n kohdalla vuosilta 1891-1895 ja NNKY:n kohdalla vuosilta 1897-1901. Aineistoa on tutkittu historiantutkimuksen lähdekriittisellä tutkimusmetodilla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Jyväskylän NMKY:n ja Jyväskylän NNKY:n kohdalla näkyvät aikakaudelle tyypilliset yhdistystoiminnan piirteet. NMKY ei yhteiskunnallista avustustoimintaa harjoittanut, kun taas NNKY aloitti yhteiskunnallisten kysymysten pohtimisen heti ensimmäisenä toimintavuotenaan. Tämä oli pitkälti samassa linjassa muualla maassa tapahtuneen sosiaalisen heräämisen kanssa, jossa naisten harjoittama hyväntekeväisyys täydensi laajasti virallista vaivaishoitoa.

This study examines Finnish economic growth. The key driver of economic growth was productivity. And the major engine of productivity growth was technology, especially the general purpose technologies (GPTs) electricity and ICT. A new GPT builds on previous knowledge, yet often in an uncertain, punctuated, fashion. Economic history, as well as the Finnish data analyzed in this study, teaches that growth is not a smooth process but is subject to episodes of sharp acceleration and deceleration which are associated with the arrival, diffusion and exhaustion of new general purpose technologies. These are technologies that affect the whole economy by transforming both household life and the ways in which firms conduct business. The findings of previous research, that Finnish economic growth exhibited late industrialisation and significant structural changes were corroborated by this study. Yet, it was not solely a story of manufacturing and structural change was more the effect of than the cause for economic growth. We offered an empirical resolution to the Artto-Pohjola paradox as we showed that a high rate of return on capital was combined with low capital productivity growth. This result is important in understanding Finnish economic growth 1975-90. The main contribution of this thesis was the growth accounting results on the impact of ICT on growth and productivity, as well as the comparison of electricity and ICT. It was shown that ICT s contribution to GDP growth was almost twice as large as electricity s contribution over comparable periods of time. Finland has thus been far more successful as an ICT producer than a producer of electricity. Unfortunately in the use of ICT the results were still more modest than for electricity. During the end of the period considered in this thesis, Finland switched from resource-based to ICT-based growth. However, given the large dependency on the ICT-producing sector, the ongoing outsourcing of ICT production to low wage countries provides a threat to productivity performance in the future. For a developed country only change is constant and history teaches us that it is likely that Finland is obliged to reorganize its economy once again in the digital era. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Suomen talouskasvua. Tärkeimmäksi tekijäksi Suomen talouskasvun selittäjänä tutkimuksessa havaitaan tuottavuuden kasvu. Tuottavuuden kasvun moottori on teknologinen kehitys, erityisen tärkeitä ovat ns. yleisteknologiat kuten sähkö sekä tieto- ja viestintäteknologia (ICT). Taloushistoriasta ja myös tässä tutkimuksessa analysoidusta Suomea koskevasta aineistosta tiedämme että talouskasvuun kuuluu sekä nopean että hidastuvan kasvun kausia. Tällaiset suhdannevaihteluita pidemmät taloudellisen kasvun vaihtelut liittyvät uusien yleisteknologioiden ilmestymiseen, leviämiseen ja häviämiseen. Tutkimus vahvistaa aiemmat havainnot siitä, että Suomi teollistui myöhään ja että Suomen kasvuun liittyi huomattava talouden rakennemuutos. Kuitenkaan yksinomaan tehdasteollisuuden kehitys ei riitä kasvun selittäjäksi, ja rakennemuutos oli pikemmin talouskasvun seuraus kuin syy. Tutkimuksessa esitetään miten korkea pääoman tuottoaste yhdistyi matalaan pääoman tuottavuuskasvuun vuosina 1975 1990; tämä ratkaisee ristiriidan ns. tehottoman pääoman koulukunnan sekä niiden välillä jotka havaitsivat tietyillä toimialoilla kohtuullisia pääoman tuottoasteita. Tutkimuksen päätulos on ICT:n kasvu- ja tuottavuushajotelma (käytetään kasvutilinpitoa, joka on menetelmä jonka avulla talouskasvu voidaan osittaa tuotantopanosten ja teknologisen kehityksen osatekijöihin) sekä vertailu kahden yleisteknologian sähkön ja ICT:n käyttöönoton ja leviämisen vaikutusten välillä. ICT:n kontribuutio BKT:n kasvulle oli vertailukelpoisina ajankohtina kaksi kertaa suurempi kuin sähkön. Suomi onkin ollut huomattavasti menestyksekkäämpi ICT:n tuottajana kuin sähkön tuottajana. Valitettavasti ICT:n käytön suhteen tulokset olivat vaatimattomammat kuin sähkön osalta. Tarkastelujakson aikana Suomi muuntui alkutuotantovaltaisesta, luonnonvaroistaan riippuvaisesta maasta, vauraaksi maaksi, jonka ICT-tuotanto on maailman huippuluokkaa. ICT-toimialojen suuresta merkityksestä johtuen ICT-tuotannon ulkoistaminen matalan palkkatason maihin muodostaa uhan tulevalle tuottavuuskasvulle. Kehittyneen maan taloudessa vain muutos on pysyvää. Historian oppien perusteella Suomi joutuu todennäköisesti jälleen kerran organisoimaan tuotantorakenteensa digitaaliaikakaudella uudelleen.

Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa Suomen kansantalouden rakenteesta ja lyhyen aikavälin kehityksestä 1920- ja 1930-luvulla. Tutkimus toteutettiin laatimalla kansantaloutta kuvaava panos-tuotostaulu vuodelle 1928 sekä sen laajennus, panos-tuotosmalli. Aineiston avulla kuvataan kansantalouden rakenteellisia riippuvuuksia, tuotannon avaintoimialoja sekä näiden vaikutusta kansantalouteen. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kansantalouden tuontiriippuvuutta sekä tuontitullien vaikutusta hintoihin 1930-luvun laman aikana. Tutkimuksen perusteella voitiin identifioida Suomen kansantalouden avaintoimialat vuonna 1928: maatalous, metsätalous, elintarviketeollisuus, puuteollisuus, paperiteollisuus ja rakennustoiminta. Erityisesti elintarviketeollisuuden vahva rooli kansantaloudessa oli kenties yllättävää, erityisesti kun huomioidaan kuinka vähän toimiala on saanut huomiota osakseen taloushistorian tutkimuksessa. Tutkimus osoitti, että Suomen vienti oli pääomavaltaisempaa kuin tuonti. Vaikka tämän tuloksen tulkinta on varauksellinen, tutkimus pystyi osoittamaan ja kvantifioimaan toimialojen työ- ja pääomapanoksen osuuden tuotoksesta yksityiskohtaisesti. Panos-tuotosmallilla arvioitiin puuteollisuuden, paperiteollisuuden ja rakennustoiminnan ajanjaksona 1928-32 tapahtuneen loppukäytön muutoksen vaikutusta kansantalouteen. Merkittävä havainto on, että rakennustoiminnan loppukäytön muutoksella oli erittäin suuri kasvua vähentävä vaikutus koko kansantaloudessa. Talonrakennusinvestointien romahtaminen aiheutti lähes 13 prosentin tuotannon laskun kansantaloudessa. Vaikutus oli jopa suurempi kuin puuteollisuuden viennin romahtamisen. Tulokset osoittavat toisaalta, että yksityisen kulutuksen merkitys kansantaloudelle oli erittäin vahva. Esimerkiksi puuteollisuuden viennin romahtaminen aiheutti yli 4 % tuotannon vähenemisen mutta huomioitaessa mallissa myös yksityisen kulutuksen väheneminen, oli kokonaisvaikutus yli 10 %. Yksityisen kulutuksen huomioiminen mallissa siis yli kaksinkertaisti toimialojen vaikutukset kansantalouteen. Tulokset vahvistivat aiemmissa tutkimuksissa esitettyjä johtopäätöksiä tullipolitiikasta ja osoittivat maatalouteen läheisesti liittyvän elintarviketeollisuuden olleen eniten suojeltu toimiala kansantaloudessa. Muut kotimarkkinoiden toimialat eivät kuitenkaan hyötyneet tullipolitiikasta lamakauden aikana. Panos-tuotoshintamallilla osoitettiin, ettei tullipolitiikka ollut niin onnistunutta kuin aikalaistutkimuksissa väitettiin, vaan tullit korkeintaan pystyivät hidastamaan hintojen alenemista. Tutkimuksen liitteenä esitetään kaikki keskeiset Suomen kansantaloutta vuonna 1928 kuvaavat tilastolliset taulukot, mukaan lukien käyttö- ja tarjontataulukot, panos-tuotostaulukot, panoskertoimet, Leontiefin käänteismatriisi sekä työ- ja pääomapanoskertoimet. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa Suomen kansantalouden rakenteesta ja lyhyen aikavälin kehityksestä 1920- ja 1930-luvulla. Tutkimus toteutettiin laatimalla kansantaloutta kuvaava panos-tuotostaulu vuodelle 1928 sekä sen laajennus, panos-tuotosmalli. Aineiston avulla kuvataan kansantalouden rakenteellisia riippuvuuksia, tuotannon avaintoimialoja sekä näiden vaikutusta kansantalouteen. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kansantalouden tuontiriippuvuutta sekä tuontitullien vaikutusta hintoihin 1930-luvun laman aikana. Tutkimuksen perusteella voitiin identifioida Suomen kansantalouden avaintoimialat vuonna 1928: maatalous, metsätalous, elintarviketeollisuus, puuteollisuus, paperiteollisuus ja rakennustoiminta. Erityisesti elintarviketeollisuuden vahva rooli kansantaloudessa oli kenties yllättävää, erityisesti kun huomioidaan kuinka vähän toimiala on saanut huomiota osakseen taloushistorian tutkimuksessa. Tutkimus osoitti, että Suomen vienti oli pääomavaltaisempaa kuin tuonti. Vaikka tämän tuloksen tulkinta on varauksellinen, tutkimus pystyi osoittamaan ja kvantifioimaan toimialojen työ- ja pääomapanoksen osuuden tuotoksesta yksityiskohtaisesti. Panos-tuotosmallilla arvioitiin puuteollisuuden, paperiteollisuuden ja rakennustoiminnan ajanjaksona 1928-32 tapahtuneen loppukäytön muutoksen vaikutusta kansantalouteen. Merkittävä havainto on, että rakennustoiminnan loppukäytön muutoksella oli erittäin suuri kasvua vähentävä vaikutus koko kansantaloudessa. Talonrakennusinvestointien romahtaminen aiheutti lähes 13 prosentin tuotannon laskun kansantaloudessa. Vaikutus oli jopa suurempi kuin puuteollisuuden viennin romahtamisen. Tulokset osoittavat toisaalta, että yksityisen kulutuksen merkitys kansantaloudelle