Search

Intimate partner violence (IPV) is commonly studied and theorized distinctly from other violence and general crime. Therefore, there is a relative lack of research on commonalities between IPV and various other forms of crime. The aim of this dissertation is to assess the extent to which IPV appears as a “unique” form of crime by studying similarities and differences between IPV and other crime. Specifically, the dissertation makes a meaningful contribution to theory development by empirically testing the premises of different theoretical frameworks using both survey and register-based data and advanced statistical methods. The dissertation comprises four substudies, each of which applies general criminological perspectives in examinations into IPV. The first substudy used large-scale nationally representative victimization survey data (N=25,927) to assess whether IPV victimization is associated with other violent victimization. The study also examined whether social and structural correlates of IPV and other violent victimization are different or similar. The results of the study pointed to a significant overlap between experiences of IPV and other violent victimization. In addition, the correlates of IPV and other violent victimization were largely similar. Overall, the findings point towards the generality of IPV victimization instead of its uniqueness. The second substudy used register-based data of IPV suspects (N=19,030) to investigate the extent to which IPV offenders are specialists or generalists with regard to their criminal behavior. In addition, the correlates of specialization and versatile offending among IPV offenders were examined and compared. The results showed that tendencies towards both generalist offending and specialization could be found among IPV offenders. In addition, the correlates of these tendencies were different. The overall findings suggested that the notion of IPV offenders as specialists who are not likely to commit other types of crime is not empirically accurate. The third substudy assessed the victim–offender overlap in IPV and the temporal relationship between IPV victimization and offending using register-based data of IPV suspects (N=13,061) and suspected victims (N=13,452). Specifically, the study examined whether IPV victimization and offending are temporarily associated over and above stable individual differences by using a within-individual design in the analyses. The results demonstrated the risk of IPV victimization to be significantly higher after IPV offending, and vice versa, for both women and men. However, the associations were particularly strong in the victimization-to-offending direction for women and in the offending-to-victimization direction for men. The fourth substudy took a typological approach by creating a data-driven typology of IPV based on victimization survey data (N=856). In particular, five factors were used to identify distinct subtypes of violence: gender of the victim, control-seeking by the perpetrator, the generality of the perpetrator’s violent behavior, substance use by the perpetrator, and the bidirectionality of violence in the relationship. The resulting typology distinguished between three classes of IPV that were differently associated with these factors. The largest class represented a gender symmetric subtype of IPV while the two others were predominately experienced by women. The classes were also differently associated with outcomes of violence. The substudies collectively demonstrate the relevance of general criminological notions and approaches in IPV research. In addition, understanding the co-occurrence of various types offending and victimization among people involved in IPV is likely to be essential for fully understanding the nature and causes of IPV. While the substudies do reveal interesting gender differences in certain aspects of IPV, the findings also highlight the importance of refraining from using gender as the only analytic lens when studying IPV. Overall, these notions should be acknowledged in policies targeted at preventing and reducing IPV. Parisuhdeväkivaltaa on tyypillisesti tutkittu erillään muusta väkivallasta ja rikollisuudesta. Tutkimustieto parisuhdeväkivallan ja muun rikollisuuden yhtymäkohdista on tämän seurauksena ollut toistaiseksi suhteellisen vähäistä. Tämän väitöskirjan tarkoituksena on tarkastella sitä, missä̈ määrin parisuhdeväkivalta on muuhun väkivaltaan ja rikollisuuteen verrattuna ”erityinen” rikostyyppi. Kysymystä lähestytään arvioimalla eroja ja samankaltaisuuksia