Search

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten Egyptiin suuntautunutta ryhmämatkailua ja sen kehitystä vuosien 1982­-2001 välisenä aikana. Tutkimuksen ajallinen lähtökohta perustuu sosiologi Eeva Jokisen jaotteluun suomalaisen ulkomaanturismin kehityskausista. Vuonna 1982 suomalaisten etelänmatkailu oli Jokisen jaottelun mukaan juuri ohittanut staattisen pysähtyneisyyden ajan ja oli siirtymässä hiljalleen uuteen ekspansiovaiheeseen. Samana vuonna Aurinkomatkojen ryhmämatkat Egyptiin alkoivat uudestaan viidentoista vuoden tauon jälkeen. Vuosi 1982 muodostaa siten historiallisen taitekohdan suomalaisten Egyptin ryhmämatkailussa. World Trade Centerin terrori-iskut 11.9.2001 vaikuttivat puolestaan kansainväliseen turismiin ja lentoliikenteeseen niin voimakkaasti, että matkailualalla puhutaan yleisesti turismista ennen ja jälkeen WTC-iskuja. Tämän takia vuosi 2001 on tutkimuksen luonnollinen päättymispiste. Vuonna 1963 perustettu Aurinkomatkat järjesti ensimmäiset ryhmämatkat Egyptiin jo vuosina 1965­-1967. Silloinen Egyptin matkatuotanto oli kuitenkin varsin pienimuotoista, esimerkiksi koko talvikaudella 1965­-1966 oli vain yhdeksän lähtöä. Laajemmassa mittakaavassa ryhmämatkat Egyptiin alkoivat vasta 1980-luvun alussa. Aurinkomatkojen 1980-luvun alun ensimmäiset Egyptin ryhmämatkat olivat eksoottisia, korkeatasoisia ja kulttuuripitoisia kiertomatkoja. Matkojen markkinoinnissa nostettiin voimakkaasti esille Egyptin antiikin ajan kulttuuri ja pitkä historia. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden kuluessa suomalaisten Egyptin ryhmämatkojen kulttuuri- ja historiapainotteisuus vähentyy voimakkaasti ja uudet vetovoimatekijät ­ aurinko ja meri ­ nousevat esiin Egyptin matkailussa. Luxorin verilöyly syksyllä 1997 vaurioitti pahoin Egyptin mainetta matkailumaana. Egyptin valtio oli (ja on edelleen) huomattavan riippuvainen maahan virtaavista matkailutuloista. Välittömästi Luxorin verilöylyn jälkeen turistien määrä Egyptissä romahti. Muuttuneessa tilanteessa piti Egyptin turismin rakenteita jotenkin muuttaa. Egyptissä oli tehty jo 1990-luvun puolivälissä strateginen päätös ja alettu panostaa perinteisen kulttuuriin nojautuvan matkailun sijasta maan luonnonmaantieteellisiin vetovoimatekijöihin: varmaan auringonpaisteeseen ja Punaisenmeren pitkään rantaviivaan. Luxorin verilöyly vain kiihdytti jo alkanutta muutosta. Thomas Cookin ajoista lähtien Egyptin turismi oli nojannut kahteen tukipilariin, kulttuuriin ja historiaan. 1990-luvun loppupuolella tämä yli satavuotinen Egyptin matkailun traditio alkoi kuitenkin murentua ja maan turismin painopiste siirtyi nopeasti kulttuuripainotteisuudesta kohti rantalomailua. Punaisenmeren alueen lomakohteita kehitettiin nyt voimakkaasti. Alueen rantalomakohteet ­ kuten Hurghada ja El Gouna ­ kasvoivat vuosituhannen vaihteessa kovaa vauhtia ja houkuttelivat Egyptiin täysin erilaisia matkailijatyyppejä kuin 1980-luvun alussa. Verrattuna 1980-luvun alun Egyptin ryhmämatkailuun tapahtui matkailijatyypeissä todella suuri muutos. Kahdessakymmenessä vuodessa suomalaisten Egyptin ryhmämatkailu muuttui kulttuuripainotteisista ja korkeatasoisista kiertomatkoista koko kansan rantalomakohteeksi, vaihtoehdoksi Kanariansaarille. Miten ja erityisesti miksi tämä muutos tapahtui? Siinä on tutkimukseni pääkysymys. Työni tärkeimpänä lähteenä ovat Aurinkomatkojen lomaoppaat eli myyntiesitteet vuosina 1982-­2001. Lomaoppaita tutkin laadullisen tutkimusmenetelmän, tekstianalyysin, avulla. Tutkin muun muassa, mihin kohteisiin Egyptissä on Aurinkomatkojen ryhmämatkoilla matkustettu ja mistä lähtien. Yritän selvittää, miksi kyseiset kohteet on valittu lomaohjelmistoon ja mitä eri lomakohteiden lanseeraus kertoo matkailun trendeistä ja suomalaisten matkanjärjestäjien strategioista omana ajankohtanaan. Koetan myös selvittää, minkälaisin mielikuvin Aurinkomatkat on markkinoinut Egyptin lomakohteita lomaoppaissaan ja kenelle Egyptin matkat on kohdennettu eri aikoina. Kohderyhmien kartoittamisessa käytän apuna Erik Cohenin teoriaa erilaisista matkailijatyypeistä. Ideana on, että analysoimalla Aurinkomatkojen lomaoppaiden Egyptiä esitteleviä tekstejä on mahdollista luoda kokonaiskuva ­ ei ainoastaan Aurinkomatkojen Egyptin ryhmämatkailun kehityksestä, vaan yleensä suomalaisessa ryhmämatkailussa tapahtuneista muutoksista. Asiasanat: Suomalainen ryhmämatkailu, Egypti, turismi, Aurinkomatkat, matkailijatyypit, Erik Cohen, Thomas Cook

Tutkielman aiheena on selvittää Kambodzhassa 1975 tapahtuneen punakhmerien vallankumouksen erityispiirteitä. Tutkielma rajautuu vuosille 1975-1978, jolloin punakhmerit olivat vallassa koko Kambodzhassa. Tutkimuksessa paneudutaan vallankumouksen aiheuttamiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin muutoksiin. Punakhmerien kommunistisen ideologian selvittämiseksi tutkielmassa vertaillaan erilaisia näkemyksiä kommunismista ja siten pyritään löytämään yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden ja punakhmerien ideologian välille. Tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää mistä punakhmerien kommunistinen näkemys oli lähtöisin ja miten se heijastui heidän toimintaansa? Tarkoituksena on löytää leimaavia erityispiirteitä punakhmerien ideologiassa. Punakhmerien ideologiaa on tutkittava pitkälti heidän toimintansa kautta, sillä puolueen retoriikka ei vastannut aina käytäntöä eikä punakhmerien englanniksi käännettyjä poliittisia julkaisuja ole juurikaan saatavilla. Tutkimuksessa perehdytään myös Kambodzhan poliittisen tilanteen kehittymiseen aina siirtomaa-ajalta 1970-luvulle asti. Samalla tutkitaan Kambodzhan kommunistisen puolueen syntyä, kehitystä ja radikalisoitumista. Tutkielman tuloksena nousee esiin selviä erityispiirteitä, jotka erottavat punakhmerit muista kommunistisista vallankumouksellisista. Toisaalta tutkimuksesta on mahdollista nähdä vahvoja yhtäläisyyksiä punakhmerien ja erityisesti kiinalaisten kommunistien välillä. Pääosa eroavaisuuksista on nähtävissä muita kommunisteja radikaalimpana toimintana, kun taas yhtäläisyyksiä on runsaasti retoriikassa sekä siinä kaunistellussa kuvassa mitä ulkomaailmalle haluttiin välittää. Huomioitava on myös vallankumouksessa aiheutuneet ennen näkemättömät maan sisällä tapahtuneet sosiaalisen elämän muutokset. Tutkimus avaa uusia näkökulmia aasialaisen kommunismin historiaan ja lisäksi laajentaa punakhmereistä tehtyä tutkimustietoutta. Asiasanat : kommunismi, Kambodzha, punakhmerit

Toinen maailmansota jälkiseurauksineen mullisti Japania monin eri tavoin, vaikka teollistuminen ja länsimaisten innovaatioiden omaksuminen olikin käynnistynyt jo 1800-luvulla. Sodan hävitysten keskeltä Japani nousi muutamassa vuosikymmenessä teknologian ja talouden jättiläiseksi. Kaupungistuminen, vaurastuminen sekä lisääntyvä teollisuus ovat leimanneet toisen maailmansodan jälkeistä japanilaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa myös tavallisten ihmisten elämä luonnollisesti muuttui. Edessä oli muutto maaseudun rauhasta kiivastempoiseen kaupunkielämään. Uudessa tilanteessa ihmiset hakivat turvaa uskonnosta: perinteisten uskontojen rinnalle alkoi toisen maailmansodan jälkeisen modernisaation seurauksena syntyä yhä enemmän niin sanottuja uususkontoja. Hyvinvoinnin lisääntyessä ihmisten uskonnolliset tarpeet muuttuivat, eivätkä perinteiset uskonnot pystyneet vastaamaan vanhoilla opeillaan muuttuneeseen kysyntään. Uususkonnot eivät toki ole täysin tyrmänneet perinteisten uskontojen oppeja, vaan ne pikemminkin ovat muokanneet niiden uskomuksia ja tapoja tähän päivään sopiviksi. Tutkimuksessa tarkastellaan uususkontoja etsimällä niiden suosion syitä yhteiskunnallisista muutoksista. Tarkoitus on kartoittaa toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntahistoriaa uususkontojen näkökulmasta. Ongelmaa on lähestytty muiden tutkijoiden uususkontoa koskevien tutkimusten sekä uususkontojen jäsenten haastatteluiden ja kirjoitusten pohjalta. Millaisia yhteiskunnan muutoksiin liittyviä syitä on esitetty uususkontojen suosiolle? Toisaalta, mitä syitä ihmiset itse ovat esittäneet liittymiselleen? Uususkonnoista tutkimukseen on valittu Tokion metroiskustaan tunnettu Aum Shinrikyō, joka äärimmäisillä toimillaan on erinomainen esimerkki modernin yhteiskunnan ongelmista. Tutkijoiden esittämiä syitä uususkontojen suosiolle tarkastellaan koulutuksen, työn ja perheen muuttumisen valossa sosiologisen tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkimus rajautuu käsittelemään pääasiassa uudempien uususkontojen vaihetta, joka alkoi 1970-luvun taloudellisen kasvun myötä. Syitä uususkontojen suosiolle on haettu ihmisten tarpeesta löytää elämäänsä selkeitä uskonnollisia suuntaviivoja. Sodan jälkeen Japani oli tullut risteykseen, jossa tulevaisuutta oli vaikea ennustaa. Aluksi uususkonnot toivat turvaa uudelleenrakennuksen keskelle, kun kaupunkeihin muuttaneiden ihmisten yhteydet vanhoihin maaseututemppeleihin katkesivat. Myöhemmin hyvinvoinnin lisääntyminen on muuttanut ihmisten tarpeita suosia uususkontoja. Materialistinen elämän tarkoitus ei enää välttämättä tyydytä etenkään nuorempia japanilaisia, vaan pelkkään taloudelliseen hyvään tähtäävästä, vanhempien sukupolvien elämäntyylistä on haluttu luopua. Koulutuksen, työn ja perhe-elämän oravanpyöriin on kaivattu vaihtoehtoista, henkisempää tapaa viettää elämää. Myös Aum Shinrikyō kritisoi modernin yhteiskunnan nykytilaa. Lahkon johtaja Asahara Shōkō on soimannut yhteiskunnan materialistisia arvoja, jotka uhkaavat johtaa Japanin sekä muun maailman tuhoutumiseen. Uususkonnot ovatkin tarjonneet muun muassa henkisillä harjoitteilla ­ tai jopa maailmanlopun junailemisella ­ vastauksia elämänsä peruskysymysten äärellä kamppaileville ihmisille. Aum Shinrikyōn kaltaiset uskonnolliset ryhmät ovat lisäksi rekrytoineet hyvin koulutettuja ihmisiä omaan palvelukseensa vapauttaen heidät siten japanilaisen työkulttuurin raadannalta. Myös yliluonnollisten kykyjen oppiminen on houkutellut uususkontojen oppiin etenkin nuoria ihmisiä, jotka eivät ole saaneet uskonnollista opetusta kouluissa. Sosiologiset tutkimukset ovat tukeneet tutkijoiden esittämiä syitä liittyä uususkontojen jäseniksi. Japanilaisessa yhteiskunnassa tavallisten ihmisten kohtalot ovat hautautuneet taloudellisten intressien alle. Kilpailuun perustuvien koulutus- ja työkulttuurien ongelmat ovat heijastuneet myös perhe-elämään, kun perheenjäsenet ovat yrittäneet pitää yllä yhteiskunnan valmiiksi kirjoittamia rooleja joskus jopa viimeiseen hengenvetoon. Kun otetaan huomioon henkistymisen tarpeen lisääntyminen maailmanlaajuisesti, tutkimus on varsin ajankohtainen ja herättää kenties pohtimaan myös oman yhteiskunnan toimintaa ja rakentumista. Vaikka japanilainen yhteiskunta on monessa mielessä ainutlaatuinen muihin maihin verrattuna, ei muualla maailmassa kannata sulkea silmiä japanilaisten ongelmilta, sillä ylilyönneistäkin voi ­ ja kannattaa ­ oppia. Asiasanat: Japanin historia, Japanin yhteiskunta, japanilaiset uususkonnot, Aum Shinrikyô

Tutkimuksessa selvitettiin Nobel palkinnon saaneiden urakehitystä ja ammatillista liikkuvuutta viimeisen sadan vuoden aikana. Tieteen ja teknologian henkilövoimavarojen kehityksestä on koottu tilastoja vasta 1980-luvulta lähtien, minkä vuoksi kansainvälisesti vertailevaa pitkän aikavälin tutkimustietoa ei ole ollut saatavilla. Tätä tutkimusta varten koottiin laaja aineisto fysiikan, kemian ja lääketieteen tai fysiologian Nobel-palkinnon 1901-2005 saaneiden työurista. Mukaan otettiin 480 täyden uran tehnyttä tutkijaa, jotka yhteensä edustivat 24 kansallisuutta. Liikkuvuutta analysoitiin selvittämällä työnantajaa, työpaikkakuntaa, maata ja kielialuetta vaihtaneiden prosentuaalinen osuus kaikista työelämässä mukana olleista nobelisteista. Näin saatiin selville, että päätoimien mukainen liikkuvuus on vähentynyt 1800-luvun lopulta lähtien, erityisesti kylmän sodan kaudella 1946-1975. Uraliikkuvuuden vähentymistä kompensoi kuitenkin toinen kehityskulku, kun yhä useammat huippututkijat ovat ottaneet sivutyön toiselta paikkakunnalta. Nobelistien maantieteellisten liikkeiden avulla hahmoteltiin kuva huipputyövoiman globaalista jakautumisesta ja sen muutoksista. Neljäsosa nobelisteista teki koko uransa samassa kaupungissa (esim. suomalainen Artturi I. Virtanen). Kansainvälisimmän uran teki unkarilainen George de Hevesy, joka työskenteli viidellä eri kielialueella. Pisteyttämällä nobelistien suosimat opiskelu-, tutkimus- ja työskentelypaikat saatiin paikkakuntien paremmuusjärjestys. Kymmenen kärjessä olivat Boston, New York, Cambridge, Pariisi, Lontoo, Berliini, Berkeley, Chicago, München ja Pasadena. Maailmankartalla 50 parasta paikkakuntaa sijoittuvat leveysasteiden 32,8 (Dallas) ja 59,9 (Uppsala) välille. Työpaikkojen painopiste on siirtynyt lännemmäs sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa, missä liike on suuntautunut heikompana myös etelään. Lisäksi tutkittiin, miten taloudellinen kasvu on vaikuttanut nobelistien liikkuvuuteen. Tarkemman analyysin kohteeksi valittiin Yhdysvallat, missä maan sisäinen liikkuvuus on ollut jonkin verran suurempaa hyvinä kuin huonoina aikoina. Yleispoliittinen ja taloudellinen kehitys, mutta myös tiede- ja koulutuspolitiikka, ovat lisänneet tai vähentäneet tieteen voimavaroja ja vaikuttaneet nobelistien liikkuvuuteen eri aikoina eri tavoin. Vuodet 1870-1914 olivat rauhallisen kasvun aikaa, 1919-1938 murrosaikaa, 1946-1975 voimakkaan kasvun aikaa ja vuodet 1976-2005 pysähtyneisyyden aikaa, jota on leimannut voimavarojen niukkuus. Tulevaisuudessa huippututkijoiden liikkuvuuteen vaikuttavat edelleen heidän maantieteellisten valintojensa pysyvyys, heidän valmiutensa jakaa työpanoksensa useampien työnantajien ja paikkakuntien välillä sekä myös heidän haluttomuutensa jäädä eläkkeelle ja menettää tutkimusmahdollisuutensa. Kun tutkimuksen vaatima infrastruktuuri on kunnossa, parhaat edellytykset houkutella kyvykkäintä työvoimaa on tutkimuslaitoksilla, jotka sijaitsevat miellyttävässä ilmastossa, tarjoavat tutkijoille osa-aikatyömahdollisuuden ja joustavat eläkejärjestelyissä. Tutkimus on tehty akatemiaprofessori Marjatta Hietalan johtamassa tutkimusprojektissa Tiede, tutkijat, yliopistot ja innovaatiokeskukset kaupunkien menestystekijöinä 2002-2007. The studies of the mobility of highly skilled have been limited both temporally and regionally, as the longest international time series of the stock of researchers date only from the 1980s. The aim of this study is to investigate the occupational mobility of the very highly skilled over a long period and from a global point of view. The target population consists of the 480 Chemistry, Physics or Medicine/Physiology Nobel Prize winners who had made a full working career before 1.1.2006. The mobility was measured by four indicators at a change of main job: the proportion of laureates changing job/locality/country/language region of all active working laureates. The mobility calculated from main jobs has declined from the 19th century, especially during the Cold War period 1946-­1975. The development has been somewhat balanced by the concurrent increase of secondary work in different locality than main job. From the laureates geographical mobility time series was constructed the global division of this very highly skilled labour. The laureates localities for study, research and work were ranked. The summary of different rankings reveals the general attractiveness of a locality. The 50 best ranked localities are situated in a zone between latitudes 32.8 (Dallas) and 59.9. (Uppsala). The laureate group of top scientists have moved to work in more western localities in Europe and in the North America, where also a movement to the south is discernible. When the relationship between the economy and mobility was analysed in more detail in case of the United States, it was found that mobility inside the country (changing of employer and changing of locality) were greater in good than in bad times. The economy, politics and science and educational policies have influenced the financing of research and the laureates mobility variously: peaceful growth in 1870­-1914, turbulence in 1919-­1938, dynamic growth in 1946-­1975, and stagnation in 1976-­2005. In the future, mobility of top scientists will continue to be influenced by constancy of their geographical choices, their readiness to divide their work contribution between several employers and localities, as well as by their unwillingness to retire and thus to lose the possibility to do research.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen entisen presidentin Theodore Rooseveltin suhtautumista Saksaan ja amerikansaksalaisiin Yhdysvaltojen puolueettomuuspolitiikan kaudella 1914­-1917. Lähtöasetelma oli mielenkiintoinen, sillä ennen ensimmäistä maailmansotaa Roosevelt oli ollut suuri Saksan ihailija, mutta saksalaisten valloitettua Belgian elokuussa 1914 kuitenkin juuri hän kaikkein äänekkäimmin alkoi vaatia Yhdysvalloilta Saksan vastaisia toimia. Historioitsijoiden mukaan Roosevelt alkoi sodan seurauksena peräti vihata saksalaisia. Tehtävänä oli siis selvittää, miksi Rooseveltistä tuli saksalaisvastainen. Tarkentavat kysymykset määritteli aiheesta kirjoitettu tutkimuskirjallisuus tai paremminkin sen puute: on etsitty vastauksia kysymyksiin, joita muut historioitsijat eivät syystä tai toisesta ole asian tiimoilta edes esittäneet. Millä tavoin Rooseveltin mielipiteet Saksasta muuttuivat ja miksi? Kuinka nopea prosessi hänen kääntymisensä saksalaisvastaiseksi oli? Miten hänen saksalaisvihansa ilmeni? Mikä oli hänen suhteensa amerikansaksalaisiin? Tutkimuksen piirin laajentaminen myös amerikansaksalaisiin oli tarpeen, koska sota heijastui Yhdysvaltoihin sisäisinä levottomuuksina, mikä ei voinut olla vaikuttamatta Rooseveltin näkemyksiin. Hänen Saksaa ja amerikansaksalaisia koskevien näkemystensä välillä oli näin vuorovaikutussuhde. Primäärilähteinä on käytetty pääasiassa Rooseveltin vuosina 1914­-1917 tuottamia tekstejä eli hänen yksityiskirjeenvaihtoaan sekä lukuisia sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleitaan. Muilta osin on käytetty hänen vuonna 1913 julkaistua omaelämäkertaansa sekä tutkimuskirjallisuutta. Vahva nojautuminen Rooseveltin omiin kirjoituksiin oli osin aiheen, osin pakon sanelemaa, sillä hänen Saksa-suhdettaan ei ole sotavuosien osalta yksityiskohtaisesti tutkittu. Tämä riippuvuus Rooseveltista pakotti kuitenkin pohtimaan metodia, sillä amerikkalaiset historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen luotettavuutensa lähteenä. Tässä tutkimuksessa onkin tästä syystä käytetty paljon aikaa Rooseveltin maailmankuvan tutkimiseen ja sitä hahmotetaan lukijalle pala palalta, koska hänen maailmankuvaansa voidaan käyttää hänen sanojensa mittana: jos Rooseveltin osin kiistellytkin väitteet omista teoistaan ja ajatuksistaan olivat täysin sopusoinnussa hänen maailmankuvansa kanssa, oli syytä olettaa hänen puhuneen totta. Tutkimuksen merkittävin tutkimustulos syntyi sivutuotteena, sillä Rooseveltin sodanaikaisen Saksa-suhteen analysointi asetti hänen ensimmäisten sotakuukausien aikaisen toimintansa yllättäen uuteen valoon. Niinpä seuraavilla sivuilla esitetään vallitsevan käsityksen haastava tulkinta, jossa Rooseveltin katsotaan tuominneen Saksan Belgian valloituksen aikaisemmin, mutta kääntyneen saksalaisvastaiseksi myöhemmin kuin tähän asti on väitetty. Se, kuinka saksalaisvastaiseksi Rooseveltiä haluaa luonnehtia, on pitkälti makuasia, mutta puheet Saksa-vihasta ovat rankasti liioiteltuja, sillä Rooseveltin mielipide Saksasta muuttui puolueettomuuskaudella vähemmän kuin on luultu. Asiasanat: Theodore Roosevelt, Yhdysvallat, Saksa, ensimmäinen maailmansota, amerikansaksalaiset

