Search

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

Finnish psychiatric practice has been heavily based on institutionalization. Mental hospitalsMental hospital have thus been part of Finns' lives in many ways. Our multidisciplinary researchMultidisciplinary research group has investigated how experiences in these institutions are remembered today by analysing writings by patients, relatives, personnel and their children, collected in 2014--2015 with the Finnish Literature Society. The memoriesMemory cover phases of psychiatric care from the 1930s to the mid-2010s. This article presents multiple ways in which experiences that are often difficult verbalize can be interpreted, e.g. by drawing on perspectives from creative, artistic and cultural studies. Collecting and archiving the memoriesMemory emphasizes their importance as part of national memoryMemory. Historical contextualization shows consistencies and inconsistencies in the treatment and organization of psychiatric care in FinlandFinland. The analysis of figurative languageFigurative language as a means of conveying traumatic experiences reveals narrative strategies employed to express abusive memoriesMemory. Artistic researchArtistic research that includes somatic movement practice exemplifies possibilities of researching the memoriesMemory through corporealityCorporeality. The examination of the memoriesMemory of the children of the staff in psychiatric hospitals provides new insights into historical psychiatric hospitals as emotional communities. The different ways of engaging---thematically, corporeally, conceptually, theoretically---with the texts complement each other, reveal the multilayeredness of the memoriesMemory and help create a richer understanding of the social, cultural and economic significance of the hospitals. Attention to the body, affectsAffect and emotionsEmotion can help generate both new practices, new research questionsResearch questions and new ways of engaging the public with the results of academic research. peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

Mielenterveysongelmiin liittyy korostunut häpeän tunne. Erityisesti mielisairaalaan joutuminen on monelle häpeällinen kokemus, josta on vaikeaa puhua. Tässä artikkelissa tarkastelen mielisairaalaan liittyvää häpeää psykiatristen sairaaloiden potilaiden ja heidän omaistensa kirjoittamien muistojen valossa. Artikkeli pohjautuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:n Muistoja ja kokemuksia mielisairaaloista –muistoaineistoon, joka on kerätty 90 eri kirjoittajalta vuosina 2014-15. Muistoista vanhin sijoittuu 1930 –luvulle ja tuoreimmat 2010 –luvulle. Pohdin, miten häpeää kuvataan muistoissa, millaisiin tilanteisiin se liittyy ja miten se rakentuu keruukutsun pohjalta muodostuneessa muistoaineistossa. Muistokeruumateriaalin erityisyys on otettu huomioon aineiston analyysissa liittämällä tekstiin runsaasti aineisto-otteita, joiden kautta lukija saa kokonaisnäkemyksen aineiston luonteesta sekä voi seurata analyysia ja sen johtopäätöksiä. Potilaiden häpeän tunteissa korostuu stigma, joka on rakentunut osaksi omaa identiteettiä. Häpeä kytkeytyy hoitojärjestelmän valtarakenteisiin ja käytettyihin pakkokeinoihin, kuten eristykseen joutumiseen tai vastentahtoiseen psyykenlääkitykseen. Traumaattisia kokemuksia on aineistossa usein kuvattu metaforisen kielen kautta. Koko aineistoa, mutta erityisesti potilaiden omaisten muistoja, sävyttää ajatus häpeän ylisukupolvisuudesta ja taakkasiirtymistä. Vaikka asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat muuttuneet, on häpeä yhä toipumista hankaloittava seikka. Sen vastavoimana voi kuitenkin nähdä toivon, jonka ylläpitämisessä ja herättämisessä potilaan läheiset ja hoitotyöntekijät ovat keskeisessä roolissa.

