Search

This article addresses the ways in which UNESCO’s ideological engagements are negotiated in the difference/diversity discourse as they are transferred from the international standard-setting level to the national and local contexts. It proposes the discursive construction of cosmopolitan internationalism as a framework for analysing the intersections of difference, located in the practicalities of internationalism, and diversity, tied to the ideals of cosmopolitanism, as they are manifested at the level of both the implementation of UNESCO’s Diversity Convention and urban policy making in the city of Sydney. The analysis suggests that ruptures challenging the homogenising diversity discourse rise from the national and local policy-making level, with such discourse simultaneously becoming an instrument for international differentiation. UNESCO’s normative cosmopolitan international tradition thus manifests itself as an obstacle against the emergence of transnational political spaces beyond the confines of the state, while it also carries with it a promise of facilitating such developments. peerReviewed

Selvityksessä tarkastellaan teknologioita ja ratkaisuja, joiden avulla ammattikeittiöiden ilmastoystävällisyyttä voidaan parantaa. Muutoksen peruselementtejä ovat energiatehokkuusparannukset ja matalan ilmastonlämmityspotentiaalin (GWP) kylmäaineisiin siirtyminen. Energiatehokkuusparannukset kohdistuvat sekä valittaviin laitteisiin että koko talotekniikkaan liittyvään suunnitteluun ja toteutukseen. Luonnollisia kylmäaineita, kuten hiilivetyjä, ammoniakkia ja hiilidioksidia tulisi suosia aina kun mahdollista. Työssä laadittiin katsaukset liittyen: i) kylmäaineita ja energiatehokkuutta koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, kotimaiseen ja EU-lainsäädäntöön sekä standardeihin, ii) energiatehokkuusmurrosta tukeviin teknologioihin ja niiden tuomiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin, ja iii) uusien teknologioiden integroimiseen talotekniseen suunnitteluun. Lisäksi haastateltiin asiantuntijoita kolmesta suurimmasta Suomessa toimivasta talotekniikkayrityksestä. Haastattelujen tarkoituksena oli selvittää lämmöntalteenoton (LTO) ja hyödyntämisen mahdollisuuksia tyypillisissä ammattikeittiöissä. Haastatteluissa käytiin läpi sitä, miten lämmöntalteenottoa ja hukkalämmön hyödyntämistä toteutetaan tällä hetkellä uudiskohteissa ja toisaalta myös saneerauskohteissa. Samalla kerättiin palautetta nykyisten ratkaisujen toimivuudesta ja etsittiin ideoita lämmön talteenoton tehostamiseksi. Suosituksissa tärkeimmiksi nousivat i) kokonaisvaltainen energiatekniikan suunnittelu ammattikeittiökohteissa, ii) ammattikeittiösuunnittelun integroiminen talotekniikan suunnitteluun ja käyttöön, iii) oleellisena osana kokonaisratkaisua waterloop-, eli nestelauhdutteinen järjestelmä, joka tekee mahdolliseksi ammattikylmälaitteiden tuottaman lämmön kierrättämisen kiinteistön tarpeisiin, ja iv) luonnollisten kylmäaineiden käyttö niissä kohteissa, joihin markkinoilta löytyy sopivia laitteistoja. Lisätietoa tarvitaan ehdotettujen ratkaisujen ja teknologioiden energiansäästö- ja ilmastohyötyjen suuruudesta, ja varsinkin lisähyödyistä niissä ratkaisuissa, joissa matalan GWPn kylmäaineilla toimivat kylmälaitteet liitetään vesikiertoiseen lämmöntalteenottojärjestelmään ja hukkalämpö otetaan talteen koko kiinteistön hyödyksi. Erityisesti ratkaisujen ja teknologioiden integroiminen taloteknisiin suunnitteluratkaisuihin sekä uudiskohteissa että vanhojen kiinteistöjen kunnostushankkeissa vaatii lisätietoa. Sitä saisi parhaiten pilottihankkeilla, joissa kohteina olisivat hyvin mittaroidut uudiskohteet ja kunnostuskohteet.