parisuhdeväkivallan ja muun rikollisuuden välillä. Väitöskirja pyrkii erityiseen teoriakehitykselliseen vaikuttavuuteen koettelemalla erilaisiin parisuhdeväkivaltaa koskeviin teoreettisiin selitysmalleihin kytkeytyviä oletuksia kehittyneiden tilastollisten menetelmien avulla sekä kysely- että rekisteriaineistoja hyödyntämällä. Väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta, joista jokaisessa yleisiä kriminologisia näkökulmia sovelletaan parisuhdeväkivallan tarkastelun kontekstissa. Ensimmäinen osatutkimus perustui laajaan kansallisesti edustavaan uhrikyselyaineistoon (N=25,927), jonka avulla arvioitiin parisuhdeväkivallan ja muun väkivallan uhriksi joutumisen välistä̈ yhteyttä. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin sitä, missä määrin samat sosiaaliset ja rakenteelliset korrelaatit ovat yhteydessä parisuhdeväkivallan ja muun väkivallan uhriksi joutumiseen. Tutkimuksen tulokset viittasivat merkitsevään yhteyteen parisuhdeväkivallan ja muun väkivallan uhriksi joutumisen välillä. Lisäksi parisuhdeväkivallan ja muun väkivallan uhriksi joutumisen korrelaatit olivat suurilta osin samoja. Kokonaisuudessaan tulokset tukivat ajatusta parisuhdeväkivallan uhriksi joutumisen yleisluontoisuudesta erityisyyden sijaan. Toinen osatutkimus perustui rekisteriaineistoon parisuhdeväkivallan epäillyistä tekijöistä (N=19,030) ja tarkasteli sitä, missä määrin parisuhdeväkivallan tekijät erikoistuvat parisuhdeväkivaltaan suhteessa laaja-alaiseen rikoskäyttäytymiseen. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin ja verrattiin parisuhdeväkivaltaan erikoistumisen ja laaja-alaisen rikoskäyttäytymisen korrelaatteja. Tutkimuksen tulosten mukaan parisuhdeväkivallan tekijöillä esiintyi taipumusta sekä laaja-alaiseen rikoskäyttäytymiseen että parisuhdeväkivaltaan erikoistumiseen. Lisäksi näiden taipumusten korrelaatit olivat tulosten mukaan erilaisia. Tutkimuksen tulokset eivät anna empiiristä tukea sille ajatukselle, että parisuhdeväkivallan tekijät olisivat lähtökohtaisesti spesialisteja, joilla ei olisi erityistä taipumusta tehdä muita rikoksia. Kolmas osatutkimus tarkasteli parisuhdeväkivallan uhriksi joutumisen ja tekemisen yhteisesiintymistä ja näiden välistä ajallista yhteyttä parisuhdeväkivallan epäiltyjä tekijöitä (N=13,061) ja uhreja (N=13,452) sisältävällä rekisteriaineistolla. Tutkimus tarkasteli erityisesti sitä, missä määrin parisuhdeväkivallan uhriksi joutuminen ja tekeminen ovat yhteydessä toisiinsa yksilön sisäisissä malleissa, jotka poistavat yhteyksistä vakaiden yksilötason ominaisuuksien vaikutuksen. Tutkimuksen tulokset näyttivät riskin joutua parisuhdeväkivallan uhriksi olevan sekä naisilla että miehillä merkitsevästi suurempi parisuhdeväkivallan tekemisen jälkeen ja päinvastoin. Yhteydet olivat kuitenkin erityisen voimakkaita uhriksi joutumisen ja sitä seuraavan väkivallan tekemisen välillä naisilla sekä väkivallan tekemisen ja sitä seuraavan uhriksi joutumisen välillä miehillä. Neljäs osatutkimus lähestyi parisuhdeväkivaltaa typologisesti luomalla parisuhdeväkivallasta aineistolähtöisen luokittelun uhrikyselyaineiston perusteella (N=856). Viittä muuttujaa käytettiin väkivallan alatyyppien tunnistamisessa: uhrin sukupuolta, tekijän kontrollihakuisuutta, tekijän väkivaltaisuuden laaja-alaisuutta, tekijän päihteidenkäyttöä sekä väkivallan molemminpuolisuutta. Tutkimuksen tulokset tuottivat typologian, joka erotti kolme erillistä parisuhdeväkivallan luokkaa, jotka olivat eri tavalla yhteydessä näihin muuttujiin. Suurin tunnistettu luokka oli sukupuolen suhteen symmetrinen, kun taas kahdessa muussa luokassa uhrit olivat suurimmaksi osaksi naisia. Lisäksi tulokset viittasivat luokkien olevat eri tavalla yhteydessä väkivallan seurauksia kuvaaviin vasteisiin. Kokonaisuudessaan väitöskirjan osatutkimusten tulokset havainnollistavat yleisten kriminologisten lähestymistapojen ja käsitysten hyödyllisyyttä parisuhdeväkivallan tutkimisessa. Lisäksi tulokset antavat viitteitä siitä, että erilaisten rikostyyppien ja uhrikokemusten yhteisesiintyminen parisuhdeväkivallan uhrien ja tekijöiden joukossa on ilmiö, jonka tiedostaminen on välttämätöntä parisuhdeväkivallan syiden ja seurausten kokonaisvaltaisen ymmärtämisen kannalta. Siinä missä väitöskirjan osatutkimukset paljastavat kiinnostavia sukupuolieroja joissain parisuhdeväkivallan osa-alueissa, tulokset myös viittaavat siihen, ettei sukupuolen käyttäminen ainoana analyyttisenä linssinä parisuhdeväkivallan tarkasteluissa ole suositeltavaa. Tällaiset näkökulmat tulisi huomioida myös parisuhdeväkivaltaa estämään ja torjumaan pyrkivissä toimenpiteissä.

