Search

Emotional reactions to movies are typically similar between people. However, depressive symptoms decrease synchrony in brain responses. Less is known about the effect of depressive symptoms on intersubject synchrony in conscious stimulus-related processing. In this study, we presented amusing, sad and fearful movie clips to dysphoric individuals (those with elevated depressive symptoms) and control participants to dynamically rate the clips’ valences (positive vs. negative). We analysed both the valence ratings’ mean values and intersubject correlation (ISC). We used electrodermal activity (EDA) to complement the measurement in a separate session. There were no group differences in either the EDA or mean valence rating values for each movie type. As expected, the valence ratings’ ISC was lower in the dysphoric than the control group, specifically for the sad movie clips. In addition, there was a negative relationship between the valence ratings’ ISC and depressive symptoms for sad movie clips in the full sample. The results are discussed in the context of the negative attentional bias in depression. The findings extend previous brain activity results of ISC by showing that depressive symptoms also increase variance in conscious ratings of valence of stimuli in a mood-congruent manner. publishedVersion

論文(Article)

The death of one’s own child is among the heaviest and most difficult events a person can have to face. Losing a child can be considered an extreme existential event, a limit situation, defined by Karl Jaspers. A limit situation refers to an existential crisis triggered by a traumatic experience. This interdisciplinary doctoral thesis examines representations of grief related to the loss of a child in Finnish autobiographical literature. Nineteen works published from 1996 to 2019 have been selected as research material. The subject of this research is the phenomenology of grief and its manifestations in the research data. The analysis is built on Lauri Rauhala’s theory of the three basic forms of human existence: corporeality, consciousness and situationality. Grieving manifests itself at all these levels: as affects set at the interface of body and mind, as verbalized thoughts and emotions, and in relationships with the surrounding reality. The theoretical frame of reference for this research consists of trauma theory, psychoanalytic affect theory, theory linked to literary therapy, and philosophy that considers existential issues. As the research material shows, the traumatic experience takes shape along with the psychological processing from a non-verbal core experience into words and stories, narratives of grief. The narratives are interpretations of the pure raw experience, which in itself is difficult to describe in words. With words the authors aim to approach an originally non-linguistic experience with the goal of creating a verbal interpretation of it. The research data consist of such linguistic descriptions of the experience of grief. The process of producing written material can be considered as therapeutic writing, and the final product of that process, literature about grief, as therapeutic literary material providing the opportunity of peer support and growth in understanding to the reader as well. The therapeutic writing process in the research material displays itself as a self-constructive and evolutionary process that guides the integration of experience into one’s life story: from a non-verbal bodily and affective experience towards emotions and the conceptual dimension of consciousness. Tiivistelmä Oman lapsen kuolema kuuluu raskaimpiin ja vaikeimpiin tapahtumiin, joita ihminen voi elämässään joutua kohtaamaan. Lapsen menettäminen voidaan nähdä eksistenssin rajatilanteena, Karl Jaspersin määrittelemänä rajatilannesituaationa, joka viittaa traumaattisen kokemuksen laukaisemaan äärimmäiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Poikkitieteellisessä väitöstutkimuksessa tarkastellaan lapsen kuolemaan liittyviä surun kuvauksia kotimaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa. Kohdeteoksiksi on