Search

Artikkeli tarkastelee konsonanttiyhtymän tsk esiintymistä suomen murteiden sanastossa. Tätä foneemiyhtymää on tavattu ainoastaan osassa suomen itämurteita: kaakkoismurteissa sekä Pohjois-Karjalassa puhutuissa itäisissä savolaismurteissa. Artikkelissa verrataan tsk-yhtymää karjalan kielen konsonanttiyhtymään čk. Tutkimusaineisto on peräisin suomen ja karjalan murresanakirjoista ja -arkistoista. Runsaiten tsk-sanastoa on esiintynyt kaakkoismurteissa Itä-Kannaksella sekä Pohjois-Karjalassa, jotka muodostavat sen ydinlevikkialueen. tsk:n esiintymistä näissä tietyissä suomen murteissa selittää sen historiallinen yhteys karjalan kieleen. Vielä 1600-luvulla karjalaa on Suomen alueella puhuttu selvästi laajemmalla alalla kuin myöhempinä vuosisatoina. Kun suomi ja karjala ovat tulleet keskenään kontaktiin, karjalan kielen čk on mukautunut suomen sanastossa tsk:ksi. Tarkasteltava ilmiö edustaa kahden tason kontaktivaikutusta: fonologista ja leksikaalista. Yhtymän tsk sisältämä konsonanttiyhtymä ts (joka esiintyy kirjakielessäkin) sen sijaan on tässä asussa suomen murteissa varsin suppea-alainen. Konsonanttiyhtymää tsk ~ čk tavataan kahdessa sanaryhmässä: venäläislainoissa (jotka ovat substantiiveja) ja ekspressiivisanastossa (verbejä ja substantiiveja). Yhtymä tsk on historiallisessa yhteydessä karjalan čk-yhtymään. Artikkelissa vertaillaan tsk-sanastoa karjalan čk-sanastoon. Ne edustavat paljolti yhteisiä sanarakennetyyppejä, ja samoja lekseemejäkin on varsin paljon. Ekspressiivinen tsk- ~ čk-sanasto on mukana myös äänteistöltään varioivissa sanasarjoissa. Vaikka čk palautuu foneemiyhtymänä aina muinaiskarjalaan ja varhemmaksikin, on tässä artikkelissa tarkasteltu tsk- ~ čk-sanasto kuitenkin valtaosaltaan muinaiskarjalan aikatasoa nuorempaa. Traces of Karelian in Finnish: the consonant cluster tsk in Finnish dialects The article deals with the consonant cluster tsk in the vocabulary of certain dialects of Finnish. This cluster only appears in a restricted area where eastern Finnish dialects are spoken, principally south-eastern dialects and Eastern Savo dialects (i.e. dialects of North Karelia). In the Karelian language, the equivalent of tsk is the consonant cluster čk. The material of this study is collected from dialectal dictionaries of Finnish and Karelian. The article examines phonological contact influence and its realisation in the vocabulary of eastern Finnish dialects. The greatest number of tsk-words is found in the eastern part of the south-eastern dialectal region and in North Karelia. This areal distribution is connected to the history of the neighbouring Karelian language, which in the 17th century was spoken across a larger area of Finland than in later centuries. Finnish contact with Karelian has led to much phonological influence between the two languages. The Karelian consonant cluster čk has changed into tsk in Finnish. In Finnish dialects, however, the consonant cluster ts (part of tsk) is still relatively rare. The consonant cluster tsk ~ čk exists in two lexical subgroups: Russian loan words (nouns) and expressive vocabulary (verbs and nouns). In this article, the tsk-vocabulary of Finnish is compared to the čk-vocabulary of Karelian. The comparison shows significant similarities between the materials of eastern Finnish dialects and Karelian. However, in Finnish, ever diminishing contact with Russian has transformed the use and semantics of Russian loan words featuring tsk.

peerReviewed

Opinnäytteessäni pohdin näyttelijäntyön suhdetta ruumiillisiin identiteetteihini, jotka olen nimennyt työruumiiksi (näyttelijäidentiteetti) ja murreruumiiksi (kotiseutuidentiteetti). Työssä pohdin myös kielen ja ruumiillisuuden suhdetta ylipäätään ilmiönä näyttelijäntyön näkökulmasta. Käyn työn toisessa luvussa läpi näiden edellä mainittujen identiteettien, mutta erityisesti työruumiin rakentumista ennen ja jälkeen Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto ohjelmassa opiskelua sekä sen toimintaa näyttelijän työssä konkreettisin esimerkein. Murreruumista materiaalintuottajana, näytelmän harjoittelijana ja esiintyjänä kuvaan Kylymillä kiskoilla -esityksen rakentamisen taiteellisen prosessin eri vaiheissa: kirjoitusvaihe, harjoitusvaihe ja esitysvaihe. Kylymillä kiskoilla oli taiteellinen opinnäytteeni, jonka tein kahdestaan kurssikaverini Ville Mikkosen kanssa. Esityksessä tutkimme Savon murteen ja Stadin slangin stereotypioita, joista ensimmäisen horjuttaminen näyttämöllä onnistui pitkälti murreruumiin avulla. Huomasin murreruumiini auttaneen minua esityksen rakentamisen prosessin eri vaiheissa monella tapaa. Tunnistin myös työskentelyssäni ruumiillisten identiteettien metamorfoosia, jolloin löysin näyttelijäntyötäni helpottavia asioita kummallekin ruumiilliselle identiteetille ominaisista toimintatavoista.

Arvioitu teos: Mia Halonen, Samu Nyström, Heikki Paunonen & Johanna Vaattovaara: Stadin syntinen s. Helsinki: Art House 2020. 353 s. isbn 978-951-884-755-0.

Tutkin tässä tutkielmassa etnisen karakterisaation rakentumista Huckleberry Finnin seikkailut -teoksen käännöksissä. Tutkimusmateriaalejani olivat uusin, vuonna 2018 julkaistu Juhani Lindholmin käännös ja vertailua varten myös Yrjö Kivimiehen vuonna 1927 julkaistu käännös. Tutkielmani päämäärä oli selvittää, miten Jim-henkilöhahmon etninen tausta tuodaan esiin dialogin puhekielisyydellä. Hypoteesini oli, että uudemmassa käännöksessä Jimin etnisyyttä ei voi erottaa Huckleberrystä, koska nykyaikana liian toiseuttava dialogi olisi paheksuttavaa ja sitä voitaisiin pitää rasistisena. Olen rajannut tutkimukseni Jimin ja Huckleberryn välisiin dialogeihin sekä Jimin dialogiin Tomin kanssa. Lähdeteoksessa The Adventures of Huckleberry Finn molemmat päähenkilöt, sekä Huckleberry että Jim, puhuvat omilla murteillaan. Jimin murre on Missouri negro dialect eli Missourin mustien murre, kun taas Huckleberry puhuu etelävaltiomurteella, jossa on useita puhekielisiä piirteitä. Jimin puhe eroaa Huckleberryn puheesta monin tavoin ja hänen orjataustansa on mahdollista päätellä pelkästään dialogin perusteella. Vuoden 1927 käännöksessä Jimin puhe on käännetty oppijansuomeksi, mikä näkyy sen norminvastaisuudessa. Huckleberryn puhe sen sijaan on käännetty lähes täysin yleiskieliseksi. Tämä luo käännökseen todella suuren eron Jimin ja Huckleberryn dialogien välille ja myös tuo Jimin etnisen identiteetin selvästi esille. Kääntöpuolena se myös tekee Jimistä toisen Huckleberryyn verrattuna. Tämä ei aiheuttanut pahennusta käännöksen julkaisuajankohtana, koska suomalaisten asenteet afrikkalaistaustaisia kohtaan olivat erilaiset kuin nykyään. Lindholmin käännös sen sijaan on julkaistu viimeaikaisten suurien muuttoaaltojen jälkeen ja on siten kriittisemmässä asemassa. Kivimiehen käännösstrategiaa ei olisi ollut soveliasta käyttää enää nykyaikana, joten Lindholmin on täytynyt tehdä eri käännösratkaisuja Jimin dialogia kääntäessään. Tutkielmassani selvitin, mitä nämä käännösratkaisut ovat olleet. Tutkimuksessa selvisi, että Lindholmin käännöksessä Huckleberry ja Jim käyttävät pääasiassa samanlaista kieltä, mutta erottava tekijä on Jimin dialogissa satunnaisesti esiintyvät murteellisuudet. Koska Huckleberry ei käytä murteellista kieltä, on Jimin murteellisten ilmausten katsottava olevan hänen etnisen identiteettinsä luoja käännöksessä.

