Search

Toista maailmasotaa seuranneiden vuosikymmenten aikana ihmisten liikkuvuus lisääntyi merkittävästi kietoutuen yhteen laajentuvan korkeakoulutuksen kanssa. Käsittelemme tässä artikkelissa kansainvälisiä stipendiohjelmia ja opetusministeriön roolia Suomen sodan jälkeisessä kansainvälistymisessä. Tarkemmin sanottuna tarkastelemme suomalaisen opiskelijavaihdon kehittymistä kylmän sodan kehikossa, erityisesti opetusministeriön ja ulkoministeriön näkökulmasta. Osoitamme, miten opetusministeriö nousi keskeiseksi toimijaksi tällä kulttuuridiplomatian alueella, joka Suomessa oli perinteisesti kuulunut ulkoministeriön alaisuuteen. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät kaupalliset ja järjestöjen ylläpitämät stipendiohjelmat. Artikkeli perustuu erityisesti opetusministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta, sekä muutamista muista arkistoista kerätylle aineistolle usean vuosikymmenen ajalta. Mukana on kirjeaineistoa, muistioita, sekä kokouspöytäkirjoja. Tavoitteena on luoda kuva vuosikymmenistä, jolloin koulutusvaihdot toden teolla käynnistyivät ja laajenivat, käytännössä 1940-luvun jälkipuoliskolta aina ETYK:iin, jonka myötä vaihtotoiminta laajeni voimakkaasti ja selkeästi vakiintui opetusministeriön vastuualueeksi. The article deals with international scholarship programmes and the role of the Ministry of Education in the post-war internationalization of Finland. ln the decades following World War ll, the mobility of people increased significantly, intertwining with expanding higher education. In this article, we examine the development of Finnish student exchange programmes in the framework of the Cold War, especially from the perspective of the Ministry of Education and the Ministry for Foreign Affairs. Very little research has been done on Finland's role and position in growing international mobility and especially in international scholarship programmes. ln Finland, in the late rg5os the Ministry of Education became a key player in the organization of these international exchanges - although it was never the only one. We look at how the Ministry of Education conceived and developed its role in this area of cultural diplomacy, which in Finland had traditionally been under the Ministry for Foreign Affairs. Commercial and organizational scholarship programmes are excluded from the review The article is based on material collected from the archives of the Ministry of Education and the National Archives, as well as a few other archives over several decades. Letter material, memos, and meeting minutes are included. The aim is to create a picture of the decades when educational exchanges started and expanded, practically from the second half of the 1940s to the 1975 CSCE conference, from which point onwards the exchanges expanded strongly and became the responsibility of the Ministry of Education. peerReviewed

Tutkielma käsittelee Korean Demokraattisen Kansantasavallan (KDKT) ensimmäisen päämiehen ja johtajan Kim il-Sungin henkilökultin luomistyötä, sekä esikuvia, joita hän propagandakoneistonsa kanssa käytti henkilökulttinsa luomiseen. Tarkasteltu ajanjakso sijoittuu vuodesta 1945 noin vuoden 1962 loppuun. Alun perin Neuvostoliiton asevoimien tuella valtaan noussut nuori johtaja ryhtyi pian kehittämään itselleen omanlaistaan henkilökulttia, jonka esikuvina toimivat niin Neuvostoliiton Josef Stalin kuin myös kansallissosialistisen Saksan Adolf Hitler. Molemmat edellä mainitut diktaattorit toimivat Kim il-Sungille esimerkkinä monilla kulttuurin ja propagandan saroilla, niin esimerkiksi maalaustaiteessa, sanomalehdissä, radiossa tai filmillä esiintymisessä, kuin myös julkisessa esiintymisessä. Heidän esimerkkinsä toimi oppaana myös vaikuttamisen ja propagandan keinoissa, joiden avulla Kim il-Sung loi itsestään kansalleen ja ulkomaille kuvan suurena ja mahtavana valtionpäämiehenä, joka johtaa Koreaa Juche-aatteen avulla. Työ sivuaa myös Juche-aatteen syntymää, joka oli Kim il-Sungin henkilökultin peruspilari. Henkilökultin