Search

Vitamin D is an essential micronutrient, playing a vital role in the regulation of calcium homeostasis and bone metabolism. In recent years, vitamin D has been increasingly recognized for its regulatory functions in immunomodulation, anti-inflammation, cellular proliferation and differentiation. The pandemic vitamin D deficiency has been associated with an increasing risk for several metabolic diseases. However, the effects of vitamin D deficiency and its supplementation on the underlying molecular mechanisms of these diseases are poorly understood. This thesis focuses on the effect of vitamin D on the regulation of molecular and metabolic signaling pathways involved in adipose tissue inflammation and hepatic insulin resistance. Study I examined the effect of vitamin D on the downregulation of inflammatory signaling pathways in adipose tissue. Vitamin D inhibited the translocation of the transcriptional factor NFκB as well as inhibiting the expression of inflammatory cytokines in human adipocytes differentiated from mesenchymal stromal cells (MSCs) and mature adipocytes isolated from intra-abdominal fat biopsies. In Study II, induction of vitamin D deficiency via a deficient diet impaired systemic glucose homeostasis and insulin sensitivity in lean and obese mice. Subsequent vitamin D re-supplementation restored the insulin sensitivity and ameliorated the hepatic tissue inflammation and oxidative stress in vitamin D deficient lean but not obese mice. In Study III, lower vitamin D levels were associated with a higher incidence of the metabolic syndrome in a cross-sectional cohort of older subjects living at latitude 65° North. In conclusion, vitamin D has an important role in modulating the molecular pathways involved in adipose tissue inflammation and insulin resistance in hepatic tissue. Adequate levels of vitamin D are necessary for the regulation of metabolic pathways to maintain body homeostasis. The generated data provide novel insights into the cellular mechanisms of vitamin D and represent a basis for oral vitamin D supplementation in the prevention of metabolic diseases. Tiivistelmä D-vitamiini on välttämätön mikroravinne, jolla on tärkeä tehtävä kalsiumin homeostaasin ja luun aineenvaihdunnan säätelyssä. Viime vuosina D-vitamiinin on todistettu osallistuvan yhä useampiin säätelytoimintoihin liittyen immuunivasteeseen, tulehduksen torjuntaan sekä solujen jakautumiseen ja erilaistumiseen. Maailmanlaajuisesti yleinen D-vitamiinin puutostila on yhdistetty useiden aineenvaihduntasairauksien kohonneeseen riskiin. D-vitamiinin puutoksen ja D-vitamiinilisän käytön vaikutusta näiden sairauksien molekyylimekanismeihin ei kuitenkaan tunneta vielä tarkemmin. Tämä opinnäytetyö keskittyy D-vitamiinin vaikutukseen rasvakudoksen tulehduksessa ja maksan insuliiniresistenssissä olevien molekyyli- ja metabolisten signalointireittien säätelyssä. Tutkimuksessa I tarkasteltiin D-vitamiinin vaikutusta rasvakudoksen tulehduksellisten signalointireittien hillitsemiseen. D-vitamiini inhiboi transkriptionaalisen tekijän NFκB:n siirtymistä ja tulehduksellisten sytokiinien ilmentymistä ihmisen mesenkymaalisista stroomasoluista (MSC) erilaistetuissa rasvasoluissa sekä sappirakkoleikkausten yhteydessä otetuista rasvanäytteistä eristetyissä kypsissä rasvasoluissa. Tutkimuksessa II havaittiin, että D-vitamiinin puutoksen aiheuttaminen puutteellisen ruokavalion avulla heikensi verenkierron glukoositasapainoa ja insuliiniherkkyyttä sekä hoikilla, että liikalihavilla hiirillä. Sitä vastoin D-vitamiini lisäravinteena palautti insuliiniherkkyyden ja lievitti maksakudoksen tulehdusta sekä oksidatiivista stressiä D-vitamiini puutteellisilla hoikilla hiirillä, mutta ei liikalihavilla hiirillä. Tutkimuksessa III selvisi, että kohortissa matalammat D-vitamiinitasot ovat yhteydessä suurempaan metabolisen oireyhtymän esiintyvyyteen iäkkäämmillä koehenkilöillä, jotka elävät pohjoisella pallonpuoliskolla (65° N). Yhteenvetona voidaan todeta, että D-vitamiinilla on tärkeä säätelevä rooli rasvakudostulehduksen ja insuliiniresistenssin molekyylireittien kontrolloinnissa maksakudoksessa. Riittävät D-vitamiinitasot ovat välttämättömiä aineenvaihduntareittien säätelyssä kehon homeostaasissa. Tutkimuksen tulokset tarjoavat uusia näkökulmia D-vitamiinin roolista solumekanismien säätelyssä ja perustan D-vitamiinilisien käytöstä aineenvaihduntasairauksissa.

Tyypin 2 diabeteksen on havaittu olevan yhteydessä kohonneeseen masennuksen, ahdistuksen ja fatiikin kokemiseen. Aiempaa tutkimusta on kuitenkin syytä täydentää. Tyypin 2 diabetekseen liittyvien masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireiden ymmärtäminen on tärkeää, sillä niillä voi olla vaikutusta potilaiden terveyteen ja laajemmin myös terveydenhuollon kustannuksiin. Masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireiden terveyttä heikentävät vaikutukset saattavat välittyä diabeteksen hoitotasapainon heikentymisen kautta. Tulokset masennus- ahdistus- ja fatiikkioireiden yhteydestä tyypin 2 diabetespotilaiden hoitotasapainoon ovat kuitenkin ristiriitaisia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella tyypin 2 diabeteksen yhteyttä masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireiden esiintymiseen sekä oireiden yhteyttä tyypin 2 diabeteksen hoitotasapainoon työikäisillä. Tutkimuksen aineisto koostui 10 tyypin 2 diabetespotilaasta ja 10 verrokista, joista muodostettiin vertaistetut parit (engl. matched pairs). Verrokit oli valittu vastaamaan mahdollisimman hyvin diabetespotilaita iän ja koulutustaustan perusteella. Tutkitut olivat iältään 38–63-vuotiaita. Masennusoireita kartoitettiin Beck Depression Inventoryn (BDI-II), ahdistusoireita Beck Anxiety Inventoryn (BAI) ja fatiikkioireita Fatigue Impact Scalen (FIS) avulla. Tutkimuksen aikana ilmennyttä väsymistä arvioitiin Visual Analogue Scale (VAS) -janan avulla. Potilaiden hoitotasapainoa arvioitiin pitkäaikaista verensokeritasoa kuvaavan sokerihemoglobiinin (HbA1c) avulla. Tässä tutkimuksessa tyypin 2 diabetespotilaiden havaittiin kokevan enemmän ahdistusoireita verrokkeihin nähden. Masennus- ja fatiikkioireiden yhteyttä tyypin 2 diabetekseen ei löydetty. Lisäksi verrokit väsyivät odotusten vastaisesti tutkimuksen aikana tyypin 2 diabetespotilaita enemmän. Masennus-, ahdistus- tai fatiikkioireiden ja hoitotasapainon yhteydelle ei saatu tukea. Tutkimuksen tulokset tukevat aiempia havaintoja tyypin 2 diabetespotilaiden kohonneista ahdistusoireista. Pienen aineiston vuoksi tulokset eivät kuitenkaan ole yleistettävissä, ja tarvitaan lisää tutkimusta masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireiden sekä tyypin 2 diabeteksen hoitotasapainon yhteydestä suuremmalla aineistolla. Masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireiden synnyn ja vaikutusten ymmärtäminen tyypin 2 diabetekseen liittyen vaatii tulevaisuudessa lisää tutkimusta. Tyypin 2 diabetekseen liittyvät masennus-, ahdistus- ja fatiikkioireet on syytä huomioida myös terveydenhuollossa niiden terveyttä heikentävien vaikutusten lievittämiseksi.

Patients with type 2 diabetes (T2D) are at a greater risk of some cancer types, possible together with worse prognosis. Various types of antidiabetic medication have been reported to have different relationships to cancer prognosis. Metformin seems to reduce mortality in some forms of cancer and it has effects on cell cycle arrest and apoptosis in vitro. T2D is a risk factor of coronary heart disease, which is widely treated with statins. Statins are associated with both reduced incidence and better prognosis in some cancers. Epidemiological studies on the associations between metformin and statin use and breast and ovarian cancer have reported inconclusive results. The aim of the present epidemiological study was to find out whether metformin and statin use are associated with reduced incidence and mortality in ovarian and/or breast cancer. The source population for the study was drawn from the Finnish nationwide diabetes database (FinDM; n = 244,322), supplemented with other Finnish registry data. The data from FinDM was combined with data from the Finnish Cancer Registry. The use of metformin and/or statins was found not to be associated with the incidence of either ovarian (n=303) or breast cancer (n=2,300) in women with type 2 diabetes. The use of insulin seemed to be associated with a higher incidence of breast cancer. Metformin use was not observed to be associated with mortality from ovarian or breast cancer but mortality from other causes seemed to be lower in breast cancer patients among metformin users compared with the users of other types of oral antidiabetic medication. Prediagnostic statin use seemed to be associated with decreased mortality from breast cancer and other causes in breast cancer patients, but in ovarian cancer, an association with reduced mortality was seen only in connection with ovarian cancer itself. On the basis of our study results, it would not be reasonable to initiate metformin or statin treatment solely in order to avoid ovarian or breast cancer development in a woman with T2D. However, the results suggest that tailoring of glycaemic and hypercholesterolaemia treatment might have far-reaching consequences to both cancer development and survival. Tiivistelmä Tyypin 2 diabetesta sairastavilla potilailla on yleensä suurentunut riski sairastua maksa-, haima- ja suolistosyöpiin, ja tämä heikentää ainakin näiden syöpien ennustetta. Diabeteslääkkeillä on todettu olevan toisistaan poikkeava vaikutus syöpäennusteeseen. Metformiini vaikuttaa alentavan kuolleisuutta, ja solutöissä sillä on todettu olevan vaikutuksia solusyklin pysähtymiseen ja ohjelmoituun solukuolemaan. Tyypin 2 diabetes on riskitekijä sydän- ja verisuonisairauksiin, ja sen vuoksi diabetespotilaiden hoitoon kuuluu usein kolesterolia alentavat statiinit. Statiinien käyttö on yhdistetty joidenkin syöpäsairauksien vähenemiseen ja niiden parempaan ennusteeseen. Epidemiologiset tutkimukset metformiinin ja statiinien käytön välisestä yhteydestä munasarja- ja rintasyöpiin ovat kuitenkin epäyhtenäisiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko metformiinin ja statiinien käytöllä yhteyttä munasarja- ja rintasyöpätapausten vähenemiseen ja niiden paranemisennusteeseen. Lähdeaineistona on käytetty erilaisia suomalaisia rekistereitä yhdistävää kansallista diabetes-tietokantaa (FinDM; n = 244 322), jonka tiedot on yhdistetty Suomen Syöpärekisteriin. Metformiinin ja statiinien käytöllä ei todettu olevan yhteyttä munasarjasyövän (n = 303) tai rintasyövän (n = 2 300) ilmaantuvuuteen tyypin 2 diabetesta sairastavilla naisilla. Insuliinin käytöllä oli sen sijaan yhteys korkeampaan rintasyövän ilmaantuvuuteen. Metformiinin käytöllä ei todettu olevan yhteyttä munasarja- tai rintasyöpäkuolleisuuteen. Rintasyöpää sairastavilla naisilla muista syistä johtuva kuolleisuus oli metformiinin käyttäjillä kuitenkin matalampaa verrattaessa muihin suun kautta otettavien diabeteslääkkeiden käyttäjiin. Ennen syöpädiagnoosia aloitettu statiinien käyttö vaikutti vähentävän kuolleisuutta sekä rintasyöpään että muihin syihin rintasyöpäpotilailla. Munasarjasyövän suhteen yhteys todettiin ainoastaan munasarjasyöpäkuolleisuudessa. Tutkimuksemme mukaan ei ole perusteltua aloittaa metformiinia tai statiineja tyypin 2 diabetesta sairastavalle naiselle pelkästään ehkäisemään munasarja- tai rintasyöpää. Kuitenkin tutkimuksemme osoittaa, että niin diabetes- kuin kolesterolilääkitykselläkin voi olla yhteyttä sekä syövän kehittymiseen että paranemisennusteeseen.