oli erittäin vahva. Esimerkiksi puuteollisuuden viennin romahtaminen aiheutti yli 4 % tuotannon vähenemisen mutta huomioitaessa mallissa myös yksityisen kulutuksen väheneminen, oli kokonaisvaikutus yli 10 %. Yksityisen kulutuksen huomioiminen mallissa siis yli kaksinkertaisti toimialojen vaikutukset kansantalouteen. Tulokset vahvistivat aiemmissa tutkimuksissa esitettyjä johtopäätöksiä tullipolitiikasta ja osoittivat maatalouteen läheisesti liittyvän elintarviketeollisuuden olleen eniten suojeltu toimiala kansantaloudessa. Muut kotimarkkinoiden toimialat eivät kuitenkaan hyötyneet tullipolitiikasta lamakauden aikana. Panos-tuotoshintamallilla osoitettiin, ettei tullipolitiikka ollut niin onnistunutta kuin aikalaistutkimuksissa väitettiin, vaan tullit korkeintaan pystyivät hidastamaan hintojen alenemista. Tutkimuksen liitteenä esitetään kaikki keskeiset Suomen kansantaloutta vuonna 1928 kuvaavat tilastolliset taulukot, mukaan lukien käyttö- ja tarjontataulukot, panos-tuotostaulukot, panoskertoimet, Leontiefin käänteismatriisi sekä työ- ja pääomapanoskertoimet.

For the first time the attempt of Denmark, Finland, Norway and Sweden to increase Nordic economic co-operation and integration (NORDEK 1968-1970) is analysed by using records from the four governments archives and interviews with central actors participating. A dominating argument has until now been that dynamics in Nordic economic integration is different from dynamics in European integration. This archive based study disproves the myth however of ideological Nordism and of short term political developments outside Norden as most important for the NORDEK initiative. The NORDEK initiative was actually more a consequence of a long term socioeconomic and socio-political path dependant process. The study also disproves the myth that the NORDEK plan was a political and ideological symbol without socioeconomic substance. The purpose with NORDEK was to create a better basis for generating economic growth and social welfare. The proposed NORDEK institutions were therefore developed to promote economic progress. The study finally shows that the NORDEK failure in 1970 was not a result of lacking economic rationale or incompatible economic interests. The failure was a result of a power struggle in Finnish domestic policy and lacking political will in the other Nordic countries to continue without Finland.

Revolution at home! Visual Changes in Everyday Life in Finland in the Late 1960s and Early 1970s The purpose of my research was to investigate the visual changes in private homes in Finland during the 1960s and 1970s. The 1960s is often described as a turning point in Finnish life, a time when the society's previous agricultural orientation began to give way first to an industrial orientation and then, by the end of the 1970s, to a service orientation. My title refers to three elements in the transition period: the question of daily life; the timeframe; and the visual changes observable in private homes, which in retrospect signalled a kind of revolution in the social orientation. Those changes appeared not only in colours and designs but also in the forms and materials of household objects. My premise is that analysing interiors from a historical perspective can reveal valuable information about Finnish society and social attitudes, information that might easily escape attention otherwise. I have used the time-honoured method of collecting narratives. As far back as Aristotle, formulating narratives has been a means of gaining knowledge. By collecting and classifying narratives about the 1960s and 1970s, it is possible to gain new insight into these important decades. The archetypal 1960s narrative, involving student demonstrations and young people's efforts to improve society, is well known. Less well known is the narrative that relates the changes going on in daily life. Substantially the study focuses mainly on fabrics, porcelain ware and the use of plastics. Marimekko's style is especially important when following innovations in the 1950s, 1960s and 1970s. Porcelain production at the Arabia factory was another element that had a great influence on the look of Finnish homes and kitchens; and a further widespread phenomenon of the late 1960s and early 1970s was the use of plastics in many different forms. Further evidence was sought in Anttila department store mail catalogues, which displayed products that were marketed on a large scale, as well as in magazines such as Avotakka. The terminal point of the visual evolution is the real homes, as seen in the questionnaire "Homemade". I have used the 800 pages of the oral history text that respondents of the Finnish Literature Society have written about their first home in the 1960s. I also used archival material on actual homes in Helsinki from the archives of the Helsinki City Museum. The basic story is the elite narrative, which was produced by students in the 1960s. My main narrative from the same time is visual change in everyday life in the late 1960s and early 1970s. I have classified the main narrative of visual change into four subcategories: the narrative of national ideas, the narrative of a better standard of living, the narrative of objects in the culture of everyday life and the narrative of changing colour and form. Arkielämä muuttui monella tapaa 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Tutkimus kuvaa murroksen taustalla vaikuttaneita seikkoja, erilaisia murrokseen liittyviä prosesseja ja konkreettisia tuloksia koteihin liittyvän esinekulttuurin esimerkein. Kukkatarhat roihusivat kahvikupeissa ja Maija Isolan kankaissa valloitettiin avaruutta, oli oranssia, vaalean vihreää, täyteläistä keltaista ja tummaa sinistä, vihreää ja ruskeaa. Tämä tutkimus lähestyy aikaisemmin katveeseen jäänyttä aluetta monipuolisten aineistojen avulla. Perinteinen kuva 1960-luvun murroksesta täydentyy. Kertomusta 1960-luvun murroksesta on kerrottu perinteisesti opiskelevan ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavan nuorison kautta. Tämän tutkimuksen tuloksena kertomuksen rinnalle syntyy arkielämän muutosta kuvaavia kertomuksia. Kertomus arkielämän murroksesta konkretisoituu muun muassa Marimekkoon, muoviin ja Arabiaan liittyvän esinekulttuurin kautta. Merkityksien luojina arjen, kodin ja etenkin keittiön esineet ovat vahvoja. Muuttuneen arjen esinekulttuuria valottavat osaltaan Avotakka ja Anttilan luettelot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vastaajaverkoston kirjoittajien tekstit ensimmäisestä omasta kodista ovat harvinainen näkökulma muutoksen vuosista. Aineistossa sen sadoilla liuskoilla vastaajaverkoston kirjoittajat kuvaavat, millaista oli muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin 1960-luvulla. Yhteiskunnan suuret muutokset ovat taustaa ja keskiössä ovat yksittäisten ihmisten ja perheiden kokemukset. Tutkimuksen metodi on narrativisuus, joka historiantutkimuksessa on lainaa kirjallisuudentutkimuksen perinteestä. Laajasta aineistosta muodostui arkielämän visuaalisen murroksen kertomuksen ohella kertomus siitä, kuinka kansalliset teemat liittyvät myös arkielämän esineisiin. Olennainen osa 1960-luvun murrokseen liittyvässä kertomuksessa on myös vaurastuminen ja esinekulttuurin pienetkin muutokset, liittyen esimerkiksi väriin ja muotoon. Arkielämän murroksen taustalla vaikuttavat ennen kaikkea kohonnut elintaso, sekä lehtien ja television kautta koteihin tulleet vaikutteet. Televisio toi muun maailman aikaisempaa lähemmäksi. Asenteet muuttuivat, erilaisten uusien asioiden hankkiminen katsottiin soveliaaksi. Vaurastumisen ja vapaampien asenteiden ilmapiiri vaikutti voimakkaasti.

Boiling blood : anger at the start of the modern era in England Abstract: Boiling blood : anger at the start of the modern era in England Abstract: Boiling blood : anger at the start of the modern era in England

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee juutalaisten tekstiilialan yrittäjien sosiaalisia verkostoja Helsingissä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomessa ei koskaan ole ollut suurta juutalaisvähemmistöä. Sotienvälisenä aikana juutalaisten määrä oli suurimmillaan, silloinkaan juutalaisia ei ollut yli kahta tuhatta. Vähäiseen määräänsä nähden juutalaiset näyttäytyivät Helsingin katukuvassa ja liike-elämässä merkittävällä tavalla: lähes kaikki työskentelivät vaatteiden ja turkisten tukku- tai vähittäiskauppiaina. Tutkielmassa kysytään, miten juutalaisiin tekstiilialan yrittäjiin suhtauduttiin ja miten yrittäjyys oli kytköksissä juutalaisuuteen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, erityisesti maailmansotien välisenä aikana? Sodan jälkeen juutalaiset on hyväksytty osaksi suomalaista yhteiskuntaa, ja juutalaiset mielletään tavallisesti pieneksi uskonnolliseksi vähemmistöksi, ei varsinaisesti erilliseksi etniseksi ryhmäksi. Työmarkkinat ovat avainasemassa etnisen ryhmän ja muun yhteiskunnan kohtaamisessa. Siksi kysymys, miten vieroksutuista ja diskriminoiduista ortodoksijuutalaisista perheistä tuli menestyvää ylempää keskiluokkaa, johon ei liity erityistä etnistä stigmaa, muodostuu mielekkääksi juuri elinkeinoelämän kysymysten kautta. Työn teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiaalisen pääoman teoriat, joissa painotetaan ihmisten välisiä sosiaalisia tukiverkostoja tärkeänä osana yhteisöjen taloudellista menestymistä ja kykyä jakaa resursseja. Tiiviit sosiaaliset suhteet, kattavat tukiverkostot ja muilta suljetut instituutiot näyttävät lisäävän yhteisön taloudellista menestymistä, vaikkei niiden ensisijainen funktio lainkaan liittyisi liike-elämään. Kaupparekisteriä, yrityskalentereita ja Suomen juutalaisen arkiston aineistoa yhdistelemällä olen kartoittanut, miten Helsingin juutalaisen seurakunnan ja juutalaisten yrittäjien suhteet nivoutuivat yhteen ennen toista maailmansotaa. Yrityksiä tarkastelemalla kävi ilmi, että seurakunta oli yhtenäinen, mutta ei kovin tasa-arvoinen mitä tulee sen jäsenien sosiaaliseen asemaan ja elinoloihin. Hyvälle yhteishengelle löytyi muita, juutalaisten asemaan liittyviä syitä. Juutalaisiin liitettiin hanakasti liike-elämään ja keinotteluun liittyviä mielikuvia, jotka kuvasivat vastakohtaisuutta 'aitojen kansalaisten' ja 'vieraiden juutalaisten' välillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa juutalaiset yrittäjät on yleensä mainittu lyhyesti viittaamalla autonomian ajan juutalaisten elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, erityisesti narinkka-toriin, jolla juutalaiset myivät vanhoja vaatteita. Tämän tutkielman valossa yrittäjyys on ollut keskeinen osa juutalaista identiteettiä, eikä juutalaisten sijoittumista vaatetusalalle voi perustella vain aikaisemmilla rajoituksilla. Vaatetusala kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alkuvuosina ja osa juutalaisista yrittäjistä menestyi erittäin hyvin. Menestys kanavoitui koko yhteisön hyväksi mm. erilaisten lahjoitusten ja avustujärjestöjen kautta. Toisaalta yksipuolinen ammattirakenne teki seurakunnasta haavoittuvaisen lama-aikoina. Lamavuodet 1930-luvulla ja toista maailmansotaa seurannut pula-aika leimaavat muistoissa vahvasti 'juutalaisten rättikauppiaiden' kokemuksia. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että sotienvälinen aikakausi on usein kuvattu vain siirtymäkaudeksi, jonka aikana juutalaiset vähitellen pääsivät pois narinkan ikeen alta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Vuoden 1920 oppivelvollisuuslain toimeenpanemisen jälkeen kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille suomalaislapsille. Kansakoulun luominen liittyi väestöpoliittisen valtion muodostamisen projektiin, jossa kansalaisten elämään tulivat vaikuttamaan monet hankkeet ja huoltotoimenpiteet, jotka tähtäsivät kansan terveyden ja työkyvyn nostamiseen. Suomalaisessa kontekstissa voidaan tätä kansakunta-ajattelulle perustuvaa väestöpolitiikan projektia pitää 1920-40-lukujen väliselle ajalle ominaisena ilmiönä. Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvun kansakoululaisen kuvaa liikuntakasvatuksen kontekstissa, jossa lapset olivat kokonaisvaltaisen muokkauksen kohteina. Teoreettinen viitekehys perustuu Michel Foucault'n ajatukselle tuottavasta vallasta, joka rakentaa yksilön suostuttelemalla tämän sisäistämään yhteiskunnassa propagoidut terveet käyttäytymismallit ja normit subjektiutensa luonnolliseksi osaksi. Metodisena työkaluna on hyödynnetty Stuart Hallin identiteettikäsitystä seuraavaa diskurssianalyysin piiristä nostettua subjektiposition käsitettä. Sillä viitataan vallitseviin diskursseihin sisältyviin erilaisiin olemisen malleihin, joista identiteettiä rakentava yksilö joutuu omaksumaan itsekuvansa ainekset; siis siihen, keitä esimerkiksi koululiikunnan kontekstin toimijat olivat ja mitä heistä "tiedettiin". Identiteetti muokkautuu tässä mallissa jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla yksilöitä representoidaan tai puhutellaan ympäröivässä kulttuurisessa järjestelmässä. Tutkielmassa eritellään sitä, miten kansakoululaisen hahmo asettuu vuosina 1918-1929 Kasvatus ja koulu -lehdessä ja Kisakenttä -lehdessä julkaistusta artikkeleista koostuvassa aineistossa kansakunnan rakentamisen projektiin, sekä sitä miten hahmottuva kuva sukupuolittuu aikakauden sukupuolieroa koskevien käsitysten mukaiseksi. 