Search

Elämme monilajisissa kaupungeissa, joissa kohtaamme monenlaista elämää. Toisinaan nämä kohtaamiset herättävät huomiomme ja saavat meissä aikaan erilaisia tunteita ja vaikutuksia. Kaupunkirotat ovat eläneet ihmisen kanssa samassa ympäristössä pitkään, mutta limittäinen yhteiselo ei ole ollut ongelmatonta kummallekaan lajille. Tässä artikkelissa tutkitaan ihmisen ja kaupunkirotan kohtaamisia ja niissä heränneitä tunteita, affekteja ja niiden tahmaisuutta, eli niiden kiertämistä ja tarttumista. Tutkimuksen aineisto koostuu rottia kohdanneiden kaupunkilaisten kirjoittamista kertomuksista, joista on analysoitu kohtaamisissa vaikuttaneita affekteja ja erityisesti niiden tahmaisuutta. Huolimatta kaupunkirottien maineesta inhon kohteena, aineiston rottakohtaamiset olivat moninaisia ja vaikuttavia tilanteita, ja ne saivat aikaan erilaisia tunteita ja affekteja pelosta iloon. Affektit olivat tahmaisia ja ne tarttuivat kiertäessään paitsi rottiin niin myös kohtaamispaikkoihin. Tahmaisuuteen vaikuttavat myös yhteiskunnassa kiertävät käsitykset ja ennakkoluulot rotista. Monipuoliset affektit avaavat tilaa keskustella siitä, miten kaupunkirottiin ja muihin liminaalisiin sekä hankaliin, yhteisen kaupunkiympäristömme muunlajisiin asukkaisiin suhtaudutaan.

Questions of otherness and difference have resurged in contemporary society. In this dissertation, I explore representations of difference and processes of othering in the field of management and organization studies. I aim to gain a better understanding of how to work towards more ethical and responsible engagement with difference to confront inequality between different groups of people and individuals in organizations and practices of research. With a deconstructive emphasis, the study builds on a range of postcolonial and postcolonial feminist writers to expand and challenge the prevailing theorizations of difference and (re)production of otherness in the specific discussions of diversity and corporeal ethics in organizations, and entrepreneurship in the context of international development. The dissertation consists of four research papers in which I focus on outlining ways of action and thought that can counter the dominant patterns of othering that fix difference to some bodies and therefore uphold dualistic and hierarchical self–other relations and barriers for social belonging in organizations. I do this by interrogating encounters as sites of responsibility and ethics from which new articulations of difference may rise. More specifically, I theorize difference as a dynamic relation of in-between – generated and constantly renegotiated in embodied, affective and dialogical encounters with others. Conceptualizing encounters as domains in which difference is created disrupts the essentializing logic of othering and furthers our understanding of non-exploitative difference. In this way, the study extends the critical organizational research on difference, diversity and inequality. Theorizing difference as a dynamic relation of in-between allows me to reflect on three other important points. The first is methodological: it considers the possibilities to explore this relation through creative deconstructive thought. The second one is political: if difference is rethought as a dynamic relation, it carries significance not only for confronting inequality and processes of othering in organizations and practices of research but for the organization of collective action and transnational feminist alliances in academia. Third one is pedagogical: thinking through encounters points to a pathway from engaged research to engaged pedagogy. Tiivistelmä Erilaisuuden ja toiseuden kysymykset ovat viime vuosien aikana nousseet yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Tässä väitöskirjassa tutkin erilaisuuden representaatioita ja toiseuttamisen prosesseja johtamis- ja organisaatiotutkimuksessa. Tutkimuksen tarkoitus on lisätä ymmärrystä siitä, kuinka voimme kohdata erilaisuutta vastuullisemmin ja eettisemmin, jotta voimme purkaa eri ihmisryhmien ja yksilöiden välistä eriarvoisuutta organisaatioissa ja tutkimuksen käytännöissä. Tutkimukseni hyödyntää dekonstruktiivista otetta ja pohjaa postkoloniaaliseen ja postkoloniaaliseen feministiseen teoriaan haastaessaan vallitsevia käsityksiä erilaisuudesta. Tutkimukseni koostuu neljästä osajulkaisusta, jotka sitoutuvat keskusteluihin moninaisuudesta ja kehollisesta etiikasta organisaatioissa sekä yrittäjyydestä kehitysyhteistyön johtamisen kontekstissa. Koska toiseuttaminen kiinnittää erilaisuuden tiettyjen kehojen ominaisuudeksi ylläpitäen dualistista ajattelua ja luoden esteitä osallisuuden ja kuulumisen tunteille organisaatioissa, osajulkaisuissa keskityn hahmottelemaan ajattelutapoja ja käytännön keinoja tämän torjumiseen. Teen tämän tarkastelemalla kohtaamisia vastuullisuuden ja eettisyyden tapahtumapaikkoina, joista erilaisuuden uudelleenartikulointi voi tapahtua. Tarkemmin sanottuna määrittelen erilaisuuden dynaamisena välitilallisena suhteena, jota jatkuvasti uudelleen luodaan ja neuvotellaan kehollisissa, affektiivisissa ja dialogisissa kohtaamisissa toisten kanssa. Kohtaamisten käsitteellistäminen tapahtumapaikaksi, joissa erilaisuus muodostuu purkaa toiseuttamisen essentialistisen logiikan ja avaa ymmärryksen erilaisuudesta, jota ei voi hyväksikäyttää. Tällä tavoin tutkimus edistää kriittistä organisaatiotutkimusta erilaisuudesta, moninaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Erilaisuuden määrittely dynaamisena välitilallisena suhteena mahdollistaa myös kolmen muun tärkeän huomion tekemisen. Ensimmäinen on metodologinen, se käsittelee niitä mahdollisuuksia, joita tämän suhteen tarkastelu luovan dekonstruktiivisen ajattelun kautta luo. Toinen on poliittinen, jos erilaisuus nähdään dynaamisena suhteena, se ei vain vaikuta eriarvoisuuden ja toiseuttamisen prosessien purkamiseen, vaan myös kollektiivisen toiminnan ja transnationaalisten feminististen liittoutumien järjestäytymiseen. Kolmas on pedagoginen, kohtaamisten kautta ajattelu luo polun sitoutuneesta ja välittävästä tutkimuksesta sitoutuneeseen ja välittävään pedagogiikkaan.

This chapter tackles the question of interpersonal understanding from the point of view of so-called “moments of meeting.” Coined by Daniel Stern and his colleagues, this term refers to specific and particularly intense experiential situations, where two (or more) persons attune to each other’s affective experiences, thus “cocreating” an experiential area that exists to these two individuals exclusively—a “shared private world,” as Stern puts it (Stern, 2004). While moments of meeting have attracted a lot of interest in research on psychotherapeutic change, clinical effectivity, and outcome, the usefulness of the concept in nonclinical discussions has been overlooked. The chapter fills in this lacuna by underlining the applicability of the concept of descriptions of everyday experiences of emotional sharing. The core argument is that moments of meeting have an asymmetric structure that complicates the structure of self-other relationships. By opening new perspectives to interpersonal understanding—its successes and shortcomings—this chapter contributes both to nonclinical and clinical discussions. peerReviewed

Nuoren tutkijan, Katri Ollilan haastattelu (Maaseutututkimuksen Kohtaaminen-osio) Non