In diabetic patients, high blood glucose induces alterations in retinal function and can lead to visual impairment due to diabetic retinopathy. In immortalized retinal pigment epithelial (RPE) cultures, high glucose concentrations are shown to lead to impairment in epithelial barrier properties. For the first time, the induced pluripotent stem-cell-derived retinal pigment epithelium (hiPSC-RPE) cell lines derived from type 2 diabetics and healthy control patients were utilized to assess the effects of glucose concentration on the cellular functionality. We show that both type 2 diabetic and healthy control hiPSC-RPE lines differentiate and mature well, both in high and normal glucose concentrations, express RPE specific genes, secrete pigment epithelium derived factor, and form a polarized cell layer. Here, type 2 diabetic hiPSC-RPE cells had a decreased barrier function compared to controls. Added insulin increased the epithelial cell layer tightness in normal glucose concentrations, and the effect was more evident in type 2 diabetics than in healthy control hiPSC-RPE cells. In addition, the preliminary functionality assessments showed that type 2 diabetic hiPSC-RPE cells had attenuated autophagy detected via ubiquitin-binding protein p62/Sequestosome-1 (p62/SQSTM1) accumulation, and lowered pro- matrix metalloproteinase 2 (proMMP2) as well as increased pro-MMP9 secretion. These results suggest that the cellular ability to tolerate stress is possibly decreased in type 2 diabetic RPE cells. ispartof: INTERNATIONAL JOURNAL OF MOLECULAR SCIENCES vol:20 issue:15 ispartof: location:Switzerland status: published

Polycystic ovary syndrome (PCOS) is the most common endocrine disorder affecting reproductive aged women, with reproductive, metabolic and cardiovascular implications across the life span. The typical features of PCOS include irregular menstruation, androgen excess and polycystic ovaries in ultrasonography. The majority of women with PCOS are overweight or obese, and, at least partly, obesity-driven metabolic abnormalities often coexist with PCOS. Despite intensive research, it has remained unclear whether PCOS per se is a risk factor of metabolic abnormalities, and cardiovascular disease and events. The main aim of the current work was to investigate whether PCOS is an independent risk factor of metabolic abnormalities and cardiovascular diseases. The study population consisted of the prospective population-based Northern Finland Birth Cohort 1966, and we used data collected at ages 14, 31 and 46. The definition of PCOS was based on self-reported PCOS symptoms at age 31 and/or PCOS diagnosis by age 46. The results revealed that weight gain in early life was a risk factor for the development of PCOS. As for metabolic outcomes, at age 46, normal-weight women with PCOS did not display increased odds of abnormal glucose metabolism. However, weight gain during early adulthood was significantly associated with abnormal glucose metabolism in women with PCOS by age 46. Interestingly, PCOS per se was already associated with elevated blood pressure at age 31 and hypertension at age 46, independently of obesity. Women with PCOS also displayed reduced cardiac vagal activity, which was associated with metabolic abnormalities and hypertension. Furthermore, even though no major anatomical or functional impairments were observed in echocardiography, women with PCOS displayed a significantly greater prevalence of myocardial infarction and a two-fold higher prevalence of cardiovascular events than controls. In conclusion, our findings indicate that even though PCOS is an independent risk factor of metabolic derangements, related obesity is a major metabolic risk factor in these women. The role of PCOS in cardiovascular events per se remains controversial and requires follow-up of this cohort. Given all this, maintaining normal weight and preventing weight gain, especially during early adulthood, should be the main priority in the prevention of adverse metabolic changes in women with PCOS. Tiivistelmä Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä (polycystic ovary syndrome, PCOS) on lisääntymisikäisten naisten yleisin hormonaalinen häiriö aiheuttaen runsaasti sairastavuutta ja terveydenhuollon kustannuksia. PCOS:n diagnostisiin kriteereihin kuuluvat epäsäännöllinen kuukautiskierto, lisääntynyt miessukupuoli-hormonivaikutus sekä monirakkulaiset munasarjat. Merkittävä osa oireyhtymää sairastavista naisista on ylipainoisia tai lihavia ja oireyhtymän kanssa yhtä aikaa esiintyykin useita, ainakin osittain ylipainosta johtuvia, metabolisia häiriöitä. Lukuisista tutkimuksista huolimatta on kuitenkin epäselvää, altistaako PCOS itsessään metabolisille häiriöille sekä sydän- ja verisuonisairauksille. Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko PCOS itsenäinen metabolisten ja sydän- ja verisuonisairauksien riskiä lisäävä tekijä. Tutkimus pohjautui Pohjois-Suomen syntymäkohortti 1966 tutkimuksen 14-, 31- ja 46-vuotisseurantoihin. PCOS luokittelu perustui 31- ja 46-vuotiskyselyissä itse ilmoitettuihin tyypillisiin PCOS oireisiin ja/tai diagnoosiin. Tutkimuksessa havaittiin, että 14- ja 31-ikävuoden välillä tapahtuva painonnousu oli yhteydessä PCOS diagnoosiin myöhemmällä iällä. 46-vuotiaana normaalipainoisilla PCOS naisilla ei ollut suurentunut tyypin 2 diabetes riski, mutta painonnousu varhaisaikuisuudessa oli merkittävästi yhteydessä sokeriaineenvaihdunnan häiriöön PCOS naisilla. PCOS oli yhteydessä kohonneeseen verenpaineeseen 31-vuotiaana ja hypertensioon 46-vuotiaana ylipainosta riippumatta. Oireyhtymään liittyvät metaboliset häiriöt olivat tärkein sydämen autonomisen hermoston säätelyyn vaikuttava tekijää, kun taas PCOS itsessään ei vaikuttanut autonomisen hermoston toimintaan. PCOS:ään sairastavien naisten sydämen rakenne ja funktio eivät merkitsevästi poikenneet kontrolloiden vastaavista muuttujista. Kuitenkin suhteellisen nuoresta iästä huolimatta PCOS naisilla esiintyi enemmän sydäninfarkteja ja kaksi kertaa enemmän sydän- ja verisuonitapahtumia, kuin kontrolleilla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että vaikkakin PCOS on itsenäinen riskitekijä metabolisille häiriöille, oireyhtymään liittyvä ylipaino vaikuttaa merkittävästi metabolisten häiriöiden esiintymiseen. PCOS:n ja sydän- ja verisuonitautitapahtumien yhteyden tarkempi tutkiminen vaatii kohortin jatkoseurantaa. Painonhallinnan tukemisen tulisi olla PCOS:ää sairastavien naisten hoidon kulmakivi.

Polycystic ovary syndrome (PCOS) is a common endocrine disorder affecting 5–15% of women of reproductive age. The syndrome is characterized by menstrual irregularities, hyperandrogenism and polycystic ovaries. Infertility is a major problem in PCOS and it can be explained partially by chronic anovulatory cycles. Excess body weight and insulin resistance are common among women with PCOS, exposing them to the most common pregnancy complication, gestational diabetes mellitus (GDM) and, later in life, to a higher risk of developing glucose metabolism disorders eventually leading to outbreak of type 2 diabetes mellitus (T2DM). However, the respective roles of the syndrome per se, excess body weight and hyperandrogenism regarding the aforementioned complications are still to be clarified. The objectives were first to determine the risks of PCOS, infertility problems and decreased fertility at age 26 in women with a history of menstrual irregularity or elevated androgen levels in adolescence (at age 16). We also aimed to clarify whether PCOS per se is associated with decreased fertility and increased incidence of miscarriage, GDM, prediabetes and T2DM. Lastly, we focused on the respective roles of excess body weight and hyperandrogenism as regards the development of GDM and impaired glucose metabolism. The study populations were derived from the prospective Northern Finland Birth Cohorts 1966 and 1986, comprising all expected births in 1966 (n = 5889 females) and 1986 (n = 4567) in the two northernmost provinces of Finland. The data was complemented with fertility rates and diagnoses of GDM and T2DM from registers held by the National Institute for Health and Welfare and The Social Insurance Institution of Finland. Menstrual irregularity or elevated androgen levels in adolescence were associated at age 26 with increased risks of PCOS and infertility problems, but not with decreased fertility rates. At the end of their reproductive life women with symptoms of PCOS were not more often childless, had had a similar incidence of miscarriages but had a smaller family size compared with healthy women, and obesity further decreased family size in this group. Excess body weight and elevated androgen levels, but not PCOS per se, were independent risk factors of GDM. The increased risk of T2DM in PCOS was mainly due to excess body weight, although both factors had a synergistic effect on the development of T2DM. Tiivistelmä Monirakkulainen munasarjaoireyhtymä (PCOS) on yleinen naisilla esiintyvä hormonaalinen häiriö, josta kärsii 5–15% lisääntymisikäisistä naisista. Kuukautiskierron häiriöt, mieshormoniylimäärä ja monirakkulaiset munasarjat ovat ominaisia oireyhtymälle. Lapsettomuus on keskeinen ongelma oireyhtymässä, mikä johtuu osittain kroonisesta ovulaatioiden epäsäännöllisyydestä tai niiden puuttumisesta. Ylipainoa ja insuliiniresistenssiä esiintyy usein oireyhtymää sairastavilla naisilla ja ne altistavat raskausajan diabeteksen puhkeamiselle. Myöhemmällä iällä PCOS-naisilla on suurentunut riski sairastua sokeriaineenvaihdunnan häiriöihin, jotka lisäävät riskiä tyypin 2 diabeteksen (T2DM) puhkeamiselle. PCOS:n, ylipainon ja mieshormoniylimäärän itsenäiset roolit edellä mainittujen häiriöiden kehittymisessä ovat kuitenkin edelleen epäselviä. Ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää PCOS:n, lapsettomuusongelmien ja alentuneen hedelmällisyyden riskiä 26-vuotiaana naisilla, joilla todettiin kuukautiskierron häiriö tai kohonneet mieshormonipitoisuudet nuoruusiällä (16-vuotiaana). Toiseksi selvitimme, liittyykö PCOS itsessään alentuneeseen hedelmällisyyteen sekä kohonneeseen keskenmenojen, raskausdiabeteksen, diabeteksen esiasteiden ja T2DM esiintyvyyteen. Lisäksi selvitimme ylipainon ja mieshormoniylimäärän itsenäisiä rooleja raskausdiabeteksen ja muiden sokeriaineenvaihdunnan häiriöiden kehittymisessä. Tutkimusaineistoina olivat Pohjois-Suomen syntymäkohortit 1966 (n = 5889 naista) ja 1986 (n = 4567 naista), joihin sisältyivät kaikki elävänä syntyneet lapset vuosina 1966 ja 1986 kahdesta Suomen pohjoisimmasta läänistä. Tutkimusaineistoja täydennettiin hedelmällisyyslukujen ja GDM- sekä T2DM-diagnoosien osalta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Kansaneläkelaitoksen ylläpitämistä rekistereistä. Nuoruusiän kuukautiskierron häiriöt ja mieshormoniylimäärä olivat yhteydessä suurentuneeseen riskiin kehittää PCOS ja kärsiä lapsettomuusongelmista, mutta näiden yhteyttä alentuneisiin hedelmällisyyslukuihin 26-vuotiaana ei todettu. PCOS-oireiset naiset eivät kärsineet lapsettomuudesta lisääntymisiän aikana verrokkinaisia enemmän ja keskenmenojen esiintyvyys ei eronnut oireisten ja terveiden naisten välillä. Oireisilla naisilla oli kuitenkin pienempi perhekoko kuin verrokeilla, ja lihavuus entisestään pienensi perhekokoa oireisilla naisilla. Ylipaino ja mieshormoniylimäärä olivat itsenäisiä riskitekijöitä raskausdiabeteksen kehittymiselle. PCOS ei ollut riskitekijä raskausdiabeteksen kehittymiselle. Kohonnut T2DM-riski PCOS:ssa johtui lähinnä ylipainosta, vaikkakin molemmat tekijät olivat itsenäisiä riskitekijöitä T2DM:n kehittymiselle.

Obesity, insulin resistance, type 2 diabetes (T2D) and non-alcoholic fatty liver disease (NAFLD) form a dangerous quartet which threatens human health all over the world. About 25% of adults around the world have NAFLD, which poses risks for cardiovascular and metabolic well-being and may develop into liver cirrhosis and hepatocellular carcinoma. Apart from lifestyle modification, treatment options for NAFLD are scarce. This thesis presents atrial fibrillation (AF) as a new complication of NAFLD among general population of 958 individuals aged 40–60 years participating in the OPERA study. Even after multiple-adjustments for confounding factors, ultrasound-based NAFLD predicted the development of AF during about 16 years of follow-up. Moreover, the association between AF and liver fibrosis in 76 individuals aged 64–82 years in a cross-sectional setting is presented. The thesis also shows that individuals with metabolic syndrome (MetS), with or without NAFLD, are at increased risk of cardiovascular events, T2D and the increase of left ventricular mass index in a study population of 958 individuals aged 40–60 years during a 20-year follow-up. In other words, NAFLD without MetS does not seem to expose to these three cardiometabolic complications. The thesis also shows that rifampicin-activated pregnane X receptor (PXR), a member of the nuclear receptor superfamily of ligand-activated transcription factors with several endobiotic and xenobiotic activators, increases serum levels of cholesterol, phospholipids and certain fatty acids, assessed by nuclear magnetic resonance metabolomics technique, in a randomized, open, placebo-controlled trial among 34 young and healthy individuals. These serum lipids are considered toxic lipids and capable of transforming hepatosteatosis into steatohepatitis and even more severe forms of NAFLD. Moreover, rifampicin-activated PXR has no effect on serum triglycerides, that are non-toxic lipids, or triglyceride accumulation in the liver, assessed by magnetic resonance imaging, in 15 young and healthy individuals. In conclusion, this thesis advances the knowledge in the pathogenesis, lipid metabolism, complications and heterogeneous nature of NAFLD. These may have implications for patient care and follow-up. Tiivistelmä Maailmanlaajuisesti noin 25% täysi-ikäisistä henkilöistä sairastaa alkoholinkäyttöön liittymätöntä rasvamaksaa. Sen tiedetään altistavan sydän- ja verisuonisairauksille, aineenvaihduntahäiriöille, maksakirroosille ja jopa maksasyövälle, mutta elämäntapahoitoa lukuun ottamatta hoitomahdollisuudet ovat toistaiseksi vähäisiä. Tässä väitöskirjassa osoitetaan ensimmäistä kertaa alkoholinkäyttöön liittymättömän rasvamaksan ennustavan itsenäisesti eteisvärinän ilmaantuvuutta noin 16 vuoden seurannan aikana 958 tavallisen keski-ikäisen ihmisen aineistossa osana OPERA-tutkimusta. Lisäksi väitöskirjassa osoitetaan maksan sidekudosmuodostuksen ja eteisvärinän välillä olevan yhteys poikkileikkausasetelmassa 76 iäkkään ihmisen muodostamassa aineistossa. Väitöstutkimuksessa havaittiin myös, että metabolista oireyhtymää sairastavilla henkilöillä on suurentunut tyypin 2 diabeteksen, sydän- ja verisuonisairauksien sekä vasemman kammion koon suurentumisen riski noin 20 vuoden seurannan aikana 958 tutkittavan henkilön aineistossa riippumatta siitä, onko heillä alkoholinkäyttöön liittymätön rasvamaksa. Toisin sanoen alkoholin käyttöön liittymätön rasvamaksa ilman metabolista oireyhtymää ei lisää edellä mainittujen kolmen sairauden riskiä. Väitöstutkimuksessa esitetään lisäksi, että rifampisiinilla aikaansaatu maksan pregnane X -reseptorin aktivaatio johtaa seerumin fosfolipidien, tiettyjen rasvahappojen sekä usean eri kolesterolityypin lisääntymiseen 34 terveen nuoren henkilön aineistossa. Kirjallisuudessa näiden seerumin rasva-aineiden on esitetty aiheuttavan alkoholin käyttöön liittymätöntä maksatulehdusta ja jopa rasvamaksan vakavimpia muotoja. Toisaalta rifampisiini ei lisännyt seerumin triglyseridipitoisuutta eikä aiheuttanut magneettitutkimuksella mitattuna triglyseridien kertymistä maksaan 15 terveen nuoren henkilön aineistossa. Tämä väitöstutkimus antaa lisätietoa rasvamaksan kehittymisestä, rasva-aineenvaihdunnasta ja komplikaatioista sekä korostaa rasvamaksan monimuotoista luonnetta. Nämä löydökset saattavat parantaa rasvamaksaa sairastavien henkilöiden hoitoa ja seurantaa.