Following decades of international collaboration to restore the Baltic Sea, we provide an assessment of the domestic implementation of measures agreed to limit diffuse agricultural pollution and the patterns of policy instruments applied. Despite the Helsinki Convention being unusually specific in detailing what measures countries should introduce, we find many shortcomings. These are most pronounced in the larger countries (Poland, Germany and Russia), while smaller countries perform better, notably Sweden and Estonia. The patterns of policy instruments applied differ, influenced by domestic politics. The limited use of complementary policy instruments suggests that other priorities overrule full and effective implementation, with engagement mirroring the advantages that a restored Baltic Sea can bring to countries. Using the European Agricultural Fund for Rural Development to support farmers in managing nutrients, particularly advisory services and investments in modern manure management technologies, represents a significant opportunity for reducing agricultural pollution in most countries. Supplementary Information The online version contains supplementary material available at 10.1007/s13280-021-01549-3.

Highlights • Data quality is very important for conducting a reliable risk assessment. • Same locations should be confined to smallest practicable areas within a port. • Nearly all shipping routes with adequate data resulted in high-risk outcomes. • Pelagic larval traits are key factors in natural dispersal modelling assessments. The International Convention for the Control and Management of Ships' Ballast Water and Sediments (BWM Convention) aims to mitigate the introduction risk of harmful aquatic organisms and pathogens (HAOP) via ships’ ballast water and sediments. The BWM Convention has set regulations for ships to utilise exceptions and exemptions from ballast water management under specific circumstances. This study evaluated local and regional case studies to provide clarity for situations, where ships could be excepted or exempted from ballast water management without risking recipient locations to new introductions of HAOP. Ships may be excepted from ballast water management if all ballasting operations are conducted in the same location (Regulation A-3.5 of the BWM Convention). The same location case study determined whether the entire Vuosaari harbour (Helsinki, Finland) should be considered as the same location based on salinity and composition of HAOP between the two harbour terminals. The Vuosaari harbour case study revealed mismatching occurrences of HAOP between the harbour terminals, supporting the recommendation that exceptions based on the same location concept should be limited to the smallest feasible areas within a harbour. The other case studies evaluated whether ballast water exemptions could be granted for ships using two existing risk assessment (RA) methods (Joint Harmonised Procedure [JHP] and Same Risk Area [SRA]), consistent with Regulation A-4 of the BWM Convention. The JHP method compares salinity and presence of target species (TS) between donor and recipient ports to indicate the introduction risk (high or low) attributed to transferring unmanaged ballast water. The SRA method uses a biophysical model to determine whether HAOP could naturally disperse between ports, regardless of their transportation in ballast water. The results of the JHP case study for the Baltic Sea and North-East Atlantic Ocean determined that over 97% of shipping routes within these regions resulted in a high-risk indication. The one route assessed in the Gulf of Maine, North America also resulted in a high-risk outcome. The SRA assessment resulted in an overall weak connectivity between all ports assessed within the Gulf of the St. Lawrence, indicating that a SRA-based exemption would not be appropriate for the entire study area. In summary, exceptions and exemptions should not be considered as common alternatives for ballast water management. The availability of recent and detailed species occurrence data was considered the most important factor to conduct a successful and reliable RA. SRA models should include biological factors that influence larval dispersal and recruitment potential (e.g., pelagic larval duration, settlement period) to provide a more realistic estimation of natural dispersal.

Wild vertebrate populations all over the globe are in decline, with poaching being the second-most-important cause. The high poaching rate of rhinoceros may drive these species into extinction within the coming decades. Some stakeholders argue to lift the ban on international rhino horn trade to potentially benefit rhino conservation, as current interventions appear to be insufficient. We reviewed scientific and grey literature to scrutinize the validity of reasoning behind the potential benefit of legal horn trade for wild rhino populations. We identified four mechanisms through which legal trade would impact wild rhino populations, of which only the increased revenue for rhino farmers could potentially benefit rhino conservation. Conversely, the global demand for rhino horn is likely to increase to a level that cannot be met solely by legal supply. Moreover, corruption is omnipresent in countries along the trade routes, which has the potential to negatively affect rhino conservation. Finally, programmes aimed at reducing rhino horn demand will be counteracted through trade legalization by removing the stigma on consuming rhino horn. Combining these insights and comparing them with criteria for sustainable wildlife farming, we conclude that legalizing rhino horn trade will likely negatively impact the remaining wild rhino populations. To preserve rhino species, we suggest to prioritize reducing corruption within rhino horn trade, increasing the rhino population within well-protected 'safe havens' and implementing educational programmes and law enforcement targeted at rhino horn consumers. peerReviewed

