Search

The concept of planetary well-being, which stresses the persistence of lineages in ecosystems, is intimately linked to species extinction risk. Avoiding extinctions is a moral issue, as wiping out the outcomes of eons of evolutionary history and their future potential is clearly unconscionable. The concept of planetary well-being is also systemic: It is understood that species, as integral parts of ecosystems, are vital for the well-being of all systems on Earth. Yet, despite international agreements to protect biodiversity, global biodiversity loss and ecosystem degradation has continued unimpeded over the past decades. We review the role of goals and targets in the UN Convention on Biological Diversity, stressing the importance of accountability. We suggest that extinction risk assessments of the International Union for Conservation of Nature’s Red List, and associated country-level Red List Indices, provide valuable tools for guiding conservation action and for monitoring the state of planetary well-being. peerReviewed

In this thesis, I focused on the endangered Siberian flying squirrel (Pteromys Volans) and its habitats, which are under pressure from widespread forest clear-cutting in Finland. I used long-term capture-recapture data from nest-box populations of the flying squirrel, in Western Finland. I studied variation in population size and demographic rates focusing on the impacts of habitat destruction caused by forestry and environmental factors. In 25 years, 76.4% of the breeding habitat in my study area in Luoto was lost due to clear-cutting. The flying squirrel population size declined towards the middle of the study and increased again in the latter half of the study but was constantly clearly below the carrying capacity. Survival rates were rather low (0.43‐0.48). In Luoto, survival of females declined towards the middle of the study but increased towards the end of the study suggesting a major contribution of survival to the population growth rate. Annual variation in survival was linked to predation risk and climatic conditions. Importantly, survival increased with breeding habitat patch size until about 4‐6 ha in size. Population recovery was associated with females crowding into larger breeding habitat patches with larger nest site resources. The second part of my thesis examines habitat requirements of the flying squirrel. I demonstrate that conservation practices were inefficient in protecting flying squirrels. Areas with breeding sites where forests were cut according to guidelines failed to support flying squirrels, whereas occupancy of flying squirrels remained unchanged in untouched areas. Occupancy of flying squirrels increased strongly with the amount of suitable habitat and patch size, which is in line with the patch size effect on survival. This illustrates that the delineated areas of 0.07‐0.24 ha were far too small to support breeding flying squirrels. Patch size decreased strongly over the course of the study. In the latter years, occupied patches were on average 3.91 ha whereas unoccupied were 1.49 ha. These results warrant radical changes in the legislation regarding forestry practices if we are to maintain flying squirrel populations. Currently, breeding habitat for the flying squirrel is rapidly disappearing. Tiivistelmä Tutkimukseni perehtyy uhanalaiseen liito-oravaan (Pteromys volans), jonka elinympäristöjä uhkaavat laajamittaiset avohakkuut. Tutkin Länsi-Suomessa kerätyn pitkäaikaisen merkintä-takaisinpyyntiaineiston avulla elinympäristöjen tuhoamisen sekä ympäristötekijöiden vaikutuksia lajin runsauteen ja demografiaan. Luodon tutkimusalueen liito-oravametsistä avohakattiin 25 vuoden aikana 76,4 %. Tutkimuksen keskivaiheilla kanta väheni jyrkästi, mutta palautui lopussa; alittaen koko ajan selvästi alueen kantokyvyn. Keskimääräinen säilyvyys oli melko matala (0,43–0,48). Luodossa naaraiden säilyvyys korreloi populaation koon muutosten kanssa osoittaen säilyvyyden olevan ratkaiseva tekijä kannan kasvukertoimelle. Säilyvyyden ajallinen vaihtelu oli sidoksissa saalistusriskiin sekä sääolosuhteisiin. Tärkeä havainto oli, että naaraiden säilyvyys parani lisääntymiseen sopivan metsälaikun koon kasvaessa noin 4–6 ha kokoon saakka. Populaation palautumisvaiheessa havaitsin naaraiden tiivistyneen laajempiin metsälaikkuihin, joissa oli suuremmat pesäpaikkaresurssit. Toinen väitökseni keskeinen tutkimusaihe perehtyi liito-oravan elinympäristövaatimuksiin. Pystyin osoittamaan, että viralliset suojelutoimet eivät mahdollistaneet liito-oravan suojelua. Liito-oravat hävisivät metsistä, joissa lisääntymispaikan hakkuut tehtiin viranomaisohjeistuksen mukaan ja samalla liito-oravat säilyivät verrokkialueilla. Liito-oravan esiintymisen todennäköisyys kasvoi sopivan metsälaikun koon myötä, mikä on linjassa metsälaikun koon säilyvyysvaikutuksen kanssa. Viranomaisrajausten pinta-alat, 0,07–0,24 ha, olivat liian pienet taatakseen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen säilymisen. Seurannan aikana liito-oravalle sopivien laikkujen koko väheni merkittävästi. Loppuaikoina asuttujen laikkujen keskipinta-ala oli 3,91 ha ja tyhjien vain 1,49 ha. Esittämäni tulokset edellyttävät merkittäviä muutoksia metsätaloutta ohjaavaan lainsäädäntöön, jotta liito-oravan populaation koko ei romahtaisi tulevaisuudessa. Metsätalous tuhoaa jatkuvasti laajassa mittakaavassa liito-oravan lisääntymismetsiä. Sammandrag I min avhandling har jag fokuserat på den utrotningshotade flygekorren (Pteromys volans) och dess livsmiljöer, som i Finland hotas av omfattande kalhyggen. Min forskning baseras på ett omfattande fångst-återfångstmaterial, som insamlats i västra Finland. Jag studerade variationen i populationernas storlek och demografi i relation till skogsbrukets förstörande av livsmiljöerna samt miljörelaterade bakgrundsfaktorer. Under 25 år kalhöggs 76,4% av flygekorreskogarna i under-sökningsområdet i Larsmo. I mitten av perioden minskade beståndet kraftigt för att därefter återhämta sig. Antalet honor var hela tiden lägre än områdets ekologiska bärkraft. Flygekorrens överlevnad var i medeltal rätt låg (0,43–0,48). I Larsmo var honornas överlevnad lägre i mitten av undersökningsperioden för att därefter öka, vilket påvisar att överlevnaden märkbart påverkar populationens tillväxtkoefficient. Överlevnaden påverkades av risken för predation samt av klimatet. En viktig observation var att honornas överlevnad i ett skogsfragment gynnades av en ökad storlek upp till en yta av 4–6 ha. Under populationens återhämtningsskede noterades att flera honor kunde bo tillsammans i större fragment med mera lämplig skog kring boplatserna. Undersökningens andra tyngdpunkt var att klargöra flygekorrens habitatkrav. Jag påvisade att de skyddsåtgärder som gjordes i enlighet med gällande lagstiftning, inte var tillräckliga för att bevara flygekorren. De föröknings- och rastplatser som avgränsades med myndighetsbeslut övergavs i regel, medan kontrollområdena förblev bebodda. Flygekorrens förekomst ökade starkt i takt med ytan av lämplig skog, vilket korrelerade med den ökande överlevnaden. De avgränsade förökningsplatserna, 0,07–0,24 ha, var alldeles för små för flygekorrehonorna. Ytan hos de fragment som lämpar sig för flygekorre minskade drastiskt och i slutet av undersökningsperioden var de bebodda fragmenten i medeltal 3,91 ha medan de tomma var endast var 1,49 ha. Resultaten påvisar att det krävs oerhörda förbättringar av skogsbrukets lagstadgade skydd av flygekorren om vi skall lyckas bevara det nuvarande beståndet. För närvarande förstörs de skogar där flygekorren kan föröka sig i en mycket stor omfattning.