Non

Tässä raportissa esitetään Kansalliseen rikosuhritutkimukseen (KRT) perustuvia tietoja uhkailujen, fyysisen väkivallan ja omaisuusrikosten kohteeksi joutumisesta sekä väkivallan pelosta vuosina 2012–2021. Vuonna 2021 tutkimus oli kohdistettu 15–74-vuotiaille henkilöille ja se toteutettiin maailmanlaajuisen koronapandemian aikana. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös korona-ajan sulkutoimien vaikutuksia rikollisuuteen. Vuoden 2021 kyselyyn osallistui kaikkiaan 4 813 henkilöä. •Vuonna 2021 noin 6 prosenttia 15–74-vuotiaista suomalaisista oli joutunut läimäisyn tai sitä vakavamman väkivallan kohteeksi. Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi oli joutunut noin neljä prosenttia vastaajista. Fyysistä väkivaltaa kokeneiden osuus nousi vuodesta 2020 ja palasi lähestulkoon koronapandemiaa edeltävälle tasolle. •Seksuaalista väkivaltaa oli kokenut noin kaksi prosenttia vastaajista. •Uhkailua kokeneita oli noin 9 prosenttia vastaajista. •Nuoret kokivat fyysistä väkivaltaa selvästi vanhempia ikäryhmiä enemmän. Miehet kokivat naisia yleisemmin väkivallalla uhkaamista, kun taas naiset kokivat yleisemmin eri fyysisen väkivallan muotoja. •Fyysisen vamman aiheuttaneen väkivallan kokeminen on kyselyperustaisessa tutkimuksessa jonkin verran yleisempää naisilla kuin miehillä. •Miehet kokivat uhkailua ja väkivaltaa yleisimmin julkisilla paikoilla. Vuonna 2021 miesten kokema väkivalta julkisilla paikoilla ja omassa asunnossa palasi vuoden 2019 tasolle. Näin ollen vuoden 2020 selkeän laskun jälkeen palattiin pandemiaa edeltävälle tasolle. Työtehtävissä kohdattujen uhkailu- ja väkivaltatilanteiden yleisyys lisääntyi naisten osalta ajanjaksolla 2012–2018, laski selvästi vuonna 2020, mutta vuonna 2021 palattiin jälleen pandemiaa edeltävälle tasolle. Vuonna 2021 naisten kokeman parisuhdeväkivallan yleisyys oli melko samalla tasolla kuin edeltävänä vuonna. •Poliisilaitosalueittainen tarkastelu osoitti, ettei alueiden välillä ollut vammaan johtaneen väkivallan osalta tilastollisesti merkitsevää eroa. •15 prosenttia vastaajista ilmoitti välttävänsä jotakin kotinsa lähellä olevaa aluetta väkivallan uhan vuoksi. •Välttämiskäyttäytyminen oli selvästi yleisempää kaupunkimaisissa kunnissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Poliisilaitoskohtaisesti tarkasteltuna välttämiskäyttäytyminen oli yleisintä Helsingissä ja Itä- ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitosten alueilla ja vähäisintä Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. •Polkupyörävarkaudet ja autoihin kohdistuneet vahingonteot olivat yleisimmät kotitalouksien omaisuuteen kohdistuneet rikokset. Polkupyörävarkaudesta ilmoittaneiden talouksien määrä on hieman vähentynyt vuodesta 2015. Vuonna 2021 noin 10 prosenttia kotitalouksista ilmoitti polku-pyörävarkaudesta. Autoon kohdistunut ilkivalta on laskenut melko tasaisesti viime vuodet. Viime vuonna ilmoitettiin aiempaa vähemmän moottoripyörien/mopojen/skoottereiden varkauksia. Muiden kotitalouteen kohdistuvien omaisuusrikosten yleisyys oli verrattain samalla tasolla kuin aikaisempina vuosina. •Tavaran tai palvelun ostamisen yhteydessä tapahtuneet huijaukset sekä identiteettivarkaudet ovat lisääntyneet ajanjaksolla 2013–2021. Maksuvälinepetosten osalta kuitenkin palattiin vuoden 2015 tasolle. Irtaimen omaisuuden varastaminen sen sijaan on vähentynyt. •Verkkorikosten yleisimpiä tekomuotoja olivat haittaohjelmat sekä verkossa tapahtuva häirintä. Noin kymmenen prosenttia vastaajista ilmoitti saaneensa haittaohjelman kuluneen vuoden aikana. Kuluneen vuoden aikana verkkoympäristössä tapahtuneesta seksuaalisesta häirinnästä ilmoitti 13 prosenttia ja muusta häirinnästä noin 15 prosenttia vastaajista. Naiset kokivat häirintää miehiä useammin. •Yli puolet vastaajista (59 %) ilmoitti pelänneensä verkkorikoksen kohteeksi joutumista vuoden aikana. Verkkorikollisuuden pelko oli selvästi yleisempää kuin katuväkivallan pelko (28 %).

This article introduces and applies an integrative model of cyberharassment victimization. The model combines routine activity theory (RAT), the general theory of crime (GTC), and the personal resources approach to analyze risk factors for victimization while acknowledging the protective role of a sense of mastery. Survey respondents were aged 15 to 25 years (N = 4816) from the U.S., Finland, Spain, and South Korea. Logistic regression models were used to analyze cyberharassment victimization. RAT-related factors were positively associated with cyberharassment victimization. Low self-control was positively associated with cyberharassment victimization in the U.S., Finland, and Spain but not in South Korea. The sense of mastery was negatively associated with cyberharassment victimization in the U.S., Finland, and South Korea but not in Spain. Protective factors against cyberharassment victimization should be utilized in future studies as adequate knowledge of protective factors could assist policymakers in generating preventative measures against cyberharassment. Our study demonstrates the benefits of integrating criminological theories and protective factors in studies using cross-national data to gain a better understanding of the dynamics of cyberharassment. publishedVersion

Nordic Homicide in Deep Time draws a unique and detailed picture of developments in human interpersonal violence and presents new findings on rates, patterns, and long-term changes in lethal violence in the Nordics. Conducted by an interdisciplinary team of criminologists and historians, the book analyses homicide and lethal violence in northern Europe in two eras – the 17th century and early 21st century. Similar and continuous societal structures, cultural patterns, and legal cultures allow for long-term and comparative homicide research in the Nordic context. Reflecting human universals and stable motives, such as revenge, jealousy, honour, and material conflicts, homicide as a form of human behaviour enables long-duration comparison. By describing the rates and patterns of homicide during these two eras, the authors unveil continuity and change in human violence. Where and when did homicide typically take place? Who were the victims and the offenders, what where the circumstances of their conflicts? Was intimate partner homicide more prevalent in the early modern period than in present times? How long a time elapsed from violence to death? Were homicides often committed in the context of other crime? The book offers answers to these questions among others, comparing regions and eras. We gain a unique and empirically grounded view on how state consolidation and changing routines of everyday life transformed the patterns of criminal homicide in Nordic society. The path to pacification was anything but easy, punctuated by shorter crises of social turmoil, and high violence. The book is also a methodological experiment that seeks to assess the feasibility of long-duration standardized homicide analysis and to better understand the logic of homicide variation across space and over time. In developing a new approach for extending homicide research into the deep past, the authors have created the Historical Homicide Monitor. The new instrument combines wide explanatory scope, measurement standardization, and articulated theory expression. By retroactively expanding research data to the pre-statistical era, the method enables long-duration comparison of different periods and areas. Based on in-depth source critique, the approach captures patterns of criminal behaviour, beyond the control activity of the courts. The authors foresee the application of their approach in even remoter periods. Nordic Homicide in Deep Time helps the reader to understand modern homicide by revealing the historical continuities and changes in lethal violence. The book is written for professionals, university students and anyone interested in the history of human behaviour.

