Search

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten syrjäytyneiden nuorten toiseutta rakennetaan eräässä Internetin verkkokeskustelussa. Pyrkimyksenäni on saada selville, minkälaisilla kategorioilla nuorista puhutaan keskustelussa ja minkälaisia erontekoja tehdään nuorten ja muiden ihmisten välillä. Löytämieni kategorioiden ja erontekojen avulla tutkin nuorten ja erityisesti syrjäytyneiden nuorten toiseuden rakentumista. Tärkeimpänä teoreettisena käsitteenä tutkielmassani on toiseus, ja tutkielmani pohjautuu syrjäytymiskeskustelun perinteeseen sekä nuorisotutkimukseen. Aineistona käytän Iltalehti.fi -sivustolta poimimaani verkkokeskustelua Miten nuorten syrjäytymistä voitaisiin estää?, joka koostuu yhteensä 255 viestistä. Analysoin verkkokeskustelua kahdella menetelmällä, jotka ovat kategoria-analyysi sekä kulttuuristen erontekojen tutkiminen. Kategoria-analyysin perusteella olen jakanut aineistosta löytyneet nuorten kategoriat viiteen kategoriaryhmään, jotka olen nimennyt seuraavasti: suomalainen nuori, kelvoton nykynuori, nuori työelämän altavastaajana, huono-osainen nuori ja potentiaalia täynnä oleva nuori. Kategoriaryhmien kautta saa kuvan siitä, minkälaisissa konteksteissa nuorista puhutaan verkkokeskustelussa. Kulttuuristen erontekojen avulla olen muodostanut kuusi keskeistä aineistossa esiintynyttä erontekoa. Nämä eronteot ovat keski-ikäinen – nuori, kunnon kansalainen – valtion elätti, tekijä – uhri, nuori – maahanmuuttaja, hyvä nuori – paha nuori sekä tyttö – poika. Aineistosta esiin nousseet kategoriaryhmät sekä kulttuuriset eronteot osoittavat, että yhteiskunnassa jaetaan ihmisiä Meihin ja Toisiin. Kategoriat järjestyvät yhteiskunnassa hierarkisesti. Tuloksista selviää, että tiettyjen kategorioiden edustajat kuuluvat yhteiskunnan keskukseen, toiset marginaaliin ja jotkut ekskluusioon eli yhteiskunnan ulkopuolelle. Palkkatyö määrittää selkeimmin sitä, kuka kuuluu keskukseen. Nuoret päätyvät useimmiten marginaaliin, vaikka olisivatkin palkkatyössä. Ekskluusioon eli yhteiskunnan ulkopuolisiksi määrittyvät vahvimmin ne yksilöt, jotka ovat vapaaehtoisesti ilman työtä ja elävät valtion sosiaaliavustuksilla. Tutkielmani tulokset kertovat, että nuorista rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa helposti kuva Toisina. Eniten nuoria toiseuttavat heidän ikänsä, heidän suhteensa työhön ja työmarkkinoihin, sekä heidän erilaisuutensa verrattuna aikuisiin. Vanhemman väestön uskomukset nuorisosta ohjaavat vahvasti nuorista välittyvää kuvaa, ja nuoret kuvataan usein kielteisesti. Nuoriin kohdistuu huolta ja moraalista paniikkia. Pohjimmiltaan saamissani tutkimustuloksissa on kyse normaliteetin ja kansalaisuuden tuottamisesta. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakennetaan käsityksiä ja oletuksia siitä, ketkä ovat normaaleja ja poikkeavia, ja ketkä ovat täysivaltaisia kansalaisia. Nuoret eivät aineistoni perusteella useimmiten asetu täysivaltaisen ja normaalin kansalaisen kategorioihin. Tulokset johdattavat pohtimaan sitä, miksi nuoret nähdään yhteiskunnassamme usein ongelmallisina ja vajavaisina. Asiasanat:nuoret, toiseus, eronteot, kategoriat, keskus, marginaali, ekskluusio

Tutkielmani käsittelee eläkeikäisten omaishoitajien kokemuksia palvelusetelistä osana omaishoitoa sekä sitä, miten he kokevat omaishoitajuuden vaikuttavan jaksamiseensa. Tavoitteenani on selvittää, miten palveluseteli on osattu ottaa käyttöön korvaamaan omaishoitajille kuuluvat lakisääteiset vapaapäivät ja missä muodossa palveluseteliä on käytetty. Lisäksi pyrin selvittämään, mitkä seikat ovat vaikuttaneet palvelusetelin käytettävyyteen, sekä tuomaan esille omaishoitajien omakohtaisia näkemyksiä omasta jaksamisestaan, kuin myös sitä, vaikuttaako palveluseteli omaishoitajien kokemaan jaksamiseen. Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan laadullisin menetelmin. Tutkimukseni aineisto on kerätty teemahaastattelumenetelmää käyttäen ja aineisto koostuu yhdeksästä haastattelusta. Tämä työ on ajankohtainen, koska palveluseteli on ollut Tampereella käytössä vasta muutaman vuoden, jolloin eläkeikäisten omaishoitajien kokemuksia palvelusetelistä ei ole vielä koottu yhteen. Koska tutkimukseni keskittyy eläkeikäisiin omaishoitajiin, joista osan oma terveydentila on myös heikentynyt, lakisääteisten vapaapäivien korvaaminen palvelusetelillä sekä heidän omakohtaiset kokemukset jaksamisesta, ovat mielenkiintoisia. Tampereella omaishoitajien mahdollisuutta käyttää lakisääteisiä vapaapäiviä on tuettu palvelusetelijärjestelmällä, jolloin yksi palveluseteli vastaa yhtä lakisääteistä vapaapäivää. Tällöin lakisääteinen vapaapäivä muuttuu vapaatunneiksi palveluntuottajan tarjoaman palvelun kestosta riippuen. Tämä vaikuttaa selvästi omaishoitajien jaksamiseen sekä haluttomuuteen käyttää palveluseteliä kokonaisen vapaapäivän menetyksen pelossa. Tulosten perusteella voidaan todeta, että eläkeikäiset omaishoitajat ovat ottaneet palvelusetelin vastaan hieman erilaisin tuntemuksin. Osalle omaishoitajista palveluseteli näyttäytyy mieluisana hengähdyshetkenä kokopäiväisestä hoidosta tai tuo kaivattua ulkopuolista seuraa kotiin. Osa taas suhtautuu siihen negatiivisesti sen avulla mahdollistettavan palvelun keston ja sitä kautta menetetyn kokonaisen vapaapäivän takia. Omaishoitajat ovat kuitenkin saaneet hieman ristiriitaista tai puutteellista informaatiota palvelusetelin käytettävyydestä, jolloin sen käyttäminen siinä laajuudessa, jossa sitä on suunniteltu käytettävän, ei ole tutkimukseni tulosten mukaan mahdollista. Tästä syystä tulevaisuudessa olisikin tärkeä tutkia syitä siihen, miksi omaishoitajat eivät halua käyttää lakisääteisiä vapaitaan ja eroavatko nais- ja miesomaishoitajien näkemykset vapaapäivien käytöstä. Avainsanat: omaishoitajuus, jaksaminen, palveluseteli ja kokemus.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia perheellisillä maatilan isännillä on työn ja perheen yhteensovittamisesta ja miten he toteuttavat isyyttä. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja sen näkökulma on fenomenologinen. Tutkimukseen osallistui kahdeksan isäntää, jotka edustivat eri tuotantosuuntia. Osalla lapset olivat jo aikuisia ja osalla alaikäisiä. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla ja analysoitiin Giorgin fenomenologista metodia soveltaen. Tutkimuksessa tarkasteltiin työn ja perheen yhteensovittamista myönteisen ja kielteisen vuorovaikutussuhteen sekä työn ja perheen tasapainon teorioiden avulla. Tuloksina saatiin, että päähuomion kohteena ollut työn ja perheen yhteensovittaminen oli isäntien kokemana sekä myönteinen asia että haaste. Työ ja vapaa-aika kietoutuivat yhteen, ja työ hallitsi ajankäyttöä. Karja- ja viljelytiloilla oli eroa yhteensovittamisessa siten, että karjatiloilla varsinkin työstä irrottautuminen ja lastenhoidon järjestäminen tuotti ongelmia. Työ aiheutti enemmän konfliktia perheen suuntaan kuin toisin päin, mikä on havaittu myös aiemmissa työn ja perheen yhteensovittamiseen liittyvissä tutkimuksissa. Myönteisenä pidettiin sitä, että maatila ympäristönä mahdollistaa vuorovaikutuksen lasten kanssa. Perhe ja parisuhde koettiin tärkeiksi ja parisuhde nähtiin merkittävänä tekijänä työn ja perheen yhteensovittamisen kannalta. Isyyttä tarkasteltiin teoriakirjallisuudessa ilmenevien isyysmallien avulla. Isyyden toteuttaminen jakautui perinteisen isyysmallin mukaan kasvattaneisiin vanhemman sukupolven isäntiin sekä avustavan ja uuden isyyden mallin nuorempiin isäntiin. Lastenhoidossa oli ollut apuna myös sosiaalinen verkosto sekä osalla päivähoito. Johtopäätöksenä on, että ei ole olemassa oikeita ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiseen tai isyyteen, vaan jokainen perhe neuvottelee ja tekee itselleen parhaiten sopivat ratkaisut. Perhepolitiikan tulee tarjota erilaisia vaihtoehtoja, ja maatiloilla pitää olla realistisia mahdollisuuksia lasten päivähoitoon. Tässä tutkimuksessa esille nousee aiemmin vähemmälle huomiolle jäänyt miesten ja yrittäjien näkökulma työn ja perheen yhteensovittamiseen. AVAINSANAT: Maatalousyrittäjät, isyys, työ, perhe, yhteensovittaminen, fenomenologia

Tutkielmani käsittelee marginalisaatiota ja sen vaihtoehtoisia jäsentämistapoja perinteiseen irrallisuuteen tai sivullisuuteen painottuvien näkökulmien sijaan. Marginaalin ja yhteiskunnallisen normaalin, ns. keskiön, suhteet muuttuvat jatkuvasti. Se, mikä ennen on ollut epänormaalia ja vierasta, saattaa nyt olla osa jokapäiväistä arkipäiväämme ja toisinpäin. Tutkimuskohteeni on ruokavalioilla erottautuvat ihmiset, jotka nimeävät itsensä joko kasvissyöjiksi tai karppaajiksi. Tutkimukseni empiirisessä osassa analysoin näiden ruokavalioiden edustajien tuottamia puhetapoja internetin keskustelupalstoilla. Kiinnitän huomioni erilaisiin näkökulmiin, millä tavoin marginaalinen valinta näyttäytyy riippuen siitä käytetystä kommunikaatiosta. Lisäksi analysoin käytettyä kieltä ja sen sisältämiä merkityksiä. Tutkimusmetodinani käytän sekä kriittistä diskurssianalyysia että retoriikka-analyysia. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että marginaalisuudesta voi kertoa kolmen puhetavan mukaan, jotka nimesin voimattomaksi, vallattomaksi tai voimakkaaksi. Voimaton puhetapa kuvaa marginaalisuuden raskautta ja sivullisuutta, ja näin ollen on myös perinteisin tapa käsitellä ilmiötä. Toinen puhetapa, vallattomuus, kuvaa kapinahenkistä marginaalisuutta, joka koettelee yhteiskunnallisia rajoja. Viimeinen puhetapa, eli voimakkuus syntyy, kun marginaalisuus muuttuu itsevarmaksi ja rohkeaksi edelläkävijäksi. Marginaalisuus voi siis siitä käytetyn kielen perusteella sisältää hyvinkin erilaisia hahmottamistapoja ja sisältöjä. Marginaalisuuden lopullinen merkitys luodaan vasta siitä kerrottaessa. Retorisen analyysin perusteella voidaan myös sanoa, että marginaaliset puhetavat ovat kieleltään ja argumenteiltaan värikkäitä ja yksiselitteisiä. Puheella ei edes pyritä diplomatiaan. Puheessa käytetään myös runsaasti vastakohtapareja ja innovatiivisia vastakäsitteitä, joiden avulla on mahdollisuus murtaa perinteisiä kategorisoivia stereotypioita marginaalisuudesta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että marginaalisuudesta puhuja (eetos) ja marginaalin ja keskiön välinen suhde (paatos) muodostuvat melko samalla tavalla riippumatta itse asiasta, jota marginaalisuus koskee (logos). Asiasanat:marginalisaatio, keskiö, erilaisuus, ruokavalio, ruokasosiologia, retoriikka, kritiikki

My thesis examines social risks of the employees made redundant. I research the earning losses and career perspectives of the dismissed labour force. Further, I study how different social characteristics affect income and career perspectives and what kind of risks are associated with loss of the income or decrease in career possibilities. My goal is to contribute to the knowledge of collective dismissals using empirical data and analysis. Subject is important and current because the ongoing process of globalization has a growing impact on the national labour relations and on the national labour markets. Moreover, well-known concept of economic cycles becomes a new dimension of labour market theories, since the same processes are going different ways in the era of growth and recession. The empirical analysis consists of two datasets: European working conditions survey 2005 and data from The Perlos Corporation gathered in 2008 after the negotiations on the exiting plant had proceeded to an end. The first dataset had a representative sample of the Finnish population of 1039 people. The second dataset had a representative sample of the former Perlos employees of 508 people. There were two methods of analysis used in this paper: the non-parametric alternative to the t-test (comparison of two independent samples based on Mann-Whitney criteria) and log-linear modeling. On the ground of my research, I expect social selectivity embedded in the labour turnover. Indeed, longitudinal study of the former Perlos employees would reveal almost all the interesting forms of social selectivity. However, the present analysis still has its own mean of investigating the social risks of the redundant employees. I find selectivity in the career advancement of the former Perlos employee first of all in terms of gender. The results describing the behavior of men are not significant in explanation if their attitude towards career is dependent on occupational status in The Perlos Corporation. On the other hand, the results for women are significant suggesting that those women who worked as managers are concerned about their career on the new job (after closure). My findings are coherent to the previous findings in literature, proving that the chances to maintain the income after the loss of job are higher for skilled male employees who had resigned themselves before the closure of the plant occurred. These workers are more flexible and not attached to the one employer; they can find external job opportunities without the necessary participation in active labour market policies. Descriptors: transitions, labour market, active policies, social risks, plant closure, redundancy, log-linear, non-parametric

Tutkielmani käsittelee pienten lasten vanhempien käsityksiä perhetukien merkityksistä sekä heidän perustelujaan omille valinnoilleen perhetukien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen liittyen. Tutkielmassa tarkastellaan myös vanhempien näkemyksiä siitä, miten perhetuet vaikuttavat vanhempien kotiin jäämiseen ja heidän taloudelliseen tilanteeseensa. Erityisenä mielenkiinnon kohteena tutkielmassa on pidetty kuntalisän osuutta perhetukien kerrotuissa merkityksissä ja vaikutuksissa. Tutkimusaineisto on kerätty vantaalaisten pienten lasten vanhempien teemahaastatteluilla. Kriteerinä oli, että perheissä oli haastattelua edeltäneen vuoden vaihteessa alle kaksivuotias lapsi. Vanhempien haastattelut tehtiin teemahaastattelumenetelmällä, ja tutkimusmetodina käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että Suomessa lastenhoidon tuet ovat muihin Pohjoismaihin nähden matalia, mutta Suomessa kotihoidon aika on huomattavasti pidempi kuin naapurimaissa. Lisäksi lastenhoidon tukeminen kattaa Suomessa kaikki pienten lasten päivähoitomuodot. Useissa lähteissä katsotaan Suomen kotihoidon tuen kuitenkin haittaavan naisten työllistymistä ja vaikuttavan negatiivisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon erityisesti työuriin liittyen. Pienten lasten äitien käyttäessä huomattavasti suuremman osan perhevapaista kuin isät kohdistuu tukien aiheuttama taloudellinen rasitus erityisesti naisiin ja naisvaltaisille aloille. Isien osallistumista lastensa hoitoon yritetään Suomessa kuitenkin lisätä erityisesti isille suunnatuilla etuuksilla. Perhetuet, joiden määrä muotoutuu perheen koon ja palkkatulojen mukaan, olivat merkittävä tulonlähde kotona hoidettavien pienten lasten perheille. Vanhemmat pitivät kuntalisän saamista positiivisena merkkinä kunnan perhepolitiikasta. Yksittäisen tuen määrää merkittävämpi tekijä oli eri tukien ja tulojen yhteenlaskettu summa. Kaikki aineiston vanhemmat olivat sitä mieltä, että perhetukien tulisi olla korkeammat. Suuressa osassa perheistä toinen vanhempi oli kotona lastensa kanssa niin kauan kuin perheen varat riittivät. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tukien määrä vaikutti monissa perheissä myös kotonaolon pituuteen. Niille, joille kotihoito oli erityisesti arvovalinta, tukien suuruuden merkitys oli vähäisempi eikä vaikuttanut samalla tavalla kotonaolon pituuteen kuin niillä, jotka pitivät päivähoitoa hyvänä vaihtoehtona pienille lapsille. Asiasanat: Perhetuki, kotihoidon tuki, lapsiperhe, kuntalisä, vanhemmat

Yhteiskuntaluokat ovat nousseet vuosien jälkeen uudelleen puheenaiheeksi. Uuden luokkatutkimuksen mielenkiinto kohdistuu kuitenkin luokkarakenteiden sijaan luokkaan kulttuurisena ilmiönä. Tämän Pro Gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten 20–30 -vuotiaat naiskorkeakouluopiskelijat jäsentävät yhteiskuntaluokan merkityksen toisaalta oman elämänsä kannalta, mutta myös yleisesti tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuorten aikuisten kokemuksia tutkimalla voidaan saada tietoa siitä, miten hyvin yhteiskuntaluokan käsitteellä voidaan kuvata yhteiskunnallisia jakoja nyt ja tulevaisuudessa. Tämä laadullinen tutkimus on toteutettu tutkimalla naiskorkeakouluopiskelijoiden kirjoituksia yhteiskuntaluokasta. Kirjoitukset on kerätty kirjoituspyynnön avulla vuoden 2010 helmi- ja maaliskuussa. Rajaus naiskorkeakouluopiskelijoihin perustuu sekä naisten että opiskelijoiden ongelmalliseen asemaan perinteisessä luokkahierarkiassa. Lisäksi tämän päivän nuoret aikuiset ovat eläneet yhteiskunnassa, jossa luokkapuheesta on ennen kaikkea pyritty eroon. Olen analysoinut aineiston narratiivisella tutkimusotteella ja menetelmänä olen käyttänyt temaattista luentaa. Olen nostanut aineistosta esille kolme erilaista ristiriidan ulottuvuutta, jotka kuvaavat naiskorkeakouluopiskelijoiden suhtautumista yhteiskuntaluokkaan. Ensimmäinen ristiriidan ulottuvuus on yhteiskuntaluokkaan kuulumisen kokemusta häpeän ja ylpeyden kautta ja toinen yhteiskuntaluokkaan kuulumisen kokemus olosuhteiden uhrin ja vapaan valitsijan näkökulmasta. Kolmantena tarkastelen kahden yhteiskuntaluokan välissä olemisen kokemusta. Tässä yhteydessä nostan esille opiskelijan erityisen aseman suhteessa yhteiskuntaluokkaan. Olen lisäksi muodostanut kuvauksen naiskorkeakouluopiskelijoiden tavoista määritellä yhteiskuntaluokan käsite ja eri yhteiskuntaluokkien ominaispiirteet. Tutkimuksen tulosten perusteella naiskorkeakouluopiskelijat ymmärtävät yhteiskuntaluokan ensisijaisesti elämäntapojen ja -tyylien kautta ilmenevinä aste-eroina. Yhteiskuntaluokkiin liitettävät ominaispiirteet kuvataan aineistossa suhteellisen yhtenäisellä tavalla, mikä kertoo siitä, että ihmisten kokemuksissa luokkiin liittyvät jaottelut tunnistetaan edelleen. Naiskorkeakouluopiskelijat määrittelivät oman luokka-asemansa suhteessa perhetaustaan, omaan valittuun elämäntapaan, opiskelijuuteen sekä tulevaisuuden tavoitteisiin. Tulotasoa tai varallisuutta tärkeämpinä luokka-aseman määrittäjinä nähtiin korkeakoulutukseen liittyvä sivistys ja valittu elämäntyyli. Asiasanat:yhteiskuntaluokat, luokkakokemukset naiskorkeakouluopiskelijat, narratiivisuus, opiskelijuus