The area of semi-natural grasslands has decreased dramatically causing many grassland specialist species to persist in small habitat fragments. Furthermore, ecological communities once shaped by disturbances related to traditional agriculture now face the impacts of modern agriculture and urbanization. Many of the species have become endangered due to the combined effects of habitat destruction and degradation. We studied the responses of vascular plants and bryophytes to present and past connectivity in semi-natural grasslands, while accounting for the effects of local environmental conditions. We conducted vegetation surveys in 33 fragmented, unmanaged dry grasslands in Southwest Finland. A total of 191 vascular plant species and 60 bryophyte species were recorded. Higher vascular plant diversity was associated with higher historical connectivity, whereas bryophyte diversity declined with increasing current connectivity. Edaphic conditions, microclimate and disturbances were found to structure both vascular plant and bryophyte communities, but the responses to individual environmental variables were very different. The contrasting responses could be explained by the differences between the typical life-history strategies in vascular plants and bryophytes as well as resource competition between the two groups. These results highlight the need to consider different species groups when planning conservation measures. Vascular plant richness may best be conserved in connected grasslands whereas bryophyte richness in isolated ones. The results also indicated that trampling by humans could result in positive disturbance and to some extent help maintain richness of grassland specialist species.

Biodiverse communities have been shown to sustain high levels of multifunctionality and thus a loss of species likely negatively impacts ecosystem functions. For most taxa, however, roles of individual species are poorly known. Rare species, often most likely to go extinct, may have unique traits and functional roles. Alternatively, rare species may be functionally redundant, such that their loss would not disrupt ecosystem functions. We quantified the functional role of rare species by using captures of wood-living (saproxylic) beetle species, combined with recent databases of morphological and ecological traits, from three regions in central and northern Europe. Using a rarity index based on species' local abundance, geographic range, and habitat breadth, we used local and regional species removal simulations to examine the contributions of both the rarest and the most common beetle species to three measures of community functional structure: functional richness, functional specialization, and functional originality. Both regionally and locally, all three measures declined more rapidly when rare species were removed than under common (or random) species removal scenarios. These consistent patterns across scales and among forest types give evidence that rare species provide unique functional contributions, and their loss may disproportionately impact ecosystem functions. This implies that conservation measures targeting rare and endangered species, such as preserving intact forests with dead wood and mature trees, can provide broader ecosystem-level benefits. Experimental research linking functional structure to ecosystem processes should be prioritized to increase understanding of the functional consequences of species loss and to develop more effective conservation strategies., Biological Conservation, 267, ISSN:0006-3207, ISSN:1873-2917

Background Protected areas (PA) are central to biodiversity, but their efficiency is challenged by human-induced habitat loss and fragmentation. In the Fennoscandian boreal region, forestry with clearcutting is a threat to biodiversity causing the loss of mature forest elements and deterioration of ecological processes in forest landscapes, ultimately affecting PAs via declined structural connectivity. This paper aims to (1) determine PAs with high, red-listed species concentrations; (2) estimate the change in forest habitat around these PAs on different spatial scales; and (3) determine if forest management intensity is higher around biologically most valuable PAs. Occurrences of red-listed forest-dwelling species in Finland were used to identify PAs harbouring these species and to produce site-specific importance indices. CORINE landcover data was used as a baseline for the distribution of forests to assess the cover of clear-cuttings from 2001 to 2019 with the Global Forest Change (GFC) data set in three buffer areas around the PAs with occurrences of red-listed species. Results The largest proportion of clear-cuts occurred in 1 km and 10 km buffers around the PAs in the southern and middle boreal zones, being ca. 20%. This indicates that the forest habitat is degrading fast at regional and landscape levels. On the positive side, the change in forest cover was lower around the biologically most important PAs compared to other PAs with red-listed species. Conclusions Open and free satellite-data based assessments of the cover and change of forests provide reliable estimates about the rates at which mature and old-growth forests are being converted into young managed ones in Finland mainly via clear-cuts on different scales around PAs. The rate of clear-cuts was lowest in adjacent buffer areas next to the most species-rich PAs, which provides opportunities for biodiversity conservation efforts to be targeted to the remaining mature and old-growth forests found in the vicinity of these areas.

Effect of freshwater mussels’ (Unionoida) glochidia on the growth of fish host has remained poorly studied. We compared the specific growth rate of the juvenile, PIT-marked brown trout (Salmo trutta) between uninfected controls to those experimentally infected (average initial intensity of infection 8000 fish−1) with Margaritifera margaritifera glochidia, kept in high and low feeding. Growth and mortality of fish were monitored for 10 months. Our hypothesis was that glochidiosis would impair the growth of fish. According to our hypothesis, infected fish gained statistically significantly less weight than the control fish throughout the experiment. A proportional increase in weight of control individuals was 11% higher than that of the infected fish. However, neither the feeding regime (high, low) nor the period (September–November, November–March, March–May), had a significant effect on the growth difference between control and infected fish. As the effect of infection on the growth of fish was subtle and no effect on host mortality was detected either, this may turn public opinion favorable for M. margaritifera conservation even if the salmonid host population is important for commercial or recreational fishing.

