Search

Intensive parenting has become a key term for analysing the pressures and priorities of contemporary western parenting culture. For mobility studies it provides a discursive framework for understanding why children’s leisure has shifted from free play and mobility towards various adult-led organised activities and why parents deem it necessary to control children’s leisure journeys in an unprecedented manner. Most of the research on parenting and mobility has explained these trends with urban risks and safeguarding, but this paper highlights how parents also control, manage and enable children’s mobility to resource and enrich them with various dispositions. We use children’s mobility experiments and parents’ interviews to explain two contrasting representations of children’s mobility—intensive car-parenting and childhood velonomy—in a local community in Finland. The paper sheds new light on how community and place shape parents’ notions of parenting, childhood and mobility. peerReviewed

Yksityisen sektorin merkitys nuorten koulutuksen järjestämisessä on vahvistunut Suomessa viime vuosikymmenien aikana merkittävästi. Valmennuskursseja, koulutusteknologiaa ja erilaisia hyvinvointi- ja opiskelijapalveluita tarjoavien yritysten verkosto vahvistaa jatkuvasti asemaansa koulutusta määrittelevissä ja rakentavissa keskusteluissa. Analysoimme tässä artikkelissa nuorten koulutusta tarjoavien yksityisten yritysten markkinointitekstejä ja tavoitelausumia koulutuksen markkinoitumisen näkökulmasta. Kysymme, minkälaisia ratkaistavia ongelmia yksityiset yritykset tuottavat materiaaleissaan ja minkälaisia oletuksia näiden ongelmien taustalla on. Yksityinen sektori rakentaa käsitystä koulutuksesta yksilöllisenä ja dekontekstualisoituna tietojen, taitojen, kykyjen sekä kompetenssien oppimisena ja perustelee omaa olemassaoloaan perinteisen koulutusjärjestelmän tehottomuudella, joustamattomuudella ja vanhanaikaisuudella.

The delivery of large hospital construction projects is challenging due to the involvement of a large number and variety of stakeholders working together in a complex and uncertain environment with diverging goals. Due to the environmental complexity and uncertainty of hospital construction projects, collaborative project delivery arrangements have been introduced to deliver such projects successfully. These collaborative arrangements do not guarantee collaboration among project stakeholders unless they identify shared project goals, align their interests to shared project goals, align their actions accordingly, and achieve a higher mutual understanding of their shared vision and goals, which is also challenging. Therefore, this study proposes a framework for properly analyzing the stakeholder environment and related networks, developing collaboration among stakeholders in that environment, and managing collaborative behavior among stakeholders in the context of hospital construction projects. This research is based largely on a qualitative approach and partly on a mixed-methods approach by utilizing grounded theory and case study research strategies. The data collection methods adopted in this research include workshops, semi-structured interviews, surveys, and documentation. The findings of this study indicate that it is important to carefully analyze stakeholder networks and associated relationships at the healthcare process level and at the hospital project level. These networks and their types could influence the shared project goals and the coordination and control of stakeholders in a hospital construction project. In addition, the research findings show that stakeholders’ collaboration is not a stand-alone static process; it is a multilevel process that includes multiple activities related to cooperation, control, and coordination. The findings of this research also propose different mechanisms and related actions that could be adopted to limit opportunism and develop collaborative behavior among project stakeholders. This thesis presents a framework to address the above challenges and deliver successful hospital construction projects. Tiivistelmä Suurten sairaalarakennushankkeiden toteuttaminen on haastavaa, koska mukana on suuri määrä ja erilaisia sidosryhmiä, jotka työskentelevät yhdessä monimutkaisessa ja epävarmassa ympäristössä, joilla on erilaisia tavoitteita. Monimutkaisen ja epävarmuutta sisältävän ympäristön takia sairaalarakennusprojektissa on viimeaikoina otettu käyttöön yhteistoiminnallisia toimitusmalleja. Yhteistoiminnallisuus ei yksistään kuitenkaan takaa hankkeen sidosryhmien välistä yhteistyötä, elleivät he tunnista yhteisiä hankkeen tavoitteita, kohdista kiinnostuksen kohteitaan yhteisiin hankkeen tavoitteisiin, kohdista toimintaansa sen mukaisesti ja saavuta yhteisymmärrystä yhteisestä visiosta ja tavoitteistaan, mikä on myös haastavaa. Edellisin perustuen tässä tutkimuksessa ehdotetaan viitekehystä sidosryhmien ympäristön ja siihen liittyvien verkostojen perusteelliselle analysoinnille, sidosryhmien välisen yhteistyön kehittämiselle kyseisessä ympäristössä ja sidosryhmien yhteistoiminnallisuuden hallintaan sairaalan rakennushankkeiden yhteydessä. Tämä tutkimus hyödyntää pääosinlaadullista lähestymistapaa ja osittain aineistopohjaista ja tapaustutkimuksen tutkimusstrategioita. Tässä tutkimuksessa käytettyjä tiedonkeruumenetelmiä ovat työpajat, puolistrukturoidut haastattelut, kyselyt ja dokumentointi. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että on tärkeää analysoida huolellisesti sidosryhmäverkostoja ja niihin liittyviä suhteita terveydenhuollon prosessitasolla ja sairaalaprojektien tasolla. Nämä verkostot ja niiden mekanismit vaikuttavat yhteisiin hanketavoitteisiin sekä sidosryhmien koordinointiin ja valvontaan sairaalarakennusprojektissa. Lisäksi tutkimustulokset osoittavat, että sidosryhmien yhteistoiminnallisuus ei ole pelkästään staattinen prosessi; se on monitasoinen prosessi, joka sisältää useita yhteistyöhön, hallintaan ja koordinointiin liittyviä toimintoja. Tämän tutkimuksen tulokset esittävät myös erilaisia mekanismeja ja niihin liittyviä toimintamalleja, joilla voidaan rajoittaa opportunismia ja kehittää yhteistoiminnallista käyttäytymistä hankkeen sidosryhmien kesken. Tämä tutkimus esittää viitekehyksen vastata yllä oleviin haasteisiin ja toteuttaa onnistuneita sairaalarakennusprojekteja.

It is essential to widely understand the processes of definition between deviant and normal taking place in the school institution. This enables pupils’ experiences of participation and, with it attachment to society rather than exclusion from it. This study set in the field of history of education participates these discussions by examining how expert discourse and practices produced boundaries between problematic and normal pupils and, furthermore, shaped perceptions of normal children and childhood. This article dissertation analyses how and what nature of problematic pupils were discursively produced in collaboration with experts in schools and child guidance clinics from 1968 to 1991. The study material consists of teachers’ statements on those pupils whom they perceived as problematic due to, for instance, a learning disability or behavior. The 365 statements compiled to the Oulu child guidance clinic forms have been analyzed with a data-driven approach using methods of scientific history. The concepts discourse, power/knowledge and governance based on Michel Foucalt’s studies were used in formulating this study’s research questions and, furthermore, as theoretical tools for analysis. The study understands deviance and problematicness as discursively produced, historically formed and contextually bound. The results of this study indicate that the line between problematic and normal pupils was drawn discursively through interaction with teachers and child guidance clinic experts. Discourse was shaped by statements and practices related to the statement process. Based on the results of this study I suggest that pupils’ problematicness was produced interactively at grassroots level in school and in a continuing process. The definition process of problematicness was affected by everyday life at school, available solution alternatives for problems along with place and time bound expectations and norms laid by society, school, and teachers. These expectations and norms included, for instance, standards of learning and what teachers regarded as acceptable. The child guidance clinic forms together with teachers’ statements that based on these forms acted as a technique for normalizing governance, i.e., as a concrete means of governance. They played a part in defining both problematic children and the contrasting normal children. Tiivistelmä Kouluinstituutiossa tapahtuvien poikkeavaksi ja normaaliksi määrittymisen prosessien ymmärtäminen laaja-alaisesti on oleellista, jotta kaikille oppilaille voidaan mahdollistaa osallisuuden kokemus ja sen kautta myös kiinnittyminen yhteiskuntaan siitä ulossulkeutumisen sijaan. Tässä kasvatuksen historian tieteenalaan sijoittuvassa tutkimuksessa osallistutaan näihin keskusteluihin selvittämällä, miten asiantuntijadiskurssi ja käytänteet tuottivat rajoja ongelmallisen ja normaalin oppilaan välille sekä muokkasivat käsityksiä normaalista lapsesta ja lapsuudesta. Artikkeliväitöskirjassa analysoidaan, miten ja millaista ongelmallista oppilasta tuotettiin diskursiivisesti koulun ja kasvatusneuvolan asiantuntijoiden välisessä yhteistyössä 1968–1991. Tutkimuksen aineistona toimivat opettajien tekemät lausunnot niistä oppilaista, jotka opettajat kokivat ongelmallisina esimerkiksi oppimisvaikeuden tai käytöksen takia. Oulun kasvatusneuvolan lomakkeelle laaditut 365 lausuntoa on analysoitu aineistolähtöisesti historiatieteellisin menetelmin. Työn kysymyksenasettelussa ja analyysin teoreettisina työkaluina on käytetty Michel Foucault’n tutkimuksiin perustuvia käsitteitä diskurssi, tieto/valta ja hallinta. Tutkimuksessa käsitetään poikkeavuus ja ongelmallisuus diskursiivisesti tuotettuna, historiallisesti muodostuneena ja kontekstisidonnaisena. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että ongelmallisen ja normaalin oppilaan välinen raja piirtyi diskursiivisesti opettajien ja kasvatusneuvolan asiantuntijoiden vuorovaikutuksessa. Diskurssia muovasivat myös lausuntolomakkeet ja lausuntoprosessiin liittyvät käytänteet. Tutkimustulosten perusteella esitän, että oppilaiden ongelmallisuus tuotettiin ruohonjuuritasolla koulussa suhteisesti ja jatkuvassa prosessissa. Ongelmallisuuden määrittelyprosessiin vaikuttivat koulun arki ja käytettävissä olevat ongelmien ratkaisuvaihtoehdot sekä yhteiskunnan, koulun ja opettajan paikka- ja aikasidonnaiset odotukset ja normit, kuten oppimisen standardit ja se, mitä opettajat pitivät hyväksyttävänä. Opettajien lausunnot yhdessä niiden pohjana käytettyjen kasvatusneuvolan lomakkeiden kanssa toimivat konkreettisena hallinnan keinona: ne osallistuivat ongelmallisen lapsen ja myös sen vastapuolena olevan normaalin lapsen määrittämiseen.