Helsingissä asuvat korkeasti koulutetut naiset, joiden elämäntilanteeseen ei kuulu pikku­lapsia, ovat merkittävä kaupunkiasukkaiden ryhmä. He käyttävät kaupallisia ja kulttuuri­palveluja sekä haluavat viettää vapaa-aikansa itselleen mielekkäällä tavalla. On kiinnosta­vaa tietää, miten juuri tämä ryhmä haluaa asua ja miten kaupunkeja voisi kehittää hou­kuttelevammiksi. Tutkimuksen kohderyhmän valintaa ohjasi se, että siihen kuluvat ihmiset ovat lapsiperheitä vapaampia valitsemaan asuinpaikkansa omien mielty­mystensä mukai­sesti - heidän ei siis tarvitse miettiä asuinympäristöä lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Helsingin kaupungin tietokeskuksen laatimien tilastojen mukaan Helsingin alueella kohde­ryhmääni kuuluvia ihmisiä on kymmenen prosenttia koko kaupungin asukasmäärästä, mutta kantakaupungissa heidän lukumääränsä kasvaa miltei kaksinkertaiseksi, lähes kahteenkymmeneen prosenttiin. Lähtöolettamuksena voidaan siis pitää sitä, että kyseinen ryhmä suhteellisen mielellään ha­keutuu verrattain kalliille asuinalueelle kantakaupunkiin, jolloin kyseisellä alueella on sellaisia tekijöitä, joita asukkaat arvostavat omassa elämäs­sään. Toisaalta kaupunkialu­eella on asuinalueita, jotka kohderyhmäni mukaan ovat epä­miellyttäviä ja joihin he eivät haluaisi muuttaa. Näin aiheeni peruskysymyksesi nousee se, mikä tekee kohderyh­mäni mielestä jostain asuinalueesta haluttavan ja toisesta luotaan­työntävän. Haastattelin viittätoista kohderyhmään kuuluvaa naista. Haastatteluissa käytin aktiivisen teemahaastattelun mallia, jolla varmistin sen, että kysymyksenasettelut ja pääteemat säi­lyivät jokaisen haastateltavan kohdalla samoina. Lisäksi vierailimme sekä viihtyisillä että epäviihtyisillä alueilla ja haastateltavat saivat ottaa valokuvia niistä kohteista, joiden mu­kaan he arvottivat aluetta. Tutkimusanalyysi perustuu sekä haastattelulausuntoihin että haastateltavien ottamien valokuvien analysointiin. Haastatteluissa selvisi, että haastatellut naiset tosiaan haluavat asua Helsingin kantakau­pungissa. Erityisen kiinnostava tulos oli se, että he yksimielisesti haluavat rakentaa pikku­kaupungin puitteet suuren kaupungin sisälle. He toivovat koko päivittäisreviirinsä työpaik­kaa myöten mahtuvan kävelymatkan päähän kotoa. Lähellä kotia sijaitsevia erilaisia kau­pallisia päivittäispalveluja he pitävät hyvin tärkeinä. Tärkeäksi tekijäksi tuntui myös nouse­van halu valinnanvapauteen. Monissa eri yhteyksissä haastatellut korostivat valinnanvaran tärkeyttä. He haluavat valita sosiaali­suuden ja yksityisyyden väliltä mielialansa mukaan. Heille on tärkeää, että he voivat liikkua paikasta toiseen haluamallaan tavalla ja kulkureit­tejä vaihdellen. Vapaudenkaipuuseen liittyy myös kiinteästi suvaitsevaisuus toisia kohtaan. Kohderyhmäni suhtautuu myönteisesti erilaisten ihmisten läsnäoloon omalla alueellaan - valinnanvapaus kuuluu siis kaikille. Kuka tahansa saa asua missä tahansa, myös kohde­ryhmän naapurissa. Haastattelemani naiset pitävät poikkeuksetta kerrostaloasumista hy­vänä ja itselleen sopi­vana asumismuotona. He eivät siis tarvitse paljonkaan omaa reviiriä pientaloi­neen ja puutarhoineen. Kohderyhmäni on tyytyväinen, kunhan ympäristö on ark­kitehtonisesti kaunis ja luontoa on läsnä ainakin läheisen puun edustamana. Naiset olivat melko yksimielisiä siitä, mitkä tekijät tekevät asuinalueesta epäviihtyisän. Melkein jokainen mainitsi harmaan betonin ja yksitoikkoisen ark­kitehtuurin. Harmaata be­tonia vierastetaan sekä taloissa että kävelyreittien rakennusmate­riaalina. Haastatellut ei­vät myöskään pidä autojen ylivallasta alueellaan. He pitävät epä­miellyttävänä liikenteen meteliä sekä autojen viemää tilaa leveillä kaduilla ja parkkipai­koilla. Epäsiisteys on myös merkittävä epäviihtyisyyttä luova tekijä, samoin kuin pelottaviksi koetut metsäalueet lä­hiympäristössä. Tästä gradusta tehty lyhennelmä on julkaistu Markku Norvasuon toimittamassa, Teknilli­sen korkeakoulun 2008 julkaisemassa kokoomateoksessa Asuttaisiinko toisin? Kaupun­kiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa. Asiasanat:asuinalue, gåtur, urbaani, kaupunki, asumismieltymykset, kaupunkisuunnittelu, valokuvausretki

Tutkimustehtävänäni on selvittää, millaisia ovat yksinasuvien naisten kokemukset köyhyydestä. Tutkimusaineisto koostuu 32:sta köyhyyttä käsittelevästä yksinasuvan naisen kirjoituksesta, jotka on kerätty osana vuonna 2006 järjestettyä kirjoituskilpailua Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Aineiston analyysi perustuu narratiivisiin lähtökohtiin ja menetelmänä on hyödynnetty jaottelua progressiiviseen, regressiiviseen ja stabiiliin kerrontaan. Tarkastelen tutkimuksessa koettua köyhyyttä marginalisaation näkökulmasta. Tämän teoreettisen lähtökohdan myötä kiinnitän huomiota toiseuden ja toimijuuden kuvauksiin, jotka ovat kuin tienviittoja köyhyyden tuottamien marginaalisuuskokemusten äärelle. Köyhyyskokemuksia on tutkittu Suomessa erittäin vähän ja yksinasuvia naisia sen kokijoina ei ole tutkittu lainkaan. Tutkimuksen avulla on mahdollista paremmin ymmärtää, mitä köyhyys merkitsee sitä kokevien yksinasuvien naisten näkökulmasta. Narratiivisen analyysin perusteella muodostin kolme tarinatyyppiä, joista kussakin rakentuu erilainen köyhyyden myötä olennaiseksi tuleva jännite. Ensimmäinen on tarina itsenäisyyden ihanteista, jossa jännite rakentuu riippuvuuden ja itsenäisyyden välille. Tämä tarinatyyppi tuo esiin, kuinka kertomuksissa rakentuu vahva itsenäisen pärjäämisen ja riippumattomuuden ihanne. Köyhyyden myötä vaikutusmahdollisuudet omaan elämään saattoivat kuitenkin hankaloitua. Toinen tarinatyyppi on tarina luopumisesta ja saamisesta, jossa jännite rakentuu nimensä mukaisesti luopumisen ja saamisen välille. Tämä tarina tuo esiin, kuinka köyhyyden myötä monista asioista jouduttiin pakon edessä luopumaan, mutta kuinka köyhyydestä huolimatta elämässä oli hyviä asioita, ja kuinka köyhyyden ansiosta asioita myös saatiin. Kolmas tarinatyyppi on tarina kuulumisen haasteista, jossa jännite rakentuu reunoilla olon ja kuulumisen välille. Tämän tarinatyypin kautta tulee esiin, kuinka köyhyyden myötä kertojat joutuivat tasapainoilemaan ulkopuolisuuden ja kuulumisen kokemisen välillä. Tutkimukseni kertoo, millaisia jännitteitä köyhyyden kokeminen voi elämään tuottaa ja siten tutkimuksen avulla voi paremmin ymmärtää köyhyyttä ilmiönä. Tutkimukseni avulla tuotettu tieto on tärkeää ensinnäkin sosiaalipoliittisesta näkökulmasta, koska se täydentää hallitsevasti määrällisin menetelmin tuotettua köyhyydestä tehtyä tutkimustietoa. Lisäksi tutkimuksella on annettavaa myös sosiaalityön näkökulmasta, sillä köyhyyden kokeminen on olennaisessa roolissa monilla sosiaalityön osa-alueilla. Asiasanat:köyhyys, kokemus, naiset, yksinasuva, narratiivisuus, marginalisaatio, toiseus, toimijuus

Tutkielmani käsittelee pätkätyöläisäitien kokemuksia työllistymisestään perhevapaan jälkeen. Naisystävälliseksi kuvatun hyvinvointivaltion tarjoamat järjestelmät tukevat naisten työssäkäyntiä helpottaen perheen ja työn yhteensovittamista ilman, että naiset joutuvat miestä heikompaan asemaan työmarkkinoilla. Toisaalta järjestelmän on kritisoitu olevan tasa-arvon kannalta pikemminkin ristiriitainen ja jopa alistavan naista suhteessa mieheen. Tarkoituksenani on selvittää millaiseksi valintojen kentäksi vakituista työpaikkaa vailla olleet äidit ovat työelämän siirtymisen kokeneet. Kiinnostuksen kohteena ovat myös olleet näiden pätkätyöläisäitien kokemukset äitiyden merkityksestä työnhaussa. Tutkielman aineisto muodostuu yhdentoista äidin kertomuksesta. Kirjoituskutsu julkaistiin Vauva-lehden sähköisellä keskustelupalstalla vuonna 2005. Tutkielma rakentuu äitien kokemuksille ja niille annetuille merkityksille. Tutkielma perustuu fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen. Tutkimusmetodina on sovellettu teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Kertomusten perusteella muodostui kaksi areenaa, yksityinen ja julkinen, joilta äitien kokemukset kumpuavat. Yksityiselle kentälle asettuivat puoliso ja läheiset, perheen talous sekä sisäinen äitipuhe. Julkisen kentän muodostivat päivähoito ja työmarkkinat. Työelämään siirtymiseen liittyvä valintojen kenttä näyttäytyi moninaisena äitien kokemuksissa. Työhön meno ei ollut dikotominen koti vai työ -tyyppinen valinta, vaan se edellytti neuvottelua, vaihtoehtojen punnitsemista ja jopa taisteluksi kuvattua oikeuksien puolustamista. Valintojen kenttä asettui luontevasti näiden kahden maailman, kodin ja työn, rajapinnalle. Tutkielman aineiston perusteella erityisesti siirtymävaihe kodista työelämään on äidin kokemana edelleen haasteellinen ja monimutkainen prosessi. Puolisolla oli keskeinen merkitys äitien kertomuksissa. Miehen roolia kuvattiin niin arjen jakamisen näkökulmasta kuin henkisen tuen lähtökohdista ja miehen työ muodosti äidin työllistymisen reunaehdot. Aineiston pohjalta muodostui näkökulma joustavasta äitityövoimasta. Äidit joustavat tämän tutkielman perusteella kolmella tasolla: perheessä, päivähoidossa ja tietenkin työelämässä. Avainsanat: Perhevapaat, määräaikainen työsuhde, äitiys, sisällön analyysi

Tutkielma käsittelee vanhainkotihoitoa siellä asuvien vanhusten näkökulmasta. Tutkielmaa varten on haastateltu kymmentä vanhusta tammikuussa 2009 neljässä yksityisessä vanhainkodissa. Haastattelut ovat teemahaastatteluja. Pääkysymyksenä tutkielmassa on, millaista elämä vanhainkodissa on vanhuksen näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena aineistossa ovat olleet myös vanhuksen toimijuus, osallisuus ja asiakkuus. Toimijuudesta tutkitaan erityisesti omatoimisuutta, joka on tutkielman kantavana teemana. Aineistoa on analysoitu teemoittelemalla. Tutkielman tarkoituksena on tuoda esiin vanhusten ääntä palvelun käyttäjinä ja asukkaina vanhainkodissa. Vanhuksen arki vanhainkodissa näyttäytyy rutiininomaisena. Erityisesti ruokailuilla on arjessa tärkeä merkitys. Aikaa vietetään paljon myös yksin, omassa huoneessa. Muita vanhainkodin asukkaita ei juurikaan tunneta ja omaisilla on tärkeä merkitys vanhusten tukijoina. Omatoimisuudellaan vanhus voi vaikuttaa elämäänsä vanhainkodissa ja toimia haluamallaan tavalla. Jos omatoimisuutta ei ole, vanhus tarvitsee puolestapuhujia, joita voivat olla vanhainkodin henkilökunta tai omaiset. Aina vanhuksella ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa vanhainkodin arjessa esimerkiksi tarjottavaan ruokaan tai päiväohjelmaan. Myös omatoimisuuden väheneminen johtaa siihen, että riippuvuus muiden avusta lisääntyy. Osallisuuden huomiointi tilanteissa, joissa riippuvuus muiden avusta on suuri, on tärkeää vanhuksen toimijuuden kannalta. Voidaan olettaa, että suurin osa vanhainkodissa olevista vanhuksista tarvitsee runsaasti apua päivittäisissä toiminnoissaan. Kun omatoimisuus vähenee, vanhuksen osallisuus voi heikentyä, jolloin omatoimisuuden tukeminen niin pitkälle kuin mahdollista on tärkeää. Toimintakyvyn tukeminen tulisi ymmärtää kokonaisvaltaisena niin, että myös psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä tuettaisiin entistä paremmin lisäämällä valinnanmahdollisuuksia, jolloin vanhuksen toimijuus, osallisuus ja asiakkuus vanhainkodin arjessa vahvistuisivat. Asiasanat:Vanhus, vanhainkoti, omatoimisuus, toimijuus, asiakkuus, osallisuus

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, millaisen tarinan köyhyysaiheiseen kirjoituskilpailuun osallistuneet kertovat elämästään. Lisäksi tutkimuskysymyksinäni ovat: mistä kirjoittajat ovat hakeneet tai saaneet apua ja millaisia kokemuksia avun saamiseen liittyy. Aineistona käytän Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -nimiseen kirjoituskilpailuun osallistuneiden tekstejä, joissa kirjoittajat kertovat elämäntarinansa. Analysoin kirjoituksia kahdella eri menetelmällä, jotka ovat narratiivinen analyysi ja sisällönanalyysi. Narratiivisessa tarkastelussa keskeisiksi nousevat länsimaisen sosiaalisen tarinavarannon juonikaavat, joiden avulla olen jaotellut aineiston tekstit selviytymis-, tragedia-, komedia- ja ironiatarinoihin. Näistä selviytymistarinat ovat yleisin tarinatyyppi aineistossani. Analyysin toisessa osassa tarkastelen köyhyyskirjoituksissa kuvattua avun saamista ja siihen liittyviä kokemuksia sisällönanalyysin avulla. Jaottelen avun saamisen lähipiiriltä ja viranomaisilta saatuun apuun. Epävirallista sukulaisilta tai ystäviltä saatua apua kuvataan aineistoni kirjoituksissa selvästi vähemmän ja kerronta on pääasiassa positiivista. Informaaliin apuun liittyy kuitenkin häpeän tunnetta, jonka taustalla on yksin selviytymisen ihanne. Tästä syystä apua pyydetään vain välttämättömään kulutukseen. Viranomaisilta saadusta avusta kerrotaan huomattavasti enemmän ja kerronta on suureksi osaksi negatiivista. Tämä kerronta kiteytyy epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin, jotka liittyvät sekä tarveharkintaisiin sosiaaliturvaetuuksiin että sosiaaliturvajärjestelmään yleisesti. Tarveharkintaiset etuudet, kuten toimeentulotuki, koettiin aineistossani epäoikeudenmukaiseksi etenkin myöntämisperusteiden osalta. Lisäksi tuen hakeminen koettiin nöyryyttäväksi. Köyhyyskokemusta tarkastelevan tutkimuksen avulla on mahdollista saada tietoa, jota perinteinen kvantitatiivinen köyhyystutkimus ei tavoita. Tutkimuksen tulokset kertovat etenkin tarveharkintaisen sosiaaliturvan epäonnistumisesta ihmisten auttamisessa. Narratiivisessa tarkastelussani viranomaiset saavat köyhyystarinan rikollisen roolin auttajan sijaan. Asiasanat: köyhyys, kokemus, narratiivisuus, tarinat, sosiaalinen tarinavaranto, sosiaaliturva, tarveharkinta, viranomaiset

Työssäkäyvien puolisoiden kokonaistyöaika lähes yhtä pitkä Ansio- ja kotityöstä koostuva kokonaistyöaika jakautui kahden ansaitsijan perheissä melko tasaisesti puolisoiden kesken Suomessa, Saksassa ja Britanniassa. Espanjassa naiset tekivät ansiotyön lisäksi runsaasti kotitöitä, mikä nosti heidän panoksensa kokonaistyöajasta 53 prosenttiin. Kaikissa neljässä vertailumaassa miehet tekivät enemmän ansiotyötä kuin naiset ja naiset enemmän kotityötä kuin miehet. Vertailun tiedot on kerätty vuosina 1999-2003. Tiedot käyvät ilmi Hannu Pääkkösen sosiaalipolitiikan alaan kuuluvasta väitöskirjatutkimuksesta. Tutkimuksessa tarkastellaan perheiden ajankäyttöä Tilastokeskuksen tekemien ajankäyttö- ja vapaa-aikatutkimusten avulla. Kansainväliset vertailut perustuvat ajankäytön kansainväliseen tietokantaan sekä Eurostatin taulukoihin. Tutkimuksen keskeiset aihealueet ovat kokonaistyöaika ja sen jakautuminen kotitalouksissa, vapaaehtoistyö, lasten ajankäyttö ja kiire. Vapaaehtoistyötä tekivät eniten hyvin koulutetut ja työelämässä mukana olevat ihmiset. Naapuriavun antamisessa painottui lastenhoito. Omaa kotitalouttaan hoitavat antoivat eniten naapuriapua. Vapaaehtoistyön tekeminen ja naapuriavun antaminen kasautuivat usein samoille ihmisille. Lasten opiskeluun käyttämä aika väheni, ja vapaa-aika lisääntyi 1970-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Television katselu säilyi lasten suosituimpana vapaa-ajanviettotapana. Silti lähes kaikki lapset harrastivat liikuntaa viikoittain sekä talvella että kesällä. Lasten tietokoneen käytössä korostui sosiaalisuus. Sähköposti, pikaviestintä ja pelaaminen olivat lasten yleisimmät Internetin käyttötarkoitukset vuonna 2006. Koululaiset viettivät päivästään vain suhteellisen vähäisen osan yksin kotona. Valtaosa kokopäivätyössä käyvistä äideistä ja isistä tunsi, että aikaa on liian vähän. Vanhemmat olisivat halunneet olla enemmän lastensa kanssa. Isät olisivat halunneet enemmän aikaa kodin remontointiin. Myös liikuntaan, lukemiseen ja taideharrastuksiin olisi haluttu käyttää enemmän aikaa kuin niihin jäi. Tutkimuksessa pääasiallisena aineistona käytetty ajankäyttötutkimus tuo päiväkirjamenetelmänsä ansiosta esiin muissa tutkimuksissa usein piiloon jäävää tietoa yhteiskunnallisesti hyödyllisestä työstä, sen määrästä, jakautumisesta ja tekijöistä. Myös eri väestöryhmien, kuten lasten, elinoloista saadaan tarkkaa tietoa heidän itsensä kertomana. Social monitoring and regulation of time are essential elements in the forming of an industrialised society and its time-related policies. Among the reasons for the long and strong history of research into time use in Finland are that Finland was open to both the western trends of time use studies and the Soviet systematic research into time use and the economics of time. In the 1970s, Finland got well on board research into modern time economics, time budgets estimated to the level of the national economy. This study focuses on the stage of the wage-work society. The subject of the study is the time and time use of families. The study aims to first ascertain how the total work load comprised of time used for gainful employment and domestic work is divided between the spouses in families with different statuses on the labour market. Voluntary work is socially useful work and generates social capital. The study examines what kinds of people engage in social capital activities, such as socialising, voluntary work and helping of neighbours. Childcare is a key problem area in the reconciliation of work and the rest of life. This also affects school-age children and their afternoons. The study examines how schoolchildren use their time and how widespread spending time alone is among them. Time pressure influences the well-being of individuals and families. Finally, the study asks whether reliable information about the everyday lives of the most time-pressured people is obtainable with interview surveys. The data of the study derive from the diaries and interviews of respondents to Statistics Finland´s Time Use Surveys in 1979 (n=6,057), 1987-1988 (n=7,758) and 1999-2000 (n=5,332). In addition the study exploits data from Statistics Finland´s Leisure Surveys in 1981 (n=2,506), 1991 (n=4,378) and 2002 (n=3,355) and Use of Information and Communications Technology 2006 survey (n=2,923). International comparisons are made with data in the HETUS database and in Eurostat?s tables. In addition to calculations of averages and cross-tabulations, logit modelling is also used as an analysing method. According to the results, the total work load comprised of gainful employment and domestic work was divided fairly evenly between the genders in dual-earner families. Thus the double burden is borne by both men and women. The results were also supported by comparisons of the total work load of couples in Finland with those of couples in Germany, Great Britain and Spain. A division of work between the genders became obvious from the fact that in all the compared countries men did more gainful work than women and women more domestic work than men. Most of the time used for social capital activities (under one hour per day) was spent on socialising. Voluntary work and neighbourly help are not daily activities, so a total of only 15 minutes of daily time use was spent on them. Well educated people and people in working life do most voluntary work. Childcare was the commonest neighbourly help. Persons looking after their own household were the most active in helping neighbours. Doing of voluntary work and giving of neighbourly help often accumulated to the same persons. Time spent by children on studying decreased and their free time increased between the late 1980s and the early 2000s. Watching television remained children´s favourite way of spending their free time. Nevertheless, nearly all children took physical exercise weekly both in winter and in summer. Children?s computer use was socially-oriented. Emailing, instant messaging and playing games were the main purposes for which children used the Internet in 2006. Spending time alone was not very widespread among children. They only spent a relatively small part of their day alone at home. Lack of time was felt by the vast majority of mothers and fathers working full time outside the home. Parents would have liked to spend more time with their children. Fathers would have wanted more time for doing home repairs. People would have also liked to have more time for physical exercise, reading and art hobbies than was left for them. Although people under extreme time pressure at work were slightly underrepresented in the survey data, people with high education and good income respond best to interview and survey inquiries. Due to the used diary method the time use surveys can reveal information about socially useful work, and about its amount, distribution and performers, which often remain undetected in other studies. They also produce personally reported accurate information on the living conditions of diverse population groups, such as children. However, studies concerning non-response often raise questions about the reliability of the information that can be obtained about the daily lives of people who are less than well-off.

