Search

Riparian zones are the paragon of transitional ecosystems, providing critical habitat and ecosystem services that are especially threatened by global change. Following consultation with experts, 10 key challenges were identified to be addressed for riparian vegetation science and management improvement: (1) Create a distinct scientific community by establishing stronger bridges between disciplines; (2) Make riparian vegetation more visible and appreciated in society and policies; (3) Improve knowledge regarding biodiversity—ecosystem functioning links; (4) Manage spatial scale and context-based issues; (5) Improve knowledge on social dimensions of riparian vegetation; (6) Anticipate responses to emergent issues and future trajectories; (7) Enhance tools to quantify and prioritize ecosystem services; (8) Improve numerical modeling and simulation tools; (9) Calibrate methods and increase data availability for better indicators and monitoring practices and transferability; and (10) Undertake scientific validation of best management practices. These challenges are discussed and critiqued here, to guide future research into riparian vegetation. This article is categorized under: Water and Life > Nature of Freshwater Ecosystems Water and Life > Stresses and Pressures on Ecosystems Water and Life > Conservation, Management, and Awareness

Ihmistoiminta on muuttanut ja yhä muuttaa luonnontilaisia ekosysteemejä agro- ja teknosysteemeiksi. Nämä muutokset ovat kiihdyttäneet biologisen monimuotoisuuden häviämistä ja käynnistäneet niin sanotun kuudennen sukupuuttoaallon. Koska ihmiselo tukeutuu pitkälti luonnon monimuotoisuuteen, on monimuotoisuuden turvaamiseksi tehty sekä kansallisia että kansainvälisiä päätöksiä ja sopimuksia. Monimuotoisuutta voidaan turvata ennallistamalla tai hoitamalla muuttuneita ekosysteemejä. Ennallistaminen ja luonnonhoito ovat kuitenkin epämääräisiä käsitteitä. Uudet kattotermit, ekologinen interventio ja sitä tutkiva tieteenala interventioekologia, selventävät käsitteellisiä ongelmia. nonPeerReviewed

Palosirkka on vaarantunut, voimakkaasti taantuva kuivien ja paahteisten hiekkamaiden ja harjujen heinäsirkkalaji. Palosirkka kuuluu luonnonsuojelulain 47 §:n tarkoittamiin erityisesti suojeltaviin lajeihin. Pääosa palosirkan nykyesiintymistä sijoittuu junaratojen penkereille ja teiden pientareille. Tämän lisäksi lajia tavataan muista ihmistoiminnan muokkaamista elinympäristöistä, kuten pienlentokentiltä ja varuskunta-alueilta. Palosirkkaa tavataan edelleen myös avoimilta hiekkamailta ja harjualueilta. Alkuperäisten elinympäristöjen kasvaessa umpeen laji on siirtynyt luontaisilta biotoopeiltaan ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille alueille. Voimakkaasti ihmistoiminnan muovaamat ympäristöt mahdollistavat monipuolisten hoitomuotojen ja hoitajatahojen hyödyntämisen lajin suojelussa. Oikein suunnatut hoitotoimenpiteet ovatkin aluesuojelun lisäksi merkittävässä asemassa lajin taantumiskehityksen pysäyttämisessä. Tässä suojelusuunnitelmassa on tarkasteltu yhteensä 39 palosirkan nykyesiintymää. Lajin levinneisyysalue ulottuu Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Pirkanmaan, Hämeen, Kaakkois-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten toimialueille. Tämä työ toimii uhanalaisen palosirkan lajiesittelynä, jossa esitetään myös esiintymäkohtaisia suojelu- ja hoitosuosituksia lajille.

Hiekkarannat ja dyynit ovat lajirikkaita elinympäristöjä. Niillä elää lukuisia joukko kovakuoriaisia, luteita, perhosia, hämähäkkieläimiä, kasveja ja lintuja. Monet lajeista ovat nykyisin uhanalaisia. Hiekkarantoja, dyynejä ja niillä eläviä eliöitä uhkaavat muiden muassa Itämeren rehevöityminen, joka näkyy rannoilla levän kertymisenä ja umpeenkasvuna. Myös rakentaminen ja virkistyskäytöstä johtuva kuluminen heikentävät hiekkarantojen lajien elinmahdollisuuksia. Vieraslaji kurtturuusu leviää myös kovaa vauhtia etenkin Suomenlahden rannikolla. Tässä oppaassa kerrotaan hiekkarantojen ja dyynien monimuotoisesta elämästä. Itämeren tilan parantaminen on ensisijaista rantojen eliölajiston hyvinvoinnin kannalta. Meren elpyminen on kuitenkin hidasta ja sitä odotellessa meistä jokainen voi auttaa rantojen erikoistunutta eliölajistoa pienilläkin teoilla.

Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut arvokkaille maisema-alueille. Vuonna 2008 yleissuunnittelun painopiste siirtyi luonnon monimuotoisuudesta maatalousalueiden monivaikutteisiin kosteikkoihin. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalouden vesiensuojelua ja luonnonhoitoa sekä suunnata toimenpiteet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on kannustaa viljelijöitä hakemaan maatalouden ympäristötuen erityistukia ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Kalajokilaakson valtakunnallisesti arvokkaalle maisema-alueelle Ylivieskan, Nivalan ja Haapajärven kaupunkien alueelle laadittiin kesällä 2008 maatalousalueiden monivaikutteisten kosteikkojen ja luonnon monimuotoisuuden yleissuunnitelma. Alueelta etsittiin potentiaalisia erityistukikohteita: perinnebiotooppeja, luonnon ja maiseman monimuotoisuuskohteita sekä mahdollisia monivaikutteisten kosteikkojen perustamispaikkoja. Suunnitelmaan valittiin mukaan 101 luonnon monimuotoisuuden ja maatalouden vesiensuojelun kannalta tärkeää esimerkkikohdetta, jotka on esitelty karttojen ja kohdekuvausten avulla. Useimpien kohteiden hoitoon on mahdollista hakea maatalouden ympäristötuen erityistukia. Kohteiden kuuluminen yleissuunnitelmaan ei kuitenkaan rajoita alueiden käyttöä, eikä velvoita maanomistajia niiden hoitamiseen tai kosteikon perustamiseen, vaan toteutus on vapaaehtoista. Investointitukea monivaikutteisen kosteikon perustamiseen voi saada Pohjanmaan jokivesistöjen alueella ainoastaan yleissuunnitelmaan merkityille kohteille. Järviin laskevat vesistöt ovat sen sijaan tukikelpoisia myös ilman yleissuunnitelmaa. Yleissuunnitelman luonnon monimuotoisuuskohteiden luettelo ei ole kattava, vaan suunnittelualueelta löytyy lukuisia muitakin mahdollisia hoitokohteita. Esimerkkien tarkoituksena onkin helpottaa vastaavanlaisten kohteiden tunnistamista myös suunnittelualueen ulkopuolella.

Luonnon monimuotoisuudella tarkoitetaan eri eläin- ja kasvilajien sekä erilaisten elinympäristöjen runsautta. Maatalousalueilla elää viljelykasvien ja kotieläinten lisäksi lukuisia luonnonvaraisia lajeja, jotka pitävät avoimista ja puoliavoimista elinympäristöistä. Arvokkaita kohteita ovat mm. vaihtelevat pellon reunavyöhykkeet ja vanhan niitty- ja laiduntalouden synnyttämät niityt ja hakamaat. Viljellyt pellot ovat tärkeitä paitsi maaseutumaiseman säilymisen kannalta myös monien lintulajien ruokailu-, levähdys- ja pesimäalueina. Viime vuosikymmenten aikana maataloudessa tapahtuneet muutokset ovat kaventaneet monen eliölajin elinmahdollisuuksia. Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut arvokkaille maisema-alueille. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden hoitoa ja suojelua sekä suunnata hoitotoimet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on madaltaa kynnystä maatalouden ympäristötuen erityistukien hakemiseen ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Rantsilassa laadittiin kesällä 2007 LUMO-yleissuunnitelma Mankila–Sipolan arvokkaalle maisema-alueelle. Suunnitelmaan valittiin mukaan 84 esimerkkikohdetta, jotka on esitelty karttojen ja kohdekuvausten avulla. Esimerkkikohteiden tarkoitusena on havainnollistaa suunnittelualueen ja muiden vastaavanlaisten alueiden erityistukimahdollisuuksia. Kohteide kuuluminen yleissuunnitelmaan ei rajoita alueiden käyttöä tai velvoita maanomistajia hoidon järjestämiseen, vaan esitetyt hoitotoimenpiteet ovat vapaaehtoisia.