In 2010, the Finnish Ministry of the Environment launched a re-evaluation and revision of the 1993 inventory of Nationally Valuable Landscape Areas (NVLAs). While the inventory works for implementation of the National Land Use Guidelines, it also showcases the use of landscapes in Finnish national heritage policy. Based on critical readings of three influential Finnish administrative landscape policy reports, I claim that NVLAs, as tools of heritage policy, are based on the approaches and methodologies that have supported Finland’s development into a modern nation state by providing tools for intellectual governance of the national past and territory. Rather than meeting the diversity of landscape conceptions, as defined in the European Landscape Convention, the NVLAs run a risk of being in conflict with citizens and actors that do not share the administrative assumption of landscapes as public containers of national heritage.

Merioikeus ja Itämeri / Timo Koivurova, Henrik Ringbom, Pirjo Kleemola-Juntunen. Helsinki : Tietosanoma, 2017.

Maailman parantaminen ei ole ylvästä purjehdusta kohti paratiisisaarta, vaan muistuttaa pikemminkin vanhan puutalon korjaamista: kun yksi nurkka saadaan kuntoon, toinen on jo rapistumassa. Suomalaista lauluntekijää lainaten, ”vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”. Työtä on kuitenkin jatkettava tarmokkaasti kaikilla rintamilla. Oivallisena esimerkkinä tästä on YK:n kestävän kehityksen globaali toimenpideohjelma Agenda2030. Non

Maailman parantaminen ei ole ylvästä purjehdusta kohti paratiisisaarta, vaan muistuttaa pikemminkin vanhan puutalon korjaamista: kun yksi nurkka saadaan kuntoon, toinen on jo rapistumassa. Suomalaista lauluntekijää lainaten, ”vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”. Työtä on kuitenkin jatkettava tarmokkaasti kaikilla rintamilla. Oivallisena esimerkkinä tästä on YK:n kestävän kehityksen globaali toimenpideohjelma Agenda2030.

nonPeerReviewed

The Paris Agreement starts a new era in global climate policy. The agreement includes a landmark target of limiting global warming to well below 2°C degrees. Since the initial contributions of the Parties do not fulfill that target, additional ways and mechanisms to increase climate change mitigation ambition are required. Increased cooperation and decreased costs of mitigation that result from enhanced policy can help to achieve the current contributions and also increase the ambition of future targets. The objective of this report is to bridge the realities of the UNFCCC negotiations and theoretical academic understanding of increasing the climate change mitigation ambition. Especially we focus on the fields of environmental economics and international environmental agreements. We have analyzed the possibilities which the Paris Agreement opens up for increasing the ambition of climate change mitigation in the form of (1) cyclical improvements, (2) market mechanisms, (3) technology transfer and information sharing, and (4) low-carbon investments and finance to increase the ambition of climate mitigation. We find that the implementation of the Paris Agreement requires increased multilevel cooperation between Parties. Also, the Parties’ climate change mitigation targets and actions should be clearly formulated and comparable. In order for the global ambition enhancements to be measurable, a trustworthy review process is necessary. In addition, new international market and non-market mechanisms are needed. We also find that for their role to be optimal, UNFCCC’s key means of implementation require strengthening. The Green Climate Fund could play an active role in enhancing the maturity and market growth of low-carbon investment instruments. The Climate Technology Centre and Network could help to advance the Parties’ technology cooperation as well as technology transfer to developing countries. The Paris Agreement itself is a significant step towards more ambitious global climate policy. However, the implementation of the agreement will define how well its objectives are met. Upcoming negotiations can help to shape future climate policy design towards a positive cycle of increasing climate change mitigation ambition.

Biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus, eli biodiversiteettisopimus, asettaa tavoitteeksi maapallon ekosysteemien, eläin- ja kasvilajien sekä niiden sisältämien perintötekijöiden monimuotoisuuden suojelun, luonnonvarojen kestävän käytön sekä luonnonvarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukaisen jaon. Vuonna 2010 solmitun Nagoyan pöytäkirjan tarkoituksena on toteuttaa biodiversiteettisopimuksen tavoite geenivarojen saatavuudesta ja hyötyjen jaosta täsmentämällä biodiversiteettisopimuksen 15 artiklan yleistä geenivarakehystä. Lisäksi pöytakirja kattaa geenivarojen hyödyntämistä koskevat eri vaiheet saatavuudesta hyötyjen jakoon. Tässä raportissa esitellään Suomen Nagoyan pöytäkirjan alaiset arvokkaat geenivarat eliöryhmittäin, tarkastellaan niiden potentiaalista käyttöä, niistä mahdollisesti saatavaa taloudellista hyötyä sekä luonnonsuojelullisia näkökantoja geenivarojen kestävään käyttöön. Raportissa pohditaan myös jokamiehen oikeuksien vaikutusta geenivarojen saantiin. Nagoyan pöytäkirjan soveltamisen kannalta taloudellisesti merkittävin eliöryhmä Suomessa lienevät mikrobit (arkeonit, bakteerit, mikrolevät, sienet, virukset, homeet, hiivat ja alkueläimet). Geenivarojen suojelun kannalta tärkeitä ryhmiä taas ovat sellaiset uhanalaiset eliöt, joita ei ole rauhoitettu tai jotka eivät ole suojeltuja.