Suomalaisten kaupunkiseutujen kasvaessa on havaittu tarvetta paremmalle, kuntarajat ylittävälle seutuyhteistyölle. Suomessa seutuyhteistyötä tehdään viranhaltija- ja luottamushenkilötasolla, mutta erityisesti kuntien poliittisten toimijoiden yhteistyö on koettu ajoittain haasteelliseksi muun muassa luottamuspulan takia. Turun kaupunkiseudulla seutuyhteistyötä on kehitetty 2020-luvun alun aikana kuntayhtymän perustamisella, jossa tavoitteena on ollut tiivistää kuntien poliittisten toimijoiden välistä yhteistyötä ja samalla rakentaa uottamusta. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, millä tavalla Turun ydinkaupunkiseudun kuntien poliittiset johtajat ovat kokeneet seutuyhteistyön kehittämisen seudulla, jonka historiassa on ollut kuntien välistä epäluottamusta ja yhteistyön lyhytnäköisyyttä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostui kaupunkiseutuja ja seutuyhteistyötä käsittelevästä kirjallisuudesta sekä yhteistoiminnallisen hallinnan ja luottamuksen rakentamisen teoreettisista malleista. Kaupunkiseudun ja seutuyhteistyön käsitteiden tarkastelun kautta tutkimuksessa luodaan pohja syvällisemmälle, yhteistoiminnallisen hallinnan mallin avulla jäsennettävälle, seutuyhteistyön kehittämisen keskeisten vaiheiden ja näkökulmien tutkimiselle. Seutuyhteistyötä ja yhteistoiminnallista hallintaa yhdistää molempia se, että kummassakin on tyypillisesti havaittavissa kooltaan tai vaikutusvallaltaan erikokoisia osapuolia, jotka pyrkivät yhteensovittamaan intressejään toistensa kanssa. Nämä osapuolet toimivat monitahoisessa toimintaympäristössä osittain samojen haasteiden ja mahdollisuuksien parissa. Tutkimus toteutettiin laadullisin menetelmin lähestyen tutkimusaihetta teorialähtöisesti. Aineiston analyysi perustui täten olemassa olevaan teoriaan, jota testattiin Turun kaupunkiseudun kuntayhtymän perustamisen yhteydessä. Aineisto koostui kahdeksasta yksilöhaastattelusta, jotka toteutettiin kuntayhtymän asioiden parissa toimivien luottamushenkilöiden kanssa syksyllä 2022. Haastateltavana oli luottamushenkilöitä viidestä eri puolueesta. Aineisto analysoitiin edellä mainittujen yhteistoiminnallisen hallinnan mallin ja luottamuksen rakentamisen teorian jäsentämänä, jolloin lopputuloksena syntyi kronologinen katsaus kuntayhtymän perustamisen prosessiin. Turun kaupunkiseudun kuntien välisen yhteistyön kehittämiselle oli osittain haastavat lähtökohdat. Taustalla vaikutti kuntien poliittisten suhteiden eripuraisuus ja epäluottamus. Toisaalta tarve paremmalle ja koordinoidummalle, poliittiset toimijat yhteen tuovalle yhteistyörakenteelle oli havaittu kaikissa kunnissa ja puolueissa. Se toimi selkeänä kannustimena edistää seutuyhteistyön kehittämistä. Vahvaa ja selkää, jatkuvalle fasilitoinnille omistautunutta johtajuutta ei kuntayhtymän alullepanossa ollut, mikä edellytti yksittäisiltä kunnilta, puolueilta ja luottamushenkilöiltä oma-aloitteisuutta ja omanlaisiaan johtajuuskeinoja viedä prosessia eteenpäin. Myös aikaresurssien löytämisen haasteellisuus toimi prosessia horjuttavana tekijänä. Lopulta kaikkien osapuolten ponnistelujen tuloksena saatiin virallisesti hyväksytty asiakirja kuntayhtymän perussopimuksen muodossa aikaiseksi. Tällaiset yhteiset voitot ja saavutukset toimivat omalta osaltaan yhteistoimintaa ja luottamusta vahvistavana tekijänä, jonka ansiosta on mahdollista pyrkiä asettamaan kunnianhimoisempiakin tavoitteita. Seutuyhteistyön toimivuuden taustalla merkittävässä asemassa on toimijoiden välisen luottamuksen saavuttaminen ja ylläpitäminen. Kuntien ja niiden poliittisten edustajien todennäköisempää sitoutua yhdessä asettamiin tavoitteisiin luottamuksen ollessa vahvalla pohjalla. Seutuyhteistyön ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa työskentelyä, jossa johtajuuden ja aikaresurssien merkitys on suuri. Kaikilla osapuolilla tulee olla sellainen tunne, että heillä on yhteistyörakenteessa oikeita vaikutusmahdollisuuksia, ja että heidän näkökulmansa otetaan huomioon päätöksenteon valmistelussa. Seutuyhteistyön osapuolten keskuudessa olevien monien poliittisten intressien yhteensovittaminen on tulevaisuudessakin yksi haasteista, joka erottaa vaikuttavan ja aikaansaavan seudullisen päätöksenteon lyhytnäköisestä ja kuntalähtöisestä osaoptimoinnista.

The article addresses Giorgio Agamben’s critical commentary on the global governance of the Covid-19 pandemic as a paradigm of his political thought. While Agamben’s comments have been criticized as exaggerated and conspiratorial, they arise from the conceptual constellation that he has developed starting from the first volume of his Homo Sacer series. At the centre of this constellation is the relation between the concepts of sovereign power and bare life, whose articulation in the figure of homo sacer Agamben traces from the Antiquity to the present. We shall demonstrate that any such articulation is impossible due to the belonging of these concepts to different planes, respectively empirical and transcendental, which Agamben brings together in a problematic fashion. His account of the sovereign state of exception collapses a plurality of empirical states of exception into a zone of indistinction between different exceptional states and the normal state and then elevates this very indistinction to the transcendental condition of intelligibility of politics as such. Conversely, the notion of bare life, originally posited as the transcendental condition of possibility of positive forms of life, is recast as an empirical figure, whose sole form is the absence of form. We conclude that this problematic articulation should be abandoned for a theory that rather highlights the non-relation between sovereign power and bare life, which conditions the possibility of resistance and transformation that remains obscure in Agamben’s thought.

Communicating work issues at home and home issues at work, also known as across-the-border (ATB) communication, is a part of everyday work and family interaction. This study focuses on the concept of ATB communication, using Work/Family Border Theory, according to which the boundaries between work and private life are seen as negotiated and shaped through social interactions and practices. We argue that through ATB communication, and especially by focusing on what is shared and how, employees can manage boundaries and achieve work-life balance. Altogether, 32 informants, comprising journalists (N = 16) and their relational others (N = 16), were interviewed to investigate the role of ATB communication in employees’ work-life boundary management. The findings show that ATB communication entails discussions about responsibilities in different life domains and a search for support in demanding or complex work or private life situations. One feature of boundary management involves refraining from ATB communication in order to achieve a balance between work and life. The study extends existing knowledge of boundary management as a communicative process and offers important practical implications by highlighting the role of interpersonal relationships in boundary management practices and the quality of ATB communication in these relationships. peerReviewed

Ihmisten matkustamisella on merkittävä vaikutus tartuntatautien leviämiselle. Globaalin lentoliikenteen välityksellä taudit kulkeutuvat nopeasti ympäri maapallon, kun taas paikallinen joukkoliikenne voi toimia tehokkaana levittäjänä. Joukkoliikennevälineiden solmukohdat ovat keskeisiä, koska näissä on otolliset olosuhteet tautien leviämiselle: ihmisten suuri kohtaamistiheys, runsaasti ihmisiä lähellä toisiaan suljetussa tilassa, ihmisten suuri vaihtuvuus, yhteisten tilojen käyttö sekä lukuisia usein kosketeltuja pintoja. PANDHUB hankkeen tavoitteena on parantaa varautumista pandemioita ja vaarallisia tartuntatauteja vastaan joukkoliikenteen solmukohdissa.

This study analyses citizenship and governmentality concerning persons with learning disabilities. It contributes to academic debates in disability studies and educational sociology by analysing the educational and societal positioning of persons with learning disabilities. In addition, the study participates in social policy research debates concerning social services for and living conditions of persons with learning disabilities. The dissertation consists of four academic articles and a summary. The articles analyse Finnish national and international disability and education policy from the early 1990s to the end of the 2010s as well as everyday education practices of the vocational programme called “Preparatory education and training for work and independent living” (the training programme) at a vocational special education institution. The summary discusses and scrutinizes the themes and findings of the articles in their historical context. The research data consists of (1) national and international policy documents, (2) interviews conducted with nine experts in vocational special needs education, and (3) ethnographic fieldnotes and interviews from fieldwork conducted in a vocational special education institution during the school year in 2015–2016. The concept of governmentality and theory on the relation between normalcy and disability form the theoretical framework for this study. Utilizing these theoretical perspectives, the analysis focuses on various technologies and rationalities by which persons with learning disabilities are governed as citizens. The analysis of disability and education policies shows that since the 1990s the main objective of these policies has been to improve the socio-economic situation of people with learning disabilities and their opportunities to participate in society. In line with these policy objectives, in the last few decades persons with learning disabilities have had more opportunities for social participation, especially in education. Since the late 1990s, persons with learning disabilities have had the right to participate in both basic and post-compulsory education within the general education system. This however intersects with neo-liberal rationalization becoming mainstream in political reasoning. The neoliberal reasoning of self-sufficiency and economic independence has altered the legitimization of social and educational provision for persons with learning disabilities. Analysis of the interviews with vocational special needs education experts and the ethnographic data from the training programme shows how segregated educational arrangements are legitimized and how persons with learning disabilities are governed within these arrangements. The training programme does not lead to vocational qualifications. Instead, its societal function is to guarantee students who are not seen as able to cope with vocational education an opportunity to participate in post-compulsory education. Therefore, the training programme is legitimized though its societal function; participation in it is considered as societal participation per se. In contrast to this view, the analysis of the content of the programme makes visible how the students are actually guided to social services and trained to live as self-sufficiently as possible within these settings. By historizing both the expansion of educational options for persons with learning disabilities and the mainstreaming of neoliberal reasoning in disability and education policy, the study shows how disability and education services have been separated during the last decades. This separation has depoliticized the connection between social services and education. Through depoliticization, the educational objectives and practices of the training programme are defined as an educational matter, and therefore, as both unquestionable and reasonable. It is argued that this change has affected the societal positioning of persons with learning disabilities as deserving poor citizens since the 1990s. Väitöskirjassa analysoidaan kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden hallintaa ja kansalaisuutta. Tutkimus koostuu neljästä tieteellisestä artikkelista ja yhteenvedosta. Tutkimuksen artikkeleissa analysoidaan kansallista ja kansainvälistä vammais- ja koulutuspolitiikkaa 1990-luvulta 2010-luvun lopulle sekä kehitys- ja vaikeavammaisille opiskelijoille suunnatun työhön ja itsenäiseen elämään valmentavan koulutuksen (TELMA) arkea ammatillisessa erityisoppilaitoksessa. Yhteenvedossa artikkelien teemoja ja tuloksia tarkastellaan niiden historiallisessa kontekstissa. Tutkimuksessa hyödynnetään kolmea aineistokokonaisuutta: (1) kansallisia ja kansainvälisiä vammais- ja koulutuspoliittisia asiakirjoja, (2) ammatillisen erityisopetuksen asiantuntijoiden haastatteluita sekä (3) ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tehtyyn etnografiseen kenttätyöhön perustuvaa aineistoa. Analyyttis-teoreettisen viitekehyksen muodostavat kriittisen vammaistutkimuksen teoretisoinnit vammaisuuden ja normaaliuden suhteesta sekä hallinnan analytiikan ja hallinnallisuuden tematiikan käsitteellistykset vallan harjoittamisen käytännöistä. Eri hallinnan tasoilla liikkuvassa analyysissä katse on moninaisissa hallinnan tekniikoissa ja järkeistämisen tavoissa, joissa kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden kansalaisasemaa muodostetaan. Tutkimuksessa esitetään, että 1990-luvulta lähtien yhteiskunnalliseen integraatioon ja osallisuuteen tähtäävä vammais- ja koulutuspolitiikka on muuttanut tapaa, jolla kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden kansalaisasema vammaispalveluverkostossa ansaitsevina autettavina jäsennetään. Kehitys- ja vaikeavammaisten henkilöiden elämää edelleen käsikirjoitetaankin pitkälti palvelujärjestelmän ehdoilla.