Arvioidut teokset Ann-Marie Ivars: Dialekter och småstadsspråk. Svenskan i Finland – i dag och i går I:1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 798. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2015. 464 s. isbn 978-951-583-336-5. Marika Tandefelt (toim.): Gruppspråk, samspråk, två språk. Svenskan i Finland – i dag och i går I:2. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 799. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2015. 252 s. isbn 978-951-583-337-2.

Tverinkarjala kuuluu varsinaiskarjalan eteläisiin murteisiin ja jakautuu kolmeen alamurteeseen: Tolmatšun, Vesjegonskin ja Djoržan jo sammuneeseen alamurteeseen. Tverinkarjalaiset ovat asuneet jo neljä vuosisataa venäläisten keskuudessa ja puhuneet venäjää pitkään. Venäjän kieli on vaikuttanut huomattavasti tverinkarjalan äännejärjestelmään sen kehityksen eri vaiheissa. Tästä johtuvat muutamat alamurteita toisistaan erottavat piirteet. Venäjän vaikutusta tverinkarjalan äännejärjestelmään on sekä vokaali- että konsonanttijärjestelmässä. 1) vokaalijärjestelmässä: pitkien uu-, yy-vokaalien ja u-, y-loppuisten diftongien jälkikomponenttien redusoituminen; sekundaaristen pitkien vokaalien esiintyminen; väljenevien diftongien fonemaattiset erot; Djoržan alamurteessa loppu- ja sisäheitto; 2) konsonanttijärjestelmässä: f- ja c-konsonanttifoneemien esiintyminen; sibilanttien distribuutio; geminaattojen kk, tt, pp, čč reduktio l-, r-, n-konsonanttien jäljessä; runsas liudentuminen ja kvalitatiivisen astevaihtelun epäproduktiivisuus.

Suomalaisen murteentutkimuksen alku sijoittuu 1800-luvulla ajankohtaan, jolloin tieteellistä suomen kieltä ei vielä ollut olemassa. Kielestäkin oli kirjoitettu suomeksi vähän, ja kieliopit olivat suurimmaksi osaksi muunkielisiä. Suomenkielisistä kieliopeista saatu terminologia ei riittänyt murteiden äänneopin käsittelyyn, eli suomeksi kirjoittavilta tutkijoilta puuttuivat sopivat metakielen mallit. Tässä artikkelissa tarkastellaan, miten eri murteiden tyypillisiä piirteitä nimettiin ja kuvailtiin murteentutkimuksen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Aineistona ovat 1860‒1890-luvuilla julkaistut tutkimukset, jotka edustavat vertailevaa, deskriptiivistä tutkimussuuntaa. Euroopassa 1870-luvulla tapahtunut paradigman muutos deskriptiivisestä historioivaan tutkimukseen (nuorgrammaattinen tutkimussuunta) saavutti suomalaisen murteentutkimuksen vasta 1890-luvulla. Sitä ennen murteita verrattiin kieliopeissa esitettyyn kirjakieleen. Tutkijat tunsivat hyvin suomen kielen rakenteen, mutta he pystyivät jossain määrin selittämään myös murrevarianttien taustoja ja syntyä. Analyysit eivät siten ole niin synkronisia kuin käytetyn metodin perusteella voisi olettaa. Artikkelissa tarkastellaan metakieltä myös tutkimusajankohdan kielellisessä kontekstissa. 1800-luvun kielenuudistuksessa oli yhtenä tavoitteena uudissanaston oma­peräisyys, ja tieteellisille termeillekin pyrittiin luomaan suomenkieliset vastineet. Murre­tutkimusten terminologia sisältää sekä vierasperäistä että omaa sanastoa, ja osa siitä on säilynyt dialektologiassa nykypäivään asti. Ennestään tutuille sanoille annettiin kieli­tieteellisessä kontekstissa uusi merkitys, ja lisäksi luotiin tarpeen mukaan uusia johdoksia. Sananvalinnat saattavat joskus kuulostaa kansanomaisilta ja muistuttaa jopa nykyistä kansanlingvististä metakieltä. On kuitenkin otettava huomioon, että sanojen tyylisävyt ovat muuttuneet ja että nykykielen ekspressiivisillä ja affektiivisilla sanoilla on voinut olla 1800-luvulla neutraalimpi merkitys. The metalanguage of the first Finnish-language studies in dialectology The roots of Finnish dialectology go back to a point in the 19th century when scholarly Finnish did not yet exist. Little had been written on linguistics in Finnish, and grammars were often in languages other than Finnish. The terminology gleaned from grammars written in Finnish for the treatment of dialectal phonology was insufficient, i.e., scholars writing in Finnish lacked suitable metalinguistic models. The present article examines the terminology used to describe typical features of a variety of dialects during the first decades of dialectology. The primary corpus of data consists of studies, published from 1860 until the 1890s and which represent a comparative descriptive approach. The paradigmatic change from descriptive to historical dialectology in Europe (during the 1870s) did not reach Finland until two decades later. Prior to this, dialects were compared to the literary language presented in grammars. While scholars were well acquainted with the structure of the Finnish language, they could also explain, to some degree, the background and birth of dialectal variations. For this reason, analyses are not as synchronic as the method used might suggest. The article also studies metalanguage in the linguistic context of the specific point of time in question. One of the aims of the language reforms of the 19th century was a Finnish-language-based collection of neologisms, an attempt to create Finnish equivalents for scholarly terms. Dialectological terminology employs both foreign and Finnish vocabulary, and some of these terms persist to this day. Familiar words were given a new meaning in a linguistic context, and new derivatives were created. The choice of words was sometimes popular in tone, occasionally reminiscent of a modern folk linguistic metalanguage. It is, nevertheless, to be noted, that the stylistics of words has changed, and that the stylistic values of expressive and affective words could have had a more neutral shade during the 19th century.

peerReviewed

The Iijoki series is an autobiography consisting of 26 novels in which the author Kalle Päätalo depicts his life from the childhood until becoming a writer. Päätalo has documented his own regional dialect, the language he had grown up with, described other dialects, dialectal perceptions, attitudes and language ideologies. The Iijoki series can be recognised as the language biography of the protagonist. The turning points are linked by a specific thematic plot that carries the narrative through difficulties, contradictions, insights and adaptations towards the culmination of the novel series, where the protagonist has sufficient linguistic resources as a writer. In the study of the language biography the different trends in sociolinguistics cross over: studies in language variation, folk linguistics, and multilingualism studies. The focus of research is metalanguage. Two levels of metalanguage can be brought forth in the text: metalanguage 1, which depicts language and its phenomena, such as language patterns, features and speech, and metalanguage 2, which includes language-related values and language attitudes. The research has utilized the concepts and perspectives of literary research. The interdisciplinary approach is mainly visible at the level of interpretation. The research consists of four articles. In the first article, I demonstrate that the variation of speech places great importance in describing the most essential relationship in the novel series. In the second article, I specify protagonist's perceptions and attitudes of dialects and look at their functions as a medium of various human emotions. In the third article, I present the turning points of the protagonist’s language biography and point out how different language ideologies create tension around the most significant theme of the novel series. The fourth article looks at the linguistic stancetaking of the protagonist of the Iijoki series in relation to the changes in social status. Tiivistelmä Iijoki-sarja on 26-osainen omaelämäkerrallinen teossarja, jossa kirjailija Kalle Päätalo kertoo omat vaiheensa lapsuudesta kirjailijaksi ryhtymiseen saakka. Päätalo on tallentanut kirjoihinsa kotiseutunsa kieltä sekä kuvannut monia muita suomen murteita, murrekäsityksiä ja -asenteita sekä kieli-ideologisia asetelmia. Iijoki-sarjaa voi lukea päähenkilön kielielämäkertana. Kielielämäkerran käännekohtia yhdistää juonen kannalta keskeinen temaattinen säie. Ne kuljettavat tarinaa kieleen liittyvien vaikeuksien, ristiriitojen, oivallusten ja sopeutumisten kautta kohti romaanisarjan huipennusta, jossa päähenkilöllä on kirjailijan työtä ajatellen riittävät kielelliset resurssit käytettävissään. Kielielämäkerran tutkimuksessa risteävät sosiolingvistiikan eri suuntaukset: variaationtutkimus, kansanlingvistinen tutkimus sekä monikielisyyden tutkimus. Tutkimuksen keskiössä on metakieli. Tekstistä on nostettavissa esiin kahden eri tason metakieltä: metakieli 1:tä, joka kuvaa kieltä ja sen ilmiöitä, kuten kielimuotoja, kielenpiirteitä ja puhetapaa, sekä metakieli 2:ta, joka sisältää kieleen liittyvän arvomaailman ja kielenkäyttöä ohjailevat asenteet. Tutkimuksessa on hyödynnetty kirjallisuudentutkimuksen käsitteitä ja näkökulmia. Poikkitieteellinen lähestymistapa näkyy erityisesti tulkintojen tasolla. Tutkimus koostuu neljästä artikkelista. Artikkelissa I osoitan, että puhekielen variaatiolla on merkittävä rooli romaanisarjan keskeisimmän ihmissuhteen kuvauksessa. Toisessa artikkelissa erittelen päähenkilön murrehavaintoja ja -asenteita sekä tarkastelen niiden funktioita erilaisten tunnetilojen välittäjänä. Artikkelissa III esittelen päähenkilön kielielämäkerralliset käännekohdat ja osoitan, kuinka erilaiset kieli-ideologiat luovat jännitteen Iijoki-sarjan merkittävimmän teeman ympärille. Neljännessä artikkelissa tarkastelen Iijoki-sarjan päähenkilön kielellistä asemoitumista suhteessa sosiaalisen aseman muutokseen.

