Search

Tutkimuksessa tarkastellaan kuntavaalien henkilöitymistä pormestariehdokkaisiin Tampereen kesän 2021 kuntavaaleissa. Tutkimuskysymykset ovat: Miten media uutisoi pormestareista ja pormestariehdokkaista kuntavaalien alla? sekä Näkyykö kuntavaalien henkilöityminen pormestareihin ja pormestariehdokkaisiin media-aineistossa? Tutkimuksen teoriaosuudessa tutkimusongelmaa lähestytään ensin politiikan ja median suhdetta käsittelemällä. Tällöin keskiöön nousee politiikan muuttunut toimintaympäristö, median alati kasvava valta politiikassa sekä politiikan henkilöityminen yksittäisiin poliitikkoihin poliittisten puolueiden ja aatteiden sijaan. Teoriaosuuden toisessa osassa tutustutaan kuntavaaleihin, kuntien toimintaympäristön muutokseen, sekä pormestarimalliin kansainvälisesti, pohjoismaissa ja Tampereella. Tutkimuksen aineistona toimii Ylen ja Aamulehden nettisivuilta haetut, 13.5.2021-13.6.2021 julkaistut jutut hakusanalla ”pormestari kuntavaalit”. Uutisjutuista karsittiin pois aiheelle epäolennaiset uutiset ja lopputuloksena oli yhteensä 25 uutisjuttua. Lisäksi tutkimuksen aineistona on Aamulehden henkilökuvissa näkyvät valokuvat pormestariehdokkaista, joita käsitellään erikseen analyysin lopussa. Tutkimusmetodina toimii laadullinen teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla aineistosta saatiin muodostettua tutkimusongelmiin vastaavat analyysikategoriat. Aineiston perusteella pääanalyysikategorioita syntyi kolme. Ensimmäinen käsittelee pormestariehdokkaiden henkilökohtaisia ominaisuuksia, jolloin tarkastelussa ovat pormestariehdokkaiden poliittinen ura, muu ura ja koulutus, luonne sekä harrastukset. Toisessa analyysikategoriassa katse käännetään puolueen korostamiseen, jolloin käsitellään keskeisiä asiakysymyksiä, pormestariehdokkaiden näkemyksiä omista mahdollisuuksistaan nousta pormestariksi sekä puoluekentällä tapahtuneita muutoksia Tampereella. Kolmas analyysikategoria tarkastelee aineistossa esiintyviä valokuvia. Niistä käy ilmi pormestariehdokkaiden yksityiselämä erityisesti harrastusten kautta sekä Tampereeseen liittyvät kuvauskohteet ja muut viittaukset. Tutkimuksen lopputuloksena on, että median pormestariehdokkaista luoma kuva on hyvin henkilökeskeinen ja vastaa siten aiempia tutkimustuloksia kuntavaalien henkilöitymisestä. Pormestariehdokkaat ja media haluavat luoda pormestareista mielikuvaa aivan tavallisina kuntalaisina. Kuntapolitiikka ei ole puolueiden tai henkilöiden välistä kilpailua, vaan yhteistä toimintaa, jolla pyritään saamaan aikaan paras mahdollinen kaupunki.

Lektio 22.1.2022 Jyväskylän yliopistossa nonPeerReviewed

Pääkirjoitus 2/2022.

Participation in leisure sports is undergoing a transformation that is guided by societal and cultural changes as well as recent developments in, and the use of, digital sports media and technologies. This paper discusses how changes in leisure sports participation can be understood using mediatization as a theoretical framework. This theoretically informed analysis of change is contextualized within Finnish climbing and trail running subcultures. The paper proposes that mediatization contributes to the diversification of the sporting landscape, enables fluidity in sports communities, and strengthens commercialization of leisure sports. Additionally, the paper outlines how the dynamics of de- and reinstitutionalization of leisure sports are connected to the rise of digital media and communication.

This chapter explores the process of mediatisation with an institutional and bottom-up approach to mediated family communication. For this empirical study two sets of data were collected with the messaging application WhatsApp among six Finnish families, including parents and children. When the data were analysed using grounded theory, four categories of family communication emerged: those of the practical family, the dispersed family, the entertainment-oriented family and the loving family. In my discussion of the specific features of contemporary, mediated family communication, I propose the concept of digital family talk, that is an internalised way of interacting observed in families when they use media and especially private chats for their everyday conversation. The mediatised family is found to be a highly contradictory construct that is adapting its practices to a prevailing, emotional media logic. Such a dependency is making the smallest unit in society, the family quite vulnerable to the dominance and the constantly shifting prerequisites of media. Mediatisation is a transformative process that may even be levelling out the differences and increasing the similarities between families around the world. peerReviewed

Media on tavalla tai toisella läsnä nykyihmisen elämän jokaisessa hetkessä. Sen lisäksi, että altistumme jatkuvasti monenlaisille mediasisällöille, olemme tiiviisti tekemisissä erilaisten medialaitteiden kanssa. Erityisesti älypuhelin on kasvanut hyvin kiinteäksi osaksi ihmistä yhtäältä mahdollistaessaan mobiilin viestinnän, toisaalta toimiessaan avaimena moniin muihin laitteisiin ja palveluihin. Älypuhelimesta on tullut itsestäänselvyys ja välttämättömyys, jota voi hyvin perustein kutsua ihmiskehon ulkoiseksi ruumiinosaksi tai sellaisen jatkeeksi. Suuntaan teoreettisessa tutkielmassani huomion älypuhelimen, ihmisen ja muistin suhdekimppuun. Pohdin, millainen ihmisen bio-orgaanisen muistin jatke älypuhelin on ja mitä asioita ihminen voi tähän laitteeseen niin sanotusti ulkoistaa. Älypuhelimen esine- ja laiteominaisuuksien tarkastelun avulla valotan, miten ihmismuistia on mahdollista puhelimeen laajentaa ja millaista mahdollista toimijuutta älypuhelimella itsellään tässä toiminnassa on. Älyteknologian merkityksellisyyttä muistin problematiikan kannalta käsittelen tarkastelemalla puhelimen laitehistoriaa alkaen ajalta ennen digitaalisuutta ulottuen aina 2020-luvun alkuun. Tutkielmani hyödyntää mediatutkija Marshall McLuhanin sekä ihmisen ekstrageneettisestä kehityksestä kirjoittaneiden paleoantropologi André Leroi-Gourhanin ja filosofi Bernard Stieglerin ajatuksia teknologisesti itseään ja olemistaan laajentavasta ihmisestä. Puhelimen historiaa lähestyn media-arkeologisesta näkökulmasta soveltaen erityisesti media-arkeologi Wolfgang Ernstin tutkimusotetta sekä arkeologi Andrew Jonesin ajatuksia ihmisen, materiaalisen todellisuuden ja muistin välisestä suhteesta. Keskeisin päätelmäni tutkielmassa on, että 2020-luvun älypuhelin toimii ihmisen ulkoisena muistina sekä ihmisen tahtoa noudattaen että omaa laitelogiikkaansa toteuttaen. Älypuhelimen kyky toimia sekä manuaalisena muistin tallennuspaikkana että autonomisena sisällön tallentajana tekee laitteesta monipuolisen mutta samalla arvaamattoman ihmismuistin jatkeen. Huomionarvoista on erityisesti se, että vaikka älypuhelin on miellettävissä ihmisen bio-orgaanisen kehon ulkopuoliseksi ruumiinosaksi, puhelimen käyttäjä ei voi hallita siihen ulkoistamansa tiedon järjestystä tai materiaalista sijaintia. Toisaalta älypuhelin ei itsessäänkään rajoitu omaan fyysiseen esineeseensä, vaan ihmismuistin lailla myös puhelimen muisti on laajentunut sen oman ”organismin” ulkopuolelle. Koska on epätodennäköistä, että älypuhelimista enää luovutaan, jatkossa olisi hedelmällistä tutkia, miten laitteen kaikinpuolinen hallinta olisi mahdollista siirtää puhelimen käyttäjä-omistajalle. Toisaalta media-arkeologisesta näkökulmasta olisi mielenkiintoista tarkastella, miten muiden digitalisoituneiden esineiden, kuten esimerkiksi kirjan, kokema muodonmuutos on vaikuttanut kirjan ja ihmisen suhteeseen.