itsensä tavoin, myös Juche-aatteen luomistyössä Kim il-Sung sekä hänen valtiokoneistonsa käyttivät hyväkseen niin Neuvostoliitosta kuin Saksasta tuttuja esikuvia ja propagandan sekä vaikuttamisen keinoja. Näin Korean Demokraattiseen Kansantasavaltaan syntyi mielenkiintoinen poliittinen sekä yhteiskunnallinen järjestelmä, joka yhdisteli ideologisessa pohjassaan niin sanotusti parhaat palat sekä stalinistisesta kommunismista, marxismi-leninismistä, kuin myös kansallissosialismista, japanilaisesta militarismista, sekä klassisesta fasismista, aina kun vain Kim il-Sungin toiminta valtionpäämiehenä sekä todellisuudessa että propagandan sivuilla niin vaati. Tutkielman on pyrkimys osoittaa, että Korean Demokraattisen Kansantasavallan propagandakoneisto ja hallintomuoto vuodesta 1956 eteenpäin edustavat omanlaistaan, valtavirran kommunismista poikkeavaa sosialistisen kansallisuusaatteen linjaa, jolla oli vahvoja samankaltaisuuksia niin stalinismin kuin saksalaisen kansallissosialismin kanssa. Esimerkiksi Korea asiantuntija tohtori B.R. Myers on väittänyt näin viimeaikaisissa julkaisuissaan. Myös KDKT:n historian ja politiikan tutkimuksen toinen tässä tutkimuksessa usein siteerattu ammattilainen, tohtori Andrei Lankov, on myöntänyt Korean Demokraattisen Kansantasavallan hallinnon toimivan äärimmäisen taitavasti, sekä macchiavellistisesti poliittisten kysymysten ja ideologian soveltamisen parissa, mikä osittain tukee tutkimuksessa esitettyä väitettä. Metodien puolelta tutkielma seuraa sekä tohtori Reinhart Koselleckin että tohtori Quentin Skinnerin metodologisten teorioiden pohjaa, mutta sen lisäksi työssä on käytetty apuna myös teoreettisia esimerkkejä Max Weberin, Jorma Kalelan, Hannah Arendtin, Martin Heideggerin sekä Carl Schmittin näkemyksistä, sekä aihepiiriin liittyvistä metodologisista kysymyksistä.

Toinen maailmansota päättyi kahteen Japaniin pudotettuun atomipommiin. Pian amerikkalaisten mielet valtasi huoli siitä, mitä atomipommi voisi tehdä, jos sellainen räjähtäisi Yhdysvaltain maaperällä. Kun Neuvostoliitto vuonna 1949, teki ensimmäisen onnistuneen ydinkokeensa, alkoivat ihmiset toden teolla jopa pelkäämään sitä mahdollisuutta, että se saattaisi hyökätä Yhdysvaltoihin atomipommein. Tätä pelkoa Yhdysvaltain hallinnon oli kitkettävä, jotta minkäänlaista paniikkia ei pääsisi syntymään. Ensimmäinen ohjekirjanen, jossa ihmisille opastettiin kuinka ydinräjähdyksen sattuessa tulisi toimia, ilmestyi vuonna 1950. Atomipommista siirryttiin pian huomattavasti tuhovoimaisempaan vetypommiin, ja amerikkalaisten pelot voimistuivat. Vetypommin myötä ydinräjähdyksen suurimmaksi uhaksi muotoutui ydinlaskeuma, joka näkymättömänä vaani lukuisia ihmisiä kaukana räjähdyksen näkyvien vaikutusten alueelta. Ydinlaskeumaa vastaan Yhdysvaltain hallitus tarjosi uudistettujen ohjekirjasten lisäksi koteihin rakennettavia ydinlaskeumasuojia, joista muodostui kenties merkittävin kylmän sodan väestönsuojelun symboli Yhdysvalloissa. Viranomaisten lisäksi myös julkinen keskustelu ydinaseista ja ydinlaskeumasuojista oli kiivasta, jossa näkemyksiä oli puolesta sekä vastaan. Lisäksi ydinsodan uhka välittyi voimakkaasti myös fiktiiviseen kaunokirjallisuuteen. Pro gradu -työssäni tutkin ydinsodan varalle laadittuja, niin virallisia, kuin epävirallisiakin ohjekirjasia ja pohdin niiden laatijoiden mahdollisia tarkoitusperiä, sekä reseptiohistoriallisesti aikalaislukijoiden mahdollisia reaktioita ohjeistuksiin. Tämän lisäksi tutkin edellä mainituin menetelmin myös aiheseen liittyviä aikakauslehtiartikkeleita, Lifen ja Timen osalta. Tutkimukseni tarkastelee myös fiktiivistä, ydinsotaan liittyvää kirjallisuutta, pohtien sen vaikutusta ihmisten ajatuksiin ydinsodasta. Kuuban kriisi jälkeen kaikkein kiivain keskustelu väestönsuojelutoimista ydinsodan varalta hiipui. Syynä hiipumiselle olivat niin väestönsuojeluohjelmien korkeat kustannukset, kuin ydinlaskeumasuojien synnyttämät moraaliset ongelmat ja yleisen mielipiteen kääntyminen väestönsuojelutoimien vastaiseksi.

