Search

Recent concerns about representative democracy being in crisis should be related to longer-term histories of ‘representation’ and ‘democracy’. Conceptual history analyses diachronic change and synchronic contestability of such key terms. Digital history can help understand evolvement in tensions over popular representation and representatives' changing perceptions on their parliamentary role. N-gram analyses and visualizations of relative word frequencies reveal long-term patterns and justify selections for qualitative analysis. Contextualising close reading shows how representative democracy has been increasingly complemented with participatory and direct democracy in the UK parliament, for instance, since the 2000s. These observations lead to questions on parallel developments in other European countries.

peerReviewed

peerReviewed

nonPeerReviewed

Denna bok avbildar inte "korruptionens historia" sedan 1945. Röstköp, mutförsök, sammanflätade nätverk, patronage, mikropolitik, bakrumssamtal och maktens dolda praktiker är inte studieobjekten. I varje fall inte direkt: det handlar i stället om debatter och skandaler som berör dessa fenomen. nonPeerReviewed

This article consists of ex post methodological reflections on the procedures and practices that I applied in my monograph Politik als parlamentarischer Begriff: Perspektiven aus den Plenardebatten des Deutschen Bundestags (Leverkusen, 2021). The book analyses through 18 parliamentary terms the conceptualization of politics in German Bundestag plenary debates from 1949 to 2017. The book was an illustration of my long-term aim of combining political theorizing with the empirical analysis of debate. In writing the book, my guiding idea was to apply Ludwig Wittgenstein’s point, that the meaning of a concept lies in its use, to an analysis of how parliamentary debates open a perspective on the conceptualization of politics closer to ‘political life itself’, to quote Quentin Skinner. Conversely, I also wanted to discuss how a focus on politics as a concept helps us to improve our understanding of the parliamentary style of politics, in which parliamentary voting forms the last step of a debate. To this purpose, the book assumes that every item on a parliamentary agenda has a political aspect to be debated. The book makes use of two interpretative approaches: the rhetoric of topoi and a typology of politics as an activity. peerReviewed

Throughout his writings, Henri Lefebvre made sporadic observations on the German art, design, and architecture school Bauhaus. His commentary on the Bauhaus can be read in light of his wider criticism of Modernist architecture and its political project. Despite its revolutionary aspirations, the Bauhaus provided ‘the architectural requirements of state capitalism’. This article argues that looking at Lefebvre’s ambiguous reading of the Bauhaus unveils the more complex trajectory of his thinking on Modernist utopian impulses to change society through design. Alongside his criticism of the Bauhaus as tailor made for what Lefebvre calls the neocapitalist state, his work also includes more positive comments on the school. While Lefebvre rejects the reformist tendencies of the Bauhaus, he acknowledges that the school plays an important, historic role for advancing political change through architecture. As such, Lefebvre’s criticism of the Bauhaus should be reconsidered in terms of offering a lesson in Modernism. Its attempt to create a new space to configure new social relations becomes an unfinished project; it is precisely the failure of Modernism to push this project beyond conformist and reformist agendas that needs to be considered. In conclusion, Lefebvre reads the utopian aspirations of the Bauhaus within and against their actual historical outcome. peerReviewed

peerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Boosting national spirit through projection of otherness is not a new phenomenon, at least in authoritarian regimes. Yet the role of anti-Semitism in the Numerus Clausus debates in the Hungarian parliament in 1920 and 1928 is worth deeper analysis, as it bore a peculiar role in the Hungarian interwar counterrevolutionary nation-building. The Numerus Clausus law of 1920 set ethnic quotas to university enrolment; the explicit argument for this was countering the Jewish ‘over-representation’ in Hungarian society. However, in 1928 the law was amended, abolishing (in principle) the said quotas; this time the arguments favoured national consolidation, where segregation was to be moderated. In both cases, the national elites construed and made use of nation-centred political rhetoric, but used it for differing ends in different times. This article shall analyse the debates of the Hungarian Parliament concerning the Numerus Clausus laws, especially from the viewpoints of nation-building and rhetoric of exclusion.

This paper introduces the challenges of studying parliamentary institutions in Southeast Asia. My focus of research is in three countries’ institutions: national parliaments of Indonesia, Malaysia and Singapore. While in Southeast Asia, it is widely known that studying issues of politics and institutions face challenges – compared to studying culture, for example, this view is arguably no longer valid, however with certainqualification.The comparison of parliamentary tradition between three countries – based on observation of the plenary session - reveals that the effectiveness of parliamentary works is related to parliamentary procedure, and even to the culture of work in the countries. Parliamentary structure, procedure and their political culture matters. Therefore, acknowledging these factors will give rise to more research opportunities, if a researcher plans to study the political institution in other countries in Southeast Asia.

nonPeerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

Tutkielma selvittää Iso-Britannian ja Saksan poliittisten järjestelmien arvioimista ja mielikuvien luomista pilakuvissa 1900-luvun alun poliittisesti epävakaissa oloissa. Pilakuvien kautta piirtäjät toivat ilmi näkemyksiä ajan puolueista ja poliitikoista, näin vahvistaen olemassa olevia näkemyksiä, luoden uusia mielikuvia ja esittäen kritiikkiä. Tutkimuskohteina ovat valtion monarkkia, hallitusta ja poliittisia puolueita käsittelevät pilakuvat. Käyttämällä vertailevaa kuva-analyysiä, selvitetään minkälaisia käsityksiä valtioiden porvaristolle esitetään heidän poliittisista järjestelmistään ja järjestelmän sisäisten instituutioiden keskinäisestä toiminnasta. Molemmissa valtioissa monarkia, hallitus ja parlamentti olivat keskeisiä poliittisia toimijoita, mutta mielikuvat näiden välisistä voimasuhteista erosivat merkittävästi. Eri instituutioita vertailtiin toisiinsa käyttäen taustana molempien valtioiden perustuslakia ja poliittista kulttuuria, kiinnittäen huomiota siihen kuinka pilapiirtäjät kuvasivat kunkin instituution vallan perustan ja sen kuinka ne täyttivät perustuslailliset velvollisuutensa. Iso-Britannian poliittinen järjestelmä kuvattiin parlamenttivetoiseksi ja porvarilliseksi, kuninkaan edustaessa lähinnä arvovaltaa, siinä missä Saksan järjestelmässä parlamentti ja poliittiset puolueet esitettiin ennemminkin haitallisina valtion hallitsemisessa. Saksassa puoluepolitiikan ulkopuoliset valtakunnankansleri ja keisari olivat valtion päämiehiä, siinä missä Britanniassa pääministeri ja muut puolueiden johtajat kuvattiin tärkeimmiksi poliitikoiksi. Pilakuvat esittävät omien valtioidensa poliittisten järjestelmien heikkouksia ja vahvuuksia käsittelemällä konkreettista päätöksentekoa. Britanniassa äänioikeuden laajentaminen ja ylähuoneen vaikutusvallan rajoittaminen olivat vahvasti esillä. Saksassa merkittäviksi teemoiksi ajanjaksolla nousivat valtion budjetin säätäminen ja Preussin äänioikeusuudistus. Vertailevan näkökulman kautta selväksi käy brittien voimakkaampi luottamus parlamentaariseen hallintomalliin ja saksalaisten arvostus vahvoja valtiomiehiä kohtaan sekä heidän epäluulonsa puoluevetoiseen politiikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. The study illustrates the representation and evaluation of British and German political systems in the beginning of the 20th century. In the cartoons, the cartoonists were able to present their views towards their parties and political leaders, thus reinforcing prevalent notions, creating new ones, and presenting critique. These were explored through the means of visual analysis. The cartoons conveyed messages to the bourgeoisie of both nations of their own political systems and the relations of the institutions within these systems. In both nations the monarch, government and their representative institution were the central political actors, but the conceptions of them had significant differences. In the study the different institutions were compared to each other, using the nations’ constitutions and political cultures as contextual background. In the main focus were how the cartoonists visualised the legitimacy and constitutionality of the institutions. The British political system was represented a Parliamentary driven with the monarch as a prestigious and passive actor, whereas the German Reichstag was presented rather as a hindrance and the emperor and chancellor were the ones in power. The strengths and weaknesses of the nations’ political systems were represented in the cartoons through visualising the government and political decision-making. In Britain the extension of franchise and the position of the House of Lords and in Germany the Prussian three-class franchise reform and national budget were key themes. With comparative perspective, it was found that the British valued their Parliamentary way of governing, whereas the Germans trusted more in their strong statesmen, and viewed their party politics with suspicion.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit nostattivat odotuksia päätöksentekokulttuurin muuttumisesta avoimempaan suuntaan. Kansalaisille jäi kuitenkin edelleen passiivinen hallintoalamaisten rooli, joka vain vahvistuu politiikan depolitisoitumisesta ja asiantuntijuuteen nojaavasta päätöksenteosta. – Tässä artikkelissa tarkastellaan, muuttuivatko päätöksentekotapoihin kohdistetut vaatimukset vuoden 2011 vaaleissa vuoteen 2007.

peerReviewed

peerReviewed

This article discusses the potential of a fictional story, a novel, to challenge political narratives in a divided society. I will analyse three novels set during the ”Troubles” (1960s-1998) in Northern Ireland, looking at the ways in which each novel navigates the narrow space between Northern Irish unionism and nationalism, the two dominant narratives in Northern Ireland. I will read the novels politically, interpreting them as rhetorical narratives holding the power to challenge commonplace assumptions. I will apply the ideas put forward by James Phelan concerning the inherent rhetorical nature of narrative in fiction. I will also present Ann Rigney’s concept of cultural memory as an analytical tool for analysing the way in which memory and history have been politicised and how the material analysed offers a critique of that politicisation. I will contextualise the novels in the political, cultural and historiographic debates and political transformations in Northern Ireland. The article concludes that the three novels all seek to challenge and question the political narratives of Northern Ireland profoundly. They engage in a rhetorical act through which commonplace assumptions about the political conflict in Northern Ireland, its premises and its solutions, are presented in a new and challenging way.

1700-luvulla julkinen keskustelu poliittisista järjestelmistä kiivastui ja kärjistyi kaikkialla Euroopassa. Ranskassa tämä keskustelu oli tarkoin säänneltyä ja rajoitettua, eikä poliittisella oppositiolla ollut mahdollisuuksia kritisoida kruunun politiikkaa, monarkiaa tai monarkkia suoraan ja avoimesti, vaan kriittiset keskustelut vallitsevasta poliittisesta järjestelmästä oli käytävä peitellysti tai maan ulkopuolelta. Tässä tutkielmassa tarkastelen Ludvig XV:n virallisten rakastajattarien ympärillä käytyä keskustelua rakastajattarista ja monarkiasta maan ulkopuolelta julkaistujen elämäkertojen kautta. Virallisten rakastajattarien pitäminen oli varhaismodernina aikana tyypillistä Euroopan hoveissa. 1700-luvulla heistä myös kirjoitettiin aiempaa enemmän painamisen mahdollisuuksien lisääntyessä. Rakastajattarien elämäkerrat olivat tarkoin valvottua ja sensuroitua kirjallisuutta 1700-luvun Ranskassa, sillä niiden kautta voitiin luoda vahvoja mielikuvia hallinnon hoidosta ja persoonallisuuksista poliittisessa keskuksessa, hovissa. Ne myös käyttivät hyväkseen hovin juoruja ja anekdootteja sekä kuvasivat ajankohtaisia poliittisia tapahtumia. Tässä tutkielmassa tarkastelen rakastajattaria ilmiönä ja heistä käytyä keskustelua sekä sitä poliittista keskustelua, jota käytiin heidän kauttaan. Pyrin selvittämään sen, miten rakastajattarista kirjoitetut elämäkerrat osallistuivat 1700-luvun julkiseen keskusteluun poliittisista järjestelmistä, monarkiasta ja poliittisen vallan käytöstä oikeuksineen ja rajoineen. Erityinen huomion kohde on sukupuolittuneiden käsitysten ja sukupuolittuneen kielen käyttö monarkian haastamisen tai tukemisen välineenä. Tutkimuksen metodisina lähtökohtina ovat Quentin Skinnerin aatehistorialliset menetelmät, uuden poliittisen historian ja poliittisten kulttuurien tutkimuksen piirissä esitetyt huomiot kielestä ja kielenkäytöstä sekä Joan Scottin huomiot sukupuolen poliittisuudesta ja sosiaalisesta sukupuolesta vallan suhteiden ilmaisijana.

Lain antama oikeus aborttiin on jakanut yhdysvaltalaista poliittista kenttää jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Aborttioikeuden kannattaminen on Yhdysvalloissa usein yhdistetty demokraattiseen puolueeseen ja aborttioikeuden vastustus republikaaniseen puolueeseen. Nyrkkisääntönä tällainen jako on toiminut melko hyvin, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut merkkejä, jotka saattavat haastaa vanhan käsityksen. Aborttioikeuteen skeptisesti suhtautuvien demokraattien määrän lähteminen hienoiseen nousuun saattaa pitkällä aikavälillä merkitä suurta muutosta Yhdysvaltojen poliittiseen kulttuuriin.

