Search

Suomen kielen käyttö tieteellisessä julkaisemisessa on ajankohtainen aihe. Julkaisukulttuurissa on kuluneen kymmenen vuoden aikana tapahtunut selvä muutos. Julkaisutahti on nopeutunut ja julkaiseminen pirstaloitunut. Tutkijoille julkaisukanavaan ja raportointikieleen liittyvien vaihtoehtojen pohtimisesta on tullut tärkeä osa arkea, ja samalla julkaiseminen on voimakkaasti, melko nopeasti ja vähin äänin englanninkielistynyt. Muutosten taustalla eivät kuitenkaan ole yksittäisten tutkijoiden itsenäiset valinnat vaan laajempi tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan sekä kansainvälisiin virtauksiin kytkeytyvä ilmiö, jonka kaikkia vaikuttimia ja varsinkaan kaikkia seurauksia ei vielä tunneta. nonPeerReviewed

Kirjoittajakollektiivi: Caterina Bettin; Päivi Eriksson; Kaijus Ervasti; Katariina Hakala; Outi Hietala; Päivi Honkatukia; Hanna-Kaisa Hoppania; Meri Kulmala; Marjukka Laiho; Reetta Mietola; Saana Raittila-Salo; Tiina Rättilä; Tiina Sotkasiira; Sanna Spišák; Nina Tokola; Mari Turja; Satu Venäläinen

Ihmisten yhdenvertaisuuden esteitä tutkitaan yhä useammin osallistavin menetelmin ja kanssatutkimuksen keinoin. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuviin ihmisiin suhtaudutaan oman elämänsä asiantuntijoina ja tasavertaisina tutkimuskumppaneina. Tällöin tutkimuksen lähtökohtana ovat ihmisten itse määrittämät tutkimusongelmat, tutkimusprosessille asetetut toiveet ja kaikkien osapuolten intressit huomioon ottava aktiivinen kumppanuus. Osallistumista tukevia menetelmiä hyödynnetään kanssatutkimuksessa erityisesti rakenteellisesti haavoittuvassa tai alisteisessa asemassa olevia ryhmiä koskevan tutkimustiedon syvemmäksi kontekstualisoimiseksi ja perinteisiin tutkimusasetelmiin liittyvien valtapositioiden horjuttamiseksi. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuvien ihmisten rooli on keskeisempi kuin perinteisemmässä tutkimuksessa. Kanssatutkimuksen yksi keskeisimmistä periaatteista on se, että kanssatutkijoilla a) voi olla erilaisia rooleja, b) heillä on mahdollisuus osallistua tutkimuksen eri vaiheisiin oman kiinnostuksensa ja resurssiensa mukaan ja c) kanssatutkijoiden osallistuminen voi olla monenlaista, eroja on muun muassa osallistumisen intensiteetissä. Ajatuksena on tarjota yhä useammille ihmisille mahdollisuuksia osallistua heitä itseään ja yhteisöjään koskevan tiedon tuottamiseen omista lähtökohdistaan käsin. Kanssatutkimus nähdään myös mahdollisuutena parantaa tutkimustiedon tarkoituksenmukaisuutta ja hyödynnettävyyttä. Kanssatutkimuksen tarkoituksena on aidosti lisätä vuorovaikutusta ja avoimuutta sekä laajentaa tieteen yhteiskuntavastuuta. Tässä teoksessa lähestymme kanssatutkimusta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjänä, yhteiskuntaan vaikuttavana toimintana ja tieteen yhteiskuntavastuun edistäjänä. Puntaroimme kanssatutkimuksellisen tutkimusprosessin ihanteita suhteessa tutkimuksen arjesta kumpuaviin haasteisiin ja käytäntöihin. Ennen kaikkea tarjoamme omissa hankkeissamme tuotettua tietoa ja kokemusta kanssatutkimuksellisia tutkimushankkeita suunnittelevien tai niitä jo toteuttavien tueksi. Painettu teos on tilattavissa verkkokaupoista (mm. Booky.fi, Suomalainen.com ja Adlibris.com) Sisällys 1 Mitä on kanssatutkimus? / Meri Kulmala, Sanna Spišák, Satu Venäläinen, Marjukka Laiho, Katariina Hakala ja Tiina Rättilä 2 Kanssatutkimuksen tietoteoreettiset taustat / Hanna-Kaisa Hoppania ja Satu Venäläinen 3 Kanssatutkimus demokraattisena osallistumisena ja osallisuuden kokemuksena / Tiina Rättilä, Päivi Eriksson, Caterina Bettin ja Päivi Honkatukia 4 Kanssatutkimus ja valta: Auktoriteetista tasavertaisuuden ihanteeseen / Marjukka Laiho, Nina Tokola ja Päivi Eriksson 5 Tutkimuskohteesta tutkimuksen toteuttajaksi: Vertaisuuden rakentuminen kanssatutkimuksessa / Outi Hietala, Meri Kulmala, Reetta Mietola, Tiina Sotkasiira ja Mari Turja 6 Tutkimuseettinen sääntely ja kanssatutkimuksen arjen tilanteinen etiikka / Sanna Spišák, Päivi Eriksson, Kaijus Ervasti, Katariina Hakala, Saana Raittila-Salo ja Iiris Vainio 7 Kanssatutkimusta tutkimuspoliittisten intressien ristivedossa / Kirjoittajakollektiivi Participatory approaches and co-research are increasingly employed in the current moment for exploring barriers to equality. Co-research treats research participants as experts in their own lives and as equal research partners. Research conducted with this orientation is based on research problems drafted by the research participants themselves from their aspirations regarding the research process and an active partnership that considers the interests of all parties involved. Participatory methods are used in co-research, particularly for the purpose of deepening the contextualisation of research knowledge about structurally vulnerable or subordinated groups and to challenge the power positions associated with traditional research designs. In co-research, the role of the people involved in the research is more central than in more traditional research. One of the key principles of co-research is that co-investigators (a) can participate in various roles, (b) have the opportunity to participate in different phases of the research according to their own interests and resources, and (c) co-investigators' participation can take many forms, including differences in intensity. The idea is to provide more people with opportunities to contribute to the knowledge production about themselves and their communities from their respective perspectives and interests. Co-research is also seen as an opportunity to improve the relevance and usefulness of scientific knowledge. It aims to genuinely increase interaction and openness and extend science's societal responsibility. In this book, we approach co-research as a means to promote social justice, as an action with a societal impact contributor to social impact and as a means to promote the societal responsibility of science. We discuss and evaluate the ideals of the co-research process concerning the everyday challenges and practices in research. Above all, we offer the knowledge and experience generated by our own projects to support those planning or already implementing co-research projects. Available in print from online bookstores (e.g. Booky.fi, Suomalainen.com and Amazon Europe).

