The Age of Hippotoxotai. Art of War in Roman Military Revival and Disaster (491-636)

Väitöskirjan tavoitteena on ollut tutkia roomalaista sotataitoa aikavälillä 491-636. Ensisijaisena tutkimuskohteena on ollut roomalainen taistelutaktiikka ja sen tehokkuus. Taktiikka on jaettu kampanja-, jalkaväki-, ja ratsuväkitaktiikan alakysymyksiin. Sen lisäksi on tutkittu strategiaa, epätavallista sodankäyntiä, piiritystaktiikkaa ja merisodankaäyntiä. Tutkimustulokset on saavutettu vertailemalla aikakauden historioitsijoiden tekstejä, sotamanuaaleja ja muita lähteitä. Tutkimuksessa on käytetty armeijan tehokkuden selvittämisessä apuna sotilaallisen organisaation tehokkuuden käsitettä joka pohjautuu pääosin Allan R. Milletin, Murray Williamsonin sekä Kenneth Watmanin luomaan malliin. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä että Rooman armeija oli sotilaallisesti tehokas strategisella tasolla kun johdossa oli kyvykäs keisari. Tavoitteena oli yleensä saavuttaa sotilaallinen ylivoima valitulla rintamalla mistä johtuen aikakauden kenttäarmeijat saattoivat olla (toisin kuin yleensä luullaan) huomattavankin suuria. Jos tämä ei ollut mahdollista turvauduttiin sissisotaan, diplomatiaan, liittolaisten hankkimiseen ja linnoitusten hyväksikäyttöön. Tutkimus on myös osoittanut että Roomalainen armeija oli yleensä tehokas myös taktisella tasolla. Sen pitkät sotilaalliset perinteet yhdistettynä valmiuteen omaksua vihollisilta hyödylliseksi koettuja asioita takasi sille yleensä etulyöntiaseman. Roomalainen piiritystekniikka oli aikakautensa tehokkainta. Sen laivasto oli aikakautensa voimakkain mikä takasi sille meriherruuden välimerellä. Roomalainen ratsuväki oli aikakautensa monipuolisin ja tehokkain. Se kykeni sekä kauko että lähitaisteluun niin jalkaisin kuin ratsainkin. Myös roomalainen jalkaväki kykeni sekä kauko- että lähitaisteluun. Toisin kuin yleensä luullaan jalkaväen falangitaktiikka ei ollut jäykkää ja tehotonta. Yksittäiset yksiköt kykenivät itsenäiseen toimintaan. Tästä huolimatta roomalaisessa taktiikassa oli myös omat heikkoutensa. Jälkimaailman kannalta näistä merkittävin oli mahdollisuus ratsuväen osalta joutua mottiin jos se seurasi vihollista liian kauaksi omasta jalkaväestä. Tämä oli osasyynä roomalaisten tappioon muslimeille Jarmukissa vuonna 636 ja siten islamin uskon leviämiseen aina eurooppaan asti. The aim of this thesis has been to study the Roman art of war during the years 491-636. The primary aim has been to study the Roman tactics on land but the thesis also reasseses and studies the unorthodox fighting methods, strategy, siege tactics and naval warfare. The aim has been to assess the military effectiveness of the Roman army. The concept of military effectiveness is partially based upon the model created by Allan R. Millet, Murray Williamson, and Kenneth Watman. As a result of this thesis one can say that the Roman army was militarily effective at the strategic level when the empire was led by an able emperor. The Romans typically aimed at achieving numerical superiority at their own chosen theatre of operations. When this was not possible, they resorted to using guerilla warfare, diplomacy, allies, and defensive fortifications. Consequently, unlike usually assumed, the Roman field armies could be remarkably large even 30,000-50,000 men strong. This thesis has also shown that the Romans were also usually militarily effective at the tactical level. Its long military traditions and readiness to borrow what was useful from the enemies gave it greater flexibility that any of its enemies had. This did not ensure success on the battlefield but it did ensure them the ability to exploit the weaknesses that the enemies had. The Romans also possessed the most effective siege techniques. Its navy was the most effective fighting force in the Mediterranean area. The Roman cavalry was the most flexible fighting force of its era. It could fight at long range and in melee while mounted or dismounted. The Roman infantry was also equally adept at using missiles or melee weapons. The thesis has also demonstrated, unlike usually assumed, that the phalanx tactics were not inflexible or static. The units were able to operate independently. However, there were also serious weaknesses. The most important of these was the possibility for the cavalry to become separated from its infantry support if it pursued the enemy too far from its own infantry support. This weakness was partially responsible for the defeat at the Battle of Yarmuk in 636 and therefore important for the whole world history. As a result, the Muslims were ultimately able to spread even into Europe.