Tässä empiirisessä tutkimuksessa kysytään, millaisen johtamisroolin pormestarit ovat suomalaisissa kunnissa ottaneet. Tutkimus on laadullinen ja se perustuu 2000-luvun pormestarien teemahaastatteluihin, jotka on analysoitu sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksessa tarkastellaan pormestarin johtamisroolia uuden julkisen hallinnan ilmentymänä hyödyntäen aiempaa tutkimusta kuntajohtamisesta ja poliittisesta johtamisesta. Tutkimus osoittaa, että 2000-luvun kuntajohtamisen tyypittelyä soveltaen pormestarin roolissa painottuvat kyläpäällikkyys ja erityisesti sillanrakentajuus eli ulospäin suuntautuvat roolit. Perinteinen kuntaorganisaation sisäinen toimitusjohtajamainen ja valmentava ote taas jäävät vähemmälle. Muista kuntajohtajista pormestarin erottaa poliittinen johtajuus. Sekin saa kunnissa erilaisia muotoja riippuen siitä, neuvotellaanko tueksi pormestariohjelma ja koalitio vai korostetaanko koko valtuuston osallisuutta ja asiakohtaista neuvottelua. Edellä mainituissa rooleissaan pormestari on korostuneesti verkostojohtaja: hän vie kuntansa asioita eteenpäin virkamiesten, politiikan, sidosryhmien ja kuntalaisten kanssa. Moninaisuudessaan pormestarin johtamisroolin voidaankin katsoa edustavan uutta julkista hallintaa. Samalla tutkimus kuitenkin paljastaa, ettei Suomessa ole yhtä yhtenäistä pormestarimallia, vaan käytännöt muotoutuvat kunkin paikkakunnan kulttuurin ja pormestarin henkilön mukaan.

Muoveja päätyy ympäristöön useista lähteistä. Etenkin kevyet muovit voivat kulkeutua kauas alkuperäisiltä päästölähteiltään. Muovit voivat kuljettaa mukanaan mm. vieraslajeja, taudinaiheuttajia sekä haitallisia yhdisteitä. Muoveja pääsee ympäristöön kaikista muovin elinkaaren vaiheista, mutta yksi merkittävimmistä päästölähteistä on elinkaaren loppupäässä muodostuvat roskat. Muovit ovat ympäristössä erittäin pysyviä. Suurikokoiset muovit voivat pilkkoutua edelleen pienemmiksi muodostaen mikromuoveja, jotka pienen kokonsa vuoksi kulkeutuvat helpommin eliöihin. Ympäristöön päädyttyään muovit voivat aiheuttaa monenlaisia vaikutuksia. Vesiympäristössä suurikokoisten muovien tunnetuimmat haitat ovat eliöiden takertuminen niihin sekä muovikappaleiden syömisestä aiheutuvat ongelmat. Maaekosysteemien osalta tietoa muovien vaikutuksista on varsin vähän. Nykytiedon valossa näyttäisi siltä, että vaikutukset ovat samansuuntaisia vesiympäristön kanssa. Mikromuovien on todettu puolestaan vaikuttavan haitallisesti useisiin eri ravintoverkon tasojen eliöihin. Vesiympäristössä monien eri lajien on havaittu altistuvan mikromuovihiukkasille. Eliöihin kulkeutuneet mikromuovit voivat aiheuttaa niissä hyvin monen tyyppisiä haittavaikutuksia. Maaympäristössä maaperäeläimet voivat myös toimia mikromuovien reittinä maanpäälliseen ravintoverkkoon. Ihmiset altistuvat mikromuoveille päivittäin ravinnon, sisä- ja ulkoilman sekä ihon kautta, mutta altistumisen määrää ja sen mahdollisia vaikutuksia terveyteen ei tarkkaan tunneta. Koe-eläimillä ja solumalleilla tehdyissä tutkimuksissa on saatu viitteitä haitallisista vaikutuksista, mutta näissä tutkimuksissa käytetyt suuret annosmäärät ja tasalaatuiset muovilajit eivät vastaa ihmisten tavanomaista altistumista. Vaikka näyttö terveysvaikutuksista on vähäistä, kansainväliset tiedejärjestöt ovat arvioineet, että mikromuovialtistus on tällä hetkellä niin pientä, että siitä ei aiheudu merkittävää riskiä ihmisten terveydelle. Tilanne voi kuitenkin muuttua ympäristön mikromuovisaastemäärän kasvaessa. Lisää tietoa tarvitaan erityisesti nanokokoisten muovihiukkasten käyttäytymisestä elimistössä, pienten lasten altistumisesta, mahdollisista suolistovaikutuksista sekä pitkäaikaisen elimistöön kertymisen seurauksista. Jätteen synnyn ehkäisy ja kiertotalouden optimointi on tärkeää muovien aiheuttamien ympäristövaikutusten pitämiseksi mahdollisimman pieninä. Vuonna 2018 laadittu Muovitiekartta on esittänyt useita toimenpide-ehdotuksia muovien käytön vähentämiseksi, korvaamiseksi sekä kierrätyksen tehostamiseksi. Ekologisesti kestävä ja turvallisuusnäkökulmat huomioiva tuotesuunnittelu on osaltaan avainasemassa muovien ilmasto- ja ympäristöpäästöjen vähentämisessä. Vaikka muoveja ja niiden vaikutuksiin kohdistuvaa sääntelyä on viime vuosina lisätty, on puutteita edelleen havaittavissa. Ensisijaisena hallintakeinona voidaan kuitenkin nähdä muovien ympäristöpäästöjen estäminen. Eräs keskeinen ongelma kuitenkin on, että suoria ohjauskeinoja sekundääristen mikromuovien syntymisen ehkäisemiseksi ei ole. Muovin ollessa edelleen keskeisessä roolissa useissa yhteiskunnan toiminnoissa, tarvitaan jatkossa edelleen monen tasoisia hallintakeinoja muovien aiheuttamien ympäristö- ja terveysvaikutusten vähentämiseksi. Adverse environmental and health effects of plastics Plastic enters the environment from various emission sources. In particular, light plastics may be transported long distances from their original emission sources. Plastics may also carry alien species, pathogens, and hazardous substances. Plastics are released into the environment from all stages of their life cycle, but one of the most significant sources is plastic waste generated at the end of the life cycle. In the environment plastics are extremely persistent. Large plastics items can be further broken down into smaller pieces which, due to their small size, are more easily transported into organisms. Once released into the environment, plastics may have a wide range of various impacts. In an aquatic environment, the most common disadvantages of large plastics are the tangling of organisms in them, and the problems caused by organisms eating plastic pieces. There is a lack of information on the impacts of plastics on terrestrial ecosystems. However, according to the information available the impacts on the terrestrial environment seem to be quite parallel to the aquatic environment. Microplastics have been found to have adverse impacts on several organisms at different trophic levels. In an aquatic environment various species have been found to be exposed to microplastic particles. Microplastics introduced into organisms can cause many types of unwanted side effects. In a terrestrial environment, soil animals can also act as a pathway for microplastics into the terrestrial food web. Humans are exposed to microplastics on a daily basis through food, indoor and outdoor air, and the skin, but the extent of the exposure and its potential effects on health are not well known. Laboratory studies in animals and cell models have shown evidence of adverse effects, but the high doses and uniform plastic types used in these studies do not correspond to normal human exposure. Even though the evidence for health effects is limited, international scientific community has estimated that microplastic exposure is currently so low that it does not pose a significant risk to human health. However, the situation may change as the amount of microplastic pollution in the environment keep increasing. More information is required, especially on the behavior of nanosized plastic particles in the human body, the exposure of young children to plastics, the possible intestinal effects and the consequences of long-term accumulation. Waste prevention and optimizing the circular economy are important ways to minimize the environmental impact of plastics. The Plastic Roadmap launched in 2018 has set several proposals for measures to reduce and replace plastic use and to increase the efficiency of recycling. Ecologically sustainable product design that also takes into account safety perspectives plays a key role in reducing climate and environmental emissions from plastics. Although the legislation and regulative measures of plastics and their impacts has increased in recent years, shortcomings still remain. The prevention of plastic emissions to the environment can be seen as a primary control measure. One key problem, however, is that there are no direct control methods to prevent secondary plastics emissions. As plastic keeps playing a key role in many activities in society, multi-level management measures are still required to reduce the environmental and health impacts of plastics.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan big data -tietokannan roolia hallinnan instrumenttina. Viimeisen kymmenen vuoden aikana digitalisaatio on edennyt yhä nopeammin. Digitalisaatio ja sen myötä tiedon säilöminen sähköiseen muotoon on aiheuttanut sen, että dataa on saatavilla enemmän kuin koskaan. Uutena globaalina haasteena on datan massiiviset ja vaikeasti käsiteltävät määrät eli niin sanottu big data. Digitalisaation kanssa samaan aikaan julkinen hallinto on kokenut valtaisan muutoksen siirryttäessä hallinnosta kohti hallintaa. Hallinnan määritelmä on tarkentunut yhä esimerkiksi älykkään- ja verkostohallinnan muodoilla. Tutkimuksen lähestymistapana toimii tapaustutkimus, jonka kautta tarkastellaan keep.eu big data -tietokannan käyttäjien ja johtajien näkemyksiä tietokannasta. Tarkoituksena on siis yksinkertaistettuna selvittää, millainen (älykkään) hallinnan instrumentti keep.eu on. Tutkimuksen aineisto muodostuu kahdeksasta teemahaastattelusta, joista puolet kohdistuu tietokannan käyttäjiin ja puolet niin sanottuihin tietokannan johtajiin. Haastatteluaineistoa analysoidaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen kannalta keskeisin tutkimustulos on, että keep.eu -tietokannan kehitystyöhön käytetään monia verkosto- ja älykkään hallinnan käytäntöjä. Näistä tärkeimpinä voidaan mainita se, että tietokantaa käytetään päätöksenteon tukena. Lisäksi tietokannan kehittäminen on jakautunut verkostomaisesti monelle taholle. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että keep.eu on (älykkään) hallinnan instrumentti. Samalla, kun tietokannan kehittämiseen ja käyttämiseen liittyy selkeitä kytköksiä älykkääseen hallintaan ja sen instrumenttina toimimiseen, löytyy aineistosta myös viitteitä älykkyyden heikkouteen. Haastatteluaineistosta käy ilmi, että esimerkiksi käyttäjien ja sidosryhmien osallistamisen tehostaminen sekä sidosryhmien roolin selkiyttäminen tehostaisivat olemassa olevaa älykkyyttä entisestään.

Kaupunkien yhteistoiminnallinen rooli yhdyskuntasuunnittelussa on korostunut kaupungistumisen seurauksena. Lisäksi globaalit muutosvoimat, kuten ilmastonmuutos ja digitalisaatio, vaikuttavat yhdyskuntarakenteen toiminnallisuuksiin ja kaupunkien kykyyn ohjata yhdyskuntarakenteen kehitystä. Julkishallinnon monimutkaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin on kehitelty erilaisia yhteistoiminnallisia malleja ja kokeilualustoja, jotka luovat tilaa kokeilukulttuurille ja innovoinnille. Kokeilualustat tarjoavat kaupungeille mahdollisuuden osallistaa kansalaisia, yrityksiä ja kolmannen sektorin toimijoita kaupunkikehitykseen, jossa isona tavoitteena on varmistaa asukkaille terveellinen ja laadukas ympäristö ilman luonnonvarojen tuhlaamista. Tutkielmani kohteena olevien Tampereen Hiedanrannan ja Espoon Keran aluerakentamishankkeissa kokeilualustoja on lähdetty hyödyntämään uudenlaisten innovaatioiden ja toimintatapojen luomiseksi. Tutkielmani käsittelee aluerakentamisen taustalla vaikuttavia yhteishallinnan prosesseja Hiedanrannan ja Keran aluerakentamishankkeissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia yhteishallinnan ja kyvykkyyksien johtamisen prosesseja hankkeisiin osallistuvat toimijat tunnistivat. Lisäksi pyrin selvittämään haastatteluiden perusteella, mitkä tekijät Tampereen ja Espoon kaupungeissa ovat vaikuttaneet hallintatavan kehittymiseen Hiedanrannan ja Espoon hankkeissa. Tutkielmani aineisto muodostui CICAT 2025 -hankkeeseen tuotetusta haastatteluaineistosta. Analysointi tehtiin käyttämällä teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Analyysi ja tulkinta mukailivat kolmea teoriasta noussutta käsitettä, jotka ovat kommunikointi-, vastuunjako- ja päätöksentekoprosessit. Analyysin kohteena oli lisäksi aluerakentamismallien valintaan vaikuttaneet taustatekijät. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui kolmen hallintamallin, New Public Managementin, uusweberiläisen hallintamallin sekä innovaatioyhteistyön käsitteistä, sekä yhteishallinnan ja kyvykkyyksien johtamisen käsitteistä, joita tarkasteltiin yhteistyön prosessinäkökulmasta. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta kaupungin aikaisemmilla kokemuksilla ja strategisilla linjauksilla olevan oleellinen merkitys Hiedanrannassa ja Kerassa toteutettavien hallintamallien valinnassa. Lisäksi tutkimuksen perusteella voidaan havaita kummankin aluerakentamismallin kohdalla samankaltaisuutta kaupungin toimijuudessa johtaa sekä mahdollistaa hankkeiden toteuttamista. Hiedanrannassa hanke kääntyi toteuttamaan New Public Managementin tyyppistä hallintamallia, Keran projekti mukautui uusweberiläisen hallintamallin soveltamiseen. Jatkotutkimusaiheina Hiedanrannan ja Keran tapauksessa olisi mielenkiintoista tutkia yhteishallinnan rakenteita, ja sitä miten rakenteet rajoittavat kaupunkien mahdollisuutta osallistua ja toimia yhteistyössä. Lisäksi olisi mielenkiintoista tutkia yhteistyön toimijuutta, esimerkiksi toimijoiden mahdollisuuksia vaikuttaa yhteistyöhön. Parempi ymmärrys siitä, millaiset tekijät yhteishallinnan syntymisen taustalla vaikuttavat, mahdollistaisi Hiedanrannan ja Keran kaltaisille projekteille asetettujen tavoitteiden tehokkaamman saavuttamisen.