valikoitunut 19 kotimaista julkaistua teosta ajalta 1996–2019. Tutkimuksen kohteena on surun fenomenologia ja sen ulottuvuudet tutkimusaineistossa. Analyysi rakentuu Lauri Rauhalan teoriaan ihmisen olemassaolon kolmesta muodosta: kehollisesta, tajunnallisesta ja situationaalisesta. Sureminen toteutuu näillä kaikilla tasoilla: kehon ja mielen rajapinnalle sijoittuvina affekteina, kielellistyneinä ajatuksina ja emootioina sekä suhteina ympäröivään maailmaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu traumateoriasta, psykoanalyyttisesta affektiteoriasta, kirjallisuusterapiaan kytkeytyvästä teoriasta sekä eksistentiaalisia kysymyksiä käsittelevästä filosofiasta. Traumaattinen kokemus muotoutuu kohdeteoksissa psykologisen prosessoinnin myötä kielen ulkopuolisesta ydinkokemuksesta sanoiksi ja tarinoiksi, kertomuksiksi surusta. Kertomukset ovat tulkintoja puhtaasta raakakokemuksesta, jota itsessään on vaikeaa sanoin kuvata. Kirjoittajat lähestyvät sanoilla alun perin ei-kielellistä kokemusta, josta pyritään luomaan verbaalinen tulkinta. Tutkimusaineisto koostuu tällaisista surun kokemuksen kielellisistä kuvauksista. Aineiston tuottamisen prosessi voidaan nähdä terapeuttisena kirjoittamisena ja tuon prosessin lopputuote, surusta kertova kirjallisuus, terapeuttisena kirjallisena aineistona, joka tarjoaa vertaistuen ja ymmärryksen kasvun mahdollisuuden myös lukijalle. Terapeuttinen kirjoittaminen kohdeteoksissa näyttäytyy minää rakentavana ja evolutiivisena prosessina, joka ohjaa kokemuksen integroitumista omaan elämäntarinaan: sanattomasta kehollisesta ja affektiivisesta kohti emootioita ja tietoisuuden käsitteellistä ulottuvuutta.

Many people enjoy sad music, and the appeal for tragedy is widespread among the consumers of film and literature. The underlying mechanisms of such aesthetic experiences are not well understood. We tested whether pleasure induced by sad, unfamiliar instrumental music is explained with a homeostatic or a reward theory, each of which is associated with opposite patterns of changes in the key hormones. Sixty-two women listened to sad music (or nothing) while serum was collected for subsequent measurement of prolactin (PRL) and oxytocin (OT) and stress marker (cortisol and adrenocorticotropic hormone) concentrations. Two groups of participants were recruited on the basis of low and high trait empathy. In the high empathy group, PRL and OT levels were significantly lower with music compared with no music. And compared to the low empathy group, the high empathy individuals reported an increase of positive mood and higher ratings of being moved with music. None of the stress markers showed any changes across the conditions or the groups. These hormonal changes, inconsistent with the homeostatic theory proposed by Huron, exhibit a pattern expected of general reward. Our findings illuminate how unfamiliar and low arousal music may give rise to pleasurable experiences.

The recent surge of interest towards the paradoxical pleasure produced by sad music has generated a handful of theories and an array of empirical explorations on the topic. However, none of these have attempted to weigh the existing evidence in a systematic fashion. The present work puts forward an integrative framework laid out over three levels of explanation – biological, psycho-social, and cultural – to compare and integrate the existing findings in a meaningful way. First, we review the evidence pertinent to experiences of pleasure associated with sad music from the fields of neuroscience, psychophysiology, and endocrinology. Then, the psychological and interpersonal mechanisms underlying the recognition and induction of sadness in the context of music are combined with putative explanations ranging from social surrogacy and nostalgia to feelings of being moved. Finally, we address the cultural aspects of the paradox – the extent to which it is embedded in the Western notion of music as an aesthetic, contemplative object – by synthesising findings from history, ethnography, and empirical studies. Furthermore, we complement these explanations by considering the particularly