Search

Artikkeli on tuotettu Suomen Akatemian rahoittamassa Pohjoiset painajaiset 1400-2020 -hankkeessa sekä osana Svenska Litteratursällskapet i Finlandin ja Svenska Kulturfondenin rahoittamaa Förmoderna rumsliga diskurser -hanketta.

This chapter offers an interpretation of extended families as communities of experience in a rural area close to the eastern border of the Swedish realm. Through a case study of lower court records, Kuha examines the social and religious life in a 17th-century farm culminating in the crisis of an extended family. The chapter explores how practices of lived religion shaped the relationship of the community and the individual, and how experiences were negotiated within families and local communities. The analysis highlights the importance of protecting the boundaries of the household as well as the meaning of religious practices in creating cohesion within the community.

peerReviewed

Tämä tutkielma selvittää pohjoismaisten lakitekstien magiadiskurssia 1200-1400-luvuilla. Tutkielman kohteena oleva aikakausi oli tärkeää aikaa sekä pohjoismaisten valtioiden muotoutumiselle että kirkon ja valtioiden vallan keskittämispyrkimyksille. Vallankäytön tehostamiseksi lakeja alettiin kirjoittaa muistiin, ja siten syntyivät tässä tutkielmassa tarkasteltavat lakikokoelmat. Tutkielman lähdemateriaali koostuu Ruotsin ja Tanskan alueen maakunta- ja kirkkolaeista sekä muutamista Ruotsin alueella syntyneistä synodaalistatuuteista ja penitentiaalikirjoista. Lisäksi viitataan norjalaiseen lakimateriaaliin, jota on käsitelty muissa tutkimuksissa. Tutkittavana aikakautena kristinuskolla oli jo vankka sija yhteiskunnassa, joka ilmenee maallisten lakikokoelmien sisältämissä kristillisissä osioissa sekä katolisen kirkon meille säilyneissä laki- ja ohjeteksteissä. Pohjoismaiden alueella kristinuskon lopullinen asettautuminen yhteiskuntaan kesti kuitenkin hieman pidempään kuin eteläisemmillä Euroopan alueilla, joka luo kiinnostavan siirtymävaiheen yhteiskunnan muotoutumisessa. Kysyn tutkielmassani, millainen oli magian diskurssi 1200-1400-lukujen pohjoismaisissa lakiteksteissä ja millä tavoin magian diskurssi muuttui 1300-luvulla. Tutkielma keskittyy selvittämään, millaisista tekijöistä valtion ja kirkon magiadiskurssi muotoutui ja miten diskurssi ohjasi magian ilmiöön suhtautumista. Magian tutkimushistoria on pitkä, ja aiheesta tehdään jatkuvasti uusia avauksia. Pohjoismaisten lakitekstien tutkimus on tähän mennessä ollut kuitenkin vielä jokseenkin puutteellista, joka lisää tutkielmani relevanssia. Tutkielmani luonne on kvalitatiivinen ja metodologisesti soveltava. Lähestyn magiaa Kimberly Strattonin teorian avulla, joka käsittelee magiaa sosiaalisesti ja yhteisesti konstruoituna käyttäytymisen kategoriana, jonka sisältö ja muotoilut vaihtelevat diskurssin käyttöolosuhteiden mukaan. Käytän lisäksi lähdemateriaalin tulkinnan apuna Michel Foucault’n käsityksiä diskurssista ja erilaisten diskurssien toiminnasta yhteiskunnassa. Työni keskustelee sekä magiantutkimuksen historiografian että pohjoismaisten lakitekstien ajankohtaisen tutkimuksen kanssa. Magian diskurssi pohjoismaisissa lakiteksteissä muodostui sekä pitkäaikaisista, yleiseurooppalaisista käsityksistä magiaan ja noituuteen liittyen sekä paikallisten lainsäätäjien huolenaiheiden perusteella tehdyistä ilmiön kontrollointipyrkimyksistä. Nämä huolenaiheet vaikuttavat vaihdelleen sen mukaan, oliko kyseessä maallisten vai kirkollisten lainsäätäjien magiadiskurssi. Lähdemateriaalista nousee esiin kolme teemaa, jotka toistuvat lainsäätäjien käyttämässä diskurssissa: keskiössä ovat väkivalta, superstitiot ja herjaukset. Näiden teemojen syvempi analyysi paljastaa, että magian diskurssiin sisältyi aikansa sukupuoliroolien ja -käsitysten uusintamista, jotka toisaalta liittyivät myös magian ja noituuden stereotypioihin. Paikallista vaihtelua Pohjoismaiden kesken lakiteksteissä kuitenkin esiintyy. Lainsäätäjien magiadiskurssissa tapahtuu selvä muutos 1300-luvun puolivälissä, jolloin noituuteen ja magiaan aletaan lainsäätäjien toimesta suhtautua entistä epäluuloisemmin, ja se aletaan ymmärtää yhä vaarallisempana ja yhteisöä uhkaavampana ilmiönä. 1400-luvulle tultaessa käsitys magiasta sekä maallisena että moraalisena rikoksena vahvistuu. Magian diskurssi pohjoismaisissa lakiteksteissä ilmentää aikakautensa vallitsevia käsityksiä magiasta ja noituudesta paikallisessa kontekstissa. Tarkasti analysoituna magian diskurssi paljastaa heijastumia yhteiskunnassa tapahtuneista ajattelumalleista ja niiden muutoksista, joiden syitä tämä tutkielma erityisesti tavoittaa.