Saksan liittopäivät hyväksyivät loppuvuodesta 2001 lain ydinenergian käytön vähittäisestä lopettamisesta. Laki pohjautui sopimukseen, jonka Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ja Liittouma 90/Vihreiden muodostama punavihreä hallitus solmi energiateollisuuden edustajien kanssa kesäkuussa 2000. Euroopan suurin talousalue, joka tuotti lähes 30 prosenttia energiastaan ydinvoimalla, päätti siis 2020-luvun alkuun mennessä luopua kyseisestä energiamuodosta. Monissa Euroopan maissa parlamentti oli tehnyt ydinenergiavastaisen päätöksen jo edellisillä vuosikymmenillä. Saksassakin ydinenergiavastaisuudella oli vuosikymmenien perinteet. Kylmän sodan aikaan pelkoa ydinteknologiaa kohtaan voimisti ydinsodan mahdollisuus. 1970-luvulla vastustus kohdistui ydinaseiden ohella ydinteknologian rauhanomaiseen käyttöön modernin ympäristötietoisuuden kohotessa. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden (1986) seurauksena luottamus ydinenergian turvallisuuteen katosi lopullisesti. Saksassa SPD ryhtyi onnettomuuden jälkeen Vihreän puolueen ohella vaatimaan ydinenergiasta luopumista, ja puolueiden välinen energiapoliittinen konsensus menetettiin. Saksan jälleenyhdistyttyä Helmut Kohlin (CDU/CSU) johtamat hallitukset (1990-1994, 1994-1998) takasivat energiapoliittisen jatkuvuuden. Liittopäivillä oppositioon jääneet, mutta osavaltiotasolla vahvat, SPD ja Liittouma 90/Vihreät vaativat muutosta kannattamalla ydinenergiasta luopumista ja käännettä energiapolitiikassa. Tutkin työssäni Saksan poliittista kulttuuria analysoimalla ydinenergiasta luopumisesta liittopäivillä vuosina 1991–2001 käytyä keskustelua. Lähteenä tutkielmassani on Saksan liittopäivien täysistuntojen keskustelut. Poliittista kulttuuria lähestyn kielellisessä merkityksessä tarkastellen poliittisen kulttuurin ja keskustelun vuorovaikutuksellista suhdetta. Poliittinen kulttuuri määrittää keskustelun kontekstin, mutta samalla poliittinen kulttuuri syntyy ja uudistuu kielenkäyttötilanteissa. Lähestymistapani on käsitehistoriallinen. Analysoin konsensuksen, (energia)käänteen ja turvallisuuden käsitteille annettuja merkityksiä ja merkitysten muutoksia: Mitä käsitteiden merkitykset ja merkitysten muutokset kertoivat Saksan poliittisesta kulttuurista? Kiista ydinenergiasta voimisti 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa merkittävästi sisäpoliittisia ja perustuslaillisia jännitteitä Saksassa. Poliittisessa kulttuurissa käytiinkin kielellistä kamppailua energiapoliittisen jatkuvuuden tavoittelun ja muutoksen tavoittelun välillä. Vuoden 1998 vaalit merkitsivät murrosta politiikassa. Helmut Kohlin edustama länsisaksalaisen politiikan jatkuvuus katkesi, ja hallitusvallassa tapahtui sukupolvenvaihdos 1960- ja 1970-luvun nuorison noustessa hallitusvaltaan. Gerhard Schröderin (SPD) punavihreä hallitus pyrki ajamaan käännettä energiapolitiikkaan edellisillä vuosikymmenillä kohonneiden ympäristöarvojen pohjalta. Poliittinen kulttuuri oli siis muutoksessa.

Walter Lippmannin ja John Deweyn välinen yleistä mielipidettä ja julkisuutta koskenut sananvaihto 1920-luvulla on muodostunut poliittisen viestinnän tutkimuksen maamerkiksi. 1980- ja 1990-luvulla, eritoten James W. Careyn vaikutuksesta, keskustelun osapuoliin alettiin suhtautua mustavalkoisesti: Lippmann nähtiin antidemokraattina ja Dewey demokraattina. Artikkelin tarkoituksena on korjata tätä näköharhaa. Lippmannin käsitys demokratiasta noudattaa Yhdysvaltain perinteessä federalistista ja Deweyn antifederalistista näkemystä. Lippmannin käsitys poliittisesta kulttuurista nojaa antiikin roomalaiseen ja Deweyn kreikkalaiseen kansalaisihanteeseen. Journalismin ja julkisuuden roolin Lippmann ja Dewey näkevät pääosin identtisesti. Molemmat korostavat joukkoviestinnän tärkeyttä yhteiskunnan tekemisessä näkyväksi ihmisille. Ainoa huomattava ero koskee lehdistön keskustelevaa luonnetta; Lippmannille se ei ole tärkeä, Deweylle on. Lopuksi tarkastellaan Lippmannin ja Deweyn välisen kysymyksenasettelun kestoluonnetta vertaamalla sitä yhtäältä Jürgen Habermasin ja Niklas Luhmannin erimielisyyteen yleisen mielipiteen funktiosta 1960-luvulla, toisaalta poliittisen viestinnän tutkimuksen kolmeen nykyiseen päävaihtoehtoon.

Tutkimuksessa olen tarkastellut aineistona yhdysvaltalaisia propagandajulisteita toisen maailmansodan ajalta ja vertaillut niiden sisältöä Trumanin opin käynnistämään poliittiseen kulttuuriin. Propagandajulisteiden retoriikassa Yhdysvallat kuvattiin usein pyyteettömänä vapauden puolustajana, joka vastustaa totalitaristista hallintoa kaikkialla maailmassa. Totalitarismi kuvattiin uhkana Yhdysvaltain poliittiselle järjestelmälle, minkä vuoksi kaikkia kansalaisia kannustettiin osallistumaan toimintoihin, joilla edistettiin sotatavoitteita. Toiminta liitettiin usein vapausarvoihin, ja pienetkin teot kuvattiin edistämässä abstraktia vapauden ihannetta. Julisteiden retoriikassa on samankaltaisia piirteitä kuin presidentti Trumanin myöhemmin lanseeraamassa Trumanin opissa, joka vaikutti merkittävästi sen jälkeiseen ulkopoliittiseen toimintaan. Kummassakin tapauksessa Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä ja yhteiskuntafilosofia määritellään ensisijaisesti vapauskäsitteen avulla. Olen kartoittanut Yhdysvaltain historiaa 1900-luvun alusta kylmän sodan alkuun asti, sillä kylmän sodan alun ymmärtäminen edellyttää yleiskuvaa myös vuosisadan aiemmista tapahtumista. Esittelen myös propagandaorganisaation toimintaa ja Yhdysvaltain propagandaa yleisesti. Analyysimenetelminä olen käyttänyt ennen kaikkea semioottisia käsitteitä tulkitessani julisteita ja niiden sisältöä. Etenkin C.S. Peircen merkkikäsitteet ovat keskeisessä asemassa aineiston käsittelyssä. Lopuksi käsittelen Trumanin oppia ja sen muotoutumista ja osoitan yhtäläisyyksiä propagandan ja Trumanin opin käynnistämän poliittisen kulttuurin välillä. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että toisen maailmansodan propaganda oli retoriselta luonteeltaan hyvin samanlaista kuin kylmän sodan myötä Yhdysvaltoihin syntynyt poliittinen kulttuuri.

