Royal Power and Authority in Shakespeare s Late Tragedies

Myöhäisissä tragedioissaan William Shakespeare palaa niihin poliittisiin kysymyksiin, jotka olivat jääneet syrjemmälle hänen varhaisempien töidensä jälkeen. Kuningas Lear, Macbeth ja Antonius ja Kleopatra yhdistävät kaksi hänen aikaisemman tuotantonsa vahvuutta. Vuosikymmentä aikaisemmin, 1590-luvulla, historianäytelmät käsittelivät kuninkaan aseman vaatimuksia yhteiskunnassa, jossa sekä ylimykset että kansa olivat toimijoita, kun taas 1500- ja 1600-lukujen taitteessa kirjoitetut varhaiset tragediat kääntyivät kohti yksilöä ja hänen kehitystään. Nämä kaksi intressiä, politiikka ja yksilöllisyys, ovat keskeisiä myöhäisissä tragedioissa. Ne tutkivat poliittista selviytymiskamppailua sellaisten yksilöiden näkökulmasta, jotka ovat intiimisti mukana määrittelemässä uudelleen hierarkkisia ja emotionaalisia suhteita. Historianäytelmien areena oli Englanti ennen 1500-lukua, mutta myöhäisissä tragedioissa valtakunta jää taustalle. Niiden tärkein näyttämö on hovi, johon kuuluvat hallitsija, vaikutusvaltaisimmat alamaiset ja muutamat etuoikeutetut palvelijat. Nämä piirteet ovat tärkeitä Shakespearen kuninkaallisesta hallinnosta antamalle kuvalle myöhäisissä tragedioissa. Hänen lähestymistapansa yhdistää hierarkian ja intiimiyden, tunnetun historian ja teatterin lavastaman myytin. Se vieroittaa politiikan kansasta ja siten myös eräistä hallinnon realiteeteista ja korostaa hovin korkea-arvoisia jäseniä sekä heidän valintojaan. Yksilöiden väliset suhteet päättävät valtataistelun tuloksen. Keskeinen väitteeni on, että Shakespearen mukaan hyvä ja toimiva hallinto edellyttää vallan ja auktoriteetin yhdistämistä. Valta on näistä kahdesta käyttämästäni käsitteestä se, jonka määrittelen perinteisemmin. Se perustuu materiaalisiin resursseihin: väkivallan käyttöön ja omaisuuden jakoon. Auktoriteetti taas on käsite, jonka väitän esiintyneen puutteellisesti ja sekavasti Shakespeare-kritiikissä. Se samaistetaan liian usein valtaan ja ymmärretään vallaksi käskeä sekä käyttää yllämainittuja resursseja. Tämä kuitenkin piilottaa näkyvistä sen auktoriteetin puolen, jota Shakespeare korostaa käsitellessään hallitsijalta vaadittuja taitoja. Hänen kuvauksessaan auktoriteetti nojautuu suostuttelun taitoon. Myöhäisissä tragedioissa suostuttelu ei ole sitä julkisten puheiden retoriikkaa, joka luonnehtii historia- ja roomalaisia näytelmiä. Se on hallitsijan läsnäoloa etuoikeutettujen keskellä, vuorovaikutusta ja seremoniallisia tapahtumia. Suostuttelun ansiosta alamaiset myöntyvät hallitsijan ylemmyyteen. Näytelmät käsittelevät kuitenkin myös kriisejä, joissa hallitsija ei pysty pitämään kiinni auktoriteetistaan. Kuningas Lear esittää vallan ja auktoriteetin epäonnistumisista suurimman, joka johtaa kuninkaan yksilöllisen identiteetin täydelliseen tuhoutumiseen. Macbeth taas korostaa valtataistelujen toistuvuutta ja Skotlannin tarvetta saada kuningas, joka pystyy rajoittamaan niitä hyvällä johtajuudella. Antonius ja Kleopatra jättää vallan sivummalle ja keskittyy korottamaan auktoriteetin maallisia voittoja tärkeämmäksi hallitsijuuden merkiksi. Väitöskirjani osoittaa, että Shakespeare painottaa emotionaalisesti vakuuttavan auktoriteetin tärkeyttä unohtamatta kuitenkaan sitä kieltämätöntä merkitystä, joka materiaalisilla resursseilla ja niiden mahdollistamalla vallalla on monarkiassa. Auktoriteetti on haavoittuvainen ilman valtaa, mutta materiaalisen vallan menetys ei kuitenkaan väistämättä tuhoa sitä. Myöhäiset tragediat keskittyvät hovin poliittisessa kontekstissa muodostuviin ihmissuhteisiin. Tämä antaa niiden kuvaukselle vallasta ja auktoriteetista oman luonteensa ja tarjoaa mahdollisuuden tutkia näitä kahta käsitettä sekä henkilökohtaiselta että poliittiselta kannalta. William Shakespeare´s late tragedies of the 1600s, King Lear, Macbeth and Antony and Cleopatra, signal his return to the political interests that had receded to the background after being a prominent feature of his early work. The history plays of the 1590s examined the demands made on the king in a society to which both nobles and the public contributed, while the early tragedies turned their attention to the development of the individual character. These two interests are joined in the late tragedies, which explore political survival from the perspective of the individuals intimately involved in redefining hierarchical relationships. Whereas the stage of the history plays was England before the sixteenth century, the late tragedies witness a reduction in scale, with the importance of the kingdom made secondary to that of the court occupied by the monarch, the most influential subjects, and a few privileged servants. This approach, which joins together intimacy and hierarchy, known history and theatrically staged myth, marks a development in Shakespeare?s work that sees politics both distanced from certain realities of ruling the populace and inextricably connected to the people involved, those high-status members of the court who have the power to supplant or support the monarch. My central argument is that Shakespeare presents his vision of successful rule as the union of power and authority. Power is the more familiar of the two concepts that I address in my dissertation. It is founded on material resources: the ability to employ violence, either through warfare or the punishments of the legal system, or to distribute bounty as a sign of the monarch´s favour and deny it as a sign of disfavour. Authority, on the other hand, is a concept with what I argue to be a history of confusion in Shakespeare criticism. It is too often equated with power and becomes the power to command and to employ the resources mentioned above. I find this to obscure the concept of authority that Shakespeare draws on in his portrayal of the skills required of the monarch, and believe that authority must be defined as persuasion. In the late tragedies, this persuasion is not the rhetoric of public speeches that characterises the history plays and Roman plays. It is employed in displays of the royal person that are restricted to the privileged, such as the ceremonial events of the court that place the unique presence of the monarch among favoured subjects. Persuasion leads the subjects to take their places in hierarchies bound to discourses of justification. In my doctoral dissertation, I seek to show that Shakespeare explores the potential for vitally persuasive authority without abandoning his awareness of the undeniable role played by material power in determining rulership. Authority is vulnerable without power, but its full eradication is a difficult task for the monarch´s enemies. With their interest in human relationships within the political structure of the court, the late tragedies´ view of both power and authority has a nature of its own that allows the two concepts to be seen as they emerge in the processes of upholding or challenging monarchy.