Tutkimus tarkastelee poliitikkojen ja toimittajien välisiä suhteita, politiikan journalismin muutosta ja median roolia politiikan päätöksenteossa. Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää, miten poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet muuttuivat viiden pääministerin toimikausilla vuosina 1987–2010, ja mitä vaikutuksia tällä muutoksella on ollut poliittisen päätöksenteon ja politiikan julkisuuteen. Tutkimuskysymyksiä on kolme: 1. Miten poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet kehittyivät tarkastelujakson aikana, ja miten politiikan medioituminen on konkreettisesti vaikuttanut näihin suhteisiin? 2. Miten pääministerit onnistuivat julkisuuden hallinnassaan medioituneessa yhteis-kunnassa ja suhteessaan tabloidisoituneeseen mediaan? 3. Miten politiikan journalismi kehittyi ja muuttui osana median tabloidisoitumista, ja mikä on median vaikutus poliittiseen päätöksentekoon? Yhteiskunnan medioituminen on kehityskulku, jossa median rooli ja painoarvo kasvavat poliittisessa päätöksenteossa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on lähinnä pohdittu median roolin merkittävyyttä politiikassa. Tämä väitöstutkimus tarkastelee asiaa päinvastaisesta suunnasta eli tutkii politiikan vaikutusta mediaan. Väitöstutkimus osoittaa, että poliitikot sopeutuivat hyvin politiikan julkisuuden muutokseen tarkastelujaksolla. Tutkimusaineiston perusteella päädytään näkemykseen, että poliitikot ovat itse asiassa yhteiskunnan medioitumiskehityksen eräänlaisia voittajia. Tabloidisoitunut media käyttäytyy poliitikon kannalta ennalta-arvattavasti. Poliitikko pystyy rakentamaan oman mediastrategiansa, toimimaan sen mukaisesti ja jopa ohjailemaan mediaa ilman, että media kokee toiminnan suunnitelmallisena. Tutkimukseen haastateltu entinen ministeri kertoo käyttäneensä mediaa hyväkseen saadakseen tärkeän asian päätökseen tai nostaakseen jonkin toisen asian poliittiseen keskusteluun. Puolue voi suunnitella kokonaisen mediapäivän hyvin ajoitettujen, ennalta mietittyjen avausten sarjalla ennen eduskuntaryhmän kesäkokousta. Medialogiikka ohjaa poliittista päätöksentekoa, vaikka media ei sinänsä vaikuta päätösten sisältöön. Medialogiikka on ohjannut politiikan päätöksentekoa enenevässä määrin jo pääministeri Esko Ahon hallituksesta (1991–1995) lähtien. Medialla on rooli politiikan päiväjärjestyksen syntymisessä, mutta viime kädessä poliittiset päätökset tehdään tosiasiallisesti kabineteissa pienellä joukolla. Suomessa keskeisintä poliittista valtaa käyttävät pääministeri ja hänen ympärilleen ryhmittynyt ministerijoukko, sisäpiiri. Pääministeri ei voi elää ja toimia julkisuuden ulkopuolella, vaan hänen täytyy omaksua medioituneen yhteiskunnan reunaehdot hallitakseen julkisuutta. Poliitikot pystyvät ohjailemaan julkisuutta haluamaansa suuntaan: median hallinta on politiikassa suunnitelmallista, professionaalista. Tutkimusaineiston perusteella toimittajien ja poliitikkojen suhteiden muutosta voi kuvata kolmiportaisesti: 1. Tabloidisaatio (1980-luvun loppu–1990-luku). Media kiinnostui poliitikoista henkilöinä. Poliitikon yksityiselämästä tuli kiinnostavaa, ja siitä tuli vallitseva uutiskriteeri koko mediassa. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa viilenemistä. 2. Medioituminen (2000-luku). Yhteiskunnan päätöksenteko muuttui mediavälitteiseksi. Medialla ei ole valtaa poliittisiin päätöksiin, mutta se pystyy nostamaan keskustelunaiheita politiikan agendalle. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa varovaisuutta. 3. Professionalisoituminen (2010-luku). Politiikka käyttää mediaa hyväkseen tuomalla keskusteluun asioita median haluamalla tavalla. Politiikka ja media käyttäytyvät samalla tavalla. Molemmat hyötyvät. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa normalisoituminen. Vaalirahakohun aiheuttama välirikko poliitikkojen ja toimittajien välisissä suhteissa näyttäisi haastatteluaineiston perusteella liittyvän enemmän median muutokseen ja muuttuneisiin journalistisiin valintoihin kuin poliitikkojen ja toimittajien henkilökohtaisiin suhteisiin. Vaikka toimittajat korostivat julkisuudessa poliitikkojen ja toimittajien välisissä suhteissa etäisyyttä, politiikan journalismin itsenäisyyttä, länsimaistumista ja vastakkainasettelua, tutkimusaineistossa nämä eivät kuitenkaan nouse erityisen vahvoina esiin. Päinvastoin, haastatellut toimittajat ja poliitikot korostivat henkilökohtaisten suhteiden merkitystä. This study examines the relations between politicians and journalists, the change in political journalism, and the role of the media in political decision-making. The research task of this study is to determine how relations between politicians and journalists changed during the five prime minister’s terms of office between 1987 and 2010, and what impact this change has had on the publicity of political decision-making and on political publicity. The study has three research questions: 1. In what way did relations between politicians and journalists develop during the period under study, and how has medialization concretely affected these relationships? 2. How did the prime ministers succeed in managing publicity in such a medialized society and in their relationships with the tabloidized media? 3. How did political journalism develop and change as part of media tabloidization and what is the media’s impact on political decision-making? The medialization of society is a process in which the media’s role and weight in political decision-making increases. Previous studies have mainly pondered the significance of the role of the media in politics. This doctoral thesis also takes the opposite perspective, i.e., examines the impact of politics on the media. The thesis shows that politicians adapted well to the change in political publicity during the period under study. Based on the research data, politicians in fact seem to have emerged from the development of society’s medialization as some sort of winners. For them, the tabloidized media behaves predictably. Politicians are able to build their own media strategies, act accordingly, and even control the media without it seeing their actions as premeditated. A former minister interviewed for the study said he had used the media to his advantage to bring important issues to a close or to raise other issues for political debate. A political party is able to plan an entire media day with a series of well- timed, thought-out openings before the summer meeting of the parliamentary group. Even though the media does not actually influence the content of decisions, media logic guides political decision-making, and has increasingly done so since Prime Minister Esko Aho’s government (1991–1995). The media plays a role in creating the political routine, but ultimately political decisions are actually made in cabinets by a small group. In Finland, the most central political power is exercised by the Prime Minister and the ministerial group assembled around him/her; the inner circle. The Prime Minister cannot live or act outside the public eye, but must adopt the conditions of a medialized society in order to manage publicity. Politicians are able to steer publicity in the direction they want: in politics, media management is systematic, professional. Based on the research data, the change in relations between journalists and politicians can be described as having three stages: 1. Tabloidization (late 1980s–1990s). The media became interested in politicians as individuals. The politician’s private life became interesting and became the dominant news item throughout the media. Relations between politicians and journalists cool off. 2. Medialization (2000s). Society’s decision-making became media-mediated. The media has no power to make political decisions, but can place discussion topics on the policy agenda. Relations between politicians and journalists become cautious. 3. Professionalization (2010s). Politics exploit the media by raising issues for debate in the way that the media wants. Politics and the media behave in the same way. Both parties benefit. Relations between politicians and journalists become normal. Based on the interview material, the rift between politicians and journalists caused by the election money scandal seems to have had more to do with the change in the media and in journalistic choices than with the personal relationships between politicians and journalists. Although the journalists publicly emphasized distance and the independence, westernization and antagonism of political journalism in the relations between themselves and politicians, these issues do not particularly strikingly stand out in the research data. On the contrary, the journalists and politicians interviewed stressed the importance of personal relationships.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen poliisin viestintää hybridissä mediaympäristössä rikos- ja oikeustoimittajien työn näkökulmasta. Ensinnäkin perehdyn siihen, miten nykyisen hybridin mediaympäristön piirteet vaikuttavat rikos- ja oikeustoimittajien työhön. Toiseksi tarkastelen sitä, miten rikos- ja oikeustoimittajat arvioivat poliisin viestintää suhteessa omaan työhönsä. Nykyistä hybridiä mediaympäristöä määrittävät muun muassa digitalisaatio, tiedon kiertäminen eri kanavissa, uusien ja vanhojen viestinnän muotojen kohtaaminen ja kansalaisten osallistuminen sisällöntuotantoon. Tarkoitan mediaympäristöllä tässä tutkielmassa niitä normeja ja käytäntöjä, jotka vaikuttavat kulloisenakin aikakautena journalismin tekemiseen ja yleisesti ihmisten väliseen viestintään sekä erityisesti viestintäammattilaisten toimintaan. Tutkimusaineistoni koostuu kuudesta teemahaastattelusta. Haastattelin tammikuussa 2020 kuutta valtakunnallisen median toimittajaa, jotka tekivät haastatteluaikaan päätyönään rikos- ja oikeusuutisia. Haastateltavat esiintyvät tutkimuksessa omilla nimillään. He ovat Susanna Reinboth (HS), Jarkko Sipilä (MTV), Päivi Happonen (Yle), Rami Mäkinen (IS), Solmu Salminen (IL) ja Olli-Pekka Paajanen (STT). Tutkimuksen viitekehyksessä hahmottelen median, yleisön ja viranomaisten välisten suhteiden muutoksen 1800-luvun lopusta tähän päivään. Journalisteista on tullut tiedonvälittäjien sijaan monimediaosaajia, ja yleisö on muuttunut tiedon vastaanottajasta sen tuottajaksi. Kuvaan teoriaosuudessa digitaalisen muutoksen, internetin kehityksen ja sosiaalisen median synnyn 1980-luvulta 2020-luvulle. Tarkastelen myös rikos- ja oikeusjournalismin sekä poliisin viestinnän erityispiirteitä. Poliisin viestintään vaikuttavat lukuisat lait, määräykset ja ohjeet. Käsittelin tutkimusaineistoni, eli kuusi tutkimushaastattelua, laadullisesti teemoittelemalla. Erittelin aineistosta aluksi seitsemän alustavaa teemaa, jotka jaottelin kolmeen ryhmään. Lopullinen teemoittelu koostuu neljästä ajallisesta pääteemasta, joissa kuvaan viime vuosituhannen loppupuolen, 2000-luvun alun muutokset, nykyajan ja lähitulevaisuuden. Käsittelen jokaisessa osiossa rikos- ja oikeusjournalismin tekemistä, median ja poliisin suhdetta sekä poliisin viestintää. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että rikos- ja oikeustoimittajien aikataulut ovat kiristyneet entisestään, osaamisvaatimukset ovat kasvaneet ja toimittajien kyky tuottaa luotettavaa tietoa on entistä suuremmassa arvossa. Lisäksi journalisteihin kohdistuu samanlaisia läpinäkyvyysvaatimuksia kuin muihin yhteiskunnan vallankäyttäjiin, kuten poliisiin. Vuosikymmenien saatossa poliisin ja median suhteeseen on vaikuttanut erityisesti tekniikan ja digitalisaation edistyminen. Toimittajat kaipaavat muutosta erityisesti poliisin laintulkintaan, tiedottamisen tasaisuuteen ja viestinnän tai sen puutteen perustelemiseen. Monilta osin journalistit ovat kuitenkin tyytyväisiä yhteistyöhön poliisin kanssa. Suhteen sääntöjä ja käytäntöjä neuvotellaan koko ajan uudestaan. Esimerkiksi median ansaintamalli ja julkisuuslain uudistaminen vaikuttavat siihen, miten rikos- ja oikeusjournalismia sekä poliisin viestintää jatkossa tehdään.

