Search

The area of semi-natural grasslands has decreased dramatically causing many grassland specialist species to persist in small habitat fragments. Furthermore, ecological communities once shaped by disturbances related to traditional agriculture now face the impacts of modern agriculture and urbanization. Many of the species have become endangered due to the combined effects of habitat destruction and degradation. We studied the responses of vascular plants and bryophytes to present and past connectivity in semi-natural grasslands, while accounting for the effects of local environmental conditions. We conducted vegetation surveys in 33 fragmented, unmanaged dry grasslands in Southwest Finland. A total of 191 vascular plant species and 60 bryophyte species were recorded. Higher vascular plant diversity was associated with higher historical connectivity, whereas bryophyte diversity declined with increasing current connectivity. Edaphic conditions, microclimate and disturbances were found to structure both vascular plant and bryophyte communities, but the responses to individual environmental variables were very different. The contrasting responses could be explained by the differences between the typical life-history strategies in vascular plants and bryophytes as well as resource competition between the two groups. These results highlight the need to consider different species groups when planning conservation measures. Vascular plant richness may best be conserved in connected grasslands whereas bryophyte richness in isolated ones. The results also indicated that trampling by humans could result in positive disturbance and to some extent help maintain richness of grassland specialist species.

We present results from an expert panel about the role of urban habitat types (biotopes) for urban biodiversity. Building upon the Biodiversity Quality framework (Feest 2006), we suggest nine community attributes that jointly act as a composite measure for urban biodiversity: species richness, habitat specialist species, biomass, abundance, evenness, uniqueness, regional representativeness, sensitivity, and connectivity. 24 taxonomic experts (representing vascular plants, polypores, fungi, birds, bats, mammals, herpetofauna, butterflies, hymenoptera, and beetles) scored 68 pre-defined urban biotopes in terms of their support for Biodiversity Quality in the Helsinki Metropolitan area. Herb-rich forests and certain anthropogenic biotopes like fortifications generally received highest scores, whereas constructed areas like paved yards gained lowest scores. Results are mostly applicable in other Southern Finnish cities. Our openly available results provide a good tentative understanding of the biodiversity value of different urban environments. Biodiversity Quality is a more holistic measure than mere presence of protected or endangered species and it therefore supports biodiversity-aware and sustainable urban planning.

Wood-pastures are threatened anthropogenic biotopes that provide habitat for an extensive group of species. Here we studied the effect of management, grazing intensity, time since abandonment, historical land-use intensity, soil properties and stand conditions on communities of saprotrophic fungi in wood-pastures in Central Finland. We found that the proportion of broadleaved trees and soil pH are the major drivers in the communities of saprotrophic fungi in these boreal wood-pastures. In addition, tree species richness, soil moisture, historical land-use intensity and time since abandonment affected the communities of saprotrophic fungi. Current management or grazing intensity did not have a clear effect on saprotrophic fungal species richness, although dung-inhabiting fungal species richness was highest at intermediate to high grazing intensity. Obviously, there were many more dung-inhabiting fungal species on grazed than on abandoned sites. Our study highlights the conservation value of wood-pastures as hotspots of saprotrophic fungi. peerReviewed