Type 2 diabetes mellitus has been consistently linked with cognitive changes and an increased risk of dementia in older people. Less is known about whether diabetes affects cognition at younger ages. This meta-analysis examined the cognitive functions of middle-aged diabetic patients compared to healthy controls. Studies examining type 2 diabetes and cognition in patients under age 65 compared to healthy controls were searched in the following databases: PubMed/MEDLINE, Science Direct, Wiley Online Library, Web of Science, Scopus, Ovid, PsycARTICLES, PsycINFO, CINAHL, and Academic Search Premier. The search results were screened by two researches based on titles, abstracts and full texts. Additional studies were searched in the lists of references of the selected articles. Twelve studies met the inclusion criteria for the meta-analysis. Standardized mean difference effect sizes (Hedges’s g) were calculated for information processing speed, attention/concentration, working memory, executive functions, verbal and visual memory, language, and perception/construction domains and their subdomains. Publication bias and methodological quality of the studies were also assessed. Patients performed worse than controls in several cognitive functions. The largest differences were found in information processing speed (g = -0.68), attention/concentration (g = -0.55), executive functions (g = -0.51), and working memory (g = -0.51). In contrast, there was no significance difference in visual memory (g = -0.15). The results suggest that cognitive changes in diabetes are not restricted to older people, but may begin to appear in middle age. More attention should be paid to the early recognition and treatment of diabetes-related cognitive changes in health care systems. Tyypin 2 diabetes on johdonmukaisesti liitetty kognitiivisiin muutoksiin ja kohonneeseen muistisairauksien riskiin vanhemmalla väestöllä, mutta huomattavasti vähemmän on tietoa diabeteksen yhteydestä kognitiivisiin toimintoihin nuoremmilla ihmisillä. Tässä meta-analyysissa selvitettiin keski-ikäisten diabetespotilaiden kognitiivista suoriutumista terveisiin verrokkeihin nähden. Tutkimuksia, joissa on selvitetty alle 65-vuotiaiden diabetespotilaiden kognitiota terveisiin verrokkeihin nähden, haettiin PubMed/MEDLINE, Science Direct, Wiley Online Library, Web of Science, Scopus, Ovid, PsycARTICLES, PsycINFO, CINAHL ja Academic Search Premier tietokannoista. Kaksi tutkijaa seuloi hakutulokset otsikoiden, abstraktien ja koko tekstien perusteella. Sopivia tutkimuksia etsittiin myös valittujen artikkeleiden lähdeluetteloista. Kaksitoista tutkimusta täytti meta-analyysin sisäänottokriteerit. Efektikoot laskettiin käyttämällä standardoitua keskiarvojen erotusta (Hedgesin g), ja ne laskettiin seuraaville kognitiivisille osa-alueille sekä niiden alaosioille: tiedonkäsittelynopeus, tarkkaavuus/keskittyminen, työmuisti, eksekutiiviset toiminnot, kielellinen ja visuaalinen muisti, kielelliset kyvyt, sekä havainnointiin liittyvät/konstruktionaaliset kyvyt. Lisäksi meta-analyysissa arvioitiin mahdollista julkaisuharhaa ja tutkimusten laatua. Potilaat suoriutuivat kontrolleja heikommin useissa kognitiivisissa toiminnoissa. Suurimmat erot havaittiin tiedonkäsittelynopeudessa (g = -0.68), tarkkaavuudessa/keskittymisessä (g = -0.55), eksekutiivisissa toiminnoissa (g = -0.51) ja työmuistissa (g = -0.51). Merkittävää eroa ei puolestaan havaittu visuaalisessa muistissa (g = -0.15). Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että diabetekseen liittyvät kognitiiviset muutokset eivät rajoitu ainoastaan vanhuusikään, vaan voivat esiintyä jo keski-ikäisillä. Enemmän huomiota tulisi kiinnittää diabetespotilaiden kognitiivisten muutosten varhaiseen tunnistamiseen ja hoitoon terveydenhuollossa.

Fyysinen aktiivisuus on yksi tyypin 2 diabeteksen hoidon ja ennaltaehkäisyn kulmakivistä. Fyysisellä aktiivisuudella on myös osoitettu olevan yhteys vähentyneisiin masennusoireisiin. Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena oli selvittää fyysisen aktiivisuuden, masennusoireiden ja tyypin 2 diabeteksen välistä yhteyttä sekä kartoittaa sosiodemografisten ja kliinisten tekijöiden yhteyttä tyypin 2 diabetekseen. Poikkileikkaustutkimukseen kutsuttiin yhteensä 4500 tutkittavaa, joista 2745 iältään 45-74 –vuotiasta osallistui mukaan D2D-masennustutkimukseen. Tutkittavat rekrytoitiin kolmen eri sairaanhoitopiirin alueelta: Keski-Suomesta, Pirkanmaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Tutkittaville suoritettiin terveystarkastus, jonka aikana he täyttivät kyselylomakkeita. Tutkittavilla todettiin olevan tyypin 2 diabetes, jos sairaus oli itse raportoitu ja lääkärin aikaisemmin toteama tai terveystarkastuksen yhteydessä todettu. Masennusoireita kartoitettiin Beckin kyselylomakkeella ja fyysistä aktiivisuutta International Physical Activity Questionnaire (IPAQ) kyselylomakkeen lyhyellä versiolla. Fyysisen aktiivisuuden, masennusoireiden ja tyypin 2 diabeteksen välistä yhteyttä kartoitettiin Pearson Chi-Square testillä ja sosiodemografisten ja kliinisten muuttujien yhteyttä tyypin 2 diabetekseen tarkasteltiin logistisella regressioanalyysilla. Tyypin 2 diabeteksen esiintyvyys oli 23 % alhaisessa, 17 % kohtalaisessa ja 13% korkeassa fyysisen aktiivisuuden luokassa (p

Pro gradu -tutkielma muodostui tyypin 2 diabeetikoiden sairauteen liittyviä pelkoja käsittelevästä kirjallisuuskatsauksesta ja tieteellisestä tutkimusartikkelista (Tutta Tanttari, Anja Rantanen, Anna-Maija Koivisto, Katja Joronen: Tyypin 2 diabeetikoiden sairauteen liittyvät pelot - mittarin kehittäminen ja esitutkimus). Tyypin 2 diabeetikoiden sairauteen liittyviä pelkoja kartoittavaa mittaria ei ole tiettävästi aikaisemmin tehty. Katsauksen tarkoituksena oli kuvata tyypin 2 diabeetikoiden pelkoja sairauteensa liittyen aikaisempien tutkimuksien perusteella. Haut toteutettiin MedLine-, Cinahl-, PsycInfo-, Medic-, Tamcat- ja Melinda -tietokannoista sekä tietokantojen omilla asiasanoilla että vapaasanahauilla. Katsaukseen valikoitui 32 tutkimusartikkelia. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysilla. Katsauksen tulosten perusteella tyypin 2 diabeetikoiden pelot liittyivät diabeteksesta johtuviin fyysisiin ongelmiin, elämää rajoittaviin hoitotoimenpiteisiin, verensokereihin, insuliinihoitoon, itsehoitoon liittyviin tekijöihin, diabeteksen aiheuttamiin psykososiaalisiin ongelmiin ja diabeteksesta johtuviin taloudellisiin ongelmiin. Tieteellisessä artikkelissa kuvattiin tyypin 2 diabeetikoiden sairauteen liittyviä pelkoja kuvaavan mittarin kehittämistä ja arvioitiin mittarin toimivuutta. Mittarin kehittämisprosessi kuvattiin vaiheittain kirjallisuuskatsauksen, operationalisoinnin, sisältövaliditeetti-indeksin arvioinnin, mittarin esitutkimuksen ja jatkokehittämisen näkökulmista. Cronbachin alfakertoimet (α=0,78 0,97) osoittivat summamuuttujien olevan sisäisesti johdonmukaisia. Esitutkimuksen perusteella mittari oli vastaajille ymmärrettävä ja selkeä. Esitutkimuksella saatiin tärkeää tietoa tyypin 2 diabetesta sairastavilta henkilöiltä mittarin jatkokehittämiseen.

Ryhmämuotoinen elintapaohjaus on todettu toimivaksi ja tehokkaaksi keinoksi 2-tyypin diabeteksen ehkäisyssä ja hoidossa. Pro gradu -tutkielmassani kiinnostuksen kohteena on 2-tyypin diabetekseen sairastumiseen korkeassa riskissä olevien henkilöiden elintapamuutos ryhmäohjauskontekstissa. Tutkielmassani tarkastelen ryhmätapaamisiin osallistuvien henkilöiden tapaa puhua pystyvyydestä ja muutoksesta elintapamuutoksessa. Tutkielmani on tehty osana Työterveyslaitoksen ja Tampereen yliopiston yhteistä tutkimusprojektia Ryhmän vuorovaikutus ja teknologiavälitteinen ohjaus osana yksilölle räätälöityä terveydenhuoltoa (ns. Counseling-hanke), jota on rahoittanut Juho Vainion säätiö. Tutkielmani aineiston olen saanut käyttööni tutkimusprojektissa. Aineisto koostuu elintapaohjausryhmien videoiduista tapaamisista, joista omassa tutkielmassani käytän videotallenteita yhden ryhmän kahdesta tapaamiskerrasta. Aineiston analyysin välineenä käytän diskurssianalyysiä, jonka avulla paikannan aineistosta osallistujien puhetta pystyvyydestä ja muutoksesta. Lisäksi huomioni kiinnittyy osallistujien oman toimijuuden määrittelyyn ja itsen asemointiin muutosprosessissa. Analyysin pohjalta olen tunnistanut elintapaohjaukseen osallistuvien henkilöiden puheesta neljä tulkintarepertuaaria. Sosiaalinen tuki -repertuaarissa tulee vahvasti esiin sosiaalisen tuen merkitys muutosprosessissa. Ryhmäläiset jakavat runsaasti ajatuksia ja kokemuksia sekä kannustavat toinen toisiaan. Myös toivo elää -repertuaarissa ryhmän sosiaalinen tuki on tärkeä voimavara ja puheessa suuntaudutaan toiveikkaasti tulevaisuuteen. Molemmat repertuaarit paikantuvat muutosoptimismin kenttään, jossa ryhmäläiset luottavat omiin kykyihinsä ja elintapamuutoksen onnistumiseen. Näissä repertuaareissa pystyvyyden lähteenä aineistossa painottuvat ryhmän kannustavat kommentit ja sosiaalinen tuki. Ulkoinen motivaatio -repertuaarissa ja epäily -repertuaarissa tulee esiin muutosvastarinta, jolloin puheessa rakennetaan perusteita muutoksen toteuttamisen vaikeudelle. Näissä repertuaareissa tuodaan esiin pelkoja ja epäillään omia voimavaroja muutoksen toteuttamisessa. Pystyvyyden lähteenä esiintyvät yleisimmin aiemmin elämässä koetut omat ja muiden ryhmäläisten epäonnistumisen kokemukset. Toimijuutta rakennetaan kaikissa repertuaareissa hyvin samalla tavoin, toimijuutta häivyttävien rakenteiden kautta. Rakenteen avulla puhuja tarjoaa lausuttua ajatusta muiden ryhmäläisten jaettavaksi. Toimijuus on aineistossa aktiivista, vaikka puheessa tuodaan esiin muutoksen pelkoa ja huolta. Tällöinkin toimijuus rakentuu pääosin aktiivisena, jolloin osallistujat ottavat vastuun omasta elämästään. Pro gradu -tutkielmani tuottaa tietoa muutospuheesta ja pystyvyydestä elintapamuutokseen tähtäävässä ryhmäohjauksessa. Tietoa voidaan käyttää ryhmämuotoisen elintapaohjauksen kehittämiseksi sekä nykyistä laajemman ja monipuolisemman käytön mahdollistamiseksi.

Tulehdusta välittäviin sytokiineihin kuuluvan interleukiini 1β (IL-1β):n kohonneen systeemisen pitoisuuden on arveltu edesauttavan insuliiniresistenssin kehittymistä ja johtavan haiman β-solujen toimintahäiriöihin. IL-1β:n sisäsyntyisellä vastavaikuttajalla, interleukiini 1 reseptoriantagonistilla (IL-1RA), on puolestaan esitetty olevan suojaava rooli mainittujen fenotyyppien kehittymisessä päinvastaisten vaikutustensa ansiosta. IL-1RA:n suojaavan roolin havainnollistamiseksi työssä Genetic determinants of circulating interleukin-1 receptor antagonist levels and their association with glycemic traits tunnistettiin veren IL-1RA- pitoisuuteen assosioituvia geneettisiä variantteja, minkä jälkeen selvitettiin näiden yhteyttä glukoosi- ja insuliinimetaboliaan liittyvien muuttujien-, sekä immunologisten muuttujien pitoisuuksiin. Yhteensä 11 tutkimuskohorttia käsittäneessä genominlaajuisessa assosiaatioanalyysissä ja meta-analyysissä tunnistettiin kaksi toisistaan riippumatonta yhden nukleotidin polymorfismia (SNP), jotka assosioituivat itsenäisesti veren IL-1RA- pitoisuuteen: rs4251961 lokuksessa IL1RN (n = 13 955, P = 2,76e-21) ja rs6759676 lokuksen IL1F10 läheisyydessä (n = 13 994, P = 1,73e-17). Kyseisten varianttien yhteinen selitysosuus IL-1RA:n varianssista oli 2,0 %. Molemmat variantit assosioituivat mataliin C-reaktiivisen proteiinin (CRP) systeemisiin pitoisuuksiin. Tämän lisäksi rs6759676 assosioitui mataliin paastoinsuliinin pitoisuuksiin, sekä matalaan insuliiniresistenssiin (HOMA-IR). Tutkimuksemme osoittaa, että geneettisesti säädelty IL-1RA:n kohonnut pitoisuus saattaa suojata insuliiniresistenssin kehittymiseltä. Tulokset tukevat myös näkemystä elimistön tulehdusreaktion ja insuliiniresistenssin kehittymisen kausaliteetista, joskin lisätutkimukset ovat tarpeen ilmiön paremmaksi ymmärtämiseksi.