Pro gradu -tutkielma käsittelee maailmansotien välisenä aikana Suomessa vaikuttanutta Aarne Selinheimoa ja hänen perustamaansa Suomen Antimilitaristista liittoa. Tutkimuksessa kuvataan Selinheimon toiminnan, persoonan, aateystävien ja ajatusmaailman kautta, millainen mies hän oli ja mitkä tekijät kyseisenä ajanjaksona vaikuttivat toisinajattelijan toimintamahdollisuuksiin. Työn varsinainen tutkimuskysymys on, mikä oli Aarne Selinheimon ja antimilitaristisen liikkeen asema Suomen 1920-­30 -lukujen yhteiskunnassa ja miksi asemasta muodostui juuri sellainen. Tutkimuksessa hyödynnetään mikro- ja henkilöhistorialle ominaista tapaa keskittyä yksittäisen ilmiön tai tapahtuman tarkasteluun, jonka kautta kaivetaan esiin tapahtumien takaa löytyvä toimija, ihminen. Mikrohistoriallisen tutkimusintressin perimmäinen tavoite on ymmärtää ihmistä hänen omista lähtökohdistaan ja elämänehdoistaan käsin. Ympäröivän maailman katsotaan kuitenkin vaikuttavan yksilöön vahvasti esimerkiksi hallitsevana ilmapiirinä, ajattelutapoina, sosiaalisina rakenteina ja taloudellisina ehtoina. Ennen varsinaisia käsittelylukuja tulevassa taustoitusluvussa kerrotaan yleisesti rauhanliikkeen historiasta ja Suomen 1920­-30 -lukujen yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Käsittelyluvuissa aihe kulkee eteenpäin pääosin kronologisesti, sillä se on luontevin tapa ihmisen elinkaaren kuvaamisessa. Käsittelyluvut sisältävät myös yhteiskunnan ja taustalla vaikuttaneiden aatteiden ja ilmiöiden teemakohtaista kuvailua sekä johtopäätöksiä. Varsinaiset tutkimustulokset esitetään loppuluvussa. Valtaosa työn lähteistä on arkistomateriaalia ja erilaisia painotuotteita. Ylivoimaisesti tärkein anti on Kansallisarkistossa sijaitsevalla Etsivän keskuspoliisin ­ Valtiollisen poliisin arkistolla. Sen materiaaleista tätä työtä varten on tutkittu niitä henkilö- ja asiamappeja, joita EK ja sen seuraaja Valpo tekivät 1920­-30 -luvuilla vaikuttaneista rauhanaatteellisista ja rauhanaatteeseen viittaavista järjestöistä ja ihmisistä sekä Selinheimon tuttavista. Lisäksi hyödynnetään muun muassa Suomen Rauhanliiton arkistoa, Helsingin yliopiston kirjaston Pienpainatekokoelmaa ja aikakauden rauhanaatteellista lehdistöä. Kirjallisuuden puolelta pääpaino on aikakauden poliittista ja henkistä ilmapiiriä käsittelevillä teoksilla sekä rauhanliikkeen historiaa luotaavilla tutkimuksilla. Tutkimuksessa tullaan siihen tulokseen, ettei Suomen 1920­-30-lukujen poliittinen mahdollisuusrakenne suosinut alkuunkaan Selinheimon pyrkimyksiä. Näin ollen kannattajakunta ja siten myös vaikuttamismahdollisuudet jäivät pieniksi. Suomessa ei yksinkertaisesti ollut tilaa antimilitarismin kaltaisille anarkistisille, ehdottoman radikaaleille, liian vasemmistomyönteisille tai kapitalismin- ja nationalisminvastaisille liikkeille. Antimilitaristien asemaan vaikutti olennaisesti myös Selinheimon luonne, joka yhdistettynä ajan ilmapiirin muodosti ylitsepääsemättömän esteen suurten kannattajajoukkojen saamiselle. Selinheimon ja antimilitaristien rooli olikin olla vastarannan kiiskiä, joita valtiovalta piti toisinaan suurina uhkina, toisinaan lähinnä ärsyttävinä mutta vaarattomina rakkikoirina. Kohdehenkilöt: Selinheimo, Aarne; Pekurinen, Arndt; Iversen, Felix Asiasanat: aktivismi, anarkismi, antimilitarismi, aseistakieltäytyminen, etsivä keskuspoliisi, henkilöhistoria, kansalaistoiminta, pasifismi, poliittinen historia, poliittinen kontrolli, rauhanliike, yhteiskunnalliset liikkeet, yhteiskunta ­ Suomi ­ 1920-­30 -luvut

Tutkielmassani selvitän syitä swahilikulttuurin kukoistuksen loppumiseen kuuden-nellatoista vuosisadalla. Koska aihe on melko vieras suomalaisille käytän suhteellisen paljon aikaa taustojen selvittämiselle, alkaen aina kulttuurin synnystä kahdeksannella vuosisadalla. Erityisesti kiinnitän huomiota kauppaan, ja sen merkitykseen swahileil-le. Kulttuurin kulta-aikana, neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla, koko swahilien yhteiskunta toimi kaupan ehdoilla. Voimakas osallistuminen Intian valta-meren laajaan ja tuottoisaan kauppaan toi Itä-Afrikan rannikolle taloudellisen hyvin-voinnin lisäksi myös kulttuurisia vaikutteita, ja swahiliyhteisöt muuttuivatkin hiljalleen islaminuskoisiksi. Toisen vuosituhannen puolivälissä rannikolla kukoisti kymmeniä suhteellisen suuria ja erittäin vauraita kaupunkeja, joiden tärkeimmät rakennukset olivat taidokkaasti kivestä tehtyjä, ja joita hallitsi kauppiaiden erittäin hyvin toimeentuleva ja sivistynyt eliitti. Kuudennellatoista vuosisadalla Itä-Afrikan rannikolle saapuivat portugalilaiset, ja heidän tulollaan on ilmeinen vaikutus swahilien menestyksen loppumiseen. Tutkin-kin työssäni myös portugalilaisten historiaa, varsinkin viidennentoista vuosisadan löytöretkiä Länsi-Afrikassa, ymmärtääkseni heidän toimiaan Intian valta-merellä. Erityisesti portugalilaisten vuosisatoja jatkunut vihapito muslimien kanssa loi taustan, joka ei ollut omiaan helpottamaan rauhaomaista yhteistyötä islaminuskoisten swahilien kanssa. Toinen voimakas ristiriita oli suhtautuminen kauppaan. Intian valtamerellä kauppa oli aina ollut vapaata valtioiden valvonnasta ja perustui puhtaasti kilpailuun. Portugalilaiset taas turvautuivat väkivaltaan ja pakkotulleihin yrittäessään ottaa haltuunsa swahilien tuottoisan kaupan. Vuosisatoja suhteellisen rauhanomaisesti eläneet swahilit eivät kyenneetkään aseelliseen vastarintaan, ja portugalilaiset valloittivat nopeasti kaikki merkittävät Itä-Afrikan rannikon kaupungit. Heidän toimensa kaupan verottamiseksi aiheuttivat kuitenkin sen romahtamiseen. Swahileille tällä oli kohtalokas seuraus, sillä kauppiaat olivat yhteiskunnan huipulla ja he menettivät asemansa samalla kun kauppa loppui. Näin koko kulttuuri ajautui taloudellisen laman lisäksi ideologiseen kriisiin. Tästä se ei enää koskaan toipunut, sillä vapaan kaupan aika Intian valtamerellä oli nyt lopullisesti ohi. Tutkimuksen ensisijainen tarkoitus on löytää pitkän linjan syy-seuraus suhteita. Tämän tyyppisessä työssä joudun käyttämään paljon tutkimuskirjallisuutta, varsinkin portugalilaisten osalta. Yritän löytää uusia ajatuksia tapahtumien taustalta tutkimalla rinnakkain swahilien ja portugalilaisten historiaa. Alkuperäislähteistä käytössäni ovat kaikki aikakauden Suomesta on saatavilla olevat englanniksi käännetyt swahileja koskevat tekstit. Nämä kertovatkin varsin kattavasti kuudennentoista vuosisadan tapahtumat Itä-Afrikassa. Pelkät alkuperäislähteet eivät kuitenkaan riitä selittämään kaikkia syitä swahilikulttuurin romahtamiseen, vaan laaja-alainen tutkimuskirjalli-suuden käyttö on välttämätöntä kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Tämän tutkimuksen aiheena on Adolf Hitlerin maailmankuvan kehitys hänen nuoruudestaan aina 1920-luvun puoliväliin saakka, jolloin hänen ajattelunsa eri osat loksahtivat kohdalleen, muodostaen yhtenäisen maailmankuvan. Hitlerin ajattelua ja toimintaa tutkitaan siihen oletukseen nojaten, että niitä huolellisesti tarkastelemalla voimme luoda esityksen hänen maailmankuvastaan. Valittu näkökulma perustuu aatehistorialliseen näkemykseen, joka kehottaa antamaan painoarvoa ihmisten ajatusmaailman koukeroille, mutta samalla varoittaa luulemasta, että tämä olisi jokin muusta inhimillisestä toiminnasta irrallinen ulottuvuus. Tutkimuksessa esitellään myös Hitlerin elinpiiriä hänen eri elämänvaiheissaan. Ihmisen käsityksiä ei kuitenkaan voida johtaa suoraan kulloisestakin ympäristöstä, sillä samojen vaikutteiden allakin ihmiset muodostavat erilaisia käsityksiä vallitsevasta tilanteesta. Hitlerkään ei siis ollut olosuhteiden tuote, vaan tulkitsi nuo olosuhteet omalla tavallaan, päätyen tämän tulkinnan perusteella muodostamaan oman maailmankuvansa. Oleellista on kuitenkin se, että Hitler saattoi omaksua vain kohtaamiaan asioita ja käsityksiä, joten kontekstin arvoa ei siis sovi vähätellä. Lähteinä on käytetty paljon Hitlerin itse tuottamaa materiaalia, kuten hänen Taisteluni-teosta, kirjeitä ja puheita. Nämä tarjoavat erinomaisen kattavan katsauksen Hitlerin ajatteluun. Hyödyllisiä lähteitä ovat olleet myös Hitlerin kanssa tekemisissä olleiden ihmisten kertomukset nuoresta Hitleristä. Tutkimuskirjallisuudesta elämäkerrat ovat luonnollisesti olleet tärkeitä lähteitä, samoin kuin erilaisiin Hitlerin elämään tai ympäristöön liittyviin teemoihin keskittyneet tutkimukset. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Hitlerin maailmankuva oli erilaisten kehitysvaiheiden jälkeen vihdoin valmis 1920-luvun puolivälissä. Eri teemojen ja käsitteiden yhdistyminen Hitlerin ajattelussa oli tapahtunut hiljalleen, ajan kuluessa. Mitään äkillisiä muutoksia ei ollut tapahtunut, vaan eri teemat ja käsitteet olivat lopulta muotoutuneet yhteensopiviksi toistensa kanssa ja muodostaneet yhdessä käsitteellisen kokonaisuuden, jota voimme kutsua maailmankuvaksi. Kun Hitlerin maailmankuva valmistui, tuli siitä myös pysyvä. Hänen käsityksensä ihmisistä heikkona massana, propagandasta näiden massojen ohjailun välineenä, historiasta rodullisena taisteluna, marxilaisista ja bolsevikeista juutalaisten kätyreinä, elintilasta saksalaisen rodun säilymisen elinehtona, omasta tehtävästään saksalaisten johtajana, ja tietysti juutalaisista kaiken pahan takana virnuilevina täydellisen vihollisen ilmentyminä eivät juurikaan muuttuneet hänen loppuelämänsä aikana.

Tutkin pro gradu ­tutkielmassani, miten Sex Pistolsiin ja punk-kulttuuriin suhtauduttiin Suomessa tammikuussa 1978. Kyse on siis nuorisokulttuurin ja valtakulttuurin yhteentörmäyksen tarkastelusta. Tämä sukupolvien välinen välinen konflikti nousi huomiotaherättävälle tasolle, kun Suomessa piti tuolloin esiintyä Sex Pistols -niminen pahamaineinen punk-rockia soittava yhtye. Yhtyeen maahantulo kiellettiin ja tapauksesta nousi kohu. 1970-luvun Suomea on myöhemmässä tutkimuksessa luonnehdittu kulttuurillisesti sulkeutuneeksi alueeksi, jossa politiikka oli pitkälti presidentti Kekkosen säätelemää ja kulttuurielämä vahvasti valtiollisesti ohjattua. Samaan ajankohtaan sijoittuu myös vakava taloudellinen lama, joukkotyöttömyys ja lisäksi nuorisokulttuurien entistä näkyvämpi rooli kuluttajina. Tutkielmassani yritän selvittää, miksi punk koettiin uhkaavaksi: minkälaisin äänenpainoin asiaan suhtauduttiin, minkälaisia argumentteja esitettiin puolesta ja vastaan, ja miten journalistien sekä tavallisten kansalaisten näkemykset vaihtelivat lehdissä. Tutkielmassa on nuorisotutkimuksellinen vivahde, mutta keskityn kuitenkin enemmän aikuisten rakentaman hegemonisen järjestelmän tarkastelemiseen. Tarkoituksena on etsiä niitä yhteiskunnallisia arvoja sekä poliittisia käytäntöjä ja niiden muodostamia rakenteita, jotka vaikuttavat kyseessä olevan voimakkaan yhteiskunnallisen keskustelun heräämiseen. Tutkielman pääasiallisena lähdeaineistona toimii neljä merkittävää sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti, Aamulehti ja Ilta-Sanomat) tammikuulta 1978. Kyseiset neljä sanomalehteä edustavat niin erilaisia poliittisia taustoja kuin myös erilaisia lehtiformaatteja. Periaatteellisena lähtökohtana tämän tutkimusaineiston käytölle on median hegemonista valtakulttuuria ylläpitävä ja luova ominaisuus. Tutkimuksessa on viitattu usein Douglas Kellnerin, Stuart Hallin ja Norman Faircloughin mediatutkimuksiin, mutta mitään kaikenkattavaa metodia tutkimuksessa ei ole. Lisäksi olen Thomas Ziehen modernisaatioteorioiden avulla pyrkinyt tuomaan esille kirjoittelussa nuorison suhteen esiintyviä pelkoja ja toiveita. Tässä tutkielmassa on tullut esille, että Sex Pistolsin kieltopäätöksessä ja sitä ympäröineessä keskustelussa ei itse asiassa tunnukaan olleen kyse siitä, että vartavasten juuri punk olisi koettu erityisen vaaralliseksi. Kyse näyttää olleen enemmänkin yleisen massakulttuurin leviämisen pelosta suomalaisen kulttuurin kustannuksella. Punkkarit nimittäin leimattiin imperialistisen massakulttuurin osaksi, mutta osansa saivat myös Aku Ankka ja Charlien enkelit. Massakulttuuria vastustettiin koko suomalaisessa poliittisessa kentässä. Porvariston puolella pelättiin vanhojen hyvien tapojen katoavan, väkivallan lisääntyvän ja kotimaisen kulttuurin köyhtyvän. Vasemmiston edustajat olivat samoilla linjoilla, mutta he pitivät yleensä massakulttuuria nimenomaan länsimaisena roskana. Jotkut näkivät tähän pelkoon vastauksena sensuurin. Suomettuneessa ilmapiirissä sensuuri olikin arkipäiväinen käsite. Näin ollen ei ole yllättävää, että Sex Pistolsia ja monta muuta massakulttuuriksi koettua asiaa kohtaan esiintyi myös vaatimuksia sensuurin kiristämisestä.