Tässä raportissa esitetään Kansalliseen rikosuhritutkimukseen (KRT) perustuvia tietoja uhkailujen, fyysisen väkivallan ja omaisuusrikosten kohteeksi joutumisesta sekä väkivallan pelosta vuosina 2012–2020. Vuonna 2020 tutkimus oli kohdistettu 15–74-vuotiaille henkilöille ja se toteutettiin maailmanlaajuisen koronapandemian aikana. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös korona-ajan sulkutoimien vaikutuksia rikollisuuteen. Vuoden 2020 kyselyyn osallistui kaikkiaan 5 806 henkilöä. • Vuonna 2020 noin 4 prosenttia 15–74-vuotiaista suomalaisista oli joutunut läimäisyn tai sitä vakavamman väkivallan kohteeksi. Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi oli joutunut noin kolme prosenttia vastaajista. Fyysistä väkivaltaa kokeneiden osuus oli mittaushistorian alhaisimmalla tasolla. • Seksuaalista väkivaltaa oli kokenut hieman alle kaksi prosenttia vastaajista. Se on samalla tasolla kuin aiempina vuosina. • Uhkailua kokeneita oli 8 prosenttia vastaajista, mikä jatkoi vuodesta 2017 alkanutta laskevaa kehityskäyrää. • Nuoret kokivat fyysistä väkivaltaa selvästi vanhempia ikäryhmiä enemmän. Miehet kokivat naisia yleisemmin väkivallalla uhkaamista, kun taas naiset kokivat yleisemmin eri fyysisen väkivallan muotoja. • Fyysisen vamman aiheuttaneen väkivallan kokeminen on kyselyperustaisessa tutkimuksessa jonkin verran yleisempää naisilla kuin miehillä. • Miehet kokivat uhkailua ja väkivaltaa yleisimmin julkisilla paikoilla. Vuonna 2020 miesten kokema väkivalta julkisilla paikoilla ja omassa asunnossa väheni aiempiin vuosiin verrattuna, ollen miltei puolet alhaisemmalla tasolla kuin vuonna 2012. Työtehtävissä kohdattujen uhkailu- ja väkivaltatilanteiden yleisyys lisääntyi naisten osalta ajanjaksolla 2012–2018, mutta vuonna 2020 se oli mittaushistorian alhaisimmalla tasolla. Vuonna 2020 naisten kokeman parisuhdeväkivallan yleisyys oli 2 prosenttiyksikköä alhaisempi kuin edeltävänä vuonna. • Poliisilaitosalueittainen tarkastelu osoitti, että vammaan johtaneen väkivallan esiintyvyys vaihteli 5 ja 2 prosentin välillä. Alueiden välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa koetun väkivallan esiintyvyydessä. • 13 prosenttia vastaajista ilmoitti välttävänsä jotakin kotinsa lähellä olevaa aluetta väkivallan uhan vuoksi. Välttämiskäyttäytymisen yleisyys hieman kasvoi, palautuen vuoden 2018 tasolle. • Välttämiskäyttäytyminen oli selvästi yleisempää kaupunkimaisissa kunnissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Poliisilaitoskohtaisesti tarkasteltuna välttämiskäyttäytyminen oli yleisintä Helsingissä ja Itä- ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitosten alueilla ja vähäisintä Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. • Polkupyörävarkaudet ja autoihin kohdistuneet vahingonteot olivat yleisimmät kotitalouksien omaisuuteen kohdistuneet rikokset. Polkupyörävarkaudesta ilmoittaneiden talouksien määrä on laskenut vuodesta 2015. Muiden kotitalouteen kohdistuvien omaisuusrikosten yleisyys oli verrattain samalla tasolla kuin aikaisempina vuosina. • Tavaran tai palvelun ostamisen yhteydessä tapahtuneet huijaukset sekä identiteettivarkaudet ovat lisääntyneet ajanjaksolla 2013–2020. Maksuvälinepetosten osalta kuitenkin palattiin vuoden 2015 tasolle. Irtaimen omaisuuden varastaminen sen sijaan on vähentynyt. • Korona-ajan vaikutukset näkyivät ennen kaikkea fyysistä väkivaltaa kokeneiden osuuden laskuna. Vertaisarvioitu peerReviewed

publishedVersion Non

* Vuonna 2019 poliisin tietoon tuli Tilastokeskuksen poliisitilaston mukaan 83 (–13 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, viimeisen arvion (15.1.2020) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2019 oli 88 (+2 %). Lopullinen määrä tulee olemaan pienempi. * Henkirikosten määrä ei siten vuonna 2019 eronnut merkittävästi edellisvuodesta. Vuoden 2018 kasvutrendi ei enää jatkunut, mutta rikosmäärä ei myöskään palannut vuosien 2016–2017 tasolle. Toisaalta se jäi selvästi alle 1990-luvun ja 2000-luvun keskitason. * Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan henkirikosten määrä tammi-kesä-kuussa 2020 oli 56, mikä tekisi vuotuiseksi rikollisuustasoksi 2,0 surmattua 100 000 asukasta kohti. Määrällinen muutos edellisvuoden alkuvuoteen nähden oli +44 %. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2018 58 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 77 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (43 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (17 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (10 %). * Vuosina 2010–2018 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 59 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 31 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 36 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2018 Lapista, Kymenlaaksosta ja Pohjois-Savosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. Ainoastaan Lapissa henkirikosten asukaslukuun suhteutettu vuotuinen keskitaso ylitti ajanjaksolla 3 surmattua 100 000 asukasta kohden. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin kuudenneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden ryhmässä. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2010–2018 epäillyistä 84 % vastaan nostettiin syyte ja 70 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 9 vuotta 10 kuukautta ja naisten 8 vuotta 10 kuukautta 12 päivää.