Sydämen ympärille kertyvä intratorakaalirasva jaetaan epikardiaaliseen ja perikardiaaliseen rasvaan. Intratorakaalirasvan ja sydänlihakseen kerääntyvän rasvan on havaittu olevan yhteydessä mm. insuliiniresistenssiin, ateroskleroosiin ja dyslipidemiohin. Säännöllisen liikunnan on osoitettu vähentävän tehokkaasti sisäelinten ympärille ja vatsanalueelle kertyviä viskeraalirasvoja. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia kahden eri liikuntaharjoittelumenetelmän vaikutusta intratorakaalirasvojen määrään, sydämen rasvapitoisuuteen ja insuliiniherkkyyteen terveillä sekä tyypin 2 diabeetikoilla (T2D) tietokonetomografiaa ja magneettispektroskopiaa hyödyntäen. Tutkimukseen osallistui yhteensä 49 henkilöä (T2D, n=21 ja terveet koehenkilöt, n=28). Diabetesluokittelun lisäksi ryhmät satunnaistettiin kahteen harjoittelultaan eroavaan ryhmään, lyhytkestoiseen kovatehoiseen (HIT, high intensity training, n=24) ja pitkäkestoiseen kohtuukuormitteiseen (MIT, moderate intensity training, n=25) harjoitteluryhmään. Harjoittelun kesto kummassakin tutkimusryhmässä oli kaksi viikkoa ja sisälsi kuusi harjoituskertaa. Kahden viikon harjoittelu paransi kestävyyskuntoa 3 % (p=0.04) ja koko kehon insuliiniherkkyyttä keskimäärin 25 % (p

Type 2 diabetes is increasing overall in the world and is mostly associated with Western lifestyle including replete, unhealthy diet, sedentary life style and growing obesity. In the future the highest prevalence will be seen among older people due to longer life expectancy and changes in demography. Because diabetes is associated with increased morbidity, especially from cardiovascular causes, and a shortened life expectancy, an important aspect in the older population is the impact of diabetes on health related quality of life (HRQoL) and development of disability. To measure HRQoL we have many valid instruments, one of them the widely used RAND-36 survey. The 2-hour glucose value is important in screening subjects at high risk for diabetes, but it is time consuming and costly. Recently, 1-hour post load glucose has aroused interest in the prediction of diabetes. Few studies have focused on the effect of the age of onset of diabetes and how it effects on the HRQoL at an older age. The aim of this study was to investigate the risk factors for future diabetes in men healthy in midlife; the interest was especially focused on 1-hour post load glucose. The other objective was to estimate the HRQoL in men who develop diabetes at an old age. The present prospective study is based on the Helsinki Businessmen Study originally consisting of 3.490 men, born in 1919–1934 and followed since the 1960’s. All the men had socioeconomically similar status and belonged to the highest social group. The extensive baseline examinations were conducted in 1974, when the men were in midlife, mean age 48. At that time the men’s health, medication and cardiovascular risk factors were observed and self-related health (SRH) was rated on a five-step scale. The men who were healthy without medications were included in the follow-up group. The men were later investigated with postal questionnaires (1985/86, 2000, 2002/03, 2007). In 2000, at mean age of 73, the HRQoL of the survivors was examined using the RAND-36 instrument and was replicated in 2002/03, 2005 and 2007. Development of diabetes was evaluated using the National Drug Reimbursement register and self-reported diabetes in questionnaires. Baseline 1-hour post-load blood glucose and weight gain from the age of 25 to midlife predicted future diabetes, and especially a combination of 1-hour glucose >8.9 mmol/L and body mass index (BMI) of ≥30 was associated with a 10.1-fold increase of diabetes risk independently of cardiovascular risk factors. Men with late-onset of diabetes (age >75) tented to be healthier in midlife. Diabetes did not affect the HRQoL until after diabetes onset. According to the evaluation in 2000, three RAND-36 scales, i.e. physical functioning, general health and social functioning, worsened already after 0–4 years from diabetes onset but did not deteriorate thereafter. There was no consistent impact on mental health. In conclusion, this study demonstrates that in men, who develop diabetes later in old age, cardiovascular risk factors in midlife and elevated 1-hour post-load glucose and weight gain up to midlife are important predictors for future diabetes. Developing diabetes exerts clear effects on HRQoL, measured with RAND-36 very early after diagnosis, but affects only some of the domains. Tiivistelmä Tyypin 2 diabetes on lisääntymässä maailmanlaajuisesti ja on suurelta osin yhteydessä länsimaisen elämäntyylin yleistymiseen. Keskeisimpinä tekijöinä ovat muuttunut, yltäkylläinen ruokavalio, vähentynyt fyysinen aktiivisuus ja niiden myötä lihavuuden lisääntyminen. Diabeteksen lisääntyminen näyttäisi olevan suurinta yli 65-vuotiaiden keskuudessa. Tähän vaikuttavat mm. eliniän pidentyminen ja väestörakenteen muutokset. Diabetesta sairastavien riski sairastua ja kuolla sydän- ja verisuonisairauksien komplikaatioihin on suurempi kuin ei-diabeetikoilla ja sairauksien myötä toimintakyky sekä elämänlaatu heikkenevät. Henkilön oma arvio hyvinvoinnista on tärkeä mittari. Elämänlaadun luotettava mittaaminen on tullut mahdolliseksi testattujen kysymyssarjojen myötä. Yksi laajasti käytetty mittari on RAND-36. Diabetesriskissä olevien henkilöiden löytämiseksi on käytetty 2-tunnin glukoosirasitustestiä, joka on aikaa vievä. Viimeaikoina onkin herännyt kiinnostus glukoosirasituksen jälkeistä yhden tunnin sokeriarvoa kohtaan. Useimmat tyypin 2 diabetekseen liittyvät tutkimukset ovat keskittyneet työikäiseen väestöön, minkä vuoksi tutkimuksia vanhemmalla iällä puhjenneesta diabeteksesta ja sen vaikutuksesta elämänlaatuun on vähemmän. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää keski-iän riskitekijöitä, jotka ennustavat tulevaa tyypin 2 diabetesta myöhemmällä iällä. Yhtenä tutkimuskohteena oli yhden tunnin glukoosirasituksen jälkeinen sokeriarvo. Myöhemmällä iällä puhjenneen diabeteksen merkitystä elämänlatuun kartoitettiin RAND-36-mittarilla. Tutkimusaineistona oli ns. Helsingin Johtajatutkimuksen mieskohortti, jota on seurattu 1960-luvulta alkaen. Kaikki miehet (n=3.490) olivat alkuaan terveitä, vuosina 1919–1934 syntyneitä miehiä, jotka kuuluivat ylimpään sosiaaliryhmään. Heidän terveydentilaansa on kartoitettu nykypäiviin saakka. Laajempi perustutkimus tehtiin vuonna 1974, jolloin miehet olivat keski-iässä (48 v). Seurantaan valittiin terveet henkilöt, joilla ei ollut säännöllisiä lääkityksiä. Tällöin kartoitettiin sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, mitattiin glukoosirasituksen jälkeinen yhden tunnin sokeriarvo ja selviteltiin elämäntapoja, minkä lisäksi sen hetkistä itse koettua hyvinvointia mitattiin 5-portaisella asteikolla. Postitse lähetettyjä kyselytutkimuksia on tehty tietyin väliajoin ja aineiston tiedot tähän tutkimukseen on kerätty 31.12.2007 mennessä. Vuonna 2000 kyselytutkimukseen liitettiin elämänlaatumittarina RAND-36-mittarin suomalainen versio. Diabeteksen puhkeamista on seurattu Kelan lääkekorvausrekisteristä sekä itse ilmoitettuna postikyselyiden kautta. Tässä keski-iässä terveessä mieskohortissa tulevan diabeteksen kannalta merkittävimmät ennusteelliset tekijät olivat painon nousu 25-vuoden iästä keski-ikään sekä keski-iässä mitattu glukoosirasituksen jälkeinen yhden tunnin sokeriarvo. Etenkin yhden tunnin sokeriarvo >8.9 mmol/L ja BMI ≥30 nostivat tulevan diabeteksen riskin 10-kertaiseksi. Näillä tekijöillä oli myös vahva yhteys sydän- ja verisuonisairauksien aiheuttamaan kuolleisuuteen. Glukoosirasituksen jälkeisellä yhden tunnin sokeriarvolla näyttäisi olevan merkitystä arvioitaessa tyypin 2 diabetesriskiä tulevaisuudessa, katkaisupisteenä plasman ≥7.8 mmol/L. Elämänlaatua diabetes näytti heikentävän pian diagnoosin jälkeen (0–4 vuotta diagnoosista), mutta sen jälkeen elämänlaatu ei huonontunut oleellisesti. RAND-36 mittarilla mitattuna elämänlaatu heikkeni merkittävästi diabeetikoilla ei-diabeetikoihin verrattuna fyysisen toimintakyvyn, yleisen elämänlaadun ja sosiaalisten toimintojen osa-alueilla, mutta mielenterveyteen diabetes ei näyttänyt vaikuttavan.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli kuvata suomalaisten tyypin 2 diabeetikkojen insuliinihoitoon siirtymiseen liittyvän psykologisen insuliiniresistenssin ilmenemisen yleisyyttä ja siihen yhteydessä olevia taustatekijöitä. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksena kevään 2014 aikana erään eteläsuomalaisen kaupungin terveysasemilla. Otoskoko oli 110 tyypin 2 diabeetikkoa ja vastausprosentti oli 64,5 %. Aineisto kerättiin BIT-mittarilla (BIT= Barriers to Insulin Treatment Questionnaire), joka sisälsi 14 strukturoitua väittämää insuliinihoitoon siirtymisen esteistä sekä taustamuuttujat. Lisäksi kyselylomakkeessa oli yksi avoin kysymys, jossa kysyttiin tyypin 2 diabeetikkojen muita huolia, pelkoja tai odotuksia, jotka liittyivät insuliinihoitoon siirtymiseen. Aineisto analysoitiin tilastollisesti. Muuttujia kuvattiin frekvensseillä, prosenteilla, keskiarvoilla, keskihajonnoilla, mediaaneilla ja vaihteluväleillä. Tutkimusaineistosta muodostettiin viisi summamuuttujaa, jotka kuvaavat psykologisen insuliiniresistenssin ilmenemisen eri osa-alueita: injektioiden ja verensokerin omamittausten pelkoa, odotuksia insuliinihoitoon liittyvistä myönteisistä seurauksista, insuliinihoitoon liittyvistä oletetuista vaikeuksista, insuliinipistosten leimaavuudesta ja hypoglykemian pelosta. Summamuuttujista tarkasteltiin sisäinen johdonmukaisuus Cronbachin alfa -kertoimen avulla (Alpha=0,50-0,83). Avoimen kysymyksen vastaukset analysoitiin sisällön analyysilla. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että eniten esiintyi hypoglykemian pelkoa. Kohtalaisia pelkoja olivat insuliinipistosten leimaavuus ja insuliinihoitoon liittyvät odotettavissa olevat vaikeudet. Suhteellisen vähäisinä ongelmina kuvattiin injektioihin ja verensokerin omamittauksiin liittyviä pelkoja. Huolimatta insuliinihoitoon liittyvistä negatiivisista asenteista ilmeni kohtalaisen positiivinen odotus insuliinihoitoon liittyvistä myönteisistä seurauksista. Siviilisäädyllä ja koulutustasolla oli yhteys psykologiseen insuliiniresistenssiin. Yksin elävillä oli enemmän pelkoja injektioiden ja verensokerin omamittaamisesta kuin parisuhteessa elävillä. Peruskoulun suorittaneilla oli enemmän insuliinihoitoon liittyviä myönteisten seurauksien odotuksia kuin lukion tai ammatillisen oppilaitoksen lisäksi ammatillisia opintoja suorittaneilla. Johtopäätöksenä on, että siviilisääty ja koulutustaso ovat yhteydessä psykologiseen insuliiniresistenssiin. Avainsanat: tyypin 2 diabetes, tablettihoito, insuliinihoito, psykologinen insuliiniresistenssi

Tutkielmani aihe on koettu terveydentila esidiabetesta sairastavilla. Esidiabeteksen ilmaantuvuus lisääntyy maailmalla. On arvioitu, että vuoteen 2030 mennessä on 470 miljoonaa esidiabetesta sairastavia henkilöä. Koettu terveydentila on luotettava yleisen terveydentilan ja hyvinvoinnin mittari. Se on sairastavuuden, kuolleisuuden ja terveyspalvelujen käytön ennustaja. Tutkielmani aineistona käytän Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen DPS-tutkimuksen eli diabeteksen ehkäisytutkimuksen aineistoa vuosilta 1993-2011. DPS-tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, että voidaanko diabetesta ehkäistä tai sen alkua siirtää antamalla elintapaohjausta henkilöille, joilla on todettu heikentynyt glukoosinsietokyky (IGT) tai korkea paastosokeri (IFG). Aineisto analysoitiin SPSS-tilasto-ohjelmalla, versiolla 13.0. Tarkastelen koetun terveydentilan muutoksia suhteessa ikään, sukupuoleen ja tutkimusryhmään sekä interventio- ja vertailuryhmässä vuosina 1993-2011. Koettua terveydentilaa mitattiin kysymällä Mitä mieltä olette nykyisestä terveydentilastanne? Onko se erittäin hyvä, melko hyvä, keskitasoinen, melko huono ja erittäin huono. Tilastollista analyysiä varten erinomainen ja hyväksi koettu terveydentila luokiteltiin hyväksi koetuksi terveydentilaksi kun taas muut vastausvaihtoehdot luokiteltiin huonoksi koetuksi terveydentilaksi. Interventio- ja vertailuryhmän väliset erot lähtötilanteessa ja muutosten väliset erot analysoitiin kaksisuuntaisella t-testillä ja x2-testillä. Käytin logistista regressioanalyysiä huonoksi koetun terveydentilan ja selittävien tekijöiden välisen yhteyden arvioinnissa. Tulokset näytetään odds rationa (ORs) ja 95 % luottamusväleinä. Tutkimustulosten mukaan hyväksi terveydentilansa kokeneiden osuus laski 43,4 prosentista 34,9 prosenttiin interventioryhmässä vuosien 1993-2011 aikana. Muutos kontrolliryhmässä oli 43,6 prosentista 32,3 prosenttiin. Koettu terveydentila ei parantunut diabeteksen ehkäisytutkimukseen osallistuneilla vuosina 1993-2011. Self-assessed health among people with prediabetes on DPS-study The aim of my master's thesis is to study the changes of self-assessed health among people with pre-diabetes. The incidence of prediabetes is increasing worldwide and there will be 470 million people with prediabetes by the year 2030. Self-assessed health is valid and reliable measure of a population s general health and an individual s well-being. It is also strong predictor of morbidity, mortality and health service utilization. Data of the thesis was obtained from Finnish diabetes prevention study (DPS) which was conducted during 1993-2011. The Finnish Diabetes Prevention Study (DPS) was carried out to determine the feasibility and effects to prevent or delay the onset of T2DM in subjects with IGT or IFG. All data were analyzed using statistical package for the social sciences (SPSS), version 13.0 for windows. The main task of the study was to compare the self-assessed health according to the age, gender and research group among the intervention group und control group during the years 1993-2011. Self-assessed health was measured by the question, How do you rate your state of health in general offering five possible answers; very good, good, fair, bad and very bad. For the purpose of data analysis; very good and good answers were classified together as good while other answers were grouped together under the label poor. Differences in self-assessed health between groups were tested regarding sosiodemographic characteristics using Pearson's ch-2 test and the t-test. Unconditional logistic regression was performed to assess the association between poor health and the explanatory variables. The results are shown as the odds ratios (Ors) and 95% confidence intervals (95% CIs). The results show that the amount of participants who assessed their health good declined from 43, 4 percent to 34, 9 percent in intervention group during the years 1993-2011. The change in the control group was from 43, 6 percent to 32, 3 percent. Lifestyle intervention did not improve the self-assessed health of people with diabetes during the years 1993-2011.