Tässä tutkielmassa käsittelen lapsena Turusta Tukholmaan muuttaneen naisasianaisen ja maailmankuulun kirjailijan Fredrika Bremerin (1801-­1865) julkista toimintaa lasten hyväksi. Selvitän Bremerin julkisesti esittämiä näkemyksiä siitä, miten lapsia hänen mielestään tulisi kasvattaa, sekä tarkastelen hänen hyväntekeväisyyteen liittyvää toimintaansa. Bremerin romaaneiden lisäksi olen käyttänyt lähteinä hänen muuta julkista kirjallista tuotantoaan sekä hänen kirjeitään. Bremer halusi olla hyödyllinen ja lievittää kärsimystä. Kirjailijana saavutettu suosio ja arvostus mahdollistivat sen, että hän saattoi toimia tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta niin kotimaassaan Ruotsissa kuin myös Ruotsin rajojen ulkopuolella aina Amerikkaa myöten. Lasten hyväksi itse naimaton ja lapseton Bremer toimi esittämällä kasvatukseen liittyviä ajatuksiaan, toimimalla puheenjohtajana koleran vuoksi kärsimään joutuneiden köyhien lasten auttamiseksi perustetussa Tukholman naisyhdistyksessä (Stockholms fruntimmersförening för barnavård) sekä kirjoittamalla erilaisia vetoomuksia kutsuakseen naiset auttamaan köyhiä ja laiminlyötyjä lapsia myös omien kotiensa ulkopuolella. Toimintaan Tukholman naisyhdistyksessä liittyi Bremerin pyrkimys saada aikaan laadukasta kotimaista lastenkirjallisuutta ja saattaa sitä myös köyhien lasten ulottuville. Yhdistys jakoi halpoja lastenkirjasiaan ilmeisesti myös täysin ilmaiseksi, mutta yrityksessään kehittää lastenkirjallisuutta Bremer ei onnistunut, sillä lastenkirjallisuuden ei voida sanoa varsinaisesti olleen hänen alaansa. Varakkaan porvarisperheen tyttären Fredrika Bremerin romaanit ovat jokapäiväisestä perhe-elämästä kertovia realistisia, porvarillisia aikalaisromaaneita. Bremer käsitteli romaaneissaan myös lastenkasvatukseen liittyviä kysymyksiä, jotka koskivat pääsääntöisesti hänen oman sosiaaliryhmänsä tyttöjen kasvatusta. Aiheensa Bremer sai toisaalta omista lapsuuskokemuksistaan, toisaalta naisten oikeuksiin ja tehtäviin liittyvistä näkemyksistään. Bremer korosti, että jos lapset eivät saa oikeanlaista yksilöllistä kasvatusta, heistä tulee onnettomia yksilöitä. Köyhien ja harhaanjohdettujen lasten kasvatuksesta huolehtimista Bremer tarkasteli hieman eri näkökulmasta painottaen asian yhteiskunnallista merkitystä. Bremer uskoi pehmeiden kasvatuskeinojen, rakkauden ja lempeyden tehoon. Keskeinen Bremerin välittämä näkemys, jonka hän suuntasi niin vanhemmille kasvattajina kuin lapsille kasvavina yksilöinä, oli se, että omat ponnistelut eivät yksistään riitä, vaan olennaista on Jumalaan turvaaminen. Asiasanat: historia ­ Ruotsi ­ 1800-luku, hyväntekeväisyys, kasvatus ­ lapset, kasvatustavoitteet, kirjailijat ­ Ruotsi ­ 1800-luku, lastenkirjallisuus

Jalkapallo nousi Iso-Britannian parlamentin puheenaiheeksi 1980-luvun lopulla erityisesti jalkapallohuliganismin takia. Alahuoneen jalkapalloaiheisissa keskusteluissa olivat lainsäädännön ja huliganisminvastaisten toimenpiteiden lisäksi esillä yhteiskuntaluokat ja puolueiden luokkaintressit. Tutkin pro gradussani sitä, miten luokista ja luokkaintresseistä puhuttiin alahuoneen puheenvuoroissa. Päälähteeni ovat parlamentin alahuoneen keskustelupöytäkirjat. Tarkastelen parlamentaarikoiden puheenvuoroja ensisijaisesti yhteiskunnan kuvauksina ja kategorisointeina sekä oman identiteetin ilmauksina. Vuosien 1989-1990 parlamenttikeskustelut käytiin tilanteessa, jossa pääpuolueiden konservatiivien ja työväenpuolueen peruskannattajakunnat olivat kokeneet voimakkaan muutoksen. Yhteiskunta oli muuttunut yleisen tulotason nousun myötä vallitsevan työväenluokkaisesta keskiluokkaiseksi. Luokkaperusteinen puoluekannatus sekä äänestäjien samaistuminen puolueisiin olivat heikentyneet ja pääpuolueet uudistivat linjaansa muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Parlamentaarikot tulivat jalkapalloa koskevissa keskusteluissa kuvanneeksi värikkäästi eri yhteiskuntaluokkia ja puolueiden luokkaintressejä. Luokkayhteiskunnan kuvaukset perustuivat enimmäkseen mielikuviin menneiltä vuosikymmeniltä. Yhteiskuntaluokkia määriteltiin erilaisten harrastusten ja elämäntapojen perusteella. Työväenluokasta puhuttiin eniten, ja jalkapallohuliganismiin syypäinä pidettiin erityisesti työväenluokan nuorisoa. Puheenvuoroissa sekä ylläpidettiin stereotypioita vanhanaikaisista yhteiskunnallisista jaoista että kyseenalaistettiin vastapuolen uskottavuutta oman viiteryhmänsä edustajana. Parlamentaarikoiden mielestä jalkapallo oli äänestäjille tärkeää ja monet edustajat antoivat itsestään kuvan kansanmiehinä ja jalkapallokannattajina. Työväenluokkaisena pidetyn jalkapallon kulttuurisesta hallinnasta käytiin kiistelyä pääpuolueiden välillä. Työväenpuolueen edustajien puheenvuoroissa omittiin jalkapalloa osaksi työväenluokkaista elämäntapaa ja työväenpuolueen ideologista stereotypiaa. Konservatiivit puolestaan kiistivät työväenpuolueen aseman jalkapalloa seuraavan luokan edustajana. Alahuoneen keskustelujen perusteella yhteiskuntaluokat ja luokkayhteiskunta olivat säilyttäneet poliittisessa keskustelussa merkityksensä yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta. Luokat olivat puhujille tärkeitä käsitteellisiä apuvälineitä ympäröivän yhteiskunnan kuvaamiseen ja puhujien oman aseman määrittelemiseen. Pääpuolueiden edustajien puheenvuoroissa elivät vanhanaikaiset käsitykset perinteisistä kannattajakunnista ja niiden elämäntavoista. Asiasanat: Iso-Britannia, 1980-luku, urheiluhistoria, poliittinen historia, luokat, luokkayhteiskunta, työväenluokka, luokkaintressit, jalkapallohuliganismi, parlamenttikeskustelut

Tutkimus perehtyy ruotsalaisen kaupunkisuunnittelun vaikuttimiin 1800-luvulla, josta tapausesimerkkinä käsitellään Sundsvallin kaavoitusprosessia. Kaupunkipalon seurauksena Sundsvallissa piti luoda uusi kaupunkikaava, jolloin esiin nousivat kaavoittajien näkemykset hyvästä kaupungista. Tutkimuksessa tarkasteltavina ovat ne argumentit, joilla kaavoituskeskustelun osapuolet perustelivat näkemyksiään Sundsvallin parhaasta mahdollisesta kehityssuunnasta. Samalla tutkimus selvittää, millaisena kunnalliset viranomaiset näkivät oman kaavoitustehtävänsä ja kaavoituksen merkityksen elinympäristölle. Lähteinä ovat kunnallishallinnon asiakirjat ja lehdistö. Asiakirjadokumenteissa on kuultavissa kaikkien osapuolien ääni: kaupunginvaltuuston ja rakennuslautakunnan pöytäkirjat, erillisen kaavoituskomitean ja virkamiesten selonteot, kaupunkilaisten aloitteet ja kuninkaan kirjeenvaihto luovat kokonaiskuvan päätöksenteon perusteista. Tätä kuvaa täydentävät kahden tutkitun sanomalehden, Sundsvalls-Postenin ja Sundsvalls Tidningin, raportointi kaavoitusprosessin vaiheista sekä lehtien kirjoitukset Sundsvallin tulevaisuudesta ja kaupunkisuunnittelun tavoitteista. Tutkimus erittelee Sundsvallin kaavoitustehtävän keskeisiksi ongelmiksi teknisten ratkaisujen ja estetiikan vuorovaikutuksen, kaavoituksen taloudellisten vaikutusten arvioinnin, päätöksenteon pätevyyden suhteessa voimassaolevaan lainsäädäntöön ja päättäjien omaan asemaan sekä kaupungin tulevaisuuskuvien ja imagon luomisen kaavaratkaisun avulla. Kaikissa näissä lähestymistavoissa on mukana myös intressien näkökulma ­ julkisessa päätöksenteossa kun olivat mukana samat tahot, joiden yksityisiin pyrkimyksiin kaavaratkaisulla oli paljonkin vaikutusta. Sundsvallin kaavoitusprosessissa ratkaistiin ajankohtaisia modernin kaupungin kysymyksiä, jolloin vesihuolto, hygienia ja liikennejärjestelyt nousivat tärkeiksi ehdoiksi suunnittelulle. Sundsvallissa päädyttiin keskittämään uusin tekniikka kaupungin ydinkeskustaan, mihin kaavasuunnitelmakin lopulta keskittyi. Reuna-alueiden kaupunginosat jätettiin vähälle huomiolle, mikä näyttäytyi tietoisena strategiana keskustan ja lähiöiden kehittämiseksi eriarvoisiksi osiksi kaupunkitilaa. Modernin kaupungin piirteiden kehittyessä ammattilaisuuden ja asiantuntemuksen tarve kaupunginpidossa tuli merkittäväksi. Kaavoitusprosessin aikana ammattimaisuuden periaate vakiintui osaksi Sundsvallin kaupunkipolitiikkaa, kuten muuallakin Ruotsissa. Valtakunnallisen rakennusasetuksen henkeä tulkittiin paikallisten erityispiirteiden valossa. Keskeisimmät perusteet Sundsvallin omaperäiselle, muista ruotsalaiskaupungeista poikkeavalle kaavoitusratkaisulle löytyivät taloudellisista tekijöistä. Päätöksessä painoivat arviot kaavan taloudellisesta rasituksesta kuntalaisille, mutta samalla sen luomat edut kaupungin elinkeinoelämälle. Huomioimalla talouden vaatimukset kaupunkisuunnittelulle Sundsvallin päättäjät loivat kaupungille imagoa vauraana, pohjoisen Ruotsin johtavana kauppakaupunkina, jossa yksityiset tahot saivat keskeisen sijan kaupunkitilassa. Samalla tunnustettiin kaupunkisuunnittelun mahdollisuudet tulevaisuuskuvien ja ihanteiden toteuttamisen välineenä.

Tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen politiikkaa suhteessa Saudi-Arabiaan. Tavoitteena on hahmottaa maiden välille syntyneen suhteen erityistä luonnetta ja erotella niitä tekijöitä, jotka ovat pitäneet yllä Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen välistä suhdetta jo yli puolen vuosisadan ajan. 1930-luvulla tehdyistä öljylöydöistä alkaneesta yhteistyöstä kehittyi vuosikymmenten aikana vakiintunut suhde Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välille. Saudi-Arabian vauraus yhdistettynä heikkoon sotilaalliseen puolustuskykyyn on saanut sen riippuvaiseksi Yhdysvalloista turvallisuutensa takaamisessa. Siinä missä Saudi-Arabia on tarvinnut Yhdysvaltojen sotilaallista tukea, Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuus puolestaan on ollut merkittävässä määrin saudiarabialaisen öljyn varassa. Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välistä suhdetta on tutkittu melko niukasti. Erityissuhteen nimitystä on yleensä pidetty itsestäänselvyytenä ja sillä on viitattu lähinnä 1973 vuoden öljykriisin jälkeiseen aikaan. Näin ollen erityissuhde on usein pelkistetty lähes yksinomaan öljyn varaan ja Saudi-Arabia jättiläismäiseksi öljylähteeksi. Toisaalta erityissuhteesta löytyy mainintoja jo heti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, jolloin Yhdysvallat ei ollut riippuvainen Saudi-Arabian tai minkään muun maan öljystä. Tämän ristiriidan johdosta tutkimustehtävän keskeiseksi osaksi muodostui juuri suhteen erityisyyden määritteleminen. Tarkoituksena ei ole niinkään yleispätevien kriteerien muodostaminen vaan työn tavoitteena on nimenomaan Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välisen suhteen erityisyyden tai omalaatuisuuden määritteleminen. Olennaisena viitekehyksenä on Yhdysvaltojen rooli maailmanpolitiikassa. Tutkittuna ajanjaksona ulkopolitiikkaa ohjasivat pitkälti kylmän sodan näkökohdat. Erityisesti Lähi-idän politiikkaa ohjattiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vastakkainasettelun näkökulmasta. Erityissuhdetta tarkastellaan niin ikään osana Lähi-idän poliittista kehitystä. Arabinationalistiset ja islamistiset liikkeet vaikuttivat Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian pyrkimyksiin ja intresseihin. Erityissuhde on kiinnostava tutkimusaihe, sillä se valottaa paitsi kahden tällä hetkelläkin maailmanpolitiikan keskiössä olevan valtion ajattelutapaa ja politiikan perusteita, myös kuvaa laajemmin maailmanpolitiikan pysyvään ongelmakenttään eli Lähi-itään liittyviä riippuvuussuhteita ja ajatusmalleja. Niin ikään aihe tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella keskeisen energiavaran eli öljyn ja politiikan yhteyttä pidemmällä aikavälillä. Työn keskeisin lähdemateriaali koostuu Foreign Relations Series -sarjaan (FRUS) kootuista Yhdysvaltojen ulkoasianhallinnon asiakirjoista. Lisäväriä tarkasteluun tuovat muun muassa Kansallisen turvallisuuden neuvoston muistiot sekä presidentti Eisenhowerin kohdalla päiväkirja-aineisto. Näin ollen suhdetta tarkastellaan tässä työssä lähes yksinomaan Yhdysvaltojen näkökulmasta. Saudi-Arabian suhtautumisesta saadut tiedot ja käsitykset perustuvat samoihin asiakirjoihin ja osittain tutkimuskirjallisuuteen. Vaikka osa kirjallisuudesta on arabitutkijoiden kirjoittamaa, niidenkin näkökulma on lähtökohtaisesti Yhdysvaltojen poliittisen koneiston välittämää, koska useimmilla tutkijoilla on varsin niukasti suoraa saudiarabialaista lähdeaineistoa. Aineiston suhteen poikkeuksen tekee Richard Nixonin presidenttikauteen ulottuva tarkastelu, Nixonin kaudelta ei ole vielä saatavilla aiheeseen liittyvää FRUS ­materiaalia, sen sijaan lähdemateriaalina on käytetty muun muassa Nixonin puheita. Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välisen suhteen erityisyydestä todistaa parhaiten ­ sen kestävyyden ohella ­ suhteen sisältämien aspektien moniulotteisuus. Aito kumppanuussuhde pitää sisällään öljytalouden ja sotilaallisen turvallisuuden lisäksi myös yhteisiä poliittisia ja käytännöllisiä intressejä. Ilman epäilystäkään suhteen voidaan katsoa perustuvan ensisijaisesti molemminpuolisiin hyötynäkökohtiin. Saudi-Arabian merkitys Yhdysvaltojen turvallisuudelle on vaihdellut ajan mittaan. Avaintekijänä on tässä suhteessa ollut kommunismin vastainen taistelu. Saudi-Arabia pysytteli vankkumattomana Neuvostoliiton laajentumispyrkimysten vastustajana Lähi-idässä koko kylmän sodan ajan. Se myös tuki julkisesti Yhdysvaltojen toimia Vietnamissa. Yhteistä kommunistista vihollista voidaan pitää varsin merkittävänä yhdistävänä tekijänä Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välillä, erityisesti kun muistetaan kuinka keskeisellä sijalla Neuvostoliiton vaikutusvallan patoaminen oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa kylmän sodan aikana. Vaikka Saudi-Arabia on lähes koko olemassaolonsa ajan ollut länsimyönteinen, sen kommunisminvastaisuus perustui ennen kaikkea kommunismin ateistisuuden ja Saudi-Arabian hartaan islamilaisuuden väliseen ristiriitaan. Kommunismin vastaisessa taistelussa uskonnosta tuli, ehkä yllättäen, yhdistävä tekijä Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välille. Yhteisen kommunistisen vihollisen aikana keskinäisten ristiriitojen sivuuttaminen oli helpompaa. Vaikka keskinäinen riippuvuus pitää suhdetta yllä, kriittiset äänet ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen voimistuneet selvästi. On uskottavaa, että suhde hakee muuttuneessa maailmassa uutta muotoaan. Suhteen jatkuvuuden puolesta todistaa vahvasti kuitenkin koko maailman riippuvaisuus öljyvaroista, joista niin suuri osa on Saudi-Arabian maan alla. Öljyllä on ollut välillinen vaikutus lähes kaikkiin Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välisen suhteen kehittymiseen vaikuttaviin tekijöihin, erityisesti puolustuskysymyksiin, niin rahoituskeinona kuin perusteluna. Näin ollen yksittäisten erityissuhdetta puoltavien tai sitä vastaan asettuvien tekijöiden erotteleminen on melko tulkinnanvaraista. Ainoastaan islam ja siitä juontava kommunismin vastustaminen on mahdollista nähdä erillisinä elementteinä. Asiasanat: Saudi-Arabia, Yhdysvallat, Lähi-itä, ulkopolitiikka, öljy, erityissuhde, kylmä sota

Väitöksessä tarkastellaan sukupuolen tuottamista ja uusintamista yhteisön sisäisessä ja pyhimyksen kanssa käydyssä vuorovaikutuksessa. Keskiajan kontekstissa avun pyytäminen pyhimykseltä sairaudessa tai onnettomuuden uhatessa oli rationaalinen ja looginen toimintastrategia. Jumalallisilla välittäjillä oli voima luonnon yli - kyky pelastaa ja parantaa. Kirkolliselle hierarkialle oli tärkeää todentaa ihmeet ja niiden suorittajat, joten ennen kanonisointia, virallista pyhimykseksijulistamista, tuli suorittaa kysely kandidaatin elämästä ja ihmeistä. Näissä haastatteluissa maallikotkin saivat yleensä muotoilla lausuntonsa suhteellisen vapaasti, etenkin todistaessaan kokemistaan ihmeistä. Koska pyhimyksen apua tarvittiin useimmiten juuri arjen ongelmissa, korostuvat lausunnoissa maallikoiden, niin miesten kuin naistenkin, sosiaalisten roolien vastuu, vaatimukset ja mahdollisuudet. Pyhimyksiä kutsuttiin apuun erityisen usein lasten sairauksissa ja onnettomuuksissa, joten hoivarooli tulee todistajanlausunnoissa erityisen selkeästi esille. Tämä rooli näytetään sukupuolitetun hyvin eri lailla eri yhteisöissä. Esimerkiksi englantilaisissa talonpoikaisperheissä hoivarooli näyttää kuuluneen yhtälailla isille kuin äideillekin. Lausunnot korostavat perheen yhtenäisyyttä ja vanhempien yhteistyötä niin pyhimyksen apuun kutsumisessa, ihmeestä kiittämisessä kuin tapahtuman muistelemisessakin. Sen sijaan Italian kaupungistuneilla alueilla hoivarooli näyttäytyy feminiinisten etuoikeuksien ja velvollisuuksien kenttänä: äidit olivat vastuussa lasten hyvinvoinnista. Isät eivät olleet paranemisihmeissä vahvasti läsnä. Samaten äidit sitoutuivat yksin vastalahjaan pyhimykselle ja näyttävät olleen erityisen aktiivisia tapahtuman myöhemmissä muisteluissa. Hoivarooli oli tiukasti kytköksissä myös arvovaltaan yksityisessä tilassa. Hoivaaja valitsi eri hoitomuotojen välillä, kutsui itsenäisesti pyhimystä ja otti myös vastuun vastalahjasta. Toisaalta hoivarooli saatettiin tehdä näkyväksi myös julkisessa tilassa esimerkiksi askeettisin pyhiinvaelluksin. Pyhimykselle luvatut vastalahjat saattoivat myös horjuttaa perinteisiä sukupuolihierarkioita. Äidit saattoivat esimerkiksi luvata nimetä lapsen auttavan pyhimyksen mukaan tai luovuttaa lapsen vastalahjaksi luostariin. Tällaisten päätösten on tutkimustraditiossa nähty kuuluneen isän valtaan. Sukupuolen tuottaminen ja uusintaminen pyhimyksen kanssa käydyssä vuorovaikutuksessa näyttää olleen varsin joustavaa. Vastuu ja velvollisuudet eivät olleet jäykkiä ja ennalta-asetettuja. Sukupuoleen liitettyjä rooleja ja hierarkiaa saattoi muokata tarpeen niin vaatiessa. This study focuses on the construction of gender in the interaction of men and women with each other and with the heavenly intercessor. Interaction refers to the various rituals in applying and invoking the saint s help, giving thanks for the miracle as well as the formation of narrations and memories of these events. To apply to saint's help was a social strategy for medieval Christians since the heavenly intercessors had power over nature. They had the ability to heal and protect. For clerical authors it was important to certify miracles and their performers. Thus an interrogatory of putative saint's life and miracles was to be held before official canonisation. Since the saint's help was often needed in the middle of the daily tasks, social roles, responsibilities and opportunities are depicted in the depositions. Children were especially numerous as beneficiaries of miracles. Thus the caregiving role is an important element in the laity's testimonies. However, this role was gendered in various ways in medieval communities. In English peasant families both fathers and mothers were active in taking care of their children. The depositions emphasise the collaboration of parents in invocation, votive offerings as well as in reminiscence of the event. In Italian urban context the caregiving role appear differently: it was feminine privilege and responsibility. Mothers took care of their children, invoked saint for help and personally engaged in exchange of gifts with the intercessor. The presence of fathers is not marked. The caregiving role was closely connected to the authority within the domestic sphere. The caregiver chose between different modes of healing and took responsibility of the interaction with the intercessor. This role could have been made visible in the public sphere, too, by various devotional practices, like ascetic pilgrimages. The construction of gender seems to have been fairly flexible in the interaction with the saint. The gendering of different responsibilities or qualities was mutable ­ the categories were not exclusive. Hierarchy was not rigid, either. The authority, initiatory roles and range of responsibilities and opportunities were not invariably connected with the perceptions of masculinity or femininity but created and modified in the course of the action.

