Search

Siiri Magga-Miettunen kuvaa teoksessaan Siirin kirja (2002) saamelaiskulttuurin murrosvaiheita sotavuosista 1960-luvulle. Teos on esimerkki saamelaisesta muisteluskirjallisuudesta, joka mukailee suullista kerrontaa. Saamenkielinen termi muittašangirjjálašvuohta on johdettu pohjoissaamen verbistä muittašit, joka viittaa jonkin miellyttävän asian muistelemiseen. Saamelaiskulttuurin murroksista huolimatta teoksen pohjavire on positiivinen. Millaisia mahdollisuuksia muisteluskirjallisuus tarjoaa omasta elämästä kertomiseen ja löytyykö muisteluskirjallisuudesta narratiivisia malleja, jotka ohjaavat kokemusta tiettyyn suuntaan? Teoksesta piirtyy esiin kasvutarina, joka kuvaa ajanjaksoa Siirin syntymästä 21 vuoteen. Teos ei kuitenkaan keskity Siirin kasvun kuvaamiseen, vaan kerrontaan sekoittuu suvun kollektiivinen tarinavaranto. Keskeiseksi teemaksi nousevat pärjäämisen kokemukset ja yhdessä selviäminen suurten muutosten keskellä. Teos suuntautuu kertojan sisäisen maailman reflektoinnin sijaan kollektiivisen muistamisen kuvaamiseen. Muutosten reflektointi tapahtuu toisiinsa limittyvien muistojen ja tarinoiden kautta. Huumori toimii teoksessa selviytymiskeinona, jolla suunnataan tulevaisuuteen.

The electronic version will be published 18.1.2022. The book focuses on intangible and tangible heritage, language, and vernacular religion of Ingrians, Setos, and Votes, three Finnic minorities sharing the long-standing identification with the Orthodox faith. The chapters written by 16 authors are mainly based on 19th–20th century materials. Most rely on archival sources, while some authors make use of their own fieldworks. The research history and the collecting of folklore materials are discussed as well. The historical area of Ingrians and Votes is located in Ingria adjacent to St. Peterburg, while Setos have inhabited both sides of southern Estonian–Russian border. All three groups have been living on the borderline of Eastern and Western Churches and cultural realms. Ingrians and Votes are the indigenous inhabitants of Ingria, while the secondarily gained Ingrian-Finn population speaks local varieties of Finnish. The Finnish settlements mostly arose during the 17th century as a consequence of the expanding Swedish Kingdom. To a large extent, the Seto language and South Estonian Võru dialect are linguistically identical, but the Setos are culturally and ethnically clearly distinct. Currently, the Ingrian and Votic language are extremely endangered, while Seto language has approximately 12 000 speakers. There is a high local interest towards maintenance and revitalization of all three languages and cultural traditions.

The Greenlandic oral story-telling tradition, Oqaluttuaq, meaning “history,” “legend,” and “narrative,” is recognized as an important entry point into Arctic collective memory. The graphic artist Nuka K. Godtfredsen and his literary and scientific collaborators have used the term as the title of graphic narratives published from 2009 to 2018, and focused on four moments or ‘snippets’ from Greenland’s history (from the periods of Saqqaq, late Dorset, Norse settlement, and European colonization). Adopting a fragmentary and episodic approach to historical narrativization, the texts frame the modern European presence in Greenland as one of multiple migrations to and settlements in the Artic, rather than its central axis. We argue that, in consequence, the Oqaluttuaq narratives not only “provincialize” the tradition of hyperborean colonial memories, but also provide a postcolonial mnemonic construction of Greenland as a place of multiple histories, plural peoples, and heterogenous temporalities. As such, the books also narrativize loss and disappearance—of people, cultures, and environments—as a distinctive melancholic strand in Greenlandic history. Informed by approaches in the field of cultural memory and in the study memorial objects, Marks’ haptic visuality and Keenan and Weizman’s forensic aesthetics, we analyze the graphic narratives of Oqaluttuaq in regard to their aesthetic dimensions, as well as investigate the role of material objects and artifacts, which work as narrative “props” for multiple stories of encounter and survival in the Arctic. Refereed/Peer-reviewed

Arvio teoksesta Anttonen, Pertti, Cecilia af Forselles & Kirsti Salmi-Niklander (toim.). Oral Tradition and Book Culture. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2018. 173 s. ISBN 978-951-858-007-5. nonPeerReviewed

Kansanrunouden keruun historiassa kalevalamittaan perustuvaa laulettua runoutta on pidetty vanhimpana, arvokkaimpana ja kiireellisimmin kerättävänä perinteen muotona. Kalevalamittaisen runouden kohdalla on kiistelty pitkään ja toistuvasti siitä, missä määrin perinne on karjalaista ja missä määrin sen juuret ovat Länsi-Suomessa. Suomen etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen rooliin vanhan runoperinteen välittäjinä ei sen sijaan ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä artikkelissa tarkastellaan Suomen romanien roolia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran organisoimassa kansanrunouden keruussa ja sen pohjalta syntyneissä aineistoissa. Artikkelissa selvitetään, kerättiinkö romaneilta 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla vanhaa suomenkielistä runoperinnettä ja kenen perinteenä sitä pidettiin: romanien, suomalaisten vai molempien. Tutkimusaineistona ovat Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisusarja (34 osaa vuosina 1908–1948, 1997) ja julkaisematon SKVR-kortisto, joka sisältää 1960-luvulla luetteloidut noin 60 000 tekstiä. Artikkelissa rakennetaan kuvaa SKVR-aineistoista löytyvien 16 romanikertojan taustoista, heidän välittämänsä perinteen sisällöstä ja muodosta sekä keruutilanteista. Tarkemmin analysoidaan yhtä romanikertojaa, August Herman Bergiä, ja hänen kohtaamisiaan kansanperinteenkerääjä Antti Valven kanssa 1910-luvun alussa. Tutkimusaineistojen avulla pyritään tavoittamaan aikanaan keruutyötä tehneiden kerääjien, romanikertojien ja arkiston työntekijöiden käsityksiä toimintansa luonteesta: mitä kerääjät olivat keräämässä, mitä kertojat ajattelivat kertovansa ja millaista aineistoa arkistoon ja ainesjulkaisuihin haluttiin. Näkemys suomalaisen perinteen ja romaniperinteen suhteesta rakentuu näin kolmesta suunnasta: kerääjien, kertojien ja arkiston näkökulmista. Artikkelissa osoitetaan, että silloin, kun romanikertojan kertoma perinne on sopinut suomalaisen kansanperinteen kategorioihin, se on otettu aineistoihin ja kokoelmiin mukaan suomalaisena kansanperinteenä. Romanien omaa perinnettä ja romanikielisiä aineistoja ei kuitenkaan ole tietoisesti kerätty – ennen kuin vasta 1960-luvulla keruuideologiassa tapahtuneiden painopisteen muutosten myötä. Romanikertojien tarkastelu SKVR-aineistoissa tuo näkyväksi rajanvetoja sen suhteen, millaisesta aineksesta suomalaisen kansanperinteen on kulloinkin ajateltu koostuvan. Samalla se myös havainnollistaa romanien osallisuutta suomalaisesta kulttuurista ja perinteestä.

peerReviewed