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan toimijuutta ja hallintaa populaarissa terveysviestinnässä. Tutkimus paikantuu medioitumisen ja myöhäismodernin terapiakulttuurin tutkimukseen, mutta se tarkastelee kohdettaan myös sosiaalihistoriallisen luennan kautta. Terveyteen liittyvää toimijuutta lähestytään tutkimuksessa kerrostuneena, hallinnan läpäisemänä ja medioituneena ilmiönä, joka tulkitaan osaksi temporaalisia, sosiaalisia ja moraalisia järjestyksiä. Tutkimus auttaa ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla populaarimedia on osallistunut ja osallistuu terveyden ja toimijuuden tuottamiseen ja järjestämiseen. Väitöskirja koostuu neljästä tutkimusongelmaa käsittelevästä tieteellisestä julkaisusta sekä yhteenvedosta. Tutkimusartikkeleissa pohditaan, millaisia toimijuuden, asiantuntijuuden ja sukupuolen paikkoja populaarissa terveysviestinnässä tuotetaan, ja millaisia ajattelutapoja ja käytänteitä tässä prosessissa hyödynnetään. Yhteenvedossa reflektoidaan sitä, miten nämä artikkeleissa kuvatut toimijuudet ja käytännöt rakentavat tai purkavat terveyden valtaa ja tulevat osaksi muiden sosiaalisten rakenteiden kuten esimerkiksi työelämän, talouden ja asiantuntijuuden uudelleen järjestäytymistä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu sekä vanhoista suomenkielisistä terveysoppaista että tuoreemmista television lääkärisarjoista ja aikakauslehtikirjoituksista. Tutkimus nojautuu teoreettisesti Michel Foucault’n valta-ajatteluun ja erityisesti hallinnallisuuden käsitteeseen, jossa toimijuus kiinnittyy sekä yksilön eettisiin taitoihin että yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen luoma diskurssiteoria mahdollistaa toimijuuden analysoinnin artikulatiivisina prosesseina ja hegemonisina merkityskamppailuina. Affektiivisuuden ja sukupuolittuneisuuden käsitteet auttavat osaltaan tekemään näkyväksi ja purkamaan terveyden luonnollistettuja merkityksiä ja niihin liittyviä valta-asemia. Tutkimuksessa on kehitetty uusi metodologinen analyysikehikko, joka on myös tutkimuksen keskeinen tulos. Terveyskuriksi nimetty käsitteellinen jäsennys kuvaa vaihtuvissa tiedon, vallan ja yhteiskunnan järjestyksissä neuvoteltavia toimijuuden ja asiantuntijuuden muotoja. Tutkimus osoittaa, miten terveyden asiantuntijuus ja yksilön toimijuus mukautuvat toisiinsa jatkuvassa neuvotteluprosessissa. Tutkituissa aineistoissa toimijuus vaihtelee lääketieteen kohteena olemisesta ja sen neuvottelusta kokonaisvaltaiseen elämänhallintapyrkimykseen. Samalla terveyden asiantuntijuuden tekniikat vaihtuvat valistuksesta paimenvaltaan ja valmennukseen. Lääketieteellisen ja taloudellisen perustelun sekä riskipuheen rinnalle aineistossa nousevat tunnustuksellisuus ja affektiivinen vetoaminen. Tutkimuksen toinen keskeinen tulos on terveyskuriin sisäänrakennetun poliittisen ristiriidan paikantaminen. Terveyskurille ominainen suostutteleva valta näyttäytyy yksilöllistävänä ja voimaannuttavana mutta se on luonteeltaan myös sosiaalistavaa ja normalisoivaa. Normatiivisen terveyden rajat eivät ole poistuneet, vaan ne ovat siirtyneet yksilöiden sisällä tapahtuviksi valintatilanteiksi. Tavoiteltava ihannetoimijuus muodostuu kuitenkin aina suhteessa kulttuurisiin odotuksiin ja vaatimuksiin sekä yhteiskunnallisiin reunaehtoihin. Terveyskurin poliittisuus tulee näkyviin vaihtuvina kunnollisuuden rajoina ja ihmisten eriytyvinä mahdollisuuksina niiden tavoittamiseen. Väitöskirja syventää yleistä ymmärrystä siitä, miten populaariviestintä toimii symbolisten yhteisöjen tuottajana ja järjestäjänä. Tutkimus osoittaa näiden yhteisöjen muovautuvan jatkuvasti jännitteisessä valtasuhteiden verkostossa. Medioitunut terveyskuri voidaan tässä mielessä nähdä rinnakkaisena uusliberaalin talouskurin diskursseille. Molemmissa on kyse hegemonisesta kamppailusta sekä valtion, yksilön ja markkinoiden suhteen neuvottelusta. Oman kunnollisuuden tuottaminen on kummankin toimijuuden diskurssien ytimessä, mutta usein populaarimedia sivuuttaa näiden yhteiskunnallisten suhteiden keskinäisriippuvuudet. Hegemonisten terveysdiskurssien tunnistaminen ja tietoisuus toimijuuden rajoista mahdollistaa näiden diskurssien uudelleen neuvottelua ja vastarintaa, kuten esimerkiksi kamppailu koronavirusepidemian hallitsevista diskursseista osoittaa. Terveyskurin epäsuoraa ja hyväntahtoista valtaa on silti vaativaa kyseenalaistaa epävarmassa jatkuvan minätyön ajassa, jossa terveydestä on tullut arvokasta pääomaa. Terveyskurin sisältämä lupaus yhteisöllisestä kuulumisesta perustuu kuitenkin myös sosiaalisille hierarkioille ja ulossulkemiselle. Tämä yhteiskunnassa vallitseva moraalisen järjestämisen perimmäinen tavoite jää mediassa usein kyseenalaistamatta, vaikka järjestämisen perustelut muuttuisivatkin. In this doctoral thesis, agency and governmentality are examined in the context of popular health communication. This topic is approached through the lenses of mediatization and late modern therapy culture, as well as through a sociohistorical reading. Health-related agency is explored as a stratified, governed and mediatized phenomenon, which is interpreted as part of temporal, social and moral orders. The study sheds light on the mechanisms with which popular media have participated and continue to participate in the construction and arrangement of health and agency. The doctoral thesis consists of four scientific publications addressing the research problem and a summary. The research articles concern the kinds of spaces for agency, expertise and gender constructed in popular health communication and the kinds of reasoning and practices utilised in this communication. The summary outlines how the agencies and practices depicted in the articles construct or deconstruct the power of health and partake in the reorganisation of other social structures, such as working life, economy and expertise. The empirical data of the study comprise both old Finnish-language health guides and more recent medical television shows and magazine texts. The study’s theoretical premise is Michel Foucault’s analysis of power and especially the concept of governmentality, which connects agency to both the ethical skills of an individual and social power relations. The discourse theory created by Ernesto Laclau and Chantal Mouffe makes it possible to analyse agency as articulative processes and as sites of hegemonic struggles for signification. Furthermore, concepts of affect and gender contribute to making visible and deconstructing the naturalised significances of health and dominances associated with them. In the study, a novel methodological frame of analysis was developed, which is also a central result of the study. This conceptual disposition, named health discipline in this study, describes the forms of agency and expertise in the changing orders of knowledge, power and society. The study shows how health expertise and individual agency adapt to each other in a continuous process of negotiation. In the data examined, agency varies from being the target of medicine and a means of negotiating it to a comprehensive struggle for life management. At the same time, the techniques of health expertise range from health education to pastoral power and coaching. Along with medical, economic and risk speech, confessionalism and affective appealing emerge in the data. The study also identifies the inherent political inconsistency of the health discipline. The nudging power specific to the health discipline appears to be individualising and empowering, but it is also inherently socialising and normalising. The limits of normative health have not disappeared but have shifted into choice situations inside individuals. However, the desirable ideal agency is always formed in relation to cultural expectations and demands and societal preconditions. The political aspect of the health discipline takes the form of changing limits of respectability and of people’s different opportunities for reaching these limits. The thesis deepens the current scholarly understanding of how popular communication constructs and organises symbolic communities, showing that these communities are constantly shaped in the strained networks of power. The mediatized health discipline can, in this sense, be seen as a parallel to neoliberal austerity discourses; both concern the hegemonic struggle and negotiation over the relationship between the state, the individual and the market. The construction of one’s own respectability is at the core of the discourses of both agencies, but the popular media often ignores the interdependences of these societal relationships. Identifying the hegemonic health discourses and becoming conscious of the limits of agency makes it possible to renegotiate and resist these discourses as, for instance, the struggle for the dominant discourses of the covid-19 epidemic indicates. That said, it is a demanding task to question the implicit and benevolent power of the health discipline in the age of precariousness and constant self-work, in which health has become valuable capital. However, the promise of communal belonging included in the health discipline is also based on social hierarchies and externalisation. The fundamental societal objective of moral organising remains rarely questioned in media, even though the reasoning behind this organising may change.