publishedVersion Non

Reetta Muhonen ja Taina Saarinen tarkastelevat tässä artikkelissa suomalaisen tiedepolitiikan historiallisia trendejä ja niiden yhtymäkohtia. Samat teemat tuntuvat toistuvan vuodesta toiseen, minkä monesti ajatellaan kertovan tiedepolitiikan heikosta toteutuksesta. Kirjoittajat haluavat kuitenkin ajatella, että näiden teemojen toistuminen kertoo pikemminkin niiden tärkeydestä. nonPeerReviewed

Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajat ovat luotsanneet liittoa monenlaisissa koulutus- ja tiedepoliittisissa tilanteissa. Taina Saarinen haastatteli ja keräsi muilla tavoin tietoa puheenjohtajilta eri vuosikymmeniltä. Haastateltaviksi lähtivät Kalervo Väänänen (puheenjohtaja vuonna 1999), Tytti Isohookana-Asunmaa (2004-2006) ja Veikko Halttunen (2020-2021). Sähköpostitse kysymyksiin vastasi Pekka Puska (1978-1980). Jutussa on myös hyödynnetty Olavi Borgin (1981) ja Pekka Neittaanmäen (2000-2003) julkaisuja.

Edistyksellisen tiedeliiton 50-vuotisjuhlanumeron pääkirjoitus

nonPeerReviewed

Tutkimuksen rahoituksen kohdentaminen on yksi tiedepolitiikan ikuisuuskysymyksiä. Rahoitusta ja kohdentamista sekä perustana olevia rakenteita tulee uudistaa yhteiskunnan kehityksen ja muutosten mukana. Oikeastaan tämän tulisi tapahtua muutoksia ennakoiden. Pekka Neittaanmäki luo artikkelissaan mielenkiintoisen katsauksen tutkimusrahoitukseen ja siihen liittyvään tutkijankoulutukseen. Ytimenä on tieteellisen tiedon kehitys ja erityisesti tutkimuksen painotuksen muutokset suhteessa tieteellisen idean käytännön sovellusten tuottamiseen. Tältä pohjalta kirjoittaja esittää käytännön toimia suomalaisen tutkimusrahoituksen kehittämiseksi. nonPeerReviewed

Yhteiskuntatieteellisten alojen tutkimusmenetelmien samankaltaisuus edistää tieteiden välistä vuoropuhelua, mikä mahdollistaa yhteiskunnallisten ilmiöiden syvällisemmän ymmärtämisen. Yhteneväiset menetelmät ovat erityisen tärkeitä nykyisessä monitieteisessä tutkimusmaailmassa, mutta ne luovat pohjan myös perusteellisemmalle poliittiselle päätöksenteolle. Artikkelissa tarkastelemme menetelmien samankaltaisuutta ja vertailevan tutkimuksen yleisyyttä kolmella eri yhteiskuntatieteellisellä alalla. Analysoimme Psykologia-lehdessä, Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa ja Sosiologia-lehdessä 30 vuoden aikana julkaistuja artikkeleita. Tarkastelemme paljonko lehdissä on julkaistu empiirisiä ja teoreettisia artikkeleita. Erittelemme empiirisistä artikkeleista kvantitatiivisten artikkelien osuudet kvalitatiivisista. Onko artikkeleissa käytetty vertailevaa tutkimusasetelmaa ja tavoitteleeko tutkimus yleistettävyyttä.

nonPeerReviewed

Avointa julkaisemista edistetään tarjoamalla siihen tutkijan kannalta merkityksellisiä kannustimia. Lisäksi tulee tarjota riittäviä ja monipuolisia palveluita julkaisemisen tueksi. nonPeerReviewed