Viron koillisrannikkomurteiden sanasto heijastaa virolaisten ja suomalaisten välisiä historiallisia kontakteja yli Suomenlahden. Tämän artikkelin keskiössä ovat viron koillisrannikkomurteiden rantamurteen länsiryhmän uudet lainaetymologiat. Artikkeli pohjautuu viron murresanakirjaa varten koottuun materiaaliin. Tutkittu sana-aineisto koostuu 225 sanasta, jotka esiintyvät rantamurteen länsiryhmän kaikissa kolmessa pitäjänmurteessa tai niistä kahdessa (Jõelähtme, Kuusalu, Haljala). Puolet sanoista on Suomenlahden ympäristön naapurikielistä uudella ajalla aina 1900-luvun alkuvuosikymmeniin asti saatuja lainasanoja. Huomattava määrä, noin 38 % tutkituista sanoista, on suomalaista alkuperää. Tutkitussa murteessa esiintyy kielikontaktien tuloksena sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, jotka ovat itämerensuomalaisille kielille epätyypillinen piirre, ja joitakin uusia suffikseja. Tässä artikkelissa esitetään aineiston kaikki uudet etymologiat: yhteensä 40 täysin uutta etymologiaa ja 19 parannettua etymologiaa. Lähes kaikki suomalaiset lainaoriginaalit ovat tunnettuja Kaakkois-Suomen Kymenlaaksossa ja Karjalan kannaksella; neljännes niistä on esiintynyt suomen murteissa vain molemmilla näistä alueista tai toisella niistä. Jotkin ruotsalaisista lainaoriginaaleista ovat esiintyneet vain Suomessa Itä-Uudenmaan murteissa Kymenlaakson alueella. Tulokset osoittavat, että virolaisten kontaktit ovat suuntautuneet enimmäkseen mainituille alueille, ja ne tukevat käsitystä virolaisten läheisistä kontakteista niin suomen- kuin ruotsinkielistenkin suomalaisten kanssa. Kontaktit suomenpuhujien kanssa ovat tulosten perusteella kuitenkin olleet kaikkein intensiivisimmät: lainasanat ovat enimmäkseen suomalaista alkuperää ja niiden merkityskentät ovat yhtä moninaiset kuin tutkitun aineiston virolaisen sanaston. Ruotsalaiset, (ala)saksalaiset ja venäläiset lainat ovat puolestaan lähes yksinomaan meren semanttiseen kenttään liittyviä substantiiveja. Suomalaislainoja on lisäksi kaikissa sanaluokissa, mikä kertoo suhteiden läheisyydestä. Geneettisesti läheistä sukua olevien viron ja suomen osittainen keskinäinen ymmärrettävyys ja kontakteissa käytetty reseptiivinen monikielisyys ovat tukeneet sekä lainausprosessia yleisemmin että useiden ekspressiivisanojen lainaamista. Abstract also in English The vocabulary of the Estonian North-Eastern coastal dialect group reflects the historical contact between Estonians and Finns across the Gulf of Finland. New loan etymologies in the western subgroup of the Estonian Coast dialect are at the focus of the present article. This article is based on material collected for the Dictionary of Estonian Dialects. The analysed data comprises 225 words, which are attested in all three or at least two of the parishes (Jõelähtme, Kuusalu, Haljala) where the subdialect was spoken. Half of the words are loanwords from neighbouring languages around the Baltic Sea borrowed between the beginning of the modern age all the way up to the first decades of the 20th century. A considerable amount, about 38% of the analysed words, are of Finnish origin. As a result of language contacts in the analysed Estonian dialect, word-initial consonant clusters – a feature not typical of Finnic languages – and some new suffixes emerge. In this article, all the new etymologies found in the data are presented: 40 completely new etymologies and 19 revised etymologies altogether. Almost all of the Finnish source words are known in South-Eastern Finland in Kymenlaakso and on the Karelian Isthmus; one fourth of them are attested only in both of these areas or in one of them. Some of the Swedish source words are attested only in the dialects of Eastern Nyland in Finland (the Kymenlaakso area). The results show that Estonians have had contacts mostly with the aforementioned areas and also support the concept of close contacts between Estonians and Finnish as well as Swedish-speaking Finns. Thus, there seems to be strong evidence that the contacts with Finnish-speaking Finns have been the most intense: the loanwords are mostly of Finnish origin and the thematic variability of these is as wide as in the vocabulary of Estonian origin, while the Swedish, (Low) German, and Russian loanwords are nouns concerning almost exclusively semantically maritime-related vocabulary. Furthermore, the Finnish loans emerging in all the word classes demonstrate close relations. Although the mutual intelligibility of Estonian and Finnish, two genetically relatively closely-related Finnic varieties, is somewhat limited, the receptive multilingualism seems to have supported not only the borrowing process in general but the borrowing of numerous expressive words.

In this article, a conversation between Old Helsinki Slang (OHS) speakers recorded in 1965 is examined. A notable feature of OHS is the heavy use of Swedish-based or otherwise un-Finnish words although it mostly follows the grammar of colloquial Finnish. e sample that is analyzed consists of free speech, and it lasts 65 minutes. If uncertain items are taken into account, then the proportion of borrowed lexical items in the data is 29–32%. Function and content words in OHS di er markedly in their etymological origin as the function words are overwhelmingly Finnish. Although OHS has some phonological and phonotactical features that are strikingly “un-Finnish,” it is apparent that these features have been adopted along with loanwords. While some morpho-syntactical features in OHS di er from those of Standard Finnish, they are widely known in Finnish dialects and colloquial Finnish and, therefore, cannot be interpreted as innovations in OHS. Morpho-syntactically, the sample can easily be interpreted as a variant of Finnish. While the proportion of borrowed words in OHS is not exceptional among the world’s languages, it is in any case notable; furthermore, core borrowing is common and even basic vocabulary is the product of borrowing. Roughly 40% of the vocabulary of OHS can be de ned as slang, a proportion unknown in Finnish dialects or in Standard Finnish. is slang vocabulary is overwhelmingly borrowed, and it can be seen as the most apparent contact feature of OHS. It has made this variety of urban speech virtually incomprehensible to contemporary dialectal or Standard Finnish speakers. peerReviewed

tit julkaistaan numerosta 60 alkaen.