A recent global meta‐analysis reported a decrease in terrestrial but increase in freshwater insect abundance and biomass (van Klink et al., Science 368, p. 417). The authors suggested that water quality has been improving, thereby challenging recent reports documenting drastic global declines in freshwater biodiversity. We raise two major concerns with the meta‐analysis and suggest that these account for the discrepancy with the declines reported elsewhere. First, total abundance and biomass alone are poor indicators of the status of freshwater insect assemblages, and the observed differences may well have been driven by the replacement of sensitive species with tolerant ones. Second, many of the datasets poorly represent global trends and reflect responses to local conditions or nonrandom site selection. We conclude that the results of the meta‐analysis should not be considered indicative of an overall improvement in the condition of freshwater ecosystems. This article is categorized under: Water and Life > Conservation, Management, and Awareness, Relying on abundance or biomass and examining nonrepresentative datasets limits our ability to infer the condition of freshwater insect communities globally. Photo by Jeremy Monroe, Freshwaters Illustrated: a caddisfly larva from an Oregon Coastal stream, USA (Limnephilidae: Dicosmoecus sp.)., Federal Agency for Nature Conservation (BfN) http://dx.doi.org/10.13039/100010606, NSF Macrosystems Biology Program, Leibniz‐Gemeinschaft http://dx.doi.org/10.13039/501100001664

Conservation of the endangered freshwater pearl mussel (FPM) includes artificially rearing juveniles, but the pulsed flow-through (PFT) method, enabling the continuous renewal of water and food in culture containers, has not been applied to FPM. This study tested the PFT method in culture of FPM juveniles, and the effect of water source (tap vs well water) and food concentration (mixture of commercial phytoplankton products) on the survival and growth of juveniles. Beaker-specific survival rates varied from 0 to 100% (mean: 34%) and from 0 to 58% (mean: 16%) in the 1st (2-week) and 2nd (10-week) experiment, respectively. In the 1st experiment, juveniles attained statistically significantly bigger sizes and more than two times higher survival in well water than they did in tap water. In both experiments, the food concentration of 0.250 µl/l resulted in the highest survival (compared to other concentrations ranging from 0.125 to 0.500 µl/l). However, food concentration did not have a significant effect on size of juvenile FPM in either of the experiments. Results indicate that the PFT system is suitable for FPM rearing experiments, but its applicability to mass culture of FPM juveniles requires further investigation.

Pirkanmaan uhanalaiset lajit ja luontotyypit -hankkeessa on koottu mahdollisimman kattava tietopohja uhanalaisista lajeista ja luontotyypeistä maakunnan luonnon kestävämmän hyödyntämisen sekä luontoviisaiden ratkaisujen edistämiseksi. Hankkeessa selvitettiin Pirkanmaalla esiintyvien uhanalaisten lajien ja luontotyyppien esiintymien nykytilaa ja niihin kohdistuvia uhkia sekä annettiin toimenpide-ehdotuksia uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tilan parantamiseksi. Koottujen aineistojen perusteella Pirkanmaalla esiintyy 16 äärimmäisen uhanalaista (CR), 115 erittäin uhanalaista (EN), yli 190 vaarantunutta (VU) ja noin 370 silmälläpidettävää (NT) lajia. Kymmenkunnalla lajilla on nykyisin Suomessa tunnettuja esiintymiä ainoastaan tai lähes ainoastaan Pirkanmaalla. Hankkeessa määriteltiin maakunnallisten vastuulajien kriteerit ja valittiin Pirkanmaalle vastuulajit, joiden säilymisen kannalta pirkanmaalaiset esiintymät ovat erityisen merkittäviä. Vastuulajeja nimettiin yhteensä 113 ja erityisesti näiden lajien esiintymien nykytilaa ja niihin kohdistuvia uhkia kuvataan raportissa. Hankkeessa selvitettiin myös Pirkanmaalla esiintyviä uhanalaisia luontotyyppejä ja koottiin eri organisaatioissa hajallaan olleet luontotyyppiaineistot yhtenäisiksi paikkatietoaineistoiksi. Tarkastelujen perusteella Pirkanmaalla esiintyy yli 180 luontotyyppiä, joista noin 110 (60 %) on arvioitu uhanalaisiksi Etelä-Suomessa. Uhanalaisten luontotyyppien osuus Pirkanmaalla vastaa uhanalaisten luontotyyppien osuutta koko Etelä-Suomessa (59 %). Valtaosalla Pirkanmaan luontotyypeistä esiintymien nykytila on tarkastelujen perusteella varsin samankaltainen kuin luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin perusteella Etelä-Suomessa keskimäärin. Merkittävimmin Pirkanmaan vastuulajeihin ja uhanalaisiin luontotyyppeihin vaikuttavat tulevaisuudessa metsätalouteen liittyvät toimet. Vastuulajien kannalta tärkeitä uhkatekijöitä ovat myös avoimien alueiden umpeenkasvu etenkin perinnebiotoopeilla ja niiden lajeilla, mutta myös rannoilla ja harjumetsissä. Uhanalaisilla luontotyypeillä merkittäviä uhkia ovat edellisten ohella rakentaminen ja soiden ojitus. Vaikka uudisojituksia ei nykyisin enää tehdä, ovat kunnostusojitukset sekä vanhojen ojitusten kuivattava vaikutus edelleen merkittäviä. Uhkatekijöitä sekä vastuulajien että uhanalaisten luontotyyppien kannalta ovat myös vesien rehevöityminen ja likaantuminen, vesirakentaminen sekä vesien säännöstely. Hankkeessa tuotettiin Pirkanmaan luonnon monimuotoisuuden parantamiseksi ekologisen tiedon pohjalta laadittuja toimenpide-ehdotuksia, jotka käsittelevät eri luontotyyppien ja lajien uhkien vähentämisen keinoja ja hoidon ja ennallistamisen kohdentamista sekä luontotiedon parantamista. Hanke on toteutettu yhteistyössä Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen, Pirkanmaan liiton ja Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) kesken. Kootut aineistot, tehdyt tarkastelut sekä ehdotukset tarvittavista jatkotoimenpiteistä ovat tärkeää taustatietoa, kun Pirkanmaalle laaditaan vuonna 2021 alueellinen biodiversiteettiohjelma Suomen ensimmäisenä maakuntana. Tuloksia tullaan hyödyntämään myös tulevassa maakuntakaavaprosessissa.

