Search

Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen maine lastensuojelulla on sosiaalityön opiskelijoiden, toimittajien ja lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemysten mukaan. Tavoitteena on myös selvittää eroavatko eri vastaajaryhmien näkemykset toisistaan. Tutkielman teoreettinen viitekehys käsittelee mainetta ja lastensuojelua. Lastensuojelua lähestytään moraalista järkeilyä vaativana asiantuntijatyönä, jossa joudutaan kamppailemaan hyvän ja pahan ristipaineessa. Lastensuojelu on myös nähty symbolisesti likaisena työnä. Mainetta käsitellään ensin käsitteenä ja sen jälkeen pohditaan maineen rakentumista, merkityksiä ja ulottuvuuksia. Tutkielmassa on käytetty kvantitatiivista tutkimusotetta. Aineisto on kerätty kyselylomakkeella Webropol-internet kyselyohjelman kautta. Vastaajaryhmiä on lähestytty sähköpostitse. Yhteensä kohderyhmiin sopivia vastaajia on 273 kappaletta, joista 103 on sosiaalityön opiskelijoita, 44 toimittajaa ja 126 lastensuojelun sosiaalityöntekijää. Aineistossa tärkeimmän osuuden muodostavat 36 adjektiiviparia, joiden katsotaan kuvaavan lastensuojelun mainetta. Näitä adjektiivipareja analysoitiin yksinään sekä pääkomponenttianalyysin avulla etsittiin lastensuojelun maineen ulottuvuuksia. Aineistosta löytyi neljä lastensuojelun mainetta kuvaavaa ulottuvuutta: vastuullisuus, palvelevuus ja auttavaisuus, avoimuus sekä houkuttelevuus ja arvostus. Syvemmän ymmärryksen tueksi aineistosta on analysoitu myös kolme avointa kysymystä; mitä tulee mieleen sanasta lastensuojelun, mitkä ovat tärkeimpiä lastensuojelun palveluita sekä miten lastensuojelun tulisi kehittää tiedottamistaan? Tulosten mukaan lastensuojelun maineen vahvuudet ovat sekä tarpeellisuudessa, vastuullisuudessa, että korkeassa moraalissa. Lastensuojelun maineen heikkoudet ovat resurssipulassa, alan houkuttelevuudessa ja arvostuksessa. Lastensuojelulla on myös haasteita julkisuuskuvansa ja viestinnän kanssa; lastensuojelun työnkuvista ei tiedetä riittävästi, tiedottamiseen kaivataan avoimuutta, positiivisuutta sekä ylipäätään sitä, että osallistutaan julkiseen keskusteluun. Toimittajat arvioivat lastensuojelua negatiivisemmin kuin muuta vastaajaryhmät. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät positiivisemmin. Kaikkien vastaajaryhmien vastaukset olivat kuitenkin samansuuntaisia ja vastaajat pitivät lastensuojelun maineen vahvuuksina ja heikkouksina samoja asioita.

Tutkielma tarkastelee vaikuttamaan pyrkivän rakenteellisen sosiaalityön mahdollisuuksia lastensuojelutyössä. Aineistona ovat yhden keskisuuren suomalaisen kaupungin lastensuojelun asiakirjat, jotka sisältävät sosiaalityöntekijöiden kuvauksia asiakastyöstä ja siihen liittyvistä päätöksistä. Tutkimusaineistoksi poimittiin satunnaisotannalla 17 lastensuojelun avohuollon asiakkaan asiakirjat vuosilta 2013–2014. Sosiaalityön profession itseymmärryksessä ja uudessa sosiaalihuoltolaissa (1301/2014) rakenteelliselle sosiaalityölle on kiistaton vaade. Aiemmassa rakenteellisen sosiaalityön tutkimuksessa on kuitenkin todettu, että rakenteellinen sosiaalityö on käsitteenä ja käytännön työmenetelminä jäsentymätön. Tässä tutkielmassa kysytään, millaisia lastensuojeluperheiden elämää vaikeuttavia rakenteellisia ilmiöitä voidaan tunnistaa asiakirjojen valossa sekä miten rakenteellisen sosiaalityön keinoin voitaisiin työskennellä näiden ilmiöiden helpottamiseksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on empiirinen. Toiseen tutkimuskysymykseen vastaan teoreettis-käsitteellisen analyysin ja empiirisen tarkastelun synteesin avulla. Siitä muodostuu tämän tutkielman tärkein tulos, synteettinen käsite rakenteellinen lastensuojelu. Tutkielma paikantuu hermeneuttiseen tutkimustraditioon, jossa olennaista on ymmärtää merkityssisältöjä ja kulttuuria. Tutkielma on kvalitatiivinen. Empiirisen tarkastelun kohteena ovat lastensuojelunasiakirjoissa näyttäytyvät lapsiperheiden kohtaamat sosiaaliset ongelmat. Tutkielma jäsentää lastensuojelun asiakasperheiden kohtaamien sosiaalisten ongelmien taustalta löytyviä rakenteellisia ja kulttuurisia kiinnityksiä ja pohtii sosiaalityön-tekijöiden vaikuttamismahdollisuuksia niihin. Tutkimusaineiston analyysi perustuu sisäl-lönanalyysiin, jota sovelletaan tekstianalyysina. Sisällönanalyysin olen toteuttanut aineisto-lähtöisesti teemoittelua ja tyypittelyä hyödyntäen. Tutkielman empiirisessä tarkastelussa saatiin selville, että rauhaton asuinympäristö, lapsi-perheköyhyys, perheväkivalta, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä yksinäisyys ovat yleisiä sosiaalisia ongelmia, joita tutkitut perheet ovat kohdanneet. Synteesin avulla jäsen-tämäni rakenteellisen lastensuojelun -käsitteen mukaan matalan kynnyksen palveluilla, urbaanin yhteisöllisyyden tukemisella, kansalaisten ja viranomaisten tietoisuuden lisäämisellä, sekä yleisen ja sukupuolisen tasa-arvon vaalimisella voidaan helpottaa edellä mainittuja, tutkielmassa rakenteellisiksi tulkittuja lapsiperheiden kohtaamia sosiaalisia ongelmia. Tutkielman tuloksena muodostettu synteettinen käsite soveltuu työkaluksi rakenteellisen sosiaalityön tarpeiden ja mahdollisuuksien paikantamisessa lastensuojelun asiakastyöstä.