On vanhastaan tunnettua, että Etelä-Pohjanmaan murteessa esiintyy arkaismeja, jotka ovat vieraita muille suomen länsimurteille. Tässä artikkelissa analysoidaan yhdeksän arkaistisen eteläpohjalaisen piirteen levikkiä ja historiaa ja suhteutetaan niitä tämänhetkiseen arkeologiseen tietoon Etelä-Pohjanmaan asutuksesta. Tulos on, että useat näistä piirteistä ovat tunnettuja savolaismurteissa, karjalan kielessä ja jopa vepsässä. Eteläpohjalais-savolais-karjalaisia yhteisiä piirteitä ovat esimerkiksi otti(j)a-tyyppiset monikon 2. persoonan alkuperäiset imperfektimuodot. Vepsään saakka ulottuvat Ut-nominien si-aineksiset monikkovartalot, esimerkiksi neittysillen, vepsän regusid (’kelkkoja’). Murteen snA ~ hnA -päätteinen inessiivi on tunnettu vain etelävirossa, ja saita-tyyppiset monikon 2. persoonan verbinmuodot ovat itämerensuomalaisella kielialueella tuntemattomia. Nämä kaksi piirrettä ovat siis ilmeisesti vieläkin vanhempia ja näyttäisivät edellyttävän myöhäiskantasuomalaista tai jopa vanhempaa kantakielivaihetta. Tutkittujen piirteiden levikki- ja historiatietoja verrataan artikkelissa arkeologien nykynäkemyksiin, joiden mukaan pohjoiskantasuomalainen tai muinaishämäläinen vaikutus ylsi rautakauden lopussa Etelä-Pohjanmaalle, Savoon Mikkelin seudulle sekä muinaiskarjalaisille alueille – jopa vepsään saakka. Tämän ajattelun mukaan Etelä-Pohjanmaan murteen arkaistiset piirteet periytyisivät tästä samasta kantakielivaiheesta ja kertoisivat murteen rautakautisesta kerrostumasta. Etelä-Pohjanmaalla on vanhastaan tiedetty olleen vahva asutus jo rautakauden alussa (500 eKr.). Sen on kuitenkin ajateltu tuhoutuneen viikinkiaikaan eli noin vuoteen 800 jKr. mennessä, ja alueen murteen on oletettu syntyneen 1000-luvun ensimmäisinä vuosisatoina Hämeestä ja Varsinais-Suomesta tulleen uuden asutuksen myötä. Nykyisin ajatellaan, että Etelä-Pohjanmaan asutus säilyi rautakauden läpi, joskin köyhtyneenä. Artikkelin päähuomio on, että arkeologian nykytulokset mahdollistavat sen tulkinnan, että mainitut arkaismit ovat jo rautakaudella Etelä-Pohjanmaalle levinneen kielimuodon reliktejä. Samoin voidaan ajatella, että kielitiede tukee arkeologien näkemystä Etelä-Pohjanmaan asutuksen jatkuvuudesta läpi rautakauden. Iron-Age evidence in the Southern Ostrobothnian dialect of Finnish It has long been recognised within the field of Fennistic research that the Southern Ostrobothnian dialect contains archaic features that are unknown in other western Finnish dialects. In this article, the writers analyse the spread and history of nine such features in the light of recent archaeological research. One significant finding is that many of these features are already familiar from the dialects of Savo, the Karelian language and even Vepsian. Examples of common features found in the dialects of Souther-n Ostrobothnia and Savo, as well as in Karelian, are original 2nd person plural imperfect forms such as otti(j)a (’you took’). One common feature of Vepsian is a plural stem with -si for Ut nouns such as neittysillen (’to the maids’) and the Vepsian regusid (plural partitive for ’sleigh’). The inessive ending snA ~ hnA is known only in South Estonian, and 2nd person plural verb forms such as saita (’you got’) are not known at all in Finnic. It appears, therefore, that these two features are even older, and seem to descend from late Proto-Finnic or earlier still. This article compares the spread and history of the features analysed to the view of contemporary archaeological scholarship, which contends that by the end of the Iron Age the influence of Northern Proto-Finnic or Ancient Häme (Tavastian) had reached Southern Ostrobothnia, the region of Mikkeli in Savo, ancient Karelian areas and even all the way to Vepsian-speaking regions. Accordingly, the archaic features of the Souther-n Ostrobothnian dialect would have descended from the same phase of the proto-language and are thus an indication of remnant Iron-Age layers in the dialect. It has long been known that settlements were common throughout Southern Ostro-bothnia from the beginning of the Iron Age (500 BC). However, it has previously been thought that these settlements were destroyed during the Viking period in approximately the 8th century, and it was assumed that the local dialect was created in the first centuries after the year 1000 as a result of new settlements arriving from Häme (Tavastia) and Southwest Finland. However, it is now widely accepted that, though they were greatly impoverished, settlements in Southern Ostrobothnia existed throughout the Iron Age. The primary observation of this article is that present archaeological eviden-ce allows scholars to view the aforementioned archaic features as relics of a language form which spread to Southern Ostrobothnia during the Iron Age. Similarly, the writers contend that Fennistics can now support the archaeological view regarding the continuity of Southern Ostrobothnian settlements throughout the Iron Age.

Researchers of the Finnic languages have presented various views on the position of Ludian. It has been regarded as an independent language by some and a dialect of Karelian (or Vepsian) by others. Researchers have also pondered whether the Ludians are their own people or a Karelian (or Vepsian) tribe. The goal of this research is to define the historical and taxonomical position of the language variety spoken by the Ludian people. This study is the first comprehensive examination of the history of Ludian and its speakers. The primary research method is the historical-comparative method, supplemented where applicable with language sociology. The historical investigation is mainly based on written sources, while the linguistic analysis is based on material collected by the author in Kuujärvi, in comparison with other available material. The focus is on the structural features of the language. Today, Ludian is one of the most endangered Finnic languages, with at most 300 speakers. Material is not available for all dialects spoken at the start of the 20th century, as those spoken beyond the eastern border of the area were extinct by the 1940s. The number of Ludian speakers at the start of the 20th century can be estimated at 15,000 - 20,000. Ludians self-identification differs from the official classifications used in Russia. An analysis of Kuujärvi Ludian reveals that it shares features with other Ludian dialects, but also with Karelian-Olonets and Vepsian. Classifying Ludian as a Karelian dialect is problematic, as it is difficult to pinpoint any features shared by both Ludian and Karelian-Olonets but not by Vepsian. Nor can Vepsian be viewed as a substrate of Ludian and Olonets due to its phonological properties. Compared to Vepsian, Ludian contains more evidence of the ancient language from which Ludian, Olonets and Vepsian are presumed to originate. Based on the many similarities between Ludian and Olonets, it can be ascertained that, for example, Southeast Olonets, and developed based on Kuujärvi Ludian. The South Karelian dialects can be divided into those on the Olonets side and the Ludian side. South Karelian, which is on the Ludian side and has features that extend into the Inner-Russian Karelian dialects, is more closely connected to Ludian than to Vepsian. This view is also supported by the Ludian features in North Karelian. Based on diachronic criteria, Ludian, Olonets and Vepsian stand in contrast to North Karelian. Structurally, however, Ludian, Olonets and Onega Vepsian differ greatly from the other Vepsian varieties. Olonets and South Karelian show Ludian substrate features and cannot be studied without regard for Ludian. With their own system clearly distinct from those of the neighbouring varieties, the Ludian dialects do not fulfil the criteria of mixed dialects but can rather be considered an independent variety. An investigation from above-mentioned perspectives demonstrates that Ludian must be approached as its own areal phenomenon. Itämerensuomalaisten kielten tutkijat ovat esittäneet erilaisia tulkintoja lyydin asemasta. Sitä on pidetty itsenäisenä kielenä tai karjalan (tai vepsän) murteena. On myös pohdittu, ovatko lyydiläiset oma kansansa vai karjalainen (tai vepsäläinen) heimo. Tutkimuksen tavoitteena on lyydiläisten puhuman kielimuodon historiallinen ja taksonominen määritys. Se tarkastelee yksityiskohtaisesti lyydin kieltä ja lyydiläisten historiaa. Ensisijainen tutkimusmetodi on historiallis-vertaileva menetelmä, johon sovitetaan myös kielisosiologista näkökulmaa. Väestö- ja tutkimushistoriallinen tarkastelu perustuu enimmäkseen kirjallisiin lähteisiin. Lingvistisen tarkastelun lähtökohtana on tekijän Kuujärven aineisto, ja vertailuaineistona on muu saatavana oleva tutkimusmateriaali. Painopiste on kielen rakenteellisissa ominaisuuksissa. Nykyään lyydin puhujamäärä on enintään 300 henkeä, ja se kuuluu uhanalaisimpiin itämerensuomalaisiin kieliin. Kaikkia 1900-luvun alussa puhuttuja lyydiläismurteita ei ole kartoitettu, koska osa niistä sammui 1940-luvulle mennessä. Lyydiläismurteiden yhteisen puhujamäärän voidaan arvioida olleen 1900-luvun alussa enimmillään 15 000 - 20 000 henkeä. Lyydiläisten omakielinen identifioituminen poikkeaa Venäjällä käytetystä virallisesta kielellisestä ja etnisestä identifikaatiosta. Kuujärven lyydillä on muiden lyydiläismurteiden ohella yhteisiä ominaisuuksia karjala-aunuksen ja vepsän kanssa. Lyydin luokittelu yhdeksi karjalan kielen päämurteeksi on ongelmallista, sillä lyydiläismurteille ja karjala-aunukselle on vaikea esittää tunnusomaisia piirteitä, joita ei esiintyisi vepsän murteissa. Vepsä ei sovi lyydin ja aunuksen substraattikieleksi fonologisista syistä. Lyydiläismurteista löytyy enemmän tietoa kuin vepsästä siitä muinaiskielestä, jonka pohjalta lyydin, aunuksen ja vepsän oletetaan kehittyneen. Lyydin ja aunuksen lukuisten yhtäläisyyksien perusteella voidaan muun muassa esittää, että kaakkoisaunus syntyi Kuujärven lyydin pohjalta. Eteläkarjalan murteet voidaan jakaa aunuksenpuoleisiin ja lyydinpuoleisiin. Lyydinpuoleinen eteläkarjala, jonka ominaispiirteet ulottuvat Sisä-Venäjän karjalaismurteisiin, kytkeytyy lähemmin lyydiin kuin vepsään. Tällaista kuvaa tukevat myös pohjoiskarjalaan ulottuvat lyydiläisyydet. Diakronisten kriteerien perusteella lyydi, aunus ja vepsä kontrastoituvat pohjoiskarjalaan. Toisaalta lyydi ja aunus sekä äänisvepsä kontrastoituvat rakenteellisesti muuhun vepsään. Aunuksessa ja eteläkarjalassa esiintyy lyydiläinen substraatti, eikä näitä voi tutkia ottamatta huomioon lyydiä. Lyydiläismurteita ei voi pitää sekamurteina, koska ne eivät täytä sekamurteille ominaisia kriteerejä. Sitä vastoin lyydi täyttää itsenäisen kielimuodon kriteerit, koska sen murteista on löydettävissä ympäristöstään erottuva oma järjestelmänsä. Tämä tarkastelu osoittaa, että lyydiä on lähestyttävä omanlaisenaan alueellisena ilmiönä.