Saksan rotuhygieeninen liike syntyi 1800-luvun lopulla darvinismin käynnistämän tieteellisen ja yhteiskunnallisen ajattelun murroksen jälkimainingeissa. Saksalaisen rotuhygienian isä oli Alfred Ploetz, joka kehitti uutta perinnöllisyyden lainalaisuuksien yhteiskunnallista sovellusta kuvaamaan käsitteen 'Rassenhygiene', rotuhygienia. Tieteellisen rotuhygienian institutionalisoituminen käynnistyi Saksassa Ploetzin johdolla 1900-luvun alkuvuosina. Saksan rotuhygieeninen yhdistys perustettiin vuonna 1905, mutta jo edellisenä vuonna 1904 oli aloittanut ilmestymisensä Ploetzin perustama alan tärkeimmäksi tieteelliseksi julkaisuksi kohonnut Archiv für Rassen- und Gesellschafts-Biologie. Julkaisun ja rotuhygieenisen yhdistyksen side oli alusta lähtien saumaton. Vuodesta 1922 lähtien Archiv oli nimiösivunsa mukaisesti yhdistyksen virallinen tieteellinen ääni. Tämän tutkielman kohteena ja aineistona on julkaisu Archiv für Rassen- und Gesellschafts-Biologie. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen kuva Saksan rotuhygieenisestä liikkeestä, rotuhygieenisestä ajattelusta ja logiikasta liikkeen taustalla sekä rotuhygieenisestä toiminnasta välittyy Archivin sivuilta ennen kansallissosialistien valtaannousua vuonna 1932. Tutkimuskysymykseni ovat: Millainen julkaisu Archiv oli? Ketkä siihen kirjoittivat? Mistä ja miten julkaisussa kirjoitettiin? Nämä kysymykset peilautuvat tutkielmassa edelleen saksalaisen rotuhygienialiikkeen tarkasteluun. Ongelmia lähestytään sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen tutkimusotteen kautta. Archivista muodostetaan ensin yleiskuva määrällisin menetelmin, minkä jälkeen tuloksia syvennetään laadullisen analyysin keinoin. Siten myös työn rakenne jakautuu kahteen jaksoon: ensimmäisessä osassa käsitellään Archivin historiaa sekä tarkastellaan julkaisun kirjoittajia ja julkaistuja artikkeleita muun muassa tilastollisesti; toisessa osassa tarkastellaan Archivin sisältöjä ja rotuhygieenistä keskustelua yhden artikkeliteeman, väestöpoliittisten kirjoitusten kautta. Ploetzin Archiville asettamat tavoitteet liittyivät ennen muuta rotuhygienian tieteellistämiseen. Julkaistut artikkelit olivat luonteeltaan, kieleltään ja esitystavaltaan voimakkaan tieteellisiä. Valtaosa julkaisun kirjoittajista edusti Saksan akateemista eliittiä yliopistollisine oppiarvoineen ja asemineen ­ tosin julkaisun vaikutusvaltaisuus ulottui Saksan valtakunnan rajojen yli. Archiv oli siten ennen kaikkea rotuhygieenisen liikkeen ja sitä lähellä olevien tahojen sisäinen foorumi, ei tarkoitettu joidenkin populaarien julkaisujen tavoin levittämään liikkeen ideologiaa laajemmalti yhteiskuntaan. Erityisesti Archivin alkuvaiheissa julkaistujen tekstien joukossa oli hyvin kirjavasti artikkeleita eri aloilta painopisteen pysytellessä kuitenkin lääketieteen, erityisesti perinnöllisyystieteen puolella. Niin ikään julkaistujen artikkeleiden kirjoittajista enemmistö oli lääketieteen tai siihen sidoksissa olevien alojen edustajia. Lääketieteen edustajien osuus Archivissa julkaistujen artikkeleiden kirjoittajista kasvoi entisestään ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja 1920-luvun alussa, jolloin myös rotuhygieeninen liike ajautui lääketieteilijöiden hallintaan, julkaisun artikkelit olivat lähes yksinomaan lääketieteilijöiden kirjoittamia. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta Archivin kirjoittajat olivat miehiä. Artikkeleissa tämä näkyi muun muassa huomattavan maskuliinisina ja patriarkaalisina näkemyksinä suhtautumisessa naisten asemaan, rooliin ja tehtäviin yhteiskunnassa. Vuosina 1904­-1932 Archivissa julkaistuista artikkeleista lukumääräisesti eniten käsitteli degeneraatiotematiikkaa, ja kutakuinkin yhtä paljon kirjoitettiin väestöpolitiikasta. Kun suurin osa kirjoituksista käsitteli havaittuja ongelmia, muun muassa hupenevan väestönkasvun uhkaa tai väestön laatuisuuden heikentymistä, jäi suoranaisten vastausten esittäminen havaittuihin ongelmiin artikkeleissa sangen vähäiseksi. Väestöpoliittisia artikkeleita julkaistiin yksittäisistä vuosikerroista eniten ensimmäisten sotavuosien aikana, vuosien 1914­-1915 niteessä. Selvä murros väestöpoliittisessa kirjoittelussa tapahtui juuri ensimmäisen maailmansodan vuosina: siihen asti hallinnut määrällinen väestöpolitiikka menetti asemansa laadulliselle, joka hallitsi väestöpoliittista kirjoittelua ainakin 1930-luvun alkuun saakka. Väestöpoliittinen huoli syntyvyyden alenemisesta osoittautui todelliseksi erityisesti 1900-luvun alkuvuosina, kun aihetta alettiin tutkia entistä tarkemmin. Archivin sivuille voimakkaana kantautunut huuto lapsilukujen kasvattamisen puolesta ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, jolla väestökysymykseen suhtauduttiin. Myös vastakkaiset näkemykset Saksan väestöpoliittisesta suunnasta löysivät paikkansa Archivin sivuilta, mutta ne eivät horjuttaneet rotuhygieenisiä diskursseja niiden hegemonisesta asemasta. Saksassa väestön määrän nostamisen tavoite liittyi kiinteästi kysymykseen väestön laadusta. Kun Archivissa kirjoitettiin Saksan väestönkehityksestä tai väestöpoliittisesta tilanteesta, ei artikkeleissa useinkaan kyetty tai edes haluttu erottaa määrällistä ja laadullista väestöpolitiikkaa toisistaan: väestön kokonaismäärää haluttiin nostaa, ja lisäyksen oli tapahduttava juuri hyvälaatuisena väestönä. Näytti nimittäin siltä, että ne väestönosat, joita pidettiin kansakunnan kannalta vähemmän arvokkaina, lisääntyivät eniten, kun taas perimäainekseltaan parhaat lisääntyivät vähemmän kuin vähempiarvoiset. Ensimmäinen maailmansota radikalisoi rotuhygieniaa. Sodan jälkeen rotuhygieenikot olivat vakuuttuneita sen kontraselektiivisestä vaikutuksesta: kun sodassa kalleimman uhrin olivat antaneet perimältään laadukkaimmat, hoivattiin kotirintamalla samanaikaisesti vähemmän laadukasta väestöä. Tämä heijastui laajalti tieteelliseen keskusteluun Archivissa, jonka väestöpoliittisten kirjoitusten sävyt tiukkenivat 1920-luvun kuluessa entisestään. Kun ainoastaan hyvälaatuisten lisääntymisen rohkaiseminen ei vaikuttanut tarpeeksi tehokkaalta, esitettiin, että perimältään vähempiarvoisia voitaisiin estää hankkimasta jälkeläisiä ja lisääntyä, jos tämä olisi koko kansakunnan edun mukaista. Rotuhygieenisen liikkeen on katsottu politisoituneen viimeistään 1920-luvun kuluessa. Vaikka rotuhygieenikoiden poliittinen tietoisuus olisikin lisääntynyt 1920-luvun vuosina, ei se silti sellaisenaan merkitse suoraa vastausta kysymykseen, kuinka poliittisesti sävyttynyttä tiede tuolloin oli. Rotuhygienian kohdalla vaikutukset kulkivat suoraan poliittiselta vallalta tiedeyhteisöön varsin harvoin; pikemminkin ne levisit aaltona tiedeyhteisön sisällä sekä tiedeyhteisöltä julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja lopulta vasta vuosien kuluttua poliittisille päätöksentekijöille ja toimeenpanokoneistolle. Tämä on selvästi havaittavissa Archivissa käsitellyissä väestöpoliittisissa kysymyksissä tai keskustelussa vähempiarvoisten muodostamasta taakasta: teemat siirtyivät poliittiselle agendalle vasta, kun niistä oli tiedeyhteisön sisällä ehditty keskustella vuosia. Asiasanat: eugeniikka, historia, Saksa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Neuvostoliiton Kommunistisen nuorisoliiton, Komsomolin agitaatio- ja propagandatoimintaa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana vuosina 1928­-32. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli ensisijaisesti neuvostotalouden ohjenuora tuotannon kasvattamiseksi ja teollisuuden laajentamiseksi. Suunnitelmalla oli kuitenkin vaikutusta myös muuhun yhteiskuntaan, ja sen aika muotoutui merkittäväksi muutoskaudeksi neuvostoyhteiskunnan historiassa. Tämän tutkimuksen päätehtävänä on tarkastella Komsomolin agitaatio- ja propagandatoimintaa tuona muutoksen aikana erityisesti uuden ihmisen ja uuden yhteiskunnan utopioiden näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään Komsomolin agitaatio- ja propagandatoiminnan tehtävät, tavoitteet ja sen pääteemat sekä pohditaan, millainen rooli Komsomolin agitaatiolla ja propagandalla oli ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteuttamisen kannalta. Tarkastelun kohteena ovat myös agitaation ja propagandan keinot sekä välineet. Uuden ihmisen ja uuden yhteiskunnan utopiat toimivat tutkimuksessa sekä tutkimuksen rajaajina että sen kohteina. Työssä pohditaan, kuinka utopioita käytettiin agitaation ja propagandan välineinä, sekä sitä, kuinka niiden käyttö muuttui ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana. Tutkimuksen metodologisena lähtökohtana on ollut kulttuurinen suuntaus. Tällä tarkoitetaan sitä, että tutkittavaa aihetta on lähestytty kulttuurin ja sen rakentumisen näkökulmasta. Apuna on käytetty Wendy Griswoldin kulttuurin teoretisointia ns. kulttuuritimantin avulla, jossa kulttuurin tuottamisen kentäksi on esitetty vuorovaikutus sosiaalisen maailman, kulttuurin ja sen tuotteiden, kulttuurin tuottajien sekä sen vastaanottajien välillä. Griswoldin teoria kuuluu kulttuurin tuottamisen koulukuntaan, joka tarkastelee kulttuuria tuotettuna ilmiönä. Tässä tutkimuksessa kulttuurin tuottamisen näkökulma on yhdistetty agitaation ja propagandaan, joita on tarkasteltu kulttuurin tuottamisen välineinä. Samalla on myös testattu, toimiiko Griswoldin kulttuuritimantti totalitaristisen yhteiskunnan kulttuurin luomisen mallina, vai syntyykö kulttuuri totalitaristisessa yhteiskunnassa yksisuuntaisesti valtaapitävien toiminnan tuloksena. Tutkimuksen päälähteenä on käytetty Komsomolin keskuskomitean lehteä Komsomolskaja Pravdaa vuosilta 1928­-32. Myös Kommunistisen puolueen lehti Pravda ja Krokodil-niminen satiirilehti ovat olleet tarkastelun kohteina. Muina ensikäden lähteinä ovat toimineet erilaiset lähdejulkaisut, kuten Komsomolin edustajakokousten ja keskuskomitean sekä kommunistisen puolueen keskuskomitean päätökset, kiertokirjeet ja tiedonannot, aikalais- ja kaunokirjallisuus sekä muistelmat. Lisäksi lähteinä on käytetty visuaalista materiaalia, kuten valokuvia, julisteita, lehtien kuvituksia ja taidetta. Tutkimuskirjallisuus koostuu sekä Komsomolia käsittelevästä että neuvostoyhteiskuntaa eri teemojen osalta tarkastelevasta tutkimuksesta. Tutkimukseni osittain vahvistaa aiemmin esitettyjä tulkintoja Komsomolin roolista neuvostoyhteiskunnassa, mutta osaltaan se tuo myös uusia näkökulmia tutkittuun ajanjaksoon. Komsomolin agitaatio- ja propagandatoiminta ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana keskittyi tukemaan puolueen politiikkaan eikä siinä ollut suuria poikkeuksia puolueen propagandaan verrattuna. Viisivuotiskauden alun agitaatio- ja propaganda jatkoivat 1920-luvun linjaa, jossa myönteinen ja kielteinen propaganda kulkivat käsi kädessä. Tutkittavan ajanjakson lopulla tilanne kuitenkin muuttui. Kritiikin sijaan agitaation ja propagandan tuli näyttää elämä ja sosialismin rakentaminen iloisena, vaikka arkitodellisuus osoittikin päinvastaista. Tästä ns. toivotun todellisuuden esittämisestä tuli osa Komsomolinkin agitaatiota ja propagandaa. Teemoiltaan Komsomolin agitaatio- ja propagandatoiminta keskittyi viisivuotissuunnitelman päätavoitteisiin: proletaarisen kulttuurin luomiseen, maaseudun uudistamiseen ja maan laajamittaiseen teollistamiseen. Kulttuurin muutoksiin pyrkineeseen ns. kulttuurivallankumoukseen tutkimukseni tuo Komsomolin osalta lisävalaistusta ja osittain kyseenalaistaa aiempaa tutkimusta, joka on tulkinnut kulttuurivallankumousta lähinnä luokkasodan näkökulmasta. Tämä tutkimus kuitenkin osoittaa, että kulttuurivallankumouksella oli myös kansan sivistystä ja valistusta edistäneitä pyrkimyksiä. Maatalouden uudistaminen ja teollistaminen olivat Komsomolin agitaation ja propagandan osalta puolueen suunnitelmien täyttämistä tärkeimpinä tehtävinään mobilisointi ja motivointi sosialismin rakentamiseen. Näiden kolmen teeman ohella Komsomolin agitaatio ja propaganda kohdistuivat oman jäsenistön poliittiseen ja ideologiseen koulutukseen. Tavoitteena oli luoda tiedostava ja uskollinen kaaderijoukko jatkamaan puolueen tehtäviä sukupolven vaihtuessa. Komsomolin agitaation ja propagandan tavoitteena oli värvätä ja motivoida paitsi komsomolilaisia, myös muita neuvostonuoria sekä aikuisia työläisiä ja talonpoikia sosialismin rakentamiseen ja neuvostoyhteiskunnan kehittämiseen. Näiden ohella uuden ihmisen ja uuden yhteiskunnan luomiseen liittynyt agitaatio ja propaganda loivat uutta, bolševistista kulttuuria. Lehdissä, julisteissa, puheissa ja kaunokirjallisuudessa määriteltiin uuden yhteiskunnan ”pelisääntöjä”: kuinka kunnon neuvostoihmisen tuli käyttäytyä, miten hänen tuli pukeutua ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Uuden kulttuurin luomiseen liittyivät myös uudet rituaalit, juhlat, uusi visuaalinen järjestys ja uusi kieli. Näiden ohella Komsomolin agitaatio ja propaganda määrittelivät erityisesti kunnon neuvostonuoren piirteitä ja rakensivat komsomolilaisuudesta mallin ideaalin nuoren olemukselle. Griswoldin kulttuuriteoriaa soveltaen Komsomolin agitaation ja propagandan tarkastelussa on päädytty siihen lopputulokseen, ettei uusi kulttuuri syntynyt vain vallanpitäjien toiminnan tuloksena, vaan sen muotoutumiseen oli vaikutusta myös sosiaalisella maailmalla sekä agitaation ja propagandan vastaanottajilla. Yhteiskunnan totalitaristisesta luonteesta huolimatta uusi kulttuuri syntyi vuorovaikutuksessa. Asiasanat: Kommunistinen nuorisoliitto, Komsomol, agitaatio, propaganda, nuoriso, uusi ihminen, utopiat, ensimmäinen viisivuotissuunnitelma

