Search

В статье представлены результаты эмпирического исследования включенности в интернет-коммуникации, активности и креативности в социальных сетях, проведенного методом телефонного опроса среди жителей Москвы и Санкт-Петербурга. Данные анализируются исходя из теории виртуализации общества, которая противопоставляется доминирующему в российской социологии дискурсу цифровизации. Дискурс цифровизации отражает не социальные инновации, а менеджериально-бюрократическую апроприацию рутинных практик виртуализации социальных процессов. Включенность в интернет-коммуникации, активность и креативность в них являются показателями развитости сетевых и потоковых структур, формирующих новую социальную рутину. Ежедневные и привычные интернет-коммуникации в российских мегаполисах — это устойчивые и широко распространенные паттерны общественной жизни. Однако уровень развития этих структур в разных сегментах общества не одинаков. Социальные структуры, обнаруживаемые при помощи показателей включенности, активности, креативности в сетевых коммуникациях, больше развиты в современных мегаполисах и в большей степени создаются и используются молодежью и людьми, относящимися к средним стратам. Больше участвуя в сетевых коммуникациях и генерируя интенсивные потоки обновляемого контента, представители этих социальных групп наращивают собственный виртуальный капитал. Дифференциация социальных групп по критерию объема виртуального капитала является новой формой неравенства. По отношению к неравенству, получившему в конце прошлого века название «цифровой разрыв», новая форма неравенства предстает как разрыв третьего рода, когда доступ к дополнительным ресурсам зависит уже не от доступности цифровых технологий (первый «цифровой разрыв») и умения их использовать (второй «цифровой разрыв»), а от большей активности и креативности в социальных сетях., The article is devoted to the research of Russian metropolitan dweller’s involvement in the internet communications, activities and creativity on social networking platforms. Comparative analysis of empirical data collected in Moscow and St Petersburg is focused on digital communications intensity considered as an indicator of development of postindustrial social structures — networks and flows. Analysis is based on the critical theory of virtualization of society which is opposed to the dominant discourse of digitalization. The discourse of digitalization represents not social innovations but rather managerial and bureaucratic appropriation of routine practices of virtualization of social processes. The research reveals sustainability and wide spread of the internet and social networking platforms usage. However, the level of development of such new patterns of social life varies in different segments of society. Social structures revealed with help of such indicators as involvement, activity and creativity in the internet communications are more developed in large cities and megacities where they constitute a new social routine. Young people and the middle strata people are leading groups in contributing to development of network and flow structures. Communicating on social networking platforms and generating intense flows of content, members of these social groups accumulate their virtual capital. Social differentiation based on unequal distribution of virtual capital is a new form of inequality. In relation to ‘digital divide’ studied since the 1990s as (1) disparities among users and non-users and (2) disparities among more skilled and less skilled users this new form is the tertiary divide as disparities among active users creating digital contents and passive users just consuming those contents.

Cet article considère les interprétations ‘téliques’ des constructions « être (aller à) à le N » ; Il reprend et développe les analyses introduites dans Corblin (2011) à la lumière de commentaires récents d’Aurnague (à paraître). Il discute en particulier la possibilité d’étendre l’analyse appliquée antérieurement surtout aux noms de lieu (école, hôpital), à ce que M. Aurnague appelle des noms d’objet, et qui contrairement aux précédents n’admettent pas d’interprétation purement locative (*la mouche est au piano). L’article considère aussi la série de constructions apparentées (aller chez le coiffeur, au coiffeur, en caisse) en manifestant ce qui les oppose aux lectures téliques de à. This paper discusses the telic reading of the constructions aller à l’école (« to go to school »), aller à la plage (« to go to the beach »). It extends the analysis of Corblin (2011) in the light of recent comments by M. Aurnague (Aurnague, forthcoming). The paper discusses, in particular, the possibility of extending the analysis set up in Corblin (2011) for names of places (école, hôpital) to name of « objects » in the terminology of Aurnague, the specificity of these names being that they do not accept locative readings of the preposition à (*La mouche est au piano « *The fly is at the piano »). By way of comparison, the paper considers related constructions in French (aller chez le coiffeur, au coiffeur, en caisse « to go (lit.) to the hairdresser’s house, (lit.) at the hairdresser, (lit.) in cash register ») and shows what distinguishes them from true telic readings of the à preposition.