The purpose of the study was to describe and explain the perceptions of long- and short-term frequent attenders (FAs) regarding patient-centredness, interaction and encounters with healthcare personnel in primary healthcare. The study consisted of four original publications. Publication I compared long- (n=132) and short-term FAs’ (n=645) characteristics using cross-sectional Northern Finland Birth Cohort 1966 data from the 46-year follow-up study. The data was analysed using descriptive statistics and multivariate logistic regression analyses. Publications II and III compared long- (n=234) and short-term FAs’ (n=261) perceptions of patient-centredness (the Patient-Centred Primary Care instrument, PCPC) and patient-professional interaction (the Patient-Professional Interaction Questionnaire, PPIQ), respectively, using cross-sectional survey data collected in January–July 2020. The data was analysed using the Mann-Whitney U test and multigroup confirmatory factor analysis (MGCFA). Publication IV synthesised FAs’ experiences of encounters with healthcare personnel through a systematic review of qualitative studies (n=6). The data was synthesised by meta-aggregation. Self-reported poor health was an explaining factor, especially for long-term FAs. Relative to short-term FAs, depression and low income were associated with long-term FAs. Long-term FAs’ perceptions of patient-centredness (patients’ preferences, physical comfort, coordination of care, continuity and transition, emotional support, access to care, information and education, family and friends) and patient-professional interaction (patient involvement) were inferior to those of short-term FAs. Among long-term FAs, young age and female gender negatively correlated with patient-centredness, while for short-term FAs the same was true for young age and high education. MGCFA indicated a good model fit for PCPC and PPIQ. The systematic review indicated that difficulties in resolving FAs’ situations may create service circles, making patients frustrated with their situation. The FAs’ own expertise should be recognised and valued alongside the expertise of healthcare professionals when performing collaborative care. Disparagement and a lack of empathy may make FAs feel misunderstood and unappreciated. FAs should be recognised as individuals by taking their circumstances into account and providing support accordingly. Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla ja selittää pitkä- ja lyhytaikaisesti paljon palveluja tarvitsevien asiakkaiden näkemyksiä asiakaslähtöisyydestä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta terveydenhuollon henkilöstön kanssa perusterveydenhuollossa. Tutkimus koostui neljästä osajulkaisusta. Osajulkaisu I vertaili pitkä- (n=132) ja lyhytaikaisten asiakkaiden (n=645) taustatekijöitä Pohjois-Suomen syntymäkohortti 1966 46-vuotisaineistossa. Aineisto analysoitiin kuvailevilla tilastollisilla menetelmillä ja useamman muuttujan logistisella regressioanalyysillä. Osajulkaisu II ja III vertailivat pitkä- (n=234) ja lyhytaikaisten (n=261) asiakkaiden näkemyksiä asiakaslähtöisyydestä (Patient-Centred Primary Care instrument) ja vuorovaikutuksesta terveydenhuollon henkilöstön kanssa (Patient-Professional Interaction Questionnaire). Kyselyaineisto kerättiin tammi-heinäkuussa 2020 ja analysoitiin Mann Whitney U testillä ja useamman ryhmän konfirmatorisella faktorianalyysillä (MGCFA). Osajulkaisu IV kuvaili paljon palveluja tarvitsevien kokemuksia kohtaamisesta terveydenhuollon henkilöstön kanssa laadullisten tutkimusten (n=6) systemaattisella kirjallisuuskatsauksella. Aineisto syntetisoitiin meta-aggregaatiolla. Huonoksi koettu terveydentila selitti etenkin pitkäaikaista palvelutarvetta. Verrattuna lyhytaikaiseen, masennus ja matala tulotaso olivat yhteydessä pitkäaikaiseen palvelutarpeeseen. Pitkäaikaisten asiakkaiden näkemykset asiakaslähtöisyydestä (asiakkaiden toiveet, fyysinen viihtyvyys, hoidon koordinointi, jatkuvuus ja siirtyminen, emotionaalinen tuki, palvelujen saatavuus, tiedot ja neuvonta, läheiset) ja vuorovaikutuksesta (osallistaminen hoitoon) olivat heikommat kuin lyhytaikaisten. Nuori ikä ja naissukupuoli pitkäaikaisilla ja nuori ikä ja korkea koulutus lyhytaikaisilla asiakkailla korreloivat negatiivisesti asiakaslähtöisyyden kanssa. MGCFA osoitti mittarien sopivan aineistoon. Järjestelmällisen katsauksen tulosten perusteella haasteet paljon palveluja tarvitsevien tilanteiden ratkaisemisessa voivat johtaa palvelukierteisiin ja turhautumiseen. Asiakkaan asiantuntijuutta omasta tilanteesta tulisi arvostaa ammattilaisten osaamisen lisäksi osana yhteistyöhön perustuvaa hoitoa. Empatian puute ja vähättely voivat aiheuttaa väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia. Asiakkaat tulisi huomioida yksilöinä heidän olosuhteensa huomioiden ja tarjota tukea sen mukaisesti.

nonPeerReviewed

Oppilaan yksilöllinen kohtaaminen on useimmille opettajille erittäin tärkeää. Ilman suunnitelmallisuutta yksittäiset oppilaat jäävät kuitenkin suurissa opetusryhmissä helposti ilman kaipaamaansa huomiota. nonPeerReviewed

Työelämän ja työmarkkinoiden muutokset ovat nousseet puheenaiheeksi yhteiskunnallisessa keskustelussa etenkin 1990-luvulta alkaen. Muutokset ovat johtaneet esimerkiksi työn epävarmuuden lisääntymiseen muun muassa korkeakoulutuksen aloilla. Vaikka koulutus tilastollisesti onkin kannattavaa, yksilöiden kohdalla työmarkkinoille pääsy voi olla haasteellista. Moni korkeakoulutettu elääkin arkeaan työmarkkinamarginaalissa. Väitöskirjassani tarkastelen työmarkkinamarginaalissa olevien korkeakoulutettujen päivänkulkua, arjen kokemuksia paikoista sekä kohtaamisia. Lähtökohtanani on paikan käsitteen kautta määrittyvä arjen elämänpiiri, jolla tarkoitan sitä maantieteellistä ja sosiaalista arjen paikkojen kokonaisuutta, jossa yksilöt arkeaan elävät. Tarkoitan paikalla sijaintia, joka muodostuu materiaalisista ja sosiaalisista puitteista sekä paikkatunteesta eli yksilön käsityksestä paikasta. Väitöskirjani tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten työmarkkinamarginaalissa olevien korkeakoulutettujen arki ilmenee heidän kertomuksissaan paikoista ja elämänpiiristä? 2. Millaisissa päivänkuluissa korkeakoulutettujen työmarkkinamarginaalissa koettu arki muodostuu? 3. Miten kohtaamiset rakentavat työmarkkinamarginaalissa olevien korkeakoulutettujen arkea? Tutkimukseen osallistui kaksitoista korkeakoulutettua, jotka olivat työttömiä työnhakijoita, työvoimakoulutuksessa olevia tai muuten työvoiman ulkopuolella olevia, mutta työkykyisiä. Aineisto koostuu kerronnallisista teemahaastatteluista, paikkatunnekartoista ja niihin liittyvistä haastatteluista sekä liikkuvista valokuvaushaastatteluista. Korkeakoulutettujen arki työmarkkinamarginaalissa on osittain samoissa paikoissa elettyä kuin työssäkäyvienkin arki. Koti arjen keskiössä on erityinen ja ristiriitainen kaikkien tunteiden paikka. Se koetaan sekä sisäänsä sulkevana vankilana että mielekkäänä turvapaikkana. Kodin arki on asukkaiden välistä merkitysten jakamista ja niistä neuvottelua. Yleisesti ottaen työmarkkinamarginaalissa paikkoihin liittyy jonkin verran pelkoa niiden menettämisestä. Erona työssäkäyvien arkeen on joustavuus paikkoihin menemisen ja niissä olemisen aikatauluissa sekä työllisyyspolitiikan paikkojen korostuminen. Päivänkulku muodostuu siirtymistä, vaiheista, rytmeistä ja tempoista. Päivänkulku jäsentyy kolmen moodin kautta: rytmitettyyn päivään, ”arjen temppurataan” ja ”mañana-meininkiin”. Rytmitetyssä päivässä asiat sujuvat tahdotusti ja ideaalisti. Tällöin noudatetaan usein työn rytmejä. ”Arjen temppuradassa” päivänkulun vaiheet monimutkaistavat rytmiä tai/ja kiihdyttävät tempoa siirtymissä. ”Mañana-meiningissä” päivänkulun siirtymät katoavat, vaiheet puuroutuvat ja tempo saattaa hidastua. Kohtaamisia tarkastelen kolmen kohtaamismuodon kautta. Nämä ovat yhteyteen liittyvät kohtaamiset, yhteyttä etsivät kohtaamiset ja yhteyttä vaille jäävät kohtaamiset. Yhteyteen liittyvä kohtaaminen tarkoittaa sujuvaa ja arjessa käsilläolevana syventyvää kohtaamista. Yhteyttä etsivä kohtaaminen on ei-käsilläolevaa kohtaamista, jossa yhteys kyllä syntyy, mutta se muodostuu vasta tilanteen tunnustelun kautta. Yhteyttä vaille jäävässä kohtaamisessa yhteyttä ei synny ja vuorovaikutuksen tai kiinnittymisen puute tulee ilmi. Väitöskirjani osoittaa, että työmarkkinamarginaalissa oleminen näkyy sitä selvemmin, mitä enemmän työelämän käytännöt määrittävät arkea. Samoin paikat tulevat tiedostetuiksi arjessa erityisesti silloin, kun paikkatunnetta rakennetaan sosiaalisissa suhteissa ja toiminnassa. Väitän, että kokemuksilla paikoista on vaikutuksia käytäntöihin, jotka muokkaavat arjen elämänpiiriä. Sosio-tilallista arkea elettäessä rakentuu myös työmarkkinamarginaalissa olevan suhde työmarkkinoihin. Tästä syystä työmarkkinamarginaalin ja työmarkkinoiden rajalla tapahtuvat kohtaamiset ovat olleet tutkimukseni näkökulmasta analyyttisesti tärkeitä. Etenkin korkeakoulutettujen osalta työmarkkinamarginaalissa olevien arjen paikkojen kokemiseen, päivänkulun rakentumiseen sekä kohtaamisiin tulisi kiinnittää jatkotutkimuksissa lisää huomiota työllisyydenhoidon ja työvoimapalveluiden käynnissä olevissa uudistuksissa ja toiminnan kehittämisessä. Since the 1990s, changes in working life and labor market have emerged as a topic in public discussion. Such changes have led, for example, to increased uncertainty of work, i.a. in the field of higher education. Although statistically education is beneficial, for individuals getting into the labor market may be a challenge. Therefore, many of the highly educated live their everyday life in the margins of the labor market. In my dissertation I focus on the everyday routines, experiences of places, and encounters of the highly educated who are in the margins of the labor market. My analytical starting point is the everyday life-sphere, which is defined through the concept of place. By the everyday life-sphere, I mean the geographical and social ensemble of everyday places where individuals live their life. By place, I mean a site that is composed of material and social structures and sense of place, i.e., an individual understanding and way of seeing a place. My research questions in this dissertation are: 1. How is the everyday life of the highly educated presented in their stories of places and of the life-sphere? 2. What kinds of everyday routines create the experienced everyday life of the highly educated in the margins of the labor market? 3. How do encounters construct the everyday life of the highly educated in the margins of the labor market? The research included 12 highly educated participants who were, although able to work, unemployed job-seekers, or they were in the labor market trainings or out- side the labor market for some other reason. The data includes narrative thematic interviews, sense of place maps and related interviews and mobile photographic interviews. The everyday life of the highly educated in the margins of the labor market is lived partly in similar places as that of work-goers. Home as a central place of every- day life is a special but contradictory place containing all emotions. It is lived through and experienced as both an inclusive prison and a pleasant haven. The domestic everyday life is about sharing and negotiating of meanings between the dwellers. There exists some fear of losing places in the margins of the labor market. What differs from the everyday life of work-goers is the flexibility of schedules regarding going to and being in places, and the emphasis of places connected to employment policy. The everyday routine is formed through transitions, phases, rhythms and tempos. The everyday routine is structured through three modes: Rhythmic day, “stunt lane of everyday” and “mañana-going”. In a rhythmic day, things are going as preferred and in an ideal way. This is when the workday rhythms are followed. In the ”stunt lane of everyday”, the phases of the day make the rhythm more complicated and/or accelerate the tempo in transitions. In “mañana-going”, transitions disappear, phases merge and the tempo may slow down. I examine the encounters though three modes of encounters. These are encounters related to a connection, encounters seeking a connection and encounters with- out a connection. An encounter related to a connection means a flowing, ready-to- hand encounter that is immersive in everyday life. An encounter seeking a connection is an un-ready-to-hand encounter, where the connection is formed through an exploration of the situation. In an encounter without a connection, the connection cannot be built up and the lack of interaction or attachment is noticed. My dissertation shows that being in the margins of the labor market becomes more visible the more the routines of working life continue to define the everyday. This is similar to how places are recognized in everyday life, especially, when the sense of place is constructed in social relations and in action. I argue that the experiences of places have changing effects on the practices, which shape the everyday life-sphere. When living the socio-spatial everyday life, the relationship between the labor market and a person who is in the margins of the labor market is also built. Therefore, from the point of view of my research, the encounters on the boundary between the labor market and the margins of the labor market have been considered analytically important. With regard to highly educated in the margins of the labor market, more attention should be paid in future research to the experience of places in everyday life, the formation of the everyday routine, and encounters during the ongoing employment service renewals and development of policy practices.