significant meanings that sadness portrayed in art can evoke in some perceivers. Our central claim is that one cannot attribute the enjoyment of sadness fully to any one of these levels, but to a chain of functionalities afforded by each level. Each explanatory level has several putative explanations and its own shift towards positive valence, but none of them deliver the full transformation from a highly negative experience to a fully enjoyable experience alone. The current evidence within this framework ranges from weak to non-existent at the biological level, moderate at the psychological level, and suggestive at the cultural level. We propose a series of focussed topics for future investigation that would allow to deconstruct the drivers and constraints of the processes leading to pleasurable music-related sadness. peerReviewed

Kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Kuolema jättää häpeätahran - mutta onko siitä kirjoittaminen likaista työtä? nonPeerReviewed

Kirja-arvostelu teoksesta Carolina Setterwall: Toivotaan parasta, 2019, suom. Laura Beck (Låt oss hoppas på det bästa, 2018). nonPeerReviewed

Vanhemman kuoleman kokeminen on käsittämätön ja ylivoimainen kokemus, joka vaikuttaa voimakkaasti nuoren psyykkiseen ja ulkoiseen maailmaan. Vanhemman menetys nuoruudessa aiheuttaa huomattavaa stressiä uhaten nuoren henkistä hyvinvointia, perhepiiriä sekä nykyisiä ja tulevia ihmissuhteita. Kansainvälisesti nuorten ja lasten surua on tutkittu paljon heidän huoltajiensa näkökulmasta, mutta enenevissä määrin on myös alettu tutkia nuorten surua heidän omasta näkökulmastaan vanhemman tai sisaruksen kuollessa. Suomessa nuorten surun tutkiminen on edelleen vähäistä. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata nuorten surua ja suruun yhteydessä olevia tekijöitä vanhemman kuoleman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa aihealueesta, jotta nuorten surua voidaan ymmärtää paremmin vanhemman kuoleman jälkeen. Tutkimusaineisto koostui (n=88) vanhemman kuoleman kokeneen nuoren vastauksista. Tutkimuksen aineisto kerättiin elektronisella (e-) lomakkeella, jossa kysyttiin sekä surevaan että kuolemantapaukseen liittyviä taustamuuttujia ja surureaktioita mitattiin surureaktiomittarilla (HSIB). Surureaktiomittarin muuttujista muodostettiin analysointivaiheessa summamuuttujia, joiden avulla pystyttiin kuvailemaan nuorten surua. Nuorten surua kuvattiin frekvenssien, prosenttiosuuksien ja keskilukujen avulla. Nuorten suruun yhteydessä olevia tekijöitä tarkasteltiin parametrisilla testeillä eli t-testillä ja varianssianalyysilla sekä ristiintaulukoinnilla. Tulokset osoittivat, että nuoret kokivat kohtalaista surua vanhemman kuoleman jälkeen. Nuoret kokivat vanhemman kuoleman jälkeen voimakkaimmin pysyvää muutosta omassa ja perheen elämässä, masennusta ja pelkoa. Nuorista melkein puolet (43,2%) koki vähintään voimakasta kognitiivista häiriytymistä. Tulokset osoittivat, että nuoret kokivat vahvaa persoonallisuuden kasvua vanhemman kuoleman jälkeen. Nuoret kokivat voimakkaimmin pysyvää muutosta todellisuuden ymmärtämisessä, herkkyyttä ja kypsyyttä. Nuorista yli puolet (55,9%) koki erittäin voimakasta kiintymystä vanhemman kuoleman jälkeen. Nuorten surureaktioihin olivat yhteydessä työssä käyminen, psyykkinen ja fyysinen terveydentila, perheenjäsenten kanssa keskusteleminen, harrastukset, kodin sijainti ja ammattiavun saaminen kuoleman jälkeen. Nuorten persoonallisuuden kasvuun olivat yhteydessä työssä käyminen ja psyykkinen sekä fyysinen terveydentila. Vanhemman kuolemasta kulunut aika oli yhteydessä nuorten voimakkaampaan herkkyyteen, vahvistuneeseen uskoon sekä kykyyn antaa ja vastaanottaa apua. Nuoret kokivat hieman voimakkaammin persoonallisuuden kasvua kuin surua vanhemman kuoleman jälkeen. Vanhemman kuolemasta kulunut aika on otettava huomioon, kun tutkitaan nuorten surureaktioiden ja persoonallisuuden kasvun voimakkuutta. Tutkimus tuotti tietoa nuorten surusta sekä siihen yhteydessä olevista tekijöistä. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää nuorten surun ymmärtämiseen ja nuorten tukemiseen vanhemman kuoleman jälkeen.

