Human Rights in Action

In the post-World War II era human rights have emerged as an enormous global phenomenon. In Finland human rights have particularly in the 1990s moved from the periphery to the center of public policy making and political rhetoric. Human rights education is commonly viewed as the decisive vehicle for emancipating individuals of oppressive societal structures and rendering them conscious of the equal value of others; both core ideals of the abstract discourse. Yet little empirical research has been conducted on how these goals are realized in practice. These factors provide the background for the present study which, by combining anthropological insights with critical legal theory, has analyzed the educational activities of a Scandinavian and Nordic network of human rights experts and PhD students in 2002-2005. This material has been complemented by data from the proceedings of UN human rights treaty bodies, hearings organized by the Finnish Foreign Ministry, the analysis of different human rights documents as well as the manner human rights are talked of in the Finnish media. As the human rights phenomenon has expanded, human rights experts have acquired widespread societal influence. The content of human rights remains, nevertheless, ambiguous: on the one hand they are law, on the other, part of a moral discourse. By educating laymen on what human rights are, experts act both as intermediaries and activists who expand the scope of rights and simultaneously exert increasing political influence. In the educational activities of the analyzed network these roles were visible in the rhetorics of legality and legitimacy . Among experts both of these rhetorics are subject to ongoing professional controversy, yet in the network they are presented as undisputable facts. This contributes to the impression that human rights knowledge is uncontested. This study demonstrates how the network s activities embody and strengthen a conception of expertise as located in specific, stru
Ihmisoikeuksista on toisen maailmansodan jälkeen muodostunut maailmanlaajuinen ilmiö, jonka ydin on yksilöiden vapauden ja keskinäisen tasa-arvon korostus. Suomessa ihmisoikeuskysymykset ovat siirtyneet periferiasta politiikan ja päätöksenteon keskiöön erityisesti 1990-luvulla. Parhaana välineenä toteuttaa ihmisoikeuskielen lupaukset käytännössä pidetään usein koulutusta. Ihmisoikeuskoulutuksen sisällöstä ja vaikutuksista on kuitenkin tehty vain vähän empiiristä tutkimusta. Nämä tekijät muodostavat taustan tälle tutkimukselle, jossa antropologiaa ja kriittistä oikeusteoriaa yhdistäen on analysoitu johtavista pohjoismaisista ihmisoikeusasiantuntijoista sekä väitöskirjatutkijoista koostuvan verkoston koulutustapahtumia vuosina 2002-2005. Lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu YK:n ihmisoikeuselinten istuntoja ja Suomen Ulkoministeriön järjestämiä kuulemistilaisuuksia, erilaisia ihmisoikeusdokumentteja sekä tapaa, jolla ihmisoikeuksia käsitellään suomalaisessa mediassa. Ihmisoikeusilmiön leviämisen myötä ihmisoikeusasiantuntijoiden yhteiskunnallinen vaikutusvalta on lisääntynyt. Ihmisoikeuksien sisältö on kuitenkin epämääräinen. Ne ovat toisaalta osa lainsäädäntöä, toisaalta osa moraalista puhetta, joka tarjoaa perusteluja uusille laeille. Kun asiantuntijat kouluttavat maallikoita ihmisoikeuksien todellisesta sisällöstä, he toimivat sekä välittäjinä että huomattavaa poliittista valtaa käyttävinä aktivisteina. Pohjoismaisen verkoston tapahtumissa nämä roolit ilmenevät asiantuntijoiden käyttämissä "legalisuuden" ja "legitimiteetin" retoriikoissa. Molemmat retoriikat ovat asiantuntijoiden kesken voimakkaiden ammatillisten ristiriitojen kohteena. Pohjoismaisessa verkostossa lähestymistavat esitetään kuitenkin ongelmattomina faktoina. Tämä synnyttää käsityksen, että ihmisoikeustieto on kiistatonta. Tutkimuksen keskeinen löydös on, että verkoston tapahtumissa asiantuntijan rooli on ennalta määrätty ja oppimisessa korostuu tiedon siirto asiantuntijalta oppilaalle. Tämän seurauk