Media on ivannut ja valtio ja muut tieteen rahoittajat painostaneet yliopistoja ja niiden tutkijoita jo satojen vuosien ajan. Toisaalta akateeminen yhteisö on yrittänyt puolustaa tieteen vapautta. Julkisuudessa käyty kriittinen keskustelu tutkimuksesta ja tutkijoista ei ole mikään uusi ilmiö, muistuttaa Jyväskylän yliopiston historian professori Kustaa Vilkuna. nonPeerReviewed

Suomalaisissa yliopistoissa on yleistynyt professorien ”tenure track” -uramalli, joka korostaa tutkimuksen tekemistä. Alustavissa tutkimuksissa näyttää siltä, että mallilla saattaa olla pidemmän päälle haitallisia vaikutuksia professorikunnan monimuotoisuudelle. nonPeerReviewed

Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajat ovat luotsanneet liittoa monenlaisissa koulutus- ja tiedepoliittisissa tilanteissa. Taina Saarinen haastatteli ja keräsi muilla tavoin tietoa puheenjohtajilta eri vuosikymmeniltä. Haastateltaviksi lähtivät Kalervo Väänänen (puheenjohtaja vuonna 1999), Tytti Isohookana-Asunmaa (2004-2006) ja Veikko Halttunen (2020-2021). Sähköpostitse kysymyksiin vastasi Pekka Puska (1978-1980). Jutussa on myös hyödynnetty Olavi Borgin (1981) ja Pekka Neittaanmäen (2000-2003) julkaisuja. nonPeerReviewed

Yksi tieteentutkimuksen perustehtävistä on tunnistaa ja analysoida erilaisia tiedekäsityksiä. Näiden käsitysten – ”tieteenteoreettisten mallien” – tarkastelu auttaa valaisemaan myös tiedepolitiikan suuntaa ja taustaoletuksia. Seuraavassa kertaan tieteenteoreettisia perusmalleja ja keskustelen niiden tiedepoliittisesta roolista. Lopuksi esitän tiedepoliittisen suosituksen.

Syyskuun 2021 alussa Twitterissä ilakoitiin #minätutkin-aihetunnisteella, jota käyttäen tuhannet suomalaiset tutkijat jakoivat 280 merkin kuvauksia tutkimusaiheistaan. Kampanjaa tulkittiin tutkimuskentän moninaisuuden juhlimiseksi ja tieteen vapauden puolustamiseksi vastareaktiona sitä edeltäneeseen, vähemmän kunniakkaaseen episodiin, jossa Suomen Akatemian rahoitusta saanut yksittäinen tutkija nostettiin ivallisesti tikunnokkaan ja maalituksen kohteeksi. Rahoituspäätösten läpikäyminen näyttää jo aiemmin vakiintuneen osaksi populistisen tiedevastaisuuden työkalupakkia. Kontekstistaan irrotettuna kummallisilta vaikuttavien – tai kummallisiksi kehystettyjen – tutkimushankkeiden julkista ihmettelyä käytetään tapana sanoa, että veronmaksajien rahoilla kustannetaan turhia tai ainakin sanojan mielestä vääränlaisia tutkimusaiheita.

Uudenvuodenpäivänä vuonna 2010 astui voimaan kiistelty yliopistouudistus, jonka tarkoitus oli lisätä yliopistojen autonomiaa. Uudistuksesta taitettiin peistä valtamedioissa asti, ja Helsingin yliopistossa uudistuksen vastustajat olivat vallanneet hallintorakennuksen. Mistä tässä kaikessa oli kysymys? Yliopistouudistus-teoksessa oman näkemyksensä uudistustyön etenemiseen ja taustoihin tuo Helsingin yliopiston entinen kansleri ja tuolloin rehtorina toiminut Thomas Wilhelmsson. Hän kertoo ajatuksista, keskusteluista ja tapahtumaketjuista, jotka vaikuttivat prosessin taustalla mutta jotka eivät käy ilmi virallisista asiakirjoista. Wilhelmsson avaa uudistuksen syitä ja tarvetta sääntelyn purkamiselle, kansainvälistymiselle sekä strategiselle johtamiselle mutta ei välttele tehtyjä virheitä. Uudistuksen kohtaaman kritiikin lisäksi ongelmia aiheuttivat kamppailut apteekkiprivilegiosta ja kiinteistöjen hallinnasta. Kymmenen vuoden jälkeen onkin aika kysyä: mitä uudistuksesta on seurannut? 1. painos

Risoo, ketuttaa, turhauttaa. Lupaukset tieteen kunnianpalautuksesta ovat vaihtuneet epäluottamukseen ja ennakoimattomuuteen. Vaikea arvioida, kummalla lopulta on suurempi kielteinen vaikutus: rahoitusleikkauksilla vai arvostuksen puutteella, joita molempia tiedeyhteisö on viime aikoina joutunut kohtaamaan.

Politiikka, jota nykyisin kutsutaan tutkimus- ja innovaatiopolitiikaksi, on Suomessa ollut kahden kauppa. Toinen osapuoli on opetus- ja kulttuuriministeriö ja toinen työ- ja elinkeinoministeriö. Molemmat ovat ansainneet paikkansa rahalla. Pääosa valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan menoista kulkee näiden kahden ministeriön kautta. Alusta alkaen näiden kahden keskinäisiä suhteita ovat leimanneet yhteistyö, työnjako, erillisyys, kilpailu ja riitely. Näitä käsitellään tässä artikkelissa, joka alkaa 1960-luvulta ja päättyy tilanteeseen vuoden 2020 lopussa.

