Hankala erityisyys : Etnografinen tutkimus erityisopetuksen käytännöistä ja erityisyyden muotoutumisesta yläkoulun arjessa

The study focuses on the formation of the conceptions of special in the everyday life of school, especially in the practices of special education and student welfare services. It analyses definitions of special and normal/ordinary in the discursive practices of everyday life. The relationship between normal and deviant is approached as a formation constantly re-built, re-defined and re-conceptualized in the everyday practices of the school. The study is positioned in the fields of sociology of education, cultural studies, gender studies, youth studies and disability studies. Theoretically it draws from feminist poststructuralist theories. Key analytical concepts of the study are subject position, subjectivity and subjectification. Methodologically the study is ethnographic. A year-long fieldwork took place in one lower secondary school, following the everyday schooling of 9th graders in special education. Data consists mainly of field notes and interviews. The report is divided into four thematically separate analytical chapters. These focus on (1) school space and spatial practices, (2) definitions of ordinary and special made in the discussions of members of the multidisciplinary student welfare team, (3) discursive practices of the special education teachers and in special education classes, and (4) hierarchies constructed in the student culture, and how students positioned as special negotiate their position and meaning in relation to these hierarchies. Main results of the study are drawn from these four themes, and how these different dimensions intertwine in the process of defining what and who is special in the school. Special and ordinary were found as very clearly demarcated and fixed in the everyday life of school, and the difference between these positions is both wide and steep. The negative images and stigma connected to special education still dominates everyday sense-making, even if the school culture has also become more sensitive to stigmatization and works to challenge and deconstruct it. The division between special and ordinary is steepest in the student culture. Student culture is very sensitive to the dividing practices and divisions made by the school institution. The special that is formed and reformed in everyday practices and repetitions of the school culture appears as a fixed position with no alternative, defined by cemented cultural meanings. The study suggests that in order to change the division between normal and special and challenge the meanings connected to special, schools needs to look for new ways of explicitly discuss and work on these meanings and the practices producing them. Huolimatta koulutuspoliittisesta inklusiivisen koulun tavoitteesta erityisyys ja tavallisuus näyttäytyvät koulun arjessa varsin selvärajaisina ja näiden välinen ero jyrkkänä ja laveana. Erityisyyttä koskevat negatiiviset merkitykset, joista erityisopetus on viime vuosikymmeninä pyrkinyt irrottautumaan, hallitsevat yhä arjen merkityksentuotantoa. Jyrkimmäksi jako erityisyyden ja tavallisuuden välillä rakentuu oppilaskulttuurissa, jossa erityisyys näyttäytyy leimautuneena ja oppilaita leimaavana ja tästä syystä välteltävänä. Erityisluokkien oppilaat kokevat koulussa nimittelyä sekä sosiaalista väistämistä ja ulkopuolisuutta. Oppilaskulttuuri näyttäytyy varsin herkkänä kouluinstituution tekemille jaoille ja käytännöille, jotka tarkoituksettomasti vahvistavat oppilaskulttuurisia tulkintoja erityisoppilaiden poikkeavuudesta ja erillisyyden luonnollisuudesta. Arjen käytännöissä rakentuva erityisyys näyttäytyykin varsin totaalisena, sisäänsä sulkevana ja vaihtoehdottomana. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että normaalin ja erityisen välisen eron ja erityisyyden saaman merkityksen muuttaminen edellyttää kouluilta uusia työtapoja, jossa erityisyys, sen saamat kulttuuriset merkitykset ja näitä merkityksiä tuottavat käytännöt otetaan eksplisiittisesti keskustelun ja työstämisen kohteiksi. Tämä etnografinen tutkimus kohdistuu erityisyyden muotoutumiseen koulun arjessa, erityisesti erityisopetuksen ja oppilashuollon käytännöissä. Tutkimuksessa on kysytty, miten erityisyys ja tätä vasten määrittyvä normaalisuus muotoutuvat koulun arjessa ja mitä nämä tarkoittavat mihin tai keihin käsitteillä koulussa viitataan. Se tarkastelee myös, miten paikantuminen erityiseksi oppilaaksi vaikuttaa oppilaan asemoitumiseen koulussa. Tutkimuksessa on analysoitu opettajien ja oppilaiden puheessa tehtyjen määritysten lisäksi arjen tilallisia ja pedagogisia käytäntöjä. Tutkimuksessa on seurattu erityisopetuksessa opiskelevien 9.-luokkalaisten koulunkäyntiä ja erityisopetuksen toimintaa yhdessä pääkaupunkiseudun yläkoulussa yhden lukuvuoden ajan. Aineisto koostuu pääasiassa kenttämuistiinpanoista ja haastatteluista. Tutkimus jakautuu neljään temaattisesti erilliseen analyysilukuun. Näissä tarkastellaan (1) koulutilaa, tilaan kiinnittyviä käytäntöjä sekä näistä seuraavia erityisyyttä koskevia tulkintoja, (2) oppilashuoltoryhmän keskusteluissa tehtäviä tavallisuuden ja erityisyyden määrityksiä, (3) erityisopettajien toimintaa ja tässä tapahtuvaa erityisyyttä koskevaa merkityksentuotantoa sekä (4) oppilaskulttuurisia järjestyksiä ja oppilaiden omaa positiota ja itsen merkityksellistymistä koskevia neuvotteluja näissä järjestyksissä.