Suomessa tehdään Euroopan tasolla mitattuna paljon henkirikoksia. Vuonna 2017 tilastojen mukaan Suomessa tehtiin 78 henkirikosta, joka oli Euroopan unionissa kymmenenneksi eniten. Surua voidaan yleisesti kuvata kokonaisvaltaiseksi, voimakkaaksi ja häilyvärajaiseksi vuorovaikutteiseksi tapahtumaketjuksi, johon liittyy läheisen luopumiseen suostuminen. Lisäksi persoonallisen kasvun teoria kuvaa suruprosessia uuden identiteetin ja uuden maailmankuvan luomiseksi. Henkirikos aiheuttaa läheisille monipuolisia ja yksilöllisiä surureaktioita. Henkirikoksen kautta läheisen menettäneen surussa merkittävässä roolissa ovat syyttely ja viha. Myös kaipuun ja tyhjyyden tunne ovat yleisiä surureaktioita henkirikoksen jälkeen. Henkirikoksen jälkeen läheiset kokevat ensimmäiseksi surun shokin tunteena. Tämä tutkimus on osa Tampereen yliopiston Suruhanketta. Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata suomalaisten henkirikoksen uhrien läheisten kokemaa surua ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Tutkielman tavoitteena oli saada tutkimustietoa henkirikoksen uhrien surusta, jota voidaan käyttää uhrien läheisten auttamiseen surusta selviytymisessä. Tutkimusaineisto kerättiin käyttäen sähköistä e-lomaketta, joka sisälsi Hoganin surumittarin ja taustamuuttujat liittyen henkirikoksen uhrin läheisiin, uhriin ja henkirikoksen tekijään. Tutkimukseen osallistuneita oli 38. Tutkimusaineisto analysoitiin tilastollisten menetelmien avulla. Tämän tutkimuksen mukaan henkirikosten uhrien läheisten yleisimmät surureaktiot olivat ahdistuksen tunteminen läheisen kuolemasta, asioiden, kuten puhelinnumeroiden tai nimien unohtaminen ja särkyneet toiveet. Näiden lisäksi läheiset kuvasivat, että surun takia sydän tuntui raskaalta, heillä oli lihasjännitystä ja, että he säikähtävät helposti. Vähiten henkirikoksen uhrien läheisten surua kuvasivat tunne, että he olivat parempia ihmisiä ja halu vahingoittaa muita surun takia. Suhtautuminen toisiin kärsivällisemmin ja paremman asenteen omaaminen elämään olivat seuraavaksi vähiten kuvaavat surureaktiot. Surureaktioihin yhteydessä olevia tekijöitä olivat läheisen taloudellinen tilanne ennen henkirikosta, läheisen siviilisääty, läheisen kokema terveydentila ja läheisen suhde henkirikoksen uhriin. Tämän tutkimuksen tuloksena saatiin tietoa suomalaisten henkirikoksen uhrien surusta ja suruun yhteydessä olevista tekijöistä. Tämän tiedon avulla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöt ja muut tahot pystyvät tarjoamaan paremmin kohtaamaan henkirikoksien uhrien läheiset ja tarjoamaan heille apua ja tukea surusta selviytymisessä.