Historiallinen identiteetti ja kollektiivinen ryhmäidentiteetti ovat tämän tutkimuksen peruskäsitteitä. Neuvostoliitossa kansallinen identiteetti pyrittiin korvaamaan kollektiivisella neuvostoidentiteetillä, johon kuitenkin pätivät useat kansalliselle identiteetille ominaiset piirteet, kuten jako meihin ja muihin sekä tietoisuus yhteisestä menneisyydestä. Neuvostoliittolaisen historianopetuksen päämääränä oli luoda uusi neuvostoihminen, homo sovieticus, jonka kansallisen identiteetin piti väistyä tarpeettoman luokkaidentiteetin tieltä. Vuodesta 1934 lähtien oppikirjojen julkaiseminen oli valtion kasvatustieteellisen julkaisutalon Prosveshthsenien yksinoikeus. Neuvostoliittolaisista oppikirjoista tutkimuksen päälähteenä on käytetty Istorija SSSR, Ushtshebnik dlja srednei shkoly -kirjasarjaa, joka oli vuosina 1937­-1990 kaikkialla Neuvostoliitossa käytetty keskikoulun oppikirja. Vuosien 1991­-1995 kehitystä tutkittaessa lähteenä on käytetty sekä valtion kasvatustieteellisen julkaisutalon että yksityisten painotalojen julkaisemia oppikirjoja. Työssä tutkitaan sankareita ja vihollisia identiteetin rakentajina neuvostoliittolaisissa ja venäläisissä historian oppikirjoissa. Tutkimuksessa on kvantitatiivisesti analysoitu oppikirjojen sisältöä, erityisesti eri historian ajanjaksojen kirjoissa saamaa huomiota. Kvantitatiivinen analyysi on toiminut perustana kvalitatiiviselle sisällönanalyysille, jonka avulla on tarkasteltu oppikirjojen sankaritarinoita, historiallisten sankarien luonteenpiirteitä ja toimintaa historiallisen identiteetin vahvistajina. Neuvostoliitossa historiasta esiin nostettiin kolme ajanjaksoa, jotka toimivat historian oppikirjoissa sankaritarinoina ja historiallisen identiteetin vahvistajina. Ensimmäinen sankaritarina patrioottikasvatuksessa oli lokakuun vallankumous, lokakuun legenda. Neuvostoliittolaisille oppilaille lokakuun vallankumous opetettiin kommunistisen ideologian perustana, ihmiskunnan historian merkkipaaluna ja legendana, joka erotti neuvostoliittolaiset keisarillisesta venäläisyydestä ja muista maailman kansoista. Toinen tärkeä sankarillinen ajanjakso oli teollistaminen, jonka tehtävänä opetuksessa oli korostaa yksityistä työnsankaruutta ja osoittaa Neuvostoliiton talouden johtava rooli suhteessa kapitalistiseen länteen. Kolmas sankarillinen ajanjakso neuvostoliittolaisissa historian oppikirjoissa oli suuri isänmaallinen sota, joka osoitti kuinka menestyksekkäästi ja yhtenäisesti neuvostoliittolaiset pystyivät puolustamaan itseään vihollista vastaan Historian sankarillisten ajanjaksojen yhteydessä oppikirjojen sivuilla tuotiin esiin yksittäisiä sankareita, jotka omasivat ideaali-ihmistyypin luonteenpiirteet ja toimivat identifioitumiskohteina oppilaille. Kirjojen sankarit olivat päämäärätietoisia, puoluekantaisia ja moraalisesti nuhteettomia. Nämä neuvostosankarin luonteenpiirteet säilyivät pääosin historian oppikirjojen sankarien perusluonteenpiirteinä koko tutkittavan olevan neuvostoajan, mutta esimerkiksi ulkoa tuleva todellinen tai kuviteltu uhka muuttivat sankarikuvausta. Sankareiden rinnalla myös antisankareilla oli tärkeä rooli historian oppikirjojen pyrkimyksessä vahvistaa identiteettiä. Muiden avulla oppikirjoissa kuvattiin sitä, mitä neuvostokansa ei ole ja mitä vastaan heidän tuli taistella. Näin pyrittiin vahvistamaan neuvostoliittolaisten kollektiivista identiteettiä. Perestroika ja glasnost muuttivat oppikirjojen antamaa kuvaa sankareista ja antisankareista. Antisankaruuden kuva kirjoissa heijastaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä 1980­-1990-lukujen taitteessa käytyä keskustelua. Gorbatshovin ajan kirjoissa antisankareiksi tulivat ne, jotka ”pilasivat” Leninin luoman mestarillisen järjestelmän. Historian vanha totuus korvattiin uudella totuudella menneisyydestä. Stalinin aikakaudelta lähtien oppikirjoissa esiintyneet antisankarit näyttäytyivät nyt aivan uudessa valossa. Olivatko he sittenkin demokraatteja, oli kysymys, joka nostettiin esille glasnostin ja perestroikan ajan oppikirjoissa. Vuoden 1991 jälkeen koko asetelma muuttui. Oppikirjojen tehtävä uuden identiteetin rakentajana aiheutti sen, että neuvostoliittolaisuus ja Neuvostoliiton instituutiot joutuivat kirjoissa antisankarin rooliin. Julkisessa keskustelussa vahvistui Lenin-kritiikki ja käsitys Leninin ja Stalinin yhteistyöstä sekä siitä, että Stalinin toimet olivat luonteva jatkumo Leninin luomalle järjestelmälle. Venäjän federaation oppikirjoissa antisankareita kuvattiin pikemmin syyllisinä kuin vihollisin. Uusi valikoiva muisti ja historia alkoivat vahvistaa venäläistä identiteettiä monikansallisessa Venäjän federaatiossa. Traditionaalisesta venäläisestä kulttuurista, johon oppikirjat liittivät talonpoikaisyhteisön, yritteliäisyyden, patriotismin ja erityisesti ortodoksisen kirkon, tuli uusien Venäjän federaation oppikirjojen identiteetin vahvistajia. Vuoden 1991 jälkeen venäläiset irtisanoutuivat jyrkästi kommunistisen puolueen toiminnasta ja korostivat, että myös venäläiset olivat joutuneet kommunistisen puolueen kansallisuuspoliittisen doktriinin uhriksi ja heidän identiteettinsä oli kärsinyt Neuvostoliiton aikakaudella. Kirjoissa pyrittiin irrottamaan venäläisyys Neuvostoliiton traditiosta ja korostamaan, että venäläinen sankaruus ei kuollut vaan se pystyi toimimaan kommunistisen puolueen väärinkäytöksistä huolimatta.

Tutkimus tarkastelee historian käyttöä argumentaatiokeinona poliittisessa retoriikassa. Tapausesimerkkinä on Yhdysvaltain entisen presidentin Woodrow Wilsonin puheet ensimmäisen maailmansodan (1914-1918)ajalta. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat Wilsonin kirjoitukset ja puheet koko hänen julkisen uransa ajalta, 1880-luvun puolivälistä vuoteen 1919. Pitkä aikaperspektiivi tuo esiin muutoksen, joka Wilsonin historian käytössä tapahtui kun hän siirtyi yliopistomaailmasta politiikkaan. Wilson muistetaan parhaiten ponnisteluistaan YK:n edeltäjän, Kansainliiton perustamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Wilson halusi maalleen johtavan roolin maailmanrauhan turvaajana. Yhdysvaltain Senaatti ei kuitenkaan päässyt riittävään yksimielisyyteen Kansainliiton jäsenyydestä ja USA jättäytyi järjestön ulkopuolelle. Wilsonin ajatukset uudesta maailmanjärjestyksestä jäivät kuitenkin elämään ja ovat siitä lähtien ohjanneet USA:n ulkopolitiikkaa ja siitä käytävää keskustelua. Viimeisimmäksi George W. Bushin sotaa terrorismia vastaan on arvioitu "wilsonilaisuuden" perspektiivissä, jolla tarkoitetaan niitä perusteita, joilla USA "sekaantuu" muiden maiden asioihin oman alueensa ulkopuolella. Tutkimus osoittaa, että historialla ja historiankäsityksellä oli merkittävä rooli presidentti Wilsonin ulkopolitiikassa. Wilson katsoi maailmanhistorian kulkevan vääjäämättömästi parempaan suuntaan, kohti amerikkalaismallista vapautta ja demokratiaa. Yliopistoprofessorina 1890-luvun lopulla hän oli sitä mieltä, että USA:n oma demokratiakehitys oli vielä kesken eikä maa ollut valmis toimimaan esimerkkinä muille. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin presidentillisen retoriikan paineet saivat hänet kuitenkin unohtamaan tämän. Hän näki maansa historiallisena tehtävänä demokratian levittämisen luomalla maailmaan otolliset olosuhteet demokratian toteutumiselle. Tämä oikeutti, tai paremminkin velvoitti, USA:n osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan. Yleisemmällä tasolla Wilsonin esimerkki osoittaa historian "helppokäyttöisyyden" poliittisessa argumentoinnissa ja tästä aiheutuvat monet mahdollisuudet ja vaarat. Wilsonin esimerkki todistaa, ettei akateemisella, analyyttisella historiatiedolla ole paljon käyttöä poliittisessa vakuuttelussa, jossa pitää esittää yksi asia, kuten tehty päätös, ainoana oikeana, jotta sille saataisiin yleinen hyväksyntä. Poliittisessa puheessa historiasta esitetään usein pelkistetty, kansallisiin myytteihin pohjautuva versio. Historia tarjoaa loputtoman "faktojen" kokoelman, josta puhuja voi valita omaa argumenttiaan tukevat "tosiasiat". Koska historiaa on loputtomasti kerrottavaksi, puhujaa ei kovin helposti syytetä siitä, että hän jättää jotakin kertomatta. Historia taipuu helposti myös yleistyksiin, mikä lisää sen houkuttelevuutta osana poliittista retoriikkaa. Tutkimus nostaa esiin myös sen seikan, että suuren yleisön käsitystä historiasta muovaavat tänä päivänä yhä voimallisemmin muut kuin ammattihistorioitsijat - ennen kaikkea valtiojohtajat, poliitikot, Hollywood ja televisio. Historian ollessa helposti retorisiin tarkoitusperiin muovattava tietojen, uskomusten ja kertomusten vyyhti, on entistä tärkeämpää, että historiantutkijayhteisö on aktiivisesti mukana julkisessa keskustelussa ohjaamassa historiankäyttöä "oikeille" raiteille. Julkiseen keskusteluun osallistumalla historian ammattilaiset voivat huolehtia siitä, että historiatiedon monimuotoisuus huomioidaan poliittisia päätöksiä tehtäessä ja niitä perusteltaessa. The dissertation analyzes the ways history can be used for argumentation in political rhetoric. It is a case study of Woodrow Wilson, the 28th president of the United States, who is best remembered for his efforts to secure world peace by establishing the League of Nations after the First World War. The study covers Wilson's public career beginning from the last two decades of the 19th century when he was a university professor and a respected writer and speaker on history, to the first decades of the 20th century when he entered daily politics first as a governor of New Jersey and then as the President of the country. The long perspective allows the analysis of changes in the ways Wilson wrote and spoke about history. The study demonstrates the importance of history both to Wilson throughout his career and to understanding the way Wilson thought. In recent years, interest in Wilsonianism has been revived by President George W. Bush's foreign policy, especially after his declaration of a "war on terrorism," inspiring comparisons between the policies of the two presidents. The present study is not about comparing the two presidents, but shows, instead, that Wilson, in viewing world history as the fulfillment of the American experiment, effectively encouraged globalization American-style. Wilson explained American belligerency and justified U.S. membership in the League of Nations as natural and necessary stages in American history in order to fulfill the nation's historical mission and to "end" history. Wilsonianism was solidly based in "progressive history," a belief that a general "current in history" is running towards a better future - "better" defined in American terms. On more general level, the study demonstrates the malleability of the past and Wilson's skill in manipulating history to support his policies. Another lesson is that politicians have different agendas than professional historians. There is no room for scholarly disputes in political uses of history. As Wilson moved away from his scholarly interest in history he not only reinterpreted earlier events and personalities to suit policy needs, but substituted increasingly vague abstractions for concrete facts. In all, Wilson's speeches should remind historians that public figures, not to mention Hollywood and TV, play as important if not more important role than professionals in shaping the public's perception of the past. Professional historians know (or should know) better than anyone how fragile and malleable - and hence complex - historical knowledge is. They should therefore see to it that this complexity is taken into consideration when statements about the past are used to justify political decisions.

Keskiaikaisilla maailmankartoilla esiintyy kuvissa ja teksteissä suuri määrä puoli-ihmisiä ja tavoiltaan erikoislaatuisia kansoja, jotka ovat suurimmaksi osaksi lähtöisin antiikin auktorien teksteistä. Näistä kansoista kertovia kuvia ja tekstejä on kartografian historian tutkijoiden piirissä ajoittain pidetty merkkinä siitä, että karttojen tekijät ovat halunneet peitellä tietämättömyyttään kaukaisista alueista. Nämä puoli-ihmiset esiintyivät kuitenkin kartoilla vielä löytöretkiajalla, jolloin maailman kaukaisten kolkkien kuvaus perustui jo silminnäkijähavaintoon. Täten tiedon puute ei vaikuta todennäköiseltä selitykseltä näiden olioiden sijoittamiselle kartoille. Edessä olevassa työssä etsitään selitystä sille, miksi näitä kummajaisia esiintyi kartoilla löytöretkiajalle saakka. Työssä vertaillaan sydänkeskiajan, eli 1200-luvun lopun, suuria maailmankarttoja 1300-luvun lopun ja 1500-luvun alun välillä syntyneisiin karttoihin. Molempien aikakausien kartoista luodaan kokonaiskuva, jossa identifioidaan kummajaisista kertovat keskeiset lähteet ja syyt sijoitella kummajaisia eri puolille maan piiriä. Tämän ajanjakson aikana tapahtuneista muutoksista vedetään johtopäätöksiä karttojen esittämän maailmankuvan muuttumisesta tutkittuna ajanjaksona. Tutkimusaineistona on käytetty maailmankarttoja vuosien 1280 ja 1516 väliltä, tärkeimpiä keskiajalla auktoriteettiasemassa olleita kummajaisista kertovia tekstejä sekä keskiaikaisia matkakertomuksia Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että keskiaikaisten maailmankarttojen kummajaiset eivät olleet merkki tietämättömyyden peittämisestä, vaan ne olivat tärkeä osa karttoja. Sydänkeskiajan kartat välittivät aikansa yleissivistystä ja kristillistä maailmankuvaa visuaalisessa muodossa. Kummajaiset palvelivat tätä kartan käyttötarkoitusta. Keskeisiä kummajaisista kertoneita auktoriteetteja olivat sydänkeskiajalla Isidorus Sevillalainen sekä Gaius Julius Solinus. Myöhäiskeskiajan kartoilla alettiin karttojen tekemisessä käyttää enenevissä määrin ajankohtaisia matkakertomuksia perinteisten auktoriteettien tekstien rinnalla. Monet matkakertomukset eivät olleet ristiriidassa perinteisten auktoriteettien kanssa, sillä kertomusten kirjoittajat olivat tulkinneet Intiassa ja mongolivaltakunnassa näkemänsä ja kuulemansa asiat oman maailmankuvansa kautta. Näin kummajaiset saivat silminnäkijäkertomusten kautta vahvistuksen. Jotkut silminnäkijäkertomukset olivat ristiriidassa vanhojen auktoriteettien kanssa. Tästä seurasi etenkin 1400-luvulla vastakkainasettelua. Kartoista tuli tässä yhteydessä välineitä, joilla erilaisia maantieteellisiä näkemyksiä tuotiin esiin. Vanhat auktoriteetit eivät ajoittaisesta vastakkainasettelusta huolimatta joutuneet tutkittavana ajanjaksona syrjään kartografien lähdemateriaalina vaan niitä käytettiin rinnakkain matkakertomusten kanssa. Lähteiden vaihtuessa silminnäkijäkertomuksiksi kummajaiset irtautuivat myös aiemmista konsepteista, joihin ne oli liitetty. Antiikissa kummajaisten uskottiin perinteisesti elävän alueilla, jotka olivat ankaran ilmastonsa puolesta ihmiselle elinkelvottomina. Täten sydänkeskiajan kartoilla kummajaiset sijoiteltiin kylmään pohjoiseen ja kuumaan etelään, joihin ihminen ei karttojen tekstien mukaan ollut jalallaan astunut. Matkakertomusten yleistyessä lähdeaineistona kummajaiset siirtyivät kartoilla alueille, joilla keskiaikaiset matkustavaiset olivat kertomansa mukaan käyneet. Täten kummajaisista välittyy myöhäiskeskiajan kartoilla todellisempi vaikutelma kuin sydänkeskiajan kartoilla. Silminnäkijäkertomusten hyödyntäminen kartoilla johtui karttojen käyttäjäkunnan muuttumisesta. Myöhäiskeskiajalla aateliset kiinnostuivat matkakertomuksista ja tilasivat käyttöönsä karttoja, joissa matkakertomuksissa kuvatut maat olivat esillä. Kartat siirtyivät samalla luostareiden ja kirkon piirin ulkopuolelle. Asiasanat: kartografia historia; maantiede keskiaika; löytöretket; matkakirjallisuus keskiaika; hirviöt; hirviöt kirjallisuus keskiaika

Gradu käsittelee senaattori Joseph McCarthystä kirjoittaneita amerikkalaisia poliittisia osallistujia, tutkijoita ja elämänkertureita. Tarkoituksena on hahmottaa vuosien 1952-2000 amerikkalaista poliittisen historian kirjoitusta.