nonPeerReviewed

Yliviirteen kylän Antti Antinpoika Tokoi oli pohjoispohjanmaalainen talonpoika, joka tuomittiin kuolemaan noituudesta vuonna 1681. Hänen viittä noitaoikeudenkäyntiään ja niiden jälkipuintia voi seurata Kansallisarkiston kokoelmista löytyvistä renovoiduista tuomiokirjoista. Tokoi tunnettiin riitaisana ihmisenä, ja käräjäpöytäkirjoista käy ilmi, että hänen välinsä jopa lähimpien sukulaistensa ja naapureittensa kanssa olivat huonot. Jo Tokoin isä oli tunnettu parannustaioistaan, mutta Tokoi itse sai enemmän mainetta vahingoittavien taikojen tekijänä ja paholaisen kanssa liittoutuneena noitana. Tässä pro gradu -tutkielmassa pyrin selvittämään tuomiokirjojen lähiluvun keinoin Tokoin noidan maineen merkitystä hänen saamassaan kuolemantuomiossa, sekä hyödynnän hänen kertomustaan selvittäessäni, millainen merkitys myötävannomisinstituutiolla oli 1600-luvun loppupuolen noitaoikeudenkäynneissä Pohjois-Pohjanmaalla. Myötävannomisella tarkoitetaan perinnettä, jossa yksilön kelpoisuus kuulua yhteisöönsä mitattiin vaatimalla häntä puhdistautumaan syytteistä eräänlaisten luonnetodistajien avulla. Epäillystä rikoksesta riippuva määrä hyvämaineisia todistajia saattoi vannoa syytetyn syyttömäksi ja näin puhdistaa hänen maineensa. Tokoin oikeudenkäynneissä esiintyy kaksi myötävannomistapausta, joista toisessa Tokoi epäonnistuu kokoamaan kahtatoista myötävannojaa vannomaan itsensä syyttömäksi noituuteen, ja toisessa hyvämaineinen nainen saa puolustajakseen Kälviän kirkkoherran. Vaikka Tokoi monella tavalla edustaakin ”tyypillistä” suomalaista noitaa, jos sellaista ylipäätään voi katsoa olevan, on hänen tarinassaan myös suomalaisella noitahistorialle harvinaisia piirteitä, kuten epäilyt hänen yhteyksistään lapinnoitiin, sekä syytteet noitarummun käytöstä. Tutkimuksen yleinen linja vaikuttaisi olevan, etteivät suomalaiset noidat harrastaneet shamanismia, mutta Tokoin näyttää olevan poikkeus tästä säännöstä. Tutkielman loppupuolella pohdin shamanismin määritelmää sekä sen sopimista Tokoin noitakeinoihin.

Artikkelissa tarkastellaan taikuusoikeudenkäyntien kautta hautausmailla tehtyjä taikoja Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa 1700-luvun lopulla. Hautausmailla tehdyt taiat ovat uusi piirre verrattuna 1500- ja 1600-lukujen suomalaisiin noituus- ja taikuusoikeudenkäynteihin. Artikkelissa tarkastellaan erityisesti taikoja, joita tehtiin sairauksien parantamiseksi ja varastettujen esineiden palauttamiseksi omistajalleen. Hautausmaiden taikuutta käsitellään niin kansanomaisen ajattelun – kuten vainajiin, kuolemaan ja pyhään liittyvien käsitysten – kuin virallisen esivallan käsitysten ja normien kautta. Taikoja analysoidaan alioikeuksien konseptituomiokirjojen avulla: aineistosta esiin nostettujen taikatekojen kuvausten ja tapausesimerkkien kautta. Aineistosta esiin nousevat teemat sidotaan kontekstiinsa tutkimuskirjallisuuden avulla. Artikkelissa tuodaan esille myös taikuuden eri määritelmät sekä kotimainen ja ulkomainen noituuden ja taikuuden tutkimustraditio.