Tutkimuksen tavoitteena on kuvata luokanopettajien kokemuksia lapsen surusta koulussa ja sitä, kuinka he ovat surun käsittelyn kokeneet. Tavoitteena on saada kuva luokanopettajien valmiuksista kohdata sureva lapsi ja siitä, tarvitsevatko he tukea tai koulutusta surun kohtaamiseen. Tutkimusasetelma on kvalitatiivinen ja se perustuu fenomenologiaan. Tutkimuksen aineistona on kolme luokanopettajan kirjoitelmaa ja yksi luokanopettajan haastattelu. Aineiston analysointiin on käytetty fenomenologista merkitysanalyysia. Luokanopettajien kokemusten mukaan lapsi tulee kouluun pian menetyksensä jälkeen, jolloin on tarpeen pohtia, kuinka surusta kerrotaan muulle luokalle. Luokanopettajien kokemuksissa lapset reagoivat suruun hyvin eri tavoin ja on yksilökohtaista, kuinka lapsi haluaa surustaan kerrottavan. Luokanopettajat kokevat, että konkreettisuus on tärkeää siinä, kuinka surua käsitellään ja kuinka sureva lapsi kohdataan koulussa. Sovitut käytännöt ja toimintamallit auttavat luokanopettajien mukaan tilanteessa selviytymisessä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että luokanopettajat tarvitsevat rohkaisua ja tukea surevan lapsen kohtaamiseen. Siksi luokanopettajakoulutus voisi sisältää siihen liittyviä kursseja.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten suru ja kuolema kielennetään, millaisia sanavalintoja ja metaforia käytetään sekä millainen kuva surusta ja kuolemasta tätä kautta syntyy. Aineistona toimivat internetin keskustelufoorumeilta kerätyt läheisensä menettäneiden keskustelut sekä kokemuskertomukset. Teoriakehyksenä tässä tutkielmassa käytettiin kognitiivisen kielitieteen metaforateoriaa sekä emootiolingvistiikkaa. Aineistoanalyysin avulla tutkittiin esille nousevia sanoja, kielellisiä rakenteita ja metaforia sekä kirjoitusten narratiivimaisuutta. Suru näyttäytyi kahdenlaisena: puhtaasti kielelliseltä kannalta suru on prosessi, mutta samaan aikaan eksplisiittisesti ilmaistaan, että suru on pysyvä tila, joka vain muuttuu ajan kuluessa. Kuolema tässä aineistossa näyttäytyi lähinnä kirjoittajien omakohtaisena kokemuksena, taustana omille tunteille ja niistä puhumiselle, alkusysäyksenä keskustelulle.

Musiikkia on käytetty kuolemaan liittyvissä rituaaleissa läpi ihmiskunnan historian. Musiikin avulla eri yhteisöt eri aikoina ja eri puolilla maailmaa ovat ilmaisseet menetyksen aiheuttamaa surua ja tarjonneet terapeuttista tukea menetyksestä selviämiseen. Monet käyttävät musiikkia säännöllisesti itsesäätelytarkoituksissa ja tunnetyöskentelyn apuvälineenä. Huolimatta siitä, että ihmisten tiedetään hakevan musiikista lohtua erityisesti vaikeiden elämäntilanteiden aikoihin, ei kuolemaan ja suremiseen liittyvää systemaattista musiikkipsykologian tutkimusta ole juurikaan tehty. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella musiikin merkityksiä ja funktioita kuolemaan liittyvissä elämäntilanteissa. Tutkimusta varten analysoitiin 561 suomalaisen kuvauksia sellaisista musiikinkuuntelukokemuksista, jotka liittyivät jollakin tapaa kuolemaan. Tekstiaineisto analysoitiin käyttämällä induktiivista teemaanalyysiä, jossa muodostettiin kolme pääteemaa kuolemaan liittyvien musiikkikokemusten konteksteille ja musiikin eri rooleille näissä tilanteissa. Teemat nimettiin Tragedian ymmärtämiseksi, Rituaaliseksi suremiseksi, ja Muisteluksi. Kaikkien