Tutkimuksessa kysytään, miten viranomaiset käsittelevät huoltoriitaprosessissa esiin tuotuja väitteitä perhesuhteissa tapahtuvasta väkivallasta. Miten mahdollista väkivaltaa suhteutetaan vanhemmuuteen ja lapsia koskeviin asumis-, huolto- ja tapaamisratkaisuihin? Aineisto koostuu 158 oikeuteen viedyn huoltoriidan oikeudenkäyntiasiakirjoista vuosilta 2001-2003. Kaikissa aineiston tapauksissa on esitetty väite toisen tai molempien vanhempien väkivaltaisuudesta tai lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Eniten on esitetty väitteitä isien väkivallan käytöstä. Tulosten mukaan oikeustapauksissa esitetyt väkivaltaväitteet eivät sinänsä yhdenmukaista tuomareiden päätöksiä. Yksinhuoltoja, yhteishuoltoja, lasten asumista ja tavallisia tapaamisia määrätään myös sellaisille vanhemmille, joiden esitettiin käyttäytyneen väkivaltaisesti joko parisuhteessa tai lapsia kohtaan. Vaikka väkivallasta olisi näyttöä ja sen olisi kuvattu olleen vakavaa ja/tai toistuvaa, se ei aina näytä vaikuttavan tehtyihin päätöksiin. Esimerkiksi parisuhdeväkivallasta tuomarit voivat ilmaista, että se ei ole oleellinen asia vanhemmuuden arvioinnissa. Osassa tapauksia tuomarit kuitenkin kertovat, että parisuhdeväkivalta tai lapsiin kohdistuva väkivalta vaikuttavat heidän päätöksentekoonsa. Tällöin ratkaisuina voidaan käyttää muun muassa yksinhuoltoja ja tapaamisten rajoittamista. Sosiaalityöntekijöiden tekemillä selvityksillä on keskeinen rooli asiantuntijatiedon tarjoajina oikeuteen menneissä huoltoriidoissa. Esitettyjä väkivaltaepäilyjä ei kuitenkaan aina kirjoiteta selvityksiin näkyviin. Kun väkivallasta sitten kirjoitetaan, se tehdään usein epätarkasti, kiertoilmauksin ja kannanottoja välttäen. Toisaalta osa sosiaalitoimen selvityksistä tarjoaa oikeuden käyttöön hyvinkin tarkkaa informaatiota mahdollisesta väkivallasta. Tuomioistuinten ja sosiaalitoimen tapa käsitellä väkivaltaväitteitä suhteessa lapsen etuun näyttää asiakirja-aineiston valossa epäjärjestelmälliseltä ja osin väkivaltaa vähättelevältä. Väkivaltaa ei kirjata systemaattisesti asiakirjoihin eikä sitä arvioida ja tulkita selkeästi tai yhdenmukaisesti. Tilanne lapsen seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on samansuuntainen tutkimusaineistoon kuuluvissa tapauksissa. Tutkimus tukee kansainvälisissä tutkimuksissa esiin tuotua havaintoa väkivallan ongelmallisesta käsittelystä perheoikeudellisten huolto- ja tapaamiskäytäntöjen viranomaistoiminnassa. Domestic Violence and Child Custody Disputes In this research it is asked how do the authorities involved in child custody disputes handle the issues of alleged violence in families during litigation. What kinds of decisions are made in child custody dispute cases during which the potential violent behaviour of one parent or both parents has been raised and what kinds of conceptions of violence do judges and social workers present in case documents´ Additionally, it is analysed how is potential child sexual abuse dealt with in the custody dispute process. The data consist of the case files on 158 child custody dispute cases collected from three district courts and four courts of appeal in various places around Finland in the period 2001-2003. The cases have been selected on the basis that in them allegations of physical violence inflicted by one parent or both parents, threats of violence or child sexual abuse have been entered into the case files. Fathers are most commonly said to have acted violently but there are also several cases where mothers´ use of violence is brought up. The analysis shows that the alleged violence does not itself equalise the decisions made by the judges. Joint and sole custodies were also awarded to parents alleged of using violence, and children were also ordered to live with them or visit the parents without supervision. Violence convictions or restraining orders do not prevent the court from ordering children to live with parents having been convicted for a crime either or make it impossible to award sole custody to them. In the grounds for the decisions, violence rarely lies in the focus of assessment. It is common for written grounds not to take any stand on violence. As judges assess the truthfulness of allegations of violence, the written information produced by the authori-ties or other professionals on violence is of great significance. Among the grounds for decisions there are different kinds of ways of explaining how the impact of violence as-sessed as having occurred is admitted or denied. When violence is not a decisive factor, the most used explanations are that violence has not been used against children and that it is in past. Violence can be also defined as an issue related to parents´ intimate relationship, which is not connected to the assessment of parenthood. Of the written grounds for the decisions, three different violence discourses can be identified. By the interaction discourse it is referred to how violence in the family is in-terpreted to be about unsuccessful interaction and about a difficult intimate relationship. The risk discourse in turn includes an understanding of violence both as a physical and psychological risk factor and endangerment of safety. The third identified discourse is named the child-rearing discourse which means dealing with violence against children from the point of view of discipline. Social workers´ reports play a central role as providers of expert knowledge in child custody dispute cases taken to court. It seems to be fairly common to leave descriptions of violence out of the reports. When violence is eventually written about in the reports, it is often done inaccurately, by using euphemisms and avoiding taking a stand. The assessment is often based on whether also other authorities are aware of occurred violence. In the assessment process, social workers´ own observations about parents and children are used as well. Regarding child sexual abuse, the analysed case documents demonstrate that the attitudes of professionals in social services and health care and judges vary between two standpoints that deviate from each other. From the "criticism of suspicion" point of view, suspicion of sexual abuse raised in child custody disputes can be suspected to be fabricated to serve a purpose. At the same time it might be emphasized how just a sus-picion already hurts the accused parent and burdens the allegedly victimized child. When the situation is looked at from the ´concern for the child´ perspective, it is em-phasized that sexual abuse of children endangers and erodes seriously their possibilities to a safe life and balanced development. In summary, the handling of physical violence and child sexual abuse in child cus-tody disputes is unsystematic, inaccurate and even belittling. Other researchers have reminded us that, in the context of family law, violence is basically a marginal problem. This research supports the idea of a marginal position of violence in the activities of au-thorities concerning custody and visitation practices. Problems in encountering violence can also be placed in a larger context, the context of the welfare state. According to studies, the Finnish welfare state has not taken clear responsibility for domestic violence but rather tolerated it for long.

Tutkielmani käsittelee palkkatuetun työn ja yksilön hyvinvoinnin välistä suhdetta. Tavoitteena on selvittää, mikä merkitys tai mitä merkityksiä palkkatuetulla työllä on yksilön hyvinvoinnin näkökulmasta. Lisäksi pyrin selvittämään, tukeeko tämä työ yksilön hyvinvointia ja jos tukee, niin millä tavoin, sekä mitä hyvinvointia laajempia merkityksiä työlle tässä kontekstissa annetaan. Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan laadullisin menetelmin. Tutkielman aineisto on kerätty teemahaastattelumenetelmää käyttäen, ja aineisto koostuu kolmestatoista haastattelusta. Aineiston analyysissa on käytetty teoriaohjaavan ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoja. Tässä tutkielmassa työllä voidaan nähdä tiettyjä erityispiirteitä, mikä tekee aiheesta mielenkiintoisen ja ajankohtaisenkin tutkimuskohteen. Työ on palkkatuettua eli yksi aktiivisen työvoimapolitiikan toimenpiteistä, ja sen tarkoituksena on olla polkuna avoimille työmarkkinoille. Lisäksi työllä voidaan nähdä epätyypilliseksi määritellyn työn piirteitä, sillä se on määräaikaista ja osa-aikaista. Työhön liittyy olennaisesti ohjaus sekä sosiaalinen tuki ja se organisoidaan työttömyyden ja niin sanotun normaalin palkkatyön välimaastoon. Työn luonteen ymmärtämisen lisäksi tutkimuksen keskeisenä lähtökohtana on hyvinvoinnin tarkastelu sen laajassa merkityksessä ja sen kolmen ulottuvuuden (psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinen) kautta. Tutkimuksessa ovat läsnä myös oletukset työn myönteisistä ja työttömyyden kielteisistä vaikutuksista yksilöön. Tulosten perusteella voidaan todeta, että palkkatuetun työn ja hyvinvoinnin välinen suhde on erittäin monimuotoinen ja sen ymmärtämiseksi on huomioitava lukuisia näkökulmia. Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta työn merkitys on erittäin positiivinen, sillä vuorovaikutus ja sosiaaliset suhteet koetaan työssä tärkeiksi. Psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin näkökulmasta tulokset ovat ristiriitaisempia, ja samat elementit työssä ovatkin potentiaalisia sekä tukemaan hyvinvointia että vaikuttamaan siihen neutraalisti tai jopa heikentämään sitä. Tulokset vahvistavat näkemystä kokemusten ainutlaatuisuudesta ja työntekijöistä heterogeenisenä joukkona, minkä vuoksi yleistäviä tulkintoja on lähes mahdotonta tehdä. Pääsääntöisesti työhön suhtaudutaan kuitenkin myönteisesti. Tulokset antavat aihetta pohtia edelleen palkkatuetulle työlle asetettuja tavoitteita ja työn kohdentamisen merkitystä. Avainsanat: palkkatuettu työ, hyvinvointi, työn merkitys, kokemus.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan valtakunnallisen vammaisjärjestön Invalidiliiton toteuttaman vertaistukeen liittyvän toiminnan muotoja, avataan vapaaehtoistoimintaan ja vertaistukeen liittyvää käsitteistöä sekä selvitetään vertaistukeen perustuvan kolmannen sektorin toiminnan merkitystä yhteiskunnallisessa kontekstissa. Vertaistuki on samankaltaisessa elämäntilanteessa olleiden tai olevien ihmisten keskinäistä kokemukseen perustuvaa tukea. Tutkielman aineistona ovat neljän Invalidiliiton vertaistuen parissa toimineen työntekijän sekä viiden järjestön kouluttaman selkäydinvammaisen tai amputoidun vertaistukihenkilön teemahaastattelut. Vertaistukea lähestytään hyvinvointitutkimuksen, yhteisöllisyyden ja voimaantumisen näkökulmista. Aineiston analyysi toteutetaan sisällönanalyysiä ja teemoittelun tekniikkaa käyttäen. Tutkielmassa on keskeistä se, mitä merkityksiä ja kokemuksia haastateltavat antavat vertaistukeen liittyvälle toiminnalle. Tutkimus-kysymykset ovat: 1) Miksi vapaaehtoiset vertaistukihenkilöt ovat mukana toiminnassa? 2) Mitä hyötyjä ja riskejä vertaistukeen perustuvaan toimintaan liittyy? 3) Miten vertaistukea voisi kehittää ja hyödyntää enemmän? Vertaistukihenkilöt ovat mukana toiminnassa, koska he haluavat auttaa, tukea ja olla hyödyksi erityisesti siksi, että eivät ole itse aikoinaan saaneet tarvitsemaansa vertaistukea. Vertaistukihenkilönä toimiminen antaa paljon myös tukijoille itselleen: mielekäs tekeminen ja merkityksellisyyden kokeminen oli tärkeää. Motiiveissa korostui myös halu kuulua vertaistukijoiden ryhmään, me-henki ja sosiaalinen vuorovaikutus sekä uuden oppiminen. Vertaistuen hyödyiksi nostettiin muun muassa seuraavia asioita: vertaistuki voimaannuttaa eli auttaa löytämään ja vahvistamaan ihmisten omia voimavaroja. Vertaistukijalta saa henkistä ja tiedollista tukea arjessa selviämiseen. Tiedollinen tuki voi olla käytännön neuvoja ja ohjeita palveluiden hakemisessa tai esimerkiksi ohjausta pyörätuolin käsittelyssä. Vertaistuki tuottaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, jotka edistävät terveyttä ja hyvinvointia. Vertaistukeen liittyvinä riskeinä nähtiin muun muassa väärän tiedon antaminen, ammatillisen työn tärkeyden unohtaminen sekä vastavuoroisuuden ja luottamuksen kadottaminen. Esiin nousi myös huoli kolmannen sektorin liiallisesta kuormittamisesta, vertaistukijoiden jaksamisesta ja voimavarojen riittävyydestä. Kehittämiseen liittyen korostettiin palautteen keruuta tuettavilta, vertaistuen vaikutusten tutkimista, toiminnasta tiedottamista, yhteistyön lisäämistä järjestöjen ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa sekä vertaistukeen liittyvän toiminnan resurssien turvaamista. Asiasanat: vertaistuki, kokemustieto, vammaisuus, voimaantuminen, yhteisöllisyys, sosiaalinen tuki, kolmas sektori ABSTRACTThis study examines different forms of peer support in a national disability organization called the Finnish Association of People with Physical Disabilities. It describes the phenomena of voluntary action and peer support in general and investigates the third sector and its meaning in Finnish society. Peer support is mutual support between people who are or have been in similar life situations and it is based on sharing experiences. The study is built on theme interviews of four employees of the Finnish Association of People with Physical Disabilities and five disabled persons with spinal injury or amputation, who have been educated as volunteer peer counsellors. It approaches peer support from the viewpoint of well-being research, solidarity and empowerment. The interviews were analyzed by content analysis and thematisation. This study focuses on the meanings and experiences the interviewees associate with different forms of peer support. The research questions are: 1) What motivates the peer supporters to take part in this kind of action as volunteers? 2) What kind of benefits and risks are associated with activity based on peer support? 3) How could peer support be developed and used more? Peer supporters are involved, because they want to help, support and share experiences, to give others the support they lacked when they had first been injured. Peer support activity also gives a lot to the peer supporters themselves: meaningful action and the sense of being useful were important motives for the interviewees. Other important motives were belonging to peer counsellors, team spirit, social interaction and learning something new. The interviewees identified, for example, the following as benefits of peer support: empowerment, in other words, allowing those involved to identify and enhance their skills. Peer counsellors can give practical advice and mental support that helps their peers to manage in everyday life. Practical support may consist of, for example, providing information on public services or on the use of a wheelchair. Peer support creates participation and solidarity, which contribute the welfare and well-being of a human being. As risks of peer support, the interviewees mentioned, e.g. the following: giving wrong information, forgetting the importance of professional work and the lack of reciprocity or confidence. The interviewees were also worried about excess workload of those in the third sector and overload and exhaustion of peer counsellors. As regards development needs, the interviewees stressed the following: receiving feedback from the supported individuals, analysing the effects of peer counselling, informing the public about different forms of peer support, increasing co-operation between the third sector and professionals in the field of social work and health care, and allocating enough resources to peer support. Keywords: peer support, experience-based knowledge, disability, empowerment, solidarity, social support, third sector

Vanhusten hoiva on ikääntyvissä yhteiskunnissa keskeinen poliittinen ja käytännöllinen kysymys. Vanhusten hoiva kattaa monenlaisten toimijoiden kirjon: vanhukset hoivan saajina ja antajina, heidän läheisensä, julkisten ja markkinapohjaisten palvelujen tuottajat sekä monenlaiset järjestöt. Toimijoiden moninaisuudesta huolimatta vanhukset saavat suurimman osan hoivasta läheisiltään informaalin hoivan muodossa. Kunnilla on kuitenkin lakiin kirjattu velvollisuus tarjota asukkailleen riittävät palvelut, joista vanhusten hoivan kannalta keskeisiä ovat sosiaali- ja terveyspalvelut. Minna Zechnerin tutkimus kohdentuu informaalin hoivan ja julkisten palvelujen ja etuuksien risteymään. Haastatteluaineistoja analysoimalla hän on selvittänyt hoivan arkipäiväisiä käytäntöjä ja informaalin hoivan moninaisia kytköksiä julkisiin palveluihin ja etuuksiin eli sosiaalipoliittisiin järjestelmiin. Julkisia palveluja ja etuuksia määrittävät lainsäädäntö sekä kuntien ja kuntainliittojen ohjeistukset. Informaali hoiva sen sijaan perustuu usein yhteiseen historiaan, läheisyyteen, velvollisuuteen, rahaan ja totunnaisiin tapoihin. Informaaliin hoivaan vaikuttavat monin tavoin myös sosiaalipoliittiset järjestelmät. Hoivaajan ja hoivan tarvitsijan toimintaa määrittävät eri tavoin muun muassa se, millä kriteerein palveluja ja etuuksia on mahdollista saada, mitä velvoitteita niiden saamiseen liittyy, milloin etuuksia ja palveluja tarjotaan ja missä. Tutkimuksessa informaalin hoivan toimijoiden yhteyksiä sosiaalipoliittisiin järjestelmiin tarkastellaan neuvotteluina, joiden tavoitteena on luoda eri toimijoiden välinen jaettu ymmärrys hoivan tarpeista ja niihin vastaamisen tavoista ja keinoista. Toisinaan jaettua ymmärrystä ei synny, vaan tulkinnat hoivasta, tarpeista ja vastuista voivat olla ristiriidassa keskenään. Neuvottelut informaalin hoivan toimijoiden ja sosiaalipoliittisissa järjestelmissä työskentelevien ammattilaisten kesken ovat keskeinen osoitus informaalin hoivan formalisoitumisesta. Informaali hoiva voidaan ymmärtää yksilöiden välisenä yksityisenä toimintana, mutta joka formalisoituessaan nivoutuu eri tavoin sosiaalipoliittisiin järjestelmiin, usein julkisiin hoivapalveluihin ja -etuuksiin. Informaalin hoivan formalisoitumista edeltää hoivan politisoituminen, sen pääseminen poliittisen päätöksenteon ja usein myös yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi. Sosiaalipoliittiset järjestelmät luodaan ja niitä muotoillaan poliittisen päätöksenteon prosesseissa. Toisinaan informaali hoiva ylittää kansallisten sosiaalipoliittisten järjestelmien rajat. Esimerkiksi maahanmuuttajien perheenjäsenistä voi osa asua eri maissa. Informaalia hoivaa on jossain määrin mahdollista antaa ja saada valtioiden rajojen yli ylirajaisesti eli transnationaalisesti. Tällainen ylirajainen informaali hoiva on esimerkki hoivan globalisoitumisesta. Informal care in the context of social policy Care of older persons is a central political and practical question in ageing societies. Care of older persons includes a wide variety of actors: elders as recipients and givers of care, their close ones, producers of public and market based services as well as different kinds of non-governmental organizations. Despite the wide variety of actors in elder care, the majority of elder care is given by close ones, as informal care. Municipalities however have the responsibility dictated by the legislation, to offer their inhabitants sufficient amount of services. In elder care especially social and health services are central. The dissertation of Minna Zechner focuses on the interconnections of informal care and public services and benefits. Through the analysis of interview data, she studied the everyday practices of care as well as the manifold linkages between informal care and public services and benefits that are part of the wider social policy systems. In addition the study consists of a large review of previous studies on care. Based on these studies Zechner has identified three societal processes that are visible in previous research on care. The first process is the politization of care whereby care becomes a subject to political decision making and often also of public debates and discussions. The second process is the formalization of care. Whereupon the social policy systems that are developed in the course of political decision making become interconnected with informal care. The third process involves the globalization of informal care as the international mobility of people, goods and services become more common than before.

Tutkielmani käsittelee lapsilisien leikkauksesta mielipidekirjoitusten muodossa käytyä keskustelua. Lapsilisällä on erikoisasema suomalaisen sosiaaliturvan historiassa, sillä se oli ensimmäinen universaali, ilman tarveharkintaa tiettyyn ryhmään kuuluville maksettava etuus. Tämä piirre on herättänyt kiivasta keskustelua ja kannanottoja puolesta ja vastaan koko järjestelmän olemassaolon ajan. Mielipiteiden jakautumisesta huolimatta lapsilisään ei tehty muutoksia ennen 1990-luvun lamaa. Tuolloin Suomen talous joutui vaikeuksiin, ja säästötavoitteiden myötä suuri osa sosiaalietuuksistakin joutui leikkauslistalle. Näiden joukossa oli myös lapsilisä, jonka leikkaus toteutettiin heinäkuussa 1995. Lapsilisän leikkaaminen sai kansalaiset tarttumaan kynään ja tuomaan kantansa esille mielipideosastoilla. Keräsin aineistoni Helsingin Sanomien mielipideosastolta ajalta 13.4.1995–30.6.1995, ja tuona ajanjaksona kirjoituksia julkaistiin 43 kappaletta. Tutkimusmenetelmäni on retorinen analyysi, joten kiinnitin huomiota etenkin siihen, millaisia retorisia keinoja kirjoittajat käyttivät esittäessään argumenttejaan. Lähtökohtana käytän Arja Jokisen (1999) artikkelissaan esittelemää retoristen keinojen listaa, jonka muokkasin omaan aineistooni sopivaksi. Ne retoriset keinot, joita aineistoni kirjoittajat käyttivät vilkkaimmin, olivat puhujakategorioiden käyttö, asiantuntijuuteen ja konsensukseen vetoaminen, faktuaalistaminen, kategorioiden käyttö, yksityiskohtainen kerronta, kvantifiointi, metaforien käyttö ja ääri-ilmaisujen käyttö. Kirjoittajat käyttivät retorisia keinoja vilkkaasti perustellessaan omaa kantaansa lapsilisien leikkaamiseen. He käyttivät retoriikkaa muun muassa yrittäessään vakuuttaa lukijat siitä, että lapsiperheiden asema on taloudellisesti jo ilman leikkauksia riittävän huono tai että leikkaus toteutetaan epäoikeudenmukaisesti. Retoristen keinojen käyttö kertoi siitä, että kirjoittajat pyrkivät saamaan kantansa läpi yleisön eli lukijoiden joukossa ja seisoivat vahvasti asiansa takana. Retoristen keinojen lisäksi tarkastelin myös argumentaatiopositioita, eli niitä asemia, joita kirjoittajat mielipidekirjoituksillaan puolustivat. Suurin osa kirjoittajista oli sitä mieltä, että lapsilisien leikkaaminen on väärin. Tämä kirjoittajaryhmä asettui puolustamaan perheiden etua ja puhui tämän perhepoliittisten etuuden koskemattomana säilyttämisen puolesta. Osa kirjoittajista oli sitä mieltä, että leikkaaminen sinänsä ei ole tuomittavaa, mutta leikkausta oltiin toteuttamassa väärällä tavalla. Kirjoittajista vain pieni osa oli niitä, jotka hyväksyivät täysin toteutumassa olevan lapsilisien leikkaamisen ja kokivat sen tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Avainsanat: lapsilisä, lama, perhepolitiikka, sosiaaliturvan leikkaaminen, mielipidekirjoitus