Terveydenhuollon menot ovat merkittävä osa suomalaista julkisentalouden kulurakennetta, ja ne muodostavat noin yhdeksän prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuonna 2011 17,1 miljardia euroa julkisia varoja ohjattiin terveydenhuollon piiriin. On esitetty, että jopa 15 % terveydenhuollon kustannuksista muodostuisi diabeetikoiden hoitamisesta. Tyypin 2 diabetes on yksi merkittävimpiä yksittäisiä sairauskokonaisuuksia, ja sen hoitovastuu lankeaa pääsääntöisesti perusterveydenhuollolle. Diagnosoitujen tyypin 2 diabeetikoiden sairaanhoidon kokonaiskustannuksiksi on arvioitu noin 1,3 miljardia euroa vuonna 2007, mutta merkittävän osan tautitaakasta kantavat henkilöt, joilla tautia ei ole diagnosoitu. Koska kustannukset ovat suuria, niihin vaikuttavien tekijöiden tutkimukselle on tarve. Tutkimuksessa muodostettiin kansainvälisesti ainutlaatuinen, laaja, rekisteripohjainen, monitasoinen, 243 302 tyypin 2 diabeetikkoa koskeva poikkileikkausaineisto. Sairaanhoidon kokonaiskustannukset kohdennettiin diabeetikkokohtaisesti. Kokonaiskustannusta selittävinä muuttujina käytettiin useita yksilö-, kunta- ja sairaanhoitopiiritason muuttujia. Aineisto analysoitiin monitasoisella (hierarkkisella) lineaarisella regressiomallilla. Tarkoituksena oli selvittää, voidaanko aluetason muuttujilla selittää yksilötason kustannuksia ja miten esimerkiksi alueellinen taloudellinen eriarvoisuus vaikuttaa yksilötason sairaanhoidon kustannuksiin. Analyysin tuloksena havaittiin, että Gini-kertoimen kasvu yhdellä prosenttiyksiköllä keskimääräisestä lisäsi yksilötason sairaanhoidon kokonaiskustannuksia vuositasolla 0,7 prosenttia. Yliopistollisten sairaanhoitopiirien alaisuudessa tyypin 2 diabeetikoiden hoito tuli yksilötasolla 5,9 % kalliimmaksi verrattuna muihin sairaanhoitopiireihin. Tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että perusterveydenhuollon lääkärimääriin panostaminen vaikuttaisi viiveellä yksilötason kustannuksia laskevasti. Diabeteksen komplikaatioiden määrä nosti merkittävästi sairaanhoidon kokonaiskustannuksia. Lisäksi vaikutus havaittiin eri suureksi kunta-alueiden välillä vaikutuksen vaihteluvälin ollessa 17-27 prosenttiyksikköä. Tämä ja yliopistollisiin sairaanhoitopiireihin liittyvä löydös voivat olla merkki alueellisista toimintakäytäntöeroista suomalaisessa terveydenhuollossa. Tutkimus luo pohjaa suomalaisen terveydenhuollon kustannusten jatkotutkimukselle, ja tuloksia voidaan käyttää pohdittaessa politiikkasuosituksia terveydenhuollon kehittämiselle. Kuitenkin jatkotutkimuksia tarvitaan löydösten kausaalivaikutuksen varmistamiseksi.

Coronary artery disease (CAD) and type 2 diabetes (T2D) are associated with cardiovascular autonomic dysfunction, which is widely used as a predictor of mortality in cardiovascular diseases. The determinants of autonomic dysfunction in CAD patients with or without T2D are not well known. The aim of this thesis was to examine the determinants of cardiovascular autonomic function in healthy subjects and CAD patients with and without T2D. A second aim was to study the prognostic value of autonomic function in the patient population. A third aim was to study the effects of exercise prescriptions on physical activity and exercise capacity in the patient groups. The association between heart rate (HR) variability and physical activity was examined by means of 24-hour recordings in 45 healthy adults. The determinants and prognostic value of autonomic function, measured by HR recovery, HR variability, and HR turbulence, were assessed in 1060 CAD patients (50% were patients with T2D). Physical activity was measured before and after a six-month exercise prescription in 44 CAD patients without T2D and 39 CAD patients with T2D. In healthy patients, short-term HR variability indexes and the complexity properties of HR were influenced by physical activity, whereas long-term HR variability indexes remained relatively stable at various activity levels, making them robust indexes for assessment of autonomic function during ambulatory conditions. In CAD patients, exercise capacity was the most important determinant of autonomic function in addition to physical activity, age, presence of T2D, and left ventricular systolic function. During a 2-year follow-up, autonomic dysfunction predicted cardiovascular events only in CAD patients with T2D, but did not provide independent prognostic information after multivariate adjustment when high-sensitivity C-reactive protein, a marker of inflammation, remained as an independent predictor. CAD patients with T2D were physically less active than patients without T2D. Exercise prescription promoted a more active lifestyle and improved exercise capacity in both patient groups. In conclusion, cardiovascular autonomic dysfunction in CAD patients with and without T2D is closely related to low exercise capacity and physical activity, which both can be increased by exercise prescriptions. Autonomic dysfunction predicts short-term cardiovascular events only in CAD patients with T2D, but is not as strong an independent predictor as low-grade inflammation. Tiivistelmä Autonomisen hermoston toiminnan häiriö on yleinen komplikaatio sepelvaltimotaudissa ja tyypin 2 diabeteksessa (T2D), ja sen tiedetään olevan itsenäinen kuolleisuutta ennustava tekijä. Autonomista säätelyä selittäviä tekijöitä ei kuitenkaan tunneta hyvin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin autonomisen hermoston toimintaa selittäviä tekijöitä kolmessa ryhmässä: osa tutkittavista oli terveitä, osalla oli sepelvaltimotauti ja T2D, ja osalla pelkästään sepelvaltimotauti. Lisäksi tutkittiin, miten autonominen säätely vaikuttaa sepelvaltimotautipotilaiden ennusteeseen sekä miten liikuntaohjelma vaikuttaa heidän fyysiseen aktiivisuuteensa ja suorituskykyynsä. Sykevaihtelun ja fyysisen aktiivisuuden välistä yhteyttä selvittävään tutkimukseen osallistui 45 tervettä henkilöä. Autonomisen hermoston toimintaa selittäviä tekijöitä ja sen ennustearvoa tutkittiin 1060 sepelvaltimotautipotilaalta, joista puolet sairasti T2D:ta. Näistä potilaista valittiin satunnaisotannalla kuuden kuukauden liikuntaohjelmaan ja fyysisen aktiivisuuden mittauksiin 44 sepelvaltimotautipotilasta, joilla ei ollut T2D:ta, ja 39 potilasta, jotka sairastivat T2D:ta. Terveillä henkilöillä lyhyen aikavälin sykevaihtelumuuttujat olivat yhteydessä fyysiseen aktiivisuuteen, mutta pitkän aikavälin sykevaihtelumuuttujissa tätä yhteyttä ei havaittu. Sepelvaltimotautipotilailla vahvimmiksi autonomista säätelyä selittäviksi tekijöiksi osoittautuivat maksimaalinen suorituskyky, fyysinen aktiivisuus, ikä, T2D ja vasemman kammion ejektiofraktio. Poikkeava autonominen säätely ennusti sydän- ja verisuonitautitapahtumia kahden vuoden seurannan aikana vain T2D:ta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla, mutta sillä ei ollut itsenäistä ennustearvoa, kun vakioitiin muilla riskitekijöillä. Lopulta ainoa huonon ennusteen merkki oli tulehdustilaa kuvaava herkkä CRP. T2D:ta sairastavat sepelvaltimotautipotilaat olivat fyysisesti passiivisempia kuin pelkästään sepelvaltimotautia sairastavat. Yksilöllinen liikuntaohjelma lisäsi korkean intensiteetin fyysistä aktiivisuutta ja paransi suorituskykyä molemmissa potilasryhmissä. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että sepelvaltimotautipotilailla autonomisen hermoston toiminnan häiriö on yhteydessä vähäiseen fyysiseen aktiivisuuteen ja heikkoon fyysiseen kuntoon. Molempiin tekijöihin voidaan vaikuttaa positiivisesti liikuntaohjelmalla. Poikkeava autonominen säätely ennustaa lyhyen aikavälin sydän- ja verisuonitautitapahtumia vain T2D:ta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla. Se ei kuitenkaan ole yhtä vahva itsenäinen ennustaja kuin tulehdusta kuvaava herkkä CRP.

Vähäinen fyysinen aktiivisuus lisää tyyppi 2 diabeteksen esiintyvyyttä ja mikä tahansa fyysinen aktiivisuus ehkäisee diabeteksen syntyä. Tarkoituksena oli selvittää aiemmin tunnistamattomien tyypin 2 diabeetikoiden, henkilöiden, joilla oli kohonneet glukoosiarvot ja normaalien verrokkien vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuden ja tietämyksen tyyppi 2 riskitekijöistä muutokset viiden vuoden seurantatutkimuksessa. Tämän lisäksi tarkoituksena oli selvittää, ovatko tietämyksen muutokset yhteydessä muutoksiin vapaa-ajan liikunnassa. Tutkimus on osa Kansanterveyslaitoksen FINRISKI–väestötutkimusta, jonka yhteydessä toteutettiin erillinen glukoosirasitusalaotos, jonka tarkoituksena oli selvittää diabeteksen ja muiden glukoosiaineenvaihdunnan häiriöiden esiintyvyys väestössä. FINRISKI-perustutkimukseen osallistui vuonna 2002 13 500 henkilöä, jotka olivat 45-74-vuotiaita. Glukoosirasitusalaotos tehtiin 3700 henkilölle. Vuonna 2007 tehtiin seurantatutkimus 1200 henkilölle. Tutkimusaineistoksi valikoitui 909 henkilöä, jotka osallistuivat sekä 2002 että 2007. Fyysinen aktiivisuus ja tietämys diabeteksen riskitekijöistä arvioitiin kyselylomakkeen avulla. Fyysisestä aktiivisuudesta haluttiin tietää liikunnan kestoa, intensiteettiä ja useutta. Diabeteksen riskitekijöistä kysyttiin kehon painoon, fyysiseen aktiivisuuteen ja ravitsemukseen liittyviä kysymyksiä. Tulokset analysoitiin käyttämällä ristiintaulukointia ja Pearsonin korrelaatiokerrointa. Vapaa-ajan liikunnan muutokset eivät eronneet tilastollisesti normaalien verrokkien ja niiden välillä, joilla oli poikkeavat glukoosiarvot. Tietämys diabeteksen riskitekijöistä lisääntyi (p < 0,001) kaikissa kolmessa tutkittavassa ryhmässä. Tietämyksen muutoksen ja vapaa-ajan fyysisen aktiivisuuden muutoksen välillä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys terveillä, mutta ei muissa tutkittavien ryhmissä. Johtopäätöksenä todetaan, että vapaa-ajan fyysinen aktiivisuus ei ole lisääntynyt missään tutkittavassa ryhmässä tutkimusaikana. Tietämyksen lisääntyminen diabeteksen riskitekijöistä oli yhteydessä vapaa-ajan fyysiseen aktiivisuuteen ainoastaan terveillä. Tietämyksen parantuminen kaikissa tutkittavissa ryhmissä, tukee väestöneuvonnan onnistumista, mitä Suomessa on toteutettu Dehko-hankkeen myötä. Physical inactivity increases occurrence of type 2 diabetes and any physical activity can prevent type 2 diabetes. The aim of the study was to investigate leisure-time physical activity and awareness of type 2 diabetes risk factors in a five year follow up study with type 2 diabetics, normal control group and people, who had high glucose levels. Also the aim of the study was to investigate if there is an association between the changes in the awareness of type 2 diabetes risk factors and changes in physical activity. This study is a part of a larger FINRISKI-survey. A random sample of 3700 subjects 45-74 years of age was selected in 2002 and included in the oral glucose tolerance test sample. 1200 of them were invited to a follow up study in 2007. In this study the population was 909 persons, who participated both in 2002 and 2007. Physical activity and awareness of type 2 diabetes risk factors were assessed by a self-administered questionnaire. Results were analyzed using cross-tabulation and Wilcoxon signed ranks- test. Leisure time physical activity did not differ between study groups according to glucose levels. The awareness of type 2 diabetes risk factors increased in every glucose group (p < 0.001) from 2002 to 2008. There was an association between the change in the awareness of type 2 diabetes risk factors and change in leisure time physical activity among healthy participants, but this trend was not statistically significant in the other study groups. This study supports that Finnish Dehko-project succeeded well in increasing the awareness of type 2 diabetes risk factors.