Juveniles of the endangered freshwater pearl mussel (FPM,Margaritifera margaritifera) live burrowed in stream substrate for the first years of their life. Fine sediments block water exchange within substrate and may cause juvenile mortality and recruitment failure. To better understand the connection between success of juvenile FPM and substrate particle size, it would be important to understand behavioural responses of FPM to varying substrate sizes at this critical life stage. We placed newly detached FPM juveniles in a 7-mm layer of sieved sand sorted into five sizes (

Generalist species are usually widespread and abundant, and thrive in heterogeneous environments. Specialists, in turn, are generally more restricted in their range, and benefit from more stable conditions. Therefore, increasing human-induced disturbance can have more negative effects on specialist than generalist species. We assessed the specialization of 77 wood-inhabiting fungal species across seven boreal forest types and different substratum qualities. A significantly higher number of specialist species was associated with herb-rich forests and afforested fields than with managed coniferous forests and wood pastures, the number of specialists associated with natural coniferous forests being intermediate. Also, forest type specialists were indicated to be specialists for their substratum tree species as well, but specialization in substratum diameter was not connected with other kinds of specialization. Species with restricted resource or habitat preferences can less readily respond to environmental change, and therefore are more vulnerable to extinction. peerReviewed

Historically, wildfires have played an important role in forest dynamics in Fennoscandia. In Finland, the annually burned area has diminished in recent decades. This has led to a decline of fire-adapted habitat types and species, many of which have become red-listed. In Fennoscandia, there is a long tradition of silvicultural burnings to enhance tree regeneration. Recently, prescribed burnings have been modified for biodiversity goals following the recommendations that have emerged from ecological research. Prominent biodiversity gains can be obtained by combining sufficient retention levels with burnings. Consequently, burning and retention have been recommended by recent national red-list assessments, strategies, and forest-management guidelines, and they have been adopted in forest-certification standards in Finland. Contrary to these recommendations, the opposite development has taken place: (1) the ecological efficiency of the criterion concerning prescribed burning in the PEFC forest-certification standard has been impaired, (2) state funding to encourage private forest owners to apply prescribed burning was reduced significantly, and (3) prescribed burnings have been abandoned altogether in commercial state-owned forests. Traditional burnings with variable retention have also been partially replaced with burning of small retention-tree groups. This new method is less risky and cheaper, but its ecological benefits are questionable because small-sized fires produce much smaller areas of burned forest soil with less fire-affected wood than traditional silvicultural burnings. Generally, the widely accepted goal to increase burnings with retention appears difficult to achieve and would require stronger political will and economic support from the government. We identified several actions that could improve the weakened situation of fire-dependent biodiversity and recommend the following: (1) setting a clear goal and ensuring sufficient funding for the burnings—including restoration burnings in conservation areas—and targeting these to specific fire-continuum areas with sufficient retention to ensure the continuity of fire-affected habitats at landscape level; (2) renewing the current subsidizing policies to encourage private landowners to perform prescribed burnings in regeneration areas after final fellings, and to safeguard accidental forest-fire areas as set-asides; (3) renewing the current prescribed-burning criterion of the Finnish PEFC forest-certification standard with more ambitious ecological goals; and (4) re-introducing prescribed burnings in commercial state forests where management targets are under political steering.

In 2014, the International Union for Conservation of Nature adopted the Red List of Ecosystems (RLE) criteria as the global standard for assessing risks to terrestrial, marine, and freshwater ecosystems. Five years on, it is timely to ask what impact this new initiative has had on ecosystem management and conservation. In this policy perspective, we use an impact evaluation framework to distinguish the outputs, outcomes, and impacts of the RLE since its inception. To date, 2,821 ecosystems in 100 countries have been assessed following the RLE protocol. Systematic assessments are complete or underway in 21 countries and two continental regions (the Americas and Europe). Countries with established ecosystem policy infrastructure have already used the RLE to inform legislation, land‐use planning, protected area management, monitoring and reporting, and ecosystem management. Impacts are still emerging due to varying pace and commitment to implementation across different countries. In the future, RLE indices based on systematic assessments have high potential to inform global biodiversity reporting. Expanding the coverage of RLE assessments, building capacity and political will to undertake them, and establishing stronger policy instruments to manage red‐listed ecosystems will be key to maximizing conservation impacts over the coming decades.

Why populations of threatened species disappear is among the key questions in conservation biology. However, very few local and regional studies have attempted to quantify the importance of the various causes. In this investigation, the status of the populations of threatened vascular plants, bryophytes and lichens found between the years 1860–1979 in a national biodiversity hot spot in SW Finland was studied during the years 1990–2008. Of the populations, 82% had disappeared and 18% were re-discovered. The disappearance rate of populations differed between habitats: exceeding 80% in most habitat types whilst being lowest on rock outcrops (58%). Complete destruction of all locally suitable habitats was the main reason for the disappearance of the populations (73%) concerned. Habitat deterioration (including partial habitat loss) was identified as the reason for the disappearance for 22% of the populations. Only for 5% of the populations could it not be revealed whether habitat quality had changed or not, but deterioration of habitat quality or habitat loss is possible even in these cases. For none of the disappeared populations was no change in habitat quality verified. In most cases, habitat loss and deterioration were caused by agriculture or forestry. These results support the conclusion that vascular plant, bryophyte and lichen populations in the boreal landscape have disappeared directly because their habitats have disappeared, declined in size or deteriorated due to forestry, agriculture, construction, mining and pollution. More subtle changes in habitat quality, fragmentation, problems related to small population size per se and other reasons may have contributed to only a few disappearances of local populations. The disappearance rate was similar between the study groups, but the relative importance of reasons for disappearance was different. The results emphasize the importance of habitat protection for threatened vascular plants, bryophytes and lichens. Keywords: Biodiversity, Conservation biology, Extinction, Fragmentation, Habitat quality

Understanding the spatial patterns of species distribution and predicting suitable habitats for threatened species are central themes in land use management and planning. In this study, we examined the geographic distribution of threatened mire plant species and identified their national hotspots, i.e. areas with high amounts of suitable habitats for threatened mire plant species. We also determined the main environmental correlates related to the distribution patterns of these species. The specific aims were to: (1) identify the environmental variables that control the distribution of threatened peatland species in a boreal aapa mire zone, Finland; and (2) to identify the richness patterns and hotspots of threatened species. Our results showed that the combination of individual species models offers a useful tool for identifying landscape-scale richness patterns for threatened plant species. The modeling performance was high across the modelled species, and the richness patterns generated by single models coincide with the expected richness pattern based on expert knowledge. The method is therefore a powerful tool for basic biodiversity applications. In cases where reliable models for species occurrences and hotspots can be produced, these models can play a significant role in land-use planning and help managers to meet different conservation challenges.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Kedot ovat lajistoltaan rikkaita perinnebiotooppeja ja äärimmäisen uhanalaisia elinympäristöjä, joita uhkaa kaupungeissa rakentaminen ja umpeenkasvu. Pro gradu -työssäni selvitin paikallisten ympäristötekijöiden ja maiseman kytkeytyneisyyden yhteyttä hoitamattomien kaupunkiketojen putkilokasvi- ja sammallajirikkauteen. Kartoitin 33 tutkimuskedolta putkilokasvi- ja sammallajiston ja mittasin ympäristötekijöitä maastossa ja paikkatieto-ohjelman avulla, tutkimusruudun ja kedon mittakaavalla. Tilastollisissa analyyseissä käytin yleistettyjä lineaarisia malleja. Tulosten perusteella putkilokasvien lajimäärää selittivät kedon koko, kaltevuus, kallioisuus, paahteisuus ja maaperän happamuus. Sammallajimäärää selittivät maaperän happamuus, kedon kaltevuus, putkilokasvillisuuden peittävyys, kedon kallioisuus ja kytkeytyneisyys. Mikään muuttuja ei selittänyt tilastollisesti merkitsevästi kedon huomionarvoisten putkilokasvien lajimäärää. Useat kasvilajirikkautta koskevat teoriat ovat kehitetty putkilokasvilajeille, joten sammallajitutkimuksessa mittakaavaan tulee kiinnittää huomiota ja sammalia tutkia putkilokasvilajeja pienemmällä mittakaavalla. Tulosten perusteella suurten, tasaisten, osin kallioisten ja maaperältään hieman happamien ketojen säilyttäminen kasvillisuudeltaan avoimina voisi tukea kasvilajeiltaan rikkaiden ketojen suotuisaa suojelutasoa kaupunkiympäristössä.