Pro gradu tutkielmassani tutkin Guatemalassa vuonna 1954 tapahtunutta vallankaappausta Yhdysvaltojen näkökulmasta. CIA:n organisoimassa vallankaappauksessa syrjäytettiin demokraattisesti valittu presidentti Jacobo Arbenz Guzmán ja lopulta Guatemala ajautui 1990-luvulle asti kestäneeseen sisällissotaan. Tutkimuskysymykseni on, miksi Yhdysvallat syrjäytti Jacobo Arbenzin, ja käsittelen sitä aatehistoriallisesta näkökulmasta. Tutkimuskohde on yhdysvaltalaista toimintaa ohjannut ajattelu eli siis inhimillisen toiminnan ajatuksellinen ulottuvuus. Koska toiminnan ja ajattelun suhde on käsitteellinen, ei toimintaa voi ymmärtää irrallaan ajattelusta. Lähdeaineisto perustuu eri tarkoituksia varten tuotettuihin teksteihin ja argumentaatioon, joten on luonnollista käyttää retoriikka tutkimuksen metodina. Tutkimuksessa tutustutaan niihin premisseihin, joihin yhdysvaltalainen ajattelu pohjautui. Myös argumentaatiotekniikoita käytetään apuvälineen selitettäessä ajattelua ja argumentaatiota. Tutkimuskirjallisuutta Guatemalan tapahtumista on muutama teos, jotka ovat perinteistä poliittisen historian tutkimusta. Niissä käydään läpi tapahtumia, päätöksentekoa ja eri henkilöiden rooleja, mutta ajattelua tai käsitteitä ei kuitenkaan pysähdytä pohtimaan. Käyttämäni lähdeaineisto voidaan jakaa sen saavuttaman yleisön perusteella kahteen kategoriaan. Ensimmäisessä potentiaalinen yleisö on universaali, vaikka puheet tai tekstit ovatkin suunnattuja joko kaikille Yhdysvaltojen kansalaisille ja Yhdysvaltojen liittolaisille tai rajatummalle joukolle yhdysvaltalaisia, kuten kongressille. Toinen kategoria perustuu Yhdysvaltojen ulkoministeriön julkaisemalle Foreign Relations of the United States sarjasta. Tällöin materiaalin yleisö on valmiiksi rajattu sen mukaan, miten tietty teksti on salattu. Yleisö saattaa koostua vain yhdestä henkilöstä, kaikista Guatemalan asioiden kanssa tekemisissä olevista henkilöistä tai näiden ääripäiden väliltä. Foreign Relations of the United States sarja pitää sisällään muun muassa erilaisia muistiota keskusteluista ja Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon sisäisiä sähkeitä. Guatemala sijaitsee latinalaisessa Amerikassa, jota Yhdysvallat on pitänyt omana etupiirinään jo 1800-luvulta ja Monroen doktriinista saakka. Monroen doktriinin avulla Yhdysvallat halusi estää Amerikan mantereen uudelleenkolonialisoinnin eurooppalaisten valtioiden toimesta. Latinalainen Amerikka oli sidottu Yhdysvaltoihin poliittisesti ja taloudellisesti. 1930-luvulta lähtien Yhdysvallat oli toteuttanut alueella niin sanottua Good Neighbor politiikkaa, joka kunnioitti aikaisempaa enemmän valtioiden suvereniteettia. Kylmän sodan alussa Harry Trumanin presidenttikaudella Washingtonissa jouduttiin määrittelemään kommunismin ja Neuvostoliiton piirteitä, sillä niistä oli aikaisemmin ollut hyvin niukasti tietoa. Trumanin doktriinin myötä Yhdysvallat hylkäsi II maailmansotaa edeltäneen eristäytyneisyyden politiikkansa ja sitoutui kommunismin vastaiseen taisteluun. George Kennan oli suuressa roolissa Yhdysvaltojen määritellessä kommunismia. Kommunismi käsitettiin maailmanlaajuiseksi