Alkuperäiskansojen, kuten meillä saamelaisten, luonnon monimuotoisuuteen liittyvä perinteinen tieto ja käytännöt ovat YK:n biodiversiteettisopimuksen erityisen huomion kohteena. Sopimuksen artikla 8(j) kannustaa sopimuksen osapuolia tällaisen tiedon ja käytäntöjen suojeluun ja ylläpitoon. Kiinnostus alkuperäiskansojen ekologiseen perinnetietoon on biodiversiteettisopimuksen toimeenpanon myötä lisääntynyt ja asian merkitys kasvanut ympäristöpoliittisessa keskustelussa, tutkimuksen kohteena ja osana kansainvälistä ympäristöoikeutta. Mielenkiinto on kohdistunut alkuperäiskansojen perinnetiedon luonteeseen ja käyttöön sekä laajemminkin ihmisten ja luonnon vuorovaikutukseen liittyviin kysymyksiin erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla. Suomessa saamelaisten kotiseutualueella on tapaustutkimusten ja teemahaastatteluiden avulla, joiden kohteena olivat Tenon kalastuskulttuuri sekä luontaiselinkeinojen harjoittajat, selvitetty luonnon käyttöön liittyvää perinteistä tietoa ja luonnonolosuhteiden vaikutusta elinkeinojen kirjoon ja vuodenaikaiskiertoon. Biodiversiteettisopimuksen Akwé: Kon -ohjeet koskevat alkuperäiskansojen pyhien paikkojen, paikallisten elinkeinojen ja perinteisten ekologisten tietojen ja taitojen huomioimista muun muassa ympäristövaikutusten arvioinnin yhteydessä. Näiden ohjeiden soveltuvuutta on selvitetty kahdessa esimerkkitapauksessa saamelaisalueella.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Käsittelen työssäni ILO:n yleissopimuksen nro.100 ratifiointia Suomessa. Sopimus velvoittaa sen hyväksyneen ILO:n jäsenvaltion turvaamaan miehille ja naisille samanarvoisesta työstä saman palkan. Selvitän tutkielmassani millaisen sopimuksen Suomi ratifioi, kun samapalkkaisuus on yhä 2000-luvulla saavuttamatta. Toisena tutkimuskysymyksenä on miksi Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen vasta vuonna 1962. Sopimus hyväksyttiin ILO:n työkonferenssissa kesällä 1951. Suomen hallitus ei suosittanut sopimuksen ratifiointia ja eduskuntakin lykkäsi sopimuksen hyväksyntää syksyllä 1953. Suomessa vallitsi tuolloin palkkasäännöstely ja sukupuolten virallinen eripalkkaisuus. SKDL:n eduskuntaryhmä oli ainoa puolue, joka yksituumaisesti kannatti sopimuksen välitöntä ratifiointia. Töiden samanarvoisuusnormeja selvittämään asetettiin ns.samapalkkaisuuskomitea tammikuussa 1954. SAK:n naisjaosto, Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) ja Suomen Naisjärjestöjen Keskusliitto kiirehtivät kaikki komitean työn edistymistä. ILO:n samapalkkaisuussopimus nousi esille Pohjoismaiden neuvostossa marraskuussa 1959. Suomen eduskunta antoi ensimmäisen kerran ymmärtää toivovansa ILO:n sopimuksen ratifiointia käsitellessään Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan kertomusta syksyllä 1960. Samaan aikaan samapalkkaisuuskomitea jätti mietintönsä joulukuun alussa 1960. Komitea päätyi suosittelemaan ILO:n samapalkkaisuussopimuksen ratifiointia. Lopputulemana oli, että naisille ei saanut kollektiivisesti maksaa huonompaa palkkaa. Palkkasäännöstelyn purkautumisesta huolimatta naiset ja miehet olivat yhä usein omissa palkkaluokissaan. Nämä erilliset palkkaluokat yhdistettiin ja siirryttiin näennäisen sukupuolineutraaliin palkkaukseen. Komitea ei kuitenkaan ollut tutkinut naisten ja miesten suorittamien töiden samanarvoisuutta, vaan se jätti tämän työmarkkinaosapuolten keskinäisissä neuvotteluissa määritettäväksi. Myös sopimuksen toteutus jätettiin työehtosopimusneuvotteluiden varaan. Koska naisten ja miesten työt olivat vahvasti segregoituneet, ei samapalkkaisuus toteutunut ilman töiden samanarvoisuuden määrittämistä. Työnantajille samapalkkaisuus tarkoitti töiden samanarvoisuutta työnantajan näkökulmasta. Heidän mielestään naisten alempi palkka oli perusteltua, koska kalliimpi naistyövoima aiheutti työnantajalle lisäkustannuksia. Koska samapalkkaisuutta tai töiden samanarvoisuutta ei oltu määritelty, ei naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvoisuus toteutunut pelkästään työehtosopimusneuvotteluiden varaan jätettynä. Ongelmana oli myös, että ILO:n samapalkkaisuussopimus jätti turhan paljon tulkinnanvaraa. Sopimuksen sanamuoto oli liian yleinen.

