Search

Artikkeli selvittää COVID-19-pandemian ajallisia ja intersubjektiivisia ulottuvuuksia eksistentiaalisen fenomenologian näkökulmasta. Teoreettisena lähtökohtana ovat erityisesti Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajallisuuden ja autenttisuuden analyysit sekä Edmund Husserlin kuvaus uskomuksista pidättäytymisestä (epokhē). Esitän, että pandemian alkuvaiheen erityislaatuinen ajallinen ulottuvuus liittyy maailmavarmuuden järkkymiseen ja elämän haurauden kohtaamiseen. Kun kuoleman mahdollisuus hallitsee inhimillistä kanssakäymistä, olemassaoloa alkaa luonnehtia odotus ”normaaliin” palaamisesta ja nykyisyyden todellisuus hämärtyy. Analysoin tätä problematiikkaa ennen kaikkea epokhēn, autenttisuuden, Hingehaltenheitin ja välitilan käsitteiden avulla. Lisäksi kuvaan, miten pandemia, joka toi esiin yksilöiden erilaiset tavat kohdata uusi tilanne, kyseenalaisti myös käsitykset jaetusta rationaalisuudesta. peerReviewed

In this article we sketch out a geography of hope in Palestine. We focus on ‘hyperprecarious’ sites, exactly those where exposure to harm is heightened and where thus reasons not to hope seem plentiful. Focusing on fieldwork at such sites, we examine hope as a temporal practice of waiting, attending especially to how a ‘moment to come’ (kairos) constitutes and affirms anti-colonial practices and topologies of everyday Palestinian life. Hope in the cases we discuss is not simply a positive orientation to the future, but an experience of kairo-logical time that ties hopeful waiting to topo-logical practices that disrupt the space-times of the Israeli occupation, and the horizon of hopelessness it creates for Palestinians. We propose that attending to kairos and topos can therefore reveal the ways that together they can operate as conditions of possibility, as a ‘moment’ and ‘place’, for time-spaces to come forth anew, and so as structuring conditions for everyday Palestinian hope for life that is irreducible to the systematic subjugation and violence of the occupation.