Porthanin äidinkieli suomi ei kelvannut tieteen kieleksi vielä 1700-luvulla, eikä Porthan julkaissut yhtäkään suomenkielistä kirjoitusta. Silti hän oli yksi kehittyvän kirjasuomen sanaston aktiivisimmista kartuttajista. Lisäämällä hakusanoja Daniel Jusleniuksen sanakirjaan hän onnistui tuomaan kirjasuomeen noin 1000 sellaista uutta sanaa, jotka ovat edelleen käytössä. Yleiskielen saamelaisperäisestä sanastosta noin neljäsosa on saatu Porthanin kokoelmien kautta. Sanat ovat kuitenkin tulleet pohjoissuomalaisina murresanoina, eivät suoraan saamen kielestä lainattuina. Porthan on viitannut niiden lainaperäisyyteen vain poikkeustapauksissa. Porthan ei itse osannut saamen kieltä eikä tehnyt kenttätyötä saamelaisten parissa, vaan sai tietonsa kirjateitse. Erityinen pohdinnan aihe oli kielisukulaisuus. Saamea oli uuden ajan alusta lähtien pidetty joko suomen murteena tai suomesta syntyneenä kielenä, mutta Porthanin aikalainen Simon Lindheim kielsi kielisukulaisuuden kokonaan. 1700-luvun kuluessa etäsukukieliä koskeva tieto lisääntyi nopeasti, ja käsitys suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta vakiintui. Eri lähteistä kokoamansa tiedon perusteella Porthan hyväksyi kielisukulaisuuden mutta jäi siihen väärään käsitykseen, että saamen kieli olisi ollut lähempänä unkaria kuin suomea. Koska äännehistorian ja etymologian tutkimus oli vielä aivan kehittymätöntä, Porthan ei läheskään aina kyennyt näkemään saamen ja suomen yhteyttä sellaisissa tapauksissa, joissa se on nykyään kiistatta osoitettavissa. Selvitän artikkelissani, missä määrin Porthan käsittelee saamen kieltä kirjoituksissaan, mitä asioita hän ottaa esille ja mikä merkitys hänen havainnoillaan on ollut suomensukuisten kielten tutkimuksen kannalta ja suomen kielen kehityksen kannalta. Tämä jälkimmäinen on aihepiiri, josta ei ole vielä paljonkaan kirjoitettu, mutta edellistäkään, vaikka se ei sinänsä olekaan uutta, ei voi kokonaan sivuuttaa.

nonPeerReviewed

Kandidaantintutkielmassani tarkastelen lohtajalaisten murreasenteita. Aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti relevantti, sillä Lohtaja liitettiin Kokkolaan kuntaliitoksessa vuonna 2009 ja nämä yhteen liitetyt alueet ovat kielellisesti hyvin erilaisia. Lohtajalla puhutaan keskipohjalaismurretta, kun taas Kokkola historiallisesti ruotsinkielisenä alueena ei kuulu mihinkään murrealueeseen. On oleellista selvittää ei-lingvistien eli maallikkojen käsityksiä murteesta ja kielestä tällaisilla alueilla. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Millaiseksi Lohtajan murre koetaan ja millaisia asenteita Lohtajan murteeseen ja sen puhujiin kohdistuu? Millaiseksi lohtajalaiset kokevat oman kielimuotonsa? Miten lukiolais- ja eläkeläisinformanttien käsitykset kielestä ja murteesta eroavat toisistaan? Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on kansanlingvistiikka, joka keskittyy tutkimaan maallikkojen kielihavaintoja ja –käsityksiä. Kansanlingvistiikassa tutkitaan siis maallikkojen käyttämää metakieltä eli puhetta kielestä. Aineisto kerättiin haastattelemalla yhdeksää lohtajalaista: kolmea yli 80-vuotiasta eläkeläistä ja kuutta 18-vuotiasta lukiolaista. Työssäni vertailen näiden kahden ryhmän kielikäsityksien eroja. Nuorilla haastateltavilla oli Lohtajan murteesta pääasiassa positiivisia mielikuvia: murretta luonnehdittiin mm. iloiseksi, kotoisaksi ja rennoksi. Eläkeläiset puolestaan kuvasivat murrettaan vanhanaikaiseksi ja jopa rumaksi. Lähes jokainen haastateltava koki puhuvansa jonkinasteista Lohtajan murretta, mutta ikäryhmien väliltä löytyi silti eroja: useimmat lukiolaiset ajattelivat puhuvansa Lohtajan murteen ja yleiskielen välimuotoa, kun taas eläkeläiset määrittelivät kielimuotonsa ainoastaan Lohtajan murteeksi. Erot lukiolaisten ja eläkeläisten käsityksissä todennäköisesti johtuvat näiden ryhmien erilaisesta elämäntilanteesta: eläkeläiset ovat asuneet koko ikänsä Lohtajalla, kun taas nuoret käyvät lukiota Kokkolassa; heillä on siis tilaisuus tarkkailla kieltä Lohtajan ja oman kotimurteen ulkopuolella ja siten tulla tietoisemmiksi kielestä ja sen ilmiöistä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan saksankielisten romaanien ja niiden suomennosten dialogeissa esiintyviä murteita ja puhekielisyyttä. Tarkoituksena on selvittää, miten saksankielissä alkuteoksissa on käytetty murteita tai puhekielisyyttä puheen illuusion luomisessa ja millaisia käännösmenetelmiä teosten suomennoksissa on käytetty. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkas-tellaan sitä, miten erilaiset puheen variaatiot vaikuttavat henkilöhahmojen karakterisaatioon ja miten kääntämisen normit eri aikoina ovat vaikuttaneet käännösten kieleen. Tutkielman aineistona ovat Thomas Mannin romaani Buddenbrooks - Verfall einer Familie (2007; [1901]) ja sen suomennokset vuosilta 1925 ja 2010. Toinen tutkittava romaani oli Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1986 [1929]) ja suomennos vuodelta 1979. Mannin romaani oli aineistona kokonaan, kun taas Döblinin teoksesta tutkimukseen rajautui kaksi ensimmäistä lukua. Aineisto käytiin läpi repliikki repliikiltä ja kaikki repliikit, jotka sisälsivät murretta tai puhekielisyyttä, taulukoitiin. Taulukkoihin merkittiin, mitä kielen variantteja repliikissä esiintyy ja millä kielellisellä tasolla puhekielisyyttä tai murretta on imitoitu. Puhekielisyyden kirjallisen tuottamisen keinojen luokittelussa käytettiin Tiittulan ja Nuolijärven (2011, 43 69) puheen esittämisen keinoja, jotka jaettiin neljään luokkaan: äänne- ja muotopiirteet, lauserakenteen taso, sanaston taso ja sanoman muotoilu. Käännösmenetelmiä analysoitiin Czennian (2004, 509-510) esittämien murteen käännösmenetelmien pohjalta. Molemmissa saksankielisissä romaaneissa on käytetty murteita ja puhekieltä, jotka luovat puheen illuusiota ja vahvistavat joko henkilöiden karakterisaatiota, miljöötä tai tapahtuma-aikaa. Buddenbrooks-romaanin dialogissa hallitsevia puhutun kielen variaatioita ovat alasaksa ja Baijerin murre. Romaanin ensikäännös on 1920-luvun normien mukaisesti hyvin yleiskielinen, ja lähtötekstin murteita ei ole juurikaan tuotu esille suomenkielissä repliikeissä. Saksankielisten murteellisten repliikkien käännöksissä vain kolmasosassa on hieman puhekielisyyttä. Uudelleenkäännöksen käännösmenetelmä on ollut kääntää murre jollakin kohdekielisellä murteella. Alasaksa on korvattu Turun murteella ja Baijerin murre murresekoituksella. Vain yhdeksän saksankielistä murteellista repliikkiä on käännetty yleiskielellä. Berlin Alexanderplatz -romaanissa lähes kaikissa tutkituissa repliikeissä on piirteitä yleiskielestä, Berliinin murteesta ja puhekielestä. Romaanin suomennos on myös melko puhekielinen. Kääntäjä on kääntänyt lähtöteoksen murteen ja puhekielisyyden suurimmaksi osaksi yleiskielellä, jossa on äänne- ja muotopiirteiden ja lauserakenteen tason elementtejä puhekielestä. Noin kymmenesosassa repliikeistä on myös murrepiirteitä, ja parissa repliikissä suomennoksessa on myös slangisanoja. Toisin kuin Englund Dimitrovan (1997, 62) tutkimuksessa, tässä tutkielmassa havaittiin, että vain yksi kääntäjä selvästi standardisoinut kieltä. Deutsche Kurzfassung : zum dialektalen und umgangssprachlichen Sprachgebrauch in den Dialogen der Romane Buddenbrooks und Berlin Alexanderplatz und deren finnischsprachigen Übersetzungen