Arvosteltu teos: Kallinen, Kati & Pirskanen, Henna 2022. Lasten ja nuorten tutkimushaastattelu. Helsinki: Gaudeamus. 268 s.

Tutkimuksessa tutkittiin merkittäviä opettajakokemuksia sekä kokemusten vaikutuksia entisten oppilaiden näkökulmasta. Tavoitteena oli selvittää, minkälaisen opettajan toiminnan oppilas kokee itselleen merkittävänä sekä miten opettajakokemukset vaikuttavat oppilaaseen ja tämän tulevaisuuteen. Tutkimuksen kohteena olivat kirjoitelma-aineiston muodossa kerätyt kertomukset entisiltä oppilailta. Osallistujia lähestyttiin avoimella kirjoituskutsulla useiden paikallislehtien, Suomi 24-keskustelufoorumin, Tampereen Vanhempien ja Eläkeläiset ry:n Facebook-ryhmien kautta sekä tutkimuksen tekijän omilla sosiaalisen median tileillä. Kirjoitelmia kertyi yhteensä 35 kappaletta. Kirjoitelma-aineisto analysoitiin laadullisin tutkimusmenetelmin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jossa opettajan merkittävä toiminta ja sen vaikutukset luokiteltiin niitä kuvaaviin teemoihin. Merkittävinä koettu opettajan toiminta kiteytyi teemoihin: Opettaja uskoi minuun, Opettaja näki minut, Opettaja ei arvostanut, Opettaja opetti inspiroivasti sekä Opettaja välitti meistä. Oppilaan kokemus opettajan vilpittömästä luottamuksesta, välittämisestä sekä tunne huomatuksi tulemisesta olivat kokijalle merkittäviä. Merkityksellisenä koettiin myös opettajan taito opettaa sekä opettajat, jotka eivät arvostaneet oppilaitaan. Arvostuksen puute ilmeni opettajan epäoikeudenmukaisena, nöyryyttävänä tai vähättelevänä toimintana oppilaita kohtaan. Kokemusten vaikutukset näkyivät oppilaan elämässä monella eri osa-alueella. Vaikutusmuodot luokiteltiin teemoihin: Arvomaailma, Itseluottamus, Työ ja opiskelu, Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet sekä Turvallisuuden kokemukset. Kokemuksilla oli vaikutusta paitsi oppilaan itseluottamukseen myös oppilaan arvomaailmaan, jonka pohjalta oppilas kertoi toimivansa edelleen aikuisiällä. Lisäksi opettajakokemukset vaikuttivat oppilaiden elämässä tekemiin valintoihin ja menestykseen työ- ja opiskelu-uralla sekä oppilaan tuleviin harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin. Vaikutusta oli myös oppilaan kokemaan turvallisuuden tunteeseen, jolloin toiminta oli lisännyt oppilaan koulussa kokemaa tunnetta turvallisuudesta tai turvattomuudesta. Suurin osa merkittävistä muistoista kosketti opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta, jolloin opettaja oli kohdannut oppilaan yksilönä. Kokemusten vaikutukset olivat merkityksellisyydessään usein oleellisia kirjoittajan elämänpolun muotoutumisessa ja omaksi itseksi kasvamisessa. Opettajan oma herkkyys ja inhimillisyys toiminnassa ovat tekijöitä, jotka määrittävät oppilaan tulevaisuutta. Yksilöt toimivat omien kokemustensa pohjalta syntyneiden merkitysrakenteiden pohjalta. Tästä syystä opettajan toiminta on yhteiskunnallisesti monin tavoin merkittävää. Koska opettajan taito kohdata oppilas arvostavasti näyttäytyy oppilaan elämässä merkityksellisenä, on myös opettajankoulutusta syytä tarkastella jatkossa erityisesti opettajan toiminnan eettisyyden näkökulmasta.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on sanoittaa nuorisotyössä olevaa hiljaista tietoa nuorten kohtaamisesta. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla yhdeksää nuorisotyön pitkäaikaista ammattilaista. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina vuosina 2018-2019. Tutkimuksen teoria kytkeytyy kohtaamiseen, dialogiin ja kasvatuksellisuuteen. Tutkimus kohdentuu nuorisotyöntekijöiden ja nuorten välisiin kohtaamisiin, joten nuorisotyö, sen tehtävät ja eetos ovat osa tutkimuksen taustoitusta. Aineiston kautta Honnethin (2014) tunnustusteoria nousi tulkintaa tukevaksi teoriaksi. Keskeiset tutkimushavainnot esitetään neljän nuorisotyön kohtaamisia kuvaavan näkökulman kautta. Kohtaaminen on hankalasti määriteltävissä, mutta sitä pidetään nuorisotyön ytimenä. Kohtaaminen määrittyy suhteessa olemisen tapana sekä nuorisotyöntekijän asenteena ja asennoitumisena nuorta kohtaan. Asennoitumisen taustalla voidaan nähdä tunnustusteorian mukainen tapa asennoitua nuoreen kunnioittavasti, arvostavasti ja rakkaudellisesti. Tutkimukseni mukaan kohtaaminen on sekä yksittäinen tapahtuma, että prosessi, jossa jokaisella yksittäisellä kohtaamisella on merkityksensä. Kohtaamisen tasot vaihtelevat prosessin eri vaiheissa ja yksittäisen kohtaamisen aikana. Kohtaamisen käsitettä käytetään kaikista prosessin vaiheista ja erilaisista tasoista. Kohtaaminen toteutuu kasvatuksellisissa prosesseissa, joissa nuorta tuetaan omassa personallisessa kasvussaan ja kehityksessään, sekä yksilönä että yhteiskunnan jäsenenä. Kohtaaminen toteutuu nuorilähtöisesti, mikä näkyy nuoren vapaaehtoisena osallistumisena, avoimuutena ja ennakkoluulottomuutena. Nuoreen asennoidutaan arvokkaana yksilönä, joka tunnistetaan ja tunnustetaan myönteisesti. Nuoret kohdataan yhtäältä tasavertaisina ihmisinä omaa persoonaa hyödyntäen, toisaalta vastuullisina ammattilaisina. Kohtaaminen kytkeytyy vahvasti nuorisotyön tehtäviin ja eetokseen.