Purpose. This study assessed the determinants of perceived physical activity levels (PALs) among adults at high risk of diabetes, and the associations with self-reported physical activity. Methods. In total, 10,149 adults participated in the FIN-D2D lifestyle intervention at baseline. Opportunistic screening was used in identifying high risk individuals. Physical activity and perceived PAL sufficiency were assessed and compared. Key risk factors for diabetes and psychosocial and demographic characteristics were analyzed as determinants using logistic regression. Results. PAL sufficiency was rated realistically by 73% of men and 75% of women. Perception of sufficient PAL was more likely among individuals with a smaller waist circumference, a higher level of perceived fitness, and no exercise intention. In men, a higher age, and in women, a lower education, and a lower occupational status, also increased the likelihood of perceiving PAL as sufficient. Out of all the participants, 65% of men and 66% of women were inactive. Among the inactive participants, 20% (men) and 16% (women) overestimated their PAL sufficiency. In both genders such overestimation was predicted by dyslipidemia, a lower waist circumference, a higher level of perceived fitness, and no exercise intention; also (among men) by a higher age and a family history of diabetes, and (among women) by a lower occupational status, and a lower BMI. Conclusions. In diabetes prevention, it is important to recognize the groups that perceive their PAL as sufficient, since they may not see increased PAL as a tool for decreasing their risk of diabetes. peerReviewed

Type 2 diabetes is one of the fastest increasing lifestyle diseases globally. Its cure is not yet possible, but there is firm evidence from scientific studies that it can effectively be prevented by lifestyle changes. There is limited evidence-based information on the prevention of diabetes in practice. This dissertation offers new desirable information on the issue. The aim of this dissertation study was to describe the prevalence of risk factors for type 2 diabetes and hidden glucose disorders predicting the development of diabetes in the Finnish adult population, and to analyse whether the risk for developing diabetes could be reduced by simple lifestyle counselling. Furthermore, the ability of the Finnish Diabetes Risk Score (FINDRISC) to detect glucose disorders leading to diabetes and undiagnosed diabetes was analysed. In the dissertation data from large Finnish population surveys (the FINRISK 2002 glucose tolerance survey and the FIN-D2D 2004−2005 survey) were analysed. In addition, a prospective design and large-scale intervention were included. We found that obesity and glucose disorders are very common in the Finnish middle-aged population. Prevalence of obesity was 24% for men and 28% for women, that of abnormal glucose metabolism 42% for men and 33% for women, and that of undiagnosed diabetes 9% for men and 7% for men. One quarter of individuals aged 45−64 years were at high risk for diabetes. Lifestyle interventions were offered to more than 10,000 high-risk individuals, 3,379 men and 6,770 women. Of the men, 43% were also at high risk for cardiovascular morbidity and 42% at high risk for cardiovascular mortality estimated through the FRAMINGHAM and SCORE risk engines, respectively. The FINDRISC, originally developed for predicting the risk of development of type 2 diabetes, also predicted the prevalence of diabetes in the population. The effect of lifestyle interventions on weight and its association with glucose tolerance was evaluated in individuals at high risk for diabetes in a one-year follow-up. In total 17.5% of them lost ≥ 5% weight. Their relative risk for diabetes decreased 69% compared with the group that maintained their weight. This study shows that FINDRISC predicts prevalent type 2 diabetes. A significant proportion of middle-aged Finnish population has a glucose disorder including undiagnosed type 2 diabetes. Lifestyle interventions in primary health care may promote weight loss, which decreases the risk of diabetes. Tiivistelmä Diabetes on yksi nopeimmin lisääntyvistä elintapasairauksista maailmassa. Sitä ei vielä voida parantaa, mutta tieteellisissä tutkimuksissa on kiistattomasti osoitettu, että sitä voidaan tehokkaasti ehkäistä elintapamuutoksilla. Diabeteksen ehkäisystä käytännössä on hyvin niukasti tutkimustietoa. Tämä väitöskirja tuo kaivattua lisätietoa aiheesta. Väitöstutkimuksen päätavoitteena oli selvittää diabeteksen riskitekijöiden ja piilevien diabetesta ennakoivien sokerihäiriöiden yleisyyttä suomalaisessa aikuisväestössä. Tämän ohella tavoitteena oli selvittää voidaanko yksinkertaisella elintapaneuvonnalla vähentää sellaisten henkilöiden sairastumisvaaraa, joilla oli suuri riski sairastua diabetekseen. Lisäksi arvioitiin diabetesriskitestin kykyä tunnistaa ennakoivat sokerihäiriöt ja aiemmin tunnistamaton diabetes. Tutkimuksessa käytettiin laajoja suomalaisia väestötutkimusaineistoja: FINRISKI-2002 -tutkimusta, sen alaotosta ja D2D-väestötutkimusta 2004–2005. Mukana oli myös pitkittäisasetelma ja laajamittainen interventio. Tutkimuksen perusteella huomasimme, että lihavuus ja sokerihäiriöt ovat hyvin yleisiä keski-ikäisillä suomalaisilla. Merkittävästi lihavia (BMI ≥ 30 kg/m2) oli 24 % miehistä ja 28 % naisista ja poikkeava sokeriaineenvaihdunta oli 42 %:lla miehistä ja 33 %:lla naisista. Tunnistamaton diabetes oli 9 %:lla miehistä ja 7 %:lla naisista. Suuressa diabetekseen sairastumisvaarassa oli neljäsosa 45−64-vuotiaista. Interventioon otettiin yli 10 000 suuressa diabeteksen sairastumisriskissä olevaa henkilöä, 3 379 miestä ja 6 770 naista. Miehistä 43 % oli suuressa sairastumisvaarassa myös sydän- ja verisuonisairauteen ja 42 % suuressa kuolemanvaarassa Framingham- ja SCORE-riskilaskureilla arvioituna. Tyypin 2 diabeteksen sairastumisriskin arviointiin kehitetty Riskitesti ennusti hyvin myös diabeteksen esiintymistä väestössä. Elintapainterventioiden vaikutusta painoon ja sokeriaineenvaihduntaan analysoitiin vuoden seurannassa sellaisilla henkilöillä, joilla oli suuri diabetesriski. Paino laski 5 % tai enemmän 17,5 %:lla, jolloin sairastumisriski diabetekseen väheni 69 % verrattuna ryhmään, jonka paino ei muuttunut. Tutkimuksen perusteella lihavuus, sokerihäiriöt ja tunnistamaton diabetes ovat yleisiä keski-ikäisessä väestössä. Riskitesti on hyvä työkalu myös diabeteksen seulonnassa. Perusterveydenhuollossa tarjottavalla elintapaneuvonnalla voidaan saada aikaan laihtuminen, joka vähentää sairastumisvaaraa diabetekseen.

Metabolinen oireyhtymä - yksilöllinen elintapaohjaus tuo lisätehoa tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn Metabolista oireyhtymää luonnehtii alentunut insuliiniherkkyys sekä tyypin 2 diabetekselle ja sydän- ja verisuonisairauksille altistavien riskitekijöiden kasauma: vyötärön ympärysmitan kasvaminen, kohonnut verensokeri, kohonnut verenpaine ja rasva-aineenvaihdunnan häiriytyminen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin metabolisen oireyhtymän esiintymistä, tehostetun elintapa-ohjauksen, painonmuutoksen ja liikunnan vaikutusta oireyhtymän osatekijöihin sekä elintapaohjauksen pitkäaikaista vaikutusta tyypin 2 diabeteksen ilmaantumiseen siihen suuressa sairastumisvaarassa olevilla henkilöillä. Tutkittavina oli 522 tyypin 2 diabeteksen ehkäisytutkimukseen (DPS-tutkimus) osallistunutta henkilöä, jotka satunnaistettiin kahteen ryhmään. Tehostetun ohjauksen ryhmä sai yksilöllistä ruokavalio- ja liikuntaneuvontaa ja kontrolliryhmä yleistä ohjausta laihduttamiseen ja elintapojen muuttamiseen. Tehostetun ohjauksen ryhmään osallistuneet henkilöt liikkuivat enemmän, saivat ruuastaan vähemmän rasvaa, enemmän hiilihydraatteja ja kuitua sekä laihtuivat enemmän kuin kontrolliryhmään osallistuneet. Metabolinen oireyhtymä korjaantui tehostetun ohjauksen ryhmässä kaksi kertaa useammin. Myös insuliiniresistenssiä kuvastavat veriarvot sekä hyvän HDL-kolesterolin pitoisuus olivat tehostetun ohjauksen ryhmässä paremmat. Kohtuu- tai voimakaskuormitteinen kestävyysliikunta ja lihasvoimaharjoittelu edistivät metabolisen oireyhtymän korjaantumista ja vähensivät oireyhtymän kehittymistä. Liikunta, erityisesti lihasvoimaharjoittelu, korjasi kohonnutta verensokeria ja rasva-aineenvaihdunnan häiriötä, mutta vyötärölihavuudessa ja kohonneessa verenpaineessa ei tapahtunut merkittävää korjaantumista pelkästään liikunnan avulla. Pitkäaikaisseurannassa tyypin 2 diabeteksen ilmaantuvuus oli tehostetun ohjauksen ryhmässä 43 % pienempi kuin kontrolliryhmässä. Tämä tutkimuksen mukaan yksilöllinen elintapaohjaus aikaansai merkittäviä muutoksia ruokailutottumuksissa ja liikunnassa, mikä johti laihtumiseen ja metabolisen oireyhtymän muiden osatekijöiden vähentymiseen. Laihtuminen ennusti parhaiten oireyhtymän korjautumista ja lihominen oireyhtymän kehittymistä. Pitkäaikaisseuranta kolme vuotta varsinaisen tutkimuksen päättymisen jälkeen osoitti, että heikentyneen sokerinsiedon eteneminen diabetekseksi oli edelleen merkittävästi vähäisempää tehostettuun ohjaukseen osallistuneilla. Metabolic syndrome (MetS) is characterized by insulin resistance and a clustering of risk factors for both type 2 diabetes and cardiovascular diseases (CVDs). MetS and type 2 diabetes show rising prevalence worldwide. The most important modifiable risk factors for MetS and type 2 diabetes are overweight, abdominal obesity and physical inactivity, as well as dietary factors. The aim of this work was to assess 1) the prevalence of MetS and its components, 2) the effects of a lifestyle counseling program and weight change on MetS and its components, 3) the effects of leisure-time physical activity (LTPA) on the prevention and treatment of MetS, and 4) the long-term effects of lifestyle intervention on the development of type 2 diabetes. The study population consisted of middle-aged (mean age 55 years), overweight (mean BMI 31 kg/m2) men (n = 172) and women (n = 350) with impaired glucose tolerance (IGT) taking part in the Diabetes Prevention Study (DPS) in Finland. They were randomized to an intensive, individualized lifestyle-counseling group or a standard care control group. In addition, a population-based cross-sectional subsample of individuals from the FINRISK 1992 cohort with ages ranging from 45 to 64 years was studied. In the FINRISK 1992 population, about one fourth of the men and women had a BMI over 30 kg/m2 and nearly 80% of the men and 20% of the women had abdominal obesity. MetS was found in 39% of the men and in 22% of the women. The prevalence of MetS increased with age and worsening glucose metabolism; approximately 75% of those with IGT had MetS. In DPS, lifestyle counseling reduced the occurrence of MetS, abdominal obesity and elevated fasting glucose after the first year of intervention. Abdominal obesity and the overall prevalence of MetS were also reduced in the long term (median intervention of four years) in the intervention group compared to the control group. Among the 386 DPS participants with MetS at baseline, the intervention resulted in significant improvement in all the MetS components at the first annual visit. By the end of the study fasting and 2-hour insulin concentration, HOMA-IR index and HDL-cholesterol were significantly improved in the intervention group compared to the control group. Nearly 50% of the individuals with MetS in the intervention group succeeded in losing > 5% of their weight by the first annual follow-up visit. The long-term results were encouraging: over 30% of the intervention group participants still had a weight loss > 5% at the end of the study. The participants in the intervention group showed a resolution of MetS over two times more often. Weight loss was the most powerful predictor of MetS resolution, as was weight gain for MetS development. Increased participation in moderate-to-vigorous physical activity and regular long-term participation in resistance training increased the likelihood of MetS resolution and decreased the likelihood of MetS development in the DPS participants. Physical activity, and resistance training more specifically, had benefits with respect to elevated plasma glucose and dyslipidemia, but improvements in abdominal obesity and blood pressure were not observed. The DPS participants were re-examined during follow-up visits for up to three years without specific intervention in this study. The median intervention and follow-up time together was 7 years. The total diabetes incidence rate was reduced by 43% in the intervention group compared to the control group. In conclusion, a lifestyle intervention program with a comprehensive approach resulted in lifestyle changes that reduced weight and abdominal obesity and the prevalence of MetS. Long-term follow-up showed that the progression to type 2 diabetes diminished up to three years after the discontinuation of active intervention.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millaisia käsityksiä nuorilla on elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta sekä mikä merkitys elintavoilla heidän mielestään on kyseisen sairauden ehkäisyssä ja puhkeamisessa. Tutkimuksessa oli kolme tutkimuskysymystä: millaisia käsityksiä nuorilla on 1) elintavoista, 2) tyypin 2 diabeteksesta ja 3) elintapojen merkityksestä tyypin 2 diabetekseen? Lisäksi tutkimuskysymykset jäsentyivät seuraaviin alakysymyksiin: Miten nuorten mielestä elintavat syntyvät ja muotoutuvat ja kenellä on vastuu nuorten elintavoista? Minkälaisia konkreettisia ohjeita nuoret antavat tyypin 2 diabetekseen sairastumisvaarassa olevalle? Mikä käsitys nuorilla on terveystieto-oppiaineen merkityksestä heidän tietämykseensä elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta? Tutkimusaineisto kerättiin lukion terveystiedon Terveys ja tutkimus -kurssin opiskelijoilta kouluaikana keväällä 2010. Lisäksi osa tutkimuksen esitestausaineistosta sisältyi tutkimusaineistoon, joka kerättiin lukion Nuoret, terveys, ja arkielämä -kurssin opiskelijoita. Osallistujat olivat syntyneet vuosina 1990–1993. Tutkimuksen empiirisen aineiston (n=44) muodostivat kolme ryhmähaastattelua (n=17) sekä kyselylomakkeen avoimien kysymysten vastaukset (n=27). Molemmat aineistot analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimustulosten perusteella osalla nuorista oli puutteita tiedoissaan elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta ja joillakin tiedot olivat ristiriitaisia tai jopa vääriä. Osa lukiolaisista käytti termejä tarkoituksenmukaisesti ja omasi perustiedot tarkastelluista teemoista. Nuoret ymmärsivät elintapojen ja tyypin 2 diabeteksen välisen yhteyden sairauden ehkäisyssä ja puhkeamisessa, mutta he eivät osanneet tarkastella niiden välisiä suhteita. Nuoret ajattelivat elintapojen merkitystä melko lyhytnäköisesti ja he kokivat sairauden vielä kaukaiseksi asiaksi. Suuri osa lukiolaisista näki kodin keskeisenä elintapoihin vaikuttavana tekijänä. Lisäksi nuoret ajattelivat, että vanhemmilla ja nuorella itsellään on suurin vastuu nuorten elintavoista. Tutkimuksen tulokset osoittivat myös, että terveystieto-oppiaineessa tulisi kiinnittää huomiota tyypin 2 diabeteksen käsittelyyn, jotta oppilaat saisivat sairaudesta mahdollisimman kokonaisvaltaisen käsityksen. Elintavat ovat opetuksessa keskeinen aihe, mutta tulosten perusteella tyypin 2 diabetesta olisi tärkeä käsitellä enemmän sairauden syntymekanismin ja sen aiheuttamien lisäsairauksien näkökulmasta. Tämä auttaisi nuoria ymmärtämään tyypin 2 diabeteksen vakavuuden ja yleistymisen merkityksen sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Myös perheiden huomioimisen merkitys korostuu tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä ja elintapaneuvonnassa.