Julkinen huoli lasten hyvinvoinnista on lisääntynyt länsimaissa viimeisten 20 vuoden aikana. Perheiden ja lasten ongelmat ovat selkeästi esillä lastensuojelutyössä, minkä tarve on kasvanut vuosi vuodelta. Kasvavat asiakasluvut kertovat aktiivisesta lastensuojelutyöstä, mutta väistämättä myös perheiden ja lasten yhä näkyvämmästä pahoinvoinnista. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaista vaikuttavuutta lastensuojelun avohuollon tukitoimilla on ollut lapsen hyvinvointiin lastensuojelun asiakkaan näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkimus noudattaa hermeneuttista lähestymistapaa ja tutkimuksen aineiston analyysimenetelmänä olen käyttänyt sisällönanalyysia. Tutkimusaineiston olen koonnut teemahaastattelujen avulla Järvi-Pohjanmaan perusturvan lastensuojelun kahdeksalta asiakkaalta, joiden lastensuojeluasiakkuus on jo päättynyt, ja joille on tarjottu avohuollon tukitoimena joko perhetyötä, tukiperhettä, tai heille on tehty päätös avohuollon sijoituksesta. Lastensuojelun avohuollon tukitoimenpiteiden aikana haastatelluista kuusi oli perheen lapsia ja kaksi vanhempaa. Tutkimukseni voidaan määritellä kokemukselliseksi vaikuttavuustutkimukseksi. Aiempien lastensuojelu- ja vaikuttavuustutkimusten lisäksi olen tulkinnut tutkimusaineistoa Johanna Hurtigin kehittämän tihkuvan auttamistavan malliin pohjautuen, mikä havainnollistaa lasten asemaa lastensuojelutyön prosessissa. Malli rakentuu näkemykselle, jonka mukaan tarve läheissuhteeseen on lapsen ensisijainen tarve, jolloin vanhempien auttamisesta tulee tärkein keino lasten auttamiseen. Tutkielman keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan pitää seuraavia asioita: 1) lastensuojelun avohuollon tukitoimilla on merkittävä vaikutus elämänhallinnan saavuttamiseen, 2) lastensuojelun avohuollon sijoituksella on ristiriitainen vaikutus nuoren elämäntilanteeseen, 3) lastensuojeluasiakkuuden taustalla on usein mielenterveys- tai päihdeongelma ja 4) sosiaalityöntekijöillä on merkittävä rooli perheen elämäntilanteen muutoksessa, vaikka vuorovaikutus voi olla vähäistä. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että lastensuojelun avohuollon tukitoimilla on vaikuttavuutta lapsen hyvinvointiin. Tutkimustulosten ja hermeneuttisen tulkinnan mukaan tihkuva auttamistapa toimii lapsen parhaaksi silloin, jos vanhempi kykenee muutokseen elämäntilanteessaan. Lisäksi sosiaalityön monisärmäisyyttä ja luonnetta kuvaa sosiaalityön samanaikaisesti hienovarainen ja radikaali puuttuminen asiakkaiden elämään.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee lastensuojelun sosiaalityön oikeudellistumis- eli juridisoitumisprosessia. Oikeudellistumisen käsite (Verrechtlichung) on peräisin 1920-luvun Saksasta ja Suomeen se tuli 1980-luvulla. Oikeudellistuminen tarkoittaa jonkin yhteiskunnallisen ilmiön, asian tai alueen tulemista tai muuttumista oikeudelliseksi, saattamista oikeudellisen sääntelyn piiriin tai oikeudellisen ratkaisutoiminnan kohteeksi. Se merkitsee myös kasvavaa jokapäiväisen elämän ja eri elämänalueiden juridista sääntelyä. Lastensuojelun oikeudellistumisesta on Suomessa puhuttu 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Tutkimus on teoreettinen ja pohjautuu lähinnä suomalaiseen ja englantilaiseen sosiaalityötä ja lastensuojelua koskevaan tutkimukseen. Käytän lähteenä jonkin verran myös oikeustieteellisiä ja oikeussosiologisia tutkimuksia. Hyödynnän myös suomalaista lastensuojelukriittistä keskustelua, joka on osaltaan vaikuttanut juridisoitumisprosessin vahvistumiseen. Tarkastelen ilmiötä oikeusvaltioviitekehyksessä. Merkittäviä seikkoja ovat tällöin virkamiehen toimien lainalaisuus, ihmis- ja perusoikeudet, oikeusturva ja hyvän hallinnon periaatteet. Selvitän sitä, mistä lastensuojelun juridisoitumisessa on kyse. Mistä ja miten edellä mainitut oikeusvaltioperiaatteet ovat tulleet sosiaalityöhön ja millaisia oikeudellisia vaatimuksia ne työlle asettavat? Toiseksi tarkastelen sitä, miten juridisoituminen näkyy erilaisissa lastensuojelun arkityön keskeisissä käytännöissä. Miten se vaikuttaa työorientaatioon, työprosesseihin, kirjaamiseen ja faktojen määrittelyyn, lapsen asemaan työprosessissa sekä käsityksiin asiantuntijuudesta? Voidaanko tämänhetkistä sosiaalityön asiantuntijuuden määrittelyä, jota usein kuvaavat sellaiset termit kuin avoimuus, neuvottelevuus ja refleksiivisyys, hyödyntää juridisoituneessa tilanteessa vai pitääkö asiantuntijuus määritellä uudelleen? Lastensuojelun juridisoitumisessa on kyse laaja-alaisesta prosessista, jossa juridiikka alkaa ottaa uudella tavalla valtaa sosiaalityön sisällä, alkaa määritellä sosiaalityön prosesseja, työssä käytettävää kieltä ja asiantuntijuutta. Juridisia toimintakäytäntöjä ja yksityiskohtaista ohjeistusta tarjotaan usein ratkaisuksi lastensuojelun ongelmiin. Lukuisissa englantilaistutkimuksissa on kuitenkin todettu, että legalistinen lastensuojelutyö - jota usein kuvataan kapea-alaiseksi ja byrokraattiseksi - ja eri osapuolten oikeuksien painottaminen ei ole välttämättä tarjonnut apua perheille eikä turvaa lapselle. Se ei ole myöskään aina pystynyt hyödyntämään sosiaalityön omaa ammatillista tietämystä. Laillinen tarkastelu vastaa parhaiten kysymykseen, mikä on laillista ja mikä laitonta. Sen sijaan laki harvoin kykenee antamaan vastauksen siihen, mikä on paras mahdollinen toimintavaihtoehto yksittäisessä tilanteessa tai paras keino suojella lasta. Tärkeää olisikin löytää toimintatapa, jossa sosiaalityö voisi oppia parempaa juridiikan ymmärrystä ja omaksua lain asettamat reunaehdot, mutta säilyttää silti oman sisällöllisen autonomiansa. ISBN 952-10-1138-6