nonPeerReviewed

Tarkastelen tutkimuksessani nuorisotyön ammattilaisten näkemyksiä nuorten kanssa käydyistä näpistyskeskusteluista. Tutkimuksen tehtävänä oli luoda käsitys, siitä minkälaisia kokemuksia nuorisotyön ammattilaiset kertovat saavansa kohdatessaan nuoria, jotka ovat osallistuneet lainvastaiseen tekoon. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat Juha Niemisen nimeämät nuorisotyön perusfunktiot sekä nuorisotyön eetos, sosiaalinen kontrolli ja dialogin merkityksellistäminen nuorisotyössä. Tämän laadullisen tutkimuksen aineisto koostuu seitsemästä nuorisotyön ammattilaisen haastattelusta. Haastateltavat edustivat eri organisaatioita useasta Suomen maakunnasta. Kaikilla haastateltavilla oli kokemusta alle 18-vuotaiden nuorten kanssa käydyistä näpistyskeskusteluista tai vastaavasta toimintamuodosta. Tutkimuksessa käsitellyt toimintamuodot ovat: Ankkuritoiminta, Katusovittelu ja Näppihaukka-toiminta. Haastattelut toteutettiin syksyn 2018 aikana. Aineistonkeruumenetelmänä toimi kasvokkain toteutetut yksilö- ja parihaastattelut. Tutkimuksen havaintojen mukaan nuorisotyön järjestämät ensikertalaisuuteen painottuvat näpistyskeskustelut nähdään tehokkaana toimintatapana kohdattaessa nuoria, jotka ovat syyllistyneet lainvastaiseen tekoon. Näpistyskeskustelu pohjautuu kasvatuksellisuuteen sekä ratkaisukeskeisyyteen, jonka avulla nuori oppii ymmärtämään tekojensa seuraukset ja mahdolliset vaikutukset tulevaisuuteen. Varhaisella puuttumisella kartoitetaan kokonaisvaltaisesti nuoren elämäntilanne sekä ohjataan tarvittavan tuen piiriin. Keskusteluissa käytävän dialogin koetaan rakentuvan toisten kunnioittamisen sekä ihmisten erilaisuuden ymmärtämisen kautta. Nuori kohdataan yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä ja nähdään ongelmien lisäksi myös nuoren voimavarat. Tutkimusaineistosta on pääteltävissä, että tällaisessa kontekstissa valvonta ja kontrolli tukevat nuoren kasvua, kehitystä ja rikoksetonta elämänpolkua. Nuorisotyön tarjoama näpistyskeskustelu nähdään matalan kynnyksen toimintamuotona, jolla pyritään vaikuttamaan nuoreen. Aihepiiriä nuorisotyön näkökulmasta voisi tutkia lisää tarkastelemalla nuoria, jotka ovat osallistuneet nuorisotyön toteuttamaan näpistyskeskusteluun. Lisäksi kiinnostavaa olisi selvittää, kuinka nuorisotyötä voisi hyödyntää rikoskierteessä olevien nuorten auttamiseksi.

Yhteisöllisellä asumisella voidaan vastata moniin nykyajan asuntotuotannon haasteisiin. Tässä diplomityössä tarkastellaan arkkitehtonisia suunnitteluperiaatteita, jotka tukevat yhteisöllisyyttä asuinkorttelissa. Tarkastelu perustuu kirjallisuuskatsaukseen. Suunnitteluperiaatteita havainnollistetaan korttelisuunnitelmalla Jyväskylän Kuokkalaan. Yhteisöllisyyden muodostumisessa ihmisten väliset kohtaamiset ovat välttämättömiä. Sen vuoksi kohtaamisten tukeminen valittiin tarkempaan tarkasteluun. Kirjallisuudesta löytyneet kohtaamisia tukevat suunnitteluperiaatteet koottiin kuuteen kategoriaan, joita ovat etäisyydet ja alueen tiiviys, visuaaliset yhteydet, kulkuyhteydet, korttelin koko ja muoto, yksityinen ja yhteinen tila sekä kohtaamisten sääntelymahdollisuudet. Suunnitteluperiaatteiden listaa voidaan käyttää kortteleiden yhteisöllisyyttä analysoitaessa ja yhteisöllisiä kortteleita suunniteltaessa. Työn suunnitelmaosio toimii mallina suunnitteluperiaatteiden soveltamisesta. Suunnitelma myös tarjoaa esimerkin, kuinka ratkaista haastava Jyväskylän Kuokkalan täydennysrakentaminen.

Kirja-arvostelu teoksesta Haruki Murakami: Pimeän jälkeen. Suom. Antti Valkama. Tammi 2020. 209 s nonPeerReviewed

Miksi näytteleminen tuntuu hyvältä? Ei koko ajan, mutta hetkittäin. Hetkiin tuntuu tiivistyvän jotain oleellista taiteesta ja elämästä. Tätä tutkielmaa on motivoinut omakohtainen, hyvä esiintymiskokemus Piaf- rajun elämän lauluja- musiikkiteatteriesityksessä. Esiintymiskokemukseni Èdith Piafina oli täynnä hetkittäisiä, positiivisia tuntemuksia, joita olen kuvaillut esimerkiksi ”rakkaudeksi”. Kuinka lähestyä niin ohikiitävää asiaa kuin hetki? Entä miten puhua hyvästä esityskokemuksesta? Tarkastelen näyttelijän kokemusta esitystilanteesta ensisijaisesti kehollisuuden ja tilan käsitteiden avulla. Koin esitystilan synnyttämän esiintyjän ja katsojan suhteen ja laulamisen suurimmiksi haasteikseni esitystä harjoitellessa. Koen selvinneeni haasteista kunnialla ja siksi suhteutan esityksessä kokemani tunneskaalan näihin tekijöihin. Lähestyn ilmaisua, erityisesti laulamista fenomenologian keinoin. Tuon esiin laulamisen ja kuuntelemisen kehollisuuden empaattisen kuuntelemisen kautta ja pohdin äänen ja ilmaisun suhdetta. Tutkielmassani korostuu myös teoksen ennakkosuunnittelussa ja harjoitusvaiheessa tehtyjen ratkaisujen, erityisesti esityksen katsoja- esiintyjä- suhteen tutkimisen osuus. Suhde ymmärretään tässä tilan kautta, ja sillä on tällöin sekä fyysinen että psyykkinen ulottuvuus. Hahmottelen tila- käsitysten avulla esiintymisen fyysisiä olosuhteita ja näyttelemisen tapaa sekä tiloja, joissa esiintyminen tapahtuu. Lopulta tarkastelen myös niitä psyykkisiä, kokemuksellisia tiloja, joita erityisesti laulaminen toimintana voi avata sekä laulajan että katsoja- kuuntelijan kokemukseen. Tilalla tarkoitetaan siis monia asioita. Se on vain yksi olemassaolon ulottuvuus, mutta olemassaoloa ja eksistentiaalista tilaa tuskin voi erottaa toisistaan. Tuon vielä esille näyttelijän esitystilanteessa kokemien omien tunteiden ja tuntemusten kirjon, jota tarkastelen kognitiivisen psykologian avulla. Näyttelijän esitystilanteessa tuntemat tunteet ja tuntemukset eivät liity roolin mahdollisesti tuntemiin tunteisiin. Minä ammattilaisena ja yksityishenkilönä tunnen esimerkiksi riemua haasteiden voittamisesta, tyydytystä kykyjen riittävyydestä ja nautintoa laulun korkean lopukkeen laulamisesta. Nämä tunteet liittyvät näyttelijän tehtäviin, ei roolihahmoon. Tutkimusaiheeni kiertyy henkilökohtaisten kokemusteni ympärille, mutta toivon keskustelun ja kohtaamisen mahdollisuutta erityisesti kokemuksellisuuden ymmärtämisen kautta. Ensisijaisesti toivon tämän toteutumista laitosteatteriympäristössä, jotta näyttelijän luova potentiaali osattaisiin hyödyntää paremmin ottamalla näyttelijä mukaan jo esityksen suunnitteluvaiheeseen.