Afrikan mantereen tiedeyhteisössä ja kansallisessa keskustelussa eniten keskustelua ovat viime vuosina nostattaneet vaatimukset tutkimuksen ja opetuksen dekolonisaatiosta Etelä-Afrikan vuonna 2015 leimahtaneiden opiskelijaprotestien myötä. Tieteen dekolonisaation tavoitteena on tutkimusagendan relevanssin kiinnittyminen Afrikan maiden omaan kehitykseen, sekä kolonialismin perintöjä kantavan tiedekäsityksen uusintaminen ja demokratisointi.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Pääkirjoitus 3/2021.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Jos tiedepolitiikka ei tunnista jännitteitä tiedon ja vallan vuorovaikutuksessa, se luo kasvualustan yhteiskuntapoliittisille ongelmille. Pahimmillaan tieteen ja tieteenharjoittajan autonomia on uhattuna.

Vastuullisen tieteen (ja innovaatiotoiminnan) käsite on jo jonkin aikaa ollut keskeisesti esillä Euroopan unionin tiedepolitiikassa. Suomessakin se on saamassa näkyvämmän roolin tutkimustoiminnan edellytysten ja vaatimusten pohtimisessa. Käsitteen lopullinen sisältö on vielä muotoutumassa, mutta sen piiriin luetaan ainakin tutkimusetiikka, tiedeviestintä, avoin tiede ja vastuullinen arviointitoiminta.

[Johdanto] Suomalaista tiedepolitiikkaa koskevissa dokumenteissa maalataan kuvaa suomalaisista yliopistoista ja niissä työskentelevistä tieteentekijöistä sisäänpäin käpertyneinä impivaaralaisina, joiden fyysinen paikallaan pysyminen heikentää tutkimuksen ja koulutuksen laatua. Tiedemaailman laadun ajatellaan parantuvan, kun suomalaiset tieteentekijät hakeutuvat ulkomaille huippulaadun pariinja kotiin palattuaan välittävät osaamisensa paikallaan pysyneille. Liikkuvuuden myötä hankittujen kontaktien odotetaan sitovan perifeeriset suomalaiset tiukemmin Suomen rajojenulkopuolella olevaan tieteeseen, joka tässä näkökulmassa on jo lähtökohtaisesti aina parempaa kuin ”kansallinen” tiede. Toinen dokumenteista paljastuva keino parantaa tiedemaailman laatua on rekrytoida ulkomailta osaajia. Tähän sisältyy käsitys siitä, että muualta tulija on automaattisesti laadukkaampi kuin tiedelaitoksessa jo oleva henkilöstö. Politiikkapuheen voimakas kansainvälistä liikkuvuutta korostava henki pitää sisältää käsityksen siitä, että kansainvälistä yhteistyötä on yliopistoissa vain hyvin vähän. Mutta onko käsitys oikea? Tässä artikkelissa tarkastelemme suomalaisissa yliopistossa työskenteleviä tutkijoita, opettajia ja aiemmissa tutkimuksissa syrjään jätettyjä asiantuntijoita selvittääksemme, millaista tuntematon kansainvälisyys on. Kansainvälisen taustan omaavien tieteentekijöiden kautta pystymme entisestään valottamaan kuvaa 2000-luvun suomalaisista yliopistoista ja niiden kansainvälisyydestä. [jatkuu julkaisussa] peerReviewed

Jos Isaac Newton olisi edustanut käytännönläheista ja poikkitieteellistä tutkimusta, hän ei olisi ruvennut vaivaamaan päätään sillä, miksi omena putoaa, vaan sillä, miten se estetään. Tämä näkökulman muutos edustaa nykyistä tutkimuksen painopisteen muutosta.

Euroopan unionin tiede- ja innovaatiostrategia Horizon 2020 lähtee siitä, että tutkimus- ja innovaatiotoimintaan (T & I) panostaminen on keskeistä yhteiskunnan kehitykselle ja kasvulle. Strategiassa otetaan huomioon ihmiskunnan suurien haasteiden edellyttämä tarve panostaa tieteeseen ja innovaatioihin. EU:n tutkimuspolitiikassa onkin alettu edellyttää yhteiskunnallisen vastuullisuuden tarkempaa määrittelyä, ja sitä on ohjeistettu niin sanotun RRI-mallin (Responsible Research and Innovation) avulla. Toistaiseksi RRI-käsitteelle ei ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä, mutta tässä artikkelissa siihen viitataan nimellä vastuullinen tutkimus- ja innovaatiotoiminta. Non

