Keisarin pojat ja tyttäret : Antoninusten keisariperheen jälkeläisten rooli neuvottelussa Rooman keisarillisesta ja paikallisesta vallasta

Väitöskirja käsittelee valtasuhteiden ja sosiaalisen aseman määrittelyä ja rakentamista Rooman valtakunnassa. Tarkastelu tapahtuu keisariperheen jälkeläisistä tehtyjen kuvausten kautta, mikä tarjoaa uuden näkökulman Rooman keisariajan sosiaalihistoriaan. Väitöskirjan tutkimuskysymyksenä on, kuinka valtaa ja asemaa määriteltiin julkisissa representaatioissa. Tutkimuskysymystä tarkastellaan kahdelta tasolta: kuinka Rooman keisari rakensi ja oikeutti valtaansa ja asemaansa valtakunnan huipulla kuvaamalla lapsiaan, ja kuinka keisarin alamaiset kaikkialla valtakunnassa määrittelivät omaa asemaansa suhteessa keisarikunnan valtarakenteisin keisarin lapsista tehtyjen kuvausten kautta. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti viestinnän suuntia keisarilta alamaisille ja alamaisilta keisarille sekä toisille alamaisille. Tutkimus lähtee siitä oletuksesta, että käyttämällä keisarin lapsia vallan ja aseman osoittamiseen voidaan viestiä niistä jotakin sellaista, mitä pelkkää keisaria kuvaamalla ei voida tuoda ilmi. Lasten käyttö osana vallan ja aseman kuvauksia oli tietoista toimintaa, jonka syitä tutkimus selvittää. Tutkimuksessa tarkastellaan numismaattisia lähteitä (kolikoita ja mitaleita), julkisia monumentteja (piirtokirjoituksia ja veistoksia) sekä kirjallisia lähteitä. Monipuolisen aineiston kautta voidaan tavoittaa kokonaisvaltainen käsitys siitä, kuinka keisariperheen lapsia käytettiin vallan ja aseman osoittamisen välineenä. Väitöskirja on laadullinen tapaustutkimus, jonka kohteeksi on valittu yksi keisarillisen Rooman dynastioista, Antoninusten dynastia (138-192 jKr.). Dynastian valtakausi on erityinen tutkimuskohde useiden perheeseen syntyneiden tai adoptoitujen lasten ja näistä säilyneiden monipuolisten lähteiden takia, mutta myös, koska aikakausi edustaa siirtymää adoptiokeisareiden ajasta biologiseen vallan periytymiseen. Vallanperimystä leimaa kuitenkin epävarmuus, mikä tekee dynastian rakennusprosessista ja keisarin alamaisten reaktioista siihen valaisevan tarkastelukohteen. Keisarin lasten käyttöä vallan ja aseman osoittamisen välineenä tarkastellaan tutkimuksessa useasta näkökulmasta. Näitä ovat pienten lasten ja lapsiryhmien käyttö representaation välineenä, vallanperijöiden ja keisarinnaksi nostettujen lasten kuvaukset, sekä lapsuuden rajautuminen kuolemaan tai aikuisuuteen. Tutkimuksessa lapsuus käsitetään ikäkautena ennen aikuisuutta, mutta myös vanhempien ja lasten välisenä suhteena. Tutkimus osoittaa, että tärkeimmät yhteiskunnalliset ryhmät, joille keisarin valtaa osoitettiin jälkeläisten kuvia käyttämällä olivat senaattorisäätyjen jäsenet, sotilaat ja Rooman kaupungin plebeiji-väestö, joka edusti symbolisesti koko valtakunnan väestöä. Alamaisten joukosta nousevat esille tietyt ryhmät, jotka valitsivat keisareiden lapset välineiksi valtansa ja asemansa rakentamiseen. Näitä olivat etenkin provinssien paikallinen eliitti eli julkista valtaa käyttävät neuvostojen jäsenet, senaattorisäätyyn kuuluvat valtakunnan kreikankieliseltä alueelta kotoisin olleet yksityishenkilöt ja paikalliset virkamiehet. Tutkimus myös osoittaa, että keisareiden lasten kuvaukset olivat osa Rooman imperialistisia pyrkimyksiä. Tutkimus todistaa jälkeläisten merkityksen vallan ja aseman osoittamisessa Antoninusten ajalla. Tutkimus osoittaa, että lasten käyttö osana keisari Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen politiikkaa oli laajempaa ja monipuolisempaa, kuin aikaisemmassa tutkimuksessa on tunnistettu. Lasten käyttö osana dynastisen vallan oikeuttamista tarkoitti vanhemmuuden, perheen ja eri ikäkausiin liittyvän kaikkien roomalaisen kulttuurin piirissä olleiden jakaman yhteiskunnallisen kuvaston hyödyntämistä ja näiden käyttö teki viestistä tehokkaamman. Tutkimus on ensimmäinen, jossa analysoidaan kattavasti keisariperheen jälkeläisten käyttöä osana keisarin alamaisten vallan ja aseman rakentamista. Lasten kuvausten käyttö oli harvinaista verrattuna keisarin kuvaamiseen, mikä teki siitä alamaisille erinomaisen keinon erottautua paikallisyhteisössään ja viestiä läheisestä