Tutkimus käsittelee suomi toisena kielenä -opettajien asenteita ja käsityksiä puhekielen opettamiseen liittyen. Kiinnitän huomiota siihen, miten opettajat suhtautuvat kielen alueelliseen vaihteluun ja omaan aluepuhekieleen. . Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Miten S2-opettajat suhtautuvat puhekielen ja murteen opettamiseen aikuisille maahanmuuttajille? 2. Miten S2-opettajat käsittelevät puhekieltä ja murretta opetuksessaan? 3. Millai-sia käsityksiä S2-opettajilla on puhekielen roolista S2-oppijoiden elämässä? Suomen kielessä erot puhutun kielen ja normitetun yleiskielen välillä ovat melko suuret. Puhekielessä esiintyy myös paljon alueellista vaihtelua. Suomea toisena kielenä opiskelevan on opittava tulemaan toimeen kielen mo-ninaisuuden kanssa ja löydettävä kommunikaation keinot lähiympäristössään. Puhekielen merkityksestä S2-opetuksessa on käyty keskustelua etenkin 1990-luvulla. Opetuksessa keskityt-tiin yleiskieleen. Yleiskieltä pidettiin kielimuotona, jonka avulla kielen oppija parhaiten hahmottaa kielen perusra-kenteen ja sanojen merkitykset. Puhekielen opettamisen kannattajat perustelivat näkemystään sillä, että oppija tarvitsee puhekieltä tullakseen toimeen jokapäiväisissä viestintätilanteissa. Yleiskielinen puhe voi myös leimata maahanmuuttajan erilaiseksi. Puhekielellä on merkitystä myös opiskelijan identiteetin ja sen rakentumisen kan-nalta. Nykyään oppimateriaaleissa tuodaan yleensä jollakin tavalla esiin yleispuhekielen tyypillisimpiä piirteitä. Alueellisen vaihtelun roolia opetuksessa ei ole juuri tutkittu. Aineistoni koostuu seitsemästä noin puolen tunnin mittaisesta teemahaastattelusta, jotka tein aikuisten maa-hanmuuttajien S2-opettajille keväällä 2014. Haastateltavat toimivat opettajina kolmella eri paikkakunnalla: kaksi Kuopiossa, kolme Oulussa ja kaksi Turussa. Metodina tutkimuksessa on sisällönanalyysi sekä laadullinen asennetutkimus. Haastatellut pitävät tärkeänä sitä, että S2-oppija oppii puhekieltä ainakin tunnistamisen tasolla. Puhekielen opettamisen tavoista on kuitenkin erilaisia näkemyksiä. Osa opettajista totuttaa opiskelijoita puhekieleen käyt-tämällä sitä puheessaan, mutta ei käsittele puhekieltä tunneilla muulla tavoin. Toiset taas suosivat omassa pu-heessaan yleiskieltä, vaikka puhekieltä ja sen rakenteita käsitellään tunneilla. Puhekieli otetaan usein käsittelyyn siinä vaiheessa, kun opiskelijat esittävät siitä kysymyksiä. Aivan alussa puhekieltä ei yleensä opeteta, vaan sen määrä lisääntyy opiskelijoiden kielitaidon kehittyessä. Useiden rekistereiden pelätään kuormittavan opiskelijoita. Yleispuhekieltä opettajat pitävät aluepuhekieltä tärkeämpänä. Opettajien mukaan opiskelijat suhtautuvat positiivisesti puhekielen opiskeluun. Vaikka opiskelijat kokevat puhekielen vaikeaksi, he ilmaisevat kiinnostusta sitä kohtaan. Puhekieli koetaan merkityksellisenä, jotta kielen oppija selviäisi erilaisista viestintätilanteista omassa arjessaan. Tuloksista selviää, että yleiskielen asema S2-opetuksessa on vahva. Kirjallisen kulttuurin arvot näkyvät opet-tajien kommenteissa. Puhekielen oppimisen hyödyt tiedostetaan arjessa pärjäämisen kannalta, ja etenkin yleis-puhekieli saa yleensä jonkin verran tilaa opetuksessa. Murteelle aikaa ei juuri jää. Tutkimus voi auttaa opettajia kiinnittämään enemmän huomiota opetettavan kielen muotoon ja aluepuhe-kielen merkitykseen.

Murteentutkimus on yksi kielitieteen tärkeimmistä aloista. Murteita on tutkittu paljon, mutta juuri Kivijärven murteesta ei ole aiemmin tehty yksittäistä tieteellistä tutkimusta. Tutkimusaiheenani on kivijärveläisten nuorten puhekieli ja sen vaihtelu. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Kuinka paljon kivijärveläisten nuorten puheessa on vielä jäljellä vanhaa Kivijärven murretta? Mitä murteellisia piirteitä heidän puheestaan on hävinnyt? Mitä piirteitä perinteisestä murteesta on säilynyt? 2. Mitä piirteitä nuorten puheeseen on tullut yleiskielestä tai mahdollisesti muista murteista? Työni on sosiolingvistista tutkimusta. Vertaan nuorten puhetta siihen puhekieleen, jota Kivijärvellä on puhuttu silloin, kun vanhat aluemurteet eivät vielä alkaneet sekoittua. Lauri Kettunen on kerännyt paljon aineistoa noilta ajoilta, ja tiedot vanhasta murteesta olenkin kerännyt lähinnä hänen tuotannostaan. Tutkimukseni pohjana ja tukena ovat myös usean suomalaisen tutkijan tulokset siitä, millä tavalla kielen on havaittu muuttuvan ja vaihtelevan. Olen lähtenyt pohtimaan nuorten kieltä mm. Harri Mantilan ja Aila Mielikäisen tapaan eri murrepiirteiden näkökulmasta. Valitsin seitsemän eri murrepiirrettä, joiden nykytilannetta havainnoin. Keräsin aineiston Kivijärven peruskoulun kahdeksannelta ja yhdeksänneltä luokalta kyselylomakkeella. Informantteja oli yhteensä 21. Havainnoin tuloksia laadullisesti, joskin tein joitakin yleistyksiä esimerkiksi murrepiirteiden nykyesiintyvyydestä. Vastaaviin muualla toteutettuihin tutkimuksiin verrattuna tutkimustulokseni olivat suurilta osin odotettavissa. Tulosten perusteella voin sanoa, että NUT-partisiipin muoto saanna ja pitkän AA:n diftongiutunut muoto peä ovat hävinneet nuorten puhekielestä. Muut tutkimani piirteet olivat vielä edustettuina jossain määrin, joista ts:n edustus ht : t oli vahvimmilla. Hävinneiden perinteisten murrepiirteiden tilalle on tullut lähinnä yleispuhekielen ja yleiskielen piirteitä. Muista murteista ei ole tullut piirteitä merkittävästi. Poikkeuksena on ts:n itämurteinen edustus mettä, joka on ottanut sijaa Kivijärvelläkin. Se oli edustettuna viidellä informantilla. Nuorten puhekieli jatkaa siis muuttumistaan Kivijärvelläkin. Mielenkiintoista olisi tietää, mitkä kaikki syyt vaihteluun vaikuttavat.