peerReviewed

Tutkielma käsittelee taikuuden- ja noituudenharjoittamista Ylä-Satakunnassa 1600-luvulla sekä 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ylä-Satakunnan osalta näin kattavaa tutkimusta ei taikuudesta ja noituudesta ole aiemmin tehty. Vaikka alkuperäisaineisto muodostuu oikeuden pöytäkirjoista, tutkielmassa tarkastellaan taikuutta ja noituutta osana ihmisten arkea, eikä niinkään oikeudellisesta näkökulmasta. Säilyneen aineiston perusteella Ylä-Satakunnassa käytiin vuosina 1623–1750 69 taikuus- ja noituusoikeudenkäyntiä, joissa syytettyjä oli noin sata. Yli puolet syytetyistä oli miehiä. Taikuudesta sekä noituudesta käräjöitiin läpi tarkastelujakson, mutta kiivaimpia aikoja olivat 1670-luvun loppu sekä vuosisatojen vaihde ennen isoavihaa. 1670- ja 1680-lukujen vaihteen tapausten määrää selittää yleinen tiukentunut luterilaisen puhdasoppisuuden vaatimus, mutta myös uusien tuomareiden sekä muutamien pappien aktiivisuus. Kaikista syytteistä puolet oli esivallan nostamia ja toinen puoli rahvaan. Rahvaan taikuus- ja noituussyytösten taustalla oli lähes aina jokin muu riita. Muuten sekä rahvas että pääosin myös esivalta suhtautuivat taikuuden- ja noituudenharjoittamiseen hyvin pragmaattisesti ja vain harvoin siitä joutui käräjille. Vaikka langettavan tuomion saaneita rangaistiin ankarastikin, syytetyistä suurin osa vapautui. Varmuudella vain neljä henkilöä tuomittiin noituudesta kuolemaan. Ylä-Satakunnassa toimi myös lukuisia ammattimaisia tietäjiä ja parantajia. Heidän luokse tultiin niin läheltä kuin hyvin kaukaakin hakemaan apua elämän kriisitilanteisiin. He muun muassa paransivat sairauksia ja selvittivät varkauksia palkkioita vastaan. He olivat laajalti tunnettuja ja tärkeä osa heidän ammattitaitoaan oli maineen luominen sekä levittäminen. Maine muodostui erityislaatuisesta kyvystä hallita yliluonnollista, esimerkiksi ennustamisesta. Tällaisen mekaanisen taidon lisäksi mahtavaa ja jopa pelottavaa mainetta pönkitettiin uhmakkailla puheilla ja itsetietoisella käytöksellä. Laajalle levinnyt mahtipontinen maine takasi asiakkaita, mutta liiallinen vaarallisuus saattoi johtaa käräjillä ankaraan rangaistukseen. Tietäjiä ja parantajia kuitenkin usein suojeltiin ja vain osa heistä joutui käräjille. Taikuus ja noituus olivat osa laajempaa kansanuskoa. Rahvaan elämää jäsentänyt kansanusko muodostui luterilaisesta, katolisesta sekä vanhasta ei-kristillisestä perinteestä. Vaikka maallinen ja hengellinen esivalta juurruttivat kristillistä maailmakuvaa, rahvas turvautui tilanteen mukaan eri uskomuksiin. Jos rukoilu ei tuonut kaivattua turvaa ja kukoistusta, rahvas loitsi sekä suoritti riittejä. Usein loitsuissa ja riiteissä yhdistyi niin kristillinen kuin ei-kristillinen perinne. Taikuuden- ja noituudenharjoittaminen oli siis luonnollinen, käytännössä katsoen välttämätön, osa jokapäiväistä elämää. Vain vakavimmissa tapauksissa tai taustalla olleiden muiden riitojen takia siitä käräjöitiin.