1. Comprehensive assessments of contemporary diatom distributions across the Arctic remain scarce. Furthermore, studies tracking species compositional differences across space and time, as well as diatom responses to climate warming, are mainly limited to paleolimnological studies due to a lack of routine monitoring in lakes and streams across vast areas of the Arctic. 2. The study aims to provide a spatial assessment of contemporary species distributions across the circum-Arctic, establish contemporary biodiversity patterns of diatom assemblages to use as reference conditions for future biomonitoring assessments, and determine pre-industrial baseline conditions to provide historical context for modern diatom distributions. 3. Diatom assemblages were assessed using information from ongoing regulatory monitoring programmes, individual research projects, and from surface sediment layers obtained from lake cores. Pre-industrial baseline conditions as well as the nature, direction and magnitude of changes in diatom assemblages over the past c.200 years were determined by comparing surface sediment samples (i.e. containing modern assemblages) with a sediment interval deposited prior to the onset of significant anthropogenic activities (i.e. containing pre-1850 assemblages), together with an examination of diatoms preserved in contiguous samples from dated sediment cores. 4. We identified several biotypes with distinct diatom assemblages using contemporary diatom data from both lakes and streams, including a biotype typical for High Arctic regions. Differences in diatom assemblage composition across circum-Arctic regions were gradual rather than abrupt. Species richness was lowest in High Arctic regions compared to Low Arctic and sub-Arctic regions, and higher in lakes than in streams. Dominant diatom taxa were not endemic to the Arctic. Species richness in both lakes and streams reached maximum values between 60°N and 75°N but was highly variable, probably reflecting differences in local and regional environmental factors and possibly sampling effort. 5. We found clear taxon-specific differences between contemporary and pre-industrial samples that were often specific to both ecozone and lake depth. Regional patterns of species turnover (β-diversity) in the past c.200 years revealed that regions of the Canadian High Arctic and the Hudson Bay Lowlands to the south showed most compositional change, whereas the easternmost regions of the Canadian Arctic changed least. As shown in previous Arctic diatom studies, global warming has already affected these remote high latitude ecosystems. 6. Our results provide reference conditions for future environmental monitoring programmes in the Arctic. Furthermore, diatom taxa identification and harmonisation require improvement, starting with circum-Arctic intercalibrations. Despite the challenges posed by the remoteness of the Arctic, our study shows the need for routine monitoring programmes that have a wide geographical coverage for both streams and lakes.

Highlights • We used a combination of community attributes to measure urban biodiversity quality. • We introduce a protocol for spatial prioritization of urban Biodiversity Quality. • Expert evaluations and pre-existing spatial data were used in the protocol. • Priority mapping helps planners and developers to avoid biodiversity loss. • The method is easy to replicate but requires spatial data and expert knowledge. Spatial prioritization can produce useful information about biodiversity values from urban areas. However, its typical focus on (endangered) species distributions assumes a rather restricted approach to urban biodiversity. In 2006, Feest suggested that five attributes of species assemblages more holistically describe the so called “Biodiversity Quality” of an area: species richness, biomass, population density, evenness, and rarity. Here we apply these attributes in spatial prioritization for urban biodiversity, across ten taxonomic groups: vascular plants, polypores, fungi (other than polypores), birds, bats, mammals (other than bats), herpetofauna, butterflies, hymenoptera, and beetles. In addition, we introduce two more attributes relevant for urban biodiversity conservation: support for specialist species and regional representativeness of the species assemblages. First, spatial data about local urban biotopes was acquired. For each taxon, the capacity of each urban biotope to support the seven introduced attributes of Biodiversity Quality was evaluated via expert elicitation. Expert opinion was then translated into a spatial analysis implemented with the Zonation software. Different anthropogenic, semi-natural, and natural habitats, such as herb-rich forests, lakeshores, open wastelands, fortifications, and botanical gardens, were identified as important for urban Biodiversity Quality. To minimize negative impact on biodiversity, future construction and development should be directed to built-up areas and agricultural fields. Our conception of urban biodiversity lies in between species- and habitat/ecosystem -based analyses and offers a more comprehensive perception of urban biodiversity than a focus on species distributions only, which facilitates the planning of ecologically sustainable cities and biodiverse urban green infrastructure.

nonPeerReviewed

Palosirkka on vaarantunut, voimakkaasti taantuva kuivien ja paahteisten hiekkamaiden ja harjujen heinäsirkkalaji. Palosirkka kuuluu luonnonsuojelulain 47 §:n tarkoittamiin erityisesti suojeltaviin lajeihin. Pääosa palosirkan nykyesiintymistä sijoittuu junaratojen penkereille ja teiden pientareille. Tämän lisäksi lajia tavataan muista ihmistoiminnan muokkaamista elinympäristöistä, kuten pienlentokentiltä ja varuskunta-alueilta. Palosirkkaa tavataan edelleen myös avoimilta hiekkamailta ja harjualueilta. Alkuperäisten elinympäristöjen kasvaessa umpeen laji on siirtynyt luontaisilta biotoopeiltaan ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille alueille. Voimakkaasti ihmistoiminnan muovaamat ympäristöt mahdollistavat monipuolisten hoitomuotojen ja hoitajatahojen hyödyntämisen lajin suojelussa. Oikein suunnatut hoitotoimenpiteet ovatkin aluesuojelun lisäksi merkittävässä asemassa lajin taantumiskehityksen pysäyttämisessä. Tässä suojelusuunnitelmassa on tarkasteltu yhteensä 39 palosirkan nykyesiintymää. Lajin levinneisyysalue ulottuu Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Pirkanmaan, Hämeen, Kaakkois-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten toimialueille. Tämä työ toimii uhanalaisen palosirkan lajiesittelynä, jossa esitetään myös esiintymäkohtaisia suojelu- ja hoitosuosituksia lajille.