Gradu Amaierako lan honetan biktimak eta bereziki Genero Indarkeria sufritu duten biktimen ondorioak aztertuko dira. Gaur egun, Genero Indarkeria fenomeno garrantzitsu bat dela ikus dezakegu. Beraz, lan honen bidez_genero indarkeria sufritu duten emakumeen babesgabetasuna aztertu, kritikatu eta irtenbide batzuk ematea ahalbidetuko da. Positibismo Kriminologikoaren existentziarekin Biktimologia izena duen korronte batek biktimari garrantzia ematen eta delitugileak alde batera uzten diren heinean biktima ikertzen hasten da. Fenomeno honen parte diren emakumeak babesgabetasun egoera bat bizi izan dute, eta horregatik, zenbait hutsune sumatuko dira. Hori dela eta, erantzun egoki bat bermatzeko, genero indarkeriaren fenomenoaren lanketaz eta profesional kualifikatuen beharraz jabetuko da.

This research brief is the manual of the Historical Homicide Monitor (HHM), providing background information, general coding instructions, and the detailed Historical Homicide Monitor 2.0 codebook. The Historical Homicide Monitor: • Is intended for use in long-duration homicide research, enabling comparisons of homicide patterns and rates over long time spans and across study regions. • Transforms information from qualitative-textual sources into a standardized and mostly quantitative format. • Is source neutral: any type of qualitative source can be made commensurate with other sources by using the instrument. • Is designed to be compatible with the European Homicide Monitor standard (Granath et al. 2011), with identical, compatible and new variables. Compatible variables come with transformation syntax for full or enhanced mutual comparability. Data structure is compatible. • Has been developed to reflect the main theories of historical criminology while retaining flexibility in theoretical operationalizations. • Has been developed and tested in the Nordic area but can be applied anywhere. • Has been developed and tested in early modern and modern data but can be applied and improved for use in any historical period. • Requires standard procedures of historical source criticism and criminological validity assessments when used in research. The Historical Homicide Monitor was developed in the cross-national and interdisciplinary project “Nordic Homicide from Past to Present”, which brought together Nordic criminologists and historians. Funded by the Scandinavian Research Council for Criminology, the project used early modern court protocols from Denmark (1608–1622), Sweden (1640–1650) and Finland (1640–1699), 20th century criminal justice sources from Iceland (1900–1989), and contemporary homicide monitors from the same countries (2006–2017) to create a long-duration homicide research instrument. The Historical Homicide Monitor 2.0 manual is licensed under the Creative Commons Attribution-ShareAlike 4.0 license. The manual can be used and distributed freely in research and teaching; no permissions are required. The manual can be used in full or in part. To ensure comparability and data merger options, variable names and categories should not be changed. nonPeerReviewed

An extensive body of criminological research has shown that criminaland violent behaviour manifests time patterns in terms of daily,weekly and annual cycles. This is consistent with criminologicalroutine activities theory. Can we generalize these patterns to historicalperiods? In this article, we draw on a recently created uniquedataset, covering the years 1608–1699 in three Nordic regions, toexplore time cycles of offending in the early modern period.Examining daily, weekly and annual cycles, we find that lethalviolence manifested strong time patterns in the early modernperiod. The role of public holidays was central especially in theperiod lasting from Christmas to Midsummer. Probing the role ofkey routines, we disaggregated the composition of homicide cyclesby alcohol use and place of occurrence. The findings indicated thatearly modern homicide time cycles were associated with alcoholuse and activities in private places. We conclude by discussing thestrengths and limitations of our data and by suggesting furtherresearch in the promising frontier of standardized long durationhomicide research.

The purpose of the article is to provide an overview to the trends in crime and crime control in Finland and Sweden during the past 150 years, systematically comparing the two countries. The secondary objective of the study is to introduce a Nordic data collection project aiming to compile coherent comparative criminal justice time series from the early nineteenth century to the present, and to present the first collection of data, the Finnish justice statistics 1842–2015. The study examines the long-term development of homicide, assault, rape, defamation, prison population, and penal severity. Historical statistics provide opportunities to examine the crime trends and the society’s responses to them keeping in mind that the statistics do not necessarily reflect changes in total criminality. As such, the study does not provide conclusive explanations on the development of crime and punishment but rather opens new questions to be answered in future research.