1920-luvun kansakoululaisuuteen sisältyi kaksi sukupuolittunutta subjektipositiota, 'tyttö' ja 'poika', joiden ominaisuudet määrittyivät erilaisiksi ja toisilleen vastakkaisiksi. Kansakoululaisuutta määritti myös ikä. Lapsuus ja nuoruus nähtiin kypsymiskausina, jotka asettivat kansakoululaiset kriittiseen asemaan kansakunnan rakentamisessa. Lapsissa ja nuorissa lepäsi kansakunnan tulevaisuus. Positioiden erot määrittyivät kansakuntadiskurssissa sen kautta, mitä velvollisuuksia sukupuolilla oli sen piirissä. Miespuolisuus oli normatiivista ja naispuolisuus jäsentyi siihen nähden synnytystehtävän merkitsemänä erona. Kansakoulutyttöjen ja -poikien ero määrittyi pitkälti edellisten tulevasta synnytystehtävästä johtuvana henkisenä ja fyysisenä heikommuutena jälkimmäisiin nähden. Terveyden projekti jäsentyi terveyden ja rappion käsitteillä. Terveydestä käyty keskustelu limittyi siveellisyyskeskustelun kanssa tavalla, jossa niiden ihanteet määrittyivät normaalin kehityksen lopputuloksiksi. Terveys viittasi kansakoululaisten kohdalla sekä ihanteelliseen ruumiillisuuteen, että terveisiin arvoihin ja toimintaan, rappio puolestaan vahvisti ihannetta määrittymällä sen ei-toivottuna vastakohtana: fyysisenä ja henkisenä jälkeenjääneisyytenä, sekä pahatapaisuutena. Tapa, jolla kasvatukselliset päämäärät, kansakoululaisista tiedetyt asiat ja terveyden edistämisen kansallinen projekti liittyivät yhteen, esiintyy modernille tyypillisenä vallan kenttänä. Siihen vaikutti esioletus kansakuntaa uhkaavan rappion vaarasta, joka lisäsi kiinnostusta kansakunnan tulevaisuudelle tärkeän voimavaran, kansakoululaisten, tutkimiseen ja kiinnittämiseen paikoilleen sekä diskursiivisin keinoin, että näiden konkreettisiin ruumiisiin kohdistuvien toimenpiteiden kautta kansakoulun liikunnanopetuksessa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielman aiheena on sosiaalidemokraattisen liikkeen lasten ja varhaisnuorten raittiusvalistus ja -kasvatus. Tutkimuskohteena on Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton (SDR)Päivän Nuoret –toiminta 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun asti. Päivän Nuorten tutkiminen on perusteltua, koska historiantutkimus on lähes tyystin sivuuttanut suomalaisten raittiusjärjestöjen 1940- ja 1950-lukujen toiminnan nousukauden eikä Päivän Nuorten toimintaa ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielma ei edusta perinteistä järjestöhistoriaa, vaan siinä analysoidaan Päivän Nuorten kirjallisen raittiusvalistuksen diskursseja ja raittiuskasvatuksen käytäntöjä sekä ritualismia. Päivän Nuorten toiminnan mikrotason saamiseksi mukaan tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös valistuksen ja kasvatuksen kohteina olleiden lasten ja varhaisnuorten panokseen raittiusideologian muotoilussa ja käytännön toteutuksessa. Foucaultlaisesti virittyneen tutkimuksen peruskysymyksen voi kiteyttää kysymällä mikä totuus tuotetaan raittiudesta. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu monipuolisesta arkisto- ja lehtiartikkelimateriaalista ja SDR:n tuottamasta neljästä raittiuselokuvasta. Työväen arkiston laajasta SDR:n ja Päivän Nuorten materiaalikokoelmasta kannattaa erityisesti nostaa esille SDR:n ja Päivän Nuorten johdon kokousten pöytäkirjat, Päivän Nuorten järjestöohjaajien matkaselosteet, yksittäisten Päivän Nuoret –osastojen kokouspöytäkirjat ja nurkkapöytäkirjat sekä lasten ja varhaisnuorten itse kirjoittamat raittiuskilpakirjoitukset sekä käsinkirjoitetut kerho- ja leirilehdet. Tutkimusta varten on myös läpikäyty SDR:n julkaiseman lastenlehti Sarastuksen ja aikuisille suunnatun SDR:n lehden Raittiin Kansan vuosikerrat 1940-1970 sekä tutustuttu tutkimuksen ajankohdan yleiseen raittius- ja alkoholipoliittiseen keskusteluun Alkoholiliikkeen Aikakauskirjan ja Alkoholipolitiikka-lehden sivuilla. Päivän Nuorten raittiusprojektin historialliset juuret ovat 1900-luvun alun raittiusliikehdinnässä, työväenliikkeen lapsi- ja nuorisotyössä sekä 1800-luvun fennomaanisessa kansansivistysprojektissa. SDR:n ja Päivän Nuorten suhde emopuolue SDP:hen oli vaikea ja ristiriitainen, sillä Päivän Nuoret korosti olevansa eetillisellä pohjalla toimiva järjestö työväenliikkeessä eikä poliittinen järjestö. Päivän Nuorten diskursseissa esille nousevat raittiuden ja kunnollisuuden vaatimukset: oikea Päivän Nuori on ehdottomasti raitis raittiustaistelija ja viettää säännöllistä ja koko työväenluokkaa hyödyttävää elämää. Tytöt ja pojat nähdään olemuksellisesti erilaisina ja tämän takia myös heidän tarpeensa ja tehtävänsä elämässä eroavat toisistaan. Raittiuskäytäntöjen ja erilaisten Päivän Nuorten symboleiden ja rituaalien avulla pyrittiin luomaan jatkuvuutta raittiustoimintaan. Päivän Nuorten kirjoittamien raittiuskilpakirjoitusten ja lehtien tarkastelu osoittaa, että lasten ja varhaisnuorten kirjoituksista on löydettävissä diskursseja, jotka jatkuvat läpi vuosikymmenien ja jotka eivät ole ristiriidassa Päivän Nuorten virallisen raittiusideologian kanssa. Lasten ja varhaisnuorten raittiustekstit voi kuitenkin nähdä kulttuurisen neuvottelun välineinä: lapset hahmottavat niissä omaa paikkaansa ja identiteettiään.