nonPeerReviewed

Metsien avainbiotooppien merkitystä epifyyttijäkälille selvitettiin kirjallisuuskatsauksen avulla. Avainbiotooppien merkitys riippuu siitä, miten ne määritetään sekä kuinka hyvin ne tunnistetaan ja jätetään hakkuiden ulkopuolelle. Avainbiotooppikäsite on potentiaalisesti hyvä epifyyttijäkälille tärkeiden metsien säästämisessä. Eri avainbiotooppityyppien merkitys epifyyttijäkälille on varsin erilainen. Puuston korkea ikä on vaateliaiden epifyyttijäkälien kannalta tärkein muuttuja. Tutki­musten mukaan avainbiotooppikäsitteen soveltaminen ei ole onnistunut hyvin. Suurimmat ongelmat ovat kohteiden tunnistamisessa, säästämisessä sekä niiden pienessä koossa. Hakkuiden ja pienen koon takia vaateliaiden epifyyttijäkälien esiintymien häviämiset ovat olleet avain­biotoopeilla varsin tavallisia. Häviämistä lisäävät ilmansaasteet ja ylisuuri hirvieläinkanta, joka estää lehtipuiden uusiutumista avainbiotoopeilla. Samat tekijät, jotka aiheuttavat populaatioiden häviämistä, estävät myös uusien jäkäläpopulaatioiden leviämistä avainbiotoopeille. Tässä katsauksessa käsiteltyjen tutkimusten perusteella voidaan arvioida, että jos avainbiotoopit säästettäisiin kaikilta hakkuilta, ilmanlaatua saataisiin parannettua ja hirvieläinten määrää voimakkaasti vähennettyä, suuri osa uhanalaisista jäkälistä voisi säilyä avainbiotoopeilla. Yhdessä riittävän suojelualueverkoston kanssa avainbiotoopit voisivat olla tehokas tapa epifyyttijäkälien monimuotoisuuden säilyttämisessä. Suomessa käytettyä avainbiotooppien määrittelyä on tarpeen korjata vastaamaan muissa maissa käytettyä uhanalaisen lajiston esiintymisen todennäköisyyttä painottavaa tulkintaa sen sijaan, että korostettaisiin kohteen pienialaisuutta.

Translocations have been advocated as a conservation tool helping species adapt to climate and land-use change, but well-documented examples of invertebrates’ translocations are rare. The paper describes a successful translocation of the threatened Clouded Apollo butterfly ( Parnassius mnemosyne ) in Finland, compares this to a specific failed translocation, and presents conclusions for conservation planning as to factors contributing to the success. Two apparent key characteristics of the successful translocation were greater abundance of larval resources and less open landscape. The successful site was surrounded by forest, which strongly restricted emigration, crucially supporting the survival of the small initial population. Based on 20 mated females’ translocation in 2000, the local population increased slowly, reaching 600 butterflies in 2011. A large translocation patch together with host-plant abundance enabled successful establishment of the local population. Availability of other suitable grassland patches sufficiently nearby was an additional key characteristic, facilitating the Clouded Apollo’s expansion. However, the expansion rate was low; it took seven years for the butterflies to colonise the five nearest patches, only 10–200 m from the translocation patch. By 2013, they had colonised all suitable semi-natural grassland patches within 2 km from the translocation site and established a seemingly viable metapopulation with 11 subpopulations. The results point to the significance of local habitat area and landscape quality, along with conditions restricting emigration, in determination of suitable translocation sites.

Non

1. The freshwater pearl mussel Margaritifera margaritifera is threatened throughout its Holarctic range, but the occurrence of this species is insufficiently mapped. For the conservation of M. margaritifera, it is important to identify populations more comprehensively. 2. Traditionally mussels have been searched for visually using techniques such as diving and aquascope, both of which are potentially time-consuming and demanding survey methods. 3. In this study, a new search method is presented. As glochidia of M. margaritifera are larval parasites on gills of salmonid fish, electrofishing and non-destructive examination of salmonids with the naked eye may reveal the presence of glochidia and therefore the occurrence of M. margaritifera in watercourses. This method was tested in both the field and laboratory in northern Finland. 4. In summer, when M. margaritifera glochidia were large, the status of salmonids being infected or uninfected by M. margaritifera was correctly identified with the naked eye with 62, 80, 88 and 93 % accuracy in four streams sampled, 96 % accuracy in the laboratory, and 100 % accuracy in all cases when at least 20 glochidia per fish were present. Intensity of infection was also assessed successfully; a specifically tailored, qualitative abundance score correlated significantly with the real number of glochidia. However, during autumn with small glochidia freshly attached to fish, glochidia infection could be observed only under microscopic examination. 5. When the method was used in 40 previously incompletely surveyed tributaries, three M. margaritifera populations were found. The infection in salmonids was observed always with the naked eye, being subsequently confirmed microscopically. The existence of adult mussels in two of these rivers was also confirmed. 6. The results indicate that electrofishing and a relatively quick naked-eye check of salmonids provides a new, non-destructive, and potentially cost-effective way to search for new, previously unrecorded M. margaritifera populations. peerReviewed

Vieraslajit – ihmisen mukana uusille alueille levinneet eliölajit – ovat kuuluneet luontoon vuosisatojen tai vuosituhansien ajan (Ellis ym. 2013). Niiden vaikutus luonnon monimuotoisuuteen ja ihmisen talouteen on ollut tärkeä tutkimusaihe viime vuosisadan loppupuolelta alkaen. Alan tutkimukset ovat näkyneet monella tavalla luonnonsuojelussa ja lainsäädännössä. Vieraslajitutkimukseen, jota usein kutsutaan invaasiobiologiaksi, kohdistuu kuitenkin myös kritiikkiä, sillä jotkut sen usein toistetuista väittämistä ovat osoittautuneet heikosti perustelluiksi.

Biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus, eli biodiversiteettisopimus, asettaa tavoitteeksi maapallon ekosysteemien, eläin- ja kasvilajien sekä niiden sisältämien perintötekijöiden monimuotoisuuden suojelun, luonnonvarojen kestävän käytön sekä luonnonvarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukaisen jaon. Vuonna 2010 solmitun Nagoyan pöytäkirjan tarkoituksena on toteuttaa biodiversiteettisopimuksen tavoite geenivarojen saatavuudesta ja hyötyjen jaosta täsmentämällä biodiversiteettisopimuksen 15 artiklan yleistä geenivarakehystä. Lisäksi pöytakirja kattaa geenivarojen hyödyntämistä koskevat eri vaiheet saatavuudesta hyötyjen jakoon. Tässä raportissa esitellään Suomen Nagoyan pöytäkirjan alaiset arvokkaat geenivarat eliöryhmittäin, tarkastellaan niiden potentiaalista käyttöä, niistä mahdollisesti saatavaa taloudellista hyötyä sekä luonnonsuojelullisia näkökantoja geenivarojen kestävään käyttöön. Raportissa pohditaan myös jokamiehen oikeuksien vaikutusta geenivarojen saantiin. Nagoyan pöytäkirjan soveltamisen kannalta taloudellisesti merkittävin eliöryhmä Suomessa lienevät mikrobit (arkeonit, bakteerit, mikrolevät, sienet, virukset, homeet, hiivat ja alkueläimet). Geenivarojen suojelun kannalta tärkeitä ryhmiä taas ovat sellaiset uhanalaiset eliöt, joita ei ole rauhoitettu tai jotka eivät ole suojeltuja.

Palosirkka on vaarantunut, voimakkaasti taantuva kuivien ja paahteisten hiekkamaiden ja harjujen heinäsirkkalaji. Palosirkka kuuluu luonnonsuojelulain 47 §:n tarkoittamiin erityisesti suojeltaviin lajeihin. Pääosa palosirkan nykyesiintymistä sijoittuu junaratojen penkereille ja teiden pientareille. Tämän lisäksi lajia tavataan muista ihmistoiminnan muokkaamista elinympäristöistä, kuten pienlentokentiltä ja varuskunta-alueilta. Palosirkkaa tavataan edelleen myös avoimilta hiekkamailta ja harjualueilta. Alkuperäisten elinympäristöjen kasvaessa umpeen laji on siirtynyt luontaisilta biotoopeiltaan ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille alueille. Voimakkaasti ihmistoiminnan muovaamat ympäristöt mahdollistavat monipuolisten hoitomuotojen ja hoitajatahojen hyödyntämisen lajin suojelussa. Oikein suunnatut hoitotoimenpiteet ovatkin aluesuojelun lisäksi merkittävässä asemassa lajin taantumiskehityksen pysäyttämisessä. Tässä suojelusuunnitelmassa on tarkasteltu yhteensä 39 palosirkan nykyesiintymää. Lajin levinneisyysalue ulottuu Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Pirkanmaan, Hämeen, Kaakkois-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten toimialueille. Tämä työ toimii uhanalaisen palosirkan lajiesittelynä, jossa esitetään myös esiintymäkohtaisia suojelu- ja hoitosuosituksia lajille.

Tutkimuksessa selvitettiin liito-oravan (Pteromys volans) lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin kohdistuvan, metsälain 14 b §:n ja luonnon-suojelulain 72 a §:n mukaisen, viranomaismenettelyn vaikuttavuutta lajin suojelussa. Menettely perustuu Suomen metsäkeskuksen paikkatietorekistereissä olevaan noin 24 300 havaintopaikkaan (vuoden 2011 tilanne). Metsäkeskus ilmoittaa elinkeino- liikenne- ja ympäristö-keskuksille näihin havaintopaikkoihin kohdistuvista metsänkäyttöilmoituksista. ELY-keskuksen tehtävänä on ilmoituksen saatuaan määrittää lisääntymis- ja levähdyspaikan sijainti ja ratkaista miten hakkuut voidaan suorittaa. Suomen liito-oravakannan on arvioitu olevan noin 143 000 naarasta, minkä perusteella arvioiden yli 80 % yksilöiden reviireistä ei ole viranomaismenettelyn piirissä. Liito-oravan esiintymispaikkoja koskevia päätöksiä on vuosina 2004–2011 tehty yhteensä lähes parituhatta. Huomattavassa osassa päätöksistä ei ole rajoitettu suunniteltuja hakkuita. Nykyiset lisääntymis- ja levähdyspaikkarajaukset koskevat alle 1 %:a lajin arvioidusta kannasta; viranomaismenettelyn potentiaalinen vaikuttavuus on siten heikko. Tutkimuksessa analysoitiin 100 lisääntymis- ja levähdyspaikkaa lähiympäristöineen. Liito-orava esiintyi 61 %:lla tutkimusaloista (tutkimusalat olivat ympyränmuotoisia ja säteeltään 150 m suuruisia). Varsinaisista lisääntymis- ja levähdyspaikoista 51 % oli varmuudella liito-oravan käytössä, mutta säännöllisesti käytössä oleva pesäpuu arvioitiin olevan vain noin joka kolmannella rajauksella. Lähes kaikki lisääntymis- ja levähdyspaikat olivat säilyneet fyysisesti, mutta avoimen alueen ympäröimien paikkojen ekologinen toiminnallisuus oli heikentynyt. Avohakkuut laskivat liito-oravan esiintymistodennäköisyyttä alueella. Rajauspäätösten tosiasiallinen vaikuttavuus on usein vähäinen, koska huomattava osa rajatuista lisääntymis- ja levähdyspaikoista ei ole liito-oravan käytössä. Tulosten perusteella voidaan arvioida, onko liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja koskevan viranomaismenettelyn kehittäminen tarpeellista.