teemojen keskiössä oli musiikin rooli merkityksen muodostamisessa, mutta prosessin eri vaiheissa musiikin käyttö ja funktiot näyttäytyivät keskenään hieman erilaisina. Tragedian ymmärtäminen liittyi yleensä läheisen kuolemaan ja sen aiheuttamiin ensijärkytyksen hetkiin, tai tilanteisiin, joissa itseä tai läheistä oli kohdannut vakava sairaus tai läheinen oli käyttäytynyt itsetuhoisesti. Pieni osa kuvauksista käsitteli vastaajien omia itsetuhoisia hetkiä. Musiikkia kuunneltiin yksin ja keskittyneesti, ja sen rooli liittyi tapahtuneen ymmärtämisen ja järkytyksen sanallistamisen prosesseihin sekä reflektoimisen ja vertaistuen tarpeisiin. Rituaalinen sureminen liittyi joko virallisiin sururituaaleihin (esimerkiksi hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin) tai yksityisen suremisen hetkiin ja henkilökohtaisiin hyvästeihin. Musiikilla oli näissä kuvauksissa usein symbolinen merkitys: sen avulla viitattiin vainajan elämään, ilmaistiin kuoleman herättämiä tunteita ja käsitteellistettiin menetyksen merkitystä. Symbolinen käyttäytyminen kietoutui myös tiiviisti erilaisiin tunteiden käsittelyn prosesseihin. Musiikin käyttöä suremisen yhteydessä esiintyi tilanteissa, joissa oltiin yksin, mutta myös sosiaalisesti jaetuissa hetkissä yhdessä muiden kanssa. Muistelu liittyi hetkiin, jolloin menetyksestä oli jo kulunut aikaa. Musiikin kuuntelu herätti muistoja edesmenneestä ja sitä kuunneltiin tarkoituksella menneiden aikojen muistelun, vainajan muiston tai tapahtuneen kunnioittamisen apuvälineenä, sekä yhteyden tuntemiseksi edesmenneeseen läheiseen. Myös sattumalta kuultu musiikki saattoi herättää tällaisia muistoja. Pieni osa kuvauksista kuvaili musiikin herättämiä kipeitä tunteita tai muistoja, jotka johtivat tällaisen musiikin välttelemiseen. Tulosten perusteella voidaan yhä paremmin ymmärtää sitä, kuinka musiikki voi olla tärkeä osa henkilökohtaisia suremisen prosesseja, ja tarjota merkityksiä, lohtua ja apuvälineitä menetyksen hyväksymiseen ja sitä kautta surusta selviämiseen. peerReviewed

Vanhemman kuolema on kaikkein tyypillisin lähiomaisen menettämisen muoto, mutta sen aiheuttamasta surusta tiedetään vähän. Eliniän pidentyessä vanhemman kuolema kohdataan usein oman elämän jo vakiinnuttua, mutta joskus menetys tapahtuu kesken itsenäistymisprosessin. Varttuneempiin verrattuna varhaisaikuiset eivät ole usein ehtineet varautua oman vanhemman kuoleman mahdollisuuteen. Surua tai surevia ei siten voida ymmärtää suhteuttamatta niiden ulottuvuuksia kokijansa elämänkulkuun. Tämä Pro Gradu-tutkielma koostuu tieteelliseen aikakauslehteen arvioitavaksi lähetetystä artikkelista (Tiikkainen LM & Aho AL 2017) sekä täydentävästä osasta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata varhaisaikuisen surua vanhemman kuoleman jälkeen sekä vanhemman kuoleman aiheuttamia seurauksia varhaisaikuisen elämässä varhaisaikuisen itsensä kokemana. Tutkimuksen tavoitteena oli saadun tiedon avulla lisätä ymmärrystä vanhemman kuoleman jälkeisestä surusta ja kuoleman seurauksista varhaisaikuisen elämässä varhaisaikuisen itsensä näkökulmasta. Tutkimusaineisto kerättiin e-lomakkeella valtakunnallisten vertaistukijärjestöjen toimintaan osallistuneilta varhaisaikuisilta. E-lomakkeessa käytetyssä mittarissa kysyttiin sekä surevaan että kuolemantapaukseen liittyviä