Liikuntavammaisen naisen halu saada lapsia haastaa pitkään vallalla olleet yhteiskunnalliset käsitykset. Vammaisten naisten ajatellaan itse olevan hoidon tarpeessa, joten heidän ei nähdä sopivan äidin rooliin. Yksi negatiivisia asenteita ylläpitävä ja luova tekijä on tietämättömyys vammaisten vanhempien kokemuksista, tarpeista ja oikeanlaisesta tuesta. Vammaisten naisten äitiys on vielä suhteellisen tabu aihe ja sitä on tutkittu varsinkin Suomessa hyvin vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä liikuntavammaisten äitien kokemuksista kohtaamisesta äitiyteen liittyvissä terveydenhuollon palveluissa Suomessa. Tutkimuskysymys on, millaisia kokemuksia liikuntavammaisilla äideillä on kohtaamistilanteista äitiyteen liittyvissä terveydenhuollon palveluissa? Aineisto kerättiin teemahaastatteluin viideltä äidiltä ja analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Haastatellut äidit eivät olleet kyseenalaistaneet pystyvyyttään äidiksi ja kokivat, ettei vamma vaikuta lasten hankintaan. He olivat kuitenkin varautuneet huonoon kohteluun terveydenhuollossa. Tämä heijastaa sitä, että äidit olivat tiedostaneet yhteiskunnassa vallitsevan stigman ja sen, että heidän ei yleisesti katsota sopivan äidin rooliin. Monella oli stigman vuoksi myös tarve näyttää terveydenhoitajalle, että kyllä he pärjäävät kotona lapsen kanssa. Neuvolan terveydenhoitajat suhtautuivat raskauteen enimmäkseen positiivisesti ja tavallisesti, ja äidit kokivat useimmiten, että heitä kohdeltiin niin kuin ketä tahansa odottavaa äitiä. Vammaton-vammainen valta-asetelma terveydenhuollon piirissä näkyi kuitenkin niillä ammattilaisilla, jotka suhtautuivat vammaisen naisen äitiyteen negatiivisesti. Tämä heijasteli myös yhteiskunnassa edelleen olemassa olevaa stigmaa. Suurimalla osalla äitien kohtaamista ammattilaisista ei ollut kokemusta vammaisista äideistä asiakkaina. Tiedon ja kokemuksen puute vaikuttivat siihen, että terveydenhuollon ammattilaisilla oli välillä vaikeuksia ottaa vammaan liittyvät asiat itse puheeksi. Äideillä oli kuitenkin tunne siitä, että neuvolan henkilökunta oli kiinnostunutta ja halukasta oppimaan uutta. Tietämättömyys johti kuitenkin osaltaan siihen, että äidit joutuivat neuvomaan ammattilaisia vammaansa liittyvissä asioissa ja kokivat myös negatiivisia kohtaamisia terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Äideistä tuntui, ettei vammaisena äitinä olemiseen saanut tukea neuvolasta eikä vamman vaikutuksesta synnytystapaan saanut riittävästi tietoa, vaan sitä piti etsiä itse Internetistä ja vertaistuen kautta. Äitiysterveyspalveluita, synnytystä edeltävää valmennusta ja synnytyksen jälkeistä hoitoa ei äitien kokemusten mukaan ole kokonaisuutena sopeutettu niin, että ne soveltuisivat myös liikuntavammaisille äideille ja vastaisivat myös heidän tarpeitaan. Tausta-ajatuksena palveluiden järjestämisessä näyttäisi olevan, että raskaana oleva nainen on vammaton. Tutkimuksesta voidaan siis tehdä johtopäätös, että ammattilaisten lisäkoulutukselle erilaisten synnyttäjien tarpeista on sekä paljon tarvetta että mielenkiintoa. Seuraavaksi olisi merkittävää kehittää tehokkaita keinoja koulutukseen. Yhtenä keinona voisi olla kokemusasiantuntijoiden hyödyntäminen koulutuksessa jo ammattiin opiskelun vaiheessa, mutta myös nykyisten ammattilaisten lisäkoulutuksessa. Tärkeä edellytys äitiyteen liittyvien terveydenhuollon palveluiden toteutumiselle kaikille sopivina on myös esteettömyys, joka koskee sekä ympäristön toimivuutta että asenteellista esteettömyyttä. Asenteellisella esteettömyydellä on monesti ratkaiseva merkitys juuri kohtaamiskokemusten kannalta. ABSTRACT Physically disabled mothers’ experiences of encounters in maternity health services The fact that disabled women want to have children surely challenges the prevailing social ideas in the society. Often it is thought that disabled women need so much help and caretaking themselves that they would not be appropriate for the mothering role. One factor that maintains these negative attitudes is the lack of knowledge about disabled parents’ experiences, needs and what would the suitable solutions be when help is needed. Researching this subject is important because the motherhood of disabled women is still considered as a taboo and it has been studied relatively little so far, especially in Finland. The purpose of this study is to increase the understanding and knowledge of the mothers’ experiences of how they have been encountered in maternity health services in Finland. The research question is: “How physically disabled mothers find that they have been met in the maternity health services?” The data was collected with thematic interviews from five mothers. Theory driven content analysis was used to analyze the data. The interviewed mothers had never questioned their capabilities as a mother and had experienced that the disability does not affect their willingness on having children. However, they were prepared for getting treated badly in the health care system. This reflects the fact that the mothers were aware of the stigma and the fact that they are not necessarily considered as suitable candidates for the mothering role in today’s society. Because of these attitudes, many of the mothers needed to especially prove to the healthcare professionals that they really could manage with their children at home. The public health care nurses of the child welfare clinic had mostly positive and normal attitude towards pregnancy of a disabled mother and the interviewed mothers usually experienced that they were treated as any other mother-to-be. However, the able-bodied versus disabled power arrangement in public health services could be seen on those professionals whose reaction was negative towards the disabled woman’s motherhood. This also proves the existence of the already mentioned stigma. Most of the health care professionals had no previous experience of having a disabled mother as a patient. This could be seen as difficulty among the professionals in bringing up matters related to the disability itself. Despite of this, the mothers felt that the staff of the child welfare clinic were interested and willing to learn about things and improve the service. The lack of knowledge often led to situations where the mothers had to advise the professionals in the disability related matters. They also experienced some negative encounters with the professionals because of the lack of knowledge. The mothers felt that they were not getting enough support to their motherhood as a disabled mother. They also told in the interviews that they did not get enough information on how their disability could possibly affect the delivery and thereby needed to search the Internet and find people in similar situations to get the information. According to the interviews, maternity services, prenatal training and post-natal care were not suitable for disabled mothers and would need some adaptation. The idea seems to be that disabled mothers do not exist and therefore will not need these services. Based on this study it can be said that there is a lot of need and interest for health care professionals’ additional education about the needs of different kind of mothers. As a next step it would be important to develop effective ways to educate heath care professionals. One way to do this could be utilizing the knowledge of disabled experience specialists, which in this case refers to people with disabilities, more effectively already at the stage of basic professional studies but also in the further education of existing professional. An important precondition for maternity and child health clinic services that are suitable for all is accessibility. “Accessibility” in this case consists of accessible environment and attitudes. Good attitude is often the key to successful encountering experience.