Identities in space. Contested terrains in the western city since 1850., Simon Gunn & Robert J. Morris (toim.), Aldershot (2001)

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa tarkastellaan sanomalehtien etelänmatkamainoksia ja niiden kautta piirtyvää kuvaa suomalaisesta etelänmatkailusta 1960- ja 1970-luvuilla. Tarkoituksena on hahmottaa matkamainonnan muutosta etelänmatkailun voimakkaana kasvukautena 1965–1975. Etelänmatkailu käsittää suomalaisten lähinnä charterlennoilla tekemät seuramatkat Etelä- ja Kaakkois-Eurooppaan ja Lähi-itään sekä myöhemmin myös kaukaisempiin lomakohteisiin. Aineistona on käytetty Helsingin Sanomien sunnuntainumeroista kerättyjä mainoksia kolmena poikkileikkausvuotena 1965, 1970 ja 1975. Mainosaineisto, noin 1300 mainosta, on jaoteltu mainostyyppeihin, joiden pohjana on käytetty William Leissin, Stephen Klinen ja Sut Jhallyn sekä Gillian Dyerin kehittämiä mainosten jaottelumalleja. Sisällön erittelyllä aineistosta on nostettu esiin etelänmatkamainoksille keskeisiä teemoja, jotka pääaisassa liittyvät matkapaketin, kohteiden ja lomaelämän kuvaukseen. Huomio kiinnittyy matkailijaan, jonka haluihin ja tarpeisiin mainonnalla pyritään vastaamaan ja jolle mainonnalla myydään unelmia. Jakson aikana matkalle lähtevien ihmisten määrä lisääntyi, mutta myös matkailijoiden elämäntilanne ja sosiaalinen tausta muuttuivat. Ylemmän keskiluokan perässä etelään hakeutuivat ensin alemman keskiluokan ja sittemmin työväestön edustajat ja maanviljelijät. Matkailijoiden muuttuessa myös lomakohteet muuttuivat ja niiden määrä lisääntyi. Etelänlomailu sai uusia ja moninaisempia merkityksiä. Kaikkina tarkasteluvuosina enemmistö mainoksista oli sisällöltään hyvin pelkistettyjä ja yksinkertaisia, mikä korostaa sanomalehtimainonnan hintailmoittelun luonnetta. Mainonnan informaatiosisällössä tapahtui vähenevää kehitystä jakson aikana, mutta niin että tarkasteluvuonna 1970 informatiivisuus oli huipussaan. Tätä selittää matkailualaan kohdistettu kritiikki 1960-luvun lopulla. Informaatio muuttui tutkimusjakson loppua kohti yhä enemmän hintailmoitteluksi sekä kohteiden ja lähtöpäivien listaukseksi. Mielikuvamainontaa käytettiin lähinnä lomakohteista kerrottaessa. Etelänmatkamainoksien keskeinen mielikuva liittyi aurinkorannoilla ruskettumisen ja vauhdikkaan yöelämän yhdistymiseen ns. huvittelukohteissa. Uusien kohteiden esittelyn myötä etelänlomaan alettiin liittää luonnon ja kulttuurin teemoja. Eksotiikan mielikuvalla myytiin matkailijoille uusia rantalomakohteita. Matkailun lisääntymisen seurauksena kohteiden puhtaus nousi mainonnan teemaksi 1970-luvulla. Matkailija ja etelänloman muuttuva sisältö ilmeni eri kohderyhmille suunnatuissa mainoksissa. Vakiintuneiden huvittelukohteiden mainonta kertoi varovaisin sanakääntein vapaammasta alkoholikulttuurista ja etelän yön romantiikasta, jotka matkailututkimuksessa on usein liitetty työväenluokan lomailun piirteiksi. Uudempien, rauhallisemman ilmapiirin kohteiden mainonta puhui luonnonkauneudesta, koskemattomuudesta ja eksotiikasta, minkä on katsottu määrittävän keskiluokan lomailutoiveita ja erottautumispyrkimystä työväenluokkaisesta lomanvietosta. Matkailumainonnan suuri kehityslinja tarkastelujaksolla näyttää etelänmatkan muuttuneen ylellisyydestä arkipäiväisemmäksi kokemukseksi. Samalla 1960-luvun yhtenäinen etelästä hullaantunut lomakokemus pirstoutui 1970-luvulla erityyppisten matkailijoiden ja matkakohteiden lukuisiksi lomanviettotyyleiksi, joskaan seuramatkailun yhteydessä ei yksilöllisyydestä voidakaan puhua.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa tarkastellaan lasten asemaa Helsingin kaupungin julkisessa köyhäinhoidossa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tutkittavavina on 133 vuosina 1898-1915 huostaanotettua lasta.Tutkimuksen päälähteenä on käytetty Helsingin kaupungin Lastensuojeluviraston Lastensuojelutoimiston huollettavien lasten akteja (1825-1899). Lasten huostaanotto oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta työläislapsiin suunnattua huoltotoimintaa.Tutkielmassa tarkastellaan viranomaisten toimia ja vallankäyttöä varatonta työväestöä kohtaan, sekä tutkitaan miten lasten hoito käytännössä toteutui. Huostaanotetut lapset tulivat hyvin erilaisista perheistä, suurin osa lapsista oli kuitenkin joko orpoja tai yksinhuoltajien