Tämä rupiliskon suojeluohjelma tehtiin LIFE -hankkeen ”Protection of Triturus cristatus in Eastern Baltic Region” aikana. Hankkeessa karttui uutta tietoa rupiliskon levinneisyydestä ja lisääntymislampien lukumäärästä. Tarkentuneen esiintymisaluetiedon myötä laji luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi. Rupiliskon suurimmat uhat ovat metsätalous ja ilmastonmuutos. Lisääntymislampien valuma-alueella tehdyt hakkuut lisäävät lampiin tulevaa kiintoainesta ja ravinnevalumaa, jotka voivat muuttaa lammen lisääntymiskelvottomaksi. Lampien välialueilla tehdyt hakkuut vaikeuttavat rupiliskojen liikkumista lampien välillä, jolloin perinnöllinen vaihtelu vähenee. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat lämpötila-, sadanta- ja tuulisuusmuutokset vaikuttavat lampien vesitalouteen. Jos lammet kuivuvat liian aikaisin, rupiliskojen ulkokiduksilla hengittävät toukat kuolevat. Leudontuneet talvet heikentävät rupiliskojen horroksen laatua. Suojeluohjelmassa ehdotetut toimenpiteet keskittyvät metsätalouden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien uhkien lieventämiseen. Suosituksiin kuuluvat lampien välialueiden kosteikkojen ennallistaminen, lampien syventäminen, uusien lampien kaivaminen erilaisiin ympäristötyyppeihin sekä lampien lähimetsien hoito siten, että lehti- ja lahopuuston osuus kasvaa.

Luonnon monimuotoisuudella tarkoitetaan eri eläin- ja kasvilajien sekä erilaisten elinympäristöjen runsautta. Maatalousalueilla elää viljelykasvien ja kotieläinten lisäksi lukuisia luonnonvaraisia lajeja, jotka pitävät avoimista ja puoliavoimista elinympäristöistä. Arvokkaita kohteita ovat mm. vaihtelevat pellon reunavyöhykkeet sekä vanhan niitty- ja laiduntalouden synnyttämät niityt ja hakamaat. Viljellyt pellot ovat tärkeitä paitsi maaseutumaiseman säilymisen kannalta myös monien lintulajien ruokailu-, levähdys ja pesimäalueina. Viime vuosikymmenten aikana maataloudessa tapahtuneet muutokset ovat kaventaneet monen lajin elinmahdollisuuksia. Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut arvokkaille maisema-alueille. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalousympäristön luonnonhoitoa ja suojelua sekä suunnata hoitotoimet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on madaltaa kynnystä maatalouden ympäristötuen erityistukien hakemiseen ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Taivalkoskella laadittiin kesällä 2007 LUMO-yleissuunnitelma Tyräjärvi–Jokijärven arvokkaalle maisema-alueelle. Suunnitelmaan valittiin mukaan 46 esimerkkikohdetta, jotka on esitelty karttojen ja kohdekuvausten avulla. Esimerkkikohteiden tarkoituksena on havainnollistaa suunnittelualueen ja muiden vastaavanlaisten alueiden erityistukimahdollisuuksia. Kohteiden kuuluminen yleissuunnitelmaan ei rajoita alueiden käyttöä tai velvoita maanomistajia hoidon järjestämiseen, vaan esitetyt hoitotoimet ovat vapaaehtoisia. Asiasanat

Lounais-Suomen ympäristökeskuksen vetämän Interreg IIIA ”Ruovikkostrategia Suomessa ja Virossa” –projektin tavoitteena oli löytää tasapainostrategia ruovikoiden hyödyntämisen, säilyttämisen ja merenrantaniityiksi peruskunnostamisen välillä pilottialueilla. Etelä-Suomen yleissuunnittelun pilottialueet olivat Halikonlahti (Salon ja Halikon alueella) ja Turun kaupunki. Rannikkoalueidemme ruovikot ovat lisääntynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Etelä-Suomen rannikko-alueen noin 30 000 hehtaarista (ei sisävesiä) arviolta 12 500 hehtaaria soveltuisi hyödynnettäväksi bioenergiaksi ja rakennuskäyttöön ja 7500 hehtaaria tulisi peruskunnostaa merenrantaniityiksi. Ruovikoiden hyödyntäminen hyvin suunniteltuna edistää luonnon monimuotoisuutta, vesiensuojelua, ilmansuojelua ja alueiden virkistyskäyttömahdollisuuksia. Tämän tilanteen saavuttaminen on ruovikkostrategian keskeinen päämäärä. Pilottialueilla käytettyä yleissuunnittelumallia tulisi kopioida laajemmin Etelä-Suomen rannikkoalueille samalla käynnistäen ruovikoiden korjuuketjuja. Lisäksi korjuumenetelmiä tulee samanaikaisesti vielä kehittää ja verkostoitumista lisätä. Onnistuneiden korjuuketjujen ja hyödyntämisen tuloksena voitaisiin soveltuvilla korjuuketjualueilla ottaa käyttöön uusi kansallinen rahoituskeino: ruovikon korjuutuki. Arvokkaimpien alueiden hoidon vaikutusten seurantaa tulee kehittää. Julkaisussa on esitetty Etelä-Suomen osalta toimenpideohjelma, joka toteutuessaan voisi vaikuttaa merkittävästi rantojemme ja merenlahtiemme tilaan.