Aimo Ruususen väitöstutkimus paljastaa, miten ideologiset ja muut riippuvuudet näkyivät suomalaisten kansandemokraattisten toimittajien työssä kylmän sodan vuosina ja Neuvostoliiton historian mielenkiintoisena ajanjaksona 1960-luvun puolivälistä alkaen.- Kansandemokraattisissa sanomalehdissä vaiettiin joistakin Neuvostoliiton kannalta epäedullisista asioista, vaikka sellaisistakin eräissä kriisitapauksissa kerrottiin, Ruusunen kertoo.Tämän lehtiryhmän toimittajat olivat kahden erilaisen kulttuurin välisellä rajapinnalla ja sen tulkkeina erikoisessa asemassa. Toisaalta heillä oli paljon mahdollisuuksia tiedon saantiin, toisaalta heillä oli ideologisia esteitä asioiden julkiseen pohdintaan. Kansandemokraattisten lehtien lukijat saivat paljon tietoa Neuvostoliitosta, mutta sen suhteuttaminen maan todellisuuteen oli ilmeisen vaikeaa. Selvimmin sosialistien maiden väliset ja sisäiset ristiriidat paljastuivat lehdissä Tšekkoslovakian vuoden 1968 tapahtumien yhteydessä.Näiden lehtien toimittajille Neuvostoliitto ei ollut vain maantieteellisesti läheinen naapurimaa, vaan myös ideologisesti läheinen kumppani. Tämän lehdistön lähtökohdat liittyivät Venäjän lokakuun vallankumouksen ja Suomen sisällissodan luomaan tilanteeseen. Ruusunen hahmottaa myös journalismin historiallista taustaa sekä ajankohdan Neuvostoliiton todellisuutta. Historiallisen taustan ja toimittajien työn kehysten ymmärtämiseksi hän luo katsauksen Neuvostoliiton julkisuus- ja tiedonvälityskäytäntöihin.Tutkimuksen aineiston runko on kahdeksan sanomalehden sisältö vuosina 1964-1973. Sitä on tutkittu etsien toimittajien tapaa ymmärtää asioita ja valita aineistoa julkaistavaksi lähinnä neljän teeman pohjalta. Niitä ovat Neuvostoliiton puolue- ja valtiojohtaja Nikita Hruštšovin erottaminen (1964), Tšekkoslovakian tapahtumat (1968) ja V. Leninin syntymän 100-vuotisjuhlinta (1970).- Neljäs teema sisältää mielipiteen- ja uskonnonvapauteen liittyvät kysymykset. Niissä paljastuu suomalaisen kansandemokraattisen lehdistön halu samaistaa uskonnollinen toiminta neuvostovastaisuuteen, Ruusunen havaitsi.Lisäksi Ruusunen analysoi näiden lehtien pääkirjoituksia. Tässä aineistossa eniten käsitellyiksi aiheiksi osoittautuivat Neuvostoliiton sisä- ja ulkopolitiikka, Suomen ja Neuvostoliiton kauppa- ja muut suhteet sekä ns. neuvostovastaiset ilmiöt Suomessa. Sisäpolitiikkaa käsiteltiin kuitenkin lähinnä vain vuonna 1964 ja neuvostovastaisia ilmiöitä vain vuosina 1964 ja 1970.- Eri ajankohtien erot selittyvät suurelta osin ajan tapahtumien perusteella, Ruusunen arvioi.Erikseen tutkimuksessa on selvitetty joidenkin kansandemokraattisten toimittajien työuraa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Ruususen tutkimuksen kohteina olivat muun muassa Kerttu Kauniskangas, Jorma Simpura, Aili Mäkinen, Urho Jokinen ja Antti Kovanen. The object of this thesis is to explore how a foreign culture was interpreted in communist and pro-communist, the so-called people’s democratic daily press in Finland during the cold war era. To the journalists working for these newspapers, the USSR was not just a next-door neighbour by geographical proximity; it was also a close ideological ally.To understand both the underlying history and the framework of this journalism, I have included a survey of the main developments in Soviet domestic and foreign policies within the relevant time frame, together with an overview of the country’s practices regarding right-of-access and public communication. The source material consists of relevant literature and, to some extent, interviews.For the main body of the journalistic study I have taken the contents of eight different dailies between 1964 and 1973. A qualitative analysis based on four main themes was applied to the source material, in order to establish how the journalists understood things and selected materials for publication. These are: the discharge of Soviet leader Nikita Khrushchev in 1964, the Czechoslovakian crisis of 1968, and the centenary celebrations of V.I. Lenin in 1970. The fourth theme concerns issues dealing with freedom of opinion and religion.Further, I have applied a quantitative analysis to the editorials from the pertinent months of 1964, 1966, 1970, and 1973. The most frequent items to appear in print turned out to deal with Soviet domestic and foreign affairs, Finno-Russian trade and other relations, as well as the so-called anti-Soviet occurrences evident in Finland. However, Soviet internal affairs only made the news mainly in 1964; ditto anti-Soviet occurrences, which appeared also in 1970. Further, special attention has also been paid to the careers and Soviet relations of certain journalists.I discovered ideological and other dependencies which caused communist and pro-communist journalists to adopt almost a wall of silence with regard to unfavourable reporting on Soviet-related matters, although in some instances even this news material made it to print. The journalists studied here existed on a curious boundary surface where, on the one hand, information was readily available for gathering but, on the other, ideological barriers hindered any open approach in dealing with the issues. Their readers came to learn a lot about USSR, but were apparently at pains as to how to reconcile information received with reality. The Czechoslovakian crisis of 1968 served as an eye-opener to the existing discords and conflicts within and between the Eastern Bloc countries that could no longer be hushed up