Tutkimus käsittelee opiskelevien yksinhuoltajaäitien arjen kokemusta ja elämänhallintaa. Tutkimus on toteutettu teemahaastattelulla. Teemoja ovat toimeentulo, sosiaalinen verkosto, ajan hallinta ja koettu hyvinvointi. Elämänhallinta toimii näiden kaikkien kattokäsitteenä, joka on eroteltu ulkoiseen ja sisäiseen. Tavoitteena on ollut ymmärtää ja tulkita äitien kokemusta, ja tässä välineenä on käytetty fenomenologis-hermeneuttista lähestymistapaa. Haastateltuja opiskelevia äitejä on seitsemän, osa heistä käy myös osa-tai kokoaikaisesti töissä. Lasten iät vaihtelevat neljästä yhdeksään ikävuoteen. Lähtöoletuksena tutkimuksessa on ollut arjen haastavuus, ja kiinnostuksen kohteena se, miten äidit pystyvät yhdistämään opiskelun, työn, lapsen, kodinhoidon, sekä huolehtimaan näiden lisäksi omasta hyvinvoinnistaan. Ympäristön suhtautuminen yksinhuoltajuuteen on kaksijakoista. Yksinhuoltajuutta ei yritetä kitkeä pois, mutta se nähdään ongelmallisena. Ihmiset helposti mieltävät yksinhuoltajaäidit marginaaliin, varsinkin jos he eivät käy töissä, mutta äidit eivät itse näe asiaa näin. Äidit elävät pääasiassa tulonsiirtojen varassa ja ilman työtä he kokevat jatkuvaa niukkuutta. Sosiaalinen verkosto on erittäin tärkeä resurssi jaksamisen kannalta. Äideillä on omaa aikaa hyvin vähän. Kaikki haastatellut äidit ovat jossain vaiheessa yksinhuoltajuuden aikana olleet uupuneita ja stressaantuneita. Äidit kokevat arjen raskaaksi, ja tärkein selviytymiskeino on usko parempaan tulevaisuuteen. Äidit luottavat koulutuksen mahdollistavan pääsyn työelämään ja kun lapset kasvavat, he saavat vihdoin omaa aikaa. Sosiaalipolitiikan haasteena on kohdentaa tulonsiirrot ja palvelut paremmin vastaamaan opiskelevien yksinhuoltajien tarpeita. Oleellista on myös joustavuus kaupunkirakenteissa ja esimerkiksi julkisen liikenteen kehittäminen, koska niiden parempi toimivuus säästää aikaa. Myös koululaitosten tulisi kiinnittää enemmän huomiota opiskelijavanhempiin. Asiasanat:äitiys, opiskelija, yksinhuoltaja, köyhyys, elämänhallinta, perhepolitiikka

Työntekijän sosiaalisen identiteetin valinnat Työelämän tiukentuneet vaatimukset ja nopeatempoisuus näkyvät työpaikoilla heikentyneenä luottamuksena, hyväksytyksi tulemisen vaikeutumisena ja siten, että työntekijät kiinnittävät aiempaa enemmän huomiota käyttäytymiseensä.. Siitä huolimatta työntekijät eivät mukaudu tahdottomina työelämän kielteiseksi koettuihin piirteisiin. Koveneviin vaatimuksiin ja olosuhteisiin reagoidaan myös vastakkaisesti. Työntekijät pyrkivät toimimaan työpaikoillaan inhimillisesti, toisia kunnioittaen ja suojellen. Työntekijät haluavat toteuttaa itselleen tärkeitä elämänarvoja myös omassa työssään. Tällaisiin tuloksiin on päädytty tutkittaessa kahta eteläsuomalaista organisaatiota, joista toinen on kansainvälisille markkinoille huipputeknologiaa tuottava yritys ja toinen ammatillinen oppilaitos. Tutkimuksessa on tarkasteltu työelämän muutoksen vaikutuksia siihen, millaisiksi ihmisiksi työntekijät itsensä kokevat. Tulokset poikkeavat sellaisista työelämää koskevista väitteistä, missä työntekijän kohtalona on vaihtoehdottomasti vain sopeutua, joustaa ja lopulta vieraantua siitä, minkä hän kokee omaksi aidoksi itsekseen. Suomalaiselle työntekijälle aitous on tärkeää loukatuksi tulemisen uhallakin. Kiinnostavaa tutkimuksessa oli työntekijöiden pyrkimys työelämän ja yksityiselämän selkeään erillään pitämiseen, mikä erityisesti ikääntyneemmille työntekijöille näytti olevan helpompaa. Ikääntyminen näytti muutenkin lisäävän työntekijän vapautta olla omana itsenään työpaikallaan. The social identity choices of the worker The aim of this study is to consider social identity choices of the worker on his workplace. In this study the social identity choices are understood as presented opinions and things they tell about themselves, their social relationships, their privacy, their work and actions in social situations on the workplace. The social identity is defined in this study as the social presentations of self and narratives of actions and choices in the social situations on the workplace. Research questions are: 1. what kind of things the workers pay attention on their social identities and 2. what do the workers tell about their social identity choices on the workplace. The study will participate in discussions about ruining consequences of the new capitalism to the worker`s character, privacy and family life. In this process the worker has on other options but to be flexible and adapt. This discussion is motivated by Richard Sennett. By means of this study will be considered and evaluated how accurate and valid these arguments are in the Finnish working life context. The attention will be paid on the pressures and the struggles and the choices identities. Concerning study issues there will be compared the opinions and the narratives of the workers of two organizations in the southern Finland. The data consists of 253 inquiries and 18 episodic interviews. By means of the principal component analysis and correlation matrix ten(10) summary variables was produced to describe the prolematization of the social identity. The interviews were analysed by the grounded theory based thematic coding and by the situational analysis which are applied in the constructivistic way. According to the results the attention on social identity issues is likely increased. For instance over the third of all the respondents of the inquiry expressed some kind of problematization of the social identity the problematization of the acceptance, the increased attention for self presentations and the weakening trust in the interaction. The major part of the respondents didn`t express the problematization of the social identity. The issues of the social identity problematization seems to be connected to the possibilities to define the way and the content of the worker`s own work. To be accepted as theinsufficient and half-skilled worker is in the same way related to the social identity problematization. The genuineness is appreciated by the workers and all kinds of social presentations are considered in the critical way. Workers told examples of the identity violations in the both organizations. Identity violations seems to be connected to the inequalities in the organizations hierarchy, expectations of flexibility and adaption and mistrust towards professional competence of the worker. Workers expressed their attemption to the compassionate and respectful behaviour towards other workers as the counter-reaction to the negative phenomenas in working life. The effectiveness and the willingness were expressed as the expected qualifications quite often. In spite of that the privacy and the working life are in the most cases clearly separated. This can be interpreted as the demarcation against to the demands of the flexibility of the working life. Although the social identity choices of the worker is just partly in the hands of the worker, he will present his social identity as the positive explanation of his own situation.

Kuntarajat ylittävässä työmatkaliikenteessä - pendelöinnissä - kulkevat ihmismäärät ovat olleet Suomessa tasaisessa kasvussa 1970-luvulta lähtien. Ilmiölle on olemassa monia eri syitä, mutta yhtenä olennaisimpana tekijänä voidaan pitää seutuistumiskehitystä ja tätä kautta seurannutta asunnon ja työpaikan välisen etäisyyden kasvamista. Työpaikat ovat myös yhä enenevissä määrin keskittymässä alueellisesti, jolloin pendelöinnistä tulee yhä useammalle ainut vaihtoehto. Toisaalta myös yleinen varallisuustason nousu ja liikenneverkkojen parantuminen on aikaansaanut sen, että ihmisillä on aiempaa selvästi paremmat mahdollisuudet kulkea pitkiäkin työmatkoja. ässä tutkielmassa tarkastellaan Helsingin metropolialueen pendelöintiä. Lukumääräistä kehitystä tarkastellaan vuosien 1987, 1990, 1995 ja 2004 osalta. Painopisteenä on kuitenkin tarkennetun aineiston perusteella tehty selvitys siitä, miten pääkaupunkiseudulle sisäänpendelöivät, ja toisaalta ulospendelöivät jakautuvat sosioekonomisten muuttujien valossa. Lisäksi tarkastellaan miesten ja naisten välisiä eroja pendelöinnissä. Tarkennetussa aineistossa on muuttujina asuinkunta, työpaikan kunta, sukupuoli, ikäryhmä, koulutustaso, siviilisääty, toimiala ja tulotaso. Näitä tietoja vertaillaan vuosien 2000 ja 2004 osalta. Pääasiallinen tutkimusmetodi on ristiintaulukointi ja tulokset on esitetty graafisessa muodossa. Lisäksi on käytetty jonkin verran kartografista esitystä. Pendelöinti on lisääntynyt koko tutkitulla ajanjaksolla niin pääkaupunkiseudulle, kuin myös sieltä ulospäin. Vuoden 2004 tietojen mukaan pääkaupunkiseudulle pendelöi muualta Suomesta reilut 111 000 henkeä, joista noin 60 000 Uudeltamaalta. Vastaavasti pääkaupunkiseudulta ulospäin pendelöi vajaat 25 000 henkeä. Noin puolet heistä pendelöi Uudellemaalle. Miesten ja naisten väliset erot pendelöinnissä ovat supistuneet etenkin pääkaupunkiseudun lähikunnissa, mutta pysyneet jokseenkin ennallaan kauempana sijaitsevissa kunnissa, lukuun ottamatta isoja kaupunkeja. Sisään- ja ulospendelöintiä vertailtaessa voidaan huomata ulospendelöinnin pysyneen edelleen selvästi miesvaltaisena, siinä missä lähikunnista pääkaupunkiseudulle pendelöivien joukossa naisten osuus on yleisesti lähenemässä miesten osuutta. Avainsanat: metropolialue, pendelöinti, seutuistuminen, työmarkkina-alue, työmarkkinat, työmatkaliikkuvuus

Tutkielmassa tarkastellaan asiakirja-aineiston valossa minkälaisia representaatioita ammattilaiset rakentavat lastenpsykiatrista tukea tarvitsevasta lapsesta. Tutkielman punaisena lankana on etsiä asiakirjoista lapsen ääntä ja subjektiutta. Tutkimuksen analyysin painopiste on aineiston ilmisisällöissä, mutta analyysia on pyritty kohdentamaan osaltaan myös niihin taustarakenteisiin, jotka ovat vaikuttaneet ilmisisällön muodostamisprosessin taustalla. Tutkielman aineistona on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, Lasten ja nuorten sairaalan, lastenpsykiatrisia asiakirjoja. Aineisto on kerätty neljältä lastenpsykiatriselta hoito-osastolta ja koskee 12 eri lasta, joista poikia on 8 ja tyttöjä 4. Asiakirjat ovat vuonna 2006 hoidossa olleiden, ja pääosin myös samana vuonna hoitonsa päättäneiden, lasten asiakirjoja, mutta joukossa on myös muutaman lapsen asiakirjoja, joiden hoito on jatkunut vuoden 2007 puolelle. Aineisto sisältää psykologin lausuntoja, hoitotyön yhteenvetoja sekä lääkärin yhteenvetoja, joita aineistossani on yhteensä 36 kappaletta. Tutkielman viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi ja tutkimusmetodina on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Ammattilaiset kuvasivat asiakirjoissaan lastenpsykiatrista apua tarvitsevaa lasta käyttäen kolmea pääteemaa: oireilu, voimavarat sekä lapsen tarvitsema tuki. Eri ammattiryhmät painottivat teksteissään eri asioita. Kaikkien ammattiryhmien asiakirjoissa pääpaino oli oireilun kuvauksella, mutta hoitajien teksteissä lapsen voimavaroja kuvailtiin eniten ja lääkäreiden teksteissä oli eniten mainintoja tukitoimista. Lapsen subjektiuden kuvaamisen näkökulmasta tutkimusaineistosta oli löydettävissä kolme erilaista tapaa millä ammattilaiset kirjoittivat lapsesta: oirekeskeisyys, kehityksen ja kuntoutuksen korostaminen sekä lapsilähtöisyys. Ammattilaisten tekstejä leimasi oirelähtöinen puhetapa. Oirelähtöisessä puhetavassa keskeinen tapa hahmottaa psykiatrista apua tarvitsevan lapsen tilannetta oli hänen tavallisesta poikkeavat oireensa, jotka lääkäri sitten loppuarviossaan oli nimennyt johonkin diagnostiseen luokkaan sopiviksi. Tähän puhetapaan liittyivät myös lapsen diagnoosin, psykologin tutkimusten sekä ammattilaisten havaintojen perusteella nousevat tarpeet. Toinen vahvasti esiin noussut tapa kirjoittaa lapsista oli kehityksen ja kuntoutuksen korostaminen. Kehitystä ja kuntoutumista korostavassa kirjoittamisessa painottuivat normatiiviset, ikäsidonnaiset kehityksen kriteerit, joita vastaan lasten kuntoutumista peilattiin ammattilaisten teksteissä. Ikätasoisuus ilmeni teksteissä niin arvioinnin kohteena, toteutuneina ja toteutumattomina tavoitteina, kuin tarvittavan tuen ja tarpeiden määrittäjänäkin. Lapsilähtöisyys jäi teksteissä väistyväksi kirjoitustavaksi. Lapsen ääni tuli esiin koko aineistossa, mutta peittyi oirekeskeisyyden ja kehitystä sekä kuntoutusta korostavan kirjoittamisen alle. Lapsen subjektiviteettia ilmentävää kielenkäyttöä ilmensivät viittaukset lapseen tuntevana ja itsenäisenä toimijana. Lapsen persoonallinen näkökulma näkyi teksteissä sijoitettaessa lapsi kertojan paikalle, jolloin hänen äänensä tuli esiin joko lapsen puheen suorana lainaamisena tai ammattilaisen välittämänä. Lapsen subjektiutta teksteissä tuotiin esiin kirjoittamalla myös ympäristötekijöistä ja ottamalla holistinen näkökulma lapsen tilanteeseen. Asiasanat:asiakirja, asiantuntijuus, lastenpsykiatria, subjektius

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on pohtia sitä, millaista käytännön asiantuntijatyö on nykypäivänä ja sitä, miten sukupuoli vaikuttaa asiantuntijatyön harjoittamiseen. Tutkimuksessa verrataan asiantuntijuutta ja sukupuolieroja käsittelevää teoriaa asiantuntijoiden omiin kokemuksiin asiantuntija-ammatin harjoittamisesta. Teoriassa asiantuntijatyö on käsitetty ennen kaikkea tiedon tuottamiseksi. Tiedon tuottamisen määritelmä on myös tämän tutkimuksen lähtökohta, sillä tutkimuksen aineisto on rajattu sen perusteella. Tutkielman sekundaariaineistona on käytetty valmista Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta saatavilla olevaa Tietoyhteiskunta, tietotyö ja ammattirakenteen muutos 2000 -nimistä aineistoa, joka sisältää työelämää koskevia tietoja suomalaisista palkansaajista. Tästä sekundaariaineistosta on rajattu primääriaineistoksi sellaisten vastaajien tiedot, jotka katsovat työnsä sisältävän yli puolet tiedon tuottamista. Tutkimus on tehty kuvailevien kvantitatiivisten menetelmien avulla. Tutkimuskysymyksiin on etsitty vastausta seitsemän erillisen teoriasta esille nousevan teeman kautta. Näitä teemoja ovat sukupuoli, toimiala- ja työnantajasektorit, palkkaus, ammattiasema, koulutus, kollektiivisuus ja työn luonne. Tutkimuksen tuloksista selviää, että asiantuntijatyö käytännössä poikkeaa teorian antamasta kuvasta erityisesti asiantuntijoiden koulutustaustan osalta. Teoriasta nousee esiin vahva oletus asiantuntijoiden korkeakoulutustaustasta, mutta tämän tutkimuksen valossa asiantuntijoilla ei läheskään aina käytännössä ole tällaista taustaa. Lisäksi tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei asiantuntijuus läheskään aina ole johtotehtävissä toimimista eivätkä asiantuntijat useinkaan pääse vaikuttamaan työnsä tuotteen suunnitteluun. Nämä tulokset poikkeavat selvästi aikaisemmista asiantuntijuuskäsityksistä, sillä teorian tasolla asiantuntijoita on pidetty autoritäärisinä tiedon tuottajina. Kaikki tutkimukseen valitut asiantuntijat tuottavat kyllä tietoa, mutta viime kädessä tästä työn tuotteesta vastaakin joku muu. Tutkimustulosten perusteella voidaankin päätellä, että asiantuntija-ammatit ovat arkipäiväistyneet ja asiantuntijoiden status työyhteisöissä on laskenut. Sukupuolten välisten erojen näkökulmasta asiantuntijatyön harjoittaminen on erilaista jokaisessa valituista teemoista. Merkittävä ero on jo vastaajien sukupuolijakaumassa, sillä asiantuntijoista selkeästi yli puolet on naisia. Lisäksi voidaan tutkimustulosten valossa todeta, että naisten ja miesten asiantuntija-ammatit ovat toimiala- ja työnantajasektorin, palkkauksen, ammattiaseman, koulutuksen, kollektiivisuuden sekä työn luonteen suhteen erilaisia. Tämä tarkoittaakin sitä, että sukupuolella on selkeästi vaikutusta asiantuntija-ammatin harjoittamiseen. Asiantuntijatyön raamit ovat täysin erilaiset riippuen siitä, onko kyseessä mies- vai naisasiantuntija. Asiasanat:asiantuntija-ammatit, professiot, sukupuolierot, kvantitatiivinen tutkimus

Tutkielma käsittelee hallintaa, hallinnon suurta muutosta, joka olennaisella tavalla muuttaa myös sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion toimintaa. Tutkielman tarkoitus on selvittää, mitä hallinnon muutos on ja mitä se merkitsee kansalaisen toimintamahdollisuuksien kannalta. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa tutkimusintressi on teoreettinen ja toisessa empiirinen. Tutkimuksen ensimmäinen osa koostuu hallinnan käsitteen ja hallintateorioiden esittelystä. Tutkimuksen toisessa osassa tutkitaan empiirisen aineiston avulla, miten hallinnan kaltaista abstraktia ilmiötä voidaan tutkia. Tutkimuksen teoreettisessa osassa nojaudutaan muun muassa Jan Kooimanin, Janet Newmanin ja Rod A.W. Rhodesin näkemyksiin. Tutkimuksen empiirisen osan tutkimuskohde on kunta- ja palvelurakenneuudistus eli Paras-hanke. Tutkimusaineisto koostuu Paras-hankkeesta käytävästä sanomalehtikeskustelusta. Tutkimuksen empiirisen osan aineistoon kuuluuvat kirjoitukset on julkaistu 14.2.-14.3.2008 välisenä aikana neljässä maakunnallisessa sanomaledessä: Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä, Kalevassa ja Karjalaisessa. Tutkimuksen metodina hyödynnetään kehyksen (frame) käsitettä. Analyysi koostuu kahdesta osasta: määrällisestä analyysistä, jossa kehys toimii metaforan kaltaisena aineiston järjestämisen apuvälineenä, ja yksityiskohtaisemmasta kehysanalyysistä. Kehysanalyysin avulla julkisesta keskustelusta hahmottuu kolme hallinnon uudistamisprosessin ja siihen kietoutuvan hyvinvointivaltion reformin tulkintakehystä: pakko, mahdollisuus ja kiista. Hallinnon muutos näyttäytyy erilaisena eri kehyksissä, mikä tarkoittaa sitä, että myös kansalaisuus määrittyy erilaisena riippuen siitä, minkä kehyksen läpi sitä tarkastellaan. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että hallinnon muutos muokkaa kansalaisena toimimisen mahdollisuuksia. Hallinnon muutos tarjoaa mahdollisuuden myös kehittää hallinnon ja kansalaisen välistä suhdetta siten, että se palvelisi paremmin nimenomaan kansalaisen tarpeita. Uudistamisprosessissa olisi selkiytettävä sitä, mihin uudistuksella pyritään ja kenen tarpeita sen on tarkoitus palvella. Kansalaislähtöisyys tulisi korottaa järjestelmän uudistamisen lähtökohdaksi ja päämääräksi. Asiasanat:Hallinta, sosiaalipolitiikka, kansalaisuus, julkinen sektori, uusi julkisjohtaminen, Paras-hanke, kehysanalyysi ja sanomalehdet

Tutkimukseni käsittelee vuokratyöntekijöiden kokemuksia työstään. Tarkastelen vapaaehtoisuuden ja vastentahtoisuuden eli motiivin ja epävarmuuden kokemusten yleisyyttä sekä niiden yhteyksiä vuokratyöntekijöiden työtyytyväisyyteen ja organisaatiositoutumiseen. Keräsin tutkimukseni aineiston keväällä 2008 Internetissä julkaisemallani kyselylomakkeella. Kyselyyn vastasi määräaikaan mennessä 306 vuokratyöntekijää logistiikan ja toimiston alalta. Analyysimenetelminä käytän kvantitatiivisia menetelmiä, erityisesti kovarianssianalyysiä, korrelaatioita ja pääkomponenttianalyysiä. Vuokratyön vapaaehtoisesti valinneet työntekijät olivat vastentahtoisia vuokratyöntekijöitä useammin päätoimisesti työmarkkinoiden ulkopuolella, lähinnä opiskelijoita, ja he kokivat taloudellisen tilanteensa paremmaksi kuin pakon edessä vuokratyön valinneet. Epävarmuuden kokemukset kasaantuivat erityisesti niille vuokratyöntekijöille, joilla oli keskiasteen koulutus. Työsuhteen pidetessä epävarmuuden kokeminen väheni. Vuokratöitä vapaaehtoisesti tekevät olivat tyytyväisempiä työhönsä ja sitoutuneempia niin työpaikkaansa kuin vuokrausyritykseensäkin kuin ne vuokratyöntekijät, jotka olivat valinneet vuokratyön, koska muuta työtä ei ollut tarjolla. Työssään paljon epävarmuutta kokevat vuokratyöntekijät olivat tyytymättömämpiä työhönsä ja heikommin sitoutuneita työpaikkaan kuin vähän epävarmuutta kokevat kollegansa. Sen sijaan vuokrausyritykseen kohdistuvaan sitoutumiseen epävarmuuden kokemuksilla ei ollut yhteyttä. Motiivilla ja epävarmuudella ei myöskään havaittu yhdysvaikutuksia työtyytyväisyyteen eikä organisaatiositoutumiseen. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella vuokratyön motiivi ja työn epävarmuuden kokemukset ovat keskeisiä työtyytyväisyyden ja organisaatiositoutumisen selittäjiä. Asiasanat:vuokratyö, motiivi, epävarmuus, työtyytyväisyys, organisaatiositoutuminen, heterogeenisuus