Hakutermit: SKP, Inkeri Lehtinen, ideologia, Suomen kommunistinen puolue, Stalin, 1960-luku Inkeri Lehtinen (1908-1997) oli, laskentavasta riippuen, yli 30 vuoden ajan (1939-1969) SKP:n johtohenkilöihin kuuluva kommunisti. Hän oli punaorpojen sukupolven kasvatti, jonka kokemusmaailmaan ja aatteeseen kansalaissota oli vaikuttanut lähtemättömästi. Lisäksi hänen kotitaustansa oli vahvasti vasemmistolainen, eikä hän olisi muuta aatetta kuin marxismi-leninismin, voinut valitakaan joutumatta ristiriitaan lähiympäristönsä kanssa. Aatteesta tuli hänen vakaumuksensa ja työnsä. Lehtinen aloitti varsinaisen puolueuransa Neuvostoliitossa ja eli siellä Stalinin suomalaiskommunistien tuhon vuonna 1937. Tuolloin Lehtinen joutui tekemään selvityksen isänsä väitetystä puoluevastaisesta toiminnasta. Isä teloitettiin todennäköisesti 1937. Stalinismiksi kutsuttua ilmiötä tarkastellaan Inkeri Lehtisen suhteen ja kautta kahtalaisesti: mitä se SKP:ssa tarkoitti ja mitä he itse sillä tarkoittivat. Kysymys oliko Inkeri Lehtinen stalinisti, antaa näkökulman suomaisen kommunismin aatteelliseen maisemaan 1960-luvulla. Samalla se näyttää kaksi erilaista tapaa suhtautua stalinismiksi väitettyyn ilmiöön. Asiasta haluttiin joko keskustella avoimesti ja jopa julkisuudessa, niin teki pääasiassa nuorempi sukupolvi, joka ei ollut ollut omakohtaisesti osallinen asiaan. Toinen tapa oli tukeutua neuvostoselityksiin stalinismin suhteen, jolloin se käsiteltiin henkilön- tai yksilönpalvontaan suppeasti kuuluvaksi ilmiöksi, johon NKP tai SKP puolueena ja ideologisesti ei ollut osallinen tai ei ainakaan siinä vahingoittunut. Näin teki pääasiassa illegaalisen kauden sukupolvi. Stalinin joukkoterrori ja oikeudenloukkaukset olivat mahdollisia vallankeskityksen vuoksi; syyllinen oli lähestulkoon yksin Stalin. Stalinin marxilaisuutta ei toisaalta haluttu ideologisesti kyseenalaistaa, koska se olisi väistämättä johtanut laajoihin ideologisiin selvityksiin, eikä puoluekaan olisi voinut jäädä koskemattomaksi. Tällöin oma elämäntyö olisi saanut liian suuren särön. Näin oli Inkeri Lehtisen kohdalla. Henkilöpalvontaselitysmalli kuvastaa SKP:n tukeutumista ja alamaisuutta Neuvostoliiton ja NKP:n politiikalle, koska asia tuon mallin mukaan NKP:ssa selitettiin. Avoimuus stalinismin selittämisessä taas jakoi puolueen muutosvoimia ja sen vastustajia sukupolvinäkökannan lisäksi, julkisesti asiasta eivät ns. stalinistit halunneet puhua. Jos omaksuttiin henkilöpalvontamalli, vastustettiin yleensä puolueen "uudistamista" ohjelmakysymyksissä, joista tärkeimpiä oli valtion demokratian astetta kuvaava käsite eli proletariaatin diktatuuri ja kansallinen tie sosialismiin. Jos asia nähtiin henkilöpalvonnan lisäksi moniselitteisenä: epäitsenäisyytenä suhteessa veljespuolueisiin, avoimen keskustelun puutteena, sivistyneistön syrjintänä, aatteellisena puhdasoppisuutena, julkisuuden pelkona, oltiin yleensä valmiit irtaantumaan neuvostomallista tulevaa sosialistista Suomea rakennettaessa ja korvaamaan proletariaatin diktatuuri käsitteellä työväenvalta. Ohjelmakysymysten suhteen Inkeri Lehtinen oli enimmäkseen sentristi, keskitien kulkija, mutta neuvostomallista sosialismin suhteen hän ei halunnut luopua eikä siihen hänen mielestään kuuluvasta proletaarisesta internationalismista. Tšekkoslovakian miehitys katkaisi hänen mahdollisen pohdintansa erilaisista kansallisen (muun kuin neuvostomallin) sosialismin soveltamisista. Keskusteluyhteyden hän halusi aina säilyttää ja karttoi kärjistyksiä. Se oli ominaista hänen luonteelleen ja menettelytavoilleen, jotka luultavasti olivat muokkaantuneet 1930-luvun Neuvostoliitossa varovaisiksi ja ristiriitoja välttäviksi. Stalinismilla oli puolueen ulkopuolisten kielenkäytössä lievimmilläänkin SKP:ta vähättelevä leima. Näin oli Lehtisenkin suhteen, jonka pitkä elämäntyö ansaitsee muutakin kuin leimatuksi tulemista. Ei hän koko ikäänsä ollut "stalinisti" eikä kaikissa kysymyksissä, vaikka hänen liiallinen alisteisuutensa NKP:lle vaikuttikin kielteisesti kuvaan kommunisteista Terijoen hallituksesta alkaen.. Neuvostoliitossa käytettiin Stalinin aikana ns. kansanvihollisista takautuvan syyllisyyden käsitettä, joka tarkoitti sitä, että "kansanvihollinen" oli aina ollut petturi ja sittemmin vain paljastunut. Oliko "stalinistikin" kenties jo syntymästään syyllinen? Suomalainen stalinismi oli myös yksi puolueen ulkopuolisten propagoima selitysmalli SKP:n poliittiselle kelvottomuudelle, samaten marxismi-leninismin. Kun käsite eli ja elää omaa elämäänsä, vailla selkeitä merkityksiä, se vaikeuttaa objektiivisen kuvan hahmottamista SKP:n historiasta sekä siinä toimineista ihmisistä.

Väitöskirjan tarkastelun kohteena on Liettuan itsenäisyyden alkuvaiheet ja liettualaisten historiantutkijoiden osuus tässä prosessissa 1900-luvun alussa. Tutkimuksesta käy ilmi, miten vaikeissa olosuhteissa ja paineissa, keskellä Venäjän, Puolan ja Saksan poliittisia kriisejä ja sotaa Liettuan itsenäisyys toteutui. Tutkimuksessa lähdetään liikkeelle erilaisista nationalismin määrittelyistä ja tekijä tukeutuu erityisesti Anthony D. Smithin määrittely, jonka mukaan nationalismi on ideologinen liike, joka edellyttää, että sellainen yhteisö, jota jotkut pitävät kansana, saa autonomian. Smithin teoria korostaa etnisten tekijöiden tärkeyttä kansallistietoisuudelle. Aluksi tutkimuksessa tarkastellaan liettualaisten historioitsijoiden käsitystä nationalismista ja toimintaa Liettuan kansallisvaltion luomiseksi. Liettualaiset historioitsijat pitivät 1900-luvun alussa johtavana aatteenaan nationalismia ja päämääränään valtiollista itsenäisyyttä. Useiden historioitsijoiden joukosta tärkeimmiksi nousevat Petrus Klimas ja Augustinus Voldemaras. Tutkimuksen toisessa osassa osoitetaan miten suuri merkitys yliopistolla ja korkeammalla opetuksella oli Liettuan itsenäisyydelle. Kansallismieliset liettualaiset keskittivät toimintansa kansansivistykseen ja korkeampaan koulutukseen, mikä kulminoitui erityisesti yliopiston perustamiseen. Tutkimus on samalla myös yliopistohistoriaa. Tutkimuksesta ilmenee yliopiston toiminnan käynnistäminen sekä eri osastojen ja opintokokonaisuuksien muodostaminen ja tähän vaiheeseen liittyvät eri osapuolien väliset näkemyserot. Kun yliopisto perustettiin helmikuussa 1922, sitä luonnehdittiin Liettuan itsenäisyyden tukipylvääksi. Mallina oli ollut Saksan yliopistolaitos. Lisäksi tarkastellaan yliopiston suhteita ulkomaisiin erityisesti läntisiin yliopistoihin ja esitetään opiskelijatilastoja. Lithuanian independence was shaped by the conflicts among the great powers in the Baltic region. This study examines the formation of Lithuanian state at the beginning of the 20th century. Lithuanian historians had a key role in this process. The author analyses the concepts and views of historians in relation to issues of nationalism. The creation of the Lithuanian university is discussed as a manifestation of this new nation state. The questions explored include what kind of university was necessary for the newly established state and; in what way the international cooperation of historians influenced the formation of the University of Lithuania.

Hakutermit: 1200-luku, saarnaaminen, lakimiehet, yhteiskunnan murros, uudet ammattiryhmät Tarkastelen pro gradu-tutkimuksessani sitä, millaiseksi lakimiesten ammattiryhmän kuva ja heidän ammattietiikkansa muodostui 1200-luvulla yhteiskunnan muutoksen ja kirkon moraali-ihanteiden vaikutuksesta, ja mitkä tekijät erityisesti olivat vaikuttamassa näkemysten syntyyn. Käsittelen työssäni lakimiehiä kirkon näkökulmasta, ja erityisesti kerjäläisveljestöillä on huomattava osa siinä, millaiseksi kuva lakimiehistä muodostui. Suurin osa lähteistäni onkin kerjäläisveljien tuottamia, sillä heillä oli yhteiskunnan elämään tiiviisti osallistuvina ensisijainen mahdollisuus havainnoida yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja kommentoida niitä. Rajaan graduni ajallisesti käsittelemään 1200-lukua, koska 1200-luku oli saarnaamisen, taloudellisen muutoksen ja lakimiesten ammattiryhmän kehittymisen kannalta erityisen merkittävä ajanjakso ja tältä aikakaudelta on myös paljon lähdeaineistoa. Alueelliseksi rajaukseksi puolestaan muodostui Ranska, koska useimmat lähdemateriaalini tekijät ovat vaikuttaneet pääasiassa Ranskassa ja perehtyneet maan oikeusjärjestelmään sekä yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tutkimukseni tulosten voi siis katsoa pätevän erityisesti Ranskaan, mutta pääpiirteittäin näen niiden koskevan myös koko läntistä kristikuntaa saarnamateriaalien, kirkon näkemysten sekä kanonisen oikeuden levinneisyyden perusteella. Lähteinä gradussani käytän kolmen eri tekijän ad status-saarnoja. Ne ovat Guibert de Tournai’n Sermones ad status, Humbert de Romansin Liber de eruditione praedicatorum’in Sermo ad omnes scholares, Sermo ad sholares in iure civilis ja Sermo ad scholares in iure canonico sekä Jacques de Vitryn Sermones vulgares’in Sermo ad iudices et advocatos. Lisäksi lähteenäni on Guillaume Peyraut’n summa de vitiis et virtutibus-teos Summae virtutum ac vitiorum. Exemplum-kokoelmista aineistokseni muodostui Liber exemplorum, Speculum laicorum, Tabula exemplorum sekä Jacques de Vitryn esittämäistä exemplumeista koottu exemplum-kokoelma. Lisäksi mukana on vielä 1300-luvun alussa ilmestynyt seitsemää pääsyntiä käsittelevä saarnaajan käsikirja Fasciculus morum, koska se käsittelee hyvin paljon samoja teemoja kuin muutkin lähteeni. Lakimiesten etiikasta kertovana lähteenä on kanonisti Guillaume Durand’n Speculum Iudiciale, jossa käsitellään muun muassa lakimiehiä koskevia säädöksiä ja joka oli yksi keskiajan lakimiesten keskeisimpiä oppaita. Lakimiesten ammattiryhmä syntyi yhteiskunnan ollessa voimakkaassa murroksessa, ja murroksen heijastumat vaikuttivat myös lakimiehistä muodostuvaan kuvaan ja heidän ammattietiikkansa muodostumiseen. Lakimiehet esitetään hyvin syntisenä ammattiryhmänä, jonka helmasyntejä ovat erityisesti ahneus ja kaikenlainen oman edun tavoittelu. Vaikka lakimiehiä voidaan lähteiden perusteella pitää erityisen korruptoituneena ryhmänä, ei todellisuus näkemyksen taustalla ole aivan niin yksinkertainen. Lakimiesten ammattiryhmästä esitetyn kuvan taustalta on löydettävissä hyvin monenlaisia tekijöitä. Nämä tekijät ovat jaettavissa kahteen kategoriaan; moraaliin perustuvaan sekä yhteiskunnan muutoksista johtuvaan luokkaan. Moraaliseen kategoriaan kuuluu erityisesti kirkon halu opastaa lakimiehiä kohti oikeita elämäntapoja, kun taas yhteiskunnan muutoksista johtuvassa kategoriassa on pääosin kyse yhteiskunnan tapahtumien heijastumisesta kirkkoon ja sitä kautta lakimiehiin. Tällaisia tapahtumia olivat muun muassa uusien ammattiryhmien ilmestyminen horjuttamaan yhteiskunnan valtasuhteita sekä eräänlainen taloudellinen vallankumous. Johtopäätöksenä voidaan esittää, että lakimiehistä annetun kuvan taustalla vaikuttivat nimenomaan yhteiskunnassa tapahtuva muutos ja tämän muutoksen kirkolle asettamat haasteet. Kirkon oli käytävä omaa selviytymiskamppailuaan yhteiskunnan murroksessa ja otettava myös uudet sosiaaliset ryhmät kontrolliinsa. Samat tekijät olivat vaikuttamassa lakimiesten ammattietiikan muodostumiseen. Lakimiesten eettisissä vaatimuksissa pidettiin vielä vahvasti kiinni vanhoista kristillisistä arvoista. Tämä puolestaan asetti lakimiehet hankalaan tilanteeseen, kun heidän ammattinsa eettisten vaatimusten noudattaminen oli lähes mahdotonta. Lakimiesten ammattiryhmästä muodostunut kuva siis muodostui monen eri tekijän summana, mutta on selvää että kuvan negatiivisen luonteen taustalta on löydettävissä hyvin paljon muutakin kuin vain ammatin todellinen tai kuvitteellinen korruptoituneisuus.

Hakutermit: medievalismi, elokuva, Arthur, media, keskiaika, fantasia Tutkielmassani käsittelen medievalismin ilmenemistä länsimaalaisessa elokuvakulttuurissa. Tutkimukseni kohdistuu keskiaikaan sijoitettuihin fantasiaelokuviin, jotka yleistyivät 1980-luvulla ja saavuttivat suuren suosion. Esimerkkitapaukseksi olen valinnut kuningas Arthurin legendan esittämisen elokuvissa ja esimerkkielokuvani ovat: ”Monty Python ja Graalin malja” (Monty Python and The Holy Grail 1974), ”Excalibur” (1981), ”Merlin” (1998), ”Avalonin usvat” (The Mists of Avalon 2001) ja ”Kuningas Arthur” (King Arthur 2004). Tutkin miten medieavalistinen traditio esiintyy elokuvakulttuurissa edellä mainittujen elokuvaesimerkkien pohjalta. Keskiaikaa kuvaavat fantasiaelokuvat voidaan pitää medievalistisen tradition jatkeena, sillä ne lähestyvät keskiaikaa nostalgialla ja mielikuvituksellisuudella. Medievalistinen traditio etsii keskiajasta perinteisesti mystistä ja kiehtovaa ainesta, jota voidaan käyttää hyväkseen luotaessa mielikuvituksella väritettyä menneisyyden maailma. Ensimmäisen kerran termiä ”medievalismi” käytti John Ruskin vuonna 1853 kuvaillessaan sukupolvensa entusiasmia keskiaikaa kohtaan. Esittelen tutkimuksessani medievalistisen tradition historian 1800-luvulta alkaen. Määrittelen medievalismin olemusta ja ilmenemismuotoja länsimaalaisessa kulttuurissa. Erityisesti paneudun medievalismin ilmiöön populaarikulttuurin parissa 1900-luvun lopulta alkaen. Päälähteinä tutkimuksessani ovat edellä mainitut kuningas Arthurin legendaa kuvaavat elokuvat. Käytän lähteinä myös aikalaisarvosteluja ja myöhempiä kommentteja, jotka käsittelevät näitä elokuvia tai keskiajan kuvaamista elokuvissa yleensä. Käytössäni ovat olleet seuraavat elokuva-alan lehdet: American Film, Cineaste, EDP Film, Film Comment, Film Criticism, Film & History, Film History, Films and Filmind, Journal of Film and Video, Premiere, Total Film, Screening the Past, Sight & Sound, Variety. Kuningas Arthurin legendaa kuvaavien elokuvien lisäksi olen perehtynyt keskiaikaa kuvaaviin elokuviin myös laajemmin, ja käytän osaa niistä lähteinä tutkielmassani. Tutkimuskirjallisuuteni voidaan jakaa pääpiirteittäin kolmeen luokkaan: kirjallisuuteen joka käsittelee medievalismia, elokuvia, sekä historian ja elokuvan yhteyksiä. Elokuva on populaarikulttuurin parissa tehokas media viemään eteenpäin medievalistista traditiota, joka on perinteisesti ruokkinut mielikuvaa kiehtovasta keskiajasta. Elokuvalla on käytössään hyvin laajat mahdollisuudet kuvata ja värittää keskiaikaa, etenkin tekniikan kehityksen myötä 1900-luvun lopussa. Elokuvilla on hyvin suuri yleisö, jonka vuoksi ne vaikuttavat ihmisten historiatietoisuuteen. Historia muuttaa muotoaan elokuvissa tarinan kaltaiseksi seikkailuksi. Keskiajan historian suosio on osittain seurausta juuri populaarikulttuurin parissa tehdystä illustroimisesta, mitä elokuvat parhaimmillaan tekevät. Keskiajan illustroiminen voidaankin nimetä yhdeksi medievalismin tehtäväksi. Keskiaika kiinnostaa suurta yleisöä ja sillä on kaupallista arvoa. Keskiaika myy elokuvateollisuuden lisäksi myös muun populaarikulttuurin parissa. Keskiajan ympärille on kehittynyt bisnes, joka hyödyntää medievalistista traditiota. Medievalistien luoma representaatio ja etenkin sen kirjalliset tuotokset toimivat keskiaikaa hyödyntävän kaupallisen viihteen rakennuspalikkoina. Kiinnostus keskiaikaa kohtaan ei ole kadonnut, päinvastoin.

Tutkielman aiheena on irlantilaisen kulttuurivaikuttajan ja poliittisen toimijan Patrick Pearsen ideologian kehittyminen 1800-luvun lopulta aina hänen kuolemaansa asti vuonna 1916. Pearse on mielenkiintoinen tutkimushenkilö, sillä kirjailijana ja koulunjohtajana tunnetusta miehestä kehittyi 1910-luvulla merkittävä poliittinen vaikuttaja ja lopulta Dublinin vuoden 1916 pääsiäiskapinan johtaja. Oliko Pearsen päämääränä alusta alkaen Irlannin itsenäistyminen, vai syntyikö tämä poliittinen päämäärä vasta aktiivisen järjestötoiminnan seurauksena? Entä millaisia muutoksia tai kehityskulkuja Pearsen ajattelussa voidaan hänen elämänsä aikana hahmottaa? Lukuisista Pearsea käsittelevistä tutkimuksista huolimatta hänen ajattelunsa ja ideologiansa sisältöä ja kehitystä on käsitelty hämmästyttävän vähän. Tässä tutkielmassa Pearsen ideologiaa tarkastellaan analysoimalla hänen poliittisia kirjoituksiaan sekä toimintaansa. Tutkielman lähteinä käytetään Pearsen poliittisia kirjoituksia, jotka koottiin ja julkaistiin pian hänen kuolemansa jälkeen nimellä Collected works of Pádraic H. Pearse. Alkuperäisteosten puutteessa teksteistä käytettiin Corkin yliopiston toimesta internetiin digitoitua sähköistä versiota. Muita tutkimuksen kannalta tärkeitä Pearsea käsitteleviä teoksia ovat Ruth Dudley Edwardsin Patrick Pearse: The Triumph of Failure (Lontoo 1977), Raymond J. Porterin P.H. Pearse (New York 1973) sekä Seán Farrell Moranin Patrick Pearse and the Politics of Redemption (Washington, D.C. 1998). Vuonna 1879 syntynyt Pearse toimi 17-vuotiaasta alkaen aktiivisesti aikakauden merkittävimmässä kulttuurijärjestössä Iiriläisessä liitossa. Hän kannatti Irlannin itsenäistymistä jo varhaisesta nuoruudestaan asti, vaikkei muutoin ollutkaan kiinnostunut politiikasta. Iirin kielen ja kulttuurin elvyttäminen säilyivät hänen elämässään keskeisinä aina 1910-luvulle asti, jolloin Pearse kiinnostui politiikasta. Tuolloin maassa kiisteltiin sisäisen itsehallinnon säätämisestä. Pearse kannatti Irlannin kansallispuolueen tavoin itsehallintolakia, vaikka hän ei pitänytkään sitä lopullisena ratkaisuna Irlannin kysymykseen. Hänen mukaansa Irlannin itsenäisyys olisi lain avulla voitu saavuttaa rauhanomaisesti perustuslaillisen politiikan menetelmillä. Laki jakoi kuitenkin irlantilaiset jyrkästi kahtia lain puolustajiin ja vastustajiin. Tilanteen kiristyessä Pearse alkoi vaatia lehtikirjoituksissa ja julkisissa puheissa aseistettujen nationalististen vapaaehtoisten joukkojen perustamista lain säätämistä vaatimaan. Kun Irlantilaiset vapaaehtoiset marraskuussa 1913 perustettiin oli Pearse mukana niiden toiminnassa alusta alkaen. Pearsen kanta itsehallintolakiin muuttui vasta vuonna 1914, kun oli käymässä selväksi, että lakia ei voitaisi säätää koko Irlantiin. Maa oli jakautumassa kahtia pohjoisen Ulsterin maakunnan vaatiessa alueidensa säilyttämistä osana Irlannin ja Iso-Britannian välistä unionia ja eteläisten osien vaatiessa sisäistä itsehallintoa. Pearselle Irlanti oli yksi jakamaton kokonaisuus, eikä hän voinut hyväksyä maan jakamista. Tämän vuoksi hänen oli luovuttava myös itsehallintolain kannattamisesta. Kansallispuolueen linjan hylkääminen ja radikaalit kirjoitukset saivat Irish Republican Brotherhoodin, Irlannin itsenäistymistä aseellisen kapinan avulla kannattavan salaseuran, hyväksymään Pearsen jäsenekseen. Järjestö alkoi pian ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen suunnitella kapinaa, joka hyödyntäisi joukkoinaan Irlantilaisia vapaaehtoisia. Erinomaiseksi poliittiseksi propagandistiksi kehittynyt Pearse nousi nopeasti tärkeään rooliin sekä vapaaehtoisten että IRB:n johdossa. Hän oli vakuuttunut, ettei Irlannin itsenäisyys ollut saavutettavissa kuin aseellisen kapinan avulla, johon kansa yhtyisi. Dublinin pääsiäiskapina alkoi 24. huhtikuuta 1916. Kapinajohtajaksi ja Irlannin tasavallan presidentiksi valittu Pearse ei ampunut kapinassa laukaustakaan. Esittämistään jyrkistä mielipiteistään huolimatta Pearse ei kannattanut väkivaltaa. Hän oli nationalisti, jonka ideologia perustui ennen kaikkea yhtenäisen ja vapaan Irlannin ajatukseen. Kapina kukistettiin viikossa. Se ei ollut levinnyt suunnitelmien mukaiseksi kansannousuksi. Pearsen kiihkeästi tavoittelema Irlannin itsenäisyys oli jäänyt saavuttamatta.