Tutkimuksessani selvitän, miten ttA-johdinta käytetään nykypuhekielessä ja miten sen merkitys ja käyttö on muuttunut verrattuna aikaisempaan ja toisaalta yleiskieleen. ttA-johdin on nykypuhekielessä kuten yleiskielessäkin produktiivinen ja monikäyttöinen johdin. Kielioppi ja johtaminen muuttuvat yleensä sanastoa hitaammin, mutta ttA-johtimen nykyinen produktiivinen käyttö puhekielessä vaikuttaa eroavan esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten tehdyistä johtimen kieliopillisista kuvauksista, joten ttA-johtimen nykytilan tarkastelu on perusteltua. Tutkimuskysymykseni on kaksiosainen, eli tarkasten ttA-johtimisten uudisverbien muotoa ja merkitystä ja lisäksi vertailen niitä yleiskieleen vakiintuneisiin ja ajallisesti varhaisempiin verbeihin, jolloin näkyviin tulee paitsi ttA-johtimen nykyinen puhekielinen käyttö myös sen ajallinen muutos. Puhekielellä tarkoitan tässä tutkimuksessa laajasti sekä puhuttua että kirjoitettua informaalia ja puheenomaista kieltä, eli puhekielisyys viittaa informaaliin rekisteriin. Tutkimuksen perustana ja vertailukohtana ovat yleiskieleen pohjaavat perinteiset kuvaukset ttA-johtimen merkityksestä ja käytöstä. Tutkimustani ohjaa kuitenkin käsitys johtamisesta kognitiivisena prosessina ja pyrin pääsemään mahdollisimman lähelle produktiivista johtamista ohjaavaa tavallisen kielenkäyttäjän kielitajua tarkastelemalla uusimpia ja vielä vakiintumattomia uudisjohdoksia. Luokittelun taustalla on käsitys prototyyppisistä kategorioista ja kategorioiden sisäisestä perheyhtäläisyydestä. Aineistoni koostuu 112:sta ttA-johtimisesta uudisverbistä ja lisäksi jokaista verbiä kohden yhdestä autenttisesta esimerkkikontekstista, jossa verbiä on käytetty. Lisäksi muodollisten piirteiden osalta on käytössä Nykysuomen sanakirjan ttA-johdoksista koottu vertailuaineisto. Muodollisesti ttA-johdin näyttää olevan puhekielessä vapaampi, eli erilaisia mahdollisia muodollisia variaatioita(tavuluku, ensitavun laatu jne.) on uudisverbeissä vertailuaineistoa enemmän. Toisaalta aineistossani on nähtävillä vertailuaineistoa vahvempi tendenssi siihen, että yksi piirre, kuten CV-muotoinen ensitavu (warettaa), on yleistynyt selvästi muita yleisemmäksi, mikä kertoo mallijohtamisen tärkeydestä spontaanissa johtamisessa. Semanttinen luokittelu paljastaa, että ttA-johdin on saanut uusia merkityksiä ja funktioita nykyisessä puhekielessä kun taas perinteiset kausatiiviset (syödä > syöttää) ttA-johdokset puuttuvat aineistosta lähes kokonaan. Uudisverbeissä ei ole juuri ollenkaan verbikantaisia johdoksia ja monissa verbeissä johtimen merkitys on hyvin epämääräinen (tuuri > tuurittaa ’käydä hyvä tuuri’). Tämä kertoo siitä, että ttA-johtimesta on tullut aiempaa selvemmin supistumaverbin kaltainen yleisverbistin. ttA-johdinta käytetään puhekielessä esimerkiksi vieraskielisten sanojen kieleen mukauttajana aiempaa enemmän ja monipuolisemmin.

Tämä tutkielma käsittelee amerikanenglannin murteita Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa. Tutkielma käsittelee pääasiassa sitä, millä tavalla yliopisto-opiskelijat reagoivat Amerikan Etelävaltioissa puhuttavaan englantiin. Tämän lisäksi tutkielmassa esitellään eteläisten osavaltioiden murrealueen yleisimmät erityispiirteet, esimerkiksi erilaiset tavat lausua sanoja verrattuna standardiin amerikanenglantiin. Tutkielmassa keskitytään analysoimaan amerikanenglantia käsittelevää kyselylomaketta, johon vastasi neljätoista yliopisto-opiskelijaa. Kyselylomakkeen vastatessaan opiskelijat kuuntelivat neljää Internetissä ollutta äänitiedostoa, joidenka puhujien murteet olivat seuraavilta alueilta: Teksas, Alabama ja Georgia. Heidän vastauksiensa analyysissä näytetään millä tavalla he reagoivat tämän murrealueeseen ja mitkä kyselylomakkeeseen kuuluvat murteet he katsoivat kuuluvan Amerikan Etelävaltioissa puhuttavaan englantiin. Analyysin keskeisenä osana ovat myös yliopisto-opiskelijoiden näkemykset siitä kuinka korkeasti koulutettuja tämän murrealueen murteet ovat. Tarkastelemalla Amerikan Etelävaltioiden englantia ja analysoimalla yliopisto-opiskelijoiden reaktioita tämän alueen murteisiin tutkielma antaa selkeän kokonaiskuvan Amerikan Etelävaltioiden englannista. Lukijalle näytetään myös että tämän murrealueen murteet vaihtelevat keskenään enemmän kuin yleisesti ajatellaan ja että niihin ei aina reagoida samalla tavalla riippuen niiden erityispiirteistä. Tutkielman tuloksissa saatiin selville että opiskelijat luokittelivat murteet korkeammin ja vähemmän koulutettuihin. He eivät nähneet jokaisen murteen kuuluvan samalle alueelle: muutaman vastaajan mielestä tietyt murteet olivat standardia amerikanenglantia. Heidän yliopistokoulutuksensa vaikutti myös heidän mielipiteisiinsä, mutta kyselylomakkeessa esitettyjä murteita ei nähty negatiivisena. Suurin osa vastaajista arveli kuitenkin oman englantinsa olevan erilainen verrattuna kyselylomakkeessa esitettyihin murteisiin.

Arvioitu teos: Marjatta Palander: Itä- ja eteläsuomalaisten murrekäsitykset. Suomi 200. Helsinki: SKS 2011. 223 s. ISBN 978-952-222-262-6.

Tutkielma on monimuotogradu, joka koostuu S2-oppijoille laaditusta oppimateriaalista ja tutkielmaosasta. Oppimateriaali on laadittu Kaustisen murteella, ja se on tarkoitettu aikuisille S2-oppijoille. Oppimateriaali on tarkoitettu Eurooppalaisen viitekehyksen kielitaitotasolle B1.2, joka on arkielämässä selviytymisen taito. Oppimateriaalin tavoitteena on auttaa S2-oppijaa omaksumaan myös paikallismurretta, koska se on osa suomen kielen todellisuutta ja haaste kielenoppijalle. Paikallismurteen oppiminen ja ymmärtäminen voi auttaa maahanmuuttajaa juurtumaan uuteen kotimaahansa paremmin ja nopeammin. Oppimateriaali koostuu dialogimaisista kappaleista, kielioppiosioista ja niihin liittyvistä tehtävistä. Jokaisen kappaleen lopussa on lista vieraimmista murresanoista yleiskielisen vastineen kanssa. Kappaleiden selostusosiot ovat yleiskielellä ja dialogit paikallismurteella. Kielioppiosioissa ja niihin liittyvissä tehtävissä käydään läpi tärkeitä kielioppiasioita sekä yleis- että paikallismurremuotoisina. Dialogien on tarkoitus edesauttaa ja nopeuttaa S2-oppijan kielen haltuun ottamista ja puhumista arkitilanteissa. Oppimateriaalissa on pyritty autenttisuuteen ja myös paikalliskulttuurin esille tuomiseen, koska kieli ja kulttuuri kuuluvat kiinteästi yhteen. Oppimateriaalin ulkoasu, selkeys ja niukahko materiaalimäärä kutakin kappaletta kohden ovat tarkkaan harkittuja ja laadittu opettamieni opiskelijoiden palautteen tuloksena. Oppimateriaalin pääteoriana on L.S. Vygotskin kielenoppimiskäsitys, joka painottaa kielen oppimista sosiokulttuurisena prosessina. Konstruktivismi pohjautuu laajalti juuri Vygotskin näkemyksiin.