Venäläisiin arkistolähteisiin pohjaavassa väitöstutkimuksessaan Simo Mikkonen käsittelee Neuvostoliiton poliittisen eliitin ja taiteilijoiden keskinäisiä suhteita 1930-luvulla. Ajanjakso muistetaan Stalinin valtaannoususta ja joukkoterrorista. Taiteiden osalta on puhuttu taiteellisen vapauden alistamisesta poliittisiin päämääriin puolueen pakkokeinojen ja vainon avulla. Mikkonen osoittaa käsityksen osin virheelliseksi: yhtään eturivin säveltäjää ei terrorin aikana lähetetty vankileireille, teloituksista puhumattakaan. Säveltäjistä neuvostoeliittiä Säveltäjien asema muuttui merkittävästi 1930-luvun aikana. Säveltäjien työ ammattimaistui, he nousivat osaksi eliittiä ja heidän elintasonsa koheni. Parannuksilla oli kuitenkin hintansa. Kommunistinen puolue asetti musiikille useita vaatimuksia, kuten ymmärrettävyys. Lisäksi teosten aiheiden tuli mukautua vallitsevaan politiikkaan. Näiden rajoitusten välineenä on pidetty 1932 perustettua Neuvostosäveltäjien liittoa, jonka viralliseksi ohjenuoraksi asetettiin sosialistinen realismi. Säveltäjäliitosta ei kuitenkaan tullut kirjailijaliiton tapaista puolueen käsikassaraa, vaan säveltäjien etujärjestö, jota he käyttivät etevästi taloudellisten etujen järjestämiseen ja asemansa parantamiseen. - Vaikka säveltäjäliiton kokouksissa käsiteltiin myös ideologisia ja poliittisia teemoja, tämä ei tapahtunut puolueen suoran valvonnan alaisuudessa. Säveltäjät jopa vaikuttivat puolueen näkemyksiin musiikista ja siihen, miten puolueen hämäriä ohjeita ja musiikin sosialistista realismia tulkittiin, Mikkonen havaitsi. Byrokraatit vainojen uhrina Vuosi 1936 muistetaan säveltäjä Dimitri Shostakovitshia vastaan käynnistetystä hyökkäyksestä. Shostakovitshin on väitetty joutuneen täydelliseen epäsuosioon, jopa kuolemanvaaraan ennen kuin hänen viides sinfoniansa esitettiin marraskuussa 1937. Mikkonen osoittaa, että Pravdan käynnistämä hyökkäys oli osa laajempaa tapahtumaketjua, jossa Shostakovitsh ei edes ollut pääkohteena. Häntä ei missään vaiheessa hylätty, saati vangittu. Pravdan artikkelit liittyivät valtaeliitin sisäiseen kamppailuun, jossa uusi Taideasioiden komitea otti ylivallan taidehallinnossa. Samalla se pyrki alistamaan itsenäisesti toimineen säveltäjäliiton valtansa alle. Seurasi valtakamppailu, jossa säveltäjäliitto näytti olevan vaarassa muuttua vuosina 1936-38 raivonneen terrorin veriseksi näyttämöksi. - Yllättävää on, ettei yhtäkään eturivin säveltäjää teloitettu kyseisten vuosien aikana. Toisin kuin esimerkiksi pahasti kärsinyt kirjallisuus, musiikki välttyi merkittäviltä tuhoilta, Mikkonen huomasi. Säveltäjien ja hallinnon yhteenoton uhrit olivat lähes poikkeuksetta byrokraatteja. Vaikka säveltäjäliiton aiempi johto syrjäytettiin, säveltäjät hyötyivät muutoksesta: säveltäjäliiton jäseniksi otettiin ainoastaan aitoja säveltäjiä ja musiikkitieteilijöitä. Liiton johto ei puhdistusten jälkeen edes kuulunut puolueeseen, vaan kaikki olivat arvostettuja säveltäjiä. Modernismia, ei säveltäjiä vastaan Myös itse musiikki koki muutoksia. 1920-luvun musiikillinen monimuotoisuus ei hävinnyt, mutta siitä tuli tiukemmin muotoihin sidottua. Valtio nosti kansanmusiikin kukoistukseen avokätisellä rahoituksellaan, mutta samalla kontrolloi sitä voimakkaasti. Myös perinteistä venäläistä konserttimusiikkia painotettiin voimakkaasti länsieurooppalaisen avantgarden kustannuksella. Musiikilliset uudistukset eivät tapahtuneet yksin puolueen toimesta ja säveltäjien vastustamina. Vaikka osa säveltäjistä suuntautui musiikilliseen avant-gardeen, lähes kaikki oli koulutettu Rimski-Korsakovin viitoittamalla venäläiskansallisella tiellä. Käänne perinteeseen oli sinänsä looginen, mutta kun siihen kytkettiin modernin musiikin vastainen kampanjointi ja ulkomaisten yhteyksien vaikeuttaminen, ero 1920-lukuun vaikutti varsin huomattavalta. In the scholarship of Soviet history, music has too often been neglected as part of musicology rather than that of history. As a consequence, our understanding of the music as part of the Soviet society has been left rather one-sided. Soviet musical life has been studied largely by musicologists interested in specific works or composers rather than the context within which music was produced. This study discusses the relationship of art and politics in the Soviet Union during the early Stalinist phase, 1930s. It explores the ideas different groups had about the development of Soviet music, but also the development of the concept of Soviet music. In addition, the ties between composers and leading Communist Party officials are of crucial interest as it has been believed that the Party had a central role in the development of Soviet musical life in the 1930s.Although the Party first became interested and then highly involved in Soviet musical life, during early 1930s, composers and musicologists