lapsia. Huostaanottojen ilmoitetut syyt paljastuivat lähemmässä tarkastelussa usein todellisuutta vääristeleviksi ja köyhiä vanhempia leimaaviksi.Kontrolli ja vallankäyttö heijastelevat sääty-yhteiskunnan vahvaa patriarkaalista ja alistavaa perinnettä köyhää väestöä kohtaan. Lasten hoidon tärkeimpänä muotona käytettiin elätehoitoa, mikä tarkoitti lapsen sijoittamista maksua vastaan vieraaseen perheeseen joko kaupunkiin tai maaseudulle.Vain pieni osa lapsista sijoittui laitoksiin. Viranomaisia kiinnosti ennen kaikkea lasten kasvattaminen ahkeriksi ja kurinalaisiksi työntekijöiksi.Köyhäinhoidon pääasiallisena tavoitteena oli saada lapset elättämään itsensä kunniallisesti 15- vuotiaana. Hoidon valvontaa tärkeämmäksi tuli lasten käytöksen ja ahkeruuden kontrollointi.Kasvatus tarkoitti lasten totuttamista työntekoon.Hyvä köyhäinhoitolapsi oli kuuliainen ja ahkera, huono puolestaan laiska ja tottelematon."Turvaton lapsi" joutui hyvin helposti "pahatapaisen" kirjoille jos uskalsi vastustaa köyhäinhoitoviranomaisia tai kasvatusvanhempia.Huonoimmassa tapauksessa lapsi luovutettiin pahatapaisena kasvatuslautakunnalle,mikä tarkoitti yleensä lapsen joutumista kasvatuslaitokseen epämääräiseksi ajaksi.

Sanna Marinin johtama hallitus on herättänyt keskustelua intersektionaalista feminismiä edustavalla poliittisella profiilillaan. Akateemisen keskustelun käyttö politiikan muutosvoimana ei kuitenkaan ole uutta, vaan näkyi jo 1960-luvulla muotoillussa tasa-arvopolitiikassa. nonPeerReviewed

Luvussa esitellään lapsuuden historiaa tutkimusalana ja tarjotaan välineitä ymmärtää tutkimusalan traditioita, erityispiirteitä ja lähestymistapoja. Luvussa pohditaan, millaisista lähtökohdista tutkimus on versonut 1960-luvulta lähtien, millaisia paradigmamuutoksia alalla on tapahtunut ja millaisia painopistealueita siitä voidaan havaita. Samalla pohdittavaksi asettuu tieteidenvälisen keskustelun merkitys menneisyyden lapsia koskevan tutkimuksen lähestymistapojen ja menetelmien muutokselle. Teksti perustuu aiemman lapsuuden historian tutkimuksen syntetisoivaan luentaan. Huomion kohteena ovat erityisesti tutkimusalaa eri aikoina määrittäneet ja tuloksia yhteen koonneet kokoomateokset, vaikutusvaltaisina oppikirjoina käytetyt teokset sekä kansainvälisessä lapsuuden historiassa laajasti siteeratut ja tutkimuskenttää inspiroineet pioneeritutkimukset. Keskeisten kansainvälisten teosten lisäksi huomiota kiinnitetään samaan aikaan Suomessa tehtyyn tutkimukseen, sen teemoihin ja erityispiirteisiin. Luennan tuloksena lapsuuden historia jaetaan 1960-luvulta lähtien neljään kronologiseen vaiheeseen, joita ovat 1) lapsuuden historian synty tutkimusalana, 2) sosiaalihistoriallisen perhetutkimuksen vaihe, 3) konstruktivistisen lapsuuden historian vaihe ja 4) lasten ja nuorten toimijuutta painottavan tutkimuksen vaihe. 2020-luvun tutkimuksessa edeltävistä traditioista juontuvien vaikutteiden voi nähdä myös kerrostuvan. The chapter introduces history of childhood as a research field and offers tools to understand the traditions, special features and approaches of the research field. The chapter examines the starting points for the field since the 1960s, and analyses, what kinds of paradigm changes have taken place, and what kinds of focus areas can be defined in the field. In addition, the chapter discusses the significance of interdisciplinary discussion for history of childhood. The text is based on a synthesizing reading of previous studies on history of childhood. The focus is on anthologies that defined the field of research at different times, influential textbooks, and pioneer studies that have been widely cited in the international history of childhood and have inspired the research field. In addition to key international works, attention is paid to research done in Finland at the same time, in its themes and special features. As a result, history of childhood is divided into four chronological phases starting from the 1960s, which are 1) the emergence of childhood history as a research field, 2) the phase of social-historical family research, 3) the phase of constructivist childhood history and 4) the phase of research emphasizing the agency of children and young people. In the research of the 2020s, influences deriving from several previous phases are mixed. peerReviewed

peerReviewed