Luonnon monimuotoisuudella tarkoitetaan eläin- ja kasvilajien sekä erilaisten elinympäristöjen runsautta, johon myös maatalous omalta osaltaan vaikuttaa. Maatalousalueilla elää viljelykasvien ja kotieläinten lisäksi lukuisia luonnonvaraisia lajeja, jotka pitävät avoimista ja puoliavoimista elinympäristöistä. Arvokkaita elinympäristöjä ovat mm. vanhan niitty- ja laiduntalouden synnyttämät rantaniityt, joilla viihtyy usein harvinaisiakin eliölajeja. Myös tehokkaassa viljelyssä olevat pellot ovat tärkeitä ruokailu-, levähdys- ja pesimäalueita etenkin monille lintulajeille. Luonnon monimuotoisuutta lisääviä kohteita ovat myös laajoja peltolakeuksia elävöittävät pientareet, pienet metsiköt ja muut viljelyn lievealueet. Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön myöntämällä rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia alueellisten ympäristökeskusten johdolla vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut valtakunnallisesti arvokkaille maisema-alueille. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden hoitoa ja suojelua sekä suunnata hoitotoimet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on kannustaa viljelijöitä hakemaan erityistukia ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Pohjois-Pohjanmaalla laadittiin kesällä 2005 LUMO-yleissuunnitelma Limingan lakeuden valtakunnallisesti arvokkaan maisema-alueen länsiosaan Liminganlahden ympäristöön. Suunnitelmaan valittiin mukaan 38 esimerkkikohdetta, jotka on esitelty karttojen ja kohdekuvausten avulla. Kohteiden kuuluminen yleissuunnitelmaan ei sido tai velvoita maanomistajia hoidon järjestämiseen eikä aseta alueen käytölle rajoituksia. Alueen laajuuden vuoksi kaikkia arvokkaita kohteita ei ehditty kartoittaa kattavasti, vaan niitä on todellisuudessa paljon enemmän. Esimerkkikohteiden tarkoituksena onkin antaa käytännön tietoa paikallisista erityistukimahdollisuuksista myös alueen muille viljelijöille, jotka voivat tutustua niihin harkitessaan tukien hakua omille alueilleen.

Luonnon monimuotoisuudella tarkoitetaan eläin- ja kasvilajien sekä erilaisten elinympäristöjen runsautta, johon myös maatalous omalta osaltaan vaikuttaa. Maatalousalueilla elää viljelykasvien ja kotieläinten lisäksi lukuisia luonnonvaraisia lajeja, jotka pitävät avoimista ja puoliavoimista elinympäristöistä. Eliöstölle arvokasta ympäristöä ovat mm. vanhan niitty- ja laiduntalouden synnyttämät niityt ja hakamaat, joilla saattaa viihtyä harvinaisiakin eliölajeja. Myös tehokkaassa viljelyssä olevat pellot ovat tärkeitä ruokailu-, levähdys- ja pesimäalueita etenkin monille lintulajeille. Niin kasvi- kuin eläinlajistollekin tärkeimmät ympäristöt ovat kuitenkin yleensä pientareita, pieniä metsiköitä ja muita viljelyn lievealueita. Suomessa on laadittu Maa- ja metsätalousministeriön myöntämällä rahoituksella maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden (LUMO) yleissuunnitelmia alueellisten ympäristökeskusten johdolla vuodesta 2003. Suunnittelu on kohdistunut valtakunnallisesti arvokkaille maisema-alueille. Yleissuunnittelun tarkoituksena on tehostaa maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden hoitoa ja suojelua sekä suunnata hoitotoimet tärkeimmille kohteille. Tavoitteena on kannustaa viljelijöitä hakemaan erityistukia ja lisätä viranomaisten, neuvojien ja viljelijöiden välistä vuorovaikutusta. Pohjois-Pohjanmaalla laadittiin kesällä 2006 LUMO-yleissuunnitelma Oulujoen laakson valtakunnallisesti arvokkaalle maisema-alueelle, joka ulottuu molemmin puolin jokivartta Oulusta Turkansaaren kohdalta Muhoksen Hyrkkäälle saakka. Alueella on haettu hyvin vähän erityistukia, joten nähtiin tarpeelliseksi löytää keinoja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Suunnitelmaan valittiin mukaan 41 luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeää kohdetta. Kohteiden kuuluminen yleissuunnitelmaan ei kuitenkaan sido tai velvoita maanomistajia tai aseta alueen käytölle rajoituksia. Alueen laajuuden vuoksi kaikkia arvokkaita kohteita ei ehditty kartoittaa kattavasti, vaan niitä on todellisuudessa paljon enemmän. Esimerkkikohteiden tarkoituksena onkin antaa käytännön tietoa paikallisista erityistukimahdollisuuksista myös alueen muille viljelijöille, jotka voivat tutustua niihin harkitessaan tukien hakua omille alueilleen.