In conservation biology, informed and sound management decisions depend on target specific information about the life history and demography of the endangered populations. I used long-term, individual-based life history data (breeding and capture-recapture data) to examine life-history and demography in order to assess population viability and management. My study systems consist of metapopulations of two endangered, long-distance migratory wader species breeding on Baltic coastal meadows, the Temminck’s stint (Calidris temminckii) and the Southern Dunlin (Calidris alpina schinzii), whose breeding habitats are mainly managed by livestock grazing. Demographic models indicated that both study populations were sinks, which persist through immigration due to low local recruitment insufficient to compensate for adult mortality or emigration. Philopatric Temminck’s stints had higher nest and apparent adult survival compared to immigrants. Consideration of dispersal status in population models resulted in the most realistic estimates of population growth and revealed a low demographic impact of immigrants. Immigrants had low return rates after reproductive failure, suggesting that the difference in apparent survival was partly caused by different breeding dispersal strategies. Thus, management actions improving reproduction, and thus site fidelity, should also influence viability. An artificial nest experiment indicated high trampling rates under recommended stocking rates on managed meadows. This was attributed to similar space use of nesting Dunlin and cattle. Cattle presence did not affect nest predation. Young Dunlin preferred intensively grazed low sward habitat over high sward habitat. Reproductive success was also higher in low sward habitat. However, nests in the preferred habitat had the highest risk of being trampled if not artificially protected. Thus, low sward habitat was found to work as an ecological trap if grazing was started too early in the breeding season. Due to the sink nature of the Dunlin population even small reductions in reproductive success caused by trampling were detrimental to long term viability. The results encourage continuation of the use of cattle grazing as a management tool, but also highlight the need for more detailed consideration of local grazing practices, especially when sketching management plans for endangered species. Tiivistelmä Uhanalaisten lajien suojelussa tehokkaiden suojelutoimien suunnittelu edellyttää tietoa hoitokohteen elinkierron eri vaiheista ja niiden demografisesta merkityksestä. Käytän tutkimuksessani pitkäaikaisaineistoja (pesintä ja merkintä-takaisinpyynti) kuvatakseni tutkimuslajien demografiaa ja arvioidessani populaatioiden elinkykyä sekä hoitotoimia. Tutkimuskohteinani ovat lapinsirrin ja etelänsuosirrin, kahden uhanalaisen kahlaajan, Perämeren rantaniityillä pesivät metapopulaatiot. Näiden lajien elinympäristöjä hoidetaan pääosin laiduntamalla. Demografinen mallinnus osoitti molempien populaatioiden olevan nielupopulaatioita, joiden säilyminen on tulomuuton varassa sillä poikastuotto ei kompensoi aikuisten kuolleisuutta ja poismuuttoa. Tutkimusalueella syntyneiden ja sinne rekrytoituneiden lapinsirrien pesä- ja aikuissäilyvyydet olivat paremmat kuin tulomuuttajilla. Tämän huomioiminen populaatiomalleissa tuotti realistisimman kasvukertoimen arvion ja osoitti paikallisten rekryyttien olevan tulomuuttajia merkittävämpiä populaation kasvun kannalta. Pesinnässään onnistuneet tulomuuttajat palasivat seuraavina pesimäkausina epäonnistuneita todennäköisemmin. Paikallisilla rekryyteillä vastaavaa eroa ei havaittu. Ilmiö heijastellee tulomuuttajien muuttoalttiutta myöhemminkin ja voi kertoa erilaisista pesimädispersaalistrategioista. Lisääntymismenestyksen parantaminen voisi parantaa elinkykyä myös pienentämällä poismuuttoa. Tekopesäkokeen perusteella pesien tallausriski oli laidunnetuissa ympäristöissä korkea vaikka laidunnuspaine noudatteli hoitosuosituksia. Tämä johtunee ainakin osin laskennallista korkeammasta todellisesta laidunpaineesta, mikä puolestaan johtui lintujen ja karjan yhtäläisestä tilankäytöstä. Rekrytoituvat suosirrit suosivat voimakkaasti laidunnettuja matalakasvuisia niittyjä, joissa poikastuotto oli parempi kuin, laiduntamattomilla niityillä. Toisaalta, tallausriski on voimakkaasti laidunnetuilla niityillä suuri ja jo pienetkin pesätappiot uhkaavat suosirripopulaation elinkykyä. Täten laitumet voivat toimia ns. ekologisina loukkuina, jos laidunnus aloitetaan liian aikaisin suhteessa pesintään. Laidunnus on kuitenkin suositeltava hoitomuoto, sillä se näyttää tuottavan parhaita pesimäympäristöjä etelänsuosirrille. Tulosten mukaan laidunnuksen ajoitusta, laajuutta ja laidunnuspainetta on muokattava kohdekohtaisesti, jotta saavutetaan paras tulos uhanalaisten lajien suojelun kannalta.

Hentonäkinruoho (Najas tenuissima) ja notkeanäkinruoho (Najas flexilis) ovat Suomessa erittäin uhanalaisia ja luonnonsuojeluasetuksen mukaan erityisesti suojeltavia ja rauhoitettuja lajeja. Ne kuuluvat Euroopan Unionin luontodirektiivin liitteisiin II ja IV. Näkinruohot ovat uhanalaisia koko maailmassa, ja Suomella on merkittävä kansainvälinen vastuu niiden säilymisestä. Tässä suojeluohjelmassa esitellään tunnetut näkinruohojen kasvujärvet sekä annetaan suosituksia kannan suojelusta, kasvupaikkojen hoidosta, seurannasta ja jatkoselvityksistä. Näkinruohot ovat yksivuotisia uposkasveja, joiden biologiaa ja esiintymistä ei tunneta kunnolla. Lajien nykytilaa selvitettiin vuosina 2008–2010 useimmilla kasvujärvillä sukeltamalla. Tunnettuja nykyesiintymiä on Suomen kaakkoisosassa seitsemän elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen (ELY-keskus) alueella. Lajit suosivat Salpausselkien liepeillä olevia luontaisesti kirkkaita, mutta rehevähköjä, pohjavesivaikutteisia järviä. Hentonäkinruohoa kasvaa edelleen 16 järvessä ja yhdessä Suomenlahden jokisuistossa, notkeanäkinruoho tunnetaan enää vain neljästä järvestä. Viidessä järvessä olevat näkinruohojen populaatiot arvioitiin tässä työssä elinvoimaisiksi. Vesien rehevöityminen ja siitä seuraava veden samentuminen, pohjien liettyminen ja muun vesikasvillisuuden runsastuminen ovat muuttaneet kasvupaikkoja näkinruohoille sopimattomiksi. Näkinruohojen populaatiot ovat supistuneet monin paikoin yksittäisiksi versoiksi tai ohuiksi nauhamaisiksi kasvustoiksi. Alle puolet näkinruohoesiintymistä sijaitsee Natura 2000 -alueilla, joista osaan on perustettu luonnonsuojelualueita. Näkinruohojen kantojen ylläpitäminen ja elvyttäminen edellyttävät kasvujärvien ja niiden valuma-alueiden vesiensuojelun tehostamista ja ravinnekuorman rajoittamista. Joillakin kasvujärvillä tarvitaan myös hoitotoimia. Näkinruohojen seuranta tulee toteuttaa luontodirektiivin edellyttämässä laajuudessa. Lajien ja niiden elinympäristöjen seurantaan tulee liittää tehostettu vedenlaadun seuranta.