were able to organize their work without direct involvement of neither the Party nor the state organs. The Composers’ Union, the art union gathering all the composers and musicologists, was established in 1932, but unlike its sister organization, the Writers’ Union, it was not submitted to the Party. Rather, the Composers’ Union concentrated on furthering the financial position of its members. The issues of housing, salary and copyrights were engaged by composers while the Party mostly disregarded the intensification of the control of the Soviet musical life. Although the introduction of the Committee on Artistic Affairs, the state superstructure over the whole artistic life, intensified the political ties between music and the Party politics from 1936 onwards, composers managed still preserve their own interests. Despite the conflict between the superior Committee on Artistic Affairs and the Composers’ Union, composers were not overcome. Even more surprising is the fact that the years of terror (1936–1938) almost passed the Composers’ Union by without victims, whereas the Writers’ Union suffered heavily as almost all state and Party organs. During the 1930s Soviet music in general came to support aims of the Party and had to make concession. Simultaneously, however, composing as a profession became established and amount of full-time composers proliferated.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Saksan ulkopolitiikkaa on kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa tarkasteltu viime aikoina paljon strategisen kulttuurin käsitteen avulla. Strategisella kulttuurilla tarkoitetaan niitä yhteisiä arvoja, normeja sekä uskomuksia, joille kansallinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka perustuu. Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on toisen maailmansodan jälkeen ohjannut vahvasti Saksan menneisyys, ja siitä johdetut normatiiviset periaatteet ovat olleet merkityksellisiä käytännön politiikan kannalta. Tämä tutkielma käsittelee Saksan strategisesta kulttuurista tehtyjä jäsennyksiä ja päätelmiä. Tutkielman painopiste on Saksan strategisen kulttuurin koulukuntien ja mahdollisen kulttuurisen muutoksen tarkastelussa. Aiemman tutkimuksen kriittisen tarkastelun ohella pyritään keskittymään siihen, miten Saksan strategisen kulttuurin mahdolliset muutokset tapahtuivat ja johtuivatko ne enemmän sisäisistä kuin ulkoisista tekijöistä. Aineisto koostuu kahdesta Saksan liittopäivillä käydystä täysistuntokeskustelusta 1993-1995 sekä Saksan entisen ulkoministeri Joschka Fischerin puolueelleen Saksan vihreille laatimasta kirjeestä. Nämä ajoittuvat Saksan ulkopolitiikan kannalta kriittiseen vaiheeseen, johon myös aiemmassa tutkimuksessa osin viitataan kulttuurisen muutoksen aiheuttajana. Tutkielma ei rajoitu käyttämään diskurssianalyyttista metodia puhestrategioiden tarkasteluun, vaan pikemmin pyrkii erittelemään täysistuntokeskusteluiden merkityssisältöjä strategisen kulttuurin normatiivisen rakenteen suhteen. Periaate ”ei koskaan enää sotaa” ei muuttunut periaatteeksi ”ei koskaan enää Auschwitzia”. Vasemmisto tulkitsi Saksan historiaa ja roolia uudella tavalla, joka johti myös poliittisen toimintalinjan muutokseen. Vasemmiston toimintalinjan muutos johtui pikemmin pragmaattisista kuin ideologisista syistä, vaikka päätös sotilaallisiin operaatioihin osallistumisesta koski etupäässä poliittisen toiminnan moraalia. Šokkikokemuksilla oli vaikutusta periaatteelliseen uudelleentulkintaan ainakin Saksan vasemmistossa, kun tarkastellaan poliittista keskustelua ennen Srebrenican joukkomurhaa ja sen jälkeen. Keskustaoikeisto oli jo aikaisemmin tullut sille kannalle, että sotilaallinen interventio on ainoa keino lopettaa Bosnian sota, kun Kohlin doktriinista oli Persianlahden sodan jälkeen hiljalleen luovuttu. Muutos normien välillä oli erittäin merkittävä. Strategisen kulttuurin ydin ei kuitenkaan muuttunut yhdessä yössä, vaan keskusteluja käytiin koko 1990-luvun ajan. Voidaan kuitenkin puhua Saksan strategisen kulttuurin syvärakenteen merkittävästä uudelleentulkinnasta 1990-luvun alusta 1990-luvun puoleenväliin. Sekä ”pidättyvyys” että ”itsetietoisuus” korostavat Saksan strategisen kulttuurin moniulotteista luonnetta. Siihen sisältyy ajatus Saksasta ”siviilimahtina”, mutta myös kansallisia intressejään ajavana valtiona. Vaikka saksalaiset eivät ajakaan kansallisia intressejään siten, miten esimerkiksi neorealistit asian esittävät, on Saksa silti ”rationaalinen toimija” ajaessaan kansallista etuaan, joka määritellään usein nimenomaan vahvaksi kiinnittymiseksi läntisiin taloudellisiin, poliittisiin ja sotilaallisiin rakenteisiin. Keskeiset lähteet (ks. tarkemmin tutkielman lähdeluettelo): Dalgaard-Nielsen, Anja (2005), Katzenstein, Peter J. (1996), Florack, Martin (2005), Zehfuss, Maja (2002)