Yhteiskunnassa tavoitellaan entistä pidempiä työuria. Odotettavissa olevan eliniän kasvaessa työurien rikkonaisuutta tulisi ehkäistä ja työvuosien määrää lisätä. Ikääntyvien työntekijöiden kannalta tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisimman monen olisi työskenneltävä aiempaa pidempään ja siirryttävä eläkkeelle myöhemmin. Ikääntyvien työntekijöiden työssä jatkamiseen ja eläkkeelle siirtymiseen vaikuttavat monet työntö- ja vetotekijät. Työpaikoilla esiintyvä ikäsyrjintä on yksi työntötekijä eläkkeelle siirtymiseen liittyen. Tämä tutkimus käsittelee ikääntymiseen liittyvän ikäsyrjinnän esiintyvyyttä ja ikäsyrjinnän ja eläkehalukkuuden välistä yhteyttä suomalaisilla palkansaajilla. Ikäsyrjintää mitataan työntekijöiden omakohtaisena ikäsyrjintäkokemuksena tai muihin kohdistuvan ikäsyrjinnän havaintona työpaikalla. Eläkehalukkuutta mitataan työntekijän ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen ajatusten mukaan. Tutkimukseni aineistona on Tilastokeskuksen Työolotutkimus vuodelta 2003. Vastaajia kyselyssä oli 4104, joten se on varsin edustava otos suomalaisista palkansaajista. Analyysimenetelminä käytetään kvantitatiivisia menetelmiä, joista keskeisimmät ovat ristiintaulukointi ja logistinen regressioanalyysi. Palkansaajien ikäsyrjintäkokemukset ovat keskimääräisesti mitattuna melko vähäisiä, mutta ikäsyrjinnän havaitseminen on yleisempää kuin oma ikäsyrjintäkokemus. Sukupuolittain ja ikäryhmittäin tarkasteltuna paljastuu ongelman laajuus. Naiset kokevat ja havaitsevat ikäsyrjintää enemmän ja huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa kuin miehet. Ikäsyrjintä näyttää olevan erityisesti ikääntyvien naisten ongelma, joka tulee esille paljon ennen virallista eläkeikää. Ikäsyrjinnän ja eläkehalukkuuden välillä on tämän tutkimuksen mukaan selkeästi yhteys. Logistisen regressioanalyysin perusteella ikäsyrjintä kokemuksen ja eläkehalukkuuden välinen vetosuhde on 2,4 ja ikäsyrjintää havainneilla vetosuhde on 1,8 verrattuna niihin, joilla kokemusta tai havaintoa ikäsyrjinnästä ei ole. Ikäsyrjintä on selkeästi eläkkeelle työntävä tekijä työpaikoilla. Havaitun ikäsyrjinnän yhteys varhaisen eläköitymisen ajatuksiin lisää ikäsyrjintäongelman merkitystä palkansaajien keskuudessa. Jo muutamalla ikäsyrjintätapauksella työpaikkatasolla saattaa olla laajempaa merkitystä pidempien työurien kannalta, kun työntekijät tekevät havaintoja työpaikan ikäsyrjivistä käytännöistä ja siirtyvät mahdollisesti ennenaikaisesti eläkkeelle kulttuurisen toimintamallin mukaisesti. Asiasanat:Ikäsyrjintä, ikä, sukupuoli, ikääntyvä ja ikääntynyt työntekijä, eläkehalukkuus, eläkkeelle siirtyminen, työntö- ja vetotekijät, logistinen regressioanalyysi

Tutkielman aiheena ovat merkitykset, joita kehitysvammaiset henkilöt antavat omalle ammatilliselle koulutukselleen ja työlleen musiikki- ja kuvataidealoilla. Tutkielman tarkoituksena on antaa ääni erityistarpeita omaaville henkilöille itselleen, jotta he pääsisivät kertomaan opintojen ja työtoiminnan merkityksellisyydestä omassa elämässään. Tutkimuskentällä tämä tutkielma kotiutuu erityisesti sosiaalisen vammaistutkimukseen. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi sekä diskurssianalyysi. Aineisto on kerätty keväällä 2008 ja se koostuu yhdeksän kehitysvammaisen henkilön haastatteluista. Tutkimuskysymykset ohjasivat etsimään aineistosta erilaisia kulttuurialan ammatillisen koulutuksen ja työn diskursseja ja niihin liittyviä subjektipositioita. Tutkielman keskeiset tulokset ovat kahdeksan diskurssia, jotka merkityksellistävät ammatillista koulutusta ja työtä varsin monin eri tavoin. Tiukimmin taiteen kontekstissa toimivat Itsensä toteuttamisen diskurssi, Stara-diskurssi sekä Professionaalisuus-diskurssi. Yhteiskuntaan päin avautuvat Normalisaatio-diskurssi, Sosiaalisuus-diskurssi sekä Turvallisuus-diskurssi. Yksilön itsensä ympärillä operoivat Ihmisenä kasvamisen diskurssi sekä Realistinen diskurssi. Kehitysvammaisille henkilöille paikat opiskelu- ja työelämässä aukeavat ei-kehitysvammaisia henkilöitä vaikeammin. Työllistyminen omalle alalle on edelleen hyvin haasteellista. Tämän tutkielman tulokset kertovat, miten suuren, myönteisen ja monipuolisen merkityksen haastateltavat antavat opinnoilleen ja työlleen. Erityisesti taidealalla toimiminen rakentuu haastatteluissa toteutuneeksi unelmaksi. Haastateltavat haluavat osallistua, toimia ja olla osa tätä yhteiskuntaa siinä missä muutkin. Opinnot ja työ voivat antaa inkluusioon mahdollisuuden erityisesti taidealalla, jossa kehitysvammaiset henkilöt voivat toimia tasaveroisina yhdessä muiden kanssa. Avainsanat: (kehitys)vammaisuus, kuvataide, musiikki, merkitys, diskurssianalyysi, ammatillinen koulutus ja työtoiminta ABSTRACT The aim of the thesis is to examine the versatile meanings that the mentally handicapped people give to their vocational studies and work in the cultural field. The meaning of the thesis is to give a voice to the mentally handicapped students and workers so that they can themselves tell what kind of meaning they give to their studies and work in their own life. The theoretical and methodological frame of reference of this thesis is social constructionism and discourse analysis. The material was gathered during the spring 2008 and it consists of nine interviews of mentally handicapped persons. The research questions of the thesis led to identify different kinds of discourses and subject positions produced by the interviewees. The key findings are eight different discourses. Each of them gives a special meaning to vocational studies and work of the mentally handicapped interviewees. The eight discourses are the Social discourse, the Self-fulfillment discourse, the Star discourse, the Professional discourse, the Normalization discourse, the Security discourse, the Growth discourse and the Realistic discourse. Working and studying are not self-evident parts of the lives of people with special needs. Especially getting a job is still very challenging in our society. The findings of this thesis indicate that the interviewees are very enthusiastic about their studies and work activities. Especially acting in the field of arts is the best thing they can imagine. Improving the studying and working opportunities of the mentally handicapped is certainly one of the best ways towards the inclusion in the society. Keywords: mentally handicapped, vocational studies, work, music, art, discourse analysis and meaning

Maahanmuuttajien lukumäärä on kasvanut Suomessa viime vuosikymmeninä ja yhteiskunnan monikulttuuristuminen nopeutuu tulevaisuudessa entisestään. Sosiaalityöntekijöiden kohtaamien maahanmuuttaja-asiakkaiden määrän lisääntyessä maahanmuuttajien parissa tehtävä monikulttuurinen sosiaalityö tulee muodostumaan yhä merkittävämmäksi sosiaalityön erityisalueeksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja selittää monikulttuurisen sosiaalityön asiantuntijuutta. Tutkimuksen aineisto muodostuu kolmesta työkokouksesta ja kolmesta yksilöhaastattelusta. Tutkittavat ovat Pirkanmaan eri kunnissa maahanmuuttajien parissa työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä. Tarkastelun kohteena on sosiaalityöntekijöiden puhe monikulttuurisesta sosiaalityöstä. Tutkimuksessa selvitetään millaista erityistä asiantuntijuutta maahanmuuttajien parissa tehtävässä sosiaalityössä on ja mitä erityistaitoja ja -osaamista työ vaatii työntekijältä. Aineiston analyysi on tehty teemoittelun ja sisällönanalyysin keinoin. Keskeisiä teoreettisia käsitteitä ovat erilaiset määrittelyt asiantuntijuudesta ja monikulttuurisen sosiaalityön tulkintakehyksistä. Lisäksi käsitellään aiempaa teoreettista kirjallisuutta maahanmuuttajan ja viranomaisen kohtaamisesta sekä kulttuurien välisestä osaamisesta. Tutkimus osoittaa, että monikulttuurisessa sosiaalityössä on paljon eroja pienen ja ison kunnan kesken. Etenkin pienen kunnan sosiaalityöntekijöiden työssä korostuvat työnkuvan sekavuus, epävarmuus, ajanpuute ja kokemus siitä, että työtä tehdään yksin. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on monikulttuurisen sosiaalityön asiantuntijuudesta nousevat kaksi erilaista puhetapaa. Yhtäältä korostetaan sosiaalityön yleisasiantuntijuutta ja monikulttuurisen sosiaalityön ei-erityisyyttä. Tämän näkemyksen mukaan sosiaalityöntekijän ammatti-identiteetti on vahva eikä maahanmuuttajan kohtaamisessa katsota tarvittavan erityisiä taitoja. Toisaalta monikulttuurisen sosiaalityön painotetaan olevan erityisasiantuntijuutta vaativa sosiaalityön osa-alue, jolloin maahanmuuttajan kohtaamisessa tarvitaan tiettyjä erityistaitoja ja -osaamista. Monikulttuurisen sosiaalityön asiantuntijuus muodostuu näiden kahden erilaisen asiantuntijuudesta käydyn näkemyksen yhteistuloksena. Asiantuntijuuden ja työssä tarvittavan osaamisen näkyväksi tekemisellä voidaan madaltaa työntekijöiden kynnystä maahanmuuttaja-asiakkaan kohtaamiseen. Avainsanat: maahanmuuttajat, monikulttuurinen sosiaalityö, asiantuntijuus, kulttuurien välinen osaaminen

Tässä tutkimuksessa selvitän, mitä ristiriitoja opiskelijavanhemmuus aiheuttaa ja mitä keinoja vanhemmat käyttävät ristiriitojen hallintaan. Tutkimuksen kohteena ovat alle 30-vuotiaat perheelliset yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijat. Tämä on melko poikkeuksellinen ryhmä, sillä harva hankkii lapsia opiskeluaikana, ja korkeasti koulutetut saavatkin usein ensimmäisen lapsensa keskimääräistä vanhempina. Keräsin aineiston pyytämällä opiskelijavanhempia kirjoittamaan tarinan omasta elämästään, ja tarinoita täydentämässä on myös haastatteluja. Analyysimetodina käytän sisällönanalyysia. Luokittelin aineistosta löytämäni ristiriidat sosiaalisiin, taloudellisiin ja ajankäytöllisiin ristiriitoihin. Sosiaalisia ristiriitoja aiheuttavat yhteiskunnan kielteiset mielikuvat perhe-elämästä ja opiskeluaikana lapsen hankkimisesta sekä vaikeus sopeutua opiskelijayhteisöön. Taloudellisia ristiriitoja aiheuttaa muun muassa se, että vanhempien täytyy todistella muille, että he pystyvät elättämään lapsensa vaikka ovatkin opiskelijoita. Ajankäytössä on se ikuinen ristiriita, että aika ei millään tunnu riittävän kaikkeen. Lapsen etu on pakko laittaa opiskelujen edelle, jolloin opiskelut voivat kärsiä. Havaitsin, että eri ristiriidat kietoutuvat monin tavoin yhteen. Esimerkiksi työnteon aloittaminen vähentää taloudellisia ristiriitoja, mutta lisää ajankäytöllisiä ristiriitoja. Vanhemmat pyrkivät ristiriitojen hallintaan, jota he tekevät joko ajatuksen tasolla tai toimimalla ristiriitaa aiheuttavan asian poistamiseksi. Monet ristiriidat näyttävät syntyvän yhteiskunnan asenteista ja odotuksista, tai ainakin asenteet ja odotukset usein kasvattavat ristiriitaa. Siksi näitä asenteita ja odotuksia olisi syytä pyrkiä muuttamaan. Lisäksi opiskelijavanhempia tulisi tukea enemmän taloudellisesti. Erityisen hyvä olisi, jos taloudellinen tuki kohdistettaisiin siten, että se helpottaisi samalla ajankäytön ristiriitoja. Tällainen voisi olla esimerkiksi mahdollisuus lyhytaikaiseen ja edulliseen lastenhoitoon kotihoidon tukea kokonaan menettämättä. Avainsanat: perhe, vanhemmuus, opiskelu, ristiriita, sisällönanalyysi

Kuntoutus ja erityisesti sosiaalinen kuntoutus on nähty ratkaisuna moniin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Muun muassa työttömyyden patoutuminen tiettyihin ryhmiin, demografinen muutos ja työvoimapula on nähty sellaisina haasteina, joihin kuntoutuksen keinoin on mahdollista vastata. Sosiaalinen kuntoutus onkin määritelty toimenpiteiksi, joilla tuetaan elämänhallintaa ja itsenäistä selviytymistä niiden henkilöiden kohdalla, jotka ovat jääneet työmarkkinoiden ulkopuolelle tai ovat muutoin syrjäytymisvaarassa. Sosiaalisen kuntoutuksen ohella yhteiskunnallisten palveluiden kehittämisen keskiössä on 2000-luvulla ollut puhe asiakaslähtöisyydestä, josta on myös kuntoutustoiminnan kentällä tullut keskeinen toiminnan lähtökohta. Ajatuksena on ollut, että kun asiakas itse pääsee vaikuttamaan ja osallistumaan kuntoutuksensa suunnitteluun, hänen voimavaransa kasvavat. Asiakaslähtöisyyden taustallakin on siis vaikuttanut puhe aktivoinnista ja siitä, että yksilöt halutaan saada yhä tiukemmin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Ajankohtaisuutensa vuoksi sosiaalinen kuntoutus ja asiakaslähtöisyys ovat valikoituneet myös tämän pro gradu -tutkielman keskeisiksi käsitteiksi. Tutkimuksellisina tavoitteina tässä pro gradu -tutkielmassa onkin tarkastella, millaisten tavoitteiden ja työmuotojen kautta sosiaaliseen kuntoutukseen osallistuneet asiakkaat hahmottavat sosiaalista kuntoutusta? Tutkielmassa pyritään lisäksi selvittämään asiakkaiden kokemuksia asiakaslähtöisyydestä ja sen toteutumisesta sosiaalisen kuntoutuksen yhteydessä. Näihin tutkimuskysymyksiin on tutkielmassa vastattu kvalitatiivisen teemahaastatteluaineiston avulla. Haastatteluja on kerätty sosiaalista kuntoutusta toteuttavaan Koutsi -projektiin osallistuneilta asiakkailta. Haastattelut on analysoitu sisällönanalyyttisen teemoittelun menetelmällä, teoria- ja aineistolähtöistä tarkastelua yhdistellen. Keskeisimpänä tuloksena analyysissa ovat huomiot siitä, että sosiaalisen kuntoutuksen kenttä on yhden projektin sisälläkin varsin laaja ja vaihtelee yksilöiden elämäntilanteen mukaan. Keskiöön sosiaalisen kuntoutuksen hahmottamisessa nousevat elämänhallintaan liittyvät teemat, oman tilanteen selvitteleminen ja toisaalta ryhmässä toimimisen tärkeys. Myös asiakaslähtöisyyden toteuttamisessa sosiaalisen kuntoutuksen yhteydessä on tämän tutkielman perusteella onnistuttu, joskin aineisto antaa myös mahdollisuuksia asiakaslähtöisyyden kriittiseen arviointiin. Kaikilla asiakkailla ei näyttäisi olevan voimavaroja vastuun kantamiseen tai oman elämän suunnitteluun, mikä johtaa asiakaslähtöisyyden toteutuessa vastuun katoamiseen. Asiasanat:sosiaalinen kuntoutus, työttömien kuntoutus, asiakaslähtöisyys, laadullinen tutkimus

Tutkimukseni käsittelee lapsen etua ja sen määrittymistä lastensuojelussa. Tutkimuksessa tarkastellaan eduskunnan täysistuntokeskustelujen sisältöjä. Tarkoituksena on selvittää, millaiseksi lapsen etu eduskunnan puheissa muotoutuu ja millä perusteilla. Toisaalta haluan selvittää onko keskustelujen sisällöissä tapahtunut ajallista variaatiota reilun kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Tutkimusaineistoni koostuu eduskunnan täysistuntopöytäkirjoista, jotka koskevat vuosien 1983 ja 2007 lastensuojelulakeja. Lähestyn aineistoani sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jolloin olennaista on huomioida todellisuuden rakentuminen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimusmetodini on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tarkastelen siis teksteistä nousevia merkityksiä huomioiden kuitenkin myös aiemmat tiedot ja tulkinnat aiheesta. Analyysini tuloksena lapsen etu näyttäytyy varsin moniulotteisena käsitteenä. Eduskunnan puheissa lapsen etua perustellaan useista eri näkökulmista, joissa kaikissa se näyttää saavan hieman erilaisia merkityksiä. Toisaalta lapsen etu näyttää olevan ajassa muotoutuva käsite, jota määritellään eri aikakausina eri tavoin. Tutkimani perusteella siinä voivat heijastua käsityksemme ihmisoikeuksista, taloudesta, perheestä tai palvelukulttuuristamme. Ennen kaikkea kuitenkin käsityksemme yhteiskunnasta ja tavasta elää siinä. Avainsanat: lapsen etu, lainsäädäntökeskustelu, sosiaalinen konstruktionismi, sisällönanalyysi

Tutkimus käsittelee lasten kotihoidon tuen käyttöä ja käyttöön liittyviä asenteita. Tutkimuksen kontekstina on yhtäältä ajankohtainen lasten kotihoidon ja päivähoidon vastakkain asettava julkinen keskustelu ja toisaalta kotihoidon tukea käsittelevä tutkimuskirjallisuus, jossa kotihoidon tuki nähdään hyvin ristiriitaisena etuutena. Näkökulmasta riippuen kotihoidon tuki voidaan nähdä joko tärkeänä oikeutena tai kavalana ansana naisille. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että äidin työmarkkina-asema vaikuttaa voimakkaasti kotihoidon tuen käyttöön ja hoitovapaajakson pituuteen. Rakenteellisten ja institutionaalisten tekijöiden ohella valintaan vaikuttavat puolisoiden asenteet ja mieltymykset. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kotihoidon tukeen ja pienten lasten hoivaan liittyviä valintoja ja valintojen taustalla vaikuttavia asenteita. Valitsemista tarkastellaan rationaalisen valinnan teorian ja preferenssiteorian kautta. Isien hoitovapaan käyttö on harvinaista ja pääosan hoitovapaasta ovat koko etuuden historian ajan käyttäneet naiset. Näin kotihoidon tuki on osaltaan vahvistanut perinteistä roolijakoa perheessä ja työmarkkinoiden sukupuolisegregaatiota. Tasa-arvoisen, jaetun vanhemmuuden ihanne ja niin sanottu uusi isyys haastavat ja pyrkivät muuttamaan lastenhoivan perinteistä mallia. Muutoksen edellytyksenä on, että isien oikeus ja velvollisuus osallistua pienten lasten hoivaan täysivaltaisena vanhempana ja äidin kanssa tasa-arvoisena hoivaajana toteutuu, mikä samalla merkitsee, että äitien on luovutettava isille osa etuoikeudestaan hoivaan ja samalla otettava oma osansa etuoikeutetusta asemasta työmarkkinoilla. Tutkimuksen empiirisen osan aineistona käytettiin Palkallisen ja palkattoman työn jako perheessä 1998 -aineistoa. Aineiston asenneväittämien perusteella muodostettiin kuusi asenteita kuvaavaa pääkomponenttia: työkeskeisyyden, kotiäitiyden, työn ja perheen yhteensovittamisen, perhekeskeisyyden ja perinteisten roolien, tasa-arvoisen jaetun vanhemmuuden ja isien familisoinnin pääkomponentit. Jatkoanalyysia varten pääkomponenteista muokattiin vastaavia asenne-ulottuvuuksia kuvaavat summamuuttujat. Asenteiden ja vanhempain- ja hoitovapaan käytön yhteyttä tarkasteltiin ristiintaulukoiden ja riippuvuuslukujen avulla. Tutkimuksen tulokset tukevat oletusta asenteiden merkityksestä perhevapaiden käyttöön liittyvissä valinnoissa sikäli, että isien familisoinnin kannatus oli yhteydessä suurempaan vanhempainvapaiden käyttöön miehillä ja suurempaan hoitovapaan käyttöön naisilla ja työkeskeisyys vähäisempään hoitovapaan käyttöön naisilla. Asiasanat:lasten kotihoidon tuki, asenteet, pääkomponenttianalyysi