Korostunut häpeän tunne liittyy olennaisesti niin mielenterveysongelmiin kuin psykiatriseen hoitotyöhön. Erityisesti mielisairaalaan joutuminen on monelle häpeällinen kokemus, josta on vaikeaa puhua. Tässä artikkelissa tarkastelen mielisairaalakokemuksiin liittyvää häpeää psykiatristen sairaaloiden potilaiden, omaisten ja henkilökunnan kirjoittamien muistojen valossa. Analysoin muistelijoiden kuvaamia häpeän kokemuksia kuvaten häpeän kerronnallista rakentumista muistoissa. Pohdin mitkä tekijät ovat lisänneet, mitkä puolestaan helpottaneet mielisairaalakokemuksiin liittyvää häpeää. Eri muistelijaryhmien häpeän kokemukset ovat luonteeltaan erilaisia – potilaiden muistojen osalta niissä korostuu sisäänrakennettu stigma. Artikkeli pohjautuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:n (myöhemmin SKS) Muistoja ja kokemuksia mielisairaaloista –muisteluaineistoon., Shame is the inexorable companion of mental illness and psychiatric care. Hospitalisation is a particularly shameful experience for many and difficult to talk about. This article explores these feelings of shame in the light of memories of psychiatric hospitals written by patients, their relatives and hospital staff. I analyze the personal experiences of shame by studying the narrative construction of shame in the memories. I evaluate the factors that may have eased the shame associated with mental hospital experiences. The nature of those experiences varies for different groups of people – in the case of patients there is a built-in stigma.The article is based on the Finnish Literary Society’s (SKS) Muistoja ja kokemuksia mielisairaaloista [Mental hospital memories] material.

peerReviewed

1940–1960-luvuilla suomalaisten mielisairaaloiden henkilökunta perheineen asui tyypillisesti sairaala-alueilla tarkoitusta varten rakennetuissa asunnoissa. Käytäntö toi mielisairaala-alueille myös henkilökunnan lapset. Analysoin artikkelissa mielisairaalan henkilökunnan lasten lapsuudenympäristöihinsä liittämiä tunnekokemuksia. Nyt jo aikuisten lasten muistelmat sävyttyvät paitsi nostalgisesta kaipuusta lapsuuden leikkipaikkoihin ja mielisairaalaelämän yhteisöllisyyteen, myös melankoliasta, joka liittyi yhteisön eristyneisyyteen ja siellä läsnä olevaan väkivallan ja kuoleman uhkaan. Keskeisiä käsitteitä analyysissa ovat nostalgian ja melankolian lisäksi topofilia ja topofobia eli paikkaan liittyvä kiintymys ja pelko. Pohdin artikkelissa myös mielisairaalamuistelmien tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimus pohjautuu vuosina 2014–2015 koottuun Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -aineistoon sekä aiemmin julkaistuihin mielisairaala-alueella eläneiden lasten muistelmiin. peerReviewed