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Työn tavoitteena on osana poliittisen konsumerismin tutkimusta selvittää kuluttajien asenteita sosiaalisesti eettisempää matkailua ja mahdollista Reilun kaupan merkkijärjestelmää kohtaan. Tutkimuksen teoreettinen aihepiiri sijoittuu laajempaan keskusteluun uusista politiikan osallistumismuodoista. Eettisen kuluttamisen tarkastelu poliittisena hyveenä on politologian piirissä kiistanalainen lähestymistapa ja edellyttää uudenlaista käsitystä poliittisesta identifikaatiosta ja toimintatyylistä. Tässä työssä kansalaisten osallistuvaa toimintaa lähestytään arkipolitikoinnin sekä yksilöllistyneen kollektiivisen toiminnan käsitteillä. Työn merkittäviä teoreettisia lähtökohtia ovat riskiyhteiskunnan teoria, diskursiivinen demokratiamalli sekä kosmopoliittinen kansalaisuuskeskustelu. Osana teoreettista pohdintaa käsitellään myös poliittisen konsumerismin ja liberalismin välisiä yhtymäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Tärkeimmät käytetyt lähteet ovat Micheletti 2003; Bang 1998; 2004; Tobiasen 2004; Delanty 2000; Beck 1998; Young 2000 sekä Dryzek 2000. Työn empiirinen osa koostui kyselytutkimuksesta matkailualan tapahtumassa - Matka 2005 - Helsingin Messukeskuksessa. Kyselyyn osallistui 150 vapaaehtoista. Tutkimuksen kohteena olivat asenteet reilumpaa matkailunkuluttamista kohtaan. Yleisiksi asenteiksi, jotka kannustavat oikeudenmukaisempaan matkailukäyttäytymiseen luettiin huolestuneisuus matkailun hyötyjen jakautumisesta sekä vastuu matkailuympäristön eettisyydestä. Tutkimuksessa käyttäytymistä pyrittiin todentamaan soveltamalla Ajzenin asenne- ja käyttäytymisteoriaa, johon lisättiin eettisen identiteetin ilmaisua mittaava ulottuvuus. Tulosten käsittelyssä käytettyjä analyysimenetelmiä olivat ristiintaulukointi, muuttujien välisen tilastollisen merkitsevyyden määrittäminen khin neliö -testin avulla, Mann-Whitneyn U-testi ja Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi, sekä summamuuttujien muodostaminen faktorianalyysin avulla. Suomalaisten matkailijaprofiili on varsin kaksijakoinen. On eettisiin toimintatapoihin ja arvomaailmaan tottuneita ja sitoutuneita matkailijoita, vaikka valtaosa kuluttajista ei suosi eettisiä matkailupalveluja. Asenne kuluttajien valintoja ohjaavia eettisiä tuotemerkkejä kohtaan oli kuitenkin myönteinen. Merkitsevästi kiinnostuneita olivat matkailijat, jotka olivat aiemmin etsineet eettisiä matkailupalveluja. Myös huoli matkailun taloudellisten hyötyjen kohdentumisesta ilmeni kiinnostuksena eettisiä matkailupalveluja kohtaan yleensä sekä kiinnostuksena eettistä tuotemerkkiä kohtaan. Eettisesti suuntautuneet arvioivat myös sosiaalisen ympäristön mielipiteen eettisyyteen kannustavana. Kiinnostusta reilumpaa matkailua kohtaan lisäsi myös käsitys siitä, että on kuluttajana velvollinen toimimaan eettisemmän matkailuympäristön puolesta. Eettisesti suuntautuneiden matkailjoiden mielestä oli kuitenkin vaikea toimia eettisesti, sillä informaatiota eettisen matkailupäätöksen tekemiseksi ei ole riittävästi tarjolla. Kirjallisuuden pohjalta hahmottuu kuva globaalista "kuluttajakansalaisesta", johon kuuluu yksilöllisten kulutusvalintojen kyseenalaistaminen kestävän kehityksen näkökulmasta sekä maailmankansalaisen oikeudet ja velvollisuudet. Kuluttajakansalaiset osallistuvat avoimeen keskustelujulkisuuteen vaihtoehtoisen julkisuuden avulla: boikotoimalla, kampanjoimalla eettisten tuotteiden puolesta tai sitoutumalla eettisten tuotemerkkien seuraamiseen. Kantaa yhteisiin ongelmiin otetaan yksilöinä - habermasilaisittain "järkeään käyttävinä kansalaisina" - eikä kollektiivisina edunsaajina. Survey-tutkimuksessa löydetään yhtymäkohtia riskiyhteiskunnan teorian sekä arkipolitikoinnin kanssa, jotka korostavat yksilöllisten valintojen maailmaa ja ratkaisuvastuuta. Diskursiiviseen demokratiamalliin liitettäviä poliittista kansalaisuutta tukevia seikkoja oli vähemmän, sillä matkailijoiden valintoja kuvasi tietty atomistisuus. Eettisiä valintoja helpottavien merkkijärjestelmien kannattamista ja seuraamista matkailupalveluiden tuotannossa ja kuluttamisessa voidaan kuitenkin pitää alustavana osoituksena julkisesta mielipiteenilmaisusta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pro gradu -tutkielmani käsittelee poliittisen kulttuurin piirteitä ja demokratian rakentamisen ongelmaa Kambodzhassa 1990-luvulla. Tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää paremmin Kambodzhan, köyhän kehitysmaan, demokratian rakentamisen ongelmia poliittisen kulttuurin piirteiden avulla. Kambodzhan poliittista kulttuuria esittelen maan poliittis-yhteiskunnallisen historian tutkimisen kautta. Käyn läpi Kambodzhaa Angkorin valtakunnan ajalta vuoteen 1989. Tämän jälkeen vertailen Kambodzhan poliittisen kulttuurin piirteitä liberaalin demokratian poliittiseen kulttuuriin. Tämän jälkeen esittelen Kambodzhan demokratian rakentamisen ongelmaa. YK ja suurvallat halusivat uudessa maailman poliittisessa tilanteessa 1980 luvun lopussa ratkaista Kambodzhan pitkään jatkuneen ongelman. Ongelma pyrittiin ratkaisemaan demokraattisilla vaaleilla, jotka YK järjesti. YK:n operaatio Kambodzhassa kohtasi monenlaisia ongelmia ja lopulta demokratian rakentamisen tavoite ei onnistunut niinkuin oli suunniteltu. Konfliktin yksi osapuolista, punakhmerit, irrottautuivat sopimuksesta, ja jatkoivat sisällissotaa. Vaalit kuitenkiin järjestettiin vuonna 1993, mutta vaalit olivatkin sota-ajan vaalit. Konfliktin osapuolet oli mielestäni pitkälti painostettu neuvottelupöytään, joten niiden välillä ei ollut todellista luottamusta ja suostumusta kompromisseihin. YK lähti Kambodzhasta vuoden 1993 syksyllä, jolloin Kambodzhaan muodostettiin koalitiohallitus, jossa istuivat puolueet, jotka aiemmin olivat sotineet keskenään. Epäluottamus puolueiden välillä oli huomattava, ja pian osapuolet ajautuivat ongelmiin. Alussa kiistaa käytiin verbaalitasolla. Vuonna 1997 ongelmat ratkaistiin lopulta aseellisessa välienselvittelyssä, jossa noin 40 henkilöä sai surmansa ja yli 200 haavoittui. Vuonna 1998 kuitenkin järjestettiin vaalit ja koalitiohallitus herätettiin uudestaan henkiin. Aineisto koostuu Kambodzhan historiaa käsittelevistä tutkimuksista, YK:n dokumenteista, jotka liittyvät Kambodzhan konfliktin ratkaisuyritykseen ja mahdollisimman paljon myös kambodzhalaisten tutkijoiden tutkimuksista. Tutkimuksen tuloksissa totean, ettei