Esitykseni Edistyksen päivillä syksyllä 2017. Esitykseen liittynyt artikkeli ilmestyny Tiedpolitiikka-lehdessä (http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-2501333)

nonPeerReviewed

Tutkielma käsittelee yhteiskuntatieteellisten ja humanististen alojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tiedeyhteisöä 1900-luvun loppupuolelta kohdannut vaade tilivelvollisuudesta ja tuloksellisuudesta on osoittautunut vaikeasti vastattavaksi etenkin yhteiskuntatieteellisille ja humanistisille aloille, joiden yhteiskunnalliset vaikutukset eivät ole helposti mitattavissa tai eriteltävissä. Omalla tutkielmallani osallistun yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta käytävään keskusteluun ja pyrin tuottamaan uutta tietoa siitä, mitä ihmistieteiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus on ja millaisia haasteita sen saavuttamiseen liittyy. Lähdeaineistona hyödynnän eurooppalaisen COST-puiteohjelman alla toimivan ENRESSH-tutkimusverkoston (European Network for Research Evaluation in the Social Sciences and Humanities) parissa kerättyä laadullista kyselyaineistoa. Aineiston teemoittelun ja analyysin pohjalta muodostan kaksi yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallia, joita nimitän vaikuttavuuden kulttuureiksi. Tutkielmassani osoitan, kuinka tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on kiinteässä suhteessa tutkimuksen tiedollisiin intresseihin ja tutkimuksessa tuotettavan tiedon muotoon. Keskustelevalle ja kriittiselle tutkimustiedolle rakentava vuorovaikutteisen ja keskustelevan vaikuttavuuden kulttuurissa tutkijat luovat yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkimusprosessin, vapaaehtoisen yhteistyön ja julkisen keskustelun kautta. Tiettyä päämäärää tai ongelmanratkaisua koskevalle tutkimustiedolle pohjautuva hallinnollisen ja ratkaisukeskeisen vaikuttavuuden kulttuuri kuvaa, kuinka ihmistieteellinen tutkimus tuottaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta poliittisessa päätöksenteossa tutkimustiedon hyödyntämisen ja asiantuntijuuden kautta. Tutkimusaineistossa esiintyvät haasteet liittyvät sekä vaikuttavuuden saavuttamiseen että sen todistamiseen erilaisissa arvioinneissa. Vuorovaikutteisen ja keskustelevan vaikuttavuuden kulttuurissa yhteiskunnallinen toiminta on tutkijoiden omalla vastuulla, eikä se palkitse taloudellisesti tai akateemisen meritoitumisen muodossa. Vaikuttavuuden todistamisen haasteet liittyvät vaikuttavuuden pääasialliseen kohteeseen, yksilöihin osana laajempaa kansalaisyhteiskuntaa. Yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen toiminnassa tai ajattelussa tapahtuneet muutokset eivät useimmiten jätä jälkiä, joita seurata. Hallinnollisen ja ratkaisukeskeisen vaikuttavuuden kulttuurissa haasteina vaikuttavuuden saavuttamiselle esitetään tutkimustulosten hylkääminen tai sivuuttaminen. Jos tutkijoiden suosittelemia poliittisia toimenpiteitä ei syystä tai toisesta toteuteta, ei yhteiskunnallista vaikuttavuutta synny. Analyysini perusteella argumentoin, että vallitseva käsitys yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ei huomio riittävästi yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloille ominaisia vaikuttavuuden tapoja. Kapea käsitys vaikuttavuudesta voi pitkällä aikavälillä johtaa myös tutkimuksen yksipuolistumiseen, jos vaikuttavuus kasvattaa painoarvoaan erilaisissa tutkimuksen arvioinneissa tai rahoituspäätöksissä. Ratkaisuna ongelmaan esitän, että vaikuttavuuskeskustelussa tulisi keskittyä siirtyä painottamaan tutkijoiden toimintaa vaikeasti todistettavien ja mitattavien yhteiskunnallisten vaikutusten sijaan. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden painopisteen siirtäminen todisteista toimintaan edesauttaisi tiedon tuottamista erilaisiin yhteiskunnallisiin konteksteihin ilman vaaraa tutkimuksen yksipuolistumisesta, ja toisi paremmin esille myös muita ihmistieteille ominaisia yhteiskunnallisia vaikuttavuuden muotoja kuin poliittisen vaikuttavuuden.