Väitöskirjan tavoitteena on ollut tutkia roomalaista sotataitoa aikavälillä 491-636. Ensisijaisena tutkimuskohteena on ollut roomalainen taistelutaktiikka ja sen tehokkuus. Taktiikka on jaettu kampanja-, jalkaväki-, ja ratsuväkitaktiikan alakysymyksiin. Sen lisäksi on tutkittu strategiaa, epätavallista sodankäyntiä, piiritystaktiikkaa ja merisodankaäyntiä. Tutkimustulokset on saavutettu vertailemalla aikakauden historioitsijoiden tekstejä, sotamanuaaleja ja muita lähteitä. Tutkimuksessa on käytetty armeijan tehokkuden selvittämisessä apuna sotilaallisen organisaation tehokkuuden käsitettä joka pohjautuu pääosin Allan R. Milletin, Murray Williamsonin sekä Kenneth Watmanin luomaan malliin. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä että Rooman armeija oli sotilaallisesti tehokas strategisella tasolla kun johdossa oli kyvykäs keisari. Tavoitteena oli yleensä saavuttaa sotilaallinen ylivoima valitulla rintamalla mistä johtuen aikakauden kenttäarmeijat saattoivat olla (toisin kuin yleensä luullaan) huomattavankin suuria. Jos tämä ei ollut mahdollista turvauduttiin sissisotaan, diplomatiaan, liittolaisten hankkimiseen ja linnoitusten hyväksikäyttöön. Tutkimus on myös osoittanut että Roomalainen armeija oli yleensä tehokas myös taktisella tasolla. Sen pitkät sotilaalliset perinteet yhdistettynä valmiuteen omaksua vihollisilta hyödylliseksi koettuja asioita takasi sille yleensä etulyöntiaseman. Roomalainen piiritystekniikka oli aikakautensa tehokkainta. Sen laivasto oli aikakautensa voimakkain mikä takasi sille meriherruuden välimerellä. Roomalainen ratsuväki oli aikakautensa monipuolisin ja tehokkain. Se kykeni sekä kauko että lähitaisteluun niin jalkaisin kuin ratsainkin. Myös roomalainen jalkaväki kykeni sekä kauko- että lähitaisteluun. Toisin kuin yleensä luullaan jalkaväen falangitaktiikka ei ollut jäykkää ja tehotonta. Yksittäiset yksiköt kykenivät itsenäiseen toimintaan. Tästä huolimatta roomalaisessa taktiikassa oli myös omat heikkoutensa. Jälkimaailman kannalta näistä merkittävin oli mahdollisuus ratsuväen osalta joutua mottiin jos se seurasi vihollista liian kauaksi omasta jalkaväestä. Tämä oli osasyynä roomalaisten tappioon muslimeille Jarmukissa vuonna 636 ja siten islamin uskon leviämiseen aina eurooppaan asti. The aim of this thesis has been to study the Roman art of war during the years 491-636. The primary aim has been to study the Roman tactics on land but the thesis also reasseses and studies the unorthodox fighting methods, strategy, siege tactics and naval warfare. The aim has been to assess the military effectiveness of the Roman army. The concept of military effectiveness is partially based upon the model created by Allan R. Millet, Murray Williamson, and Kenneth Watman. As a result of this thesis one can say that the Roman army was militarily effective at the strategic level when the empire was led by an able emperor. The Romans typically aimed at achieving numerical superiority at their own chosen theatre of operations. When this was not possible, they resorted to using guerilla warfare, diplomacy, allies, and defensive fortifications. Consequently, unlike usually assumed, the Roman field armies could be remarkably large even 30,000-50,000 men strong. This thesis has also shown that the Romans were also usually militarily effective at the tactical level. Its long military traditions and readiness to borrow what was useful from the enemies gave it greater flexibility that any of its enemies had. This did not ensure success on the battlefield but it did ensure them the ability to exploit the weaknesses that the enemies had. The Romans also possessed the most effective siege techniques. Its navy was the most effective fighting force in the Mediterranean area. The Roman cavalry was the most flexible fighting force of its era. It could fight at long range and in melee while mounted or dismounted. The Roman infantry was also equally adept at using missiles or melee weapons. The thesis has also demonstrated, unlike usually assumed, that the phalanx tactics were not inflexible or static. The units were able to operate independently. However, there were also serious weaknesses. The most important of these was the possibility for the cavalry to become separated from its infantry support if it pursued the enemy too far from its own infantry support. This weakness was partially responsible for the defeat at the Battle of Yarmuk in 636 and therefore important for the whole world history. As a result, the Muslims were ultimately able to spread even into Europe.

Hakutermit: Livius, naiset, kriisi, Rooma Tässä työssä tutkitaan tapaa, jolla roomalainen, ajanlaskumme alun aikoihin elänyt historioitsija Titus Livius kuvasi kriisitilanteissa olevia naisia sekä hänen välittämiensä vanhojen roomalaisten legendojen ja historiallisten tapahtumien kirjallista kontekstia. Jo omana aikanaan arvostetussa asemassa ollut Livius laati suuren, 142-osaisen historiankirjasarjansa Ab Urbe Condita tietoisen moralistisessa ja patrioottisessa hengessä, ja tässä työssä tarkastellaan, käyttikö hän omien kirjallisten päämääriensä tavoittelussa myös naiskuvauksia. Liviuksella on suuri viehtymys keskittyä historiankirjoituksessaan Rooman menneisyyden dramaattisimpiin kohtiin, kriiseihin, joiden hän korostaa olevan erityisen merkityksellisiä Rooman valtiollisen kehityksen ja menestyksen kannalta. Tällöin hän painottaa usein sururiittejä ja muita toimia, joita naiset ja varsinkin roomalaiset matroonat esittivät yleisissä kriisitilanteissa. Antiikin ajan roomalaisten naisten on yleensä ajateltu olleen varsin sivussa julkisesta elämästä, vaikka ilmeisesti ainakin heidän sururituaalinsa herättivät laajaa yleistä huomiota päätellen siitä, että lainlaatijat olivat kovin kiinnostuneita asiasta. Silti roomalaisten naisten julkista surua ja sururituaalien merkitystä suhteessa esimerkiksi kulttuuriin on tutkittu kovin vähän. Minkälaisen painoarvon Livius antoi kirjoissaan naisten sururituaaleille ja käyttäytymiselle legendaarisen alku-Rooman kriiseissä? Oliko niillä hänen mielestään mitään vaikutusta tapahtumien kulkuun? Työni analyysiosaa varten olen käynyt läpi kaikki Liviuksen säilyneet kuvaukset naisista kriisitilanteissa, luokitellut ne ja valinnut niistä keskeisimmät. Olen vertaillut kuvauksia myös kahden muun, suunnilleen Liviuksen aikalaisina eläneen historioitsijan, Dionysios Halikarnassolaisen ja Plutarkhoksen teksteihin, sillä myös heiltä löytyy joitain kuvauksia samoista legendoista, joista Livius kertoo. Tällä tavalla erottuvat juuri Liviuksekselle tyypilliset painotukset, roomalaisten korkea moraali ja hyveet, joiden merkitystä hän korostaa välittäessään aikalaisilleen ja jälkipolville kertomuksia Rooman menneisyydestä. Varsinkin vanhimmissa roomalaisissa legendoissa merkittäviin poliittisiin muutoksiin päädytään Liviuksen kuvaamana usein ainakin välillisesti naisten toiminnan kautta. Naiset eivät voi osallistua suoraan varsinaiseen sotimiseen ja poliittiseen päätöksentekoon, mutta Livius esittää heidän edesottamuksensa erityisesti kriisitilanteissa usein aktivaattorina tai eräänlaisena viimeisenä pisarana, jonka vaikutuksesta Roomassa ryhdytään suuriinkiin valtiollisiin operaatioihin ja uudistuksiin. Naiset eivät vaikuta erityisen alistetuilta, vaan heillä on Liviuksen kuvauksissa kykyä, halua ja varallisuuttakin vaikuttaa aktiivisesti merkittävien tapahtumien kulkuun. Erityisen suuri painoarvo tärkeissä ja dramaattisissa tilanteissa oli matroonien julkisilla, rituaalisilla surunosoituksilla. Naiset saattoivat vaikuttaa myös uhrautumalla eri tavoin isänmaansa ja koko naissukupuolen sekä samalla koko Äiti-Rooman kunniaa symboloineen siveytensä varjelemisen puolesta. Pohjimmiltaan tässä työssä kyse on siitä, mitä Livius yritti tuoda kriisitilanteissa esiintyvien, sururituaaleja esittävien naisten kautta esille Rooman menneisyydestä, omasta ajastaan sekä roomalaisuudesta itsestään. Johtopäätöksenä on, että kuvaukset suru- ja kriisitilanteissa olevista naisista ovat Liviukselle aivan olennaisia hänen sanomansa kannalta, sillä hän asettaa naiset ja erityisesti matroonat koko Rooman moraalinkantajiksi. Liviuksen teksteissä ei ole juuri kohtaa, jossa naiset eivät esiintyisi kriisitilanteiden yhteydessä ainakin sivulauseessa. Usein he ovat tapahtumien kulun kannalta merkittävämmässäkin roolissa, tai ainakin tehostamassa huutomerkin lailla tilanteen tärkeyttä. Livius suorastaan tarvitsee naisia symboloimaan jotain draaman kannalta oleellista asiaa, suurta moralisoivaa latausta, jolla hän tähtää Rooman mahtavuuden ja hyvinvoinnin vahvistamiseen.

Tutkielma tarkastelee suomalais-ruotsalaisen fysiologin ja tiedenobelisti Ragnar Granitin (1900­1991) kansainvälisiä verkostoja 1920­1940. Ongelmakenttää lähestytään kolmen tutkimuskysymyksen kautta: Miten Ragnar Granitin kansainvälinen verkosto syntyi? Miltä Granitin kansainvälinen verkosto näytti? Ja viimein: Miten Ragnar Granitin kansainvälinen verkosto toimi resurssina hänen tieteellisellä urallaan? Tutkielman pääasiallisena lähdeaineistona on käytetty Ragnar Granitin kirjeenvaihtoa. Tämän ohella on hyödynnetty mm. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pöytäkirjoja, Granitin omaelämänkertaa sekä muita hänen kirjoituksiaan. Työn teoreettiset lähtökohdat löytyvät verkostoteoriasta sekä sosiologi Pierre Bourdieun käsiteapparaatista. Verkosto on tutkielmassa ymmärretty ihmisten välisen vuorovaikutuksen tavaksi, jota leimaa horisontaalisuus, epämuodollisuus sekä vapaaehtoisuus. Tutkimusote on ensisijaisesti kvalitatiivinen, mutta verkostoja on tarkasteltu myös kvantitatiivisesti: Granitin verkostoista muodostetaan ensin yleiskuva määrällisin menetelmin, jonka jälkeen tuloksia syvennetään luokittelemalla Granitin kirjeenvaihtosuhteita ja analysoimalla laadullisesti verkostojen toimintaa ja merkitystä. Tutkielmassa hyödynnetään Pierre Bourdieun kentän, habituksen sekä pääomien käsitteitä. Erityisen keskeisiä ovat symbolinen ja sosiaalinen pääoma: edellisellä tarkoitetaan Granitin tieteellisiä meriittejä sekä hänen tiedeyhteisön taholta nauttimaansa virallista tunnustusta ja jälkimmäisellä hänen verkostosuhteitaan. Ragnar Granitin vuosina 1920­1933 tekemiä opintomatkoja on tutkielmassa tarkasteltu nuoren tiedemiehen investointeina näihin pääoman muotoihin: symbolista pääomaansa Granit kasvatti mm. opiskelemalla alan johtavien auktoriteettien johdolla ja sosiaalista pääomaansa hän puolestaan kartutti tutustumalla ihmisiin sekä pitämällä yllä verkostosuhteitaan. Tätä pääomaa hän saattoi Suomeen palattuaankin kirjeenvaihdon kautta hyödyntää akateemisella kentällä kamppaillessaan. Granitin kansainvälisistä verkostoista erottui tarkasteluajanjaksona kolme maantieteellistä ryhmää. Ensimmäinen, ja Granitille läheisin, oli Englannin verkosto, mikä tarkoitti pitkälti Charles Sherringtonin ympärille ryhmittynyttä Oxfordin piiriä sekä Edgar Adriania ja W. D. Wrightiä. Tämä ryhmä vastasi suurimmasta osasta Granitin kirjeitä ja myös vaikutti eniten hänen tieteelliseen identiteettiinsä. Toinen huomattava verkosto oli Yhdysvalloissa. Se oli vielä 1930-luvun puolessa välissä Granitin englantilaista verkostoa selvästi pienempi, mutta ohitti lukumäärässä hänen englantilaisen verkostonsa vuosikymmen loppua kohti tultaessa. Suurin osa näistä kontakteista oli kuitenkin luonteeltaan muodollisia, ja varsinaisesta sosiaalisesta verkostosuhteesta voidaan puhua lähinnä vain sen joukon suhteen, johon Granit oli tutustunut työskennellessään Philadelphiassa Johnson Foundationilla. Kolmas kansainvälinen verkosto oli pohjoismainen. Tämä ryhmä ilmestyi Granitin kansainväliseen verkostoon vasta 1930-luvun puolenvälin tienoilla, mutta vuosien 1937-­1940 osalta oli skandinaavisten tiedemiesten osuus koko Granitin kansainvälisestä verkostosta jo kolmannes. Saksankielisiin maihin Granitilla ei kirjeenvaihdosta päätellen ollut verkostosuhteita; tässä kohden hän poikkesi 1930-luvun suomalaisesta valtavirrasta. Englannin ja Yhdysvaltojen verkostot olivat perua Granitin opintomatkoista kun taas verkostojen laajeneminen Ruotsiin johtui mm. Granitin esitelmämatkoista sekä hänen toimimisestaan asiantuntijana Karoliinisen instituutin ja Uppsalan yliopiston professuureja täytettäessä. Pohjoismaisten verkostojen kasvu liittyi osin myös Granitin toiveisiin siirtyä Ruotsiin, jossa 1930-luvun lopulla vapautui useita professuureja; taustalla olivat Helsingin yliopiston kielitaistelu sekä etenemismahdollisuuksien puuttuminen Helsingissä, jonne Granit 1937 oli nimitetty fysiologian toiseksi professoriksi. Toiveita Ruotsiin siirtymisestä Granit oli elätellyt jo 1930-luvun alussa, mutta professuurien vapautuessa Granit ei kuitenkaan niitä hakenut johtuen Ruotsin lainsäädännöstä sekä sosiaalisen pääomansa vähäisyydestä. Granitille Harvardista tullut tarjous saapua professoriksi muutti kuitenkin tilannetta: asiasta huhuja kuultuaan ryhtyivät Granitin ruotsalaiset verkostot loppuvuodesta 1939 järjestämään Granitille omaa tutkimusvirkaa Karoliiniselta instituutilta. Kun Harvardin tarjous kevään 1940 aikana vahvistui, oli Granitin ruotsalaisilla verkostoilla esittää tarjous, jonka Granit Harvardin sijasta hyväksyi. Granitin kansainväliset verkostot toimivat muulloinkin hänelle resurssina akateemisista viroista kamppailtaessa: näin oli laita mm. 1929 kun Granitille tarjottiin tutkijantointa Philadelphiasta sekä 1934 Granitin hakiessa Oxfordin yliopistolta tutkijastipendiä. Tarkasteltaessa näitä ja muita tämäntapaisia prosesseja huomattiin, ettei Granitin tärkeiden palvelusten suh-teen useinkaan tarvinnut itse toimia aloitteentekijänä; aloite tuli usein muualta, joskin verkosto kirjeenvaihdon kautta oli tietoinen Granitin tilanteesta ja reagoi siihen. Tämä sopii hyvin yhteen tutkielmassa käytetyn verkoston määritelmän kanssa: verkostojen logiikkaan kuuluu velan tunnistaminen sekä vastapalveluksen tekeminen pyytämättä. Tämä puolestaan johtaa verkostosuhteen syvenemiseen sekä sosiaalisen pääoman lisääntymiseen. 1930-luvun tiedeyhteisö oli tietoinen symbolisen ja sosiaalisen pääoman välillä vallitsevasta jännitteellisestä suhteesta. Sosiaalisen pääoman käytön pelättiin johtavan oman symbolisen pääoman vähenemiseen, mutta tästä huolimatta verkostoja hyödynnettiin akateemisista viroista kamppailtaessa; samanaikaisesti suhtauduttiin paheksuen vastapuolen sosiaalisten verkostojen käyttöön sekä peräänkuulutettiin valintojen tekemistä symbolisen pääoman perusteella. Sosiaaliseen pääomaan turvautuminen todettiin kuitenkin luonnolliseksi strategiaksi tieteellisellä kentällä toimittaessa: esimerkiksi virantäyttötilanteissa ovat epävarmuus ja riskit usein suuria, mikä tuntuisi perustelevan sosiaalisen pääoman käyttöä. Verkostojen ja sosiaalisen pääoman merkitys resurssina myöskin tunnistettiin. Tämä näkyi Ragnar Granitin laajassa kirjeenvaihdossa, jonka ylläpitäminen epäilemättä vaati häneltä paljon aikaa ja resursseja. Ja ennen kaikkea se näkyi siinä tavassa, jolla Granit huolehti hyvinvointinsa ja tieteellisen työnsä kannalta oleellisista kansainvälisistä verkostoistaan, tästä ”maailman säädyllisimmästä veljeskunnasta”, niin kuin hän sitä omaelämänkerrassaan arvostavasti kutsui.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalaista yhteiskuntaa kohdanneet muutokset. Ensisijaisesti tutkimuksessa keskitytään naiskuvan ja naisen ruumiillistaman moderniteetin tuomiin muutoksiin saksalaisessa yhteiskunnassa. Muuutokset aiheuttivat pelkoa miehissä, joiden auktoriteettiasema oli kriisissä hävityn sodan ja vallankumouksen vuoksi. Sodan ja vallankumouksen jälkeen massakulttuuri hallitsi kulttuurinkenttää. Modernit muutokset nähtiin saksalaisuudelle vieraiksi ja uhaksi varsinkin saksalaiselle kulttuurille, jota konservatiivinen oikeisto puolusti. Vieraaksi nähdyn muutoksen näkyvin edustaja oli niin sanottu "uusi nainen", menevä, itsenäinen ja seksuaalisesti vapaa nuori nainen. Osalle tutkijoista "uusi nainen" on vain median luoma myytti, kun taas osa tutkijoista katsoo "uuden naisen" olleen todellisuutta. Aikakauden elokuvissa etenkin "uuden naisen" seksuaalisuus kuvataan vaaralliseksi asiaksi seka miehille että naiselle itselleen. Kuva naisen seksuaalisuuden vaarallisuudesta on varsin liioiteltu ja vapaan ja aktiivisen seksuaalisen käytöksen omaava nuori nainen yhdistetään varsin suoraan prostituutioon. Elokuvissa arvostetussa asemassa olevat miehet ihastuvat "uusiin naisiin" ja antautuvat itselleen sopimattomaan suhteeseen, mikä johtaa ensiksi sosiaalisen aseman laskuun ja lopulta jopa kuolemaan. "Uusi nainen" toimiikin miehisen auktoriteetin haastaja, sillä miehet eivät kykene kontrolloimaan nuoria naisia. Nuoren naisen taustalla kuvataan olevan amerikkalainen tai juutalainen vaikute, joka tapauksessa "uusi nainen" kuvataan perinteiselle saksalaisuudelle vieraaksi asiaksi.