The study aimed at researching collaboration in a group of children under school age, its characteristics, organisation of activities and conflicts as well as the cultural and social routines developing through collaboration. The research problem was, firstly, how children’s collaboration is organised and how it proceeds and which the characteristics of the organisation of the collaboration are. The characteristics of organisation refer to initiatives and responses to them, their consequences and results of action. Secondly, I wanted to study how the conflicts apparent in the activities are solved and what happens in action after a conflict is solved. Thirdly, the development of collaboration into social routines and differences in organisation between groups of differently aged children were studied. The theme of the study is connected with a research tradition in which children’s development is seen in terms of participation in the social environment and the culturally conveyed world, its language, manners and habits. This study focused on children in their everyday activities, constructing their plays together, sharing activities and negotiating. The theoretical background of the study was based on sociocultural theories on one hand and a broad research tradition — systemic theories — on the other hand. Systemic theories also involve relational theories among which this study was contributed to especially by the conception of development and characteristics as relations as well as the significance of communication and collaborative regulation to control development. The collaborative situations that were studied were gathered from children’s spontaneous play situations by means of videotaping. Samples containing phenomena under study were picked out from these materials. Then the data was divided into meaningful episodes of initiatives and conflicts that were analysed with a method designed for the analysis of video materials, searching for social routines uniform in content and theme built on the children’s peer culture. According to the results, initiatives formed a small-scale yet impressive phenomenon that enabled the children to join in collaboration and with that in the sociocultural world. The children made plenty of initiatives, the most common of them being active verbal motions such as questions, proposals, commands and various motions related to play. There was an active response to these initiatives, but a remarkable number of them were also ignored. Most of the conflicts were connected with the use of things and toys. A strategy to maintain the collaborative relationship was most often chosen to solve them. The study revealed six different social routines in the children’s peer culture. The most common social routine was sociodramatic play that is characterised by regular taking of turns in the collaboration, a long duration and positive results. The study also compared the initiatives, responses and conflicts of younger and older children. It was observed that non-verbal action in negotiation situations and the strategy of ignorance in conflicts were more typical of younger than older children. Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pienten, alle kouluikäisten lasten ryhmässä tapahtuvaa yhteistoimintaa, sen piirteitä, toiminnan organisoitumista ja konflikteja sekä yhteistoiminnassa kehittyviä kulttuurisia ja sosiaalisia rutiineja. Tutkimusongelmina olivat ensinnäkin miten lasten yhteistoiminta organisoituu ja etenee sekä millaisia piirteitä yhteistoiminnan organisoitumisessa ilmenee. Organisoitumiseen liittyvillä piirteillä tarkoitettiin aloitteita ja niihin annettuja vastauksia, näiden seuraantoja sekä toiminnan tuloksia. Toiseksi haluttiin tutkia miten toiminnassa ilmenevät konfliktit ratkaistaan ja mitä toiminnassa tapahtuu konfliktien ratkaisemisen jälkeen. Kolmanneksi tutkittiin yhteistoiminnan kehittymistä sosiaalisiksi rutiineiksi ja mitä eroja organisoitumisessa on eri-ikäisten lasten ryhmissä. Tutkimus liittyy teemallisesti tutkimusperinteeseen, jossa lasten kehittyminen nähdään osallisuutena sosiaaliseen ympäristöön sekä kulttuurisesti välittyneeseen maailmaan, sen kieleen, tapoihin ja tottumuksiin. Tämän tutkimuksen kohteina olivat lapset omassa arkipäivässään, rakentamassa yhteisiä leikkejä ja toimintaa jakaen ja neuvotellen. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustui toisaalta sosiokulttuurisiin teorioihin ja toisaalta toiseen laajaan tutkimusperinteeseen — systeemisiin teorioihin. Systeemisiin teorioihin liittyvät myös relationaaliset teoriat, joista tähän tutkimukseen nousi erityisesti näkemys kehityksestä ja ominaisuuksista suhteina sekä kommunikaation ja yhteistoiminnallisen säätelyn kehitystä ohjaava merkitys. Tutkitut yhteistoimintatilanteet kerättiin lasten spontaaneista leikkitilanteista havainnoimalla käyttäen videointia apuna. Kerätystä aineistosta poimittiin tutkimukseen sellaiset otokset, joissa esiintyi tutkittavia ilmiöitä. Sen jälkeen aineisto jaettiin merkityksellisiin aloite- ja konfliktiepisodeihin, joita analysoitiin videomateriaalin analyysin tarkoitetulla menetelmällä ja hakien sisällöllisesti ja teemallisesti yhtenäisiä lasten vertaiskulttuuriin rakentuvia sosiaalisia rutiineja. Tulosten mukaan aloitteet muodostivat pienimuotoisen, mutta kuitenkin vaikuttavan ilmiön, joka mahdollisti lapsille liittymisen yhteistoimintaan ja sitä kautta sosiokulttuuriseen maailmaan. Lapset tekivät runsaasti aloitteita, joista yleisimpiä olivat aktiiviset kielelliset aloitteet kuten kysymykset, ehdotukset, käskyt sekä erilaiset leikkialoitteet. Aloitteisiin vastattiin aktiivisesti, mutta myös huomattavan paljon niistä jätettiin huomiotta. Suurin osa konflikteista liittyi esineisiin tai leikkivälineiden käyttöön. Niiden ratkaisemiseksi valittiin useimmiten yhteistoimintasuhdetta ylläpitävä strategia. Tutkimuksessa löydettiin kuusi erilaista lasten vertaiskulttuurin sosiaalista rutiinia. Eniten esiintynyt sosiaalinen rutiini oli sosiodraamallinen leikki, jota luonnehti säännöllinen vuorottelu yhteistoiminnassa, pitkä kesto sekä myönteiset tulokset. Tutkimuksessa verrattiin myös pienten ja isojen lasten aloitteita, vastauksia ja konflikteja havaittiin, että pienille oli tyypillisempää ei-kielellinen toiminta neuvottelutilanteissa ja huomiotta jättämisen strategia konfliktitilanteissa kuin isommille lapsille.