taustamuuttujia ja avoimia kysymyksiä. Tutkimukseen osallistuneilla varhaisaikuisilla (N=47) oli kuollut toinen tai molemmat vanhemmat ja he olivat vanhemman kuollessa 16 28-vuotiaita. Tutkimusaineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Tulokset osoittivat, että varhaisaikuisen suruun vanhemman kuoleman jälkeen liittyi oman suruprosessin viivästyminen, syvän järkytyksen aiheuttamia tunteita, kokonaisvaltaista lohduttomuutta ja menetyksen hyväksyminen elämäntarinan osaksi. Vanhemman kuolemasta seurasi varhaisaikuisen elämään konkreettisia muutoksia, perusturvan menettäminen, sosiaalisten suhteiden muutoksia ja henkilökohtaista kasvua. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että vanhemman kuoleman aiheuttama suru ilmeni monimuotoisina psyykkisinä ja somaattisina tuntemuksina. Lisäksi varhaisaikuiset kokivat emotionaalista yksinäisyyttä. Vanhemman rooli varhaisaikuisen tukena ja turvana jatkuu pitkälle aikuisuuteen ja vanhempi koetaan vielä varhaisaikuisuudessa tiiviiksi osaksi itseä. Vertaisten puuttuessa varhaisaikuiset saattavat tarvita muita aikuisia enemmän tukea vanhemman kuoleman jälkeen. Varhaisaikuiset pystyivät hyödyntämään kokemuksiaan kohdatessaan muita kriisitilanteita tai surevia.

Henkirikoksen uhrina kuolee Suomessa vuosittain keskimäärin 95 henkilöä. Yhtä henkirikoksen uhria jää suremaan useita perheenjäseniä, ystäviä ja läheisiä. Henkirikoksen jälkeen läheisten suru on traumaattista ja pitkäkestoista. Yli puolet läheisistä kärsii yhdestä tai useammasta psyykkisestä häiriöstä jopa 10 vuotta menetyksen jälkeen. Sen vuoksi heidät tulee huomioida henkirikoksen sekundaarisina uhreina. Tämä tutkimus on osa Tampereen yliopiston surututkimushanketta. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata henkirikosuhrien läheisten surua sekä heidän selviytymistään edistäviä ja estäviä tekijöitä. Tutkimusaineisto kerättiin elektronisella lomakkeella ja haastatteluiden avulla. Tutkimukseen osallistui 34 läheistä, joista kolme haastateltiin teemahaastatteluin. Tutkimusaineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä. Läheisten suru oli surutunteiden kokemista ja surusta särkymistä. Surutunteiden kokeminen sisälsi voimakkaita tunteita, kokonaisvaltaista surukipua ja kiintymyssuhteen ylläpitämistä. Suru oli luonteeltaan aaltoilevaa. Surusta särkyminen ilmeni kadotettuna elämänilona ja elämässä selviytymisen vaikeutena, mutta toisaalta myöhemmin myös eteenpäin suuntautumisena. Läheisten surussa selviytymistä edisti oikeanlaisen tuen saaminen, sisäiset vahvuustekijät ja menetyksen myötä uudistuminen. Tukea saatiin läheisiltä, ammattihenkilöiltä ja omasta yhteisöstä. Itsensä suojeleminen, omien luonteenvahvuuksien hyödyntäminen ja aktiivisena pysyminen edistivät selviytymistä. Menetyksen myötä uudistuminen ilmeni kokemuksena yhteydestä surmattuun, uuden realiteetin muodostumisena ja hyvyyden näkymisenä omassa elämässä. Selviytymistä esti murhetaakan kantaminen. Läheiset kärsivät emotionaalisesti, jäivät surunsa kanssa yksin ja joutuivat yhteisöissään sosiaalisesti leimatuiksi. Oman surunsa ohella he huolehtivat surevista läheisistään. Lisäksi ammattihenkilöiden huono kohtaaminen ja elämänkohtaloiden kasaantuminen estivät läheisten selviytymistä. Läheiset kokivat elämän perustan järkkymistä, joka ilmeni arjessa selviytymisen