* Vuonna 2018 poliisin tietoon tuli Tilastokeskuksen tietojen mukaan 95 (+28 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,7. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (31.3.2019) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2018 oli 91 (+36 %). Todennäköisesti lopullinen määrä tulee olemaan pienempi, mutta huomattavasti edellisvuotta suurempi. * Henkirikosten määrä kasvoi siten vuonna 2018 selvästi edellisvuoden tasosta, mutta oli edelleenkin alle 1990-luvun ja 2000-luvun alun keskitason. Henkirikollisuuden yli kaksikymmentä vuotta jatkunut yhtäjaksoinen väheneminen kuitenkin päättyi. * Henkirikosseurannan ennakkotietojen mukaan surmattujen naisten määrä oli vuonna 2018 13 % pienempi ja surmattujen miesten määrä 73 % suurempi kuin vuonna 2017. Rikollisuuden kasvu näyttäisi tapahtuneen pääasiassa syntyperäisten suomalaismiesten keskinäisessä alkoholisidonnaisessa väkivallassa. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2017 59 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 78 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (43 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (17 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (11 %). * Vuosina 2010–2016 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 60 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 32 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 37 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2017 Lapista, Kymenlaaksosta ja Pohjois-Savosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. Kaikissa maakunnassa henkirikosten asukaslukuun suhteutettu vuotuinen keskitaso alitti jaksolla 3 surmattua 100 000 asukasta kohden. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin yhdeksänneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden ryhmässä. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2010–2016 epäillyistä 83 % vastaan nostettiin syyte ja 71 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 10 vuotta 3 kuukautta ja naisten 9 vuotta 3 kuukautta.

* Vuonna 2017 poliisin tietoon tuli Polstatin ennakkotietojen mukaan 84 (–12 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (28.2.2018) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2017 oli 78 (+4 %). Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,4. * Henkirikosten määrä vastasi siten vuonna 2017 edellisvuoden tasoa ollen edelleenkin erittäin matala 1990-luvun ja 2000-luvun alun keskitasoon verrattuna. Henkirikollisuus on vähentynyt kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti ja rikollisuustaso on tällä hetkellä maamme modernin tilastointihistorian matalin. Muutos on tapahtunut yksinomaisesti miesten tekemissä henkirikoksissa. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2016 60 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 79 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (44 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (16 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (11 %). * Vuosina 2010–2016 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 60 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 32 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 37 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat huomattavat, mutta viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2016 Lapista, Keski-Suomesta ja Kymenlaaksosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin kymmenenneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden ryhmässä. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2010–2016 epäillyistä 83 % vastaan nostettiin syyte ja 71 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 10 vuotta 3 kuukautta ja naisten 9 vuotta 3 kuukautta.

* Vuonna 2016 poliisin tietoon tuli Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 98 (–6 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,8. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (31.1.2017) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2016 oli 82 (–2 %). Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosten määrän lasku jatkui siten myös vuonna 2016 ollen edellisvuosien tavoin erittäin matala 1990-luvun ja 2000-luvun alun keskitasoon verrattuna. Henkirikollisuus on vähentynyt nyt kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti ja rikollisuustaso on tällä hetkellä maamme modernin tilastointihistorian matalin. Muutos on tapahtunut yksinomaisesti miesten tekemissä henkirikoksissa. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2015 62 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 80 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (46 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (16 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (10 %). * Vuosina 2003–2013 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 57 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 28 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 36 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat huomattavat, mutta viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2016 Lapista, Keski-Suomesta ja Kymenlaaksosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin kahdeksanneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikki Euroopan maat huomioiden. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keskiikäisten työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2003–2013 epäillyistä 85 % vastaan nostettiin syyte ja 75 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 9 vuotta 6 kuukautta ja naisten 8 vuotta 8 kuukautta.

This title is published in Open Access with the support of the University of Helsinki. Over the past few decades, various types of hate material have caused increasing concern. Today, the scope of hate is wider than ever, as easy and often-anonymous access to an enormous amount of online content has opened the Internet up to both use and abuse. By providing possibilities for inexpensive and instantaneous access without ties to geographic location or a user identification system, the Internet has permitted hate groups and individuals espousing hate to transmit their ideas to a worldwide audience. Online Hate and Harmful Content focuses on the role of potentially harmful online content, particularly among young people. This focus is explored through two approaches: firstly, the commonality of online hate through cross-national survey statistics. This includes a discussion of the various implications of online hate for young people in terms of, for example, subjective wellbeing, trust, self-image and social relationships. Secondly, the book examines theoretical frameworks from the fields of sociology, social psychology and criminology that are useful for understanding online behaviour and online victimisation. Limitations of past theory are assessed and complemented with a novel theoretical model linking past work to the online environment as it exists today. An important and timely volume in this ever-changing digital age, this book is suitable for graduates and undergraduates interested in the fields of Internet and new media studies, social psychology and criminology. The analyses and findings of the book are also particularly relevant to practitioners and policy-makers working in the areas of Internet regulation, crime prevention, child protection and social work/youth work.

The two studies in this dissertation examine two pervasive and common forms of Internet crimes from two different perspectives: (1) phishing from the victims’ perspective and (2) Internet scamming from the offenders’ perspective. For the former, previous phishing research is based on models that assume that fixed or static factors explain or predict people’s reasons for complying with phishing emails. These models assume that the reasons for complying with phishing emails are the same across individuals and across time. However, we argue that, whereas the act of clicking on a phishing email is the same across time for phishing victims, the reasons for complying are not the same. We address this problem with interview data from actual victims of phishing emails. The overall findings show how differences in process attributes lead individuals to comply for different reasons. We further theorize why phishing victims reside in one of two stages and propose a tailored approach to reducing phishing. For the second issue, despite making headline news and the estimated cost in the billions annually, scamming research is at an exploratory stage. Focusing on why individuals become scammers, the academic research on scamming has suggested (1) monetary rewards, (2) structural problems, and (3) affordable Internet access. We argue, however, that individuals in need of money, experiencing poverty and unemployment, and having affordable Internet access, do not become criminals. To address these problems, we interviewed actual Internet scammers. Regarding why individuals become scammers, we suggest that money is because it is needed to socialize, to enjoy an extravagant lifestyle, and to remain or become financially independent. Further, we contribute to finding how individuals become scammers by identifying three stages that respectively explain the initial progression into scamming, the specific choice of scamming and the role of the Internet, and the reasons scammers persist in scamming. We theorize these findings using criminology literature and show that neither the dispositional nor situational criminological theories can adequately explain the proclivity toward scamming and the act of practicing Internet scams. We make suggestions for practice.