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan sosiologian itseymmärrystä. Nykyisissä tiedontuotannon olosuhteissa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen on nähty olevan ahtaalla. Tiedepolitiikka, joka yhtäältä odottaa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta ja toisaalta edellyttää kunnianhimoista, kansainväliselle tiedeyhteisölle suuntautunutta huippututkimusta, ei noteeraa tutkimukselle asettamissaan tavoitteissaan tai tuloksellisuuden- ja laadunarvioinnin kriteereissään riittävästi näiden tieteenalojen tutkimusta. Sen sijaan kriteerit ovat suosiollisia monille luonnontieteellisille tutkimusaloille, joissa julkaiseminen on tyypillisesti ollut kansainvälistä ja tutkimustoiminnassa on korostunut markkinaorientaatio. Tutkimukseen kohdistuneilla odotuksillaan tiedepolitiikka luo tietynlaisia ideaaleja ja määritelmiä sille, mitä pidetään hyvänä tutkimuksena, ja näihin ideaaleihin tieteenalat joutuvat vastaamaan tavalla tai toisella. Tässä kolmesta tutkimusartikkelista sekä yhteenveto-osasta koostuvassa väitöstutkimuksessa tutkitaan, mitä hyvä sosiologia on ja kuinka sosiologia oikeuttaa itsensä. Tutkimus liittyy tieteentutkimuksessa käytyihin tieteen ja yhteiskunnan välisen suhteen muutosta kuvaaviin keskusteluihin, joissa yliopistojen legitimaatioperustan ja akateemisen kulttuurin ajatellaan olevan muutoksen tilassa nykyisessä tietoperustaisessa taloudessa. Monissa maissa yliopistojen poliittiseksi ohjausstrategiaksi on omaksuttu uuden julkishallinnon ideologia, joka on tuonut mukanaan tehokkuuden, tilivelvollisuuden, kilpailullisuuden ja markkinaorientaation keskeisiksi yliopistojen toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi, joskin eri maissa ideologiaa on sovellettu hieman eri tavoin ja erilaisella intensiteetillä. Lisäksi tutkimuksen lähtökohtana on tieteensosiologiset tutkimukset ja keskustelut, joissa on nostettu esiin legitiimin sosiologian määritelmän kiistanalaisuus. Tutkimuksessa sosiologiaa tarkastellaan bourdieulaisesta teoreettisesta viitekehyksestä, jossa tieteenalat nähdään vallasta, resursseista ja legitiimin tieteen määritelmästä kamppailevina sosiaalisen toiminnan kenttinä. Tutkimus ammentaa myös tiedekulttuurien tutkimusperinteestä, koska tutkimuksessa tarkastellaan sosiologian kulttuurisia merkityksenantoja eli kulttuurisesti tuotettuja tapoja määritellä hyvää sosiologiaa. Tutkimuksessa sovelletaan poikkikulttuurista tutkimusotetta, sillä sosiologiaa tutkitaan sekä kahdessa eri ajallisessa kontekstissa että kahdessa eri kansallisessa kontekstissa. Eri ajallinen konteksti käsittää suomalaisen sosiologian tarkastelun kahdella eri vuosikymmenellä: 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Sosiologian kansallisessa peilauksessa tutkimuskohteena on suomalainen ja ruotsalainen 2010-luvun sosiologia. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu sosiologian professorien eli tieteenalan eliitin haastatteluista, joita analysoidaan diskursiivisen lukutavan avulla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sosiologia pitää sisällään monia, keskenään kiisteleviä ja jännitteisessä suhteessa toisiinsa olevia legitiimin sosiologian määritelmiä eli useita, jotain tiettyä näkemystä legitiimistä sosiologiasta rakentavia diskursseja. Näitä diskursseja ovat Huippututkimusdiskurssi, Humboldtlainen diskurssi, Emansipatorinen diskurssi ja Politiikkadiskurssi. Huippututkimusdiskurssissa legitiiminä pidetään sosiologiaa, joka tuottaa kunnianhimoista ja kansainvälistä kärkitason tutkimusta. Diskurssissa arvostetaan ja korostetaan sosiologian tieteellisyyttä sekä puhtaan tieteen ideaalien mukaista tieteenharjoittamista. Humboldtlaisessa diskurssissa sosiologian legitimiteetti liitetään sosiologian kykyyn tuottaa laaja-alaista ja teoreettista ymmärrystä inhimillisestä todellisuudesta. Diskurssissa arvostetaan teoreettisia oivalluksia, tyylikkäitä käsitteitä ja esseististä kirjoitustyyliä. Emansipatorisessa diskurssissa legitiimi sosiologia merkitsee kriittistä, yhteiskunnan epätasa-arvoisia rakenteita esiin nostavaa ja niitä muuttamaan pyrkivää sosiologiaa. Lisäksi siinä pidetään arvossa tutkimusta, joka pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa. Politiikkadiskurssissa legitiiminä pidetään sosiologiaa, joka tuottaa tietoa poliittiseen päätöksentekoon. Diskurssissa arvostetaan yhteiskunnallisesti hyödyllistä tutkimusta, joka on suunnattu valtionhallintoon ja eri hallinnonaloille. Nämä eri määritelmät on löydettävissä suomalaisesta ja ruotsalaisesta 2010-luvun sosiologiasta. Myös suomalaisen sosiologian ajallinen peilaus näyttää, että samantyyppiset sosiologian määritelmät on löydettävissä myös 1970-luvun sosiologiasta, joskin aikakaudelle ominaisine muotoineen. Tämän väitöstutkimuksen keskeisin tulos on se, että se näyttää näiden legitiimin sosiologian määritelmien väliset jännitteet ja hierarkkiset suhteet sekä niiden hierarkiajärjestyksen vaihtelun ajallisesta ja kansallisesta kontekstista toiseen. Suomalaisessa 2010-luvun sosiologiassa Huippututkimusdiskurssi on hegemonisessa asemassa. Politiikkadiskurssilla on laaja tila, ja sen asema on vahva. Sen sijaan Emansipatorisen diskurssin sekä Humboldtlaisen diskurssin asema on heikko. Kumpikin joutuu taistelemaan elintilastaan, ja niiden nykyistä asemaa kuvataan ”ennen oli – ei enää”-ilmauksen kautta. Ruotsissa päinvastoin kuin Suomessa Humboldtlainen diskurssi on hegemonisessa asemassa ja emansipatorisen sosiologian asema on vahva.Huippututkimusdiskurssin ja Politiikkadiskurssin painoarvo ruotsalaisessa 2010-luvun sosiologiassa on sitä vastoin vähäinen. Suomalaisen sosiologian ajallinen peilaus tuo esiin, että 1970-luvun sosiologiassa kaikille legitiimin määritelmille oli tilaa, kun taas 2010-luvun sosiologiassa Huippututkimusdiskurssin hallitessa Emansipatorinen diskurssi on joutunut marginaaliin, ja se ilmenee lähinnä nostalgisen muistelun kautta. Tiedepolitiikan huippututkimusideaaleja ja niiden vastaanottoa tarkasteltaessa tutkimus näyttää, kuinka ideaaleja joko kannatetaan, vastustetaan tai niihin mukaudutaan. Kansallinen peilaus nostaa esiin merkittäviä eroja tavoissa, joilla suomalainen ja ruotsalainen sosiologia ottavat tiedepolitiikan ideaalit vastaan. Suomalaisessa sosiologiassa tiedepolitiikan huippututkimusideaaleihin joko myötäsukaisesti mukaudutaan tai sitten mukautumiselle ei nähdä muuta vaihtoehtoa. Ruotsalaisessa sosiologiassa sitä vastoin ideaaleihin otetaan etäisyyttä, tai ne sivuutetaan. Maiden tiedepoliittisen kontekstin ja korkeakoulujärjestelmien tarkastelu auttaa ymmärtämään tätä eroa. Vaikka kummassakin maassa rahoitusjärjestelmä on äärimmäisen kilpailullinen, suomalainen tiedejärjestelmä on tulosorientoituneisuudessaan Ruotsia kilpailullisempi. Suomessa tiedepoliittisia muutoksia on myös tehty tiukan valtiojohtoisesti, kun taas Ruotsissa muutoksia on toteutettu enemmän dialogissa tiedeyhteisön kanssa. Lisäksi maiden korkeakoulujärjestelmissä on kansallisia ominaispiirteitä, kuten Ruotsin vanhojen yliopistojen etuoikeutettu ja vahva asema, mikä antaa niille ja niiden laitoksille enemmän liikkumavapautta suhteessa tiedepolitiikan ideaaleihin. Tämä väitöstutkimus syventää ymmärrystä siitä, kuinka kulloinkin vallitseva tiedepoliittinen konteksti muovaa tieteenalan kulttuurisia merkityksenantoja. Aiemmin tieteenalakulttuureja on pidetty kansalliset rajat ylittävinä ja kohtalaisen vastustuskykyisinä muutoksille siten, että ne kykenevät jossain määrin puskuroimaan ulkoa tiedepolitiikan taholta tulevat vaikutteet ja vaikuttamispyrkimykset. Tämä tutkimus kuitenkin osoittaa, että tieteenalojen kulttuuriset merkityksenannot ovat tosiasiassa varsin alttiita tiede- ja yhteiskuntapoliittisille intentioille, mikä näkyy erilaisina merkityksellistämistapoina ja vahvoina painotuseroina eri aikakausien sosiologiassa ja eri kansallisissa sosiologioissa. Siten se, minkälaista tiedepolitiikkaa kulloinkin harjoitetaan, muovaa olennaisesti sitä, minkälaista sosiologiaa pidetään arvossa, minkälaiselle sosiologialle tieteenalakentällä on tilaa ja viime kädessä: minkälaista sosiologiaa on mahdollista harjoittaa. Kaiken kaikkiaan tämä väitöstutkimus osoittaa, että sosiologian itseymmärrys muodostuu kompleksisessa ja