Tutkielma käsittelee kansanomaista uskonnonharjoitusta sekä taikuuteen ja noituuteen liittyneitä käsityksiä Kuopion pitäjässä vuosina 1670–1710. Työssä tarkastellaan sitä, millaista rahvaan uskonnonharjoitus oli Ruotsin valtakunnan itäisessä periferiassa, ja millaisiin käsityksiin ja maailmankuvaan se perustui. Tutkielmassa käsitellään myös rahvaan ja papiston sekä maallisen esivallan välistä vuorovaikutusta ja selvitetään, miten rahvaan käsitykset oikeanlaisesta uskonnosta erosivat esivaltojen käsityksistä. Työn pääasiallisina lähteinä on käytetty Kuopion rovastin- ja piispantarkastusten pöytäkirjoja sekä kihlakunnanoikeuden renovoituja tuomiokirjoja. 1600-luvun Ruotsin valtakunnassa valtio ja kirkko pyrkivät kasvattamaan ja kontrolloimaan alamaisia luterilaisen puhdasoppisuuden hengessä. Tiukkaa valvontaa pidettiin tärkeänä, koska kollektiivisen ajattelun mukaan yhdenkin alamaisen tekemä synti saattoi vetää Jumalan vihan valtakunnan päälle ja johtaa sotaan, katoon tai kulkutauteihin. Mooseksen lain ottaminen viralliseksi oikeusohjeeksi kiristi rikoksista langetettuja rangaistuksia. Paikallistasolla papisto opetti rahvaalle katekismusta ja ylläpiti kirkkokuria häpeärangaistusten sekä maallisen tuomioistuimen avulla. Papisto tuomitsi kaikenlaisen taikuuden, koska se rikkoi Jumalan käskyjä vastaan. Harvaan asutussa ja laajassa Kuopion pitäjässä kontrolli alkoi kiristyä vasta 1600-luvun loppuvuosikymmeninä, eikä täydellistä valvontaa saavutettu tutkimusjakson aikana. Kuopion seurakuntalaiset eivät vielä 1670-luvulla tunteneet juuri mitään kristinopin kappaleita, mutta opetus alkoi tuottaa tulosta 1700-luvun alkuvuosina. Kirkon kieltämät perinteiset uskonnolliset tavat säilyivät kuitenkin pitkälle 1700-luvulle saakka. Kuopiossa rahvaalla oli tapana tuoda tärkeinä juhlapyhinä uhrilahjoja kirkon alttarille. Kuopion kirkko oli tunnettu uhrikirkko, johon tultiin juhlapäivinä uhraamaan muistakin seurakunnista. Pitäjän väki vietti myös esikristillisiä ja katolisen pyhimyskalenterin mukaisia juhlia, joista jälkimmäisiinkin liittyi runsaasti etnisen uskonnon perinteitä. Lisäksi kuopiolaisilla oli yhä käytössä vanhakantaisia uhripaikkoja. Ihmiset harjoittivat myös kotitaikuutta tai kääntyivät tarvittaessa syntyloitsuperinteen tuntevan parantajan puoleen. Taikuutta harjoittamalla ja uhraamalla pyrittiin samanlaisiin päämääriin: terveyteen ja elinkeinoihin liittyvän onnen säilyttämiseen sekä vahingollisilta voimilta suojautumiseen. Vaaraksi koettiin noituus sekä normirikkomuksesta seuraava rangaistus yliluonnollisten olentojen taholta. Erilaiset uskonnolliset perinteet ja maagiset käytännöt muodostivat talonpoikien maailmankuvassa yhtenäisen kokonaisuuden. Kuopiossa noituussyytöksiä esiintyi mm. Pohjois-Savossa yleisten suurperheiden keskuudessa perheen sisäisten konfliktien seurauksena. Savon noituus- ja taikuustapausten vähäiseen lukumäärään vaikutti työnteon luonne kaskitaloudessa sekä yhteisöllisen kontrollin heikkous. Keskustelua oikeanlaisesta uskonnonharjoituksesta käytiin käräjillä sekä rovastintarkastustilaisuuksissa. Papisto määritteli oikean uskon, mutta rahvaalla oli myös mahdollisuus sanoa mielipiteensä. Myös passiivista vastarintaa esiintyi esivaltojen pyrkiessä tukahduttamaan uskonnollisia perinteitä. Talonpojat eivät halunneet luopua perinteisen uskonnon tavoista ja rituaaleista, koska niiden uskottiin turvaavan kotitalouden tulevan menestyksen.