“She said that he said that they said…” – This issue of the AILA Review focuses on practices of quoting by which language is recycled in new contexts, transgressing formerly clear boundaries in environments of increasing mediatization. In the introduction, we first present working definitions of our topic’s key terms (Part 1). Then, we go through the topics, outcomes, and main interconnections of the ten approaches as discussed in the papers of this issue (Part 2). Based on the insights from the discussion so far, we develop a systematic framework to analyze the formal, functional, and procedural aspects of linguistic recycling (Part 3). Finally, we touch some of the white spots of this issue to launch the AILA Review online discussion on linguistic recycling (Part 4). nonPeerReviewed

Teoksessa kuvataan, millainen julkisen politikoinnin areena Helsingin Sanomissa rakentui kolmessa merkittävässä työmarkkinatapauksessa ja miten tämä areena tuki tai horjutti sopimusten syntyä ja osapuolten asemaa. Tarkasteltavina ovat vuonna 1968 solmittu Suomen ensimmäinen varsinainen tulopoliittinen sopimus (Liinamaa 1) sekä Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitusten yritykset niin sanotuiksi ”yhteiskuntasopimuksiksi” vuosina 1991 ja 2015. Tutkimuksen kohteena olevista jutuista tunnistetaan muutoksia ja pysyvyyksiä, jotka liittyvät niin tulopolitiikan puhetapoihin, julkisen argumentoinnin tapoihin kuin median/journalismin toimintaan. Nämä sisällönanalyysin näkökulmat havainnollistavat kirjassa esitettäviä politiikan medioitumista koskevia teoreettisia ideoita. Päätöksenteon korporatistisia ja pluralistisia piirteitä analysoimalla kirja avaa näkymän siihen, miten hallituksen, työmarkkinajärjestöjen ja median suhde on eri vuosikymmeninä julkisuudessa asettunut. Teos on saatavilla painettuna mm. Booky.fi ja Adlibris -verkkokirjakaupoista. The book explores the public political arena of Helsingin Sanomat in three prominent Finnish labor market cases. It analyzes how this arena supported or undermined the power positions of each side and the reaching of the contract. The cases in study are the first proper general agreement in 1968 (Liinamaa 1) and the endeavors for so-called “social contract” by the Government of Esko Aho (1991) and Juha Sipilä (2015). The study identifies changes and continuities in the political discourses, in the ways of making validity claims in political argumentation, and in media/journalistic interventionism. These content analytical viewpoints illustrate the theoretical ideas about mediatization of politics presented in the book. By analyzing corporatist and pluralist aspects of decision making, the book opens a view in the relationships among labor market organizations, the Government, and the media in the three decades studied.

Marsalkka Mannerheim esiintyi usein uutisotsikoissa vuosina 2001–2014. Keskustelua synnytti aika ajoin Renny Harlinin ja Markus Selinin Mannerheim-suurelokuvahanke. Lööppeihin nousi myös Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen, jossa Mannerheimia muistuttava hahmo seikkailee Keski-Aasiassa ja sisällissodan Suomessa, ottaa kirgiisinuorukaisen rakastajakseen ja teloittaa punaisten pahvikuvia. Kesällä 2012 tuli julki tieto Ylen Mannerheim-elokuvaprojektista, jossa Mannerheimia esittää tummaihoinen kenialainen. Kirjassa tarkastellaan näiden kolmen Mannerheim-aiheisen teoksen ympärillä käytyjä mediakeskusteluja, joissa produktiot sijoitetaan kulttuurin kentille eri tavoin. Erilaisten asemointien kautta hahmottuu kuva paitsi suomalaisen median ja kulttuurintuotannon kentistä myös eräänlaisesta mediatisoituneesta kansalaisuskonnosta.

Tämä tutkielma käsittelee poliittisen satiirin tuotantoympäristöä 1980-luvun Suomessa ja LänsiSaksassa. Erityisesti analysoidaan niitä virallisia ja epävirallisia rajoitteita, jotka kohdistuivat satiirin tekemiseen ja sisältöihin julkisoikeudellisissa yleisradioyhtiöissä. Virallisilla rajoitteilla tutkielmassa tarkoitetaan lainsäädäntöä, yleisradioyhtiöiden omat säännöstöjä sekä vallinnutta yhteiskunnallista kontekstia, johon kuuluvat niin vallinnut valtiomuoto, poliittiset voimasuhteet kuin yleisradioyhtiöiden organisatorinen rakennekin. Epävirallisilla rajoitteilla tarkoitetaan lehdistössä käytyä julkista keskustelua ja siinä esiin tuotuja niin sanottujen tavallisten kansalaisten mielipiteitä. Julkisoikeudelliset yleisradioyhtiöt ovat tavalla tai toisella suorassa yhteydessä valtion hallintoon. Keskeinen yhteys on esimerkiksi se, että poliittisten puolueiden jäsenet ovat osallistuneet yleisradioyhtiöiden hallintoelinten työskentelyyn. Näin ollen parlamenttipoliittiset voimasuhteet ovat näiden yhtiöiden kannalta merkittäviä. Poliittinen satiiri tarkoittaa tutkielmassa naurun avulla esitettyä kritiikkiä poliittisten toimijoiden tai instituutioiden toimintaa kohtaan. Näiden määritelmien perusteella julkisoikeudellisen yhtiön tuottama poliittinen satiiri siis kritisoi omaa tuottajaansa. Tutkielma tarkastelee tutkimuskysymystä kahden satiirisarjan kautta, joista toinen on julkaistu Suomessa ja toinen Länsi-Saksassa 1980-luvulla. Suomen osalta esimerkkinä toimii Hukkaputki, Länsi-Saksan osalta Scheibenwischer. Näiden sarjojen avulla tutkielmassa havainnollistetaan rajoitusten ja satiirisarjojen välisiä ristiriitatilanteita sekä osoitetaan niitä seikkoja, jotka satiirin tuotannon kannalta ovat oleellisia mutta eivät tule huomioiduiksi virallisissa rajoituksissa. Aineistona toimii satiiria koskeva lainsäädäntö, yleisradioyhtiöiden itselleen laatimat ohjeistukset sekä lehtikirjoittelu. Aineistoon kuuluu yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti molemmista tutkimuksessa käsitellyistä maista. Sanomalehdistä aineistona toimivat Die Zeit ja Etelä-Suomen Sanomat, aikakauslehdistä Der Spiegel ja Suomen Kuvalehti. Julkisen keskustelun tutkimus havainnollistaa poliittisen satiirin epävirallisia rajoituksia esimerkiksi yleisradioyhtiöihin kohdistuvia odotuksia kuvaten. Tutkimusmenetelmä on kirjallisen aineiston lähiluku. Tutkimuksen keskeisin tulos on se, että virallista satiiriin soveltuvaa sääntelyä oli paljon, mutta käytännössä satiiri ei noudattanut edes suoraan siihen kohdistettuja säädöksiä. Vaikka satiiria rajoitettiin esimerkiksi sensuurilla, rajoittamista ei koskaan ole perusteltu lakitekstiin vetoamalla, vaan perusteet löytyvät satiiriin kohdistuvista odotuksista. Mikäli satiiri olisi noudattanut virallisia säännöstöjä, sitä olisi ollut mahdoton tehdä. Näin ollen satiirin tuotantoympäristö oli huomattavasti vapaampi, kuin mitä pelkkä virallisten säädösten tarkastelu antaa ymmärtää, ja paljon oli kiinni satiirikon omasta arvostelukyvystä. Virallista sääntelyä enemmän satiirin tuottamiseen vaikutti ajan henkinen ilmapiiri, joka vähitellen alkoi hyväksyä poliitikkojen julkisen arvostelun. Satiirin tuottajien tuli siis ottaa huomioon oman mielipiteensä lisäksi poliitikkojen, yleisradioyhtiöiden ja tavallisten televisionkatselijoiden ajatukset. Tutkimustulokset osoittavat, että virallisen sääntelyn tarkasteleminen ei kerro koko totuutta oman aikansa olosuhteista, vaan kirjoittamattomat säännöt ja odotukset luovat toimintaympäristön todellisuuden. Tutkimus myös tarjoaa tietoa julkisoikeudellisen yleisradiotoiminnan kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen välisestä ristiriidasta ja sen merkityksestä yhtiön mainetta ajatellen.