Olen ollut kysymyksen ”Voiko YK uudistua?” kanssa tekemisissä käytännössä koko sen neljännesvuosisadan, jonka olen ollut mukana tavalla tai toisella YK-työssä. Näitä vuosia, kuten maailmanjärjestön 60-vuotista taivalta, on sävyttänyt jaksottainen vaihtelu periodeihin joina on vallinnut usko ja innostus järjestön työhön, ja jaksoihin joita on sävyttänyt skeptisyys ja epäluulo, pettymys siihen, ettei asetettuja tavoitteita ole saavutettu.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimuskohteena on maahanmuuttopoliittinen retoriikka ja maahanmuuttopolitiikan toimeenpano Suomessa vuosina 1998-2004. Aika oli tämäntyyppiselle tarkastelulle otollinen, sillä sen kuluessa otettiin ensi askelet kohti Euroopan unionin yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa, aloitettiin kotouttamislain toimeenpano ja uudistettiin syrjintälainsäädäntöä. Samaan aikaan alkoi julkinen ja hallinnollinen keskustelu väestön ikääntymisestä, elinkeinoelämän työvoimatarpeista ja näistä syistä seuraavista tarpeista varautua lisääntyvään työvoiman maahanmuuttoon sekä unionin jäsenmaista, että kolmansista maista. Myös turvapaikanhakijoiden oikeusturvasta on käyty debattia usean vuoden ajan niin julkisuudessa kuin Suomen ja mm. Yhdistyneiden kansakuntien välillä. Tutkimuksen tarkoituksena on arvioida Euroopan unionin yhteisen, nk. proaktiivisen maahanmuuttopolitiikan käsitettä ja sitä, kuinka Suomen maahanmuuttopolitiikan muotoutuminen tarkasteluajanjaksona vastasi Euroopan unionin yhteisen maahanmuuttopolitiikan tavoitteita. Tutkimusmenetelminä käytettiin argumentaationanalyysia ja politiikan toimeenpanon evaluaatiota (asetetut tavoitteet / arvio seuranneista vaikutuksista). Taustateoriana käytettiin sosiaalista konstruktionismia ja nk. uutta retoriikkaa. Tutkimuksen tuloksina voidaan esittää proaktiivisen maahanmuuttopolitiikan suomenkielinen määritelmä sekä sille konstruoitu vastakäsite, reaktiivinen maahanmuuttopolitiikka. Proaktiivisuus pyrkii varautumaan kohdeilmiössä tapahtuviin muutoksiin ennalta ja kytkeytyy kansainvälisen muuttoliikkeen transnationaaliin käsitteellistämiseen ja kokonaisvaltaiseen hallinnointiin (reflektiivisyys). Reaktiivisuus on kytköksissä kansallisperusteiseen hallintoon, jossa maahanmuutto koetaan uhkatekijänä koska sen määrittely on sidoksissa ensisijaisesti turvallisuusdiskursseihin sekä westfalenilaisesta valtiojärjestelmästä periytyvään juridiseen traditioon (refleksiivisyys). Tutkimuksen aineistoina käytettiin asiakirja-aineistoa, kansallisia ja Euroopan unionin toimielinten poliittisia linjauksia, arviointiraportteja, keskustelupapereita, kansallista ja yhteisölainsäädäntöä, Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Suomen valtion välistä virallista kommunikaatiota, hallinnollisia ja järjestöjen tiedotteita, lehtiartikkeleita sekä aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Object of the research is immigration political rhetoric and policy implementation in Finland between 1998 and 2004. The time period was fruitful for such research, since during this time the first steps toward common European migration policy were taken, implementation of national integration legislation begun, and discrimination legislation was reformed. At the same time begun a public and administrative discussion about ageing of the population and need for both 'replacement migration' as well as skilled labour from EU member states and third countries. A separate debate about asylum seekers' protection of law has been going on for several years in the public media, as well as between the State of Finland and the United Nations. The aim of the study is to evaluate the concept of 'proactive' immigration policy, represented by the outlines of common EU immigration policy, and evaluate how the developments in Finnish immigration policy between 19982004 corresponded to the objectives of 'proactive' premises. Research methods include argumentation analysis and analysis of policy implementation (outspoken goals / evaluation of effects). Theoretical context was social constructionism