Tämän tutkimuksen aiheena on tartuntatauti nimeltä isorokko ja erityisesti se millaisena uhkana tauti koettiin Euroopassa ja Maailman terveysjärjestö WHO:n eri elimissä ja julkaisuissa vuosina 1958-1966, eli ensimmäisen isorokon juurimiseen tähdänneen ohjelman aikana. Tutkimustehtävänäni oli aluksi tutkia vuoden 1963 Tukholman isorokkoepidemian avulla sitä, miten sanomalehdistö ja paikallinen väestö suhtautuivat isorokkoon, kun harvinaiseksi käynyttä tautia havaittiin alueella, jossa sitä ei ollut esiintynyt vuosikymmeniin. Lisäksi selvitin epidemian kulun tarkasti, jotta kävisi ilmi kuinka suuresta vaarasta oikeastaan oli kysymys. Toinen tärkeä osa tutkimustani oli se, miten WHO:ssa perusteltiin isorokon juurimisen tarpeellisuutta ja miten perustelut muuttuivat, kun isorokon eradikaatio ei edennyt toivottuun tahtiin. Tutkin erityisesti vaikuttivatko tuona aikana Euroopassa yleiset pikkuepidemiat WHO:n yleiskokouksen päätöslauselmiin. Lisäksi selvitin millaisena uhkana isorokko koettiin WHO:n isorokkokonferensseissa. WHO:n julkaisemia lehtiä tutkimalla oli mahdollista saada selville kuinka tärkeänä isorokon juurimista pidettiin, ja toisaalta millaisena uhkana se WHO:n puolelta esitettiin. Tutkimuksen kohteena olivat ensisijaisesti perustelut juurimiselle, eivätkä niinkään konkreettiset toimet, joiden avulla isorokkoa vastaan taisteltiin. Käyttämäni lähteet koostuivat pääasiassa WHO:n julkaisemista raporteista ja kahdesta aikakauslehdestä. Tukholman epidemiaa käsittelevässä luvussa käytin lisäksi tartuntatautilainsäädäntöä ja sanomalehtiä. Tutkimuskirjallisuutta nimenomaan tästä aiheesta oli varsin rajallisesti, mutta ongelma se ei ollut. Tutkimus osoitti, että isorokko koettiin uhaksi Euroopassa aina sillä alueella, jossa epidemia esiintyi. Muutoin taudille ei juuri huomiota uhrattu. Sairastuneiden ja kuolleiden määrä jäi tutkittavana ajanjaksona Euroopassa varsin pieneksi, eli todellisuudessa tautiin sairastuminen ei ollut edes epidemia-alueilla kovin todennäköistä. WHO:n perusteluissa taudin juurimisen välttämättömyydestä isorokon leviäminen ei-endeemisiin maihin oli toistuva teema, joka tosin ilmestyi mukaan perusteluihin vasta kun oli käynyt selväksi, ettei isorokon juurimisessa onnistuttaisi ilman ei-endeemisten maiden apua. Länsimailta yritettiin saada rahalahjoituksia osoittamalla, että nekin olivat alituiseen isorokkoepidemian vaarassa. Tämä ei kuitenkaan toiminut ja lahjoitukset jäivät vähiin vielä ensimmäisen eradikaatio-ohjelman aikana. Tutkimuksen merkitys on siinä, että suhtautuminen vieraaseen ja eksoottiseen tartuntatautiin ei ole juuri muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana. Länsimaisessa sanomalehdistössä ei tavallisia tartuntatauteja käsitellä, elleivät ne suoranaisesti uhkaa meidän terveyttämme tai maailmantaloutta. On myös syytä huomioida se, että vaikka WHO:ssa ollaankin aiheellisesti ylpeitä isorokon juurimisesta ennalta ehkäisevän lääketieteen merkittävämpänä saavutuksena, niin aluksi koko eradikaatio-kampanja oli jäädä malarian juurimisen varjoon.

Hakutermit: aatehistoria, lastenkasvatus, siveellinen kasvatus, tunnustamisen dialektiikka, varhaiskasvatuksen historia Tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkastella suomalaisen 1860 –luvun kasvatusopin historiaa toisaalta oman aikamme melko nuoren yliopistollisen oppiaineen, varhaiskasvatustieteen ja toisaalta viimeaikaisimman Hegel –tutkimuksen näkökulmasta. Tältä pohjalta jäsentyi Suomen kansallisfilosofin ja valtiomiehen Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) näkemys siitä, mitä on pienten lasten hyvä kasvatus, hänen Helsingin keisarillisen Aleksanterin yliopiston virkaa tekevänä kasvatusopin professorina kevätlukukaudella 1861 pitämänsä kasvatusopin luentosarjassa esittämien ajatusten varassa. Niitä taustoittivat hänen pääosin 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa kirjoittamat filosofiset teokset sielutieteestä eli psykologiasta, logiikasta, oikeus- ja valtio-opista. Snellmanin näkemyksiä pienten lasten leikistä täydensivät hänen kasvatusopin luennoissaan esittämien ajatusten lisäksi hänen aivan 1860-luvun lopulla ja vuoden 1861 alussa kirjoittamansa lehtiartikkelit, joissa hän suhtautui torjuvasti Uno Cygnæuksen ja hänen pietarilaisen ystävänsä Joseph Paulsonin esittelemään fröbeliläiseen lastentarha-aatteeseen ja sen opetusmenetelmiin. Kasvatusopin luentonsa Snellman oli hahmotellut saksalaisen Karl Rosenkranzin esittämällä tavalla kolmeen osaan: fyysiseen kasvatukseen eli ortobiotiikkaan, siveelliseen kasvatukseen eli pragmatiikkaan ja oppiin opetuksesta eli didaktiikkaan. Näistä kolmesta osasta Snellmanin luentosarjan systemaattisessa rekonstruktiossa painottui erityisen selvästi siveellisen kasvatuksen osuus. Snellmanin kasvatusfilosofia perustui hänen omaksumansa hegeliläisen filosofian varaan. Siinä näkemys olemassaolosta lähti liikkeelle ranskalaisen Rene Descartesin näkemyksestä siitä, että olemassaolo on ajattelemista. Ajatus ylittää Snellmanin filosofiassa perinteisen ihmisen olemuksen kahtiajaon ruumiiseen ja sieluun. Snellman asettaa ne Hengen kehityksen momenteiksi. Tässä mielessä niin varhainen fyysinen lastenhoito, taitojen harjoittaminen kuin lapsen tiedollinen kasvatuskin palvelevat Hengen kehitystä. Henki tarkoittaa Snellmanin filosofiassa Traditiota, maailmanhistoriassa vallitsevaa perinnäistä tietämistä ja tahtomista, siveellisesti Oikeaa. Vain silloin kun se tunnustetaan luonnossa, yhteiskunnassa ja historiassa ja yksilö omaksuu sen vapaaehtoisesti omaksi tietämisekseen ja tahtomisekseen, voi hän toimia järkevästi ja vapaasti. Siksi myös kasvatuksen päämääränä on Järki ja Vapaus. Snellmanin kasvatusopin luennoissa lapsi sijoittuu määrätylle paikalle yhteiskunnassa – perheeseen, jossa hänellä on oikeus paitsi fyysiseen huolenpitoon ja kasvatukseen, myös leikkiin silloin, kun on leikin aika. Pienten lasten kasvatus oli Snellmanille ennen kaikkea kotikasvatusta. Vain vanhempien rakkauden ja lapsen osoittaman rakkauden perusteella voi syntyä se siveellinen lastenkasvatus, joka muodostaa myös kansalaisyhteiskunnassa ja edelleen valtiossa vallitsevan tavan perustan. Lastenkasvatuksessa alkunsa saavan itsekasvatuksen ja tunnustamisen -prosessissa vanhemmat välittävät lapselle omassa käytöksessään ja esimerkissään sen, minkä ovat vallitsevassa perinnäisessä tavassa Oikeaksi tunnustaneet. Axel Honnethin tulkinnan pohjalta Hegelin esittämästä tunnustamisen -teoriasta voidaan Snellmanin näkemyksen lasten kasvatuksesta jatkavan hegeliläistä tunnustamisen dialektiikkaa, joka on edellytys lapsen persoonan ja identiteetin muodostumiselle. Lapsen saama tunnustus saattaa hänet käytännön toiminnan tasolla niin perheen, kansalaisyhteiskunnan kuin valtionkin tasolla kasvatusopin teorian osoittamiin yleisiin hyveisiin, totuuteen, hyvyyteen oikeudenmukaisuuteen tai vaikkapa ihmisrakkauteen osoittaen näin kasvatuksessa vallitsevan oikean toimintatavan.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee ”1968-lukulaista” radikalismia ja sen yhteyksiä kolmannen maailman itsenäistymiskamppailuissa syntyneisiin oppeihin ja aatteisiin. Koko maailmaa ei yhden työn puitteisiin mahdu, joten keskityn tässä tutkimaan miten kolmannen maailman tapahtumista keskusteltiin, ja miten ne vaikuttivat aatteisiin, toimintaan ja liikkeen suuntaan länsisaksalaisten uusvasemmistolaisten parissa. Tutkimustehtävänä on selvittää miksi kolmannen maailman tapahtumat koettiin merkittävinä Länsi-Saksassa, ja miksi juuri 1960-luvun jälkipuoliskolla. Lähteinä olen käyttänyt neljää uuden vasemmiston aikakauslehteä. Pienin lehdistä, Subversive Aktion -ryhmän Anschlag-lehti, ilmestyi kaikkiaan vain kolme kertaa, kukin 10 000 kappaleen painoksena. Lehti on merkittävä, koska Subversive Aktion osoittautui saksalaiselle uusvasemmistolaiselle liikkeelle merkittäväksi ryhmäksi. Muut lehdet ovat uusvasemmiston ”kolme suurta”: Neue Kritik ja Das Argument, keskeisimmät uuden vasemmiston teoriafoorumit, sekä Konkret, uusvasemmistolainen yleisaikakauslehti. Toisena lähderyhmänä on käytetty Länsi-Berliinin yliopistoissa ja mielenosoituksissa jaettuja lentolehtisiä, ja kolmannen lähderyhmän muodostavat länsiberliiniläisten kehitysmaateemojen kanssa työskennelleiden aktivistien julkaistut tekstit. Kuusikymmenluvun nuorilla oli monessa suhteessa erilainen maailmankuva kuin vanhemmalla polvella. Vaikka juuri vanhempi polvi väitti edustavansa länsimaista liberalismia, löytyi nuorison silmissä todellisesta maailmasta lukuisia puutteita tuon opin ja sen toteutuksen välillä. Sekä YK että yliopisto menettivät kumpikin nuorison silmissä neutraalin asiantuntijan roolin ­ ne näyttäytyivät pikemminkin länsimaiden blokin edustajina. Kun maailman tilanne kiristyi Vietnamin sodan eskalaation myötä pelkäsi nuoriso kolmannen maailmansodan tai ydinsodan pian alkavan. Samalla pelättiin fasismin olevan tekemässä kotimaassa paluutaan. Syntyi akuutti tarve etsiä ratkaisua tilanteeseen. Vietnamissa oli länsisaksalaisen uusvasemmistolaisen nuorison silmissä keskeistä se, että siellä ei ollut kyse vain Vietnamista vaan koko maailmasta. Saksan sisäisenkin kehityksen, joka näiden nuorten mielestä johti kohti fasismia, katsottiin johtuvan länsiblokin sisäisen koheesion tarpeesta suhteessa kolmannen maailman ”uhkaa” vastaan. Kolmannen maailman vapausteoreetikot korvasivat 1960-luvulla YK:n ja länsimaisten yliopistojen professorit asiantuntijoina kolmannen maailman tilanteesta. Kenties ensimmäistä kertaa länsimaisessa historiassa etelän maiden kansalaiset alkoivat näkyä länsimaisessa julkisuudessa myös subjekteina, eivätkä vain sivistettävinä tai avustettavina toiminnan kohteina kuten aiemmin. Ja tällä kolmannella maailmalla huomattiinkin olevan ratkaisun eväät tarjottavanaan. Kolmannen maailman ajattelijoiden ja teoreetikoiden selitykset maailmantilasta havaittiin paremmiksi, ja he tarjosivat myös pätevän tuntuisia, jo pariin kertaan kokeiltuja toimintamalleja uudenlaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi näiden mallien tulkinnan avulla löytyi myös rooli länsimaalaisille nuorille itselleen, maailmanhistoriallisesti merkittäväksi koettu tehtävä. Imperialismi oli pysäytettävä ennen kuin se aloittaisi ydinsodan, ja tässä pysäyttämisessä voisivat länsimaalaiset nuoret olla avuksi. Mielenosoittamisen mieli oli näin siis löytynyt ja samalla löytyi kolmannesta maailmasta myös uusi usko siihen, että asioita voisi muuttaa, ja maailman voisi parantaa. Aivan yksioikoisesti ei vasemmistolaisten piirien totuttuja toimintamalleja kolmannen maailman sissiteoreetikkojen oppien mukaisiksi muutettu. Pieni anarkistis-situationistinen Subversive Aktion pisti kuitenkin nämä opit käytäntöön, ja tämän ryhmän itsepintainen toiminta onnistui näyttämään muille toiminnan avulla saavutetun hyödyn. Toimivaksi koettu toiminta toi yhä useammalle nuorelle saman uskon siitä että vaikutuskeinoja sittenkin vielä oli olemassa, ja nuoriso ravistautui ulos apatiasta ja passiivisuudesta, ryhtyi käyttelemään valtaansa. Liittotasavallan valtaapitävien kovat vastatoimet opiskelijoiden provokaatioihin tuntuivat nuorten silmissä vain paljastavan systeemin piilevän väkivallan konkreettisessa muodossaan. Myös Saksan opiskelijalevottomuudet ovat siis nähtävissä osana sitä kansainvälistä protestiaaltoa jonka siirtomaiden itsenäistymiset ja vallankumoukset 1950- ja 60-lukujen taitteessa pistivät alulle. Kolmasmaailmalainen maailmankuva levisi länteen mm. riippuvuusteorian muodossa, jäsentäen merkittävällä tavalla tiettyjen länsimaalaisten radikaalivasemmistolaisten ryhmien maailmankuvaa. Mielenosoitusten ohella levisi myös protestikulttuuri joka aiheutti muutoksia lähes koko sukupolven asenteissa ja maailmankuvissa. Tutkimukseni osoittaa että vaikka muitakin tekijöitä oli olemassa, kolmannen maailman vaikutukset auttavat pitkälti selittämään miksi nuorisokapina tapahtui silloin kuin se tapahtui. Tämä auttaa osaltaan selittämään vuoden 1968 tapahtumien lähes universaalia luonnetta. Saksan Liittotasavallan uusvasemmiston nousuun vaikuttivat kiistatta myös maan sisäiset poliittiset ja historialliset tekijät, mutta silti myös siellä on kolmannen maailman aatteiden vaikutus selvästi nähtävillä, ja myös siellä iso osa kotimaisista ongelmista ymmärrettiin vuonna 1968 osana siirtomaavallankumouksen aiheuttamaa kansainvälistä kehitystä. Ja kun jopa Länsi-Saksasta on löydettävissä kiistattomia kolmannesta maailmasta omaksuttuja vaikutteita, korostaa tämä samojen seikkojen merkitystä muissa länsimaissa (kuten Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa) joilla oli huomattavasti Saksan Liittotasavaltaa suorempia yhteyksiä eteläiselle pallonpuoliskolle. Länsimaisen historiantutkimuksen perinteiset, länsimaiset, lähtökohdat jättävät myös kolmannen maailman tapahtumien ja ajattelijoiden vaikutukset länsimaissa lähestulkoon näkymättömiin. Samalla tulevat kolmannen maailman kokemuksiin nojautuvien teorioiden ja aatteiden vaikutukset maailmanlaajuisella tasolla historiantutkimuksen piirissä aliarvioiduiksi. Osoittamalla näiden kolmasmaailmalaisten aatteiden huomattavat vaikutukset 1960-luvulla Länsi-Saksassa, korjaa tämä työ myös tältä osalta historiakuvaa. 1. OIKEAT JA VÄÄRÄT VALLANKUMOUKSELLISET 3 Tutkimuskysymykset 5 Lähteistä 7 2. LÄNSIMAISTEN OPPIEN VAJAVAISUUDET 9 APATIAA JA KRITIIKKIÄ 10 Sukupolvikuilu 12 Markkinatalouden mahdollisuudet 13 YK - JA TOIVO PAREMMASTA HUOMISESTA 15 Tapaus Kongo 16 Antikommunismin puutteet 19 KAPINA ALKAA 22 Liberalismin epäonnistuminen 25 3. KOLMAS MAAILMA OTTAA PAIKKANSA 28 KOLMAS MAAILMA MEDIOISSA 28 Objektista subjektiksi 30 Kysymykset kääntyvät toisin päin 32 VASTAUKSENA VALLANKUMOUS 35 Kiina ja taloudellinen kumous 37 Väkivaltainen kumous 39 VIETNAM JA SAKSA 41 Uusi usko 44 4. OPPIEN KÄYTÄNTÖÖNPANO 46 SISSISODAN SPONTAANIT SOVELLUKSET? 46 Tähtäimessä SDS:n provosoiminen 52 ”Personal Is Political” - kulttuurivallankumous 55 KONTROLLISTA VASTAISKUIHIN 58 Toinen kesäkuuta 1967 60 Napalmia ja vanukasta 63 Väkivalta 67 LOPUN ALKU 71 Alkupiste vai huipentuma? 75 5. KOLMAS MAAILMA 1960-LUVUN MAAILMAN KESKIPISTEESSÄ 78 LYHENTEET 81 KIRJALLISUUS JA LÄHTEET 82