Societal reactions to norm breaking behavior of children reveal, how we understand childhood, the relations between generations and communitie's ratio of tolerance. In Finland the children that repeatedly commit crimes receive social service measures that are based on Child Welfare Act. In the city of Helsinki (Stadi in the slang of Helsinki) existed an agency specifically established for ill-behaving children until the 1980's, agter which an unified agency for the maltreated and maladjusted children was founded. Through five boys' welfare cases, this research aims at defining what kind of positions, social relations and structures are constructed in the social dynamics of these children's everyday lives. The cases cover different decades from the 1940s to the present. At the same time the cases reflect the child welfare and societal practices, and reveal how the communities have participated in constructing deviance in different eras. The research is meta-theoretically based on critical realism and specifically on Roy Bhaskar's transformative model of social activity. The cases are analyzed in the framework of Edwin M. Lemert's societal reaction theory. Thus the focus of the study is on the wide structural context of the institutional and societal definitions of deviance. The research is methodologically based on a qualitative multiple case study research. The primary data consist of classified child welfare case files collected from the archives of the city of Helsinki. The data of the institutional level consist of the annual reports from 1943 to 2004 and the ordinances from 1907 onwards, and of various committee documents produced in the law-making process of child welfare, youth and criminal legislation of the 20th century. Empirical finding are interpreted in a dialogue with previous historical and child welfare research, contemporary literature and studies on the urban development. The analysis is based on Derek Layder's model of adaptive theory. The research forms a viewpoint to the historical study of child welfare, in which the historical era, its agents and the dynamics of their mutual relations are studied through an individual level reconstruction based on the societal reaction theory. The case analyses reveal how the positions of the children form differently in the different eras of child welfare practices. In the 1940s the child is positioned as a psychopath and a criminal type. The measures are aimed at protecting the community from the disturbed child, and at adjusting the individual by isolation. From 1960s to 1980s the child is positioned as a child in need of help and support. The child becomes a victim, a subject that occupies rights, and a target of protection. In the turn of the millennium a norm breaking child is positioned as a dangerous individual that, in the name of the community safety, has to be confined. The case analyses also reveal the prevailing academic and practical paradigms of the time. Keywords: childhood, youth, child protection, child welfare, delinquency, crime, deviance, history, critical realism, case study research Lasten rikokset herättävät yhteisöissä voimakkaita reaktioita. Samalla paljastuvat käsityksemme lapsuudesta, sukupolvien välisistä suhteista ja yhteisön suvaitsevaisuuden rajoista. Usein kysytään, tuleeko rikokseen syyllistynyttä lasta rangaista vai suojella. Suomessa rikoksia uusivat lapset on lastensuojelulain nojalla ohjattu sosiaalihuollon asiakkaiksi. Helsingissä toimi 1980-luvulle asti pahantapaisten lasten asioihin keskittynyt suojelukasvatustoimisto, jonka jälkeen rikoksiin syyllistyneet lapset ovat olleet yhdennetyn sosiaalityön piirissä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää viiden helsinkiläispojan lastensuojeluprosessia tarkastelemalla, millaisiksi muodostuu toistuvasti rikoksiin syyllistyneen lapsen asema, entä hänen sosiaaliset suhteensa sekä arjen rakenteet. Tapaukset asettuvat eri vuosikymmenille 1940-luvulta nykyaikaan. Samalla tapaukset kuvaavat oman aikansa lastensuojelua ja yhteiskunnallisia käytäntöjä sekä sitä, miten helsinkiläisyhteisöt ovat eri aikoina osallistuneet poikkeavuuden tuottamiseen. Tutkimus perustuu kriittiseen realismiin ja erityisesti Roy Bhaskarin transformatiivisen sosiaalisen toiminnan malliin. Aihetta analysoidaan Edwin M. Lemertin yhteisöreaktion teorian viitekehyksestä, jolloin tarkasteluun nousevat poikkeavuuden määrittelykäytännöt laajassa institutionaalisessa ja yhteisöllisessä kontekstissa. Tutkimus on laadullinen monitapaustutkimus, ja sen aineisto koostuu Helsingin suojelukasvatus- ja lastensuojelutyössä tuotetuista asiakasasiakirjoista. Lisäksi aineistona on käytetty suojelukasvatustoimiston ja sosiaaliviraston toimintakertomuksia koko ajanjaksolta, kunnallisia asetuskokoelmia vuodesta 1907 alkaen ja 1900-luvulla julkaistuja lapsi-, nuoriso-, ja rikosaiheisia komiteamietintöjä sekä valmista lainsäädäntöä. Tutkimustuloksia tarkastellaan aiempia historian- ja lastensuojelututkimuksia, aikalaiskirjallisuutta ja kaupunkiyhteisöä käsitteleviä tutkimuksia vasten. Tutkimuksessa luodaan lastensuojelun historialliseen tarkasteluun yksilötason näkökulma, joka yhdistetään laajempaan lastensuojelutyön, lainsäädännön ja kaupunkiyhteisön muutokseen. Tapaukset paljastavat, miten lapsen positiot rakentuvat erilaisiksi eri aikoina ja eri yhteisöissä. 1940-luvulla lapsi asemoituu psykopaatiksi ja rikollistyypiksi. Suojelu suuntautuu yhteisöön, jota tulee varjella häiriintyneeltä lapselta, ja mukauttaminen yksilöön, joka tulee eristää. 1960-luvulta 1980-luvulle sosiaalityön käytännöissä muodostuu autettavan ja tuettavan lapsen positio, jolloin lapsesta tulee olosuhteiden uhri, oikeuksia omaava subjekti ja suojelun kohde. Vuosituhannen taitteessa normeja rikkova lapsi asemoituu vaaralliseksi yksilöksi, jolle tulee asettaa rajoja yhteisön turvallisuuden nimissä. Tapausnanalyysien yhteydessä tulevat näkyviksi myös lastensuojelussa kulloinkin vallalla olleet opin ja käytännön paradigmat. Avainsanat: lapsuus, nuoriso, lastensuojelu, nuorisorikollisuus, rikollisuus, poikkeavuus, historia, kriittinen realismi, tapaustutkimus

This article studies the history of playgrounds in Finland and focuses on the emergence and implementation of the objectives of the international playground movement in the early twentieth century. Specifically, it examines the relations between supervised playgrounds, women’s emancipation, child welfare policies, and political discussion on social class. In doing so, the article illustrates the transnational circulation and implementation of early twentieth century “child-saving” ideas, such as the playground reform. The analysis is done by cross and close reading a wealth of contemporary texts on playgrounds, such as magazines, newspapers, and archival materials. By tracing the interwoven aspects of the playground movement and the history of Finland, especially the significance of the Civil War of 1918, this article argues that supervised playgrounds were utilised in reconciling the socio-political issues of the newly independent state. peerReviewed