nonPeerReviewed

Tutkimukseni ydinkäsitteet ovat dialogi ja dialogisuus. Dialogista opettamista ja dialogia oppitunneilla on suomalaisessa koulukontekstissa tutkittu empiirisesti useimmiten vuorovaikutuksen näkökulmasta tai tietynlaisina opetusmenetelminä. Dialogifilosofiaan – kohtaamiseen – pohjautuvat tutkimukset ovat olleet enimmäkseen teoreettisia. Oppituntikeskustelujen dialogisten tapahtumien yksityiskohtainen analyysi, yhtä aikaa sekä keskustelun että kohtaamisen näkökulmasta, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Väitöskirjani täyttää tätä aukkoa. Tarkastelen dialogia ja dialogisuutta sekä teoreettisesti että empiirisesti yhteisenä merkitysten luomisena, kohtaamisena ja maailmassa olemisen tapana. Tutkimukseni peilaa dialogisuutta filosofian, kielitieteen, kognitiotieteen, sosiaalitieteiden ja pedagogiikan näkökulmista. Pyrkimyksenäni on laajentaa keskustelua dialogisesta kasvatuksesta, opettamisesta ja oppimisesta erittelemällä ja käsitteellistämällä niitä tekijöitä, jotka tekevät opettajan käytännön toiminnasta aidosti dialogista – vilpittömän kohtaamisen, toisen ainutkertaisuuden kunnioittamisen tasolla. Tutkimuskohteinani ovat oppituntien dialogiset tapahtumat ja niitä dialogisiksi määrittävät ydinseikat. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitkä ovat ne reunaehdot, jotka mahdollistavat dialogiset kohtaamiset pedagogisissa tilanteissa? 2. Millaisilla valinnoilla ja vastauksilla opettaja ohjaa oppituntikeskustelua avaten tilaa dialogille, kun dialogisuuden reunaehdot täyttyvät? Tutkimusotteeni on etnografinen. Keräsin tutkimusaineistoni osallistuvana havainnoijana italialaisella peruskoululla vuosina 2012–2015. Havainnoimani opettajat toteuttivat keskustelevaa didaktiikkaa, joka perustuu inkluusioon ja jokaisen lapsen kunnioittamiseen ainutlaatuisena persoonana. Keskusteleva didaktiikka ohjaa lapsia ja nuoria syvälliseen ja kriittisen ajatteluun, huolenpitoon ja mielekkääseen oppimiseen. Pääasiallinen aineistoni on syksyltä 2013. Se koostuu kahdesta oppituntikeskustelusta, joista toinen on neljännen luokan kokous- ja toinen historiantunnilta. Litteroin keskustelut videomateriaalin ja ääninauhan avulla. Analysoin keskustelut hyödyntäen ja soveltaen Seikkulan, Laitilan ja Roberin (2012) perheterapiakontekstiin kehittämää dialogin analyysia Dialogical Methods for Investigations of Happening of Change. Suoritin analyysin italiankielisestä aineistosta ja suomensin oleelliset osat väitöskirjan arviointia varten. Kyseessä on menetelmällinen avaus, sillä tätä analyysitapaa ei ole aiemmin sovellettu kasvatustieteelliseen tutkimukseen. Lisäksi muokkaan sen välineeksi pedagogiseen kontekstiin. Tutkimukseni osoittaa käyttämäni välineen yleistettävyyttä. Tutkimaani keskustelevaa didaktiikkaa ei kutsuttu tai mielletty dialogiseksi käytännöksi, mutta siitä oli tästä huolimatta löydettävissä dialogisia ytimiä. Muokkaamallani välineellä voidaan uskoakseni saada potentiaalinen dialogisuus esiin mistä hyvänsä pedagogisesta käytännöstä, riippumatta siitä, millä käsitteillä toimijat itseymmärryksensä hahmottavat. Sovellukseni tuo näin hyödyllisen lisän empiirisen kasvatustieteellisen tutkimuksen välineistöön. Tutkimustulokseni osoittavat, että dialogisuuden reunaehtojen tulee täyttyä, jotta pedagogisissa tilanteissa voi aueta tilaa dialogille. Tutkimukseni mukaan dialogisuuden reunaehtojen rakennusosia ovat aika, säännöt, puhetapa, elekieli, kiinnostus, äänenkäyttö ja lasten tarpeisiin vastaaminen. Reunaehtojen täyttyessä opettaja voi auttaa dialogia syntymään valinnoillaan, tavoillaan ohjata eli moderoida keskustelua. Moderoinnissa keskeisellä sijalla ovat opettajan asemoituminen sekä hänen lausumissaan kaikuvat äänet. Erittely opettajan moderointitavoista on pedagogiseen prosessiin sovellettu oma kehitelmäni, jossa olen hyödyntänyt Seikkulan ym. (2012) analyysimenetelmää toisessa kontekstissa. Dialogin analyysin avulla erittelemäni ja nimeämäni moderoinnin tavat ovat dialogin esteitä poistava, demokratiaa ilmentävä, kaiuttava, (yhteiseen) ymmärrykseen pyrkivä, dialogiseen ajatteluun ohjaava, pinteestä päästävä, toisen ääntä lainaava, sanoittava ja ohjaava moderointi. Dialogiprosessin erittely tuo esiin jännitteen ja näennäisen ristiriidan: Toimiakseen dialogisena auktoriteettina, opettajan on kyettävä sekä huolehtimaan dialogisen raamin rakentamisesta että antamaan vapaus lasten ainutlaatuisille ajatuksille. Hänen on siis oltava sekä selkeiden rajojen asettaja että avoin ja lasten toiseutta kunnioittava. Johtopäätöksenä voidaan esittää, että mikäli dialoginen raami luodaan demokraattisesti sekä aidosti lapsia kunnioittaen ja heidän tarpeistaan lähtien, ovat tilanteet oppitunneilla avoimia dialogille, kohtaamiselle. Edelleen voidaan esittää, etteivät dialogisuuden reunaehdot yksin takaa dialogin syntymistä. Dialogin syntymisessä oleellista ovat opettajan valinnat, taitava ja joustava moderointi, joka sisältää tilanteen mukaan vaihtelevan asemoitumisen. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (POPS 2014) painottavat muun muassa laaja-alaista oppimista, oppilasintegraatiota, osallisuutta ja vuorovaikutuksen taitoja. Keskusteleva didaktiikka tarjoaa sekä näkökulmia että käytännön työkaluja opetussuunnitelman vaatimusten toteuttamiseen. Tutkimukseni mahdollistaa dialogiseen kohtaamiseen perustuvan opettamisen ja kasvatuksen analysoimisen ja käsitteellistämisen. Tutkimukseni avulla voi hahmottua uudenlaisia ajatustapoja ja käytäntöjä kohdata moninaiset lapsiryhmät ja kunkin lapsen ainutlaatuisuus. Tutkimukseni menetelmällisillä ratkaisuilla ja työssä soveltamillani ja edelleen kehittämilläni välineillä on uskoakseni yleistettävyyttä kasvatustieteiden kentällä. Suorittamani ja kehittelemäni oppituntikeskustelujen dialogisten tapahtumien yksityiskohtainen analyysi täyttää dialogisen opettamisen teoreettisen tutkimuksen ja empiirisen, lähinnä keskustelun tai opetusmenetelmien analysoimiseen keskittyneen, tutkimuksen väliin jäänyttä aukkoa. The main concepts of my dissertation are dialogue and dialogicity. In empirical Finnish studies, dialogic teaching and classroom dialogues have often been examined from the point of view of interaction or as a teaching method. Philosophical research focusing on dialogue as encounter has been theoretical to the most part. Detailed analysis of dialogical happenings in the classroom conversations from the point of view of both conversations and encounter has attracted less attention. My dissertation contributes to filling this gap. I examine dialogue and dialogicity both in theory and in practice, as shared meaning-making, as an encounter and as a way of being in the world. My research reflects dialogue from the points of view of philosophy, linguistics, cognitive science, social sciences and pedagogy. My aim is to expand the discussion on dialogical education, teaching and learning by exploring and conceptualising the factors that make teacher’s actions genuinely dialogical – in the sense of authentic encounter and respecting the uniqueness of the other. I examine dialogical happenings that take place during lessons and bring to light the core elements that make them dialogical. My research questions are: 1. What are the preconditions that enable dialogical encounters in pedagogical situations? 2. With what kind of choices does the teacher moderate the conversation – thus opening spaces for the dialogue – when the preconditions take place? The research is an ethnography. I collected the data as a participant observer at an Italian elementary school during the years 2012–2015. The observed teachers put into practice so called Conversational didactics with inclusion and respecting every child’s uniqueness as a a goal. Conversational didactics aim at profound and critical thinking, care and non-trivial learning. My main data is from the autumn 2013. It consists on two classroom conversations. The one is from fourth graders’ assembly meeting and the other from a history lesson. I transcribed the conversations with the help of videotaped and audiorecorded material. I analysed the conversations by applying and modifying method called Dialogical Methods for Investigations of Happening of Change that Seikkula, Laitila and Rober (2012) created for analysing family therapy contexts. I analysed the material in Italian language and translated relevant parts into Finnish to enable evaluation of the dissertation. My work is a methodological opening, since the method created for another context has not been applied in educational research before. I also elaborated it to make it appropriate for pedagogical contexts. My research indicates that the method can have wider use in the field of education: Athough the Conversational didactics I examined was not called dialogical or understood as a such by the practitioners, definite dialogical nuclei could be found in the practice. Elements of dialogicity can thus be potentially found in any pedagogical practise by using the method elaborated in this work. My elaboration can thus contribute to wider empirical educational research. The results illustrate that in order for dialogical spaces to open up during pedagogical situations, certain dialogical preconditions have to take place to form a dialogical frame. According to my research, the dialogical preconditions that build the frame are time, rules, the way of speaking, body language, interest, the ways of using one’s voice, and responding to children’s needs. When the preconditions take place the teacher can help dialogue to emerge with her choices, with her ways in moderating the conversation. The teacher’s positioning and the voices echoing in her utterances are pivotal in the moderating. The analysis of the teacher’s ways of moderating took its inspiration from the method by Seikkula et al. (2012) but is my modification appropriate for the pedagogical context. The ways of moderating that I have examined and named with the help of dialogical analysis are: removing hindrances of the dialogue, expressing democracy, echoing other’s words, aiming to (a shared) understanding, aiming to dialogical thinking, letting the child of the hook, borrowing the voice of the other, verbalising and instructing. A certain tension and an ostensible contradiction emerge from the analysis of the dialogical process: In order to act as a dialogical authority, the teacher must be able to generate the dialogical frame on the one hand and give freedom to children’s unique thoughts on the other. In other words she has to both set clear boundaries and be open and respect the children’s otherness. The study concludes that if a dialogical frame is built democratically, respecting children and based on their needs, the situations in the lessons are open for dialogue, an encounter. The study concludes further that the dialogical preconditions and the frame alone do not guarantee the emergence of dialogue. Choices and skilful and adaptive moderating – incorporating varying positionings – by the teacher are essential in opening up spaces for dialogues. The national core curriculum of basic education in Finland (POPS 2014) emphasises transversal competences, integration, participation and interactional skills among other things. Conversational didactics can offer points of view as well as concrete tools for meeting the demands of the core curriculum. My research enables analysing and conceptualising teaching and education that are based on dialogical encounter. It can benefit finding new ways of thinking and developing good practices in encountering diverse groups children and each unique child. I trust that the methodological choices and the methods I have applied and modified can be generalised in the field of educational research – filling gaps between theoretical studies on dialogical teaching and empirical studies so far focused mainly on conversations or teaching methods.