Kirja-arvio teoksesta Pekka Isotalus, 2017. Mediapoliitikko. Gaudeamus, 247 sivua. nonPeerReviewed

Käsittelen tässä tutkielmassa sitä, miten politiikan journalismi sukupuolittui Ylen Vaaligallerian vaalitenttivideoissa vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Aineistoni koostuu kymmenestä neljän minuutin pituisesta vaalitenttivideosta, jotka analysoin laadullisella sisällönanalyysilla, diskurssianalyysilla ja määrällisellä kysymysanalyysilla. Suomalainen politiikan journalismi muuttui 1980-luvun puolivälissä, kun naiset toivat henkilökohtaisen ja yksityisen mukanaan politiikan mediajulkisuuteen. Tutkimusaihettani kehystää tähän kytkeytyvä politiikan julkisuuden muutos. Koska tutkin sekä naispoliitikkojen että miespoliitikkojen mediakuvia, yhdistän tutkimuksen viitekehyksessä politiikan feministisen kritiikin ja kriittisen miestutkimuksen tutkimusperinteet. Ylen Vaaligallerian edustamassa politiikan julkisuudessa ei voida havaita vahvaa sukupuolittumista. Aineistosta nousee silti joitakin huomioita, merkittävimpänä se, kuinka politiikan journalismin henkilöityminen sukupuolittuu eli näyttäytyy nais- ja miespoliitikkojen kesken erilaisena. Tulokset vahvistavat aikaisemman tutkimuksen tuloksia siitä, että miespoliitikoille henkilöivä julkisuus on julkisuuskuvan kannalta hyödyksi ja naisille julkisuuskuvan kannalta haitaksi. Tutkimukseni vahvistaa myös aikaisemmassa tutkimuksessa esitetyn huomion siitä, että naispoliitikoista kerrotaan julkisuudessa asioita, jotka eivät miespoliitikkojen kohdalla tulisi kysymykseen. Naispoliitikkoja ei nostettu tässä aineistossa erikseen esiin sukupuolensa symbolisina edustajina. Miessukupuoli merkityksellistyi tutkimusaineistossa silloin, kun se ei edustanut hegemonista maskuliinisuutta.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee kirjailijoiden henkilöjulkisuutta kolmessa aikakauslehdessä. Lähtökohtana tutkimukselle on ollut se julkisessa keskustelussa usein esitetty havainto, että kirjailijat ovat nykyisin yhä voimakkaammin esillä mediassa. Kirjailijat ovat esillä paitsi kirjallisuuden edustajina myös esimerkiksi yksityishenkilöinä ja viihdyttäjinä. Tämä on herättänyt keskustelua siitä, täytyykö nykykirjailijan olla kiinnostava mediapersoona menestyäkseen työssään. Tutkielmassa selvitän, miten kirjailijat ovat henkilöinä esillä aikakauslehtien jutuissa: minkälaisissa rooleissa he esiintyvät, mistä aiheista he puhuvat ja minkälaisia puhetapoja he käyttävät kyseisistä aiheista puhuessaan. Aineisto muodostuu Avun, Me Naisten ja Suomen Kuvalehden kirjailijajutuista vuodelta 2011. Tutkimus on laadullista sisällönanalyysiä, ja menetelmänä on teemoittelu. Teoreettisesti tutkimus kytkeytyy medioitumisen ja journalismin henkilöitymisen tutkimukseen. Medioituneessa yhteiskunnassa kirjallisuusinstituutio ja tiedotusvälineet tarvitsevat toisiaan. Kirjailijat ja kustantajat tarvitsevat medianäkyvyyttä, jotta lukijat kiinnostuvat teoksista. Tiedotusvälineet puolestaan tarvitsevat kiinnostavia henkilöitä juttuihinsa. Kirjailijat esiintyvät aikakauslehdissä moninaisissa rooleissa ja puhuvat lehtijutuissa mitä vaihtelevimmista aiheista. Kirjailijat ovat lehdissä yhtä lailla yhteiskunnallisia keskustelijoita kuin seurapiirijulkkiksia. Kaikissa kolmessa lehdessä puheenaiheina ovat niin kirjailijan työ, yksityiselämä kuin yhteiskuntakin. Kirjailijat puhuvat jutuissa yhtä lailla Lähi-idän kriisistä ja ydinvoiman vaaroista kuin perhesuhteistaan ja jääkaappinsa sisällöstä. Useat kirjailijat esiintyvät sujuvasti eri genren aikakauslehdissä. Sama kirjailija voi puhua rakkaussuhteistaan ja ulkonäöstään Me Naisissa ja pohtia sodan moraalia Suomen Kuvalehdessä. Lehden konsepti vaikuttaa puheenaiheisiin merkittävästi. Avussa ja Suomen Kuvalehdessä kirjailijoita haastatellaan tietyn aihepiirin asiantuntijoina siinä missä tutkijoitakin. Me Naisissa yhteiskunnalliset aiheet nousevat esiin, kun kirjailija kertoo arjen valinnoistaan esimerkiksi kuluttajana. Me Naisissa kirjailijat myös pääsevät määrittelemään onnistuneiden ihmissuhteiden ja hyvän elämän kriteerejä. Suomen Kuvalehdessä kirjailijoiden yksityiselämää käsitellään lähes yksinomaan siten, että yksityiset kokemukset liitetään osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Työstään kirjailijat puhuvat usein käytännöllisesti. Kirjailijan työ näyttäytyy tavallisena ja arkisena työnä, joka vaatii vaivannäköä. Kirjailijan työssä voidaan korostaa yrittäjämäisyyttä, elannon ansaitsemista ja työ muiden joukossa -asennetta. Yrittäjäkirjailijan rinnalla elää kuitenkin yhä romanttinen käsitys kirjailijasta, jolla on poikkeuksellinen kyky nähdä ja ilmaista. Etenkin Suomen Kuvalehdessä kirjailija on yhä luova nero ja yhteiskunnan suunnannäyttäjä, jonka työ on älyllistä pohdiskelua ja yhteiskunnallista keskustelua. Kirjailijat näyttävät hyväksyvän julkisuuden osaksi työtään, mutta useimmiten julkisuus mielletään edelleen välttämättömäksi pahaksi.