Naiset puhuvat vallasta Miten naiset vaativat ja käyttivät valtaa uuden ajan alussa? Ulvilalainen Agata Pekantytär ajettiin pois miehensä tilalta jäätyään leskeksi 1671. Hän kuitenkin taisteli perintötilan tyttärelleen, selvisi kolmesta noitasyytteestä ja jatkoi kaiken aikaa tilanhoitoa ja puuttui vielä naapurienkin töihin. Agata ja hänen kaltaisensa naiset vetosivat rooleihin, jotka heille vallan antoivat: vanhemmuuteen tai äitiyteen, ikäänsä ja työhönsä erityisesti muiden hyväksi. Naisten vallasta käydyt keskustelut sekä uuden ajan alun talonpoikien että myöhempien tutkijoitten ovat olleet kiihkeimmillään noitaoikeudenkäynneissä. Tutkijat ovat kuitenkin nähneet tämän liian kielteisesti: noita ei ollut uhri eikä osoitus siitä naisten vallankäyttöä olisi hyväksytty. Naisen tai vaimon asemaa ja mahdollisuuksia vallankäyttöön rajoittivat monet tekijät lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä sekä ideologisessa opetuksessa muutenkin. Käytännössä useimmat näistä rajoituksista kuitenkin säännöllisesti ohitettiin ­ eikä pelkästään pakon edessä miesten poissa ollessa, vaan jatkuvasti. Naisten mahdollisuudet auktoriteettiasemaan ja arvostettuun statukseen yhteisössä näyttäytyvät käsillä olevan tutkimuksen pohjalta parempina kuin aikaisemmin on korostettu. Talonpoikaistaloutta johtivat kumppanit, isäntä ja emäntä, jotka joskus olivat mies ja vaimo, joskus vaikkapa äiti ja vävy tai isä ja tytär. Kun tutkimuksen päähenkilöt puhuivat itsestään ja kilpailijoistaan käräjillä, käräjäjuttujen aiheista riippumatta heidän puheessaan usein toistuivat viittaukset vanhemmuuteen ja ikään sekä työhön ja niihin liittyvään hyveeseen. Nämä teemat ovat olleet tärkeitä naishistoriassa eivätkä vähiten siksi että ne ovat tärkeitä nykyäänkin. Uuden ajan alussa kaikkiin näihin liittyi suuria vaatimuksia ja riskejä. Noidat on usein nähty sekä syntipukkeina epäonnistumiselle ja sijaiskohteina, joihin epävarmat äidit ja emännät voivat projisoida pelkonsa ja ahdistuksensa. Suomalaisessa talonpoikaispuheessa sekä työ että vanhemmuus useammin ovat statusta tuovia tekijöitä, joita saattoi käyttää perusteluna poikkeavallekin käyttäytymiselle: noituudesta syytetty saattoi sanoa tehneensä sen minkä muut tulkitsivat noituudeksi vain lapsia huvittaakseen. Naisten aseman ja vallankäytön mahdollisuuksien tutkimus kulminoituu noitaoikeudenkäynteihin. Noituuden ja naisten yhteys mytologisoitui ns. toisen aallon feminismien tulkinnoissa noitavainoista naisvainoina. Viime vuosikymmenen feminististä noitatutkimusta taas yhdistävät psykoanalyyttiset teoriat ja kiinnostus erilaisista kokemuksista ja identiteeteistä, mutta siinä toistuvat edelleen toisen aallon teemat. Suomalaisen tasa-arvon juuria on usein haettu vähäväkisiltä pientiloilta, joiden naiset ovat aina tehneet työtä ­ ja kritisoitu sitten ettei työ välttämättä tuota valtaa tai arvostusta. Monien kohdalla ei, mutta tämän tutkimuksen päähenkilöille se oli hyväksytty keino vaatia molempia. This study maintains that the options of early modern women were considerably better than has been claimed by traditional social and gender historians. The work follows a number of early modern Finnish households which were publicly represented and headed by women. The book thereby provides a contrast to the traditional view of women in early modern history, which has presented the influence of early modern social theory, religious teaching and Roman law as forcing women into what has been called a secondary legal position , secluding women from the public spheres into the domestic household and depriving them of authority outside the home. For the households in this study, public representation by women was a cultural choice rather than a necessity, because there were other adult men who could have performed the task. However, the choice was not always uncontested. The conflicts in these households were marked by witchcraft accusations. The arguments for and against the leadership of particular household members reveal that rather than prescribing a male-dominated model of authority in early modern society, the patriarchal rhetoric formed a general ground on which both men and women could claim authority. Family and parenthood as well as work were central to the rhetoric of authority. The study of women's or feminine authority and power culminates in witchcraft trials. A mythical link between women and witches was weawed into the fabrique of second wave feminism Rhetoric. The last decade and a half has seen a new wave of feminist interest in witches, marked by psyhoanalytical theories and interest in the different experiences and identities of different women. Nevertheless, the second wave themes still survive in it. The emphasis has been on the restricting demands and insecure nature of both motherhood and women's work. The roots of the equality between sexes in Finland have often been searched in the small agrarian households that could not afford women's seclusion from work and public. The critique often presented against it, too, has been that not all work - or parental obligations - produces power or authority. For some, maybe not. For the women in this study, work and motherhood were legitimate grounds for claiming authority.