suhteesta keisariperheeseen. Lasten kuvaaminen oli tehokas väline sekä keisareille että näiden alamaisille. This dissertation studies the representation of social power and status in the second-century Roman Empire through the imagery of imperial offspring. The question of how power and status were redefined and negotiated in acts of public representation is approached from two levels, imperial and local. The study examines how the Roman emperor defined and legitimated his rule by producing imagery of his offspring and how the imagery created by the subjects of the emperor contributes to the defining of power on both imperial and local levels. Interaction between and within the two levels is especially analysed. The main premise followed in the study is that making a visual reference to the emperor’s child says something different than merely making a reference to the emperor himself. In question is the kind of messages transmitted through these representations. The material consists of numismatic (coins and medallions) evidence, public monuments (epigraphic and sculptural evidence), as well as the writings of ancient authors. All material is discussed primarily with regard to its function as public representation intended to communicate the social power and status of the actor behind it. The study is a qualitative case study of the use of offspring in manifestations of power. The analysis focuses on one Roman imperial dynasty, the Antonines (AD 138-192). The dynasty had many children, both adopted and biological, and traces of these children have been preserved in various source types. The Antonine age presents a change from the time of the adoptive emperors to biological succession. There was, however, uncertainty concerning succession and the dynasty’s continuity, which makes it an interesting era to discuss the processes of constructing a dynasty through the roles of children. The imagery of small children and groups of children, the imagery of heirs and those daughters who became empresses as well as the imagery connected to the end of childhood in untimely death or adulthood are analysed. The concept of child is understood both as a social relationship and as the phase of life spanning from birth to youth or legal adulthood. The study shows that the Antonine emperors aimed their child-related messages in coins and medallions especially to members of the senatorial order, the military and the urban plebs of Rome who symbolized the whole population of the empire. Analysis of the agency of the subjects shows that it was especially members of the local elite, the power-holding members of town councils, senatorial individuals from the Greek east as well as local office holders who used the imagery of imperial children in coinage and honorific monuments. The study discusses Roman imperialism and proves that imperial children were tools in the imperialist processes of Rome in the Antonine age. The study demonstrates that the emperors Antoninus Pius and Marcus Aurelius used the imagery of their children and grandchildren to legitimate their rule and dynasty and indicates that this imagery and its use in imperial politics was more versatile and wide-ranging than previously thought. The emperors created a new assembly of political imagery that relied on concepts such as family and the relationships of parents and children and siblings, on youth, marriage, birth and even death. These were all part of the shared culture of the people who lived in the Roman Empire, which made their use an effective tool in imperial politics. This study is the first to present a synthesis of the use of imperial children as representations of power and status on not only imperial, but also on the level of local, provincial patterns. For the subjects, using the imagery of imperial children was a mark of the will to stand out in the negotiation of social power at the local level. Imagery of imperial children was also used to represent a close relationship between the local actor and the emperor. Using the images of imperial children in local discourse was not common but this fact made it all the more effective as a tool of social power and status.