Kirja-arvio: [Anne-Maria Nupponen: "Savon murre" savolaiskorvin. Kansa murteen havainnoijana] nonPeerReviewed

Tutkielmassa tarkastellaan kahta näytelmää, jotka ovat Willy Russellin Educating Rita (1980) sekä Jonathan Larkinin Paradise Bound (2006). Molemmat ovat liverpoolilaisia ja kuvaavat paikallisen työväenluokan elämää eri näkökulmista. Tavoitteena oli selvittää, millaista työväenluokan kieli on näytelmissä: Vastaako se todellista työväenluokan kieltä? Onko kielessä eroja näytelmien välillä? Vastauksia haettiin niin yhteiskuntatieteellsen luokka-analyysin kuin kielitieteenkin avulla. Hahmot jaettiin yhteiskuntaluokkiin pääosin Kate Foxin teorian perusteella, eli sen mukaan, toivoivatko he kuuluvansa korkeampaan luokkaan. Jaottelun tukena käytettiin myös virallista yhteiskuntaluokkittelua, jotka olivat käytössä Britanniassa 1990-luvulle asti, sekä sen korvannutta ammattien luokittelua. Tutkimustuloksena oli ensinnäkin, että näytelmien hahmot todella puhuvat oman yhteiskuntaluokkansa mukaisesti. Toiseksi selvisi, että työväenluokan kieli on erilaista eri näytelmissä. Tulokset tukivat osittain taustatutkimuksessa selvitettyä tietoa siitä, miten liverpoolilaisten murre on todellisuudessa muuttunut 1980-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Suurin osa eroista koski ääntämystä, josta voi saada ainoastaan osittaisen kuvan näytelmät lukemalla, mutta myös kieliopissa ja sanastossa on eroja näytelmien välillä. Yleisesti ottaen tuloksena oli, että vanhempi näytelmä oli huomattavasti lähempänä standardienlantia kuin uudempi. Tutkimuksessa analysoitiin myös sitä, kuinka hahmot puhuvat yhteiskuntaluokista ja luokkaeroista. Tuloksena oli, että molemmissa näytelmissä ilmaistiin selvästi tietoisuutta luokkaeroista, ja tietoa omasta luokasta. Asenne ylempiä luokkia kohtaan riippui hahmojen omasta mielipiteestä ja tavoitteista.

In my study, I am using methods of text criticism to analyse how Chrisfrid Ganander (1741–1790) marked the word-final k in the Kalevala-metre old poems that he recorded in his dictionary and in Mythologia Fennica. These poems were published in the XV part of the Ancient Poems of the Finnish People. My study is linked to folkloristics, but belongs principally to the field of research into Old Literary Finnish. In my philological analysis I am comparing Ganander’s poetic texts with other old texts in the Kalevala-metre and analysing their relations and the origins and history of the texts. I am interpreting the phonetic and morphologic structure of the poems with the help of the context and on the cultural historical basis of the texts. The results of my study would seem to indicate that Ganander marked the final k clearly more frequently than his other contemporaries. In earlier studies Ganander’s marking of the final k has been criticized for inconsistency. In fact, in my data, the occurrences of the word-final k are not morphologically regular in the sense that the final k would always systematically occur in, e.g., imperatives. However, a regular pattern can be found in the way in which the cases with a final k fit the general ideas about the occurrence of the final k. Nevertheless, my data also include a few extraordinary occurrences of the final k and even some cases that may be deemed erroneous. The irregularities in the marking can be explained by the fact that Ganander had several different text versions of the same poem. The way in which Ganander marked the final k seems to have been affected mostly by the source texts and locality of the verses; their morphology, phonetic environment, and verse type. Yet, Ganander seems to have even used the final k deliberately in some cases. This is evident from a few cases of the final k in the texts Ganander produced himself and certain results of my philological analysis. The essential is that Ganander marked his final k’s in places where they could be expected from a historical perspective. Thus, it seems that he had an idea of where the final k’s should be. Ganander seems to have followed the marking of the final k’s in his sources very faithfully. However, it is especially interesting that he also marked the final k’s in verses based on source texts where the final k’s had not been marked. Ganander may have had old notes about these poems in his possession that the others did not have access to or that were not preserved in their collections. These verses might even represent poetry collected by Ganander himself. It seems that Ganander managed to catch and record rare and old linguistic material that has not, in fact, been preserved anywhere else. As a philologist, Ganander was versatile, critical, and enlightened, but he also made up some of his analyses purely on the basis of poetic verses. His dictionary includes even erroneous and incoherent interpretations. Ganander’s dictionary quotations that are based on folklore texts may also seem imaginative in the sense that he was trying to explain the world of folk poetry in them. Ganander’s philological interpretations — including their errors — have left their mark on later literary works. Thus, the poetic language as it was recorded by Ganander has affected the description of the Finnish language in dictionaries and grammars. The study and analysis of the language in the folk poems may therefore shed light on the history of the scientific description of the Finnish language. Tiivistelmä Tarkastelen tutkimuksessani tekstikriittisin menetelmin, miten Chrisfrid Ganander (1741–1790) on merkinnyt sananloppuista k:ta sanakirjaansa ja Mythologia Fennicaan kirjaamiinsa kansanrunoteksteihin, jotka on julkaistu Suomen kansan vanhat runot -teoksen XV osassa. Tutkimukseni sivuaa folkloristiikkaa, mutta sijoittuu pääosin vanhan kirjasuomen tutkimuksen piiriin. Filologisessa analyysissani vertaan Gananderin runotekstejä muihin kansanrunoteksteihin ja selvittelen niiden suhteita sekä tekstien alkuperää ja historiaa. Tulkitsen runotekstien äänne- ja muotorakennetta kontekstin avulla sekä tekstin kulttuurihistorialliselta pohjalta. Tulokseni osoittavat, että Ganander merkitsi -k:ta selvästi enemmän kuin muut aikalaisensa. Aiemmassa tutkimuksessa Gananderin loppu-k:n merkintää on moitittu epäjohdonmukaiseksi. Loppu-k:n esiintyminen aineistossani ei olekaan morfologisesti säännöllistä sillä tavalla, että esimerkiksi imperatiiveissa olisi aina systemaattisesti k. Säännönmukaisuus näkyy kuitenkin siinä, että loppu-k:lliset tapaukset sijoittuvat aika hyvin yleisiin käsityksiin loppu-k:n esiintymisestä. Aineistossani on silti muutamia erikoisia ja myös virheellisinä pidettäviä loppu-k-tapauksia. Epäsäännöllistä merkintätapaa selittää se, että Gananderilla on ollut hallussaan samasta runosta useita erilaisia tekstejä. Gananderin loppu-k:n merkintään näkyvät vaikuttaneen lähinnä runosäkeiden lähdetekstit ja paikallisuus, morfologia, äänneympäristö ja säetyyppi. Ganander näyttää silti operoineen jonkin verran tietoisestikin loppu-k:lla. Osoituksena tästä ovat paitsi hänen itse tuottamissaan teksteissä esiintyvät muutamat loppu-k:t myös eräät filologisen analyysini tulokset. Oleellista on, että Ganander on merkinnyt -k:n historiallisesti odotuksenmukaiseen paikkaan. Hänellä näyttää siis olleen jonkinlainen käsitys siitä, mihin loppu-k kuuluu. Ganander näyttää olleen varsin uskollinen lähteidensä loppu-k:n merkinnälle. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän on merkinnyt loppu-k:ta myös sellaisiin säkeisiin, joiden lähdetekstissä -k:ta ei ole merkitty. Gananderilla on voinut olla hallussaan näistä runoista sellaisia vanhoja muistiinpanoja, joita muilla ei ole ollut tai joita muiden kokoelmissa ei ole säilynyt. Nämä säkeet saattaisivat jopa edustaa Gananderin itsensä keräämää runoaineistoa. Ganander näyttäisi tavoittaneen ja panneen muistiin sellaista harvinaista ja vanhaa kielellistä ainesta, jota ei ole muualla juuri säilynyt. Filologina Ganander oli monimuotoinen, kriittinen ja valistunut, mutta hän kehitti joitakin analyysejaan pelkästään runosäkeiden perusteella. Hänen sanakirjassaan on myös virheellisiä ja sekavia tulkintoja. Gananderin kansanrunoteksteihin pohjautuvat sanakirjasitaatit saattavat tuntua mielikuvituksellisilta siksikin, että hän selittää niissä kansanrunojen maailmaa. Gananderin filologinen tulkinta on jättänyt jälkensä myöhempiin teoksiin — kaikkine virheineenkin. Näin runokieli Gananderin kirjaamana on päässyt vaikuttamaan suomen kielen kuvaukseen sanakirjoissa ja kieliopeissa. Kansanrunojen kielen tutkimus ja analyysi voivat siis osaltaan valaista suomen kielen tieteellisen kuvauksen historiaa.