Nopeasti kehittyvissä kaupungeissa on suuri prosenttiosuus läpäisemättömiä pintoja. Nämä pinnat muuttavat rankkasateen veden hulevedeksi, joka kuljettaa haitta-aineita pintavesistöihin ilman käsittelyä. Hulevedet tunnetaan pääasiallisena fosforin (P) hajakuormituslähteenä, ja ne aiheuttavat pintavesien rehevöitymistä, joka heikentää veden laatua. Tässä työssä tutkitaan vuodenaikojen vaikutusta huleveden laatuun tiheästi rakennetussa ympäristössä keskittyen ravinteisiin (typpi ja fosfori) ja kiintoaineisiin (Total Suspended Solids). Työssä arvioidaan erilaisten kansallisten ja paikallisten kriteerien soveltuvuutta huleveden laadun arviointiin. Kaikki tutkitut paikat ovat Tampereen kaupungissa. Nämä ovat kolme Iidesjärveen laskevaa ojaa, kolme Pyhäjärveen laskevaa ojaa ja yksi tulva-altis hulevesiviemäri. TSS:n, sameuden ja ravinteiden laatuparametrien välisiä korrelaatioita hulevedessä on arvioitu kahdentyyppisten mittausten perusteella. Yksi tyyppi on jatkuvatoimiset sameuden ja virtauksen mittaukset, jotka tehdään 2–12 kuukauden jaksoissa vuoden 2021 aikana. Toinen mittaustyyppi on vedenottonäytteiden analyysi kiintoaineen, sameuden ja ravinteiden osalta. Raskasmetallit jätetään tämän työn ulkopuolelle. Hulevesien laadun mallintamiseen ja laskentaan käytettyjen menetelmien yksityiskohtaisen arvioinnin avulla valitaan lineaarinen regressiomenetelmä, jota käytetään sameuden ja kiintoaineen sekä sameuden ja kokonaisfosforin välisten korrelaatioiden määrittämiseen. Sameudella on vahva korrelaatio kiintoaineen kanssa (korrelaation selitysaste R2 > 0,7) kaikissa tutkituissa paikoissa. Sameuden ja kokonaisfosforin väliset korrelaatiot ovat kuitenkin olleet huonoja (R2 < 0,7) yli puolella tutkituista kohteista. Lähtötietojen asianmukainen käsittely parantaa korrelaatioiden luotettavuutta. Lähijärvien kiintoaineen ja kokonaisfosforin kuormituksen määrä on laskettu käyttämällä korrelaatioita ja jatkuvien virtamamittausten dataa. Tutkimustulokset osoittavat, että suurin kuormitus sekä kiintoaineesta että kokonaisfosforista kertyy kaikille tutkituille ojille yhtä lukuun ottamatta kevään aikana. Kuormitusintensiteetti laskee syksyllä 45–96 % välillä (TSS) ja 53–97% välillä (P). Suurin kuorma kevään aikana muodostuu Vuohenojalla (629 417,4 t TSS, 737,7 t P) ja syksyn aikana Vihiojalla (173 844,3 t TSS, 36,8 t P). Hulevesien hallintatoimenpiteet tulee kohdistaa tarkasti näihin kahteen ojaan kriittisimmän vuodenajan eli suurimman vastaavan kuormituksen mukaan. Nämä tulokset auttavat Tampereen kaupungin maankehitysalan ammattilaisia kehittämään parempia hulevesien hallintatoimenpiteitä ja kaavoitusta. Tulokset voivat olla hyödyllisiä myös hulevesien hallintaan tarvittavien käytettävissä olevien resurssien optimoinnissa.

Nuoruudesta käydään monenlaisia yhteiskunnallisia kamppailuja. Aiemman tutkimuksen mukaan nuoriin keskittyneiden toimijoiden määrä eri politiikkatasoilla on kasvanut suorastaan räjähdysmäisesti viime vuosikymmenten aikana. Osa tutkijoista on esittänyt, että nuorten äänten kuulemisesta ja mukaan ottamisesta on muodostunut yksi globaalin kehityspolitiikan normeista. Tutkielmassa teen genealogisen luennan nuorten osallistumisen ja globaalin kehityksen hallinnasta YK:n kontekstissa. Tutkielmalla osallistun viimeaikaiseen kansainvälisen politiikan lapsuutta ja nuoruutta käsittelevään tutkimuskeskusteluun, jossa on kritisoitu tieteenalaa ja politiikkakäytäntöjä lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvien kysymysten sivuuttamisesta. Teoreettis-metodologisesti nojaan kirjallisuuteen, joka käsittelee globaalia hallinnan analytiikkaa sekä queer- ja transfeminististä tutkimusta. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä 32:sta YK-toimijoiden julkaisemasta raportista, oppaasta, päätöslauselmasta tai muusta asiakirjasta vuosilta 1960–2020. Selvitän, millaisia jatkuvuuksia ja katkoksia nuorten osallistumiseen ja globaaliin kehitykseen liittyvissä YK:n hallintakäytänteissä ilmenee. Toiseksi tarkastelen, miten hallintakäytännöt risteävät kamppailuihin sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja muihin erontekoihin liittyvistä normatiivisuuksista. Kolmanneksi pohdin, miten hallintakäytännöt tuottavat tietynlaisia käsityksiä ’kansainvälisestä’ tai ’globaalista’. Tarkastelen kysymyksiä hallinnan neljän ulottuvuuden kautta keskittymällä näkyvyyden muotoihin, identiteetteihin, teknisiin ulottuvuuksiin sekä tietoon ja totuuskäsityksiin. Jäsennän analyysia aineistosta tunnistamiini kolmeen genealogiseen momenttiin, joista ensimmäinen nojaa YK:n nuorisopolitiikan institutionalisoitumiseen (1960-), toinen Maailman nuoriso-ohjelmaan (1995-) ja kolmas Agenda 2030:een (2015-). Analyysini osoittaa, että YK:n hallintakäytännöt ovat 1960-luvulta lähtien nostaneet nuoria näkyväksi pitkälti globaaliin liberaaliin biopolitiikkaan nojaten. Hallinta on tuottanut väestötiedon avulla yhtenäisen globaalin ’nuorisoväestön’ ja määrittänyt nuoruutta kategorisilla ikäjakaumilla. Asiakirjat tekevät nuorten osallistumista näkyväksi esimerkiksi osallistumisen porrasmallilla, valokuvilla sekä jaotteluilla poliittiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen osallistumiseen. Siten ne pyrkivät hienovaraisin keinoin tekemään rajanvetoja toivotun ja ei-toivotun nuorten osallistumisen välillä. Nuorille rakennetaan jo varhaisimmissa asiakirjoissa identiteettiä ensisijaisesti globaalin kehityksen osallistujina ja kumppaneina. Lisäksi nuorille rakennetaan identiteettejä markkina- ja yrittäjäkansalaisina sekä voimautettavana ja haavoittuvana ryhmänä. Hallintakäytännöt pyrkivät näin tuottamaan nuorista itsestään ja globaalista kehityksestä vastuuta ottavia toimijoita, jotka tukevat YK:n asettamien tavoitteiden saavuttamista. Tutkielmassa osoitan, että nuorten osallistuminen ja osallistaminen on tuotettu YK:n hallintakäytännöissä pääosin tekniseksi kysymykseksi. Kiinnostava uusi havainto on, että osallistumista pyritään vahvistamaan myös minäteknologioiden ja affektiivisuuden kautta. YK:n hallinnan tekniikat eivät kuitenkaan kohdistu pelkästään nuoriin. Ne pyrkivät monin tavoin ohjaamaan institutionaalisia toimijoita ja purkamaan niiden käytänteiden aikuiskeskeisyyttä. Hallintakäytänteiden totuuskäsitys nivoo nuorten osallistumisen osaksi kehitystä ja sen (uus)liberaaleja päämääriä. Lisäksi osallistumiseen liittyviä interventioita legitimoidaan vastauksena demokratioiden ja poliittisten järjestelmien ongelmiin, yhteiskunnallisten riskien ehkäisynä sekä keinona paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Analyysini mukaan hallintakäytännöt kytkeytyvät monin tavoin neuvotteluihin sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja muihin eroihin liittyvistä normatiivisuuksista. Ne tuottavat binääristä käsitystä sukupuolesta ja uusintavat oletusta heteroseksuaalisesta elämänkulusta. Lisäksi ne tuottavat käsitystä, jossa ’kansainvälinen’ tai ’globaali’ erotetaan omaksi erilliseksi politiikkatasokseen. Näin YK:n hallintakäytännöt pyrkivät luomaan globaaleja normeja nuorten osallistumisesta ja globaalista kehityksestä sekä ohjaamaan eri tasojen toimijoita niiden noudattamiseen kurittavan vallan avulla.