Tutkimuksen aiheena on järjestelmäpolitiikan päätöksenteon avoimuus. Empiirisen tutkimuksen kohteena ovat julkisen hallinnon päätöksenteon tietojärjestelmät. Tutkimusta varten on kerätty aineisto 317 kunnan, eduskunnan ja valtioneuvoston yleisistunnossa käytetyistä tietojärjestelmistä. Perimmäisenä tutkimusongelmana on demokratian kriisi ja tutkimustehtävänä selvittää tasapainoisen demokratian toimintaehdot. Teoria pohjautuu Jürgen Habermasin muotoilemaan normatiiviseen julkisuusihanteeseen ja kommunikatiivisen toiminnan teoriaan. Niihin kytkeytyy myöhempi medioitumistutkimus, jonka kautta tarkastellaan vallan sisäpiirin ja julkisuuden välistä suhdetta. Medioitumisteesin puutteet korjataan päivittämällä se avoimuushypoteesiksi, jonka mukaan demokratian tasapainoinen toiminta edellyttää julkisen mielipiteen muodostumista kommunikatiivisesti toimivassa julkisuuspiirissä, joka käytännössä tarkoittaa avointa verkkojulkisuutta. Empiriaan siirrytään asiakirja- ja arkistoteorian kautta, joka kytkee yhteen vallan ja julkisuuden käsitteet. Demokratian tuotokset eli päätökset palautuvat yleisön tietoisuuteen asiakirjajulkisuuden kautta. Demokratian syötteen ja tuotoksen välistä suhdetta tutkitaan tarkastelemalla päätöksenteon tietojärjestelmien viestinnällistä luonnetta avoimuushypoteesista johdetulla kysymyksenasettelulla. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että kahta osittaista poikkeusta lukuunottamatta aineiston kaikki päätöksenteon tietojärjestelmät toimivat yksisuuntaisina viestintäkanavina ja palvelevat vallankäyttäjien strategisia tarpeita. Ne sulkevat ulos keskustelun ja kritiikin eivätkä mahdollista jaetun ymmärryksen tavoittelua julkisuusihanteen mukaisesti. Demokratian syötteen ja tuotoksen julkisuusperustan vahvistamiseksi tutkimus suosittaa avoimen päätöksenteon tietojärjestelmän kehittämistä. Sen tehtävänä on institutionalisoida julkisuusperusta informaatioajan päätöksenteon välineelliseksi lähtökohdaksi samalla tavalla kuin Habermasin mukaan parlamentarismi kiinnitti julkisen keskustelun lainsäädäntöön valistusajan seurauksena. Tutkimuksen vaikuttavuuden edistämiseksi tutkimuksen olennaisin tulos on kirjoitettu myös javascript-ohjelmakoodin muotoon.

Naistenlehdillä ja kuolemalla on erityinen suhde. Siinä missä uutismediat tarttuvat traagisiin onnettomuuksiin ja terroritekoihin, paistaa naistenlehtien sivuilta kuolema lempeämmästä näkökulmasta käsin. Vaikka kuolema on kadonnut päivittäisestä arjestamme, tarve käsitellä kuolemaa ja sen aiheuttamia tunteita ei ole kadonnut. Yhteisölle kuolema ei ole enää niin kova kolaus kuin aikaisemmin. Yksilölle se on kuitenkin pidentyneen eliniän vuoksi yhä vaikeampi paikka. Naistenlehdet nostavatkin esiin yksilöiden kokemuksia kuolemasta ja tarjoavat alustan puhua kuolemasta, joka koskettaa tavallista ihmistä. Tämä tutkielma pureutuu kuoleman kulttuurin ja Eeva-lehden suhteeseen neljällä eri vuosikymmenellä. Tarkastelen tutkimuksessa artikulaatioiden avulla, millaisia tapahtumia, rituaaleja ja tunteita kuolemaan linkitetään Eevoissa vuosina 1985, 1995, 2005 ja 2015. Samalla analysoin sitä, kuinka nämä kolme teemaa sopivat kuoleman kulttuuriimme. Tutkimuksen pääjakona on historiantutkija Philippe Ariès'n klassikkojako kesytettyyn ja kiellettyyn kuolemaan. Myöhempinä vuosikymmeninä kuoleman kulttuurin käsitteeseen tuovat oman lisänsä myös kuoleman paluun ja virtuaalisen suremisen aikakaudet, jotka ovat leimanneet ennen kaikkea 2000-luvun vuosikertoja. Teemojen, kuoleman kulttuurin aikakausien ja naistenlehden välisten artikulaatioiden pohjalta rakentuu kokonaiskuvan siitä, miten kuolema medioituu Eevoissa. Tutkimuksessa käytän metodina artikulaatioanalyysia. Artikulaatioon pureudutaan erityisesti kulttuurintutkija Lawrence Grossbergin ajatusten pohjalta. Tärkeimpiä artikulaatioteorian lähteitäni ovat olleet Grossbergin teos We gotta get out of this place: Popular conservatism and postmodern culture sekä Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teos Hegemony & Socialist Strategy. Kuoleman medioitumista käsittelen mediatutkija Andreas Heppin heikon medioitumisen käsitteen avulla. Medioitumisen käsittelyssä keskeinen teos tutkielmani kannalta on ollut Knut Lundbyn toimittama Mediatization: concept, changes, consequences. Kuoleman kulttuuriin olen päässyt sukeltamaan Philippe Ariès'n The Hour of Our Death -teoksen lisäksi Tony Walterin The Revival of Death -teoksen avulla. Eri vuosikymmeninä Eeva näyttäisi nostavan keskiöön eri teemat kuolemasta. 1980-lukua hallitsee kysymys siitä, miten arjessa pärjää läheisen kuoleman jälkeen. 1990-luvulla tunteiden ja rituaalien rooli korostuu. 2000-luvun artikkeleissa jyllää medikalisaatio ja taistelu kuolemaa vastaan lääketieteen avulla. 2010-luvulla kuolema hiljenee. Siitä tulee yksittäinen vastoinkäyminen tai käänne yksilön elämässä. Naistenlehdillä näyttäisi olevan myös eräänlainen velvollisuus puhua kuolemasta. Naiseus ja kuoleman kulttuuri ovat historiallisesti tarkasteltuna kulkeneet käsi kädessä jo vuosisatoja.

Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut diskurssianalyysin avulla kahdelle suomalaiselle perhesurmatapaukselle annettuja selityksiä ja näiden selitysten sukupuolittumista ja luokittumista. Tutkielmani kontekstina on terapiakulttuuri, joka tarkoittaa arjen psykologisoitumista. Terapiakulttuurin seurauksena yksilö on alettu nähdä yhteiskunnallisten ongelmien lähteenä. Niinpä analyysini kohteena olivat ne perhesurmauutisten diskurssit, joissa perhesurman syytä etsitään tekijän yksityiselämästä ja luonteenpiirteistä. Nimitän näitä diskursseja terapeuttisiksi diskursseiksi. Aineistoni koostuu kuudesta artikkelikokonaisuudesta kolmen eri median verkkosivuilla. Tekstit käsittelevät kahta tapausta, joista toinen on Helsingin Bulevardilla tapahtunut surma vuonna 2012 ja toinen Rautavaaralla vuonna 2014. Bulevardin perhesurmassa tekijä oli perheen isä, Rautavaaran- tapauksessa äiti. Aineistoni kahden tapauksen uutistekstit ehdottivat keskenään erilaisia selityksiä perhesurmille ja painottivat myös eri seikkoja tekijän kuvailussa. Aineistosta löytämäni terapeuttiset diskurssit sukupuolittuivat ja luokittuivat tapahtuman syitä nimettäessä ja tekijää kuvattaessa. Tapahtumia selittävissä diskursseissa nainen tekijänä tuli kuvailluksi ensisijaisesti äitinä, ja kytkeytyi tiukasti perheen piiriin. Tapahtumalle etsittiin syytä erityisesti tekijän luonteenpiirteistä, ja uskottavimpana selityksenä tapahtuneelle pidettiin mustasukkaisuutta. Miehen tekemässä perhesurmassa tekijää taas tarkasteltiin tämän ammatillisen menestyksen ja korkean sosiaalisen statuksen näkökulmasta, eikä hänen toimintansa perheen kontekstissa joutunut läpivalaisun kohteeksi. Tutkielmani tulosten perusteella voi sanoa, että rikosjournalismille tyypillinen, luonnollisina pidetyille vastapareille perustuva kategorisointi on edelleen voimissaan. Siksi myös tekijän sukupuoli vaikuttaa siihen, miten perhesurmaa käsitellään mediassa.