liikkeeksi, jota johdettiin aina Moskovasta ja kaikki kommunistit käsitettiin Neuvostoliiton agenteiksi. Näin ollen kommunistien toiminta läntisellä pallonpuoliskolla loukkasi Monroen doktriinin periaatteita, sillä kaikkien kommunistien ollessa Neuvostoliiton agentteja, käsitettiin kaikki kommunistinen toiminta eurooppalaisen valtion yritykseksi hankkia valtaa Yhdysvaltojen omaksi julistamastaan etupiiristä. Neuvostoliiton politiikan päämääräksi ymmärrettiin kommunismin levittäminen sekä Yhdysvaltojen ja kapitalistisen maailman tuhoaminen ja muuttaminen kommunistisiksi. Rauhanomaisen yhteiselon kommunistisen ja kapitalistisen maailman välillä ei uskottu voivan toteutua, koska kommunistit eivät uskoneet sen olevan mahdollista. Trumania seurannut presidentti Dwight Eisenhower ja hänen hallintonsa jakoivat nämä samat käsitykset kommunismin luonteesta. Guatemalassa oli tapahtunut vallankumous vuonna 1944, jonka jälkeen valtio oli muuttunut demokratiaksi. Jacobo Arbenz oli ollut yksi vallankumousjohtajista ja hänestä tuli demokraattisten vaalien jälkeen Guatemalan toinen presidentti vuonna 1951. Arbenz jatkoi häntä edeltäneen presidentin työtä ja ryhtyi modernisoimaan Guatemalan valtiota, jonka omistussuhteet perustuivat puolifeodaaliselle järjestelmälle. Arbenzin presidenttiyden aikana toteutettiin maareformi, jossa valtio lunasti käyttämätöntä maata maanomistajilta ja jakoi sitä maata omistamattomalle kansalle. Maareformin seurauksena Guatemalan hallituksen ja yhdysvaltalaisen banaaninviljelyä harjoittavan United Fruit Companyn välillä syntyi ristiriitoja. United Fruit Company oli suuri yritys, jolla oli hyvät yhteydet Eisenhowerin hallitukseen. Yhtiö teki kaikkensa, jotta Arbenzin hallinto vaikuttaisi kommunistiselta Yhdysvaltojen hallituksen silmin. Washingtonissa oli huolestuttu kommunismin leviämisestä Guatemalassa jo Arbenzia edeltäneen presidentin aikana, mutta Arbenzin presidenttikaudella kommunismin leviämisen tulkittiin menneen liian pitkälle, vaikka Arbenzia itseään ei pidettykään kommunistina. Guatemalan myötä kylmä sota saapui latinalaiseen Amerikkaan ja Yhdysvalloissa jouduttiin pohtimaan, miten kyseiseen ongelmaan tulisi reagoida. Trumanin presidenttikaudella Yhdysvalloissa oli tunnistettu kommunismi Guatemalassa ja Eisenhowerin aikana kommunismin katsottiin levinneen niin laajalle, että paras mahdollinen tapa sen pysäyttämiseksi oli vallankaappaus. Jos Guatemala olisi muuttunut kommunistiseksi, olisi se Eisenhowerin hallinnon mielestä merkinnyt suurta arvovaltatappiota Yhdysvalloille. Tämän lisäksi kommunismin leviäminen Guatemalassa koettiin myös turvallisuusriskinä. Vallankaappaus oli osa Eisenhowerin New Look turvallisuuspolitiikkaa, jonka avulla Yhdysvallat pyrki taistelemaan aggressiivisemmin kommunismin leviämistä vastaan. Trumanin aikakaudella suosittua patoamispolitiikkaa pidettiin liian kalliina eikä sen katsottu pyrkivän vihollisen tuhoamiseen, vaan sen kanssa elämiseen. Vallankaappauksen myötä Yhdysvallat hylkäsi Good Neighbor politiikan ja aloitti ensimmäisen todellisen kylmään sotaan liittyvän taistelun latinalaisessa Amerikassa.