Tutkin suomalaisten mielisairaalamuistoja Muistoihin kaivertuneet tilat ‐hankkeessa. Muistelukeruuseen lähetetyt potilaiden muistot ovat suurelta osin häpeän ja traumantäyteisiä, vaikka positiivisiakin kokemuksia mahtuu joukkoon. Luovien terapioiden kannalta ilahduttavaa on se, että niiden osalta kenelläkään muistojaan lähettäneellä potilaalla ei ollut pahaa sanottavaa. Luovia terapioita olen käyttänyt myös muisteluaineiston hyödyntämisessä. Olen järjestänyt neljä työpajaa, joissa olen käyttänyt aineiston karuimpia potilaskokemuksia terapeuttisen kirjoittamisen materiaalina tavoitteenani aktivoida ihmisten empatiakykyä ja sen kautta tarkastella traumatisoivan ja vastaavasti hoitavan kohtaamisen elementtejä psykiatrisen potilaan näkökulmasta. nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena on Rauhan mielisairaalan evakuoiminen ja sen vaikutukset sijoitussairaaloihin toisen maailmansodan aikana. Rauhan mielisairaala sijaitsi Joutsenossa, Kaakkois-Suomessa. Vaikka Joutseno ei ollut varsinaisella sotatoimialueella eikä alue joutunut alueluovutusten kohteeksi, sairaala evakuoitiin kuitenkin kolme kertaa. Tavoitteena on tutkia evakuointeihin vaikuttaneita syitä, evakuointien käytännön toteutusta sekä piirimielisairaaloiden toimintaa sota-aikana, koska Rauhan sairaala oli piirimielisairaala ja potilaiden sijoitussairaalat olivat myös hoidollisesti samantasoisia sairaaloita. Potilaiden hoitoa vaikeuttivat sairaaloiden tilanahtaus, sillä sairaansijoja oli jouduttu luovuttamaan sotasairaaloiden käyttöön, hoitohenkilökunnan määrä ja koulutustaso olivat alhaisemmat kuin normaaliaikana, korttiannokset vastasivat alle puolta potilaiden päivittäisestä energian tarpeesta eikä erikoishoitoja pystytty toteuttamaan samassa mittakaavassa kuin rauhan aikana. Tutkielman teoreettinen näkökuma on aate- ja marginaalihistoriallinen. Lähteistä saatuja havaintoja analysoidaan käyttämällä laadullista tutkimusotetta ja sisällönanalyysin menetelmiä. Tutkimusmateriaali koostuu sekä alkuperäislähteistä että tutkimuskirjallisuudesta. Osiossa, jossa käsitellään Rauhan sairaalan evakuoinnin käytännön toteutusta, tärkein lähdeaineisto on peräisin Rauhan sairaalan arkistosta.Mielisairaaloiden toiminnasta sota-aikana lähteinä ovat kyseisten sairaaloiden historia ja historiikit sekä sota vuosien vuosikertomukset. Sota-aikaa käsittelevät yleisteokset, joissa oman alansa asiantuntijat ovat kirjoittajina, tuovat esille sodan vaikutuksen ihmisten arkiseen elämään kotirintamalla. Tutkielmassa tuodaan esille evakuointi yleensä. Rauhan sairaalan evakuointeihin johtaneet syyt,koska sotatilanne oli jokaisen evakuoinnin aikana erilainen. Evakuoinnin toteutustavat poikkesivat myös toisistaan. Kaikki evakuoinnit suoritettiin rautateitse. Rauhan sairaala sekä potilaiden sijoitussairaalat toimivat samojen rajoitusten ja säännöstelyn alaisina. Potilaat pyrittiin hoitamaan niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista. Rauhan potilaat olivat sijoitussairaaloissaan sairaalan omien potilaiden joukossa, joten he saivat samanlaista hoitoa kuin sairaalan omat potilaat. Rauhan henkilökuntaa oli sijoitussairaaloissa työvoimana, joten tämä ehkä lisäsi Rauhan potilaiden turvallisuuden tunnetta. Vaikka evakuoinnit koettelivat sekä Rauhan potilaita ja hoitohenkilökuntaa että sijoitussairaaloiden väkeä, niin kaikilla oli tavoitteena toipua koettelemuksista mahdollisimman nopeasti, kun rauha oli tullut.