and so-called new rhetoric. The results include a Finnish language definition of the concept of proactive immigration policy, and a contradictory concept called reactive immigration policy. Proactivity seeks to prepare in advance to changes that happen in the object of policy and is connected to trans-national approach to international migration and to comprehensive management of immigration (reflective policy). Reactivity is connected to nation-state-based administration, in which immigration as such is seen as a threat since its definitions are connected to security discourses and to a Westfalenian judicial tradition (reflexive policy). Data that was used in the research, include administrative documents, Finnish and EU policy papers, evaluation reports, discussion papers, national and community legislation, official communication between the State of Finland and the United Nations and Council of Europe, press releases, newspaper articles and existing research literature.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin joukkotuhoasepolitiikkaa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osa-alueena. Lähtökohtana on tarkastella EU:n politiikkaa ja toimintaa siviilivallan käsitteen näkökulmasta ja selvittää, missä määrin EU:n harjoittama joukkotuhoasepolitiikka on siviilivallan politiikkaa. Siviilivallan toimintakeinot perustuvat poliittiseen ja taloudelliseen vaikuttamiseen, pyrkien näin rajoittamaan sotilaallisen voiman käyttöä keinona ratkaista konflikteja. EU:n voidaan katsoa toteuttavan siviilivallan ideaa multilateraalin toimintastrategian kautta. Strategia perustuu integraatiopolitiikkaan, unionin harjoittamaan sopimusdiplomatiaan, vuoropuheluun kolmansien maiden kanssa sekä alueellisen vakauden turvaaviin yhteistyöjärjestelyihin. Tavoitteena on myös identifioida siviilivallan ja monenvälisen yhteistyön vahvuuksia ja heikkouksia toimintastrategiana sekä näiden pohjalta hahmotella EU:lle kansainvälisen toimijan mallia turvallisuuden tuottajana. Unionin toimintaa ja politiikkaa on tässä työssä tarkasteltu erityisesti biologisten aseiden kieltosopimuksen vahvistamiseksi käytyjen neuvottelujen esimerkin avulla. Käytetty lähdeaineisto koostuu pääasiallisesti EU:n neuvoston yhteisistä kannoista ja toiminnoista sekä EU:n kansainvälisissä kokouksissa antamista julkilausumista. Joukkotuhoaseiden leviämisen aiheuttamista ongelmista johtuen EU tarvitsee selkeän, yhtenäisen ja johdonmukaisen strategian politiikkansa harjoittamiseksi. Tällä hetkellä suurimpia ongelmia tehokkaan ja tuloksellisen toiminnan tiellä ovat yhtenäisen näkemyksen puuttuminen EU:n roolista ja niistä keinoista, joilla EU:n tulisi politiikkaansa harjoittaa. Diplomatian tai poliittisen vuoropuhelun keinot ovat voimattomia sellaisen toimijan edessä, joka ei piittaa kansainvälisten normien velvoitteista. Konsensuspolitiikasta huolimatta kansallisilla intresseillä on viime kädessä suuri merkitys, varsinkin mitä poliittisesti herkemmästä aiheesta on kyse. EU:n mahdollisuuksia on toimia tällä multilateraalilla kentällä, yhteistyötä helpottaen ja sen mekanismeja vahvistaen. Vaatimuksia ovat pitkäjänteisemmän politiikan harjoittaminen, jäsenvaltioiden vahvempi sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin sekä yhtenäisen strategian luominen unionin joukkotuhoasepolitiikan tehokkuuden ja uskottavuuden pohjaksi. Turvallisuuden tuottajan toimintamalli perustuu siviilivallan keskeisille periaatteille, kuitenkaan sotilaallisen voiman käytön mahdollisuutta torjumatta. Normatiivisten järjestelyjen heikkous ei-valtiollisten turvallisuusuhkien edessä vaatii monipuolista toimintavalikoimaa, joka kattaa niin diplomatian, ennalta ehkäisevän toiminnan, multilateraalien järjestelyjen vahvistamisen sekä sotilaallisen voiman käytön pelotteena ja politiikan uskottavuuden takaajana. Malli ei kyseenalaista arvojen, normien tai poliittisten toimintamuotojen ensisijaisuutta vaan tunnustaa, että toisinaan kansainvälinen yhteisö joutuu sellaisten tilanteiden eteen, joissa sotilaallisen voiman käyttöä ei voi täysin välttää.