demokratian rakentaminen Kambodzhan tapauksessa onnistunut kovinkaan hyvin koska Kambodzhan poliittinen kulttuuri on niin poikkeava siitä poliittisesta kulttuurista, jota liberaali länsimainen demokratia vaatisi. Myös se, että Kambodzhaan tuotiin demokratiaa ilman, että Kambodzhalaisilla oli aitoa sovinnontahtoa, vaikeutti koko prosessia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimuksen päämääränä on tarkastella muutoksia ja jatkuvuutta Hongkongin poliittisessa kulttuurissa siirtymäkauden aikana. Hongkongin poliittista kulttuuria ja demokratisoitumista tarkastellaan kahden eri tason kautta. Nämä ovat poliittisen järjestelmän muodostava makrotaso ja yksilön mikrotaso. Rakenne ja kulttuuri käsitellään toisistaan riippuvaisina muuttujina. Hongkongin poliittiseen järjestelmään ja poliittiseen kulttuuriin ovat vaikuttaneet ulkopuoliset tekijät. Näitä tekijöitä ovat Iso-Britannia ja Kiina, sekä erilliset historialliset tapahtumat, kuten Kiinan ja Iso-Britannian väliset neuvottelut ja Tienanmenin aukion mellakat vuonna 1989. Tutkimuksessa on käytetty kvalitatiivisia ja kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Dankwart A. Rustowin lineaarista demokratisoitumisen mallia on hyödynnetty tarkasteltaessa kolme eri vaihetta Hongkongin poliittisen kulttuurin kehityksessä ja demokratisoitumisessa. Nämä vaiheet ovat (1) taustavaihe ennen vuotta 1982: demokratisoitumisen lykkääminen apaattisessa poliittisessa kulttuurissa, (2) valmistelevavaihe vuosina 1982-1988: demokratian alku ja massojen mobilisoituminen ja (3) päätösvaihe vuoden 1989 jälkeen: nopea demokraattinen reformi ja muuttuva poliittinen kulttuuri. Demokratisaation dynamiikkaa tarkastellaan käyttämällä Guillermo O’Donnellin ja Philippe Schmitterin analyyttistä viitekehystä, joka on esitetty teoksessa Transitions from Authoritarian Rule: Tentative Conclusions about Uncertain Democracies. Hongkongin poliittista kulttuuria analysoidaan yksilötasolla myös kolmen edellä mainitun vaiheen aikana. Tämä tehdään käyttämällä Gabriel A. Almondin ja Sidney Verban poliittisen kulttuurin näkökulmaa demokratisaatioon. Kyseinen näkökulma on esitelty teoksissa The Civic Culture ja The Civic Culture Revisited. Heidän mikro-behavioralisen näkökulman mukaan on mahdollista selittää maan poliittista kulttuuria tarkastelemalla kansalaisten asenteita poliittisen järjestelmän kolmea eri tasoa kohtaan. Nämä tasot ovat järjestelmätaso, prosessitaso ja politiikkataso. Yksilötasolla tutkimusmetodi on kvantitatiivinen. Tämän osion aineisto muodostuu sekundäärilähteistä, jotka ovat pitkiä ajanjaksoja kartoittavia kyselytutkimuksia. Tutkimuksen tulokset osoittavat muutoksia Hongkongin poliittisessa kulttuurissa. Tämä näkyy poliittisen kulttuurin muuttumisena apaattisesta kohti osallistuvampaa ja monimuotoisempaa poliittista kulttuuria. Demokratisoituminen ei ole ollut täydellistä. Tämä on ollut seurausta ulkoisista ja sisäisistä rajoitteista.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma tarkastelee kahta suomalaista tietoyhteiskuntastrategia-asiakirjaa, Tikas-raporttia (Suomi tietoyhteiskunnaksi 1996) sekä Sitran laatimaa uudistettua tietoyhteiskuntastrategiaa (Elämänlaatu, osaaminen ja kilpailukyky 1998). Tutkimuksen lähtökohtana on käsitys siitä, että kyseiset asiakirjat osallistuvat kielenkäytön kautta yhteiskunnallisen todellisuuden muovaamiseen. Niiden ymmärretään olevan myös vallitsevan poliittisen kulttuurin ilmentymiä, jolloin niiden sisällön tulkitaan heijastavan laajempia yhteiskunnallisia valtasuhteita ja konflikteja. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu Michel Foucault'n tiedonarkeologisen diskurssiteorian varaan. Analyysimenetelmiä on käytössä kolmenlaisia. A. J. Greimasin semioottiseen teoriaan perustuvan menetelmän avulla aineistoa tarkastellaan juonellisena kertomuksena, ja siitä muodostetaan aktanttimallien ohella kanonisen kertomuksen kaltaisia juonitiivistelmiä. Chaïm Perelmanin retoriikka- ja argumentaatioteoriaan perustuen aineistosta eritellään argumentoinnin lähtökohdat ja tekniikat, erityisesti minkälaisia metaforia aineistossa esiintyy. Kolmanneksi aineisto analysoidaan Atlas.ti -ohjelman avulla, pyrkimyksenä on aineistolähtöisesti muodostaa asiakirjoissa esiintyvät temaattiset kategoriat. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena on vastata kysymykseen: Mistä ja miten tietoyhteiskuntastrategia-asiakirjoissa puhutaan? Koska tutkielman kohteena olevaa aineistoa on aiemmin tutkittu sangen kattavasti, tarkentuu mielenkiinto siihen, miten aineiston eri asiakirjat eroavat toisistaan. Lisäksi aineistoa tarkastellaan osana sitä ympäröivää poliittista kulttuuria, jolloin huomio kiinnittyy myös siihen, millä tavoin tietoyhteiskuntastrategiaa voidaan pitää poliittisena ohjelmana. Kyseiset tietoyhteiskuntastrategia-asiakirjat ovat ennen kaikkea puhetta tekniikasta ja taloudesta. Asiakirjat perustuvat uusliberaalin ideologian mukaiseen tulkintaan globaalien teknis-taloudellisten imperatiivien asettamista rajoituksista kansalliselle politiikalle. Suomella ei nähdä muuta keinoa kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseen kuin sopeutuminen kansainväliseen talouskilpailuun. Tästä keinosta tulee itsessään riittävä tavoite, ja se katsotaan saavutettavan panostamalla tieto- ja viestintätekniikan kehittämiseen ja kaupalliseen soveltamiseen. Lisäksi Sitran raportissa argumentoidaan voimakkaasti yhteiseen strategiaan sitoutumisen puolesta. Asiakirjojen väliltä on löydettävissä joitakin eroja. Tikas-raportti on vahvasti uusliberaalin ideologisen latauksen johdosta avoimen poliittinen puheenvuoro. Sitran raportissa on pyritty rakentamaan kompromissi ottamalla mukaan sosiaalisesta tasa-arvosta ja hyvinvoinnista ponnistavan arvopohjan mukaisia ilmauksia. Kompromissi on tehty kuitenkin uusliberaalin ideologian ehdoilla, joten asiakirjojen yhtäläisyydet tulkitaan eroja merkittävimmiksi. Sen sijaan Sitran raportti tulkitaan pyrkimykseksi depolitisoida tietoyhteiskuntastrategia ja legitimoida vallitseva poliittinen järjestelmä. Työn tärkeimmät teoreettis-metodologiset lähteet ovat Michel Foucault'n "The Archaeology of Knowledge" (1972), Ismo Silvon väitöskirja "Valta, kenttä ja kertomus. Televisiopolitiikan tulkinnat" (1988), Chaïm Perelmanin "Retoriikan valtakunta" (1996) sekä Udo Kellen (ed.) "Computer-Aided Qualitative Data Analysis. Theory, Methods and Practice" (1995).