monikerroksisessa valtasuhteiden verkossa, jossa tiede- ja yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja diskurssit sekä akateemisen maailman sisäinen hierarkia kietoutuvat tieteenalan sisäisiin merkityksenantoihin ja muotoilevat käsityksiä siitä, mitä pidetään hyvänä tieteenä. This dissertation scrutinizes the self-understanding of sociology. It has been argued that the social sciences and humanities (SSH) are in a precarious position in the current science policy context. Science policy, which, on the one hand, calls for social utility of research, and on the other hand, demands research excellence, does not rate SSH fields highly in their targets and evaluation criteria. Conversely, those criteria are favourable for many fields in the natural sciences in which international publishing has been dominant and market orientation has been typical. Science policy, with its specific expectations, offers one type of ideals and definitions for ‘good’ research, which all disciplines have to respond to in one way or another. This dissertation, consisting of introductory part and three journal articles, explores what good sociology is and how sociology legitimates itself. The study relates to the discussions in science studies that focus on the changing relations between science and society in which the legitimation principles of universities and academic cultures are argued to be in the state of transformation. In many national contexts, the ideology of New Public Management (NPM), emphasising efficiency, accountability, competition and market orientation, has become a leading principle in steering universities. However, NPM has been implemented in different ways and with different emphases in different countries. Additionally, the starting point of this study lies in the discussions and studies of the sociology of science that have shown the controversial nature of legitimate sociology. Sociology is analysed through the Bourdeusian theoretical framework in which disciplines are seen as social fields where actors struggle for resources, power and the power to define what counts as legitimate science. This study also draws from the tradition of disciplinary cultures since the focus is on the cultural sense-making of sociology, that is, a culturally-produced means of defining good sociology. The study applies a cross-cultural approach as sociology is contrasted in two different temporal contexts and in two different national contexts. The two temporal contexts cover the analysis of Finnish sociology in two decades—the 1970s and the 2010s. The analysis of two national contexts involves Finnish and Swedish sociology in the 2010s. The data consists of the interviews with the professors of sociology—conceptualised as the scientific elite of sociology—which are analysed using discourse analysis. The results show that sociology contains many mutually conflicting and tensional notions of legitimate sociology, that is, several different discourses that each construct certain views of legitimate sociology. These discourses are: the Excellence discourse, the Humboldtian discourse, the Emancipatory discourse and the Policy discourse. In the Excellence discourse, legitimate sociology is seen as scientific enterprise with legitimisation accomplished via top-level academic outcomes. This discourse rates highly ambitious, international top-tier publications. In the Humboldtian discourse, legitimacy is rooted in the idea of sociology as social science that has the ability to explain human reality through grand theories. In this discourse, the creative conceptualisations and theoretical models as well as scholar’s unique intellectual, essayistic style is appreciated. In the Emancipatory discourse, legitimate sociology is seen as a highly critical field. This discourse respects sociology that strives to ‘bring change’ to society by highlighting hidden social inequalities and communicates to common people. In the Policy discourse, legitimate sociology provides knowledge for political decision-making. To be legitimate, research must be socially useful and relevant and is targeted towards government authorities and administrative bodies. In addition, the temporal contrasting of Finnish sociology illustrates that the same definitions for legitimate sociology can be found in the Finnish sociology of the 1970s; thus, they appear in era-specific form. The most crucial result of this study is that it both shows the tensional and hierarchical relations between those discourses and the way the hierarchical order of the discourses changes from one temporal and national context to another. In the Finnish sociology of the 2010s, the Excellence discourse is in a dominant position. Policy discourse has a wide space in the field, and its position is strong. On the contrary, the position of the Humboldtian and the Emancipatory discourses are weak. They both must strive to maintain their existence. The phrase ‘was before – is not anymore’ is used in those discourses to describe their current status in the field. Conversely, in Sweden, the Humboldtian discourse is in the dominant position, and the status of the Emancipatory discourse is strong; the emphasis of the Excellence discourse and the Policy discourse is remote. The temporal contrasting of Finnish sociology reveals that in the 1970s, there seemed to be space for all discourses, whereas in the 2010s the Excellence discourse rules and the Emancipatory discourse has been forced to step aside, and it appears mainly through nostalgic recollection. When reflecting on the way science policy ideals have been received in sociology, the results show that the ideals are either supported, opposed or complied with. The national contrasting brought out crucial differences between the way Finnish and Swedish sociology receive science policy ideals. In Finnish sociology, the science policy ideals are either sympathetically complied with or the perception is that there is no other alternative than to comply. In the Swedish context, by contrast, sociology either distances itself from science policy ideals or disregards them. A closer look at the science policy context and the higher education systems of the countries helps in understanding the differences. Although in both countries, the funding system is extremely competitive, the strong output orientation of the Finnish systems makes Finland even more competitive than Sweden. There are also crucial differences in national higher education systems between Finland and Sweden. For instance, in Sweden, the old, established universities have a privileged position that gives them and their departments more leeway in relation to science policy ideals. This dissertation deepens the understanding of the way the prevailing science policy contexts shape the cultural sense-making of the discipline. Previously, it has been argued that the disciplinary cultures tend to cross national borders and are regarded as rather resistant to change since they are able to buffer the pressures that are external to the scientific community, such as the claims of science policy-makers. This dissertation, however, indicates that the cultural sense-making structures of the discipline are, in fact, fairly prone to external science and social policy influences. This manifests as crucial differences in the internal hierarchy and dynamics of sociology in different temporal and national contexts. Thus, given the way the science policy is practiced and the political priorities it tends to manifest, inevitable shapes the internal symbolic struggles and meaning-making of sociology and simultaneously outlines what counts as legitimate sociology, what kind of sociology has space and sovereignty in the field and ultimately, what kind of sociology it is possible to practice. This dissertation shows that the self-understanding of a discipline takes shape in the complex and multi-layered power relations in which science policy and sociopolicy with their aims as well as the inner hierarchy of academia, are intertwined in the inner symbolic struggles of the discipline and thus, shape the conception of what is perceived as ‘good’ science.