Lastensuojelun perusta on ideologinen: lastensuojelu on olemassa ensisijaisesti sen tähden, että se on yhteinen arvo yhteiskunnassamme. Tutkimuksessani tarkastelen lastensuojelua pyrkien holistiseen näkökulmaan; kun tarkastelemme lastensuojelun yksittäisiä periaatteita, jotka lakeina ja niiden tulkintoina esitetään, meidän tulee tarkastella niitä suhteessa lastensuojelun ideologiseen perustaan. On kyettävä määrittelemään mitä lapsuus on, miksi lastensuojelu lakeineen on syntynyt ja miten lain tulkinnat suhteutuvat lastensuojelun perustaan eli lapsen etuun. Lasten suojelua ilmenee kaikkialla sivistyneissä kulttuureissa. Virallisen lastensuojelun juuret ovat Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Nykyinen lastensuojelu perustuu YK:n lasten oikeuksien yleissopimukseen (1989) ja 3. lastensuojelulakiin (2007.) Lastensuojelu on ongelmakeskeistä ja ratkaisupyrkimykset näkyvät ideologioina lastensuojelulaissa ja sen tulkinnoissa, jotka heijastavat nykyistä ihmiskuvaa, käsitystä oikeasta ja väärästä ja sitä mitä hyväksytään yhteisiksi arvoiksi Suomessa. Lastensuojelun ydin on nimensä mukaisesti ensisijaisesti suojelussa. Lapsia tulee meidän yhteiskuntamme moraalikäsitysten mukaan suojella niin, ettei heidän terveytensä ja kasvunsa vaarannu niitä uhkaavien olosuhteiden johdosta. Lastensuojelulain ensisijainen kriteeri on lapsen etu. Tutkimuskysymyksiäni ovat: miten lastensuojelua koskevien lakien ja ideologioiden tulkinnat vaikuttavat lapsen edun, suojelun ja lastensuojelulain periaatteiden toteutumiseen, sekä minkälaisia jännitteitä ja ristiriitoja lakien tulkintojen soveltamiseen liittyy lastenkodeissa tehtävässä työssä ja miten lastenkodeissa kyetään vaikuttamaan sijoitusperusteena oleviin ongelmiin; lapsen kehitystä ja kasvua uhkaaviin tekijöihin, jos toimintaa koskevien lakien tulkinnat ovat ristiriitaisia tavoitteiden suhteen? Lakien tulkinta kasvatustyön käytännöissä ja arjessa ei ole yksiselitteistä. Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa lastensuojelun lainsäädännön valmistelusta sekä yleisestä ohjauksesta, jonka alaisuudessa toimiva Terveyden ja hyvinvoinnin laitos pyrkii tekemään ohjeistuksia ja tulkintoja käytännön tilanteiden ratkaisemiseksi. Lastenkodin johto ja työntekijät soveltavat näitä lain tulkintoja vielä toimiviksi käytännöiksi yksikkönsä puitteissa. Lapsen itsemääräämisoikeus, osallisuus ja oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ovat lapsen yksilöllisyyttä vahvistavia arvoja, joita 3. lastensuojelulaissa (2007) korostetaan. Liiallisesti korostuneina ne voivat kuitenkin aiheuttaa tarkoituksensa vastaisia ongelmia suhteessa lapsen suojeluun ja huolenpitoon. Lasten rajoittaminen on niin tiukasti säädeltyä lakien tulkinnoissa, että lasten suojeleminen ongelmallistuu. Lasten sijaishuoltolaitosten kyky toimia kriisiytyneiden lasten ja perheiden tukena, varsinkin jos kyseessä ovat käytöshäiriöiset, päihdeongelmaiset tai rajoihin sopeutumattomat lapset, on heikentynyt ja erityishuollon tarve alati kasvanut. Lastensuojelutarve on kasvanut viimeisen 30 vuoden aikana niin, että vuonna 2020 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli kaksinkertainen määrä lapsia verrattuna vuoteen 1991. Lastensuojelun kustannukset ovat kasvaneet yli kaksinkertaiseksi vuodesta 2006. Tämä luo osaltaan painetta tarkastella lastensuojelun vaikuttavuutta ja pohtia siihen liittyvää problematiikkaa. Lastensuojelun eri työntekijäryhmien näkemystä lainsäädännön valmistelun tueksi tulisi tutkimuksen keinoin lisätä ja erityisesti kentällä työskentelevien ääni tulisi saada kuuluviin kartoitettaessa lastensuojelun toimivuutta ja ongelmia. Samoin vaikuttavuuden systemaattista tutkimusta tulisi kehittää lastensuojelun tarpeisiin, sillä tällä hetkellä sellaista ei ole, vaan informaatiota vaikuttavuudesta löytyy ainoastaan hajanaisesti raporteista ja tutkimuksista.

Vanajan avovankilan perheosasto on uniikki lastensuojeluyksikkö, jonne vankeusrangaistustaan suorittava vanhempi voi sijoittua yhdessä pienen lapsensa kanssa. Perheosastolla tuetaan vanhemmuutta sekä vahvistetaan vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Tutkielman tarkoituksena on kuvata lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden sekä perheosaston perhetyön toimintajärjestelmien välille rakentuvaa yhteistyötä sekä tarkastella yhteistyössä muodostuvaa toiminnan kohdetta. Tutkielmassa hyödynnetään toiminnan teoriaa. Tutkimuskysymyksinä tutkielmassa on 1) millainen toiminnan ja vuorovaikutuksen käsikirjoitus lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ja vankilan perheosaston perhetyöntekijöiden ja -ohjaajien toimintajärjestelmien välisessä yhteistyössä rakentuu sekä 2) millaiset tekijät haastavat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden sekä vankilan perheosaston perhetyöntekijöiden ja -ohjaajien toimintajärjestelmien käsikirjoituksen ylläpitämistä rajapintatyöskentelyssä. Aineistona tutkielmassa toimii kolmen lastensuojelun sosiaalityöntekijän yksilöhaastattelut sekä perheosaston työntekijöiden ryhmähaastattelu. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston analyysimenetelmänä on käytetty diskurssianalyysia. Tutkielma auttoi ymmärtämään yhteistyön rakentumista lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden sekä perhetyön välillä Vanajan avovankilan perheosaston sijoituksissa. Perheosaston perhetyön sekä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden toimintajärjestelmissä on paljon yhtäläisyyksiä ja molemmat toimintajärjestelmät suuntaavat toimintaansa vahvasti samaan toiminnan kohteeseen, joka luo toimintajärjestelmien väliselle yhteistyölle yhteisesti jaettua merkityksellisyyttä. Yhteiseen toiminnan kohteeseen suuntautuneessa toiminnassa toimintajärjestelmien väliselle yhteistyölle muodostuu yhteistyön tukevista tekijöistä yhteisesti jaettu toiminnan ja vuorovaikutuksen käsikirjoitus. Lapsen edun konstruktiot muodostuvat toimijoiden kertomana miltei yhtäläisiksi ja selittävät yhteistä toiminnan kohdetta. Konstruktioiden pienet näkökulmaerot muodostuvat toimijoiden edustaman organisaation erilaisesta asemasta yhteiskunnassa ja roolista suhteessa lapseen. Toimintajärjestelmien yhteistyössä jännitteet liittyvät huolen käsitteeseen sekä kuvaavat, miten vankilan perheosaston konsepti ei ole vielä täysin vakiintunut lastensuojelun toimintakäytäntöihin.