Tietoyhteiskunnan kehittäminen Suomessa on perustunut teknologia- ja markkinavetoiseen malliin. Tämä on merkinnyt teknologioiden levittämistä kuluttajille teknologiatyöntöisesti ja teknologioiden kuviteltuihin, utopistisiinkin, ominaisuuksiin pohjautuen. Tätä vaihtoehdottomuutta on tukenut Nokian ja teknologiateollisuuden voittokulku ja menestystarina. Teknologia- ja markkinavetoisuus ei ole kuitenkaan ongelmaton yhteiskunnan ohjausmekanismi, vaikka se kansantalouden kehittymisen näkökulmasta sellaisena voi hyvinä aikoina näyttääkin. Tässä väitöskirjassa arvioidaan onko tietoyhteiskunnan vaihtoehtoinen kehittäminen mahdollista. Vaihtoehtoisuus merkitsisi tietoteknologioiden loppukäyttäjien ja paikallisten yhteisöjen huomioimista tietoyhteiskunnan poliittisessa kehittämisessä. Teknologian sosiaalisen muokkauksen malli huomioisi loppukäyttäjien kokemukset ja tarpeet sekä pyrkisi huomioimaan niitä teknologioiden sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa soveltamisessa. Tietoyhteiskunnan poliittisen kehittämisen todellisuutta ja vaihtoehtojen mahdollisuuksia on tutkittu analysoimalla EU:n, Suomen ja Pohjois-Karjalan tietoyhteiskuntastrategioita ja -ohjelmia sekä pohjoiskarjalaisia tietoyhteiskunnan kehittämishankkeita. Pohjois-Karjalassa pyrittiin vuosituhannen vaihteessa kehittämään vaihtoehtoista tietoyhteiskuntaa, jossa huomioitaisiin myös sosiaalinen ja yhteisöllinen ulottuvuus. Tutkimuksen empirian muodostavat näiden vaihtoehtoisten hankkeiden kokemukset vaihtoehdottomuudessa . Teknologiadeterministinen ajattelu läpileikkaa koko yhteiskunnan ja erilaisten humaanien ja sosiaalisten näkökulmien mukaan tuominen teknologiapohjaiseen yhteiskunnalliseen kehittämiseen on vaikeaa. Siitäkin huolimatta, että onnistuessaan sosiaalisesti orientoituneilla tietoyhteiskuntahankkeilla voidaan merkittävästi tukea paikallisia yhteisöjä ja kansalaisia tietotekniikan loppukäyttäjinä. A Knowledge-Based Society (KBS) as public policy concept is based on presumptions and promises of positive social and societal effects of information and communication technologies to social development. The concept of KBS is not unambiguous and therefore in this dissertation work first a history and different interpretations of KBS are covered. Different kinds of interpretations of KBS are presented among others by utopists and futurists, business men, economists, civil servants and sociologists. One can not speak about one single monolithic picture of the KBS, but according to a relativistic epistemology there are many socio-culturally specific and differentiated meanings of it. The KBS can be understood as like a new digital economy, virtual communities, technological artifacts, social utopias and new social organizations. In the social scientific studies of KBS central is to understand a relationship between technology and social. In linear models technologies are producing direct causal consequences to society, in technology deterministic thinking these are even unavoidable and self-directing. In this study I understand this relationship however according to a theory of social constructivism of technologies as a process, where applying and developing of technologies are shaped by social processes, interactions and actors. Even democratic and social applying of technologies is possible in a process of social shaping of technologies, where users of technologies are affecting the technologies in participatory planning processes. Affecting to the applying of technologies socially is connected with a social and equal development of the KBS and a preventing of social exclusion. Therefore I highlight too literature and theories of social exclusion in the KBS. The next research questions have motivated my work: 1) How the social equality, the fairness and the expedients of advancing them is understood in policy programs of KBS? 2) How the social equality and the fairness can be advanced by measures of individuals, communities, a public sector and a market economy? 3) What are the experiences of North Karelian development initiatives in the social development of the KBS? The empirical research targets are EU s, Finland s and North Karelia s KBS strategies and policy programs well as four North Karelian KBS development projects with social goals. Research methods are macro level discourse analysis and ethnography of development projects. In ethnography I combine both quantitative and qualitative research methods using a principle of methodological triangulation. The development of KBS in Finland is based on one-sided technological deterministic conception, in which framework it is difficult to implement alternative development models. Behind this one-sidedness is an elite s commitment to the liberal market economy and the markets as a guiding mechanism of society, an organizational resistance of new technologies and a fixation of professionals and technocrats towards their own preferred technologies. The alternative of social shaping of technology and civic oriented society would require an awareness raising of KBS, a using of participatory social planning methodologies and community informatics initiatives in real physical communities. A special support should be organized for elderly people and people working in changing work life. The construction of socially supportive service systems should be based more on the end-user feedback and the social shaping of technology. The contents of KBS may not be one-sided and one-directional entertainment spreading in the broadband networks but the more social and democratic KBS model is needed.

Väestön ikärakenteen muutos, huoli kansantalouden kantokyvystä ja kannustavuuden idea ovat nostaneet eläkejärjestelmät uudelleenarvioinnin kohteeksi 1990- ja 2000-luvuilla. Yksi uudelleenarvioinnin kohteeksi joutuneista eläkejärjestelmistä on työttömyyseläke, jonka elinkaareen Anna-Kaisa Ikosen väitöstutkimus pureutui. Ikonen tarkasteli tutkimuksessaan työttömyyseläkejärjestelmän roolin muutosta sosiaalipoliittisena järjestelmänä ja sitä, miten se on vaikuttanut eri toimijoiden työntekijöiden, työnantajien ja viranomaisten käyttäytymiseen. Työttömyyseläkejärjestelmälle asetettujen tavoitteiden mukaan sen tuli tarjota sosiaalisesti turvattu pehmeä lasku eläkeikää lähestyville pitkäaikaistyöttömille, mutta ajan kuluessa järjestelmä osoittautui dysfunktionaaliseksi ohjatessaan myös työntekijöitä pois työelämästä. Tutkimuksen keskiöön nousi järjestelmän työmarkkinavalintoja ohjaavan vaikutuksen, ohjausvaikutuksen, analysoiminen. Tarkastelu kattoi koko työttömyyseläkkeen elinkaaren 1970-luvun alusta 2000-luvulle painottuen kuitenkin 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun käytäntöihin. Tutkimuksen tulosten mukaan yhteiskunnalliset ohjaustavoitteet ovat olleet läsnä työttömyyseläkejärjestelmän tavoitteen asetannassa koko järjestelmän elinkaaren ajan. Järjestelmän ohjaustavoitteet ovat kuitenkin muuttuneet niin, että järjestelmän alkuaikoina päätavoitteena oli ikääntyneiden ohjaaminen eläkkeelle. Myöhemmin tätä tavoitetta pidettiin ei-toivottuna ohjausvaikutuksena. Kun järjestelmän todellista ohjausvaikutusta peilataan asetettuihin ohjaustavoitteisiin, havaitaan, että toteutunut ohjaus oli yhteiskunnallisten tavoitteiden suuntaista ainoastaan 1970-luvun alussa. Sittemmin järjestelmää ryhdyttiin käyttämään työttömiin kohdistettuna varhaiseläkkeenä, mutta se alkoi ohjata myös työkykyisiä työntekijöitä työttömyyseläkeputkeen odottelemaan eläkkeelle pääsyä. Järjestelmän hyödyntämistavoissa ja työmarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena järjestelmän käyttö monikymmenkertaistui. Käytön yleistymisen myötä työttömyyseläkkeestä tuli vähitellen yritysten käyttämä saneerausväline. Eri toimijoiden ristiriitaisista intresseistä huolimatta tähän välineeseen turvautuminen näyttäytyi usein myös yhteisenä intressinä, jonka myötä toimijoiden väliset suhteet institutionalisoituivat ja vakiintuivat 1980- ja 1990-luvuilla. Erityisen selvästi tunnistettavissa olivat työnantajan ja työntekijän toimijaroolit irtisanomis- ja työttömyystilanteissa sekä heidän toimintaansa tukevat ja käytäntöjä ylläpitävät luottamusmiesten ja työvoimaviranomaisten roolit. Ajan mittaan työttömyyseläke alkoi näyttäytyä näiden toimijoiden välisinä sopimuksellisina käytäntöinä, joihin viitattiin ilmaisuilla pehmeä ratkaisu ja hiljainen sopimus . Kuvatessaan ohjausvaikutuksen ja sen myötä järjestelmään kohdistuneiden intressien kehittymistä järjestelmän elinkaarella tutkimus toi esiin järjestelmän muuntuvaisuuden niin tavoitteiden kuin käytäntöjenkin tasolla. Työttömyyseläkejärjestelmän kohdalla ohjausvaikutuksen esiinnousun ja voimistumisen voidaankin tulkita hiljalleen muuttaneen koko järjestelmän roolia ja tulkintaa sen funktionaalisuudesta. Vaikka tutkimus rajautui työttömyyseläkejärjestelmään eli yhteen sosiaalipoliittiseen järjestelmään, se auttaa esimerkkitapauksena ymmärtämään laajemminkin sitä, miten sosiaalipoliittisen järjestelmän tavoitteet ja toteutuneet ohjausvaikutukset muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja kuvastavat erilaisia järjestelmään kohdistuneita intressejä. Näin tutkimus avasi näkökulmaa itse sosiaalipoliittisten järjestelmien muuntumiseen sekä siihen, miten tulkinnat järjestelmän funktionaalisuudesta muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa. Samalla tutkimus korosti yksilöön kohdistuvan kannustavuuskeskustelun kyllästämänä aikana ohjausvaikutuksen moniulotteisuutta eli sitä, millaisen prosessin kautta ja millaisissa konteksteissa vaikutus käytännössä syntyy ja miten monitoimijaisesta ilmiöstä on kyse. Lopulta tutkimustulos peilasi kriittisesti myös sitä, miten pitkälle työmarkkinoiden ja sen toimijoiden tavoitteellinen ohjaaminen järjestelmien avulla on mahdollista ja missä määrin järjestelmien synnyttämä ohjausvaikutus on hallittavissa.

Tutkielmassani tarkastelen koettua ja kerrottua epäoikeudenmukaisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Aineistona on kirjoituksia sosiaali- ja terveyspalveluissa ja sosiaalietuuksissa koetusta epäoikeudenmukaisuudesta. Aineiston keräsin yhdeksässä paikallislehdessä ja yhdellä internetkeskustelupalstalla julkaistulla kirjoituspyynnöllä. Aineistoon suhtaudun kertomuksina. Ne ovat yksilöiden kokemuksia, mutta samalla ne ovat sosiaalisia muisteluun perustuvia konstruktioita. Epäoikeudenmukaisuutta tuotetaan kerronnassa käytetyssä kielessä. Kiinnostukseni kohdistui siihen, miten epäoikeudenmukaisuus kirjoituksissa näyttäytyy. Tämän ohessa avaan myös merkityksiä, miksi kerrottu koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Pohdin myös identiteettejä, joita kirjoittajat tuottavat itselleen kertoessaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Analysoin kertomukset lukemalla kirjoitukset ensinnäkin kertomuksina ja luokittelin niissä esiintyvät epäoikeudenmukaisuuden ilmaukset teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Luokittelu perustui teoreettisesta kirjallisuudesta löytämiini oikeudenmukaisuuden lajeihin. Luokittelussa käytin Atlas. ti aineistonhallintaohjelmaa. Nämä jaon, menettelytapojen, kohtelun ja tunnistamisen lajit muodostivat tutkimukseni neljä epäoikeudenmukaisuuden arviointikehystä. Nämä kehykset kuvaavat epäoikeudenmukaisuuden monia "kasvoja" ja niiden ulottuvuuksia. Tämän jälkeen luin epäoikeudenmukaisuuden ilmauksia identiteetin suunnasta ja konstruoin näin kehysten sisältä kerrottuja epäoikeudenmukaisuutta kokeneen identiteettejä. Tutkimuksen tulosten mukaan epäoikeudenmukaisuuden kokemus konstruoituu kertomuksissa useassa kehyksessä samanaikaisesti tai peräkkäin. Epäoikeudenmukaisuuden kehykset kietoutuvat toisiinsa, kun yksilö kertoo kokemuksestaan. Kerronnassa kirjoittajat kuvaavat kehyksissä käytävää neuvottelua vastuusta, vallasta, tasa-arvosta ja identiteetistä. Epäoikeudenmukaisuus on loukatuksi tulemista näissä eri epäoikeudenmukaisuuden arviointikehyksissä. Tutkimus tuo esiin, miten epäoikeudenmukaisuus on monitahoinen ilmiö, joka muokkaa yksilön identiteettejä. Kerrottu epäoikeudenmukaisuus ilmenee sekä yksilön ja yhteiskunnan ja yksilön ja muun yhteisön välisenä neuvotteluna ja se ilmenee myös neuvottelussa yksilön ja viranomaisten välillä. Epäoikeudenmukaisuus on kerrottuna kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, mikä näyttää rakentuvan modernin liberalistisen oikeudenmukaisuusteorian periaatteille, kun yksilöt perustavat kertomuksensa vastavuoroisuuden, yksilöiden tasa-arvon ja valinnan vapauden varaan. Samanaikaisesti epäoikeudenmukaisuuden kerronnassa ovat esillä myös yhteiskunnan moniarvoistuminen, individualismi ja yksilön pyrkimys osallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Asiasanat:epäoikeudenmukaisuus, kokemus, kertomus, sosiaali- ja terveyspalvelut, sosiaalietuudet

Tutkimusaineisto käsittää viiden yksinhuoltajaäidin teemahaastattelun. Tutkimusongelmaksi määrittelin: 1) Minkälaisia kuvauksia maskuliinisuuksista yksinhuoltajaäidit konstruoivat? 2) Minkälaisia hierarkkisia järjestyksiä yksinhuoltajaäidit luovat maskuliinisuuksille? 3) Minkälaisia kertomuksia yksinhuoltajaäitien konstruoimista maskuliinisuuksista muodostuu? Teoreettismetodologisena lähestymistapana on kvalitatiivinen teorialähtöinen tutkimus. Tutkimusmetodina on teemoittelu ja kategorisointi aineiston mies-tematiikasta. Tutkin niitä kuvauksia, joissa yksinhuoltajaäidit konstruoivat maskuliinisuuksia ja niistä muodostuneita narratiiveja. Yksinhuoltajaäitiys on heteroseksuaalinen konstruktio, joka on kulttuurisesti ja historiallisesti rakentunut. Sukupuoli nähdään subjektin laadullisena ominaisuutena, jolloin subjektia määritellään ja kuvataan lähinnä sen mukaan, miten se representoi maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Sisäisen tarinan käsite viittaa tutkimuksessa ihmisen mielen sisäiseen prosessiin, jossa ihminen tulkitsee omaa elämäänsä tarinallisten merkitysten kautta. Sisäinen tarina saa ilmaisunsa ja osin muodostuukin kerronnassa ja toiminnassa. Yksinhuoltajaäitien kuvaukset maskuliinisuuksista voidaan jakaa viiteen kategoriaan: normatiivinen, ideaali, alistava, syrjäytynyt ja välineellinen maskuliinisuus. Nämä kategoriat löytyivät teemoittelemalla miesten erilaisia piirteitä, kuten terveydentilaa, käyttäytymistä tai suhtautumista naiseen ja lapsiin. Kategoriat on jaettu edelleen positiivisiin ja negatiivisiin maskuliinisuuksiin sekä tavallisiin ja epätavallisiin maskuliinisuuksiin. Välineellinen maskuliinisuus on neutraalia ja marginaalista. Analyysiä on jatkettu tarkastelemalla, millaisia narratiiveja kustakin kategoriasta on muodostunut. Aineistossa on kaksi tragediaa, yksi komedia ja yksi ironia. Normatiivisesta maskuliinisuudesta ei yksinhuoltajaäitien kertomuksista löytynyt kerronnallista juonta. Yksinhuoltajaäitien narratiiveissa on maternalistinen juoni, joilla yksinhuoltajaäidit selittävät yhden huoltajan perheen olemassaoloa ja pärjäämistä. Tutkimukseni osoitti, että maskuliinisuuksien kategorisointi esiintyy yksinhuoltajaäitien kertomuksissa moniulotteisina kudelmina. Maskuliinisuus on yksinhuoltajaäideille ristiriitaista. Positiiviset maskuliinisuudet ilmentävät yksinhuoltajaäitien kannalta turvallisia ja tasapainoisia puolia, kuten taloudellisesti turvattua elämää, kaunista kotia, rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Negatiiviset maskuliinisuudet näyttäytyvät puolestaan väkivaltaisena ja arvaamattomana käyttäytymisenä. Välineellinen maskuliinisuus on yksinhuoltajaäitien ohjailtavissa ja kontrolloitavissa. Tutkielmani perusteella maskuliinisuudet määritellään selkeästi yksinhuoltajaäitien tuottamissa kertomuksissa. Tätä tietoa tulisi hyödyntää sosiaalipolitiikan suunnittelussa ja toteuttamisessa. Yksinhuoltajaäideille ja heidän perheilleen suunnattujen tukimuotojen tulisi ottaa huomioon myös miesten osallistuminen lasten arjen jakamiseen. Yksinhuoltajaäitien traumaattisiksi kokemia ristiriitoja maskuliinisuuksien kanssa pitäisi käsitellä varhaisella interventiolla. Myös maskuliinisuuksien ongelmia, kuten väkivaltaista reagoimista ristiriitatilanteissa olisi hyvä päästä parantamaan ajoissa. Asiasanat:yksinhuoltajaäitiys, maskuliinisuus, sisäinen tarina, kategorisointi, narratiivi

Tutkimustehtävänä on selvittää, millaista on ikääntyneen naisen arki tilanteessa, jossa hän hoivaa kotona puolisoaan. Mahdollisimman monen ikääntyneen ajatellaan tulevaisuudessa asuvan omassa kodissaan. Tarvitaan lisää tietoa siitä, miten ikääntyneet itse kokevat kotona asumisen ja hoivan. Aineistona on yhdeksän puolisoaan kotona hoivaavan naisen kerronnallista haastattelua. Analyysi etenee teoriasidonnaisen analyysin mukaisesti siten, että analyysissa syntyvät jäsennykset ovat osin aineisto- ja osin teorialähtöisiä. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa on muodostettu jäsennys, jossa hoivan arki kotona jaetaan kolmeen osa-alueeseen. Ne ovat hoivaaminen, arjesta ja kodista huolehtiminen sekä läsnäolo. Tämän jälkeen jokaista osa-aluetta tarkastellaan omana kokonaisuutenaan. Hoivaamisen kokemuksia tarkastellaan keskittyen erityisesti kotiin hoivaamisen tilana. Millä tavoin hoivaaminen kotona voi olla ongelmallista? Kuinka ongelmia ratkotaan arjessa? Millaisia hyviä puolia kotona hoivaamiseen sisältyy? Hoivaamisen ongelmallisuus liittyy yhtäältä kotiin fyysisenä tilana ja toisaalta hoivaamiseen ruumiillisena työnä. Ongelmia ratkotaan sopeuttamalla kodin fyysistä tilaa sekä omaa toimintaa siinä. Koti hahmottuu aineistossa myös tuttuna ja terapeuttisena tilana, joka auttaa hoivaamisessa ja tuottaa hyvinvointia. Arjesta ja kodista huolehtimisen kokemuksia tutkitaan kysyen, ovatko kokemukset miellyttäviä vai ongelmallisia. Miellyttäviä kokemukset ovat, kun hoivaaja kokee voivansa säädellä tekemisen määrää ja tahtia. Kodin töiden tekeminen tuottaa mielihyvää, liittäen tekijänsä tuttuun asuinpaikkaan ja käsitykseen itsestä. Ongelmallisina kodin työt koetaan, jos ulkoiset ehdot ja erityisesti ajanpuute määrittävät toimintaa. Hoivaajalla tulisi olla aiempaa enemmän aikaa käytettävissään kodin töihin, kun puoliso ei enää voi osallistua niihin. Aikaa on kuitenkin vähemmän hoivan ja oman ikääntyvän kehon asettamien rajoitteiden takia. Läsnäolon kokemuksia tutkitaan kysyen, millaisia ulottuvuuksia läsnäololla on osana hoivan arkea. Miksi läsnäolo väsyttää ja mikä väsymykseen auttaa? Hoivan edellyttämä läsnäolo merkitsee hoivaajien elämässä seuraamista, varuillaanoloa ja lähellä oloa. Koti muodostuu hoivan myötä yhteiseksi ja jaetuksi tilaksi, jossa oleminen on vaativaa, sillä siellä olemista määrittää jatkuva suuntautuminen puolison hoivan tarpeeseen. Siten kotona oleminen koetaan ajoittain väsyttävänä. Yhteisen ja jaetun tilan vastapainona haastateltavat puhuvat omista tiloista, joissa he voivat levätä. Tulosten perusteella voidaan esittää, että erilaiset kodinhoito- ja hoivapalvelut ovat erittäin merkittäviä ikääntyneen hoivaajan arjen sujumisen kannalta. Palveluilla voidaan antaa hoivaajalle aikaa hoivata sekä tehdä niitä töitä, joita hän vielä jaksaa. Samoin voidaan antaa aikaa siihen, että hoivaaja pääsee jaksamisen kannalta tärkeisiin omiin tiloihin. Tutkielman perusteella hoivan arki on monimuotoista, ja niin tulisi olla hoivan arkea tukevan sosiaalipolitiikankin. Asiasanat: sosiaalipolitiikka, ikääntyminen, hoiva, hoivaaja, arki, koti, tila, haastattelu