Kestävyystutkimuksella on tärkeä rooli matkalla kohti ekohyvinvointivaltiota, jossa kansalaisten hyvinvointi toteutuu ekologisen kestävyyden rajoissa. On tärkeää huomioida, että voidakseen tuottaa tällaisen siirtymän kannalta relevanttia tietoa, kestävyystutkimukselta vaaditaan jatkuvaa uudistumista paitsi metodologisesti myös kiinnostuksen kohteidensa osalta. Kestävyystutkimusta ja ekohyvinvointivaltiota tulisikin kehittää dialogisessa suhteessa ja samanaikaisesti siten, että tutkimuskysymysten asettelu vastaa parasta mahdollista käsitystä hyvän elämän ekologisista, sosiaalisista ja taloudellisista reunaehdoista. Näin tehden, voimme ymmärtää riittävällä tavalla niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita siirtymä kohti ekohyvinvointivaltiota edellyttää. Tässä katsauksessa perehdyn sellaisiin kestävyystutkimuksen teemoihin, jotka tässä hetkessä näyttäisivät vaativan erityisen paljon huomiota ekohyvinvointivaltion kehittämisen kannalta. Tarkasteltavat teemat ovat talous, hyvinvointi sekä siirtymän hallinta, joita lähestyn paitsi tutkimuksellisina ja yhteiskunnallisina haasteina myös niihin sisältyvien mahdollisuuksien kautta. Tarkastelun johdattamana tuon esiin aikaperspektiivien merkityksen matkalla kohti ekohyvinvointivaltiota: voidaksemme saavuttaa hyvinvoinnille kestävän perustan, meidän on kyettävä samanaikaisesti tekemään nopeita muutoksia sekä pitkän aikavälin harkintaan perustuvia sitoumuksia ja hankaliakin valintoja niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Joissakin tapauksissa nämä toimenpiteet voivat vaikuttaa jopa keskenään ristiriitaisilta., Sustainability research plays an important role on our way toward eco-welfare state where citizens’ wellbeing realizes within the ecological carrying capacity. To produce information relevant for these types of transitions, sustainability research needs to be capable of constantly renewing itself both in terms of methods and focus areas. Thus, sustainability research and eco-welfare state should be developed in a dialogical relationship so that research questions remain in line with the best understanding of ecological, social and economic preconditions of a good life. This way we can sufficiently understand societal changes required by a transition toward eco-welfare state. In this review article, I focus on topical themes of sustainability research which seem to require attention in the development of eco-welfare state. Themes in focus include economy, wellbeing and transition management, which I approach both as societal and academic challenges and opportunities. I highlight the meaning of time perspective on our way to eco-welfare state: to gain sustainable foundation for our wellbeing, we must be able to simultaneously carry out both rapid changes and commitments that are based on longer-term deliberation. These will include difficult choices for both individuals and societies. In some situations, required changes may even seem mutually contradictive.

Artikkelissa käsitellään yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodologiassa esiintyvää, yhteiskunnallishistoriallisten rakenteiden ja yksilön kokemusten välistä rakennetta. Se kiinnittyy hallinnan ja ideologioiden kriittisen tutkimuksen metodologiaan. Ongelmakentän tarkentamiseksi analysoidaan kahden tutkimusperinteen tarjoamia välineitä rakenteen ja kokemuksen yhdistämiseen tutkimusmetodiikassa. Perinteet ovat hallinnan analytiikka ja psykoanalyyttinen, yksilöllisiä kokemuksia painottava tutkimustraditio. Erityisesti tarkastellaan mahdollisuutta tuottaa analyysia, jossa otetaan huomioon sekä yhteiskunnan rakenteet että yksilön kokemus. Empiirisenä esimerkkinä käytetään vuonna 2015 valmistunutta tutkimusta, joka käsittelee erään työyhteisön pohjavirtauksia ja ristiriitojen sisäistymistä. Analyysi tuottaa näkökulmia siihen, kuinka rakenteet ja yksilöiden kokemukset voivat tutkimusmetodologiassa täydentää toisiaan sekä kuinka ja millä ehdoin tällainen komplementaarisuus voi olla mahdollista.

Nykyajan yrittäjä on yksinyrittäjä, joka tavoittelee vapautta, mahdollisuutta tehdä työnsä kunnolla ja järjestää elämänsä itsenäisesti. Työn tekeminen muun kuin taloudellisen hyödyn vuoksi ajaa kuitenkin yrittäjän taloudellisesti tukalaan tilanteeseen. Prekaarin yrittäjätyöläisen auttaa pinteestä vain se, että muutetaan kollektiivisesti yhteiskunnallisen toiminnan ehtoja ja valtasuhteita.

Yliopistoista viritetään tehokkaita ja vaikuttavia organisaatioita liike-elämästä lainatuin managerialismin opein. Sen vahvin vastavoima on tiedeyhteisön kollegiaalisuus. Millaisia seurauksia managerialismilla on yliopistoille ja millainen on sen suhde kollegiaalisuuteen?

Over recent years, there has been a growing academic interest in the history of psychological disciplines and mental health in the Soviet Union and eastern Europe. This article explores psychological sciences and social planning in post-Stalinist Hungary after 1956. The focus is on the psychology of work as a socially- and historically-situated discourse. The article demonstrates how psychologists started to promote their expertise to reform the practices of management and to “humanize” the conditions of work. They suggested practical remedies for everyday problems of worker motivation and social adjustment and introduced concepts from social psychology to improve the state of interpersonal relations at the workplace. The study argues that the workplace was a particular context in which a post-Stalinist reassessment of the government's ideology was acted out. To elaborate this more fully, both published texts and archival materials are analyzed in the framework of the governmentality thesis, as developed by Nikolas Rose. In this context, the concept of the “human factor” crystallized different but reconcilable interests between psychology experts and party politicians.

Artikkeli ottaa lähtökohdakseen sen hypoteesin, että digitaaliset kulttuurikäyttöliittymät, kuten striimauspalvelut, verkkokaupat, sosiaalinen media, kulttuuriuutiset ja -lehdet verkossa ovat muodostuneet merkittäväksi osaksi sitä ympäristöä, jossa kohtaamme kulttuurituotteita ja ajatuksia. Samalla kun digitaalisten kulttuurikäyttöliittymien rooli ikkunana kulttuuriseen maailmaan kasvaa, sen muodot ja käytännöt normalisoituvat ja muuttuvat kulttuuriympäristön “ei-ajatelluiksi ehdoiksi” (Piippo & Roine 2020). Ei-ajatellut ehdot katoavat näkyvistä, mutta ehdollistavat toimintaa ja siihen kytkeytyviä arvoja. Artikkelin alussa ponnistan Antoinette Rouvroyn ja Thomas Bernsin (2013) immanentin normatiivisuuden – jota kutsun tässä suomeksi piileväksi normatiivisuudeksi – ajatuksesta sekä Michel Foucault’n vallan ja hallinnan käsitteistä esittääkseni, että juuri ympäristön ja siihen kytkeytyvien käytäntöjen normalisoituminen mahdollistaa digitaalisenkin ympäristön piilevän normatiivisuuden. Piilevän normatiivisuuden kautta syntyy arvoja, jotka alkavat vaikuttaa luonnollisilta ja kyseenalaistamattomilta, ja jotka rohkaisevat tietynlaiseen kulttuuriseen poetiikkaan. Tarkastelen digitaalista ympäristöä lähemmin sen kulttuurisen poetiikan hypoteesien avulla ja esitän, että poetiikka syntyy digitaalisten kulttuurikäyttöliittymien kulttuurisen logiikan sekä tarjoumien seurauksena. Hypoteesini ovat, että digitaalisten käyttöliittymien poetiikkaan kuuluvat ainakin 1) nopea tunnistettavuus, 2) selvärajainen ja korostunut affektiivisuus 3) ilmiön kompleksisuuden ja ”hälyn” korkea kompressoituminen sekä 4) laskennallisuuden ja vertaisvahvistuksen korostuva vaikutus.

Miksi elinkaaren ja elinjakson hallinta on tärkeää? Tuotteen elinkaaren hallinta on yksi valmistavan teollisuuden keskeisistä haasteista: tuotteiden tehokkuutta ja suorituskykyä on pyrittävä kehittämään ja ylläpitämään tuotteen koko käyttövaiheenajan. Yritykset ovatkin tunnistaneet tässä uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja panostaneet elinkaaripalveluiden kehittämiseen. Tuotteen elinkaaren hallinta ottaa huomioon tuotteen elinkaaren kokonaisuutena tuotteen ideoinnista käyttövaiheeseen ja edelleen tuotteen käytöstä luopumiseen ja mahdolliseen uusiokäyttöön. Elinjakson hallinta on mitä suurimmassa määrin myös loppukäyttäjän toimintaa ja keskeinen osa tuotanto-omaisuuden hallintaa. Elinjakson ja tuotanto-omaisuuden hallinnan hyvät käytännöt tukevat päätöksentekijää, joka punnitsee esimerkiksi uuden teknologian käyttöönottoon liittyviä hyötyjä ja järjestelmän suorituskyvyn parantumista, ja toisaalta hankinnasta ja käytöstä aiheutuvia kustannuksia ja riskejä. Tässä kirjassa tarkastellaan elinjakson ja elinkaaren hallinnan malleja ja hallinnan menetelmiä eri toimijoiden näkökulmasta tiedon hallintaa ja hyödyntämistä painottaen.

In this digitalised world, crossing boundaries between life domains is becoming increasingly easy. We are constantly faced with the need to define whether we are online or offline, and technology management is now an integral part of daily life. Technology management, which is affected by the individual's networking position, has different components: connectivity management, online self-presentation and privacy management. The objective of this study is to explore technology management strategies among working adult students. The study identifies three networking positions: socio-affective enthusiasts, context-contingent pragmatists and pragmatic avoiders. These three groups have specific approaches to technology management. peerReviewed

Maaseutualueet ovat moninaisten haasteiden edessä autioitumiskehityksen myötä. Maaseudun osa-aikainen käyttö on kuitenkin kasvava ilmiö, ja monipaikkaista asumista on pidetty maaseudulle kehittämismahdollisuutena. Suomessa on yli 500 000 kesäasuntoa, ja kaupungistumisen nähdään lisäävän maaseudun osa-aikaista käyttöä. Monipaikkainen asuminen oli koronakevään 2020 johdosta voimakkaasti esillä mediassa. Pandemia ja sen mukanaan tuoma digiloikka nosti monipaikkaisen asumisen esille kuntakehittämisen mahdollisuutena uudella tavalla, monipaikkaisessa asumisessa nähdään mahdollisuus tuoda elinvoimaa maaseudulle. Monipaikkaisen asumisen mahdollisuuksia kuntien näkökulmasta on tutkittu aikaisemmin jonkun verran, mutta koronapandemian ajalta tutkimustietoa ei ole kovin paljoa. Tässä tutkielmassa tarkastelen maaseutumaisten kuntien viranhaltijoiden ajatuksia monipaikkaisesta asumisesta kuntakehittämisen mahdollisuutena koronapandemian aikana. Tutkin etenkin sitä, millaisena aluekehittämisen toimijoina kuntien viranhaltijat monipaikkaisia asukkaita pitävät ja millaisina elinvoimatekijöinä viranhaltijat heidät näkevät. Lisäksi selvitän tutkimuksessa kehittämistoimia, joita kunnat monipaikkaiseen asumiseen liittyen tällä hetkellä tekevät. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksän suomalaisen pienen paikkakunnan viranhaltijan haastatteluista. Tutkimuksen kohteena on maaseudun monipaikkainen asuminen, joka muodostuu pääosin vapaa-ajan asumisesta. Tutkimus lähestyy monipaikkaista asumista aluekehittämisen näkökulmasta. Paikkaperustainen aluekehittäminen lähtee ajatuksesta, että aluetta kehitetään sen omista vahvuuksista ja resursseista käsin, sekä siitä, että alueen omien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää alueen kehittämisessä. Tarkastelen alueiden kehittämistä elinvoimaisuuden sekä monipaikkaisten asukkaiden osallisuuden näkökulmasta. Lisäksi kuntien keinot hallita monipaikkaista asumista ovat tutkimuksessa esillä. Hallinnan kuvataan tarkoittavan keinoja, joita viranomaiset käyttävät yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Monipaikkaisille asukkaille on tunnistettu aikaisemmin kuntakehittämisen rooleja, joita ovat kuluttaja, osallistuja ja kehittäjä. Vaikuttaa siltä, että kunnat pitävät monipaikkaista asumista tärkeänä kehitysmahdollisuutena ja he uskovat monipaikkaisen asumisen määrittävän maaseudun tulevaisuuden kehitystä, mutta he eivät ole vielä tehneet kovin paljoa yksittäisiä kehittämistoimia edistääkseen monipaikkaista asumista kunnissa tai ottaakseen monipaikkaisia asukkaita mukaan alueen kehittämiseen. Kahdessa haastattelukunnista oli toteutettu erillisiä kehittämishankkeita monipaikkaisen asumisen edistämiseksi. Monipaikkainen asuminen näyttäytyi kunnissa voimakkaasti palvelujen ja talouden näkökulmasta. Monipaikkaisten asukkaiden merkitystä elinvoimaisuudelle kehittäjäroolissa ei tunnisteta selkeästi kunnissa, vaan monipaikkaiset asukkaat olivat enemmänkin ryhmä, joka takasi palvelujen säilymisen kunnissa. Monipaikkaisia asukkaita pidettiin kunnissa etenkin kuluttajina ja palvelujen käyttäjinä, toissijaisesti he olivat osallisia ja toimijoita. Vaikuttaa siltä, että kunnat hahmottavat monipaikkaista asumista voimakkaasti tämänhetkisen lainsäädännön puitteissa. Virallisen kunnan jäsenyyden puuttuessa vapaa-ajan asujilta, heitä ei nähdä kunnissa myöskään vielä osallisina ja täysvaltaisina kuntalaisina, eikä monipaikkaisia asukkaita nähdä kehittäjien roolissa. Monipaikkainen asuminen näyttäytyy tutkimuksen pohjalta vielä melko hyödyntämättömänä kehitysmahdollisuutena, vaikka kunnat ovatkin hyvin kiinnostuneita siihen liittyvistä mahdollisuuksista. Tutkimuksessa nousi esille, että kunnat odottavat muutoksia lainsäädäntöön, jotta monipaikkaiset asukkaat voitaisiin huomioida kuntien kehittämisessä. Monipaikkaista asumista voidaan kuitenkin huomioida kunnan kehittämisessä tutkimuksen pohjalta, vaikkei monikuntalaisuus vapaa-ajan asujille olisikaan vielä mahdollista.