Tämän tutkielman aiheena on teatterin ja elokuvan välinen intermediaalisuus. Nykyaikana eri mediumit eivät toimi irrallaan toisistaan, vaan ne ovat yhä enenevässä määrin vuorovaikutuksessa keskenään niin sisältöjen, estetiikan kuin merkitysten tasolla. Tarkastelen tutkielmassani formalistisen esitys- ja elokuva-analyysin avulla, miten intermediaalisuus näkyy ukrainalaisen teatteriohjaaja Andriy Zholdakin Turun Kaupunginteatteriin ohjaaman Anna Karenina -esityksen ja englantilaisen elokuvaohjaaja Joe Wrightin ohjaaman Anna Karenina -elokuvan esteettisissä keinoissa sekä käsitysmalleissa. Analysoin, miten toisesta mediumista lainatut piirteet asettuvat ja miten ne on asetettu osaksi esimerkkiteosteni oman mediumin estetiikkaa. Käsittelen intermediaalisuutta näkökulmasta, jonka mukaan se voidaan ymmärtää jonkin mediumin esteettisten keinojen sekä näkemisen, kuulemisen ja olemisen tapojen jäljittelynä tai toteuttamisena toisessa taidemuodossa. Esittelen tutkielmassani kaksi intermediaalisuuden käsittelyyn syntynyttä tarkastelukulmaa, medium- ja intermedialähtöisen näkemyksen, ja määrittelen kaksi intermediaalisuuteen olennaisesti liittyvää käsitettä, multimediaalisuuden ja transmediaalisuuden. Tarkastelen lisäksi tarkemmin teatterin ja elokuvan välistä intermedialisuutta sekä niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Käsittelen postdraamallista teatteria ja postklassista elokuvaa esimerkkeinä intermediaalisesta teatterista ja elokuvasta. Analyysieni perusteella intermediaalisuus näkyy sekä Zholdakin Anna Kareninassa että Wrightin Anna Kareninassa teosten aika- ja tilaestetiikassa, itserefleksiivisyydessä sekä teknologian käytössä ja näyttelijäntyössä. Toisen mediumin estetiikkaa on käytetty esimerkeissäni luomaan jatkuvuutta tai leikkaamaan kohtauksia sekä korostamaan asioita, yksityiskohtia ja tunnelmia. Toisen taidemuodon keinoilla on pystytty luomaan oman mediumin ylittävää estetiikkaa. Esimerkkieni intermediaaliset piirteet on kuitenkin teatterillistettu ja elokuvallistettu eli muokattu osaksi niiden omia esteettisiä keinoja. Vaikka intermediaalisuuden lisäämän sisältöjen, estetiikan ja merkitysten kierrätyksen eri mediumien välillä voisi luulla yhtenäistävän ja yksipuolistavan kulttuurikenttää, esimerkkieni perusteella näyttää ennemminkin siltä, että intermediaalisuuden avulla voidaan kehittää uudenlaista estetiikkaa. Toisen mediumin keinot eivät ole koskaan samanlaisia eri taidemuodoissa, koska mediumit ovat erilaisia ominaisuuksiltaan ja modaliteeteiltaan. Tämä luo uutta. Mediumeja tulisi kulttuurin intermediaalisen luonteen takia tarkastella suhteessa toisiinsa.

Sekä yleisessä tutkimuskirjallisuudessa että julkisessa keskustelussa on tapana ajatella, että suomalaisten vallankäyttäjien ja toimittajien välinen suhde olisi tasaisesti muuttunut 1980-luvulta lähtien etäisemmäksi ja kriittisemmäksi. Tämän artikkelin haastattelu- ja kyselyaineisto osoittaa, että huolimatta toimittajien ja päättäjien välisestä vastakkainasettelusta, suurella osalla päättäjistä on hyvin toimivia toimittajasuhteita. Näissä suhteissa vaihdetaan myös arkaluontoista ja luottamuksellista tietoa. Artikkelissa pohditaan toimittajien ja päättäjien välisen luottamuksen merkitystä ja sen rakentumisen mekanismeja. Toimittajien ja päättäjien vuorovaikutuksen tarkastelu tuo vivahteita myös yhteiskunnan ja päätöksenteon medioitumisesta käytyyn keskusteluun: medioituminen näyttäytyy toimittajien ja päättäjien vastavuoroisena professionalisoitumisena. Artikkelin aineiston muodostavat teemahaastattelut (N=60) ja kyselytutkimus (N=419), joissa seitsemän eri yhteiskuntasektorin päättäjät kertovat suhteestaan julkisuuteen, mediaan ja toimittajiin.

Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, voiko peliteorioita käyttää mainetutkimuksessa. Tarkastelun kohteena ovat suomalaiset yritykset ja niiden mainekerronta Helsingin Sanomissa vuosina 2002–2008. Tarkastelu tapahtuu yritysten ja niiden sidosryhmien toiminnan uutisoinnista. Tästä muodostuu medioitunut mainepeli, jossa yritys ajaa maineensa etua ja sidosryhmät jotakin muuta sille tärkeää etuisuutta. Se voi olla esimerkiksi puhdas ympäristö tai työpaikan turvaamisesta koituvat tulevaisuuden palkat. Maine on mielikuvia ja kerrontaa, jonka rakentamisessa medialla on keskeinen merkitys. Se on myös kommunikointia sidosryhmien kanssa. Tässä työssä median sidosryhmä roolin on sivuutettu ja se toimii pelialustana, jossa mielikuvia ja kerrontaa jaetaan. Mediassa muodostuu yritysten metamaine, joka on niiden kannalta merkitsevämpää, kuin yksittäisen yksilön käsitys kohteen maineesta. Keskeisimpiä lähteitä ovat John F. Mahonin, Colin F. Camererin. Michael A. Spencen, Robert Axelrodin ja Ilkka Kiesepän teokset. Tutkimusmetodi on median seulonta ja lähiluku. Aineistona on suomalaisyritysten maineartikkelit Helsingin Sanomien kotimaa-, ulkomaat-, talous- ja mielipidesivuilla. Suomen laajalevikkisimpänä sanomalehtenä Helsingin Sanomilla on suuri merkitys yritysten kokonaismaineelle. Työssä selvitetään yritysten maineenhallintaa sanomalehdessä peliteoreettiselta näkökannalta. Alustavana tutkimusaineistona oli 1887 artikkelia aikaväliltä 1.1.2003–31.12.2007. Määrä täsmentyi 32 maineartikkeliin ja 9 yritykseen. Ajallisen jatkumon aikaansaamiseksi nämä ketjutettiin yrityksen ja mainetapahtuman ympärille, siten että yhtä yritystä ja sen tiettyä mainetapahtumaa pystyttiin tarkastelemaan sarjana. Kattaakseen kaikki mainesarjat aineiston tarkastelu laajennettiin 1.1.2002–31.12.2008 aikavälille. Tämän seurauksena artikkelimäärä kasvoi koskemaan 421 artikkelia, jotka käsittelivät näitä 9 yritystä sekä niiden 13 eri mainetapahtumaa. Aineiston analysoinnissa käytettiin mainesumman käsitettä, joka muodostuu kun osapelin yritykselle koituneiden mainehyötyjen summista. Tutkija teki arvion mainehyödystä, joka oli yksinkertaistettu saamaan arvoja (-1, 0, +1). Näistä yksittäisistä tapauksista muodostui yrityksen maineen muutos tarkasteluaikavälillä. Tutkimustulosten valossa osa yrityksistä pyrki aktiivisesti pelaamaan maineensa puolesta, mutta yleisesti näin ei ollut. Aktiiviset pelaajat, joiden strategia tähtäsi yhteistyöhön, pärjäsivät muita paremmin. Myös maineen maasidonnaisuus nousi esille. Kaukana ulkomailla syntyneet mainetapahtumat saivat yleisesti positiivisemman arvion Helsingin Sanomissa. Selitys tähän löytyy enemmän mediasta, kuin itse pelaamisesta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Lintuinfluenssan uutisointia vuonna 2006 koskevassa pro gradu -tutkielmassani pyrin selvittämään, minkälainen oli median välittämä kuva lintuinfluenssasta epidemian ”hulluna vuonna”. Aineistona olen käyttänyt Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden epidemiaa koskevia artikkeleita, joita Helsingin Sanomista kertyi 297 ja Maaseudun Tulevaisuudesta 95 kappaletta. Tarkoitukseni on tuoda esiin syitä siihen, miksi Suomessa tunnettiin muuttolintuja kohtaan suurta pelkoa kevättalvella 2006. Minulla oli tutkimukseen ryhtyessäni mielikuva siitä, että median suoltama valtaisa tietovyöry ei ollut välttämättä kaiken kattavaa eikä tasapuolista: muuttolintuja syytettiin taudista, joka vaivasi pääosin siipikarjaa. Olen pureutunut sisällönanalyysin kautta lintuinfluenssakirjoittelun aiheisiin ja eritellyt artikkelien puheenaiheiden, päätoimijoiden ja tautikirjoittelun piirteitä diskurssianalyysin avulla. Lintuja koskevien kielellisten ilmaisujen purkamiseen olen käyttänyt kriittistä lingvistiikkaa. Tutkimus osoittaa, että lintuinfluenssan paikalliset vaikutukset nostettiin lehdissä tärkeäksi teemaksi siitä huolimatta, että epidemia pysytteli rajojemme ulkopuolella. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin se, että terveysalan ja tuotantoeläinten asiantuntijat kommentoivat tautia selittäessään muuttolintujen käyttäytymistä. Tähän osallistuivat myös poliitikot - ja jopa toimittajat itse – useammin kuin lintuasiantuntijat. Ornitologeja kuultiin vasta sen jälkeen, kun muuttolinnut olivat saapuneet ja pelko haihtunut. Kiinnostavaa oli myös jutunteon tyyli, jossa muuttolintuja käsiteltiin uhkana ja siipikarjaa uhan kohteena. Se hallitsi sekä Helsingin Sanomien että Maaseudun Tulevaisuuden lintuinfluenssaa koskevaa kirjoittelua koko vuoden, mutta eritoten vuoden alusta helmikuun puoliväliin, eli ennen muuttolintujen saapumista. Lähtökohtani tutkielman tekoon on sosiaalinen konstruktivismi Pertti Alasuutarin tulkitsemana. Tutkielman viitekehyksen olen rakentanut pääosin Ulrich Beckin, Anthony Giddensin ja Klaus Ederin riskiyhteiskuntaa koskevien teorioiden pohjalle. Maailman medioitumista kävin läpi pääosin Juhani Wiion Sitralle tekemän tutkimuksen kautta. Vviestinnän muiden yhteiskunnallisten ongelmien tarkastelussa käytin apuna Esa Väliverrosen ja Anu Kantolan näkemyksiä ja viestinnän ympäristökysymyksissä heidän lisäkseen Pertti Suhosen huomioita. Kielikuvien merkitystä todellisuutta koskevissa havainnoissa olen analysoinut Norman Fairloughin ja Mikko Lehtosen teorioiden valossa.