Tyypin 2 diabetes on elintavoista johtuva, lisääntymässä oleva sairaus, jota voidaan ehkäistä ja hoitaa elintapaohjauksen avulla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata tyypin 2 diabetespotilaan ohjauksen dokumentointia hoitoketjussa. Tutkimuksessa selvitetään ketkä toteuttavat tyypin 2 diabetes potilaan ohjausta, minkälaiset ovat ohjauksen sisällöt ja miten tieto ohjauksesta siirtyy hoitoketjun eri tasojen välillä. Tutkimusaineisto kerättiin tyypin 2 diabetespotilaiden (n=43) potilasasiakirjoista, poimimalla sieltä kaikki terveydenhuollon ammattihenkilöiden potilasohjausta koskevat merkinnät. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin induktiivista sisällönanalyysiä. Tutkimustulosten mukaan potilasohjaukseen osallistuvat diabeteshoitaja, terveydenhoitaja, lääkäri, fysioterapeutti, sairaanhoitaja, jalkahoitaja, ravitsemusterapeutti, päihdetyöntekijä, sosiaalityöntekijä, mielenterveyshoitaja ja toimintaterapeutti. Keskeisimmät tyypin 2 diabetespotilaan ohjauksen sisällöt olivat: elintapaohjaus (38%) sisältäen ruokavalioon, liikuntaan ja painonhallintaan liittyvän ohjauksen, diabeteksen hoidon ja seurannan ohjaaminen (20%), lisäsairauksien ehkäisy ja hoito (21%), jatkohoidon ohjaus (14%) ja muu ohjaustoiminta (7%). Tyypin 2 diabetes potilaan hoito keskittyi perusterveydenhuoltoon, kuten yhteisissä käytännöissä on sovittu. Ohjauksen kirjaaminen oli vähäistä. Puutteellista kirjaamisessa oli ohjauksen sisällön kuvaus ja se miten potilas koki saamansa ohjauksen. Tiedon siirtymisen kannalta keskeisiä solmukohtia olivat erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon vastuut hoidon jatkuvuuden turvaamiseksi ja katkenneet hoitoketjut. Tutkimustulokset antoivat tietoa siitä, miten tyypin 2 diabeteksen ohjauksen kirjaaminen toteutuu eri terveydenhuollon ammattihenkilöiden kirjaamana. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää kehittäessä tiedon siirtymistä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä.

Tutkielman tarkoituksena oli tutkia, miten motivoivan haastattelun menetelmät ilmenivät diabeteshoitajan toteuttamassa liikuntaneuvonnassa sekä arvioida tyypin 2 diabetesasiakkaan liikuntaan motivoitumiseen ja sitoutumiseen yhteydessä olevia tekijöitä kahden vuoden seuranta-aikana. Tutkimusaineisto oli osa Jyväskylän yliopiston Terveystieteiden laitoksen diabetespotilaiden terveysneuvonnan seurantatutkimusta (2000 - 2002). Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto koostui tyypin 2 diabetesasiakkaan ja diabeteshoitajan videoiduista ja litteroiduista terveysneuvontatilanteista kahden vuoden seuranta-aikana. Liikuntaan liittyvät puheenvuorot irrotettiin tutkimuksen kohteeksi ja aineisto analysoitiin deduktiivisen ja induktiivisen sisällönanalyysin avulla. Motivoivan haastattelun menetelmistä diabeteshoitajan liikuntaneuvonnassa tulivat hyvin esille avointen kysymysten käyttö, asiakkaan puheen heijastaminen ja yksinkertaiset reflektiot sekä asiakkaan muutosvalmiuksien vahvistaminen ja tukeminen. Sen sijaan yhteenvetojen tekeminen ja asiakkaan muutospuheen tukeminen jäivät vähäisiksi. Asiakkaan motivoituminen liikuntaan tuli esille hyötyliikunnan arvostamisena sekä luonnossa liikkumisena. Näihin hän osoitti myös sitoutumista seurantajakson aikana. Asiakas toi esille kokemiaan liikkumisen esteitä, joiden käsittelyssä ei kuitenkaan edistytty sekä liikunnan mahdollistavia tekijöitä, joita hän pystyi seurantajakson aikana hyödyntämään. Tutkimus vahvisti aiempien tutkimusten tapaan asiakkaan sisäisen motivaation merkitystä liikuntatottumusten muuttamisessa. Motivoivan haastattelun menetelmien voidaan nähdä edesauttavan asiakkaan pohdintaa liikuntaan motivoitumiseen ja sitoutumiseen yhteydessä olevista tekijöistä. Hoitajan pyrkimys tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen näyttäisi edistävän asiakkaan liikuntaneuvontaan osallistumista, joka taas edesauttaa liikuntaan motivoitumista ja sitoutumista.

Exercise promotes health, work ability, well-being and prevents diseases, such as type 2 diabetes. This study looks at the factors affecting exercise motivation in adults. Factors affecting exercise motivation refers to factors that either motivate people to exercise or restrict them. The study material was gathered from four different sets of subjects: women attending gymnastics classes arranged by the sports association Oulun Voimisteluseura, parents with young children and persons at high risk of type 2 diabetes taking part in the follow-up of the Finnish Diabetes Prevention Study in Oulu or the Elvira Counseling project. The survey targeted at female gymnasts (n=76) included open-ended questions and 56 statements which were studied using factor analysis. The survey aimed at parents with young children (n=37) consisted of five open-ended questions. The high-risk persons (n=74) who took part in group counseling in the Elvira Counseling project completed questionnaires at the beginning and at the end of the counseling. Twenty-two of them were interviewed. Group counseling sessions (82 h) were videotaped. The surveys yielded information on issues such as exercise activity and pedometer use and respondents’ assessments of how their exercise volume had been affected by pedometer use. Exercise activity was reported as the means of metabolic equivalent (MET) hours and its 95% confidence intervals. The statistical significance of changes in MET hours was measured using pairwise t-test, and differences in MET hours between groups were tested with variance analysis. Surveys targeted at persons from Oulu taking part in the Finnish Diabetes Prevention Study were conducted in 2003 (n=63) and 2008 (n=71). The survey comprised five open-ended questions. Qualitative data were analyzed using inductive content analysis. Exercise motivation consisted of exercise capital, which comprises four sub-areas: exercise activity, exercise as a habit, exercise as a resource and perceiving life situation as conducive to exercise. Factors motivating and restricting exercise came out as physical, mental and social factors. The concept of exercise capital provides a tool for exercise counseling in different life situations. Exercise motivation can be supported by looking at the factors restricting by focusing on their own exercise activity and motivation, by strengthening factors that promote motivation to exercise and by supporting family exercise and the social aspects of exercise. Tiivistelmä Liikunta edistää terveyttä, työkykyä, hyvinvointia ja ehkäisee sairauksia, kuten tyypin 2 diabetesta. Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia ovat aikuisten liikuntamotivaatioon vaikuttavat tekijät. Liikuntamotivaatioon vaikuttavilla tekijöillä tarkoitetaan liikkumiseen motivoivia ja liikkumista rajoittavia tekijöitä. Tutkimusaineisto kerättiin neljästä osa-aineistosta: Oulun Voimisteluseuran liikuntaryhmissä käyviltä naisilta, pienten lasten vanhemmilta ja tyypin 2 diabeteksen korkean riskin henkilöiltä, jotka osallistuivat Suomalaisen diabeteksen ehkäisytutkimuksen seurantaan Oulussa tai Elvira counseling -hankkeeseen. Kysely naisvoimistelijoille (n=76) sisälsi avoimia kysymyksiä sekä 56 väittämää, joita tarkasteltiin faktorianalyysillä. Pienten lasten vanhempien (n=37) kysely sisälsi viisi avointa kysymystä. Elvira counseling -hankkeessa toteutettuun ryhmäohjaukseen osallistuneet henkilöt (n=74) vastasivat kyselyyn ohjauksen alussa ja lopussa, heistä 22 haastateltiin, ja kaikki ryhmäohjauskerrat videoitiin (82 h). Kyselyt tuottivat tietoa muun muassa liikunta-aktiivisuudesta ja askelmittarin käytöstä sekä vastaajien arvioita askelmittarin käytön vaikutuksesta heidän liikkumisensa määrään. Liikunta-aktiivisuus raportoitiin metabolic equivalent (MET) -tuntien keskiarvoina ja sen 95 % luottamusväleinä. MET-tunneissa tapahtuneiden muutosten tilastollista merkitsevyyttä mitattiin parittaista T-testiä käyttäen, ja ryhmien välisiä MET-tuntieroja testattiin varianssianalyysilla. Suomalaiseen diabeteksen ehkäisytutkimukseen osallistuneille oululaisille toteutettiin kyselytutkimukset vuosina 2003 (n=63) ja 2008 (n=71). Kysely sisälsi viisi avointa kysymystä. Laadulliset aineistot analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Liikuntamotivaatio muodostui liikunnallisesta pääomasta, jossa on neljä toisiinsa vaikuttavaa osa-aluetta: liikunta-aktiivisuus, liikunta tottumuksena, liikunta voimavarana sekä elämäntilanteen kokeminen liikkumiselle suotuisana. Liikkumiseen motivoivat tekijät ja liikkumista rajoittavat tekijät ilmenivät fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina tekijöinä. Liikunnallisen pääoman käsite tarjoaa työvälineen erilaisissa elämäntilanteissa. Liikuntamotivaatiota voidaan tukea pohtimalla liikkumista rajoittavia tekijöitä oman liikunta-aktiivisuuden ja liikuntamotivaation tarkastelun ja ongelmanratkaisun avulla, vahvistamalla liikkumista motivoivia tekijöitä sekä tukemalla perheliikuntaa ja liikunnan sosiaalisia merkityksiä.