The study describes the parenthood of men during and after divorce or break-up of a common-law marriage. A qualitative research method was selected. The data were collected in spring 2006 and autumn 2007 by interviewing eight men, who were biological fathers to their children, and whose relationship with the wife or partner had ended. The age of the men varied from 30 to 52 years, and the relationships had ended 1-11 years earlier. The participants had a total of 12 children, whose mean age at the break-up was 6.5 years. The interview data involved 50 pages, which were subjected to content analysis. The study produced a picture of a divorced man’s parenthood as described by the men themselves. The picture resembles a path of consecutive events and things, which ends at various degrees of parenthood, from living with the child to lost parenthood, where the father did not even see his child. The fathers grieved their loss, consulted professional helpers and sought relief from work and sports. Many of the fathers had undergone stressful legal proceedings over the custody of the children. They felt that the ex-spouses and authorities ignored their fatherhood. Being excluded from the family especially resulted in the experience of not being considered a father anymore. There was a clear conflict between social expectations and fatherhood in practice. The results of the study cannot be generalized to cover all the men, who have experienced a divorce. The results are only partly in harmony with earlier studies on the subject. Keywords: divorce, break-up, experiences of parenthood, fathers, social policy Tutkimuksessa kuvaillaan eronneiden miesten vanhemmuutta avo- tai avioeron aikana ja sen jälkeen. Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen. Tutkimuksen aineisto kerättiin keväällä 2006 ja syksyllä 2007 haastattelemalla kahdeksan miestä, jotka kaikki olivat lastensa biologisia isiä ja jotka olivat kokeneet avo- tai avioeron. Miehet olivat iältään 30-52 -vuotiaita, heidän erostaan oli kulunut vaihtelevasti aikaa aina yhdestä vuodesta 11 vuoteen. Tutkimukseen osallistuneilla isillä oli lapsia yhteensä 12, jotka olivat erohetkellä keskimäärin 6,5 -vuotiaita. Haastatteluaineistoa kertyi 50 sivua, joka analysoitiin sisällön analyysillä. Tämän tutkimuksen tuloksena syntyi kuva eronneen miehen vanhemmuudesta miesten itsensä kertomana. Kuva vanhemmuudesta oli kuin polku, joka erilaisten asioiden ja tapahtumien seuratessa toisiaan johti eri tasoiseen vajavaiseen vanhemmuuteen aina lapsen asumisesta isän luona menetettyyn vanhemmuuteen, jossa isä ei enää edes tavannut lastaan. Isät surivat menetystään, hakivat apua ammattiauttajilta ja purkivat surua keskittymällä työhön ja urheiluun. Monet heistä kävivät läpi huoltajuuskiistaan liittyvän raskaan oikeusprosessin. Isät kokivat ex-puolisonsa ja viranomaisten ohittavan heidän isyytensä. Erityisesti perheyhteydestä ulkopuolisena pitäminen tuotti tutkimuksen miehille kokemuksen siitä, että miestä ei pidetty isänä. Ristiriita yhteiskunnan asettamien toiveiden ja isyyden toteutumisen välillä oli tutkimuksen isille ilmeinen. Tämän tutkimuksen tuloksia ei voi yleistää kaikkiin avioeron kokeneisiin miehiin; tulokset tukevat vain osittain aikaisemmin aiheesta tehtyjen tutkimusten tuloksia. Avainsanat: avo- ja avioerokokemukset, kokemukset vanhemmuudesta, isät, sosiaalipolitiikka

Naisten ja miesten samapalkkaperiaate on ollut ajankohtainen keskusteluaihe kansainvälisellä ja kansallisella tasolla useiden vuosikymmenten ajan. Samapalkkaperiaate on yksi tärkeimmistä ja ratkaisevimmista sukupuolten välisistä työelämän tasa-arvokysymyksistä, sillä naisten ja miesten palkkaerot on yhä yksi itsepintaisimmista sukupuolten epätasa-arvon muodoista. Tutkimus tarkastelee kansainvälisen ja kansallisen tason samapalkkapolitiikkaa. Siinä tutkitaan, kuinka samapalkkaisuuden periaatteellinen idea asteittain kehittyi Kansainvälisen työjärjestön (ILO) samapalkkasopimukseksi no. 100 ja kuinka samapalkkaisuus liitettiin erilaisiin poliittisiin keskusteluihin kansainvälisellä tasolla vuosina 1848-2000. Samapalkkasopimuksen mukaan naisille ja miehille tulee maksaa samaa palkkaa samanarvoisesta työstä ilman sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Sen lisäksi sopimus määrittelee mm. menetelmät ja työmarkkinaosapuolten yhteistyön samapalkkaisuuden edistämiseksi. Tutkimusaineistona käytettiin ILO:n elinten (kansainvälinen työkonferenssi, hallintoneuvosto ja pääjohtaja) ja kansainvälisten naisjärjestöjen tuottamia dokumentteja. Lisäksi tutkitaan, kuinka samapalkkasopimuksen periaatteita on toimeenpantu yhdeksässä erilaisessa maassa. Tutkimuksessa mukana olevia kehittyneitä maita ovat Australia, Iso-Britannia, Kanada, Suomi ja Uusi-Seelanti ja kehittyviä maita Filippiinit, Ghana, Intia ja Sambia. Maita vertailtiin sopimuksen toimeenpanossa esiintyvien samanlaisuuksien ja erilaisuuksien löytämiseksi sopimuksen ratifioinnista vuoteen 2000 asti. Aineistona olivat hallitusten ILO:lle toimittamat raportit, kansallinen lainsäädäntö ja ILO:n asiantuntijakomitean kommentit. Tutkimus osoittaa, että samapalkkaperiaate on ollut muuttuva ilmiö sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla. Kansainvälisellä tasolla naisten ja miesten samapalkkaperiaate on liitetty eri aikoina erilaisiin politiikkakeskusteluihin. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä se liitettiin naisten ja miesten erilaisista oikeuksista käytävään keskusteluun. Keskustelun luonne muuttui pikkuhiljaa naisten ja miesten samoista oikeuksista käytävään keskusteluun, jolloin myös naisten ja miesten samapalkkasopimuksen kehittely sai alkunsa ILO:ssa johtaen sopimuksen hyväksymiseen vuonna 1951. Tämän jälkeen samapalkkakysymystä pohdittiin työelämän syrjintään liittyvien kysymysten yhteydessä ja myöhemmin 1980-luvulla työelämän yhtäläisiin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin liittyvien kysymysten yhteydessä. 1990-luvulla esiin nostettiin sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen työelämän rakenteisiin ja käytäntöihin, ja sen yhtenä tavoitteena oli naisten ja miesten samapalkkaisuus. Nämä eri aikoina esiintyneet lähestymistavat muokkasivat samapalkkapoliittista keskustelua määritellen sen edistämiseksi hyväksyttyjen strategioiden ja menetelmien luonteen. Samanaikaisesti naistyöntekijän asema muuttui kansainvälisessä keskustelussa mieselättäjästä riippuvaisesta, perheen tuloja täydentävästä yksilöstä itsenäisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi työntekijäksi. Tutkimus osoittaa myös, että työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen edustajilla ILO:n eri elimissä oli erilaiset ja usein ristiriitaiset näkemykset samapalkkaperiaatteesta ja sen tarpeellisuudesta. Työnantajajärjestöjen edustajat asettivat samapalkkaperiaatteen tarpeellisuuden ja sen edistämisen kyseenalaiseksi vetoamalla taloudellisiin intresseihin. Työntekijäjärjestöjen edustajat puolestaan pitivät naisten ja miesten samapalkkaisuuden edistämistä tarpeellisena työhön ja työehtoihin liittyvin perustein, vaikkakaan ei aina sukupuolten tasa-arvoa edistävin perustein. Kansallisella tasolla tapahtunut samapalkkapoliittinen keskustelu seurasi kansainvälisellä tasolla tapahtuvia muutoksia vaikuttaen maiden samapalkkapoliittisiin toimiin. Huolimatta tutkittavien maiden institutionaalisista eroista samanlaisia samapalkkaperiaatteen toimeenpanon malleja ja prosesseja löytyi. Maiden yhteisenä piirteenä oli se, että niiden työmarkkinarakenteet ja -käytännöt pysyivät miehisyyttä suosivana. Tästä seurasi se, että miestyöntekijät toimivat arvostetummissa ja paremmissa työtehtävissä ja saivat parempaa palkkaa kuin naiset huolimatta siitä, että naisten työhön osallistuminen lisääntyi vuosikymmenten aikana. Yleisenä suuntauksena maiden välillä oli havaittavissa myös se, että maat ensin säätivät sukupuolten tasa-arvoisesta asemasta työelämässä ja myöhemmässä vaiheessa ne säätivät sukupuolten oikeudesta samaan palkkaan. Laissa määrätty samapalkkaisuus siirtyi tutkimusjakson aikana enenevästi kohti samapalkkaisuuden todellisen toimeenpanon vaatimusta. Vaikka maiden lainsäädännöissä olevat samapalkkakäsitteet ja samapalkkaisuuden soveltamisalat lähestyivät tutkimusjakson aikana ILO:n samapalkkaperiaatetta, ne kuitenkin harvoin vastasivat ILO:n vaatimuksia. Useimmat kehittyneet maat laajensivat asteittain samapalkkaperiaatteen soveltamisalan naisten ja miesten samanarvoisiin töihin, jolloin heidän työtehtävänsä ja ammattinsa voivat olla samanlaisia tai erilaisia mutta samanarvoisiksi arvioituja. Useimmat kehittyvät maat sovelsivat periaatetta ainoastaan naisten ja miesten samankaltaisiin töihin ja ammatteihin, jolloin erilaista mutta samanarvoista työtä tekevät naiset ja miehet jäivät periaatteen soveltamisen ulkopuolelle. Lisäksi periaatetta sovellettiin useimmissa maissa työntekijöihin, jotka työskentelivät samassa työpaikassa, mutta ei eri työpaikoissa työskenteleviin työntekijöihin. Nämä rajoitteet olivat ongelmallisia työmarkkinoiden eriytymisen vuoksi. Suurin osa naisista työskenteli naisvaltaisilla aloilla ja miehistä miesvaltaisilla aloilla ja siten usein eri työtehtävissä ja eri työpaikoilla. Tämän vuoksi suuri osa kehittyvien maiden työntekijöistä ei ollut samapalkkamääräysten piirissä, sillä naisten ja miesten töiden vertailua ei voitu suorittaa heidän aloillaan olevien palkkaerojen pienentämiseksi. Naisten ja miesten töiden vertailu tulisi ulottaa erilaisiin työtehtäviin ja aloihin, kuten myös eri työpaikkojen ja työnantajien väliseksi toiminnaksi. Samapalkkaisuutta edistäviin menetelmiin alettiin kiinnittää varsinaisesti huomiota 1980-luvun alussa, jonka jälkeenkin menetelmien käyttö oli aika harvinaista. Ne myös sisälsivät usein syrjiviä piirteitä. Yksi rajoite niiden käyttöönottoon oli se, että työnantajat eivät sijoittaneet niihin tarpeeksi resursseja. Sen lisäksi naisvaltaisten ja miesvaltaisten alojen ominaisuuksia ja piirteitä ei arvostettu samalla tavalla useissa käyttöönotetuissa menetelmissä. Esimerkiksi useissa työnarviointimenetelmissä miesvaltaisille aloille tyypillisiä taitoja ja ominaisuuksia arvostettiin enemmän kuin naisvaltaisille aloille tyypillisiä taitoja ja ominaisuuksia. Tämä johti usein siihen, että naistyöntekijät sijoitettiin alemmille työtä ja palkkaa koskeville luokituksille ja miestyöntekijät vastaavasti ylemmille luokituksille. Samapalkkaisuuden edistäminen oli harvoin käyttöönotettujen menetelmien varsinaisena tavoitteena. Esimerkiksi työnarviointimenetelmiä käytettiin usein ensisijaisesti tuottavuuden lisäämiseksi. Samapalkkasäännösten valvontakoneisto oli tavallisesti tehoton tai riittämätön. Syynä oli se, että työtarkastusviranomaisten vastuualueet olivat liian laajat, sillä heidän tehtävänään oli usein valvoa laajemman työlainsäädännön ja työhön liittyvien määräysten noudattamista. Näin ollen heillä ei ollut tarpeeksi resursseja samapalkkasäännösten noudattamisen valvontaan. Sen lisäksi tarkastusviranomaisten ensisijaisena kohteena usein olivat työterveyteen ja -turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja palkkoihin liittyviä epäkohtia pidettiin liian abstrakteina ja vaikeina valvoa. Erityisesti ennen 1980-lukua palkkaepätasa-arvoon liittyviä kysymyksiä pidettiin tarkastusviranomaisten vastuualueen merkityksettömimpinä asioina. Sen jälkeen useassa maassa alettiin siirtää samapalkkasäännösten valvontaa erityisille viranomaisille, jolloin myös naisten ja miesten palkkaerot alkoivat tulla enemmän julkiseen keskusteluun. Nämä perustetut viranomaiset olivat kuitenkin ensisijaisesti vastuussa laajemmista ihmisoikeuksiin tai työelämän tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä samapalkkaisuuden ollessa yhtenä vastuualueena. Perustetuista viranomaisista huolimatta palkkasyrjintään liittyvät valitukset ja kanteet pysyivät maissa vähäisinä. Maiden työmarkkinaosapuolten rooli muuttui tutkimusjakson aikana työehtosopimusjärjestelmissä tapahtuvien muutosten vuoksi. Keskitetty työehtosopiminen vähentyi ja hajautettu yritystasoinen sopiminen lisääntyi, mikä siirsi valtaa ja vastuuta palkkojen sopimisesta yksittäisille työnantajille. Tämä puolestaan vaikutti siihen, että lainsäädännön ja sen valvontakoneiston merkitys kasvoi. Työmarkkinaosapuolten roolin muuttuessa heidän toimintansa osaksi tuli työnantajien tietoisuuden lisääminen samapalkkaperiaatteesta ja työntekijöiden tietoisuuden lisääminen heidän oikeudestaan samapalkkaisuuteen. Työmarkkinaosapuolten politiikassa ja toiminnassa samapalkkaperiaatteelle annettiin kuitenkin vähäinen huomio heidän toimintansa keskittyessä enemmän yleisiin sukupuolten välisiin työelämän tasa-arvokysymyksiin. Vaikka useassa maassa otettiin erilaisia menetelmiä käyttöön ja lainsäädäntöä uudistettiin, ILO:n periaate naisten ja miesten oikeudesta samaan palkkaan samanarvoisesta työstä ei täysin toteutunut missään maassa. Haasteena on mm. olemassa olevien ja uusien menetelmien käytön lisääminen ja lainsäädäntöön tehtävien muutosten hyväksyminen ja toimeenpano kaikilla tasoilla. Näin ollen palkkaepätasa-arvo pysyy merkittävänä työmarkkinailmiönä, joka ansaitsee enemmän huomiota päätöksentekijöiltä ja muilta tahoilta. The study focuses on international and national level policies on equal pay. It first explores what the equal pay policy of the ILO was and how it changed over the period from 1919 to 2000, including the consideration of the development of the principle of equal pay from 1848 onwards. Second, the study compares nine countries, four developing ones, Ghana, India, the Philippines and Zambia, and five developed ones, Australia, Canada, Finland, New Zealand and the United Kingdom, in terms of the question of how they implemented Equal Remuneration Convention No. 100 from its ratification to 2000, and what kinds of similarities and differences existed in its implementation across and within the countries. The real goal of the Convention is to achieve equal pay for men and women for work of equal value without discrimination based on gender. To give effect to it, the co-operation of government with employer and worker organisations, in addition to other means (e.g. legislation, collective agreements, job evaluation), is also emphasised in the Convention. The study shows that the principle of equal pay at the international and national levels has been an evolutionary phenomenon. At the international level, equal pay was incorporated into different policy discourses at different times, changing its perspective. It was first incorporated into the policy discourse of different rights vs. equal rights, then into the contexts of discrimination in employment and equality of opportunity and treatment in employment and, finally, into the context of gender mainstreaming strategy. Changes in the discourse also changed the strategies and methods used for the legitimation of the principle of equal pay. At the national level, the countries adjusted their policy discourse according to the international rights discourse. It can be said that Convention No. 100 did begin to direct the policies of the countries. However, the institutionalisation and internalisation processes of the principles of the Convention varied a great deal from country to country, even though similar patterns and processes were found. A common feature was that the structures and practices of the labour markets more or less continued to favour the primacy of the male norm, even though the degrees and forms of male dominance varied across the countries and changed within the countries over time. Pay disparity between women and men for work of equal value as a structural form of discrimination continued to be a reality in 2000. Pay disparity was, however, made a more visible and acknowledged problem over the research period, as laws on equality and equal pay were passed, authorities and bodies established, and measures taken. However, they were often limited in different ways, for instance in their scope of application and efficiency. At the same time, the male-dominated institutional structures and practices were increasingly impugned and, thus, affected through policy change, reshaping and reprioritising particular policy issues, and then changing the understanding, knowledge and norms regarding the issues related to the principle of equal pay at different levels of policy-making. Overall, achieving universal acceptance of the Convention is a process, and the different emphases of its principles occupy different places in the continuum. Väittelijän pyynnöstä tiedosto poistettu 18.2.2013.

Tutkielman lähtökohtana oli pohdinta siitä, minkälaista keskustelua julkisesta karsintapolitiikasta käydään julkisessa sanassa. Halusin diskurssianalyysin keinoin selvittää sitä, millaisena Vantaan kaupungin karsintapolitiikka rakentuu alueen paikallislehdissä. Halusin myös tutkia sitä, miten säästökirjoittelun puhetapoja tuetaan retorisesti. Koska tutkimuksen teoreettisena pohjana toimivat sosiaalisen konstruktivismin ajatukset todellisuuden vuorovaikutuksellisesta rakentumisesta, halusin myös tarkastella sitä, millaisia mahdollisia vaikutuksia säästöjä koskevilla puhetavoilla voi olla ja mitä ne saavat aikaan. Tunnistin aineistosta ensin kaksi yleisempää laajaa puhetapaa, jotka nimesin säästöjä puolustavaksi talouspuheeksi ja säästöihin kriittisesti suhtautuvaksi ongelmallisuuspuheeksi. Talouspuheen tunnistin päättäjien ja eliitin puhetavaksi, jossa säästöt konstruoituivat järkeväksi toiminnaksi, välttämättömäksi kehitykseksi ja pakollisiksi toimenpiteiksi, joille ei ollut muuta vaihtoehtoa. Talouspuhetta kritisoivassa ongelmallisuuspuheessa säästöt nähtiin ensisijaisesti uhkana tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle. Säästäminen nähtiin myös järjenvastaisena toimintana, sillä kuntalaiset uskoivat sen tuottavan enemmän haittaa kuin hyötyä. Analyysin edetessä ja aineiston mielipidetekstipainotteisuuden selvittyä päätin tarkastella erikseen mielipideteksteissä esiintynyttä ongelmallisuuspuhetta. Tunnistin mielipideteksteistä kolme erilaista ongelmallisuuspuheen alalajia, jotka nimesin tasa-arvon ja hyvinvointivaltion puhetavaksi, tervejärkisyyden puhetavaksi ja kansalaismoraalin puhetavaksi. Tasa-arvon ja hyvinvointivaltion puhetavan voi nähdä hätähuutona hyvinvointivaltion puolesta. Siinä säästötoimet nähdään uhkana hyvinvointivaltiolle, tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle. Tervejärkisyyden puhetavassa ”tervettä arkijärkeä” käyttävä tavallinen kansa kyseenalaistaa säästötoimenpiteet ongelmallisina ja saa ne näyttämään järjenvastaiselta toiminnalta. Kansalaismoraalin puhetavassa säästöpolitiikka määrittyy kuntajohtajien ahneuteen ja epädemokraattiseen päätöksen tekoon liittyvänä ilmiönä. Sekä päättäjien talouspuheessa että tavallisen kansan ongelmallisuuspuheessa käytetyt oman näkökulman oikeuttamisen strategiat ja retoriset tehokeinot olivat hyvin samanlaisia. Molemmille puhetavoille oli tyypillistä kriisitietoisuuden tuottaminen. Talouspuheen mukaan säästöjä oli pakko toteuttaa, jos hyvinvointivaltio halutaan pelastaa. Ongelmallisuuspuheessa säästöt nähtiin vastakohtaisesti hyvinvointivaltion murentamisena, joka johtaisi yhteiskunnalliseen kriisiin. Tuloksista voi päätellä, että poliittinen eliitti ja tavalliset kaupunkilaiset tulkitsevat säästöt hyvin eri tavalla, mikä voi liittyä kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteen heikkenemiseen. Kriittisissä puheenvuoroissa oli havaittavissa sekä yhtenäistä taisteluhenkeä herätteleviä puheenvuoroja että demokraattiseen päätöksentekoon pettyneitä puheenvuoroja. Nämä toivottomat ja katkerat puheenvuorot on mahdollista nähdä orastavina merkkeinä madaltuvien odotusten mentaalisen mallin omaksumisesta. Asiasanat: julkinen keskustelu, yhteiskuntapolitiikka, kaupunkipolitiikka, säästöt, karsintapolitiikka, diskurssianalyysi, retoriikka