Maahanmuuttajien kuuluminen yhteiskuntaan ei ole ongelmatonta, koska jo lähtökohtaisesti se haastaa paikkaan kiinnitettyä kuulumisen ajatusta. Kansallisessa järjestyksessä ihmiset luokitellaan kuuluvaksi tiettyyn paikkaan kartalla ja maahanmuutto jää ilmiönä välitilaan. Tästä seuraa kuulumisen ja vierauden ambivalenssi, jossa maahanmuuttajat tulevat yhä uudelleen tunnistetuksi vieraaksi uudessa asuinympäristössään. Kaupungeissa tapahtuu väistämättä kohtaamisia erilaisten ihmisten kesken ja kohtaamiset kantaväestön kanssa sisältävät sekä toiseuttamisen että potentiaalisen ennakkoluulojen murtamisen elementit. Kuulumisen tilallisuuden kautta voidaan hahmottaa kuulumisen suhdetta paikkoihin ja tiloihin. Tässä pro gradu – tutkielmassa selvitetään, miten maahanmuuttajataustaiset nuoret aikuiset muodostavat kuulumista kaupungissa ja laajemmin yhteiskunnassa. Kysyn, miten kuuluminen rakentuu maahanmuuttajataustaisten nuorten aikuisten tilallisissa kokemuksissa Tampereella. Tutkielman aineistona on käytetty Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen Ketterä kaupunki –tutkimushankkeen Sosiaalisen monimuotoisuuden –osahankkeen yhteydessä kerättyä maahanmuuttajataustaisten yksilö- ja ryhmähaastatteluita tilallisista kokemuksista Tampereella. Haastatteluihin osallistuivat 11 henkilöä, jotka olivat 18-25-vuotiaita, pääasiassa pakolaistaustaisia nuoria aikuisia. Tutkielman analyysimenetelmänä on ollut teoriaohjaava sisällönanalyysi ja fenomenologinen tulkintakehys. Maahanmuuttajataustaisten nuorten aikuisten kuuluminen rakentui Tampereella sosiaalisten kohtaamisten ja osallistumisen kautta. Kokemukset olivat sekä kuulumista, että vierautta tuottavia. Kuuluminen rakentui mielekkään tekemisen, kesän ja tervetulleeksi toivottavien kohtaamisten ja tilojen kautta. Näitä kokemuksia syntyi yhteisen tekemisen ja suvaitsevaisen asenteen ympärille. Toisaalta nuoret aikuiset myös muodostivat kuulumista itsereflektion keinoin. Vierautta tuotettiin yleistämisten, ruumiillisen häirinnän ja ulossulkevien kokemusten kautta. Useimmiten negatiivista huomiota saatiin erilaisen ulkonäön vuoksi, johon sisältyi myös uskonnollisten symbolien käyttö. Yleensä toiseuttamista koettiin julkisissa- ja kaupallisissa tiloissa. Kuulumisen ja vierauden kokemukset olivat läsnä samaan aikaan ja vuorotellen. Suomessakin maahanmuuttajat haastavat yhteiskunnan yhtenäistarinaa ja sopeutumiskykyä muutoksiin. Jokaisen yksilön oikeus kaupunkiin tai kohtaamiset erilaisten etnisten ryhmien kanssa eivät automaattisesti takaa kuulumisen tunnetta, vaikka sisältävätkin potentiaalia sen rakentamiseen. Myöskään nykyiset kotouttamistoimenpiteet eivät ole pystyneet muuttamaan sitä, että etnistä syrjintää esiintyy. Tarvitaan asenteellisia ja rakenteellisia muutoksia, jotta maahanmuuttajat kokevat olevansa tasaveroisina osa Suomea ja suomalaisuutta. ABSTRACT Belonging to the City. The spatial experiences of young adult with migrant backgrounds Migrants as part of society is not without its complications due to the fact that the whole premise for belonging to a place is challenged. In societal order, people are categorised as belonging to a certain place geographically and so migrants are caught somewhere in the middle. This in turn causes an ambivalence of belonging and estrangement, where migrants are continually identified as strangers in their new living surroundings. Cities are places where interaction between different people groups is inevitable and can lead to the alleviation or even the breaking down of prejudices between natives and the migrants through otherness. Through spatial belonging is possible to examine the relations of belonging and space and place. The objective of this Master’s Thesis is to examine how young adult with migrant backgrounds develop a sense of belonging in their city of residence as well as society in general. The main question is about how the belonging of young adults with a migrant background is constructed in spatial experiences in the city of Tampere. The research material used is the collected interviews of young adults with migrant backgrounds of the Social Diversity subproject, which is under the Dwellers in Agile Cities study project from the Academy of Finland Strategic Research Council. Eleven participants (aged 18 to 25) took part in the interviews of which most had a refugee background. The research methodology used was the theory-driven content analysis and the phenomenological framework. A sense of belonging in Tampere among young adults with a migrant background was developed through social encounters and participation. Experiences among the youth produced both feelings of belonging as well as estrangement. A sense of belonging resulted through meaningful activities, the summer and welcoming interactions and spaces. These experiences took place through working together in an atmosphere of tolerance. In addition, a sense of belonging was increased through personal effort in self-reflection. Estrangement, on the other hand, was caused by generalisations, bodily harassment, and through exclusive experiences. Most often negative attention was due to difference in outer appearance, which consisted also of religious attire. Oftentimes otherness was experienced in public and commercial spaces. Feelings of belonging and estrangement were present both together and in an alternating manner. In Finland, migrants challenge societal integration and adaptability to change. The rights of each individual to the city as well as to encounters with different ethnic groups does not automatically ensure a sense of belonging, even though the potential may be there. Also, current acculturation measures have not been able to completely do away with ethnic discrimination. Attitude and structural changes are needed to ensure that migrants experience that they are an equal part of Finland and being Finnish.

Tutkin suomalaisten mielisairaalamuistoja Muistoihin kaivertuneet tilat ‐hankkeessa. Muistelukeruuseen lähetetyt potilaiden muistot ovat suurelta osin häpeän ja traumantäyteisiä, vaikka positiivisiakin kokemuksia mahtuu joukkoon. Luovien terapioiden kannalta ilahduttavaa on se, että niiden osalta kenelläkään muistojaan lähettäneellä potilaalla ei ollut pahaa sanottavaa. Luovia terapioita olen käyttänyt myös muisteluaineiston hyödyntämisessä. Olen järjestänyt neljä työpajaa, joissa olen käyttänyt aineiston karuimpia potilaskokemuksia terapeuttisen kirjoittamisen materiaalina tavoitteenani aktivoida ihmisten empatiakykyä ja sen kautta tarkastella traumatisoivan ja vastaavasti hoitavan kohtaamisen elementtejä psykiatrisen potilaan näkökulmasta. nonPeerReviewed

Maahanmuutto, palvelut ja hyvinvointi : kohtaamisissa kehittyviä käytäntöjä / toimittaneet Johanna Hiitola, Merja Anis & Kati Turtiainen ; kirjoittajat: Marja Alastalo [ja 15 muuta]. Tampere : Vastapaino, 2018. Tallinna : Tallinna Raamatutrükikoja Oü.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on lapsensa menettäneen vanhemman eettinen kohtaaminen sosiaalityössä. Suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa tiedetään vain vähän lapsensa menettäneiden vanhempien menetyskokemuksista ja tuen tarpeista aihepiirin tutkimuskatveesta johtuen. Laadullisessa tutkimuksessani selvitän vanhempien kokemuksia kohtaamisistaan sosiaalityöntekijöiden kanssa ja sitä, miten surevan vanhemman eettinen ja arvokas kohtaaminen toteutuu asiakassuhteessa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa lapsensa menettäneistä vanhemmista sosiaalityön asiakkaina ja heidän tuen tarpeistaan. Empiirinen aineistoni koostuu viidestä kirjoitelmasta ja kahden vanhemman parihaastattelusta sekä yhden vanhemman syvähaastattelusta. Tutkimusaineistoa analysoin lähilukemalla ja teemoittelemalla, joka perustui tutkimuksessani käyttämään Sarah Banksin (1995; 2006) jaotteluun asiakkaan eettisestä kohtaamisesta. Tutkimukseni osoittaa, että vanhempien kokemukset kohtaamisista kanssa jakautuvat korostetusti kahteen eri teemaan. Näitä ovat eettinen kohtaaminen sekä kielteiseksi koettu, haavoittava kohtaaminen, jossa surevan aitoa kohtaamista ei synny lainkaan. Nimitän tätä byrokraattiseksi ohittamiseksi. Vanhemmat odottavat sosiaalityöntekijältä hyvää valmistautumista heidän kohtaamiseensa, kiireetöntä, empaattista ja kunnioittavaa suhtautumista sekä oman asiantuntijuutensa aktiivista hyödyntämistä heidän auttamisekseen. Vanhemmat arvostavat sosiaalityöntekijän inhimillistä asiantuntijuutta. Vain kolmen vanhemman kohdalla voidaan heidän kertomuksistaan tulkita, että eettinen ja arvokas kohtaaminen on toteutunut. Tällöin kohtaamisesta muodostuu myönteiseksi koettu, surevaa tukeva ja jopa voimauttava kokemus. Byrokraattinen ohittaminen muodostuu eettisen kohtaamisen vastakohdaksi. Lähes kaikissa kohtaamisissa korostuu sosiaalityöntekijän palveluohjauksellinen työote. Kokonaisvaltainen tilannearvio, psykososiaalinen työote ja tarvittavan jatkotuen järjestäminen surevalle ovat vanhempien kokemuksissa marginaalisia, mutta olennaisia eettisessä kohtaamisessa. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että Banksin teoria asiakkaan eettisestä kohtaamisesta käytäntöön sovellettuna tukee hyvin surevien vanhempien ammatillista auttamista, jonka ytimessä on kunnioittava suhtautuminen surevan ainutlaatuiseen menetyskokemukseen. Sosiaalityössä on tarpeen vahvistaa ymmärrystä surusta kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka jättää syvällisiä jälkiä vanhemman ja koko perheen elämänkulkuun. Parhaimmillaan sosiaalityö auttaa surevaa kokonaisvaltaisesti ja tukee hänen merkityksenantoa menetyskokemukselleen sen tilanteiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset yhteydet huomioiden.

TIIVISTELMÄ ARVOSTAVA KOHTAAMINEN SOSIAALITYÖSSÄ – Autoetnografinen tutkimus palvelutarpeen arvioinnista Heli Virtanen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos Jyväskylän yliopisto Ohjaaja: Tuija Virkki Kevät 2017 Sivumäärä 135 Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityöntekijän mahdollisuuksia vahvistaa erityisen tuen tarpeessa olevan asiakkaan arvostavaa kohtaamista ja osallisuutta sosiaalihuoltolain 36. §:n mukaisen palvelutarpeen arvioinnin aikana. Tarkasteltavana on myös se, millaisia esteitä arjessa ja työn rakenteellisissa puitteissa on sosiaalityöntekijän toiminnalle asiakastyössä. Reflektoin omaa toimintaani sosiaalityöntekijänä autoetnografian avulla. Autoetnografialla tarkoitetaan tutkimuksen tekemisen ja tiedonhankinnan tapaa, jossa tutkijan omakohtaiset kokemukset ovat tutkimuksen keskeisintä aineistoa. Tutkija asettaa siis oman elämänsä tarkastelun kohteeksi muiden elämän sijasta. Työni lähtökohta on ajatus siitä, että jokaisen asiakkaan kohdalla on kyse asiakkaan yksilöllisestä tarinasta eli narratiivista. Asiakkaan ainutkertainen narratiivi rakentuu asiakastapaamisessa dialogisesti, asiakkaan ja työntekijän välisessä vuorovaikutuksessa ja keskustelun myötä. Näin voidaan saavuttaa jaettu ymmärrys asioista. Autoetnografinen havainnointi ja narratiivinen lähestymistapa asiakkaan tilanteeseen muodostavat tuoreen lähestymistavan sosiaalityöntekijän oman työn reflektointiin. Aineisto on kerätty erityisen tuen tarpeessa olevien henkilöiden sosiaalihuoltolain 36. §:n mukaisen palvelutarpeen arvioinnin aikana toteutuneista asiakastilanteista. Arviointiprosesseja oli yhteensä 18, ja aineistona toimivat niistä kirjatut asiakaskertomukset (352 kirjausta). Keräsin aineistoa lisäksi myös laatimallani havainnointilomakkeistolla, jonka avulla täydensin asiakaskertomuksista saatavaa tietoa asiakastapaamisten jälkeen (90 sivua). Analyysimenetelmäni on laadullinen. Asiakasta arvostavaa kohtaamista ja asiakkaan osallisuutta edistävät hyvä valmistautuminen asiakastapaamiseen, huomion kiinnittäminen vuorovaikutustaitoihin, oman elämänhistorian ja tunteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen, asiakkaan osallistamisen varmistaminen sekä rakenteellisten tekijöiden tunnistaminen. Oman työni havainnointi osoitti henkilökohtaisiksi kehittämisenkohteikseni muun muassa asiakkaan kohtaamiseen valmistautumisen.