Tutkimus käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä turistimatkailua. Suomi oli neuvostoliittolaisille tärkein turistikohde kapitalististen maiden joukossa ja neuvostoliittolaiset olivat yksi suurimmista matkustajaryhmistä Suomeen kylmän sodan ajanjaksolla. Suomalaiset turistit taas olivat merkittävä matkustajaryhmä Neuvostoliitolle ja varsinkin Itämeren kaupungeille Tallinnalle ja Leningradille. Tutkimuksessa selvitetään neuvostoliittolaisten turistien matkojen sisältöä Suomessa sekä sitä, kuinka Neuvostoliitto valmisti kansalaisiaan kohtaamaan ulkomaalaiset ja kapitalistinen järjestelmä. Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten ja neuvostoliittolaisten kohtaamisia Suomen maaperällä. Suomalaisten matkoja Neuvostoliittoon tutkitaan siitä näkökulmasta, kuinka Neuvostoliitto suhtautui suomalaisturisteihin, mitä suomalaiset tekivät Neuvostoliitossa ja kuinka Matkailun edistämiskeskuksessa ja ulkoasiainhallinnossa suhtauduttiin suomalaisten Neuvostoliiton matkailuun. Tutkimus käsittelee myös Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä matkailun ammatillisella ja markkinoinnin puolella. Tutkimuksen lähteitä ovat muistitieto sekä arkistomateriaalit. Tutkimusta varten on haastateltu kahta henkilöä, jotka toimivat neuvostoliittolaisten turistien oppaina Suomessa. Haastattelumenetelmänä on puolistrukturoitu teemahaastattelu. Arkistomateriaaleja ovat Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjärjestön arkisto, Suomi-Neuvostolitto-Seuran Keski-Suomen piirijärjestön arkisto, Matkailun edistämiskeskuksen Neuvostoliittoa koskevat arkistomateriaalit sekä matkatoimisto OY Lomamatkojen arkisto. Tutkimuksessa tulee esille kummankin maan tarve huolehtia turistiensa käyttäytymisestä ja matkojen sisällöstä toisessa maassa. Neuvostoliitolla motiivina oli matkailijoidensa suojeleminen vaarallisilta länsimaisilta vaikutteilta sekä hyvän kuvan levittäminen Neuvostoliitosta ulkomaille. Suomalaiset viranomaiset olivat huolissaan kansalaistensa huonosta käytöksestä ja liiallisesta alkoholin kulutuksesta Neuvostoliitossa, koska suomalaiset syyllistyivät rikoksiin ja joutuivat niiden uhreiksi. Suomessa pelättiin myös suomalaisturistien aiheuttavan huonoa mainetta kotimaalleen.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimusaiheenani on Suomen ja Neuvostoliiton väliset kauppasopimusneuvottelut vuodelle 1950 sekä ensimmäinen runkosopimus vuosille 1951—1955. Tarkoituksenani on ollut tuoda esiin kaikki oleelliset Suomen ja Neuvostoliiton välisten kauppasopimusneuvotteluiden pysähtymiseen sekä neuvotteluiden uudelleen käynnistymiseen vaikuttaneet tekijät. Kauppasopimusneuvottelut vuoden 1950 tavaranvaihdosta pysähtyivät oikeastaan ennen kuin ne olivat edes päässeet käyntiin marraskuussa 1949. Myöskään muiden maiden kauppasopimusneuvottelut eivät edenneet, vaan kauppavaltuuskunnat odottelivat Moskovassa toimettomina. Neuvostoliitto viivytti varsinaisten kauppasopimusneuvotteluiden alkamista useilla kuukausilla, koska Neuvostoliitolla ei ollut pakottavaa tarvetta kauppasopimuksille, toisin kuin Suomella. Suomi ei ollut omavarainen valtio, joten sen oli ostettava tarvikkeita ulkomailta. Suuri osa tutkijoista on lähtenyt siitä, että Neuvostoliitto viivytti vuoden 1950 kauppasopimusneuvotteluita Suomen sisäpolitiikkaan liittyvistä syistä. Ylipäänsä Suomen ja Neuvostoliiton suhde on nähty Suomessa eräänlaisena erityissuhteena, jossa ei ole kylliksi huomioitu kansainvälispoliittista kokonaisuutta. Olen halunnut tutkielmassani tuoda esiin kansainvälispoliittisten tekijöiden merkityksen ja kylmän sodan asettamat reunaehdot. Suomi oli kuin pisara meressä Neuvostoliiton näkökulmasta. Neuvostoliitto keskittyi sen kannalta tärkeämpiin asioihin, koska samaan aikaan maailmalla tapahtui oleellisia muutoksia. Syksyllä 1949 Kiina oli liittynyt kommunististen maiden joukkoon ja kantoi siten oman kortensa kekoon kommunistien maailmanvallankumouksen osalta. Stalinin ja Mao Zedongin suhteet eivät olleet ongelmattomat, joten Stalin käytti runsaasti aikaa päästäkseen selville Maon aivoituksista. Myös Korean pohjoisosissa taistellut sissiliike Kim Il Sungin johdolla halusi levittää kommunistisen ideologian Korean eteläosiin Stalinin tuen avulla. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kauppasopimusneuvotteluita koskevia asiakirjoja ja Moskovan lähetystön raportteja. Muina lähteinä olen käyttänyt pääasiassa suomalaisten tutkijoiden aihetta käsitteleviä teoksia. Ulkoasianministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Johan Nykoppin muistelmateos Kauppaa ja diplomatiaa tarjoaa sisäpiiriläisen näkemyksen, koska Johan Nykopp oli Moskovassa alusta loppuun saakka neuvottelemassa kauppasopimuksia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa toisen maailmansodan jälkeen? Kysymys on Suomen poliittisen historian perusongelmia, joka on myös kansainvälisesti kiinnostava kylmän sodan syntyvaiheiden vertailevassa tutkimuksessa. Mikko Majander tuo siihen uusia näkökulmia ja vastauksia tarkastelemalla Suomen tapausta paitsi poliittisen eliitin myös aatteiden, ideologian ja identiteettien tasolla. Kylmän sodan rintamalinja kulki sekä Suomessa että Euroopassa yleensä työväenliikkeen halki, eikä se juopa syntynyt tyhjästä. Majander erittelee sosiaalidemokraattien ja kommunistien välistä kilpailua työläisten sieluista pitkällä jänteellä ja avaa Neuvostoliiton suhtautumista Suomeen muun muassa Väinö Tanneriin kohdistuneen ”vihan” avulla. Erilaiset näkemykset poliittisesta toiminnasta sekä oikeaoppisuuden ja ulkopolitiikan vaatimuksista törmäsivät toisiinsa yhtä hyvin sotasyyllisyyskysymyksessä kuin ammattiyhdistysliikkeessä, joka oli keskeinen rintama tässä vasemmiston sisällissodassa. Tuoreimpiin tutkimuksiin tukeutuen Suomi kytketään Moskovassa vallinneeseen näkemykseen, jossa länsimainen sosiaalidemokratia koettiin esteeksi Neuvostoliiton intressien toteutumiselle. Britanniassa valtaan noussut työväenpuolue levitti lonkeroitaan Skandinaviaan, johon sosiaalidemokraatit sitoivat Suomea lukuisten yhteyksiensä ja aatteellisen hengenheimolaisuuden kautta. Kansainväliset suurvaltajännitteet kietoutuivat näin erottamattomaksi osaksi kansallista politiikkaa. Korkean politiikan ratkaisuissa Suomi pysyi Neuvostoliiton ohjaksissa kevääseen 1948 asti. Se jättäytyi painostuksen alla Yhdysvaltain tarjoaman avustusohjelman eli Marshallin suunnitelman ulkopuolelle ja solmi suurvaltanaapurinsa kanssa YYA-sopimuksen, joka sisälsi myös sotilaallisia velvoitteita. Näiden seikkojen vastapainoksi oli tarve demonstroida maailmalle, että Suomi oli poliittiselta järjestelmältään länsimainen demokratia, joka ei alistuisi kommunistien ylivaltapyrkimyksille. Konkreettista näyttöä annettiin irrottamalla sisäministeriö kommunistien kontrollista, syrjäyttämällä SKP hallituksesta sekä puhdistamalla valtion turvallisuuselimet äärivasemmiston vaikutuksesta. Presidentti J. K. Paasikivi oli linjan arvovaltaisin viitoittaja, mutta sen läpiviemiseen tarvittiin sosiaalidemokraatteja, jotka kestivät kommunistien paineen niin hallituksessa kuin työpaikoilla ja järjestöissä. Vasta syyskesän 1949 lakkojen tukahduttamisen ja Paasikiven uudelleenvalinnan jälkeen vuonna 1950 Neuvostoliitto hyväksyi sen, että suhteet Suomeen voitiin järjestää pidemmälläkin perspektiivillä ohi paikallisten kommunistien. Edellytykset Suomen erillistielle loi sen geopoliittinen