Tutkimuksen arvioinnissa välineet ovat kehittyneet nopeammin kuin arvioinnin tekijöiden osaaminen. Helposti ja halvalla tuotettavaa bibliometristä dataa hyödynnetään rekrytointi- ja rahoituspäätöksissä usein käyttötarkoituksensa vastaisesti. Bibliometriikan asiantuntijoille ongelma on tuttu. Kirjastot toimivat vastuullisessa metriikassa viestinvälittäjinä, mutta tutkimuskulttuurin muuttamiseen tarvitaan koko tiedeyhteisön tukea.

Viime aikoina tiedepoliittisessa keskustelussa on avoin julkaiseminen ollut vahvasti esillä. Avoimen julkaisemisen tarpeellisuutta voidaan perustella tieteellisen tiedon saavutettavuuden tärkeydellä: ”Avoin tiede on ihmisoikeuskysymys” (OKM 2014). Käytännössä tärkein peruste taitaa kuitenkin löytyä tiedejulkaisemisessa tapahtuneesta muutoksesta.

Max Weber on tämän päivän akateemisessa keskustelussa ajankohtaisempi kuin muutama vuosikymmen sitten. Aikaisempaa historiallisempi ja kriittiseen editioon nojaava tutkimus on muuttanut sovinnaista kuvaa Weberistä. Tässä julkaisussa muutamat suomalaiset politiikan ja lähialojen tutkijat pohtivat omaa suhdettaan Weberin ajatteluun. Lisäksi teoksen toimittajat esittävät katsauksen suomalaisen politiikan tutkimuksen tapoihin kirjoittaa Max Weberistä.