The article contributes to the genealogy of current tendencies in crisis governance by reconstructing Michel Foucault’s analysis of the application of the notion of crisis in 19th-century psychiatry. This analysis complements and corrects Reinhart Koselleck’s history that viewed crisis as originally a medical, judicial or theological concept that was transferred to the political domain in the 18th century. In contrast, Foucault highlights how the psychiatric application of the concept of crisis was itself political, conditioned by the disciplinary power of the psychiatrist. Unlike the ancient medical concept of crisis that emphasized the doctor’s judgement in observing the event of truth in the course of the disease, psychiatric crisis is explicitly forced by the doctor in order to elicit the desired symptoms in the patient and convert their power of disciplinary confinement into medical diagnosis. The article argues that this notion of crisis resonates with the tendencies observed in contemporary crisis governance in Western societies. While these tendencies are often addressed in terms of ‘psychopolitics’ that presumably succeeds Foucault’s ‘biopolitics’, we suggest that Foucault’s own work on psychiatric power offers a valuable genealogical perspective on the contemporary governance of crises.

Ihmisten matkustamisella on merkittävä vaikutus tartuntatautien leviämiselle. Globaalin lentoliikenteen välityksellä taudit kulkeutuvat nopeasti ympäri maapallon, kun taas paikallinen joukkoliikenne voi toimia tehokkaana levittäjänä. Joukkoliikennevälineiden solmukohdat ovat keskeisiä, koska näissä on otolliset olosuhteet tautien leviämiselle: ihmisten suuri kohtaamistiheys, runsaasti ihmisiä lähellä toisiaan suljetussa tilassa, ihmisten suuri vaihtuvuus, yhteisten tilojen käyttö sekä lukuisia usein kosketeltuja pintoja. PANDHUB hankkeen tavoitteena on parantaa varautumista pandemioita ja vaarallisia tartuntatauteja vastaan joukkoliikenteen solmukohdissa.

Asiakasohjautuva engineer-to-order (ETO) tuotanto on vaihtelun ja kompleksisuuden näkökulmasta yksi selvästi haastavimmista tuotantomuodoista. Suuri vaihtelun määrä heikentää lähes aina tuotannon tehokkuutta ja toimitusvarmuutta tehden tuotannosta vaikeasti hallittavaa. Tämän tutkimuksen kohdeyrityksessä on havaittu, että tuotteiden asiakaskohtainen räätälöinti ja sen myötä tuotannossa esiintyvän vaihtelun määrä ovat viime vuosina lisääntyneet. Siten kyky minimoida tuotannossa esiintyvän vaihtelun määrää sekä hallita jäljelle jäävää vaihtelua mahdollisimman tehokkaasti nousevat avainasemaan, jotta ETO-tuotantoa hyödyntävät yritykset voisivat päästä tavoiteltuihin liiketoiminnallisiin tuloksiin. Näistä lähtökohdista tämän tutkimuksen tavoitteeksi asetettiin parantaa ymmärrystä siitä, mitkä tekijät aiheuttavat vaihtelua ETO-tyyppiseen tuotantoon sekä löytää keinoja, miten tuotannossa esiintyvää vaihtelua voidaan vähentää ja hallita. ETO-tuotannossa esiintyvää vaihtelua tarkasteltiin tässä tutkimuksessa tuotannonohjauksen ja systeemiajattelun näkökulmien avulla. Tutkimusmenetelmänä käytettiin yhden tapauksen tapaustutkimusta ja tapauksena toimi suurehko kansainvälinen yritys, joka suunnittelee ja valmistaa suuria modulaarisia laitteita. Tutkimuksen aineistona käytettiin aihepiirin kirjallisuutta ja aiempia tutkimuksia, kohdeyrityksen tietojärjestelmistä kerättyjä arkistomateriaaleja sekä haastattelujen ja havainnoinnin avulla kerättyä laadullista tutkimusaineistoa. Tutkimuksessa tunnistettiin, että ETO-tyyppinen tuotantosysteemi aiheuttaa monimutkaisen ja dynaamisen luonteensa vuoksi jo itsessään valtavan määrän vaihtelua ja vaihtelun taustalla piileviä todellisia juurisyitä on usein erittäin vaikeaa tunnistaa. Vaihtelun ja epävarmuuden suuren määrän vuoksi ETO-tyyppistä tuotantoa hyödyntävien yritysten todettiin olevan taipuvaisia käyttämään työntöohjausta sekä ajautumaan systeemin toimintaan negatiivisesti vaikuttavaan tuotannonohjauksen noidankehään. Lisäksi toimitusketjun alkupään vaiheilla havaittiin olevan erityisen suuri merkitys myöhempien vaiheiden, kuten kokoonpanon suorituskykyyn. Jotta tuotannossa esiintyvää vaihtelua saataisiin vähennettyä, tulisi huomio kiinnittää toimitusketjun alkupään vaiheisiin ja erityisesti suunnittelun ja myynnin välisen yhteistyön kehittämiseen. Tutkimuksessa myös tunnistettiin, että toiminnan läpinäkyvyyttä lisäämällä ja keskeneräisen työn määrää rajoittamalla on mahdollista parantaa tuotannon hallittavuutta sekä pienentää riskiä joutua tuotannonohjauksen noidankehän kaltaiseen haitalliseen palautesilmukkaan. Pitkällä aikavälillä organisaation kyky oppia ja ymmärtää asioiden välisiä syvempiä riippuvuussuhteita on avainasemassa, jotta organisaatio pystyy kohdistamaan kehityspanokset sinne, missä niistä on vaihtelun vähentämisen ja hallinnan kannalta eniten hyötyä. Customer-driven engineer-to-order (ETO) production creates challenges in terms of variation and complexity. Variation increases production lead times and costs and makes production difficult to control. The case company of this study discovered that customization of their products and the amount of variation in production have increased in recent years. Therefore, the ability to minimize variation in production and control the remaining variation efficiently is key to the success of companies operating on the ETO principle. The objective of this study is to improve the understanding of what factors cause variation in ETO-type production and how variation in production can be reduced and controlled. In this study, variation in ETO production is viewed from the perspective of production control and systems thinking. The research method used is a single-case case study. Case company was a large international company that designs and manufactures large modular machines. The research materials used were related literature, archive materials collected from the case company information systems, and qualitative research material collected through interviews and observation. This study finds that the ETO production system, due to its complexity and dynamism, causes a large amount of variation for reasons that are often difficult to identify. Variation in ETO production is usually caused by several interdependent factors. ETO production is also found to be susceptible to use the push-type production control and therefore end up in the production control vicious circle. Additionally, the upstream stages of the supply chain are found to be of particular importance for the performance of the later stages, such as assembly. To reduce variation in production, attention should be paid to the upstream stages of the supply chain and especially to improving cooperation between the sales and design phases. Increasing transparency and limiting the amount of work in progress can improve the controllability of production and reduce the risk of harmful feedback loops like the vicious circle of production control. In the long run, an organization’s ability to learn and understand the deeper interdependencies between different factors is key to enabling an organization to put development efforts where they are most beneficial in terms of reducing and controlling variation.

Tässä opinnäytteessä tarkastellaan näyttelijän ääntä hallinnan ja kammottavan (unheimlich, uncanny) näkökulmista. Opinnäytteen ensimmäisessä osassa kysytään, miten näyttelijä voi havainnoida, ymmärtää ja kehittää näyttelijäntyötään oman äänensä osalta. Ääntä ja näyttelemistä jäsennetään virittämisen ja osittamisen käsitteiden avulla. Ensimmäisessä osassa tuotetaan jäsennys, josta on apua äänen tarkemmassa ja monipuolisemmassa hallinnassa. Samaan aikaan kuitenkin huomataan, ettei ääntä voi hallita kokonaan, vaan se paljastaa aina jotain ylimääräistä. Tämä hallitsematon paljastavuus toteutuu erityisesti laulun harjoittelussa, jossa kohdattuja haasteita ja kokemuksia opinnäytteessä pohditaan kammottavan käsitteen avulla. Opinnäytteen toisessa osassa kysytään, miten kammottava ääni syntyy, ja miten sen ymmärtäminen voi auttaa äänen ja näyttelijäntyön kehittämisessä. Opinnäytteellä on kaksi tärkeää tulosta. Ensimmäinen ehdottaa, että näyttelijälle on enemmän eduksi keskittyä äänensä tuntoisuuteen sen sijaan, että hahmottaisi ääntään kuulokuvallisesti, joskin myös kuulonvarainen hahmotus voi muodostaa tärkeän työvaiheen. Toinen tulos ehdottaa, että näyttelijälle on tärkeää osata nauttia oman äänensä hallitsemattomuuden ja vierauden aiheuttamasta kammottavasta, ja että itse asiassa juuri kammottavan kokemuksista on harjoittelun avulla mahdollista kuoria esiin erityisen voimakas nautinnon lähde. Opinnäytteen lopuksi todetaan, että näyttelijäntaide on tekijälleen nautinnollisinta silloin, kun siinä on läsnä kokemuksellisesti kammottavia piirteitä, jotka ovat kuitenkin riittävästi näyttelijän itsensä hallinnassa. Tällainen dynamiikka mahdollistaa näyttelijälle monipuolisen ja joustavan leikittelyn omaan ruumiiseensa ja ääneensä samastumisen suhteen, mikä on eduksi näyttelijäntyölle.