asema sivussa Moskovan ja Berliinin väliseltä sotaväylältä. Maa ei jauhautunut suurvalta-armeijoiden jalkoihin, ja maailman jakautuessa kahteen leiriin sen onnistui valita idän ja lännen sijasta Pohjola. Kylmän sodan puhjetessa suomalainen yhteiskunta oli ehtinyt jo kehittyä ja kypsyä pohjoismaisessa viitekehyksessä. Siteet Skandinaviaan olivat monitasoiset ja lujat. Perimmiltään Suomen ja suomalaisten kestokykyä selittää kysymys identiteetistä. Ruotsin kansankodin rinnalla itäeurooppalaisella mallilla ei ollut aitoa vetovoimaa edes kommunistien omissa joukoissa. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, koska Suomi oli pohjoismaa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tämän tutkimuksen kohteena on Neuvostoliiton, Itä- ja Länsi-Saksan ja Kiinan Kansantasavallan osallistuminen Helsingin olympialaisiin 1952. Nämä maat muodostuivat ongelmallisiksi Helsingin kisojen järjestäjille ja Kansainväliselle olympiakomitealle toisen maailmansodan jälkeen alkaneen kylmän sodan vuoksi. Maailma oli jakautunut kahtia idän ja lännen leireihin. Neuvostoliitto aikoi osallistua ensimmäisen kerran olympialaisiin Helsingissä 1952. Itä- ja Länsi-Saksan sekä Kiinan ja Taiwanin tapauksessa oli kyse siitä, kenellä olisi oikeus edustaa koko kansaa olympialaisissa. Edes YK:ssa ei oltu päästy yksimielisyyteen jaettujen valtioiden tunnustamisesta. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyi jäsenekseen vain yhden kansallisen olympiakomitean maata kohden. Kansainvälisen olympiakomitean jäsenyys oli edellytyksenä olympialaisiin osallistumiselle. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää: 1) Miksi nämä maat halusivat tulla mukaan Helsingin olympialaisiin 1952? 2) Mikä oli kisajärjestäjien kanta asiaan, ja kuinka suomalaiset auttoivat näitä maita pääsemään mukaan Helsingin kisoihin? 3) Mitä näiden maiden osallistuminen merkitsi Suomelle, senaikainen maailmanpoliittinen tilanne huomioon ottaen? Lähteinä tässä tutkielmassa on käytetty Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevaa Olympia Helsinki 1952 ry:n aineistoa, sekä ulkoasiainministeriön arkistosta löytyvää Helsingin 1952 olympialaisia koskevaa materiaalia. Tärkeä lähde on ollut myös Kristina Exner-Carlin teos "Sport und Politik in den Beziehungen Finnlands zur Sowjetunion 1940-1952". Tutkielmassa todetaan, että suomalaiset kisajärjestäjät olivat valmiita kompromisseihin ja myönnytyksiin saadakseen edellä mainitut maat mukaan Helsingin olympialaisiin. Etenkin kisojen järjestelykomitean puheenjohtajan ja Kansainvälisen olympiakomitean jäsenen Erik von Frenckellin rooli sovittelijana ja asioiden ajajana nousee esiin. Kisajärjestäjien toiveena oli saada olympialaisiin mukaan mahdollisimman monta maata sekä itä- että länsiblokista. Se olisi ollut edullista Suomen ulkopoliittisen aseman kannalta ja korostanut Suomen kuvaa neutraalina välittäjänä idän ja lännen välillä. Helsingin olympialaisiin pyrkineet jaetut maat halusivat saada ainakin jonkinlaisen kansainvälisen tunnustuksen olemassa olostaan. Neuvostoliitto halusi todistaa myös urheilun saralla oman yhteiskuntajärjestelmänsä paremmuuden muihin verrattuna. Helsingin olympialaisissa kohtasivat nykyaikaisen olympialiikkeen perustajan paroni de Coubertinin idealistiset periaatteet kaikkien maiden osallistumisesta ilman diskriminointia ja kansainvälinen politiikka, joka oli jo ulottanut lonkeronsa urheilun tasolle asti. Suomalaiset kisajärjestäjät olivat siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että he pystyivät perustelemaan intoaan saada kaikki maat mukaan Helsinkiin olympialaisten ihanteilla, ja joidenkin maiden poisjääntiä taas Kansainvälisen olympiakomitean säännöillä.