Halikonjoen luonnonhoidon suunnittelu tehtiin kolmessa eri vaiheessa 2002-2004. Suunnittelutyö keskitettiin Halikonjoen - Uskelanjoen valtakunnallisen maisema-alueen Halikonjoen ydinosalle. Työn kuluessa käytiin läpi kyselyin tai tilakäynnein alueen lähes kaikki maanomistajat ja luotiin rekisteri, jonka avulla on helppo kohdentaa neuvontaa ja edistää alueiden hoidon aloittamista maatalouden erityisympäristötuilla, metsätalouden tuilla ja muilla tuilla. Lisäksi inventoitiin tarkemmin alueen luonnonarvoja ja tehtiin visuaalinen maisematarkastelu. Työn perusteella voidaan todeta, että Halikonjokilaakson luonnon monimuotoisuusarvoa nostavat erityisesti perinnemaisemat, kuten jokivarsien tuoreet niityt, kuivahkot paisterinteet ja joen lähiympäristön kalliorinneterassien ketolaikut. Alueella on myös hiekkaisuutta, mikä näkyy huomionarvoisen lajiston korkeassa määrässä. Jokivarressa on lisäksi lehtolaikkuja, joissa on usein vanhenevaa puustoa ja maapuita sekä luonnontilaisia puroja ja noroja. Luontodirektiivin liitteen IV lajeista alueella elää pikkuapollo (Parnassius mnemosyne), saukko (Lutra lutra), vuollejokisimpukka (Unio crassus) sekä liito-orava (Pteromys volans). Nykyisin yhä merkittävämpi osa Suomen uhanalaisista lajeista on riippuvaisia hoidetuista perinnemaisemista. Lähes kaikki pelloksi kyntämättömät Varsinais-Suomen tuoreet niityt ovat jokinotkoissa. Jokinotkojen rinteitä on myös hyödynnetty niittyinä hyvin pitkään, osa rinteistä on myös kynnetty pelloiksi hevosten aikakaudella. Jokinotkojen tuoreita ja kuivia niittyjä uhkaa etenevä umpeenkasvu, mikä heikentää merkittävästi monien lajien elinmahdollisuuksia. Niittyjä tulisikin lähes poikkeuksetta saada hoitoon, sen lisäksi hoitoon tulisi saada myös hakamaisia alueita, reunavyöhykkeitä ja metsälaitumia. Tärkeää on että mukaan saadaan laajoja jokimaisemakokonaisuuksia, joiden sisällä hoitotapa vaihtelee. Halikonjoen alueelle tulisi priorisoida jatkossakin hoitotukia ja räätälöityä tilakohtaista suunnittelua. Myös uusia joustavia rahoituskeinoja metsäisten alueiden osalta tulisi vielä kehittää. Maanomistajat ja alueen toimijat ovat tehtyjen kyselyjen ja alueella toimineen Maisemajuna –projektin (2003-2006) kokemusten perusteella pääsääntöisesti kiinnostuneita kehittämään alueidensa hoitoa ja osallistumaan siihen. Työ jatkaa Lounais-Suomen ympäristökeskuksen tilakohtaisten suunnittelutöiden sarjaa.