Sosiaali- ja terveyspalvelurakenneuudistus uudistaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Tulevaisuudessa palveluiden odotetaan olevan aiempaa kokonaisvaltaisempia, digitaalista teknologiaa hyödyntäviä sekä asiakkaan aktiivisuutta ja itseohjautuvaa hyvinvointia korostavia. Samaan aikaan sosiaali- ja terveyspalveluiden henkilöstön ja asiakkaan väliset roolit ovat kokeneet muutoksia. Enää ammattilaista ei koeta auktoriteetiksi ja asiakasta hoidon kohteeksi samassa määrin kuin aikaisemmin. Sen sijaan huomio kohdistuu ammattilaisen ja asiakkaan jakamaan toimijuuteen. Tässä Minä ensin! -hankkeen kanssa yhteistyössä toteutetussa kvalitatiivisessa tutkielmassa kiinnostuksen kohteena oli sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaan toimijuuden ja itseohjautuvan hyvinvoinnin tukeminen. Tavoitteena oli tutkia päiväkirjamenetelmällä kerättyjen ja sisällönanalyysilla analysoitujen asiakaskohtaamiskuvausten kautta, millaisena sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaiset kuvasivat asiakkaidensa toimijuutta ja itseohjautuvuutta sekä ammattilaisten ja asiakkaiden välistä vuorovaikutusta. Ammattilaisten kuvauksissa asiakas näyttäytyi ristiriitaisesti, yhtäältä myönteisesti aktiivisena ja itseohjautuvana, mutta toisaalta passiivisena tai vastustavana toimijana. Vuorovaikutuksessa ilmeni piirteitä jaetusta toimijuudesta. Siihen liitettiin elementtejä keskustelusta, kuuntelusta ja kuulluksi tulosta sekä yhteistyöstä ja -ymmärryksestä. Onnistuneissa kohtaamisissa vuorovaikutus koettiin myönteiseksi ja se herätti molemmissa osapuolissa onnistumisen tunteita. Haastavissa siihen liittyi ongelmia, kuten vuorovaikutuksettomuus, mikä vaikeutti ammattilaisen työtä. Kohtaamisten taustalta tunnistettiin useita resursseihin liittyviä tekijöitä, jotka edistivät tai haastoivat asiakkaan toimijuutta sekä ammattilaisen ja asiakkaan välistä vuorovaikutusta. Tutkielmassa kehitettiin asiakaskohtaamisen ulottuvuuksien nelikenttä, jota sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaiset voivat hyödyntää työssään. Ammattilaiselta vaaditaan tiedollista ja vuorovaikutuksellista osaamista, jotta hän pystyy hyväksymään asiakkaan toimijuuden tasavertaisuuden sekä tukemaan asiakasta yksilöllisesti.

Tutkimuksessa tarkastellaan turvapaikanhakijoiden kotimajoittajina toimineiden kokemuksia oman kodin ja arjen jakamisesta turvapaikanhakijan kanssa. Kotimajoituksia alettiin järjestää vapaaehtoistoimintana syksyllä 2015, kun Suomeen saapui ennätyksellisen paljon turvapaikanhakijoita. Vieraanvaraisuuden periaatteeseen nojaava Kotimajoitusverkosto syntyi kansanliikkeenä verkossa ottaen mallia Berliinistä. Kotimajoitus niveltyy kansalaisten haluun etsiä yksilöllisiä osallistumisen ja nopean toiminnan tapoja, joilla vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Tutkimuksessani etsin vastauksia siihen, kuinka vieraanvaraisuutta eletään ja tehdään käytännössä turvapaikanhakijoiden kotimajoituksessa, ja mikä motivoi kotimajoittajia vieraanvaraisuuteen. Tarkastelen myös sitä, kuka hyväksytään vieraaksi, ja millä ehdoin. Lisäksi kysyn kuinka olla kotonaan toisen arjessa, millaisia mahdollisuuksia vastavuoroisuuteen majoitettaville tarjoutuu ja millä tavoin kotimajoitus haastaa tai muuttaa omaa itseä, tapoja tai tilaa. Tutkimus käyttää keskeisenä teoreettisena työkalunaan vieraanvaraisuutta. Se hyödyntää ja yhdistelee niin Jacques Derridan teoretisointia ehdottoman ja ehdollisen vieraanvaraisuuden välillä kuin Couchsurfing-tutkimusten löydöksiä vastavuoroisuudesta. Vieraanvaraisuus antaa ennen kaikkea mahdollisuuden tarkastella oman tilan jakamista ja tervetulleeksi toivottamisen ehtoja, isännän ja vieraan välistä valtasuhdetta, vastavuoroisuutta sekä suhtautumista Toiseen. Tutkimusaineisto muodostuu kotimajoittajien puolistrukturoiduista teemahaastatteluista (7 kpl), jotka toteutettiin talven ja kevään 2016 aikana. Majoitukset olivat tuolloin kestäneet kahdesta viiteen kuukautta, joista kolmessa tapauksessa majoitus oli jo päättynyt. Sisällönanalyysin avulla majoittajien kokemuksista ja majoitusprosessista muodostetaan tiivistetty kuvaus. Aineistoa teemoitellaan vieraanvaraisuuden, arjen ja vastavuoroisuuden näkökulmia hyödyntäen. Vieraanvaraisuutta elettiin kaikissa tapauksissa eri tavoin. Tutkimukseni perusteella kotimajoitusten vieraanvaraisuudessa tavoitellaan kuitenkin keskeisesti tasa-arvoa. Tämän myötä turvapaikanhakija muuttuu perheenjäseneksi ja "kämppikseksi", minkä vuoksi häneltä toivotaan vastavuoroisuutta. Isännän ja vieraan roolit myös hämärtyvät, koska vieras saattaa tuoda mukanaan sääntöjä tai tapoja, joihin suhtautumista isäntä joutuu pohtimaan. Vieraanvaraisuuteen majoittajia motivoi kodin ylimääräinen tila, halu osallistua mielekkäällä tavalla yhteiskuntaan, myötätunto pakolaisten kokemaan kriisiä kohtaan sekä halu vastustaa vihamielisyyden ilmapiiriä Suomessa. Samalla kotimajoittajana toimiminen nähtiin vastavuoroisena "hyvän kierrättämisenä". Kotimajoitusta tarjottiin jo valmiiksi tutulle henkilölle tai vaihtoehtoisesti oli lähes sattumanvaraista kuka majoitettavaksi päätyi. Vieraan valikoimisesta saatettiin myös pidättäytyä. Osa majoittajista asetti kielitaitoa, majoituksen kestoa, päivärytmiä, yhteiseloon osallistumista ja kulujen jakamista koskevia ehtoja majoitukselle. Arkea kotimajoituksissa määrittää turvapaikanhakijoilta puuttuva päivärytmi ja ohjelman puute. Yhteiselon suurimmat haasteet syntyvät majoitettavien masennuksesta, passivoitumisesta ja turhautumisesta oleskelulupapäätöksen odottamiseen. Tämän ohella kotimajoituksissa koettiin myös mukavia hetkiä. Oleminen kuin kotonaan ei ollut kaikille helppoa, vaan myös kiusallista. Kotiutuminen edellytti mahdollisuutta olla oma itsensä, ja sitä edisti tunne yhteenkuuluvuudesta. Selviä ristiriitatilanteita syntyi kulttuurieroista, kuten majoitettavien sukupuolittuneista toimintatavoista sekä tottumattomuudesta suomalaisiin asumiskäytäntöihin. Vastavuoroisuutta majoitettavat osoittivat kotitöiden muodossa, mutta myös huolehtimalla majoittajastaan. Lisäksi majoituksesta saatettiin "maksaa" kertomalla oma tarina, vaikkei majoittaja tätä edellyttänytkään. Kotimajoitus johti osalla majoittajista itsetutkiskeluun ja oman elämäntavan arvioimiseen. Elämään syntyi myös täytettä, joka muovasi arkea ja totuttuja tapoja pakottaen hidastamaan tahtia ja ottamaan omaa tilaa.

Kirjoittaja kuvaa artikkelissaan kohtaamisen ja kriisin käsitteen avulla Bollnowin kasvatusta ja sivistystä koskevan ajattelun luonnetta, jonka hän näkee voimakkaasti andragogisena. Se mikä näyttäytyy sivistymisenä ja kehityksenä, näyttäytyy samalla kriiseinä ja konflikteina. Käytännön esimerkkeinä tästä ajattelusta hän kuvaa aikuiskasvatukseen soveltuvia tilanteita.