Purpose While studies on service users’ participation and their perceptions on the quality of services exist, agreement between family members’ and practitioners’ assessments of the family’s situation has received less interest. The purpose of this paper is to investigate agreement and its effect on outcomes by comparing the viewpoints of three groups of informants (children, mothers and practitioners) in the context of statutory child protection in two study groups – one applying a systemic approach (SPM) and a service-as-usual control group (SAU). Design/methodology/approach A quasi-experimental repeated-measures study design was applied. Outcome data comprised 112 cases (SPM cases n = 56 and SAU cases n = 56) at three sites. Data was collected from all participants at baseline and six months later. Findings First, practitioners’ analyses of a child’s need for protection did not meet family members’ expressed need for help. Second, child–mother agreement on the need for service intervention at T1 predicted a decrease in practitioner-assessed abuse or neglect from T1 to T2. In this sample, no differences were found between the two groups. Originality/value This study highlights the importance of making explicit the viewpoints of children, parents and practitioners in casework and research to improve understanding of how their perspectives differ over the course of the process and how possible initial disagreements affect outcomes.

Tämä pro gradu –tutkielma käsittelee johtamisen vaikutusta lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden koettuun työhyvinvointiin. Tutkimustehtävänä on kartoittaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia johtamisen ja esihenkilötyön näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten johtamisella ja esihenkilötyöllä voitaisiin lisätä sosiaalityöntekijöiden kokemaa työhyvinvointia. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä tarkastelen lastensuojeluun, työhyvinvointiin ja johtamiseen liittyvää tutkimusta. Käsitellyiksi tulevat erityisesti sosiaalityön johtamiseen ja työhyvinvoinnin johtamiseen sosiaalityössä liittyvät teemat sekä eettinen johtaminen. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Tutkimuksen metodologinen aineisto on kerätty haastattelemalla kuutta lastensuojelun sosiaalityöntekijää, jotka työskentelevät eräässä suomalaisessa keskisuuressa kaupungissa. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina puolistrukturoituna teemahaastatteluna. Tutkimuksen tulokset analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden haastatteluaineiston sisällönanalyysin perusteella sain muodostettua neljä yläluokkaa: esihenkilön johtamisosaaminen, esihenkilön henkilökohtaiset ominaisuudet, substanssiosaaminen ja lastensuojelukentän tunteminen ja työhyvinvoinnin johtamisen kehittäminen. Näiden yläluokkien jälkeen muodostettiin haastatteluaineistosta edelleen alaluokkia, ja aineiston analyysit suoritettiin alaluokittain. Analyysin perusteella tunnistettiin esihenkilön johtamistyöhön liittyviä tekijöitä, joilla voitiin olevan merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointiin. Johtamisella ja työhyvinvoinnilla on keskenään hyvin voimakas suhde ja johtamisosaamiseen liittyvät teemat nousivat tutkimuksessa eniten esille. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille vaikuttaa olevan merkittää vaikutusta esihenkilön osoittamalla tuella ja esihenkilön ja alaisten välisellä keskinäisellä luottamuksella. Tutkimuksen keskeisimpänä löydöksenä voidaan pitää sitä huomiota, että esihenkilön tulisi tunnistaa oman johtamistyönsä ja johtamistyylinsä merkitys ja yhteys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää lastensuojelun johtamisen kehittämisessä. Tulosten perusteella voidaan tarkemmin kiinnittää huomiota niihin tekijöihin johtamisessa, jotka tukevat sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee sosiaalityöntekijöiden kokemuksia perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon rajapinnalla työskentelystä ja siihen liittyvistä tunteista. Aihe on ajankohtainen, koska perhesosiaalityön ja lastensuojelun eriyttäminen on suhteellisen tuore rakenteellinen muutos, joka vaikuttaa työn käytäntöihin, asiakkaiden asemaan ja työntekijöiden jaksamiseen. Tarkoituksena on ollut selvittää, kuinka sosiaalityöntekijät jäsentävät perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon rajaa, ja miten sosiaalityöntekijät kokevat asiakkuuksien määrittämiseen tähtäävät neuvottelut eli rajatyön. Olen tarkastellut sosiaalityöntekijöiden rajatyön kokemuksia siihen liittyvien tunteiden kautta. Tutkimuksen aineisto koostuu 13 sosiaalityöntekijän teemahaastatteluista, jotka on analysoitu teemoittelemalla. Tutkimus on kvalitatiivinen ja kuuluu fenomenologisen eli kokemustutkimuksen piiriin. Sosiaalityöntekijöiden kokemuksista muodostui viisi yläteemaa: eronteon tavat, eronteon vaikeudet, erottava rajapinta, jaettu yhdyspinta ja tunteikas raja. Näistä ensimmäiset kaksi kuvaavat, kuinka sosiaalityöntekijät työssään hahmottavat perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon rajaa ja toisaalta, kuinka se ei aina ole helppoa rajan hämäryyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Erottava rajapinta ja jaettu yhdyspinta kuvaavat toisaalta rajapinnan haasteita ja vastakkainasettelua perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon välillä, toisaalta toimiviksi koettuja käytäntöjä ja hedelmällistä rajapinnalla tehtävää yhteistyötä. Tunteikkaan rajan teemaan sisältyvät sosiaalityöntekijöiden kuvaamat rajapinnan ja sillä työskentelyn herättämät tunteet. Ne liittyvät asiakkaisiin ja asiakastyöhön, organisaatioon ja työyhteisöön sekä omaan itseen ja ammatillisuuteen. Lisäksi teema sisältää sosiaalityöntekijöiden kokemuksia näiden tunteiden säätelystä ja niiden kuormittavuudesta. Aineiston sosiaalityöntekijät pitivät tutkimusaihetta tärkeänä ja ajankohtaisena. Tutkielma osoittaa, että perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon rajapinta koetaan tulkinnanvaraisena ja melko jännitteisenä. Perhesosiaalityön tarkoitus on jäänyt jokseenkin epäselväksi samalla kun lastensuojelun viimesijaisuus on korostunut. Lisäksi niin perhesosiaalityön kuin lastensuojelun resursseissa koetaan alueellisesti vaihtelevia suuriakin puutteita. Tilanne aiheuttaa perhesosiaalityössä keinottomuutta kasvavan ja haastavammaksi muuttuvan asiakaskunnan tarpeisiin vastaamisessa. Lisäksi suuri osa perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöistä kokee perhesosiaalityön ja perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöiden olevan kokonaisvaltaisesti alisteisessa asemassa lastensuojeluun ja lastensuojelun sosiaalityöntekijöihin nähden. Tutkimuksen perusteella on tärkeää selkiyttää perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon tarkoitusta ja sisältöä