The aim of this study was to describe the characteristic features of weight management and lifestyle changes of people of working age at risk of type 2 diabetes. Seventy-four persons at high risk of type 2 diabetes, 33 men and 41 women, took part in the study. They attended group counselling sessions led by a dietician either at distance or face-to-face. There were 5 distance groups, with the counselling given by a dietician via a videoconferencing link to participants who met in the meeting room of their local health care centre. There were 6 personal groups where the dietician and the group participants met face-to-face at the same location. Each group had 5 to 9 participants. The following were used as study material: videotaped group discussions on the benefits and barriers of lifestyle changes at the beginning of the counselling process, weight management at the beginning and at the end of the process, and weight management and the preconditions and risk factors of successful weight management at the follow-up visit 1.5 years after the end of the process. In addition, study data were gathered before the first and last interventions and before the follow-up visit with a questionnaire sent to the subjects. The subjects were weighed at the beginning and at the end of the counselling process as well as at the follow-up visit. The video material was analysed using both inductive and deductive content analysis. The data were analysed also using SPSS 16.0 software for Windows. At the beginning of the counselling process, 68%, 9% and 14% of the subjects were at the contemplation, preparation and action stages, respectively, the corresponding percentages at the end of the counselling process being 24%, 33% and 40%. Forty subjects had made progress in their lifestyle change stage, 18 had remained where they had been, while 5 had regressed. One and a half year after the end of the counselling process, about half of the subjects were at the maintenance phase in terms of various lifestyle factors (restricting the amount of food, eating regular meals, increasing the intake of nutritional fibre, unsaturated fat and physical activity, restricting alcohol intake). Twenty-one subjects reported relapses, most often in terms of restricting the amount of food intake. Improved health and functional ability were seen as the benefit of lifestyle change. A change in lifestyle calls for effort and resources. The preconditions of successful weight management were one.s own actions, motivation and resources. Weight management was made more difficult by lack of commitment to one’s own actions and lack of goals, self-discipline and motivation. The information obtained with the study may be utilised in developing interventions aimed at persons at risk of type 2 diabetes as well as their contents and methods. The results can also be made use of in improving the counselling skills of health-care students and professionals. Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata tyypin 2 diabeteksen riskiryhmään kuuluvien työikäisten henkilöiden painonhallinnan ja elintapamuutoksen tunnuspiirteitä. Tutkimukseen osallistui 74 työikäistä tyypin 2 diabeteksen korkean riskin henkilöä. Tutkittavista 33 oli miehiä ja 41 naisia He osallistuivat ravitsemusterapeutin ryhmäohjaukseen joko etä- tai lähiryhmässä. Etäryhmiä oli 5. Niissä ohjaus toteutui siten, että ohjaaja oli videoneuvottelulaitteiden avulla yhteydessä ryhmäläisiin, jotka olivat kokoontuneet oman kuntansa terveyskeskuksen kokoustilaan. Lähiryhmiä oli 6. Niissä ohjaus toteutettiin siten, että ohjaaja ja ryhmäläiset olivat samassa tilassa. Kussakin ryhmässä oli 5–9 osallistujaa. Tutkimusaineistona käytettiin videoituja keskusteluaineistoja, joissa ryhmään osallistuneet kuvasivat elintapamuutoksen hyötyjä ja haittoja ohjausprosessin alussa, painonhallintatilannettaan ohjausprosessin alussa, lopussa ja seurantakäynnillä sekä painonhallinnan onnistumisen edellytyksiä ja riskitekijöistä seurantakäynnillä 1,5 vuotta ohjausprosessin päättymisen jälkeen. Lisäksi tutkimusaineistoa kerättiin ennen ensimmäistä ja viimeistä ohjauskertaa sekä ennen seurantakäyntiä tutkittaville lähetetyllä kyselyllä. Paino mitattiin ohjausprosessin alussa, lopussa ja seurantakäynnillä. Videoaineisto analysoitiin sekä induktiivisella että deduktiivisella sisällönanalyysilla. Aineiston analysoinnissa käytettiin myös SPSS 16.0 for Windows -ohjelmaa. Ohjausprosessin alussa tutkittavista 68 % oli harkintavaiheessa, 9 % valmistautumis- ja 14 % toimintavaiheessa ja ohjausprosessin lopussa 24 % oli harkinta-, 33 % valmistautumis- ja 40 % toimintavaiheessa. Tutkittavista 40 edistyi elintapamuutosvaiheessaan, 18 pysyi ennallaan ja 5 taantui. Puolentoista vuoden kuluttua ohjausprosessin päättymisestä noin puolet tutkittavista oli ylläpitovaiheessa jonkun elintavan suhteen (kuidun ja rasvan käyttö, ruokamäärä, ateriarytmi, liikunta, alkoholin käyttö). Repsahduksista raportoi 21 henkilöä. Niitä oli tapahtunut eniten ruokamäärän rajoittamisen suhteen. Elintapamuutoksen hyötynä nähtiin terveyden ja toimintakyvyn paraneminen. Elintapamuutos vaatii vaivannäköä ja voimavaroja. Painonhallinnan onnistumisen edellytyksiä olivat oma toiminta, motivaatio ja voimavarat. Sitoutumattomuus omaan toimintaan, tavoitteiden, itsekurin ja motivaation puute vaikeuttivat painonhallintaa. Tutkimuksen avulla saatua tietoa voidaan käyttää kehitettäessä tyypin 2 diabeteksen riskiryhmiin kuuluvien henkilöiden ohjauksen sisältöä ja menetelmiä. Tuloksia voidaan hyödyntää myös terveydenhuollon opiskelijoiden ja ammattihenkilöiden ohjaustaitojen kehittämisessä.

The metabolic syndrome is a cluster of components predisposing to type 2 diabetes and cardiovascular disease. Abdominal obesity and insulin resistance seem to be central in the metabolic syndrome, although no unifying pathophysiological mechanism is available. The aim of this thesis was to determine out how the variation in PTP1B and adiponectin gene as well as variations in the plasma adiponectin concentration contribute to the risk of obesity related diseases. PTP1B is a negative regulator of insulin signalling and therefore considered a candidate gene for type 2 diabetes. In the first study, it was found that three PTP1B polymorphisms studied have not strong impact on type 2 diabetes. However, one SNP may be slightly protective against type 2 diabetes, since it was more frequent in the healthy group compared to group of patients with type 2 diabetes. Another SNP was associated with body mass index (BMI). The combination of certain alleles of PTP1B and LEPR (leptin receptor) genes was also associated to BMI. Adiponectin is an adipocytokine expressed in adipose tissue. It has insulin sensitizing effects in liver and muscle and it has also beneficial effects on cardiovascular health. In the second study, the contribution of adiponectin genotypes with obesity-related phenotypes was studied. In Caucasians, the carriers of rare allele of Tyr111His polymorphism were more insulin resistant and at a higher risk of developing type 2 diabetes. In African-Americans, other polymorphisms were associated with BMI and lipids. Thus, the effects of polymorphisms on obesity related phenotypes seemed to be different between ethnic groups. Plasma adiponectin levels were measured from different study groups. In the third study, it was found out that low plasma adiponectin levels associated with different components of the metabolic syndrome and there was a trend towards reductions in adiponectin with an increasing number of components. Fourth study indicated that baseline low adiponectin level associated with a more than 2-fold risk for developing impaired glucose tolerance or type 2 diabetes in the follow-up study of normoglycemic middle-aged Finnish subjects. In the fifth study, plasma adiponectin levels were measured from postmenopausal women receiving estrogen replacement therapy. We observed a reduction in adiponectin levels in women having peroral estradiol which could be part of the “early harm” profile on cardiovascular risk factors of the peroral estrogen replacement therapy detected in clinical trials. These studies further strengthen the role of plasma adiponectin in the obesity related diseases and bring new information of polymorphisms in the adiponectin and PTP1B genes in different populations. Tiivistelmä Metabolinen oireyhtymä on kertymä tekijöitä, jotka altistavat tyypin 2 diabetekselle ja sydän- ja verisuonitaudeille. Keskivartalolihavuus ja insuliiniresistenssi, eli insuliinin heikentynyt teho, vaikuttavat olevan keskeisiä metabolisessa oireyhtymässä. Kuitenkaan taustalla olevaa syntymekanismia ei täysin tunneta. Väitöskirjatyön tavoitteena oli tutkia PTP1B- ja adiponektiinigeenin muuntelun sekä plasman adiponektiinitason yhteyttä metaboliseen oireyhtymään, sen osatekijöihin ja seurauksiin. PTP1B on insuliinin toimintaa soluissa estävä molekyyli. Ensimmäisessä tutkimuksessa havaittiin että kolme tutkittua PTP1B-geenin nukleotidimuutosta eivät ole vahvasti yhteydessä tyypin 2 diabetekseen. Eräs nukleotidimuutos saattaisi olla lievästi suojaava tyypin 2 diabetesta vastaan, sillä se oli yleisempi terveillä kuin tyypin 2 diabetesta sairastavilla. PTP1B:n ja leptiinireseptorigeenin eräiden alleelien yhdistelmä oli yhteydessä painoindeksiin. Adiponektiini on rasvakudoksen erittämä hormoni, jolla on suotuisia, insuliinin vaikutusta edesauttavia vaikutuksia elimistössä sekä edullisia vaikutuksia verenkiertoelimistössä. Toisessa työssä havaittiin että Amerikan valkoihoisilla, joilla oli eräs harvinainen adiponektiinigeenin alleeli (Tyr111His), oli heikompi insuliinin teho kuin henkilöillä joilla ei ollut kyseistä muutosta. Tämä alleeli oli yleisempi suomalaisilla tyypin 2 diabetesta sairastavilla kuin terveillä, mikä saattaa tarkoittaa että se liittyy suurentuneeseen riskiin tyypin 2 diabetekselle. Afroamerikkalaisilla taas toiset nukleotidimuutokset olivat yhteydessä lihavuuteen ja plasman rasva-arvoihin. Adiponektiinin pitoisuutta plasmassa mitattiin erilaisissa aineistoissa. Kolmannessa tutkimuksessa havaittiin, että matala pitoisuus oli yhteydessä metabolisen oireyhtymän eri osatekijöihin ja pitoisuus oli sitä matalampi, mitä enemmän osatekijöitä henkilöllä on. Neljännessä tutkimuksessa havaittiin että matala plasman adiponektiinipitoisuus oli yhteydessä suurentuneeseen riskiin saada huonontunut glukoosin sietokyky tai tyypin 2 diabetes tulevaisuudessa. Viidennessä tutkimuksessa adiponektiinitaso määritettiin naisilta jotka olivat ohittaneet vaihdevuodet ja saivat estrogeenikorvaushoitoa. Havaittiin että plasman adiponektiinitaso laski niillä naisilla, jotka saivat korvaushoitoa suun kautta. Tämä saattaisi osittain selittää suun kautta annettavan estrogeenikorvaushoidon epäedullista vaikutusta sydän ja -verisuonitautien riskitekijöihin. Tutkimus vahvistaa edelleen adiponektiinin merkitystä lihavuuteen liittyvissä sairauksissa ja tuo uutta tietoa adiponektiini- ja PTP1B-geenien muuntelun merkityksestä eri väestöissä.

The increasing prevalence of metabolic syndrome and the consequent cardiovascular diseases, including atherosclerotic diseases and type 2 diabetes, are a cause of public concern worldwide. This development has stimulated an active search for novel risk factors and new candidate genes. The hormones regulating energy balance and the polymorphisms associated with them are of special interest as potential risk factors for metabolic syndrome. Ghrelin is a novel peptide hormone from stomach with strong growth hormone releasing activity. It is also able to modify glucose and insulin metabolism, blood pressure levels, cardiac function, adipogenesis and inflammatory processes in experimental conditions. Whether ghrelin and ghrelin gene variations have a role in the development of metabolic syndrome and the associated diseases, is not known. In the present study, the associations between fasting plasma ghrelin concentrations, ghrelin gene mutations (Arg51Gln and Leu72Met), features of metabolic syndrome, type 2 diabetes and carotid artery atherosclerosis were analysed. In addition, the relationship between ghrelin and insulin-like growth factor I (IGF-I) concentrations was studied. The study population consisted of 1045 middle-aged subjects of the hypertensive and the control cohorts of the OPERA project from the City of Oulu, Finland. Low ghrelin concentrations were found to be associated with several components of metabolic syndrome: adiposity, low HDL cholesterol levels, high insulin concentrations and high blood pressure levels. The prevalence of insulin resistance and type 2 diabetes was increased amongst the subjects with low ghrelin concentrations. Out of the individual factors tested, IGF-I concentration was the most significant predictor of ghrelin concentrations. This negative association was strongest in the subjects with insulin resistance and type 2 diabetes, which suggests that changes in ghrelin/IGF-I interactions might be involved in the development of these conditions. The subjects with the Gln51 allele of the ghrelin gene had lower ghrelin concentrations and, consistent with the findings mentioned above, higher prevalence of type 2 diabetes and hypertension compared with the subjects homozygous for the Arg51 allele. No correlation between ghrelin and C-reactive protein concentrations was seen. However, there was a positive association between ghrelin concentrations and carotid artery intima-media thickness. This association was independent of the commonly recognised risk factors of atherosclerosis and was only seen in men, who also had more advanced atherosclerosis than women. These observations call for further studies to clarify the potential causative role of ghrelin in the etiology of metabolic syndrome, type 2 diabetes and atherosclerotic cardiovascular diseases. Tiivistelmä Metaboliseen oireyhtymään liittyy kohonnut riski sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin kuten tyypin 2 diabetekseen ja sepelvaltimotautiin. Metabolisen oireyhtymän nopea esiintyvyyden kasvu on johtanut aktiiviseen uusien riskitekijöiden etsintään. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olleet energia-aineenvaihduntaa säätelevät hormonit ja niihin liittyvät polymorfiat. Greliini on ensisijaisesti vatsalaukusta erittyvä hormoni, joka lisää voimakkaasti kasvuhormonin eritystä. Koeolosuhteissa sillä on myös vaikutuksia sokeriaineenvaihduntaan, verenpaineeseen, sydämen toimintaan, rasvakudoksen kehittymiseen ja tulehduksellisiin tapahtumiin, minkä perusteella on syytä epäillä greliinillä olevan osuutta metabolisen oireyhtymän ja siihen liittyvien sairauksien synnyssä. Tässä tutkimuksessa selviteltiin greliinin paastoplasmapitoisuuksien ja greliinipolymorfioiden (Arg51Gln ja Leu72Met) yhteyksiä metabolisen oireyhtymän piirteisiin, tyypin 2 diabetekseen ja kaulavaltimoiden ateroskleroosiin. Lisäksi tutkittiin greliinin ja insuliinin kaltaisen kasvutekijän (IGF-I) pitoisuuksien yhteyksiä. Tutkimusväestö koostui 1045 oululaisesta keski-ikäisestä OPERA tutkimukseen kuuluvasta henkilöstä. Tutkimuksessa matalien greliinipitoisuuksien havaittiin olevan yhteydessä useisiin metabolisen oireyhtymän piirteisiin: lihavuuteen, alhaisiin HDL kolesterolin pitoisuuksiin, korkeisiin insuliinipitoisuuksiin ja kohonneeseen verenpaineeseen. Matala greliinipitoisuus yhdistyi myös tyypin 2 diabeteksen ja verenpainetaudin esiintyvyyteen. Tutkituista tekijöistä IGF-I -pitoisuudet selittivät parhaiten greliinipitoisuuksia. Tämä käänteinen yhteys oli erityisen vahva tyypin 2 diabeetikoilla ja insuliiniresistenteillä henkilöillä viitaten greliinin ja IGF-I:n mahdollisen vuorovaikutukseen liittyvän näiden tilojen kehittymiseen. Lisäksi havaittiin, että greliinigeenin Gln51-alleelia kantavien henkilöiden greliinipitoisuudet olivat alhaiset, ja että he sairastivat enemmän diabetesta ja verenpainetautia kuin henkilöt jotka olivat homotsygootteja Arg51-alleelin suhteen. Greliinipitoisuudet ja C-reaktiivisen proteiinin pitoisuudet eivät korreloineet keskenään. Kaulavaltimon seinämäpaksuus korreloi positiivisesti greliinipitoisuuksien kanssa miehillä riippumatta perinteisistä ateroskleroosin riskitekijöistä. Tutkimustulokset tukevat olettamusta, että greliinillä saattaa olla merkitystä metabolisen oireyhtymän, tyypin 2 diabeteksen ja ateroskleroosin kehittymisessä. Jatkotutkimukset ovat tarpeen tämän yhteyden osoittamiseksi.