Rönsysorsimo (Puccinellia phryganodes) ja pohjansorsimo (Arctophila fulva var. pendulina) ovat niin kutsutun Ruijanesikko -ryhmän kasveja, joiden päälevinneisyysalue on pohjoisen Jäämeren rannoilla, ja joilla on erillinen esiintymisalue Perämerellä. Rönsysorsimo on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) ja pohjansorsimo erittäin uhanalaiseksi (EN) vuoden 2010 Punaisessa kirjassa. Molemmat lajit kasvavat Perämeren rantaniityillä. Matalakasvuinen rönsysorsimo kasvaa erityisesti vähäkasvisilla suolamailla. Lajeja uhkaavat rantojen rehevöityminen ja umpeenkasvu rantalaidunnuksen päättymisen jälkeen. Rehevöitymisen myötä rantakasvillisuuden päälle kertyy myös kaisla- ja ruokomassaa, jotka peittävät sorsimokasvustoja. Myös erilainen ihmistoiminta rannoilla, kuten ruoppaukset, jokien säännöstely ja rakentaminen hävittävät ja muuttavat näiden kasvien elinympäristöjä. Niin ikään luonnolliset rantavoimat, kuten vedenkorkeuden vaihtelu ja etenkin keväiset jäänlähdöt mylläävät sorsimoiden kasvupaikkoja. Tähän julkaisuun on koottu Jouko Siiran rönsy- ja pohjansorsimoa käsittelevät tutkimukset 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun asti. Tutkimuksissa käsitellään lajien esiintymishistoria alueella, julkaistaan yksityiskohtaiset tulokset alueen tutkimusaikaisista sääoloista ja maaperäkemiasta sekä otetaan kantaa lajien hoitotoimiin.

Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut arvokkaille maisema-alueille. Vuonna 2008 yleissuunnittelun painopiste siirtyi luonnon monimuotoisuudesta maatalousalueiden monivaikutteisiin kosteikkoihin. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalouden vesiensuojelua ja luonnonhoitoa sekä suunnata toimenpiteet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on kannustaa viljelijöitä hakemaan maatalouden ympäristötuen erityistukia ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Kalajokilaakson valtakunnallisesti arvokkaalle maisema-alueelle Ylivieskan, Nivalan ja Haapajärven kaupunkien alueelle laadittiin kesällä 2008 maatalousalueiden monivaikutteisten kosteikkojen ja luonnon monimuotoisuuden yleissuunnitelma. Alueelta etsittiin potentiaalisia erityistukikohteita: perinnebiotooppeja, luonnon ja maiseman monimuotoisuuskohteita sekä mahdollisia monivaikutteisten kosteikkojen perustamispaikkoja. Suunnitelmaan valittiin mukaan 101 luonnon monimuotoisuuden ja maatalouden vesiensuojelun kannalta tärkeää esimerkkikohdetta, jotka on esitelty karttojen ja kohdekuvausten avulla. Useimpien kohteiden hoitoon on mahdollista hakea maatalouden ympäristötuen erityistukia. Kohteiden kuuluminen yleissuunnitelmaan ei kuitenkaan rajoita alueiden käyttöä, eikä velvoita maanomistajia niiden hoitamiseen tai kosteikon perustamiseen, vaan toteutus on vapaaehtoista. Investointitukea monivaikutteisen kosteikon perustamiseen voi saada Pohjanmaan jokivesistöjen alueella ainoastaan yleissuunnitelmaan merkityille kohteille. Järviin laskevat vesistöt ovat sen sijaan tukikelpoisia myös ilman yleissuunnitelmaa. Yleissuunnitelman luonnon monimuotoisuuskohteiden luettelo ei ole kattava, vaan suunnittelualueelta löytyy lukuisia muitakin mahdollisia hoitokohteita. Esimerkkien tarkoituksena onkin helpottaa vastaavanlaisten kohteiden tunnistamista myös suunnittelualueen ulkopuolella.

Ahmasjärvi on matala ja reheväkasvuinen, 385 hehtaarin kokoinen, valtakunnallisesti ja kansainvälisestikin arvokas lintujärvi. Ahmasjärvi sijaitsee Utajärvellä keskellä Ahmaksen kylää, joten sen maisemallinen ja virkistyksellinen merkitys on suuri. Alue sijaitsee myös matkailun kannalta keskeisellä paikalla. Ahmasjärvellä esiintyy säännöllisesti useita lintudirektiivin liitteen I mainitsemia erityisesti suojeltavia lintulajeja, pesimälajisto on monipuolinen ja lisäksi järvi on merkittävä vesilintujen ja kahlaajien muutonaikainen levähdys- ja ruokailualue. Ahmasjärvi kuuluu lintuvesiensuojeluohjelmaan (LVO110262) ja se on suojeltu Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen päätöksellä vuonna 2004. Alue on liitetty Natura 2000 -verkostoon SPA-alueena (special protection area). Ahmasjärven Natura 2000 -alue (FI1106002) on kooltaan 417 ha rajauksen noudatellessa kosteikkoalueen rajoja. Ahmasjärven Natura 2000 -alueen suojelutavoitteet kohdistuvat erityisesti lintudirektiivin mukaisen lintulajiston säilyttämiseen. Lisäksi suojellaan aluetta kokonaisuutena, sen vesitaloutta, luonnontilaisuutta ja arvokkaita luontotyyppejä. Ahmasjärven hoito- ja käyttösuunnitelman laadinnan perusteina ovat olleet Ahmasjärven alueellinen merkittävyys sekä merkittävät luonto-, kulttuuri- ja käyttöarvot. Hoito- ja käyttösuunnitelman tavoitteena on esittää hoito- ja kunnostustoimenpiteet Natura 2000 -alueen luontoarvojen turvaamiseksi. Suunnitelmassa pyritään osoittamaan hoidon tarpeessa oleva alueet ja niille sopivia hoitomenetelmiä sekä ohjaamaan ja kehittämään alueen virkistyskäyttöä siten, että luontoarvot tulevat huomioitua. Suunnitelluilla Ahmasjärven hoito- ja kunnostustoimilla pyritään parantamaan järven vedenlaatua, estämään rehevöitymistä sekä vähentämään järveen tulevaa ulkoista ravinnekuormitusta sekä parantaa maisemaa ja virkistyskäyttömahdollisuuksia suojeluarvoja heikentämättä.