Tutkimukseni käsittelee määräaikaisten työntekijöiden hyvinvointia Suomessa. Erilaisten työsuhdetyyppien määrä on lisääntynyt työelämässä tapahtuvan muutoksen myötä. 2000-luvun alkupuolella joka kuudes työtekijä Suomessa työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. Määräaikaisten työntekijöiden hyvinvoinnin tutkiminen on perusteltua juuri aiheen ajankohtaisuuden ja tärkeyden vuoksi, onhan työn ja hyvinvoinnin laatu tärkeä kysymys sosiaalipoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, eroaako määräaikaisten työntekijöiden hyvinvointi pysyvässä työsuhteessa työskentelevien hyvinvoinnista. Monien aikaisempien tutkimusten tutkimustulokset aiheesta ovat ristiriitaisia ja siksi epämääräisiä, minkä vuoksi pyrin vastaamaan aiemmissa tutkimuksissa tehtyihin jatkotutkimusehdotuksiin. Työntekijän hyvinvointia mitataan tutkimuksessani työtyytyväisyytenä ja psyykkisenä oireiluna. Työtyytyväisyyttä mitataan kahdella ulottuvuudella, yleisenä ja erityisenä työtyytyväisyytenä. Erityistä työtyytyväisyyttä mitataan edelleen sekä sisäisenä että ulkoisena työtyytyväisyytenä. Tutkimukseni eräs keskeinen lähtökohta on huomioida määräaikaisen työn heterogeenisuus, jota tutkin määräaikaisen työn motiivin avulla. Huomioin sen, että määräaikaiset työntekijät eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan määräaikaisten työntekijöiden välillä eroa siinä, tekevätkö he määräaikaista työtä vapaaehtoisesti vai vastentahtoisesti. Tutkimus on tutkimusotteeltaan kvantitatiivinen. Aineistona on Tilastokeskuksen työolotutkimus 2003 (N=4104), joka on edustava otos suomalaisista palkansaajista. Tutkimuksen luotettavuutta arvioidaan läpi tutkimuksen. Tulokset osoittavat, että niin määräaikaisten ja pysyvien työntekijöiden välillä kuin vapaaehtoisten ja vastentahtoisten määräaikaisten työntekijöiden välillä on joitakin hyvinvointieroja. Määräaikaiset ovat jonkin verran tyytyväisempiä kuin pysyvät ja vapaaehtoiset määräaikaiset ovat tyytyväisempiä kuin vastentahtoiset, vapaaehtoiset ovat tyytyväisiä erityisesti sisäisen työtyytyväisyyden osalta. Pysyvät työntekijät puolestaan ovat määräaikaisia työntekijöitä tyytyväisempiä ulkoisella työtyytyväisyydellä mitattuna. Psyykkinen oireilu osoittautuu hieman tyypillisemmäksi määräaikaisille ja vapaaehtoisille määräaikaisille kuin pysyville. Tutkimustulokset ovat suurelta osin linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Jatkotutkimuksessa tulisi kiinnittää huomiota määräaikaisen työn ja hyvinvoinnin mittaamiseen, sekä tutkimusasetelmiin, joissa hyödynnetään pitkittäisasetelmaa. Avainsanat: määräaikainen työ, motiivi, heterogeenisuus, hyvinvointi, työtyytyväisyys, psyykkinen oireilu, regressioanalyysi

Tässä tutkimuksessa käsittelen suomalaisia suuria ikäluokkia. Suuret ikäluokat syntyvät sodanjälkeiseen Suomeen vuosina 1945–1950. Heidän poikkeuksellinen suuri määränsä Suomen väestössä on aiheuttanut keskusteluja ja pohdintoja yhteiskunnassamme. Suuret ikäluokat muodostavat väestöllisen kohouman suomalaisessa väestössä ja ovat siksi yhteiskunnallisesti sekä poliittisesti merkittävä aihe. Suuria ikäluokkia yhdistävät yhteiset tapahtumat ja kokemukset elämänkaaressa. Heitä voidaan nimittää yhteiskunnalliseksi sukupolveksi. Yhteiskunnallisesti merkittävät tapahtumat ovat vaikuttaneet suuriin ikäluokkiin kuuluvien elämään, esimerkiksi elinkeinorakenteen ja elämäntavan muutokset. Suuria ikäluokkia on pyritty hallinnoimaan erilaisilla poliittisilla päätöksillä, esimerkiksi eläköitymisen suhteen. Tutkimukseni tärkeitä avainkäsitteitä ovat väestöpolitiikan, elämänkaaren ja sukupolven sekä politiikan ja hallinnallisuuden käsitteet. Taustoitan tutkimustani niin käsitteiden kuin suurten ikäluokkien elämänkulunkin kautta. Myös elämänkaaren käsite on tutkimuksessani keskeinen. Aineistona tutkimuksessani käytän Suomen Kuvalehden ja Apu-lehden artikkeleita. Aineistoni jakaantuu primaari- ja sekundaariaineistoon. Sekundaariaineistoa käytän tutkimuksen taustoitusluvuissa elävyyden ja värikkyyden antajana. Sekundaariaineiston tarkoituksena on esitellä ajankuvien avulla aikakauslehtien kirjoittelua eri vuosikymmenillä. Primaariaineisto puolestaan keskittyy suurista ikäluokista käytävään keskusteluun. Primaariaineistoa käytän tutkimuksen analyysiluvussa. Aineistoni analyysitapana käytän Erwing Goffmanin kehysanalyysia. Olen jäsentänyt aineistoni viideksi kehykseksi, jotka ovat pulan ja niukkuuden kehys, odotusten kehys, vaikuttamisen kehys, ongelmien ja hallinnan kehys sekä tulevaisuuden kehys. Kehykset painottuvat eri tavoin. Aineisto keskittyy paljolti vaikuttamisen kehykseen sekä ongelmien ja hallinnan kehykseen. Näyttää siltä, että suurista ikäluokista käydään keskustelua varsinkin silloin, kun heitä pidetään uhkana yhteiskunnan tasapainolle. Tutkimukseni perusteella päädyn siihen, että suuret ikäluokat ovat yhteiskunnallemme todellinen hallinnallinen ongelma. Suuret ikäluokat ovat myös väestöllinen haaste. Voidaan kuitenkin myös todeta, että suuret ikäluokat ovat antaneet mahdollisuuksia yhteiskunnalle, esimerkiksi verokertymien avulla. Nähtäväksi kuitenkin jäävät suurten ikäluokkien vaikutukset yhteiskunnan hoiva- ja terveyspalveluihin. Avainsanat: suuret ikäluokat, kehykset, väestöpolitiikka, hallinnallisuus

Nuorisotyöttömyys ja etenkin siitä aiheutuvat syrjäytymisongelmat ovat nousseet Suomessa erityisen huomion kohteeksi. Suomessa on paljon niin kutsuttuja väliinputoajia, joilla tarkoitetaan nuoria, jotka eivät ole onnistuneet löytämään paikkaansa koulutuksessa tai työelämässä. Arvioiden mukaan näitä nuoria on Suomessa 20 000-30 000. Nuorille tarkoitetun työpajatoiminnan tavoitteena on tukea nuorten työvalmiuksia ja parantaa elämänhallintaa. Työpajoilla pyritään rakentamaan nuorille siltaa koulutukseen ja työelämään. Työpajoilla työskentelevistä nuorista osalla on motivaatio-ongelmia koulutuksen suhteen tai vaikeuksia koulutusvalinnassa. Pajoilla työskentelee myös paljon nuoria, jotka tarvitsevat tukea elämisen taitojen suhteen. Lisäksi toisen asteen tutkinnon suorittaneet nuoret hakevat työpajoilta työkokemusta pyrkiessään kiinnittymään työmarkkinoille. Starttipajatoiminta on yksi työpajatoiminnan muodoista, jossa painottuvat etenkin sosiaalisten ja arjenhallinnan taitojen tukeminen. Tutkielmani on tapaustutkimus Tampereella toimivan Ilmaisu-Startin nuorista. Ilmaisu-Startti on starttipaja, jonka tavoitteena on vahvistaa alle 29-vuotiaiden nuorten elämänhallintaa, itsetuntoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Välineinä pajalla ovat kuvataide, keramiikka, teatteri-ilmaisu sekä tarinoiden kertominen. Aineistoni koostuu starttipajalla työskennelleiden kuuden 17-27-vuotiaan nuoren teemahaastatteluista. Tutkimukseni on seurantatutkimus, jossa haastattelin nuoret sekä pajajakson alussa että lopussa. Pyrin seurannan avulla tarkastelemaan mahdollisia havaittavissa olevia muutoksia alkutilanteeseen verrattuna. Tutkimuskysymykseni ovat millaisia vaikutuksia pajajaksolla on nuorten elämänhallintaan ja miten vaikutukset näkyvät nuorten elämässä. Aineiston analyysimenetelmänä käytin sisällönanalyysiä. Elämänhallinta voidaan jaotella sisäiseen ja ulkoiseen elämänhallintaan, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Vahva elämänhallinta tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että henkilöllä on tunne siitä, että hän pystyy vaikuttamaan elämänsä kulkuun sen sijaan, että hän tuntisi olevansa vain ulkoisten olosuhteiden armoilla. Tutkimustulokseni osoittavat nuorten elämänhallinnan vahvistuneen pajajakson aikana. Tämä näkyy nuorten elämässä monin eri tavoin. Starttipajan nuoret ovat väliinputoajia, jotka eivät erinäisistä syistä johtuen ole löytäneet paikkaansa koulutuksessa tai työelämässä. Moni nuorista etsi pajajakson alussa suuntaa elämälleen ja tarvitsi miettimistauon. Pajajakson aikana nuoret pääsivät tutustumaan paremmin itseensä selvittämällä taipumuksiaan, vahvuuksiaan ja kykyjään. Nuorten itsetunto vahvistui ja tulevaisuudensuunnitelmat selkiytyivät. Nämä kaikki ovat tärkeitä tekijöitä muutoksessa kohti vahvempaa elämänhallintaa. Tutkimukseni mukaan moni nuori kaipaa vielä työpajajakson jälkeenkin tukea. Joillekin nuorille koulumainen opiskelu ei sovi ja heille tulisikin olla tarjolla muita vaihtoehtoja, kuten työpajoja. Vaihtoehtoja tulisi kehittää etenkin niin kutsutuille kouluallergisille nuorille. Starttipajojen laajan kirjon vuoksi tutkimustuloksiani ei voi yleistää koskemaan koko Suomen starttipajoja. Tutkimukseni tuo kuitenkin esille tietoa starttipajojen toimintamenetelmistä ja merkityksestä, työpajojen asiakkaista sekä pajoilla tehtävästä työstä ja sen vaikutuksista nuorten elämään. Tutkimukseni kuvaa etenkin starttipajoilla tehtävää työtä nuorten elämänhallinnan vahvistamisen ja myös syrjäytymisen ehkäisemisen parissa. Avainsanat: nuoret, työpaja, starttipaja, elämänhallinta, nuorten työttömyys, väliinputoaja

Iso osa suomalaisista nuorista voi hyvin. He kokevat elämänsä arvokkaana ja näkevät tulevaisuuden valoisana. Samaan aikaan kuitenkin yli kymmenes yhdeksäsluokkalaisista kärsii vuosittain keskivaikeasta tai vaikeasta masentuneisuudesta ja lähes saman verran on ajautunut hyvinkin aktiiviseen rikekäyttäytymiseen. Nämä ongelmat jäävät kuitenkin usein hoitamatta: Nuorten mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä ja vain harva nuorten tekemistä rikoksista päätyy poliisin tietoon. Tässä väitöstutkimuksessa kysytään, miten koulu nuorten kasvuyhteisönä voi ennaltaehkäistä nuorten masentuneisuutta ja rikekäyttäytymistä. Tutkimuksen kohteena ovat 14-16-vuotiaat suomalaisnuoret ja aineistona Stakesin Kouluterveyskysely sekä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Nuorisorikollisuuskysely. Tutkimus osoittaa kouluyhteisöllä olevan merkitystä nuorten hyvinvoinnissa. Sosiaalisesti tukeva ilmapiiri koulussa vähentää nuorten masentuneisuuden riskiä. Vaikutus on ennen kaikkea yhteisöllistä: Jos opettajien ja oppilaiden muodostama kouluilmapiiri on sosiaalisesti tukeva ja kannustava, vaikuttaa se masentuneisuutta vähentävästi kaikkiin koulun oppilaisiin, myös niihin, jotka eivät itse koe saavansa opettajaltaan tai koulukavereiltaan yksilöllistä tukea. Se sijaan, jos toiset oppilaat kokevat ilmapiirin hyväksi ja toiset huonoksi, heikentää se ilmapiirin positiivista merkitystä: Kokemus epätasa-arvoisesta kohtelusta opettajien taholta lisää nuorten masentuneisuuden riskiä. Vastaavasti sosiaalisesti kontrolloivan kouluyhteisön ja nuorten rikekäyttäytymisen välistä on löydettävissä yhteys. Mitä kontrolloivampi kouluyhteisö, sitä vähemmän pojat tekevät rikkeitä. Mutta jos kontrolli jakautuu epätasaisesti oppilaiden kesken, lisääntyy poikien rikekäyttäytymisen riski. Tämä on löydettävissä kuitenkin vain poikien kohdalla. Tyttöjen osalta koulun ilmapiirillä ei tämän tutkimuksen mukaan ole merkitystä heidän rikekäyttäytymisensä määrään. Tämän voidaan ajatella johtuvan esimerkiksi siitä, että tytöille kaveripiirin merkitys on teini-iässä koulun merkitystä suurempi. Tutkimus siis osoittaa, että sopivasti tukevalla ja rajoittavalla kouluilmapiirillä voidaan osittain ennaltaehkäistä nuorten masentuneisuutta ja rikekäyttäytymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että koulussa ollaan kiinnostuneita toistensa hyvinvoinnista, asetetaan käyttäytymiselle selviä rajoituksia ja puututaan poikkeavaan käyttäytymiseen: Pyritään siis yhteisölliseen toimintakulttuuriin. Samaan aikaan tutkimus osoittaa kuitenkin sen, että toisten ihmisten huomio tulisi jakautua tasaisesti: Kokemus epätasa-arvoisesti jakautuvasta opettajan huomiosta lisää nuorten masentuneisuutta ja rikekäyttäytymistä jopa enemmän kuin opettajan tuen ja turvan puuttuminen kokonaan. Tulokset korostavatkin yhteisöllisyyden ja tasa-arvon merkitystä kouluissa. Suomalaisen koulujärjestelmän näkökulmasta kehitys on kuitenkin ollut toisenlainen. Kouluissa korostetaan entistä enemmän yksilöllisyyttä niin ainevalinnoissa kuin opetuksen järjestämisessä, joka väistämättä purkaa yhteisöllisyyttä. Koulujärjestelmässämme myös pyritään integroimaan erityistä huomiota vaativat oppilaat tavalliseen luokkaan, joka puolestaan altistaa opettajien huomion epätasaiselle jakautumiselle. Vaikka oppimistulokset Suomessa ovatkin huippuluokkaa, voidaan kysyä, onko nuorten hyvinvointiin panostaminen jäänyt sen myötä liian vähälle huomiolle. The purpose of this study is to investigate the association between social capital and the well-being of young people. Depression and offending behaviour are examined as indicators of young people s welfare, with social support and social control used as indicators of social capital. The study defines social capital as a property of the collective that affects young people through their own experience and independently of it. This study focuses on the effects of social capital independent of individual experience and aims to show that social support and control independent of individual experience influence levels of depression and offending behaviour among young people. Furthermore, it aims to show that the effects of experience-based social support and control are in part linked to other community attributes. The research data consists of two extensive Finnish youth surveys; the National Research and Development Centre for Welfare and Health (STAKES) School Health Promotion Survey and the national Research Institute of Legal Policy Finnish Self-Report Delinquency Study. The research subjects are pupils attending Year 8 and Year 9. The study draws on Health in Schools survey data from 2002 and 2003 comprising a total of 95 103 respondents from 550 schools. The Youth Crime Survey data is drawn from the 2004 survey, which attracted a total of 4609 respondents from 44 schools. The study is mainly carried out using multi-level analysis. The degree to which the effects of social capital are context-linked is examined through mixed modelling, and the significance of social support and control is assessed using multivariate regression analysis. The community examined is the school. The results indicate that the association between experienced social support and control and youth depression and offending behaviour is in part dependent on school attributes. It is not possible to suggest that social support from teachers has a uniform impact in all schools. The study also shows that communal social support independent of individual experience has some impact depression levels among young people; although the level of social support offered by the school has no significant statistical link to depression among young people, its distribution is a factor. Where social support is distributed unevenly among the pupils, the incidence of depression is increased. No gender differences were evident in the contexts examined. Clear gender differences were found, however, between communal social control and offending behaviour. Among boys, both the level of communal social support and its uneven distribution correlate with offending behaviour. The more social control the school offers, the lower the risk of boys offending behaviour. Uneven distribution of control increases the risk of offending behaviour. Among girls, no significant statistical correlation was found between social control and offending behaviour. The contribution of this study is two-fold. Importantly, it suggests that communal social resources have a role in determining the well-being of young people. Problematic behaviour should not be viewed only on an individual level. In addition, the study brings new perspectives to the debate on social capital by highlighting the need to take into account the particular characteristics of children and young people when defining their social capital, and by emphasising the communality of social capital also on the level of empirical analysis.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on selvittää järjestöjen kokema siirtymä palvelujentuottajiksi toimintaympäristön muututtua New Public Management -suuntauksen myötä. Tarkoituksenani on tutkia järjestöjen toiminnanjohtajien kokemaa muutosta järjestönsä toiminnan osalta; Miten sosiaalialan järjestöt kokevat palvelutuotantoon mukaan lähtemisen? Tutkimusongelmaa lähestyn New Public Managementin myötä tulleesta muutoksesta, jossa julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyö on muuttunut, käyttäen metodina sisällönanalyysiä ja teemoittelua. Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä sosiaalipalveluita tuottavan järjestön toiminnanjohtajan haastattelusta. Koen, että järjestöjen toiminnan muutokset ovat olleet huomattavia järjestöillä, jotka ovat lähteneet mukaan sosiaalipalveluiden tuottamiseen. Kolmannen sektorin nähdään korvaavan jatkossa yhä enemmän julkista palveluntuotantoa ja kulkevan kohti yksityisen sektorin toimintatapoja. Järjestöille on annettu lisää vastuuta uusien palvelumuotojen kehittämisessä ja ne tulevat olemaan tärkeä toimija sosiaalipalveluiden kehittäjänä. Teemoittelin lähdekirjallisuuden pohjalta kolme pääteemaa, joiden alle muodostui useita alateemoja haastatteluiden perusteella. Järjestöjen toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset mahdollistivat järjestöille yhä useampien toimintatapojen omaksumista ja palveluntuotantoon mukaan lähtemisen. Toimintaympäristö on muokkautunut järjestöjen roolia korostavaksi sosiaalipalveluiden osalta, vaikka suurimman osan palveluista tuottaa edelleen julkinen sektori. Järjestöjen osallistuminen palveluntuotantoon on tuonut sosiaalialan järjestöjen toimintaan kilpailuttamista, laadunarviointia, rekrytointia, uudenlaisten sopimusten tekoa sekä palveluiden tuotteistamista. Palveluntuotanto toi järjestöille uudenlaisia tehtäviä edunvalvonnan ja vapaaehtoistyön lisäksi. Sosiaalipalveluiden tuottaminen vaikutti järjestötoiminnan rahoitukseen, jolloin järjestöille koitui taloudellista hyötyä. Samalla rahoituksen muutokset veivät järjestöjä kohti yritysmäisempää toimintaa, vaikka vapaaehtoistyötäkään ei unohdettu. Järjestöt kokivat palveluiden tuottamiseen siirtymisen tuoneen pääosin positiivisia vaikutuksia toimintaansa. New Public Managementin myötä järjestöjen merkitys sosiaalialalla on kasvanut. Järjestöt ovat saaneet enemmän vaikuttamismahdollisuuksia, kun vuoropuhelu julkisen sektorin kanssa on lisääntynyt. Kolmas sektori täyttää rooliaan palveluntuottajana ja useat järjestöt olisivat valmiit tuottamaan sosiaalipalveluja laajemminkin. Järjestöt kokevat palveluiden laadun parantuneen. Voidaan sanoa julkisen ja kolmannen sektorin välisen yhteistyön löytäneen jo hyviä käytäntöjä, mutta tiiviin verkostotyön vielä puuttuvan. Asiasanat: järjestö, kolmas sektori, sosiaalipalvelut, palvelutuotanto, New Public Management

Tutkielmassani tarkastelen vapaaehtoista vertaistukitoimintaa ja sen paikkaa mielenterveystyön kentällä. Keskeisenä tavoitteenani on kuvata ja selvittää mielenterveystyön ammattilaisten käsityksiä vertaistukitoiminnasta mielenterveystyön muotona, sen tehtävien ja sisällöllisten merkitysten valossa. Keskityin tarkastelussani Vammalan kaupunkiin ja sen mielenterveystyön kenttään. Toisena tutkimuksellisena tavoitteenani on kuvata Vammalan seudun mielenterveysyhdistys VoiMia ry:n vertaistukitoiminnan kehittymistaivalta, yhdistyksen perustamisesta tähän päivään. Lähestyin tutkimusaihetta teemahaastattelujen avulla, joita tein viisi kappaletta keskeisten mielenterveystyön instituutioiden edustajille. Haastattelujen teemat olivat: mielenterveystyön keskeiset muutostekijät viimeisten vuosien aikana, vertaistukitoiminta mielenterveystyön muotona, kokemustiedon merkitykset mielenterveystyön tekemisen kannalta ja moniammatillisen yhteistyön haasteet ja mahdollisuudet mielenterveystyön kehittämisessä. Haastateltavat edustivat kommenteillaan omia instituutioitaan, mutta ottivat kantaa myös laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. VoiMia ry:n vertaistukitoiminnan kehitysvaiheita kuvasin yhdistyksen toimintaan liittyvien paikallislehtien kirjoitusten ja muun kirjallisen dokumenttiaineiston avulla. Tutkielman metodologisena lähestymistapana olen käyttänyt tapaustutkimusta. Tapaustutkimuksen valintaa puoltavat tutkielmani tarkastelun rajoittuminen yhteen kaupunkiin, sen mielenterveystyön kenttään sekä yhteen vapaaehtoisorganisaatioon. Lisäksi olen käyttänyt monenlaista aineistoa tutkielmassani, tapaustutkimukselle ominaisella tavalla. Aineiston analyysimenetelmänä olen käyttänyt laadullista sisällönanalyysiä. Tutkielman tulokset osoittivat, että vertaistukitoiminnalla nähdään olevan oma ja tarkoituksenmukainen paikkansa mielenterveystyön kentällä. Vielä vaaditaan kuitenkin paljon edunvalvonnallista työtä, jotta vapaaehtoistoimijat voisivat tulevina vuosina osallistua mielenterveystyön kehittämiseen tasa-arvoisina yhteistyökumppaneina. Työntekijät tiedostavat jo paljolti kokemustiedon arvon ja merkitykset mielenterveystyön kannalta, mutta yleisellä tasolla tarvitaan uudenlaisten ajattelutapojen omaksumista sekä aitoa halua lähteä kehittämään asiakaslähtöistä palvelujärjestelmää. Avainsanat: vertaistukitoiminta, mielenterveystyön kenttä, vapaaehtoistoiminta, kokemustieto