Viestejä saarilta : miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? / Ilkka Hanski. Helsinki : Gaudeamus, 2007.

Maatalouden tehostumisen vuoksi runsaslajisia niittyjä ja luonnonlaitumia on jäljellä enää hyvin vähän, mikä on johtanut lukuisten kasvi- ja hyönteislajien jyrkkään taantumiseen. Voimayhtiöiden säännöllisesti raivaamat johtoaukeat voivat edustavimmilta osiltaan toimia korvaavana elinympäristönä monille niittylajeille. Arvokkaat linjaosuudet on kuitenkin saatava paikallistettua, jotta niiden hoitoon voidaan kiinnittää erityishuomiota. Tässä työssä pyrittiin kehittämään kaukokartoitusmenetelmiin perustuvaa menetelmää, jonka avulla lajistoltaan arvokkaat johtoaukeat voitaisiin selvittää kustannustehokkaasti laajoilta alueilta. Lisäksi laajennettiin tietämystä ympäristömuuttujista, jotka kuvastavat johtoaukean laatua niittylajistolle. Tutkimuksessa havaittiin, että käytettävissä olevien kaukokartoitusaineistojen erotustarkkuus ei riitä niittylajistoltaan merkittävien osuuksien tunnistamiseen johtoaukeilta. Tämä selittynee ennen kaikkea arvokkaiden elinympäristölaikkujen pääsääntöisesti pienellä koolla. Maastoselvitys osoitti, että moni visuaalisesti lupaavakin kohde oli niittykasvillisuudeltaan köyhä, ja runsaslajisten alueiden rajaaminen oli vaikeaa. Aineistot tuottivat silti lisätietoa niittykasvillisuuden lajirunsautta selittävistä johtoaukean ominaisuuksista. Niittykasvillisuus oli rikkaampaa maatalousmaan tai asutuksen läheisyydessä sekä etelän ja lännen välille avautuvilla rinteillä. Uudenmaan ja Pirkanmaan johtoaukeille osui kaikkiaan 15 inventoitua perinnebiotooppia, sekä Hertta-uhanalaisrekisterin perusteella ainakin 13 uhanalaisen niittylajin esiintymää. Näiden kohteiden luonnonhoitotoimia olisi mahdollista rahoittaa myös maatalouden ympäristötuen erityistukien avulla. Suurin ongelma on löytää lähialueelta hoidosta kiinnostunut viljelijä tai yhdistys. Tietämystä niittylajistolle merkittävistä johtoaukeista olisi syytä tarkentaa esimerkiksi tekemällä tarkempia maastoinventointeja tutkimuksessa rajatuilla lupaavimmilla voimalinjaosuuksilla.

Syftet med handlingsprogrammet för åren 2008–2016 för att trygga mångfalden i skogarna i södra Finland är att förhindra tillbakagången för skogarnas naturtyper och arter, och att stabilisera en gynnsam utveckling för naturens mångfald före utgången av år 2016. Livsmiljöer som är betydelsefulla för mångfalden tryggas genom markägarnas frivilliga skyddsåtgärder inom ramen för METSO-handlingsplanen. De naturvårdsbiologiska urvalskriterierna underlättar identifieringen av de ur mångfaldssynpunkt viktiga livsmiljöerna och deras särdrag. De är till stöd när livsmiljöer bedöms och väljs ut till objekt som ska ingå i METSO-handlingsplanen. I rapporten presenteras de naturvårdsbiologiska urvalskriterierna för METSO som bearbetats av arbetsgruppen samt kompletterande urvalskriterier. Dessutom granskas den regionala förekomsten av olika livsmiljöer.

Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelman vuosille 2008–2016 tavoitteena on pysäyttää metsäisten luontotyyppien ja metsälajien taantuminen ja vakiinnuttaa luonnon monimuotoisuuden suotuisa kehitys vuoteen 2016 mennessä. METSO-ohjelmassa turvataan monimuotoisuudelle merkittäviä elinympäristöjä maanomistajille vapaaehtoisin suojelukeinoin. Luonnontieteelliset valintaperusteet ovat apuna monimuotoisuuden kannalta merkittävien elinympäristöjen ja niiden ominaispiirteiden tunnistamisessa. Ne tukevat elinympäristöjen arviointia ja valintaa METSO-ohjelman kohteiksi. Raportissa esitellään työryhmän viimeistelemät METSO-ohjelmassa käytettävät luonnontieteelliset valintaperusteet sekä niitä täydentävät valintaperusteet. Lisäksi raportissa tarkastellaan eri elinympäristöjen alueellista esiintymistä.

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen oletetaan olevan luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisimpiä metsäympäristöjä, mutta asiaa ei ole tutkittu. Tässä tutkimuksessa selvitettiin metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen suhteellista merkitystä luonnon monimuotoisuudelle, metsäkeskuksen tekemien metsälakikohderajausten kattavuutta ja laatua sekä ominaispiirteiden säilymistä rajatuilla metsälakikohteilla Lohjalla. Tulosten mukaan suuri osa uhanalaisten putkilokasvien, sammalien ja jäkälien esiintymistä sijaitsee metsälain mukaan määritellyillä erityisen tärkeillä elinympäristöillä. Metsäkeskuksen tekemän metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen kattavuus ja laatu osoittautuivat kuitenkin heikoiksi. Metsälain kriteerit täyttävistä uhanalaisten lajien esiintymispaikoista vain 4 % oli metsäkeskus rajannut metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi. Näin ollen suojelualueiden ulkopuolisista uhanalaisten lajien esiintymistä ainoastaan yksi prosentti sijaitsi metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi rajatuilla alueilla. Metsämaan rajatuista metsälakikohteista 75 % oli lain kriteerit täyttävää aluetta pienempiä. Huomattavalla osalla metsälakikohteiksi rajatuista kohteista ominaispiirteet olivat heikentyneet metsälain voimaantulon jälkeen tehtyjen hakkuiden takia. Metsälakia on Lohjalla sovellettu siten, että vain vähäinen osa lain kriteerit täyttävistä kohteista on rajattu metsälakikohteiksi. Lain käytännön tulkinnassa keskeisintä näyttää olleen kohteiden hyvin pieni koko eivätkä sen luontoarvot ja niiden säilyminen. Pienialaisuuden korostaminen johtaa luontoarvoiltaan vaatimattomien kohteiden rajaamiseen metsälakikohteiksi arvokkaiden kohteiden sijaan tai siihen, että arvokkaasta kohteesta vain palanen rajataan metsälakikohteeksi. Ominaispiirteiden heikentäminen näyttää olevan käytännössä sallittua esimerkiksi harvennushakkuin. Metsälain onnistunut käytäntöön soveltaminen edellyttää, että viranomaiset osaavat tunnistaa erityisen tärkeiden elinympäristöjen luontoarvot ja merkittävät ominaispiirteet sekä määritellä ominaispiirteitä heikentävät toimenpiteet, jotka eivät ole sallittuja. Saatujen tulosten perusteella näin ei ole tapahtunut. Metsäasetusta ja metsälain soveltamisohjeita on tarpeen selventää siten, että luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittävät lain kriteerit täyttävät kohteet määriteltäisiin metsälakikohteiksi, ja että niiden ominaispiirteiden heikentäminen olisi kiellettyä. Metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä koskevien tietojen tulisi olla julkisia. Tätä kautta mahdollistettaisiin se, että metsälakia toimeenpantaisiin laissa määritellyn mukaisesti.