Pro gradu-tutkielmassa kartoitetaan, millaisia alkoholirikoksia Mikkelin seudulla tehtiin ja miksi, kuten myös miten näitä rikoksia kontrolloitiin ja valvottiin vuosina 1895–1905. Tarkemmiksi tutkimuskohteiksi on rajattu kolme eniten oikeuksissa näkynyttä rikosta: viinan salapolttaminen, laiton myyminen sekä juopuminen julkisella alueella. Pääasiallisina lähteinä tutkimuksessa on käytetty rikoshistoriassa keskeisiä oikeusistuinten pöytäkirjoja sekä näiden tukena aikalaissanomalehtiä. Edellä mainituista kolmesta rikoksesta oli tutkimusajanjakson aikana syytettynä yhteensä 338 henkilöä. Suurin osa syytetyistä oli miehiä. Naisia oli mukana viinan salapolttamis- ja myymisrikoksissa, mutta juopunut nainen oli sen sijaan harvinainen näky. Kiinnijääneiden suurin sosiaalinen ryhmä olivat loiset ja itselliset sekä työmiehet. Näiden lisäksi syytettyinä oli runsaasti talollisia, ajureita ja käsityöläisiä. Tyypillinen syytetty oli 30–40-vuotias. Maaseudulla alkoholirikokset olivat yleisempiä tutkimusjakson alkupuolella kuin sen loppupuolella, kun taas kaupungissa rikoksia esiintyi tasaisemmin koko tutkimusjakson ajan. Maaseutu oli selkeästi viinan valmistukseen ja myyntiin liittyvää rikosaluetta, kun taas kaupunki oli se paikka, jonne tultiin enimmäkseen juopumaan. Taloudelliset ja nautinnolliset syyt ajoivat alkoholirikoksiin sanktioista huolimatta. Maaseudulla alkoholirikoksista jäätiin eniten kiinni syksyllä ja talvella, kun taas kaupungissa keväisin, kesäisin ja syksyisin. Viikonpäivistä lauantai oli yleisin juopumispäivä, mutta myös viikolla oli tavanomaista nauttia alkoholia. Kaupungissa rikospaikkana oli useimmiten julkinen tila. Sen sijaan maaseudulla rikoksia tapahtui yleensä yksityisemmissä tiloissa. Alkoholirikosten valvonta tapahtui virallisen ja sosiaalisen kontrolloinnin kautta. Virallisina kontrolloijina toimivat poliisit ja nimismiehet työnsä velvoittamina. Myös paikallisyhteisö valvoi yhteisönsä jäseniä ja ilmiantoi rikoksista epäiltyjä.

Vuonna 2015 poliisin tietoon tuli Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 115 (+1 %) uhrin kuolemaan johtanutta tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 2,1. § Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän (HSJ), johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (19.1.2016) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2015 oli 85 (–1 %). Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosten määrä vastasi vuonna 2015 edellisvuosia ollen edelleen erittäin matala viime vuosikymmenten keskitasoon verrattuna. Henkirikollisuus on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana selvästi vähentynyt, vaikkakin vuotuiset vaihtelut ovat olleet suuria. Lasku on tapahtunut miesten tekemissä henkirikoksissa. Henkirikollisuuden taso on jo kuusi peräkkäistä vuotta alittanut 1960-luvun puolivälissä vallinneen, joka oli tätä ennen maamme modernin tilastointihistorian matalin. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2003–2014 67 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 82 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (45 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (17 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (10 %). * Vuosina 2003–2013 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 57 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 28 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 36 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden alueelliset tasoerot ovat huomattavat. Korkeimmat rikollisuustasot löytyvät Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnista. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin seitsemänneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikki Euroopan maat huomioiden. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2003–2013 epäillyistä 85 % vastaan nostettiin syyte ja 75 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Katsauskaudella taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 9 vuotta 6 kuukautta ja naisten 8 vuotta 8 kuukautta. * Vuosina 2003–2005 tehdyistä henkirikoksista tuomituista henkilöistä, jotka olivat jo suorittaneet rangaistuksensa, 24 % oli tuomittu rangaistuksen suorittamisen jälkeen tehdystä väkivaltarikoksesta vuoden 2014 loppuun mennessä. Viisi (2 %) oli syyllistynyt uuteen tahalliseen henkirikokseen.