vaikeuksina ja talouden epävakautena. Kuoleman julkinen riepottelu, raskas oikeudenkäynti ja tekijän olemassaolo aiheuttivat mielen uudelleen haavoittumista. Tutkimustulokset luovat ymmärrystä läheisten surusta ja selviytymisestä henkirikoskuoleman jälkeen. Läheiset hyötyisivät erityisesti surun käsittelemiseen ja arjessa pärjäämiseen kohdennetusta tuesta. Tuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuollon ja vertaistukitoiminnan kehittämisessä sekä henkirikosuhrien läheisiä kohtaavien ammattihenkilöiden koulutuksessa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on lapsensa menettäneen vanhemman eettinen kohtaaminen sosiaalityössä. Suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa tiedetään vain vähän lapsensa menettäneiden vanhempien menetyskokemuksista ja tuen tarpeista aihepiirin tutkimuskatveesta johtuen. Laadullisessa tutkimuksessani selvitän vanhempien kokemuksia kohtaamisistaan sosiaalityöntekijöiden kanssa ja sitä, miten surevan vanhemman eettinen ja arvokas kohtaaminen toteutuu asiakassuhteessa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa lapsensa menettäneistä vanhemmista sosiaalityön asiakkaina ja heidän tuen tarpeistaan. Empiirinen aineistoni koostuu viidestä kirjoitelmasta ja kahden vanhemman parihaastattelusta sekä yhden vanhemman syvähaastattelusta. Tutkimusaineistoa analysoin lähilukemalla ja teemoittelemalla, joka perustui tutkimuksessani käyttämään Sarah Banksin (1995; 2006) jaotteluun asiakkaan eettisestä kohtaamisesta. Tutkimukseni osoittaa, että vanhempien kokemukset kohtaamisista kanssa jakautuvat korostetusti kahteen eri teemaan. Näitä ovat eettinen kohtaaminen sekä kielteiseksi koettu, haavoittava kohtaaminen, jossa surevan aitoa kohtaamista ei synny lainkaan. Nimitän tätä byrokraattiseksi ohittamiseksi. Vanhemmat odottavat sosiaalityöntekijältä hyvää valmistautumista heidän kohtaamiseensa, kiireetöntä, empaattista ja kunnioittavaa suhtautumista sekä oman asiantuntijuutensa aktiivista hyödyntämistä heidän auttamisekseen. Vanhemmat arvostavat sosiaalityöntekijän inhimillistä asiantuntijuutta. Vain kolmen vanhemman kohdalla voidaan heidän kertomuksistaan tulkita, että eettinen ja arvokas kohtaaminen on toteutunut. Tällöin kohtaamisesta muodostuu myönteiseksi koettu, surevaa tukeva ja jopa voimauttava kokemus. Byrokraattinen ohittaminen muodostuu eettisen kohtaamisen vastakohdaksi. Lähes kaikissa kohtaamisissa korostuu sosiaalityöntekijän palveluohjauksellinen työote. Kokonaisvaltainen tilannearvio, psykososiaalinen työote ja tarvittavan jatkotuen järjestäminen surevalle ovat vanhempien kokemuksissa marginaalisia, mutta olennaisia eettisessä kohtaamisessa. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että Banksin teoria asiakkaan eettisestä kohtaamisesta käytäntöön sovellettuna tukee hyvin surevien vanhempien ammatillista auttamista, jonka ytimessä on kunnioittava suhtautuminen surevan ainutlaatuiseen menetyskokemukseen. Sosiaalityössä on tarpeen vahvistaa ymmärrystä surusta kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka jättää syvällisiä jälkiä vanhemman ja koko perheen elämänkulkuun. Parhaimmillaan sosiaalityö auttaa surevaa kokonaisvaltaisesti ja tukee hänen merkityksenantoa menetyskokemukselleen sen tilanteiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset yhteydet huomioiden.