Monissa tutkimuksissa on noussut esiin työtehtävien keskeytysten vaikutus kognitiiviseen suoriutumiseen ja työntekijän hyvinvointiin. Työtehtävien keskeytyksillä tarkoitetaan sellaisia ulkoisia tai työntekijästä itsestään lähtöisin olevia tekijöitä, jotka katkaisevat sen hetkisen työskentelyn. Jotkin työtehtävien keskeytymisistä ovat tärkeitä, mutta ne, jotka eivät ole, kuormittavat työntekijää ja lisäävät aivokuormaa. Näillä tekijöillä on puolestaan vaikutusta työn tehokkuuteen, sujuvuuteen ja sitä kautta myös työn tuloksellisuuteen. Keskeytysten taustalla on todettu olevan monenlaisia syitä. Työn organisoinnin ja kokonaisuuden tarkastelu auttaa ilmiön monitasoisten syiden ja vaikutusten ymmärtämisessä, jolloin työtehtävien keskeytyksiä tutkittaessa tulisi kiinnittää huomiota koko organisaatioon systeemisenä kokonaisuutena sen sijaan, että tutkittaisiin vain yksittäisiä keskeytyksiä. Keskeytyksiin vaikuttavat monesti useat samanaikaiset tekijät organisaatiotasolla, ja samalla myös niiden seuraukset ovat todellisuudessa kompleksisia. Keskeytyksillä voi siis olla laajoja vaikutuksia, jotka kohtaavat systeemin osien välisessä vuorovaikutuksessa. Sen vuoksi systeemiajattelun hyödyntäminen työtehtävien keskeytyksiä koskevassa tutkimuksessa on relevanttia. Tämän tutkielman tavoitteena oli kuvata case-organisaation asiakaspalvelutyötä tekevien työntekijöiden kokemuksia työtehtävien keskeytyksistä, niiden syistä ja hallintakeinoista. Nämä kokemukset oli tarkoitus asettaa laajempaan systeemien malliin siten, että työtehtävien keskeytysten hallintakeinoja voidaan tarkastella systeemin eri tasoilla. Tutkimusaineisto kerättiin sekä päiväkirjojen (n=13) että teemahaastattelujen (n=8) avulla. Tutkimuksen pääkysymys oli 1. Miten työtehtävien keskeytyksiä voidaan hallita systeemin eri tasoilla? Vastauksen saamiseksi oli tärkeää saada vastaus myös kahteen alakysymykseen, jotka puolestaan kuuluivat: 2a. Millaisia työtehtävien keskeytyksiä ilmenee asiakaspalvelutyötä tekevillä työntekijöillä? ja 2b. Mistä työtehtävien keskeytykset johtuvat? Päiväkirjojen laadullisen osan ja haastattelujen perusteella tutkimuksen neljä keskeistä työtehtävien keskeytyksiin vaikuttavaa teemaa olivat kollegiaalisuus, osaamisen kehittäminen, tiedon hallinta ja satunnaiset olosuhteet. Nämä keskeytykset ilmenivät yhdessä kaikilla systeemin tasoilla, ja sen myötä niihin voidaan pyrkiä vaikuttamaan koko organisaation kompleksisessa olemuksessa. Tutkimustuloksissa keskeistä oli tehdä ero tarkoituksenmukaisten ja epätarkoituksenmukaisten keskeytysten välillä. Lisäksi keskeytykset eivät ole systeemin ulkopuolisia tai irrallisia ärsykkeitä, vaan sen sisällä syntyviä mekanismeja, joissa jokainen osa vaikuttaa koko systeemiin. Tämä tutkimus vahvisti aiempaa käsitystä siitä, että kompleksissa systeemeissä vuorovaikutus eri systeemin osien välillä on moninaista. Systeemin osat keskustelivat toistensa kanssa keskeytysten välittäminä: Keskeytykset eivät olleet organisaation ulkopuolisia impulsseja, vaan systeemin sisältä kumpuavia, osien heikkouksien ilmentymiä. Organisaatio systeeminä rakentuu sisäiseltä merkitykseltään erilaisista osasysteemeistä, ja näiden systeemien yhteisvaikutuksen säätely ja ohjaus on kompleksisuuden hallintaa, kybernetiikkaa. Keskeistä työtehtävien keskeytysten hallinnassa on huomioida ilmiön moniulotteisuus – käytännössä ei voida vaikuttaa vain keskeytykseen, vaan on ajateltava laajemmin, ajateltava isosti, kuten systeemiajattelussa keskeistä on. Keskeytyksiä käsittelevissä tutkimuksissa hyödyllisenä pidetty lähestymistapa on interventiotutkimus, joka osallistaa tutkimukseen osallistujat pohtimaan keinoja ratkaista havaittuja kehittämiskohteita. Sen vuoksi etenkin tapaustutkimuksissa aihetta voisi lähestyä interventioiden avulla. Toisaalta tutkimusta voisi jatkossa laajentaa suurempaan otantajoukkoon ja hyödyntää tilastollisia menetelmiä, tai tutkia aihetta vaikutuksia arvioimalla.

Artikkelissa ehdotetaan sosiaalioikeudellisen lainopin uudistamista herkemmäksi valtasuhteille. Artikkelissa käsitellään perinteisen lainopin tutkimusasenteen suhdetta valtaan, suomalaista valtakriittistä oikeustiedettä ja modernin oikeuden rationaliteetteja foucault’laisesta hallinta-analyyttisesta näkökulmasta. Yleisesti ottaen perinteinen julkisoikeudellinen lainoppi pyrkii tulkinta- ja systematisointitehtävänsä kautta tunnistamaan ja tuottamaan oikeuslähteiden perusteella doktriineja, jotka määrittävät julkisen vallankäytön rajat ja puitteet. Samalla kuitenkin modernin oikeuden sekä lain soveltamisen, tulkinnan ja systematisoinnin itsensä ymmärtäminen valtasuhteiden kautta toimivana hallintana on jäänyt riittämättömäksi. Artikkelissa pohditaan mahdollisuutta hallinta-analyyttisen näkökulman sisäistämiseen lainopin itseymmärryksessä tulkinta- ja systematisointityötä myöten. Artikkelissa esitetään, että herkempi suhde valtaan voi ensinnäkin auttaa lainoppia hahmottamaan sosiaalioikeudellisen tavoite- ja arvosidonnaisen sääntelyn soveltamisen yhteyttä sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnan kokonaisuuteen modernissa yhteiskunnassa. Tämän tiedostaminen voi suunnata lainopin perinteisiä kysymyksenasetteluja uudelleen. Toiseksi, hallinta-analyyttisen näkökulman sisäistäminen auttaa arvioimaan kriittisesti lain soveltajan ja lainoppineen tutkijan itsensä oikeudellisen ajattelun taustalla olevia hiljaisia oletuksia. Lopuksi artikkelissa esitetään sosiaalioikeudellisen lainopin tulevaisuuden uudistamissuuntana uusi kriittinen käsitteistö, ”oikeudellistamisen tekniikat”. TOWARDS A NEW LEGAL DOCTRINAL SOCIAL LAW SCHOLARSHIP The article proposes to rethink legal doctrinal social law scholarship as more sensitive to power relations. First, it examines how the methodology of traditional legal doctrinal scholarship understands power, Finnish critical legal scholarship and the rationalities of modern law from the Foucauldian perspective. The article considers the possibility of internalising power-analytical framework in the self-understanding of the legal doctrinal scholarship. At the end, the article presents a new critical concept as a direction for the renewal of social law scholarship in the future, “techniques of judification”.

Optimal nutrient pollution monitoring and management in catchments requires an in-depth understanding of spatial and temporal factors controlling nutrient dynamics. Such an understanding can potentially be obtained by analysing stream concentration&ndash, discharge (C-Q) relationships for hysteresis behaviours and export regimes. Here, a classification scheme including nine different C-Q types was applied to a total of 87 Nordic streams draining mini-catchments (0.1&ndash, 65 km2). The classification applied is based on a combination of stream export behaviour (dilution, constant, enrichment) and hysteresis rotational pattern (clock-wise, no rotation, anti-clockwise). The scheme has been applied to an 8-year data series (2010&ndash, 2017) from small streams in Denmark, Sweden, and Finland on daily discharge and discrete nutrient concentrations, including nitrate (NO3&minus, ), total organic N (TON), dissolved reactive phosphorus (DRP), and particulate phosphorus (PP). The dominant nutrient export regimes were enrichment for NO3&minus, and constant for TON, DRP, and PP. Nutrient hysteresis patterns were primarily clockwise or no hysteresis. Similarities in types of C-Q relationships were investigated using Principal Component Analysis (PCA) considering effects of catchment size, land use, climate, and dominant soil type. The PCA analysis revealed that land use and air temperature were the dominant factors controlling nutrient C-Q types. Therefore, the nutrient export behaviour in streams draining Nordic mini-catchments seems to be dominantly controlled by their land use characteristics and, to a lesser extent, their climate.

Highlights • Forest changes were automatically modelled from multitemporal Sentinel-2 images. • Errors were evaluated based on visually interpreted VHR images. • Extraction of clear-cuts was accurate whereas thinnings had more variation. • Image quality and translucent clouds had most significant effect on errors. • Results were regarded applicable for operational change monitoring. The majority of the boreal forests in Finland are regularly thinned or clear-cut, and these actions are regulated by the Forest Act. To generate a near-real time tool for monitoring management actions, an automatic change detection modelling chain was developed using Sentinel-2 satellite images. In this paper, we focus mainly on the error evaluation of this automatized workflow to understand and mitigate incorrect change detections. Validation material related to clear-cut, thinned and unchanged areas was collected by visual evaluation of VHR images, which provided a feasible and relatively accurate way of evaluating forest characteristics without a need for prohibitively expensive fieldwork. This validation data was then compared to model predictions classified in similar change categories. The results indicate that clear-cuts can be distinguished very reliably, but thinned stands exhibit more variation. For thinned stands, coverage of broadleaved trees and detections from certain single dates were found to correlate with the success of the modelling results. In our understanding, this relates mainly to image quality regarding haziness and translucent clouds. However, if the growing season is short and cloudiness frequent, there is a clear trade-off between the availability of good-quality images and their preferred annual span. Gaining optimal results therefore depends both on the targeted change types, and the requirements of the mapping frequency.