niin lainsäädännön kuin organisaatioiden tasolla, jotta asiakkuuksien kriteerien arvioiminen selkiytyisi ja yhdenmukaistuisi. Tämä olisi niin asiakkaiden kuin sosiaalityöntekijöiden etu. Niin perhesosiaalityön kuin lastensuojelun avohuollon asianmukainen resursointi tulee turvata, jotta asiakkaat saavat oikeanlaista apua oikea-aikaisesti ja yhdenvertaisesti. Perhesosiaalityön ja lastensuojelun avohuollon välistä vastakkainasettelua ruokkivia käytäntöjä organisaatio- ja työyhteisötasolla tulee purkaa ja välttää. Perhesosiaalityön tutkimuksen lisääminen on tärkeä osa sen aseman vakiinnuttamista sosiaalityön kentällä. This master's thesis addresses social workers' experiences of working at the interface of family welfare and child protection and related emotions. The topic is current because the differentiation of family welfare and child protection is a relatively recent structural change that affects work practices, the status of clients and the ability of employees to cope. The purpose has been to find out how social workers structure the boundary between family welfare and child protection, and how social workers experience the negotiations aimed at defining clientship, i.e. boundary work. I have examined the experiences of social workers' boundary work through the emotions associated with it. The material of the study consists of theme interviews of 13 social workers, which have been analyzed by thematization. The research is qualitative and falls within the scope of phenomenological, i.e. experience research. Five overarching themes were formed from the social workers' experiences: ways to distinguish, difficulties in distinguishing, separating boundary, shared interface and emotional boundary. The first two of these describe how social workers in their work perceive the boundary between family welfare and child protection and, on the other hand, how it is not always easy due to the blurring of the boundary and the possibility of interpretation. The separating boundary and the shared interface describe, on the one hand, the challenges of the interface and the confrontation between family welfare and child protection, and on the other hand, functional practices and fruitful cooperation at the interface. The emotional boundary theme contains the emotions evoked by the interface and working at its proximity. They are related to clients and client work, the organization and the working community, as well as one's self and professionalism, as described by social workers. In addition, the theme contains social workers' experiences of regulating these emotions and how they create strain. The social workers in the data considered the topic important and current. The study showed that the interface between family welfare and child protection is perceived as ambiguous and rather tense. The purpose of family welfare has remained somewhat unclear at the same time that the last priority of child protection has been emphasized. In addition, regionally varying large deficits are experienced in the resources of both family welfare and child protection. The situation causes family welfare to be unable to respond to the needs of a growing and more challenging clientele. In addition, a large part of family welfare social workers feel that family welfare and family welfare social workers are in an overall subordinate position compared to child protection and child protection social workers. Based on this thesis, it is important to clarify the purpose and content of family welfare and child protection, both at the level of legislation and organizations, so that the evaluation of client criteria could be clarified and harmonized. This would benefit both clients and social workers. Appropriate resourcing of both family welfare and child protection must be secured so that clients receive the right kind of help in a timely and equal manner. Practices that fuel the confrontation between family welfare and child protection at the organizational and work community level should be dismantled and avoided. Increasing family welfare research is an important part of establishing its position in the field of social work.

Tutkimuksessa tarkastellaan yleisesti lapsen tiedonsaantioikeutta ja erityisesti Euroopan yleisessä tietosuoja-asetuksessa säädettyä oikeutta saada pääsy tietoihin lastensuojelun kontekstissa. Jokaiselle luonnolliselle henkilölle katsotaan yleisesti ottaen kuuluvaksi rekisteröidyn oikeudet ja näin ollen oikeus saada pääsy tietoihin koskee kaikkia rekisteröityjä, myös lapsia. Rekisteröidyn oikeudesta päästä omiin tietoihin säädetään tietosuoja-asetuksen 15 artiklassa. Lastensuojelulaissa on annettu myös alle 12-vuotiaalle puhevaltaa. Lastensuojelulain 21 §:n mukaan lapsella, joka on 12 vuotta, tulee olla oikeus puhevallan käyttöön erikseen huoltajan tai muun laillisen edustajan ohella. Tämän säännöksen perusteella voidaan todeta, että myös lapsella on tarkastusoikeus tietoihinsa. Lapsi omaa oikeuden tarkastaa itseään koskevat henkilötiedot, jos hän ikäänsä, kehitystasoonsa ja asian laatuun verrattuna pystyy ymmärtämään asian merkityksen. Näiden kriteerien toteutuminen perustuu ensi sijassa rekisterinpitäjän arvioon. Viime kädessä asiasta antaa ratkaisun tuomioistuin. Pääsääntönä on aina rekisteröidyn oikeuksien toteuttaminen eli rekisteröidyn oikeus saada pääsy tietoihinsa. Pääsääntöön on kuitenkin tietosuoja-asetuksessa ja julkisuuslaissa säädetty poikkeuksia. Henkilön oikeus itseään koskevien tietojen saantiin ei voi siis olla poikkeukseton ja on tilanteita, joissa henkilön tiedonsaantioikeus kumoutuu sitä tärkeämpien syiden vuoksi. Poikkeuksilla tarkoitetaan tilanteita, joissa rekisterinpitäjä kieltäytyy rekisteröidyn pyynnöstä. Lasten näkökulmasta merkittävin rajoitusperuste on tietosuoja-asetuksessa 15 artiklassa säädetty rajoitus, jonka mukaan rekisteröidyllä ei ole oikeutta omiin tietoihinsa, jos sen katsotaan aiheuttavan vakavaa vaaraa rekisteröidyn terveydelle tai rekisteröidyn tai muun henkilön oikeuksille. Tarkastusoikeuden rajoitus rekisteröidyn omien oikeuksien vaarantumisen takia antaa mahdollisuuden arvioida lapsen etua tietojen tarkastusoikeutta käytettäessä. Lisäys pitää sisällään tyypillisesti lastensuojelussa syntyvät tilanteet tietosuojalain esitöiden mukaan. Myös lastensuojelulaissa on säännelty, että lapselle ei tulisi antaa sellaisia tietoja, jotka vaarantavat hänen kehityksensä. Lapsen edun arvioiminen tällaisissa tilanteissa onkin ehdottoman tärkeää. Lapsen edun periaatetta voidaan pitää johtavana periaatteena lastensuojelussa. Lapsella saattaa olla tämän lisäksi oikeus kieltää antamasta itseään koskevia tietoja muille henkilöille. Lapsen kielto-oikeuden käytössä tulee huomioida hänen ikänsä ja kehitystaso sekä asian laatu, ellei sen katsota olevan selvästi alaikäisen edun vastaista.