Tämän tutkielman yleistavoitteena on tutkia sadun ja median välistä suhdetta. Tarkastelu keskittyy lasten kertomiin satuihin ja kertomuksiin, joiden pohjalta arvioidaan satutradition pysyvyyttä suhteessa medioitumiseen. Tutkimusongelmat esitetään kysymysten muodossa: mitkä ovat lasten kertomien satujen tyypillisimmät piirteet, miten medioituminen niissä näkyy ja mitä elämänsisältöjä ne heijastelevat. Analyysi kohdentuu lasten kielellisten ilmauksien havainointiin ja niistä nousevien merkityksien hermeneuttis-fenomenologiseen tulkintaan. Koska tutkielman laatiminen on tutkimuksen tekemiseen tähtäävä oppimista, on tutkielman taustatehtävänä havainnoida myös tutkielman laatijan omaa kokemusta ja muuntelua. Teoreettisessa osuudessa tarkastellaan sadun lajeja ja sadun historiaa, sadun vaikutusta ihmiskäsityksen, elämäntarkoituksen ja lumokokemusten syntymiseen. Siinä pohditaan myös Topeliaanista kasvatusajattelua, sadun myytillisyyttä ja terapeuttista luonnetta. Teoria perustuu enimmäkseen suomalaiseen satututkimukseen. Keskiössä ovat tutkijat Hilkka Ylönen, Sinikka Ojanen ja Bruno Bettelheim. Tutkielman taustalla vaikuttava ihmiskäsitys perustuu Lauri Rauhalan eksistentialismiin ‟olla liittyen olemassa‟. Medioitumista käsitelevässä teoriassa nojataan muun muassa Reijo Kupiaisen, Sirkka Kotilaisen ja Juha Suorannan tutkimuksiin. Kohderyhmänä on 27 viidesluokkalaista ja 11 esikoululaista. Esikoululaisten osalta aineistonkeruumenetelmänä on sadutus, viidesluokkalaiset kirjoittavat satunsa itse. Medioituminen, vastoin tutkielman laatijan esioletusta, ei juuri näy lasten kertomuksissa. Molemmat ikäryhmät näyttäytyvät tuloksissa valoisina, elämänasenteiltaan ja tunnetaidoiltaan kyvykkäinä. Viidesluokkalaisten käyttämä tyyppillisin piirre on onnellinen loppu, esikoululaisilla etäännyttävä aloitus. Viidesluokkalaiset tytöt käyttävät realistisia kertomuksia ja päähenkilöitä selvästi poikia enemmän. Ruokaan ja ruokailuun viittaavien mainintojen runsaus nousee esille viidesluokkalaisten kertomuksissa, esikoululaisilla leikki ja tekeminen.

Politiikan medioitumisesta käytyyn keskusteluun nojaten ja sitä laajentaen tutkimuksessa teoretisoidaan esiin kolme journalistisen julkisuuden rakentumista ja merkitystä poliittiselle toiminnalle määrittelevää ulottuvuutta. Kulttuuriset jäsennykset määrittelevät julkisuuden asiasisältöä. Institutionaaliset käytännöt määrittelevät yhtäältä journalismin tapaa rakentaa julkisuutta politiikan toimintaympäristöksi, toisaalta poliittiseen toimintaan osallistuvien toimijoiden suhtautumista julkisuuteen. Järkeilyn tyyli määrittelee julkisen argumentaation luonnetta. Teoreettiseen jäsennykseen nojaten ympäristöpolitiikka tunnistetaan tutkimuksessa erityiseksi politiikan medioitumisen kontekstiksi, jossa median ja politiikan välisen suhteen rakentumista määrittelee omanlaisensa kulttuuristen jäsennysten, institutionaalisten käytäntöjen ja järkeilyn tyylin yhteen kietoutuminen. Tutkimuksen empiirisessä osassa tarkastellaan kolmeen suomalaiseen ympäristökiistaan liittyvää sanomalehtijulkisuutta. Tutkimuksen kohteena ovat kiistat Lievestuoreen sellutehtaan käynnistämisestä (1971), Kuusamon yhteismetsän omistamien metsien suojelusta (1994) ja Talvivaaran kaivoksen jätealtaan vuodosta (2012). Kulttuurisia jäsennyksiä tarkastellaan erittelemällä kiistoihin liittyvien sanomalehtitekstien sisällöllisiä elementtejä sekä niihin kytkeytyviä puhetapoja ja diskursseja. Institutionaalisia käytäntöjä tarkastellaan erittelemällä journalismin uutiskehyksiä, kerrontaa ja mielipiteenilmaisua sekä uutisoinnissa esiintyneiden toimijoiden julkisuuskäytäntöjä. Järkeilyn tyyliä tarkastellaan erittelemällä kiistämistä ja siihen liittyviä perusteita. Tutkimuksen perusteella median ja politiikan välisen suhteen rakentumista ympäristöpolitiikan toimintakentällä määrittelee ympäristönsuojelun kulttuurisen painoarvon merkittävä vahvistuminen 1970-luvulta nykypäivään. Tutkituissa tapauksissa journalismin kehykset, kerronta ja mielipiteenilmaisu virittyivät pitkälti tämän kulttuurisen muutoksen mukaisesti. Ympäristökiistojen tapahtumapaikkoihin kiinnittyvän paikallisjulkisuuden ja valtakunnallisen julkisuuden välillä vaikuttaisi tässä suhteessa olevan kuitenkin myös selkeitä eroja. Toimijoiden näkökulmasta ympäristön pilaamisen oikeuttamisesta journalistisessa julkisuudessa on tullut hankalampaa ja ympäristönsuojelun merkityksen suorasta kiistämisestä riskialtista. Järkeilyn tyylissä ei tutkituissa tapauksissa havaittu vastaavanlaisia eroja. Julkisuus ei muuttunut konfliktihakuisemmaksi. Ympäristöön liittyvän tiedon, ympäristönsuojelun arvon tai vilpillisyyteen liittyvien epäilysten merkitys kiistoperusteena vaihteli tapauksittain. Teos on saatavilla painettuna mm. Booky.fi ja Adlibris -verkkokirjakaupoista. Drawing on the debate on mediatization of politics this study identifies cultural meanings, institutional practices and styles of argumentation as three theoretical dimensions that illuminate both the construction of journalistic publicity and its potential uses in political action. Based on the theoretical model, environmental politics is identified as a specific context for mediatization. In environmental politics, the interplay of cultural meanings, institutional practices and styles of argumentation define the construction and use of journalistic publicity in a way that differs from other fields of politics. The empirical part of this study analyzes the newspaper coverage of three Finnish environmental conflicts from 1971, 1994 and 2012. The theoretical model is transformed into an analytical framework that focuses on discursive construction of the conflicts (cultural meanings), journalistic frames, narration and opinion-giving in the coverage of the conflicts and the publicity practices adopted by actors during the conflicts (institutional practices) and legitimation of arguments (styles of argumentation). According to this study, the relation between media and politics in the field of environmental politics is defined by the increasing cultural significance of environmental protection from the 1970s to the present. In the newspaper coverage of the three environmental conflicts studied, changes on the frames, narration and opinion-giving of journalism resonated with this cultural change. However, the significance of environmental protection in the framing, narration and opinion-giving of journalism was greater in the national newspaper studied compared to the local newspapers selected based on their proximity to the conflict sites. Styles of argumentation appeared to be more case dependent. The increasing cultural significance of environmental protection did not have a clear effect on how arguments were legitimated.