Tämän työn tarkoituksena oli selvittää markkinoilta löytyviä uusia teknologisia mahdollisuuksia ja pyrkiä kuvaamaan niiden lisäarvoa paloturvallisuuden näkökulmasta. Lisäksi työssä tarkasteltiin kattavasti erilaisia hallinnallisia haasteita sekä kehitysmahdollisuuksia, joita paloturvallisuusjärjestelmien suunnitteluun, hankintaan, toteutukseen ja ylläpitoon liittyy. Tämä tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tutkimusaineistoa kerättiin kirjallisuusselvityksen, kahden teemahaastattelukierroksen, yhden työpajan ja yhden internet-kyselyntutkimuksen avulla. Teemahaastattelut ja internet-kyselytutkimus kohdistettiin samalle valitulle joukolle järjestelmätoimittajia ja suunnittelijoita, jotka osallistuivat tutkimukseen yhteensä yhdeksästä eri yrityksestä. Työpaja toteutettiin pelastusalan ajankohtaistapahtumassa ja siihen osallistui pääsääntöisesti pelastusviranomaisedustusta, erityisesti riskienhallintapäälliköitä. Kerättyä tutkimusaineistoa analysoitiin temaattisella analyysimenetelmällä. Työssä luotiin ajankohtainen katsaus markkinoilta löytyviin teknologioihin ja uusiin teknologisiin mahdollisuuksiin sekä kuvattiin niiden lisäarvoa. Erityisesti erilaiset alustaratkaisut mahdollistavat entistä integroituvamman paloturvallisuuden toteutumien rakennuksissa, jolloin mukaan järjestelmäkokonaisuuteen voitaisiin integroida esimerkiksi ääntä analysoivaa teknologiaa, mikä avaisi täysin uusia keinoja parantaa paloturvallisuutta tulevaisuudessa. Usean tutkimuksessa selvinneen ongelman taustalla oli selkeän vastuutahon puuttuminen, joten työssä päädyttiin esittämään uutta niin sanottua järjestelmäkoordinaattorin roolia. Rooli toimisi rakennushankkeeseen ryhtyvän tukena ja tulkkina järjestelmähankkeissa. Tämän lisäksi johtopäätöksissä esitettiin kattava kuvaus lukuisista tutkimuksessa esille tulleista muista ongelmista ja niiden mahdollisista ratkaisuehdotuksista. Tutkimuksen on rahoittanut Palosuojelurahasto.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa 16-67-vuotiaalle henkilölle, jonka työ- tai opiskelukyky on vaarantunut diagnosoidun mielenterveyden ongelman takia. Kuntoutuspsykoterapia on nimensä mukaisesti kuntoutusta, mutta sitä on pitkään käytetty täydentämään julkisten mielenterveyspalvelujen puutteita. Olen siksi kiinnostunut siitä, kenelle Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa ja millä perusteilla. Tutkimusmenetelmäni on teoriaohjaava laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii hallinnan analytiikka. Hallinta tai hallintamentaliteetti tarkoittaa tietynlaista vallan muotoa, jossa pyritään ohjaamaan ihmisjoukkoja ja -yksilöitä hyödyntämällä heidän itseohjautuvuuttaan. Olen kiinnostunut siitä, minkälaista hallintaa sisältyy Kelan kuntoutuspsykoterapian myöntämisperusteisiin, minkälaista subjektiutta hallintamentaliteetti tuottaa ja miten se suhteutuu hoidon ja kuntoutuksen tavoitteisiin. Aineistoina olen käyttänyt Kelan kuntoutuspsykoterapian etuusohjetta ja lakia Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista sekä Kelan työntekijöiden ja lääkärilausuntoja kuntoutuspsykoterapiahakemusten liitteiksi laativien psykiatrien haastatteluja. Tutkimuksen perusteella kuntoutuspsykoterapiasta hahmottuu kuva tavoitteellisena, työelämään tai opiskeluihin suuntaavana toimintana. Kelan määrittämä työelämätavoite vaikuttaa siihen kuka saa kuntoutuspsykoterapiaa. Tämä työkeskeinen eetos heijastaa mielestäni uusliberalistista hallintamentaliteettia. Hallintamentaliteetti tulee esille myös vaatimuksena kuntoutujan sitoutumisesta kuntoutukseen sekä selontekovelvollisuutena Kelalle, mikäli epäillään, etteivät myöntämisedellytykset täyty. Lainsäädäntö sulkee kuntoutuspsykoterapian ulkopuolelle tietyt ikäryhmät sekä työ- tai työkyvyttömyyseläkkeellä olevat. Kuntoutuspsykoterapiaa ei välttämättä myönnetä, mikäli hakijalla on hoitamaton päihdeongelma tai vaikea-asteinen psykiatrinen sairaus. Haastateltavat puhuivat näissä tapauksissa ennemmin oikea-aikaisuudesta kuin soveltumattomuudesta kuntoutuspsykoterapiaan.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen lihavuuden biopoliittista hallintaa mediassa sanomalehtijournalismiin keskittyen. Aineistoni koostuu vuosien 2016–2017 Helsingin Sanomissa julkaistuista lihavuutta, ylipainoa ja painonhallintaa käsittelevistä teksteistä. Tutkimuksessani selvitän, miten lihavuudesta on kyseisenä ajanjaksona kirjoitettu sekä tarkastelen, miten biopoliittinen hallinta teksteissä rakentuu. Pyrkimykseni on muodostaa käsitys lihavuudesta hallinnan ilmiönä Helsingin Sanomien käsittelemänä sekä selvittää, minkälaista kuvaa ihanteellisesta (terveys)kansalaisesta tuotetaan. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa Michel Foucault’n (1926–1984) valta-analytiikkaan ja etiikkaan pohjautuva (elämän) hallinta. Tärkeimpiä käsitteitä ovat biopolitiikka, normalisoiva hallinta sekä itsestä huolehtimisen etiikan alueelle kuuluvat itsekäytännöt. Määrittelen myös kansanterveysajattelua sekä terveyskansalaisuuden muutosta ja peilaan niihin aineistossa rakentuvaa kuvaa ihanteellisesta (terveys)kansalaisesta. Metodologisesti tutkielmani sijoittuu poststrukturalistiseen, foucault’laiseen kriittisen diskurssianalyysin perinteeseen. Tarkastelen kielenkäyttöä vallankäytön ja hallinnan välineenä sekä sosiaalisen todellisuuden rakentajana. Teen näkyväksi hegemonisia diskursseja eli niitä puhe- ja ajattelutapoja, jotka nousevat aineistossa vallitseviksi. Sosiaalitieteissä ja politiikan tutkimuksessa paljon käytettyjä aineistoja hallinnan analyyttisesti suuntautuneissa tutkimuksissa ovat viralliset dokumentit ja asiakirjat. Sanomalehtijournalismiin keskittyminen mahdollistaa kuitenkin elämän hallinnan ulottuvuuksien tarkastelun kattavasti sekä tuo esiin tavat, joilla media houkuttelee ja ohjaa yksilöitä tietynlaiseen käyttäytymiseen. Sanomalehtijournalismia voi lähestyä ikkunana erilaisiin hallinnan teknologioihin, ja foucault’laisesta näkökulmasta ”ihmistä koskevan ajattelun ja tiedon yhteyden käytäntöihin” eli politiikkaan ja etiikkaan. Tutkielman aineiston analyysi on kaksiosainen. Ensimmäisessä osiossa erittelen ja teemoittelen laadullisen sisällönanalyysin keinoin aineistolähtöisesti tekstejä, ja vastaan kysymykseen mistä ja miten puhutaan, kun puhutaan lihavuudesta. Toisessa osiossa keskityn tarkastelemaan aineistoa biopoliittisen hallinnan teknologioiden näkökulmasta ja analysoin riskin faktuaalistamista ja potentiaalisuutta, normalisointia ja itseymmärryttämistä sekä itsen paremmaksi tekemistä. Tutkielman tulosten pohjalta voidaan todeta, että lihavuutta käsittelevien tekstien diskurssit osallistuvat yksilöiden elämän ja ruumiiden kontrollointiin monimutkaisilla tavoilla. Lihavuuden hallintaa koskevat elämänkäytännöt ja niihin houkuttelemisen tavat näyttäytyvät medikalisoitumisen eli arjen lääketieteellistymisen lisäksi vahvasti medioituneilta. Ihmisiin kohdistuva valta näyttäytyy hajautuneena ja diskurssien kannattelemana. Keskeisin havainto julkisesta lihavuuskeskustelusta Helsingin Sanomissa teemoittelun perusteella on, että se painottuu (bio)lääketieteelliseen tutkimusuutisointiin, terveysriskien tarkasteltuun sekä aiheen psykologisointiin terapeuttisen diskurssin tukemana. Lihavuutta yhteiskunnallis-kulttuurisena ilmiönä tai esimerkiksi sosiaalipoliittisena ongelmana sivutaan vain vähän. Hegemoniset diskurssit ja hallinnan teknologiat tuottavat ja ylläpitävät käsityksiä ihanteellisesta (terveys)kansalaisuudesta, johon liittyy olennaisesti yksilön vastuu elämäntavoistaan sekä aktiivisuus, terveyden edistäminen ja arjen hallinnallisuus. Aineistossa rakentuvan kuvan ihanteellisesta, terveyskurinalaisesta kansalaisesta voi nähdä kuvaavan uusliberalistista ihannesubjektia laajemminkin: terveenä ja normaalipainoisena olemiseen liittyvän eettisen työn tarkoituksena on oman hyvinvoinnin tavoittelun lisäksi yhteiskunnan vaatimuksiin vastaaminen. Niiden päämäärät liittyvät mahdollisimman monen mahdollisimman hyvään vitaalisuuteen ja sitä kautta työkykyyn.

Työrauhaongelmat ovat viimeaikoina herättäneet runsaasti peruskoulua koskevaa keskustelua. Vuorovaikutus työrauhan takaamiseksi kouluissa näyttää nousevan keskeiseksi opettajan asiantuntijuudessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää työrauhan rakentumista opettajan ja oppilaan välisessä vuorovaikutuksessa. Tavoitteena on selvittää, millaisissa tilanteissa työrauha estyy ja millaisilla luokanhallintakeinoilla opettajat puuttuvat oppilaiden työrauhaa häiritsevään käyttäytymiseen. Neljää peruskoululuokkaa havainnoitiin yhden koulupäivän ajan, yhteensä viisitoista oppituntia. Aineistoanalyysinä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Oppilaiden työrauhaa häiritsevää käyttäytymistä esiintyi luokkahuoneessa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa suhteellisen usein, mutta häiriötilanteet olivat lieviä. Suurin osa häiriöistä oli verbaalisia, esimerkiksi viittaamatta vastaamista tai oppilaiden välistä keskustelua. Opettajat puuttuvat selvästi eniten yksittäisten poikaoppilaiden häiritsevään käytökseen luokassa. Opettajat rakensivat työrauhaa luokissa käyttäen monipuolisia, mutta suhteellisen reaktiivisia luokanhallintakeinoja häiriötilanteissa. Oppilaan nimellä kutsuminen, työrauhapyynnöt, viittominen ja suorat vetoomukset olivat opettajien useimmin käyttämät luokanhallintakeinot työrauhan takaamiseksi. Tutkimuksen mukaan lievät työrauhahäiriöt ovat jatkuvasti läsnä kouluarjessa. Lisätutkimusta vaatisi kuitenkin, miten opettaja saisi häiriötilanteiden toistuvuutta vähennettyä oppitunneilla. Vuorovaikutus on tärkeä osa opettajan asiantuntijuutta ja sen kehittäminen tulisi huomioida vahvemmin myös opettajien koulutuksessa.

Tässä artikkelissa tarkastelemme sosiaalista kuntoutusta hallintateoreettisesta näkökulmasta. Pyrimme tulkitsemaan, mitkä ovat ne sosiaalisen kuntoutuksen rationaliteetit, käytäntöä ohjaavat ajattelu- ja toimintatavat, jotka nähdään keskeisinä sosiaaliselle kuntoutukselle. Analyysimme perustuu SOKU – Nuorten työelämäosallisuuden ja sosiaalisen kuntoutuksen kehittäminen -hankkeesta kerättyyn hanketyöntekijöiden ja yhteistyökumppaneiden haastattelujen aineistoon. Tutkimuksessa korostuvat sosiaalisen kuntoutuksen relationaaliset ulottuvuudet, joissa peruspilareina ovat toiminnan suhteisuus ja vuorovaikutteisuus yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntatasoilla. Sosiaalisen kuntoutuksen käytäntöjä ohjaavia rationaliteetteja ovat kansalaislähtöisyys, toiminnallisuus ja yhteisökiinnittyneisyys. Sosiaalinen kuntoutus voidaan tulkita osaksi niin sanotun osallistavan sosiaalipolitiikan hallinnan strategiaa, joka perustuu eettisen kansalaisuuden ja vastuullisten yhteisöjen välisiin uusiin suhteisiin sekä sosiaalisen osallistamisen ideaan. ABSTRACT Rationalities of governing in social rehabilitation In this paper we analyze social rehabilitation from governmentality approach. We are trying to interpret rationalities which are seen essential to implementation and practices of social rehabilitation. Our analysis is based on data from the interviews of project workers and collaborative partners of the ESF-funded project called “SOKU – The development of youth labor market inclusion and social rehabilitation”. The study emphasizes the relational dimensions of social rehabilitation between individual, community and societal level. The rationalities that govern the practices and principles of social rehabilitation are citizen-centric approach, activity-emphasis and community engagement. Social rehabilitation can be interpreted as part of the so-called participatory social policy governance strategy which is based on new relationships between ethical citizenship, responsible communities and the idea of social inclusion. Keywords: social rehabilitation, governmentality, rationalities, citizen, activity, community

Voluntary and active participation by a wide variety of actors is a prerequisite for successful societal transitions towards sustainability. The ‘Commitment to Sustainable Development 2050’ is a national-level initiative in Finland, aiming to mobilise a large-scale transition involving various societal actors through openly communicated commitments to concrete actions. Each commitment should focus on at least one of the eight nationally defined sustainability objectives connected to the global Sustainable Development Goals. This article assesses the implementation and the development needs of the commitment process based on a range of materials. The results highlight the importance of securing adequate resources for long-term coordination and continuous development of the commitment process, trust creation through long-term and open communication, and flexibility allowing for experimentation aimed at finding new modes of interaction between the public and private sectors.