Mielisairaiden eristäminen laitoksiin alkoi Suomessa 1600-luvulla. Hospitaalien ja lääninlasarettien kautta syntyi pohja valtion omistamille keskuslaitoksille sekä kuntien ylläpitämille kunnalliskotien mielisairasosastoille ja 1900-luvulla syntyneille piirimielisairaaloille. Aina vuoden 1952 mielisairaslakiin saakka valtion tehtävänä oli hoitaa akuutteja potilaita. Piirimielisairaaloihin puolestaan sijoitettiin kroonikkopotilaat. Tutkielman kohteena on Siilinjärven piirimielisairaala (Harjamäki) ja sen potilaisiin vuosina 1926-1959 käytetyt hoitomuodot. Vaikka tutkimus keskittyy yhteen sairaalaan ja sen hoitokäytäntöihin, peilaa se samalla psykiatrisen hoidon historiaa Suomessa. Eri hoitomuodot on otettu sairaaloissa käyttöön suunnilleen samaan aikaan, mutta käytännöissä on ollut eroja. Käsiteltävänä ajanjaksona psykiatrinen hoitoajattelu koki murroksen ja myös hoitomuodot muuttuivat. Länsimaisessa psykiatriassa mielisairauksien syynä pidettiin pitkään erilaisia biologisia tekijöitä, joten hoitojen tematiikaksi tuli selkeän lääketieteellinen perusta. Hoitomuodot kehitettiin Keski-Euroopassa, josta ne opintomatkojen myötä saapuivat Suomeen yleensä parin vuoden viiveellä. Alussa myös Siilinjärvellä käytettiin passiivisia hoitokeinoja: makuuhoito, pitkät kylvyt sekä käärehoito tähtäsivät potilaan rauhoittamiseen sekä helppohoitoisuuteen. Myös ensimmäiset lääkkeet olivat joko rauhoittavia – esimerkiksi skopolamiini – tai unilääkkeitä, kuten paraldehydi. Tärkein hoitomuoto Siilinjärven piirimielisairaalassa oli tutkittavana aikana työhoito. Sairaalan potilaat tekivät erilaisia ulko- ja sisätöitä, ja lähteiden perusteella vaikuttaakin, että työhalu ja –into ovat olleet pitkäaikaiselle ylilääkäri Elon Enrothille paranemisen mittari. Potilaiden tekemällä työllä oli myös sairaalan taloudelle suuri merkitys: ulkopuolisen työvoiman käyttö esimerkiksi maatilalla oli vähäistä. Potilaiden työ vaikutti myös kuntien hoitomaksuihin. Siilinjärvi oli hoitopäiväkustannuksiltaan Suomen halvin piirimielisairaala. Sokkihoidot tulivat Siilinjärvelle vuodesta 1937, jolloin otettiin käyttöön sekä Cardiazol- että insuliinihoito. Sähkösokkihoito aloitettiin 1946. Sokkihoidosta käytetyin ja myös toimivin oli insuliinihoito, sillä se antoi osalla skitsofreenikoista hyvän hoitovasteen. Uudet psyykenlääkkeet psykofarmakat tulivat Harjamäelle 1950-luvun puolivälistä alkaen ja ne mullistivat psykiatrisen hoidon sekä koko sairaalan ilmapiirin myös Siilinjärvellä. Uudenlainen avoimuus sekä hoitoinnostus saavuttivat myös Harjamäen sairaalan.

Tutkin pro gradu -työssäni Turun Kakolanmäellä vuosina 1911 – 2007 toimineen Psykiatrisen vankisairaalan seinämaalauksia. Yksittäisen kuvan sijaan kiinnitän huomioni maalausprojektiin ja toisintokuvaan tekemisen tapana. Lähestyn vankipotilaiden maalaamia toisintokuvia suomalaisen mielisairaan- ja vankeinhoidon historian näkökulmasta ja pohdin, kuinka 1920- 1930-luvuilla maalatut kuvat asettuivat vankilan ja mielisairaalan käytänteitä lainaavaan laitoskulttuuriin. Tarkennan laitosmuotoisen hoidon ja rankaisemisen periaatteisiin ja arvioin, kuinka Suomen ensimmäinen vankien mielisairaalasairaala niitä hoitotyössään sovelsi. Filosofi Henri Lefebvren (1901 – 1991) esittämä tulkinta tilan sosiaalisesta tuotannosta antaa suuntaviivoja toisintokuvan ja laitostilan suhteen analyysiin. Hahmottelen seinämaalauskokoelman syntyprosessia tarttumalla aikalaisdiskursseihin, jotka sivuavat koti-, koulu-, mielisairaala-, vankilamiljöön esteettistä, sosiaalista ja toiminnallista uudelleen järjestämistä. Hermo- ja mielitautiopin lääkäri Hannes Heikinheimon (toimi Vankimielisairaalan lääkärinä 1927 – 1945) sielunterveyttä ja -sairautta koskevat tulkinnat avaavat laitostilan ja toisintokuvan ideologisia ulottuvuuksia. Historioitsija ja filosofi Michel Foucault’n (1926 – 1984) vallan analyysin avulla siirrän huomioni kuvapinnalta elettyyn tilaan. Pohdin mahdollisuutta tarkastella seinämaalauskokoelmaa tarttumapintana vankien sairaalaa ylläpitäneisiin kurinpidollisiin ja hoidollisiin suhteisiin. Toisintokuva toimii teoreettisena työkaluna rakentaessani siltoja kuvapinnoilta laitoshoidon tilaan ja takaisin.

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

nonPeerReviewed