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP käynnisti neuvottelut otsonikerroksen suojelemiseksi vuonna 1977. Näin luotiin yksi maailman laajimpia suojelujärjestelyjä. Otsonikerroksen oletetaan alkavan elpyä suojelun vuoksi ja suojeluprosessia on kuvattu usein menestystarinaksi. Ympäristöongelmat ovat korostaneet valtioiden keskinäisriippuvuutta ja kannustaneet yhteistyöhön. Valtioiden epäsymmetrinen keskinäisriippuvuus siirtyi kohti yhdeksänkymmenluvun monimuotoista keskinäisriippuvuutta - otsonikerrosta voitiin suojella yhdessä, vaikka jostain muusta oltaisiin erimielisiä. Muuttunut tilanne paransi kehitysmaiden neuvotteluasemia ja talousesteet ohitettiin perustamalla monenkeskinen otsonirahasto, Multilateral Fund. Se houkutteli kehitysmaat liittymään sopimusosapuoliksi. Valtiot olivat yhä keskeisiä toimijoita: sopimusosapuolia ja alueidensa taloudellisen toiminnan säätelijöitä. Otsonineuvotteluihin on osallistunut valtioiden lisäksi asiantuntijoita ja eturyhmiä, erityisesti teollisuuden ja ympäristöjärjestöjen edustajia, jotka ovat levittäneet tietoa, vaikuttaneet valtioiden päätöksentekoon, valtioiden yli sekä yksittäisiin ihmisiinkin. Julkisuus ja kiinnostus ympäristöasioihin ovat pitäneet mielenkiintoa yllä, painostaneet valtioita onnistumaan neuvotteluissa sekä legitimoineet lopputuloksia kaikkien toimijoiden silmissä. Otsonikerroksen suojelua voi tarkastella kollektiivisena hyödykkeenä. Oletukset vapaamatkustajista sekä hyödykkeen tuotannon suboptimaalisuudesta ovat toteutuneet. Vapaamatkustajan ongelma on otsonineuvotteluissa ohi - lähes kaikki valtiot ovat nyt sopimusosapuolia. Suboptimaalisuuden ongelma on vaikeampi, päästörajoitukset ovat edenneet hitaammin. Kahden vuoden välein osapuolet neuvottelevat, käyvät läpi uutta tietoa ja uusia tavoitteita. Sopimusjärjestelmä sitoo valtioita (Wienin yleissopimus) ja joustaa tai tiukentuu tarvittaessa (Montrealin pöytäkirja lisäyksineen). Neuvotteluissa täsmennetään rajoituksia ja haetaan osapuolten hyväksyntää. Siten syntyneen otsonikerroksen suojelun hallintajärjestelmä aina hivenen muuttuu ja vahvistuu, vaikka ei tarpeeksi. Teollisuusmaat ovat jo lopettaneet tunnetuimpien otsonikerrosta tuhoavien aineiden käytön. Haitallisia aineita nousee silti ilmakehään ja enenevässä määrin kehitysmaista. Ongelmia on ratkottu julkisuudella, osallistujien moninaisuudella, diplomatialla ja nerokkaalla sopimusrakenteella sekä taloudellisella tuella kehitysmaille. Kaikki ovat hyviä esikuvia ympäristöongelmien hallintaan, mutta monet muut globaalit ympäristöongelmat vaativat laajempia elämäntapamuutoksia. Globaalilla tasolla suojelun suboptimaalisuus on keskeinen ympäristösopimuksia heikentävä tekijä. Keskeinen aineisto on Keohane & Nyen kirjoitukset keskinäisriippuvuudesta, Olsonin kollektiivisen hyödykkeen teoria, Youngin ja muiden regiimitutkijoiden näkemykset sekä Tapani Vaahtorannan tutkimukset kansainvälisestä ympäristöpolitiikasta. Neuvotteluja olen seurannut kokousasiakirjoista ja kriittisiä kommentteja ympäristöjärjestöjen kannanotoista.

Four governmental efforts are underway to reach consensus on indicators of sustainable forestry. Through the Helsinki process, European countries have developed and reached a pan-European, binding consensus, The Montreal process includes non-European Temperate and boreal forest countries, the International Tropical Timber Organization (lTTO) have developed guidelines for the sustainable management of natural tropical forests, and the countries around the Amazon basis have developed a joint initiative for creating guidelines of sustainable forest management of the Amazonian tropical rain forests. It is estimated that as many as 15â20 distinct processes are under way in the private sector by non-profit organizations and for-profit companies, some domestic and other international in scope. Perhaps the most wide-ranging definition work of non-governmental organizations is the undertake by the Forest Stewardship Council, FSC. The paper discusses the Helsinki and Montreal processes and the tasks for research.