Vuonna 1919 voimaan astunut ja 1932 kumottu kieltolaki oli holhoavan ja kontrolloivan alkoholilainsäädännön huipentuma Suomessa. Alkoholin nauttimisen piti kieltolain ansiosta olla periaatteessa mahdotonta, koska laki kielsi alkoholin myynnin, valmistuksen, kuljettamisen, anniskelun ja varastoinnin. Lain tarkoituksena oli raitistaa ja sivistää kansaa, koska suomalaisten ja alkoholin ei katsottu sopivan yhteen. Julkijuopumus oli ollut rangaistava teko jo vuodesta 1733 lähtien, ja valvonta kiristyi sen suhteen kieltolain myötä. Kieltolain aikana juopumusrikollisuuden määrä kohosi räjähdysmäisesti koko maassa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen juopumusrikollisuutta ja sen ulottuvuuksia Jyväskylän kaupungissa. Tutkimuksen aineisto koostuu raastuvanoikeuden pöytäkirjoista ja raittiuslautakunnan arkistoista. Tarkastelen juopumustuomioiden määrän kehitystä kieltolain aikana, pohdin juopumusrikollisuuden laajuuden syitä ja kansan suhtautumista raittiuteen. Kartoitan tutkielmassani ketkä juopuivat, missä ja milloin juopumuksesta jäätiin kiinni, millaista oli juopuneiden käytös kiinniottotilanteissa sekä miten juopuneet käyttäytyivät. Lisäksi tarkastelen juopumuksen alaisena tehtyjä rikoksia, koska yleisen mielipiteen mukaan kieltolaki lisäsi kaikenlaista rikollisuutta ja heikensi lain yleistä kunnioittamista. Etenkin häiriökäyttäytymisen ja väkivaltarikollisuuden kasvua on alleviivattu, minkä vuoksi huomio keskittyy näihin. Juopumuksia tarkastelen niiden valtavan määrän vuoksi otoksena vuosilta 1920, 1925 ja 1930. Juopuneena tehtyjen rikosten osalta tarkastelu tapahtuu koko kieltolain ajalta. Juopumustuomioiden määrä kasvoi Jyväskylässä vuosi vuodelta. Kieltolain alkuvuosina tuomioita oli joitakin kymmeniä, mutta vuonna 1930 annettiin yli tuhat tuomiota. Tämän perusteella alkoholinkäyttö lisääntyi kieltolain aikana, koska alkoholi vapautui anniskelupaikkojen aukioloajoista ja kontrollista. Kontrolloimattomuuden lisäksi on kuitenkin huomioitava julkijuopumusta koskevan rikoslain pykälän ja kieltolain valvontaa koskevien asetusten kiristyminen 1920-luvun mittaan. Lainsäädännöllä oli vaikutuksensa myös ajan ilmapiiriin ainakin lainvalvojien keskuudessa. Toisaalta hekään eivät olleet yksimielisiä kieltolain tarpeellisuudesta saati noudattamisesta. Lipsumisia tapahtui lain molemmin puolin myös Jyväskylässä. Kansa ei kunnioittanut kieltolakia ja jopa protestoi sitä vastaan. Suurin osa Jyväskylän juopumuksista tapahtui kaupungin ydinkeskustan alueella, ja yleensä juopumuspidätys tapahtui illan ja alkuyön tunteina. Juopumuspidätys tapahtui tyypillisesti kadulla tai muulla julkisella paikalla. Eniten juopumuksista jäätiin kiinni keväisin ja syksyisin, mihin vaikutti muun muassa mark-kinoiden ajankohta. Juopuneet olivat yleensä 20–29 -vuotiaita alempiluokkaisia miehiä. Juopumuksesta tuomittiin kuitenkin ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista irtolaisista oikeuden tuomareihin. Tuomituista 60 % oli jyväskyläläisiä. Väkivaltarikollisuus ja häiriökäyttäytyminen olivat melko harvinaisia, mutta kyseessä on vain juopuneiden osuus rikoksista. Määrät ovat kuitenkin suurempia kuin ennen kieltolakia, etenkin aserikosten kohdalla. Kaiken kaikkiaan kieltolakiajan juopumusrikollisuus muodostui Jyväskylässä melko kirjavaksi, vaikka niin sanottujen tyypillisten tapausten osuus oli huomattavan suuri. Esimerkiksi 20–29 -vuotiaiden naimattomien työmiesten osuus tuomituista oli yli 22 %.

[EU]Lan honen helburua, gizartean torturari aurre egiteko dauden mekanismoak eta delitu honen errealitatea ikuspegi kriminologikotik aztertzea da. Hiru zatitan banatu da: alde batetik, torturaren oinarrizko ingurumariak. Bertan torturaren historia, kontzeptua eta lege-teistuingurua aztertzen dira delitu honi buruzko ideia orokorra sortzeko. Beste alde batetik, kriminologiaren teorien bidez torturaren delitua azaltzen da, honen zergatia eta prebentzio metodoak ezartzeko helburuarekin. Azkenik, torturaren errealitatearen azterketa burutu da, “Tortura Ikerketa Proiektua (1960-2013)” lana azalduz. Proiektu horretan oinarrituta, kriminologoak giza eskubide bortxaketen ikerketetan ere burutzen duten funtzioa aztertu da. [ES]El objetivo del presente trabajo es analizar los mecanismos existentes contra la tortura y la realidad de este delito desde una perspectiva criminológica. Está dividido en tres partes: por un lado, las cuestiones fundamentales sobre la tortura. Aquí se analizan la historia, el concepto y el contexto legal, con el objetivo de establecer una idea general sobre este delito. Por otro lado, se realiza un análisis de la tortura desde las teorías criminológicas con el objetivo de determinar por qué ocurre y qué métodos de prevención existen. Por último, se realiza un análisis sobre la realidad de la tortura, explicando el trabajo “Proyecto Investigación Tortura (1960-2013)”. Se analiza también mediante ese proyecto el papel del criminólogo en las investigaciones sobre violaciones de derechos humanos. [EN]The purpose of this thesis is to analyze the existing mechanism against the torture as well as the reality of this type of crime from a criminological perspective. It is divide in three parts: on the one hand, the fundamental issues about the torture. The history, the concept and the legal context are analyze on this part, with the objective of establish a general idea of this crime. On the other hand, an analysis of the torture from the criminological theories is done with the purpose of determine why this happened and the prevention methods that exist for it. Finally, an analysis of the reality of torture is develop, explaining the work “Torture Investigation Project (1960-2013)”. By this work, it is also analyzed the role of the criminologist on the investigations of human rights violations.