Pro gradu- tutkielmani käsittelee Karjalan-Kannakselta ja Laatokan-Karjalasta talvi- ja jatkosodan aikana evakuoitujen lastenkotien sijoittamista ja evakkolastenkotien pärjäämistä sijoituspaikoissaan. Tarkastelen sitä, miten lastenkotien evakuointi tapahtui, kuka toimista vastasi ja miten lapsille kävi. Toista maailmansotaa käsittelevä tutkimus on suosittua ja myös lasten sotaa ja sotakokemuksia on tutkittu runsaasti niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Tutkimus ulottuu lastensuojelun kentälle monin tavoin. Niin sotalasten lähettäminen Ruotsiin kuin tarpeellisen turvan ja huolenpidon järjestäminen kaikille lapsille on ollut osa lastensuojelullisia toimia. Vaikka tutkimusta lasten sodasta ja evakkolapsista on tehty runsaasti, on lastenkotilasten sotataival jäänyt syystä tai toisesta keskustelusta syrjään. Talvisodan evakuoinneissa noudatettiin evakuointisuunnitelmia, jotka oli laadittu 1920-luvulla. Näissä suunnitelmissa ei huomioitu siviiliväestön erityistarpeita ja suunnitelmien puutteellisuus korostui laitosten evakuoinnissa, sillä ne oli tarkoitus siirtää turvaan sodan alta samaan aikaan muun väestön kanssa. Lisäksi laitosten oli määrä huolehtia itse sijoituspaikan löytämisestä, mikä osoittautui hyvin haasteelliseksi. Se, millaisia haasteita evakuointi on aiheuttanut, heijastuu myös käytettävissä olevaan aineistoon. Lastenkotien jälkeensä jättämä sota-aikainen aineisto on hajanaista paitsi ajallisesti myös alueellisesti. Aineisto koostuu pitkälti viranomaisdokumenteista, jotka oli määrä lähettää tarkasteltavaksi sosiaaliministeriöön. Sodan aikana tavoite ei ole kuitenkaan täyttynyt toivotulla tavalla, minkä seurauksena arkistoissa on esimerkiksi lastenkotien vuosikertomuksia vain rajallisesti ja kattavan kokonaiskäsityksen luominen etenkin evakuoitujen lastenkotien toiminnasta talvi- ja jatkosodan aikana on haastavaa. Viranomaisdokumenteista koostuvan aineiston avulla on kuitenkin mahdollista tarkastella lastenkodeille annettujen tavoitteiden toteutumista niin tarkoituksenmukaisten tilojen kuin riittävän, koulutetun henkilökunnan osalta. Tarkastelemalla evakuoituja lastenkoteja, erottuu kolme tarinallista päälinjaa. Osa lastenkodeista evakuoitiin turvaan isommista kaupungeista maaseudulle ja nämä lastenkodit saivat viettää, jos ei koko sodan aikaa niin ainakin pitkiä aikoja, usein itselleen tutussa ympäristössä, kuten kesäsiirtoloissa. Tällaiset lastenkodit vaikuttavat pärjänneen sodan aikana melko hyvin. Toisen ryhmän muodostavat ne lastenkodit, jotka evakuoitiin sotatoimialueelta ja löysivät sijoituspaikan heti tai asuttuaan hetkellisesti väliaikaisissa tiloissa. Kolmannen ryhmän evakkotaival oli huomattavasti haasteellisempi, sillä vakinaista asuinpaikkaa ei löytynyt sodan kuluessa. Tarkasteltaessa sota-ajan lastenkotien toimintaa on keskiössä tarkoituksenmukaiset tilat, joihin lastensuojelussa on pyritty sisällissodan vuosista alkaen – eikä tavoitetta täysin olla vieläkään saavutettu. Talvi- ja jatkosodan aikana myös riittävän ravinnon tarjoamiseen, vaatetukseen ja koulunkäyntiin liittyi haasteita, joita ei kaikissa tapauksissa saatu ratkaistua. Myös tältä osin tarpeellisen hoivan tarjoaminen noudatteli edellä mainittua kolmijakoa. Vaikka lastenkotien toiminnassa, ja lastensuojelussa kaikkineen, ei talvi- ja jatkosodan aikana kyetty täyttämään toiminnalle asetettuja keskeisiä tavoitteita, ei kyse ole piittaamattomuudesta lasten hyvinvointia kohtaan. Vaikuttaakin siltä, että tavoitteisiin pyrittiin pääasiallisesti hyvin sinnikkäästi, onnistuttiin tavoitteiden täyttämisessä tai ei.

peerReviewed

Katsauksessa tarkastellaan työskentelyä lastenpsykiatrian ja lastensuojelun rajapinnalla aiheesta löytyvän suomenkielisten aineistojen pohjalta. Vaikka alat työskentelevät samankaltaisten ongelmien ja osittain myös samojen asiakkaiden parissa, ei yhteistyötä ole juurikaan aiemmin tutkittu. Yhteistyötä ei myöskään toteuteta käytännössä riittävissä määrin, vaikka molemmat alat tunnistavat yhteistyön tärkeyden ja tarpeen. Lapsen henkistä pahoinvointia aiheuttavat monet perheestä ja kasvuympäristöstä kumpuavat syyt kuten vanhempien päihteiden käyttö ja mielenterveysongelmat, huono taloudellinen tilanne ja huonosti toimiva perhedynamiikka. Lastenpsykiatrian ja lastensuojelun palveluiden tarpeen kulkeminen rinnakkain on siis varsin yleistä. Erityisesti perheen ulkopuolelle sijoitetut lapset tarvitsevat usein lastenpsykiatrian palveluita. Lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuudet ovat myös usein kestoltaan vuosien mittaisia, joten palvelut ja työntekijät saattavat vaihtua useaan otteeseen. Palveluiden kokonaisuuden koordinointia ja alojen välistä yhteistyötä tarvittaisiin enemmän, jotta työnjako eri palveluiden välillä olisi selkeämpää ja perheen eri palveluiden tarpeesta ja toteutumisesta muodostuisi tarkempi kokonaiskuva. Vaikka rajapintatyöskentely on kehittynyt toimivampaan suuntaan, yhteistyötä tarvittaisiin enemmän. Positiivista on ollut rajapintatyöskentelyn kehittyminen lapsilähtöisempään suuntaan, mikä tarkoittaa, että lapsi saa itse olla mukana vaikuttamassa omaan palvelukokonaisuuteensa sen sijaan, että häntä vain määräiltäisiin palvelusta toiseen. Merkittäviä ongelmakohtia ovat esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijäpula ja hidas hoitoon pääseminen sekä lastensuojelun lapsen tai perheen oman työntekijän vaihtuvuus, vaikka tutun ja luotettavan aikuisen tuki olisi lapselle tärkeää. Keinoja parantaa alojen välistä yhteistyötä voisivat olla esimerkiksi siirtyminen koordinoituun moniammatilliseen tiimimalliin (systeeminen malli), alojen rajat ylittävä johto, alojen välisen kommunikaation edistäminen ja lasten ja nuorten mielenterveystyön painopisteen siirtäminen ennaltaehkäisevämpään suuntaan.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välistä monialaista yhteistyötä tilanteessa, jossa lapsella on lastensuojeluasiakkuus ja varhaiskasvatus on lastensuojelun tukitoimi. Tarkastelun kohteena ovat yhteistyöhön liittyvät käytännöt ja tiedon vaihtaminen. Tavoitteena on muodostaa käsitys yhteistyön tilasta ja kehittämistarpeista, sekä arvioida käytäntöjä. Tutkimus on laadullinen käytäntöjen tutkimus. Tutkimuksellinen viitekehys on faktanäkökulma. Tutkimuksessa olen kiinnostunut tutkittavien eli työntekijöiden mielipiteistä ja käytännön kokemuksista. Toteutin tutkimuksen erään suomalaisen suuren kaupungin lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen organisaatioissa. Aineiston keruussa ja analysoinnissa käytin triangulaatiomenetelmää. Tutkimuksen aineistona olivat avoimet kyselylomakkeet (14) ja haastattelut (3). Analysoin aineiston teorialähtöisesti hyödyntäen teemoittelua ja mind map -työkalua. Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisessä yhteistyössä ei ole vakiintuneita toimintatapoja. Tärkeä tieto välittyy varhaiskasvatuksesta lastensuojeluun, mutta sekä käytäntöihin että tiedonvaihtoon liittyvät kehittämistarpeet tiedostetaan molemmissa organisaatioissa. Varhaiskasvatuksessa on tärkeää olla tieto lapsen lastensuojeluasiakkuudesta, jotta siellä voidaan työskennellä yhdessä sovittujen tavoitteiden mukaisesti lasta ja perhettä tukien. Hyviin käytäntöihin kuuluvat aloitteen teko lastensuojelusta, tiedon välittyminen lapsen lapsiryhmään, yhteinen aloituspalaveri, jossa sovitaan tavoitteista ja jatkosta, lastensuojelun käynnit päiväkodissa, yhteiset neuvottelut, yhteydenpito ja muutoksista ilmoittaminen. Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisen yhteistyön tiedonintressejä ovat lapsen hyvinvoinnin intressi, vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön intressi ja monialaisen yhteistyön intressi. Monialaisen yhteistyökentän käytäntöihin kuuluvat lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen, vanhempien ja perheen tukeminen, työntekijöiden osallisuus yhteiseen työskentelyyn, yhteydenpito ja tiedon vaihtaminen. On tärkeää, että toimintatavat ovat selkeitä ja yhtenäisiä. Aihe on tällä hetkellä yhteiskunnallisesti ajankohtainen, mutta aiempaa tutkimusta on vähän. On myös tärkeää, että yhteistyötä kehitetään lisää, ja molempien toimijoiden näkemykset otetaan siinä huomioon. Organisaatiorajat ja rakenteiden puuttuminen eivät saa olla esteenä yhteistyön sujumiselle, sillä lasten ja perheiden varhainen tuki on yhteiskunnallisesti tärkeää, ja siinä lastensuojelu ja varhaiskasvatus ovat keskeisiä toimijoita. Toimintamallien vakiintuminen edellyttää myönteistä asennetta ja myös johtotason toimia. Työntekijöiden toive on, että monialainen yhteistyö lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välillä on avointa ja tiivistä. In this study I look at multidisciplinary cooperation between child protection and early childhood education in a situation that child has a child protection and early childhood education is a child protection support. The subject of review is collaborative practices and exchange of information. It aims to form an understanding of the state of cooperation and development needs and to assess practices. This research is a qualitative study of practices. The investigative reference framework is a factual perspective. For the study I am interested on the subjects namely employee´s opinions and practical experiences. I carried out a study in a Finnish major city child protection and early childhood education organizations. In the collection and analysis of the data, I used triangulation method. The data set for the study were open questionnaires (14) and interviews (3). I analyzed the data set on a theoretical basis utilizing theming and mind map tool. There are no established policies in cooperation between child protection and early childhood education. Important information is transmitted from early childhood education to child protection, but both practices and information exchange related development needs are known in both organizations. In early childhood education, it is important to have knowledge of child protection, in order to work there in accordance with the objectives agreed, to support children and family. Good practices include child protection taking the initiative, transmission of information to kindergarten teacher, common starting palaver where goals and continuation are agreed, child protection visits in kindergarten, joint negotiations, keeping the connection and notification of changes. Information interests between child protection´s and early childhood education´s cooperation include child welfare interest, interest in cooperation with parents and the interest of multidisciplinary cooperation. Multidisciplinary cooperation field practices include caring for the welfare of the child, support for parents and family, involvement of workers in joint work, clear and uniform practices, keeping contact and exchanging information. It is important, that the modes of operation are clear and uniform. The subject is socially current, but there is little previous research. It is also important that further cooperation is developed, and the views of both actors are taken into account. Organizational limits and absence of structure must not be an obstacle to the smooth flow of cooperation, for early support for children and families is socially important, and therein child protection and early childhood education are key players. The stabilization of operating models requires positive attitude and management-level actions also. The wish of employees is that multidisciplinary cooperation between child protection and early childhood education is open and concise.

Koronapandemia ei vaikuttanut kaikkiin samalla tavalla. Erityisen ankarasti se vaikutti haavoittuvassa asemassa vankiloissa, lastensuojelulaitoksissa ja kehitysvammalaitok-sissa oleviin, kun yhteydenpitoa rajoitettiin, tapaamiset kiellettiin tai siirrettiin etätapaa-miseksi. Rajoitukset kohdistuivat myös laitoksissa olevien henkilöiden lapsiin, joten perhe- ja yksityiselämän suojaa rajoitettiin. Julkisella vallalla on perustuslain mukaan velvollisuus turvata jokaisen oikeus elämään ja velvollisuus edistää väestön terveyttä ja turvata riittävät terveyspalvelut. Tämä oli perus-teena omaisten vierailujen rajoituksille. Koronapandemia olisi voinut levitä laitoksissa ja olla huonon terveydentilan omaaville kohtalokasta. Monet rajoitukset olivat välttämättö-miä. Eri asia on, millaisia muotoja noudattaen ne toteutettiin, ei välttämättä lailla, kuten pitäisi. Kaikissa laitoksissa syntyi perus- ja ihmisoikeuksia koskevia ongelmia, mutta vähän erilaisia. Julkaisu käsittelee vankiloissa, lastensuojelulaitoksissa ja kehitysvammaisten laitoksissa pandemian aikana syntyneitä perus- ja ihmisoikeusongelmia lasten oikeuksien näkökulmasta. Perusperiaate on sama kaikissa. Pitää löytää tasapaino perhe-elämän suojan ja hengen suojaamisvelvollisuuden ja terveyden edistämisen välillä pandemian aikana.