Search

Phonetic resources, like dialects and accents, are used in ethnic humour to build up a recognisable character that pokes fun at the stereotypes associated with a particular identity, sometimes with critical and political undertones. In this article, we examine the manipulation of one such resource, aspiration, used in performing and mocking one such clichéd character, called the fake Sámi. This character has a contested history in Finnish tourism and marketing practices, and is embedded in a long-standing debate about who can use emblems of Sámi identity for economic purposes. Adopting a sociophonetic language regard and folk linguistics approaches (Preston 2010; Niedzielski & Preston 2003) we explore how “fakeness” is constructed phonetically by the actors performing “Fake Sámi” in an indigenous Sámi television comedy show during a period of intense political debate in Finland over the legal definition of the category of indigenous Sámi. By analysing the use of hyperbolic aspiration of a prominent feature of Lappish Finnish dialect, the non-initial syllable /h/-sound, we show how the fakeness is performed by evoking linguistic stereotypes of a Finnish Lappish dialect and a Finnish English accent by a deliberate misuse of aspiration: aspirating when standard phonemes in speech should not be aspirated and not aspirating when phonemes should be aspirated. We argue that this kind of deliberate ambivalence and misuse of phonetic resources is a phonetic resource for reflexive postmodern identity performances.

Biological and cultural diversity are inextricably linked and rapidly eroding worldwide. As a response, many conservation efforts foster synergies between cultural and biological diversity agendas through biocultural approaches. However, such approaches do not always address biocultural conflicts, where certain cultural practices can lead to biodiversity loss and, in turn, threaten the continuance of such practices. In this study, we examined a biocultural conflict in the Dimi ceremony, the most important rite of passage of the Daasanach agro-pastoralists of north Kenya, in which skins from threatened carnivore species are used extensively as traditional ornaments. We quantified the current use of skins in Dimi as well as changes in the cultural ceremony that exacerbate its impacts on wildlife. We collected field-based data on the context of the use of skins through structured interviews, focus-group discussions, participant observation and counts of skins in two Dimi ceremonies. We counted a total of 121 skins of four carnivore species being used in a single ceremony. We also found that Dimi has become environmentally unsustainable, threatening distant cheetah Acinonyx jubatus and leopard Panthera pardus populations and local species with spotted skins (African civet Civettictis civetta, common genet Genetta genetta and serval Leptailurus serval). The young Daasanach are deeply concerned about the lack of availability of skins in their area, as well as the prohibitive prices, and they are calling for alternatives to the use of skins in Dimi. Overall, our study shows that acknowledging biocultural conflicts and opening space for dialogue with local communities are essential for the maintenance of both biological and cultural diversity.

Tässä artikkelissa tarkastellaan saamelaisen varhaiskasvatuksen toteutusta Suomessa saamelaisen varhaiskasvatuksen työntekijöiden kertomana. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, miten varhaiskasvatuksessa toteutetaan saamelaiseen alkuperäiskansakulttuuriin nojaavaa enkulturaatiota. Tutkimus edustaa alkuperäiskansatutkimusta, jonka tavoite on toimia Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten hyväksi. Saamelaisten kielet sekä kulttuuri ovat uhanalaisia. Tutkimushenkilöt edustavat laajasti saamelaisessa varhaiskasvatuksessa työskenteleviä henkilöitä eri puolilla Suomea (N=23). Aineisto hankittiin yksilöhaastatteluina ja analysoitiin narratiivisesti. Kaikki haastatellut saamelaisessa varhaiskasvatuksessa työskentelevät ammattilaiset tiedostavat oman roolinsa tärkeyden sekä saamen kielen oppimisen tukena että saamelaiskulttuurin siirtäjänä ja vahvistajana. Kerrotuissa kokemuksissa ilmenee vaihtelua kahden ulottuvuuden suhteen: Miten vahvasti arjen toiminnassa toteutetaan enkulturaatiota saamenkulttuurin ja -kielen vahvistamiseksi, sekä miten saamelaisen varhaiskasvatuksen arjessa yhteensovitetaan enemmistökulttuuri ja saamenkulttuuri. Artikkeli antaa varhaiskasvatuksen henkilökunnalle välineitä tukea oman kulttuurin mukaista toimintaa sekä rohkaisee keskinäiseen yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. Jakaessaan toimivia käytänteitä ja ratkaisumalleja varhaiskasvattajat tekevät näkyväksi toteuttamaansa enkulturaatiota.

Raportissa tarkastellaan Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvin) toteuttaman arvioinnin tuloksia saamen kielten etäopetuspilotin (1.8.2018−31.8.2023) toimivuudesta ja opetuksen vaikuttavuudesta. Etäopetuspilotissa saamen kielten (pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame) opetusta annetaan kaksi vuosiviikkotuntia perusopetusta ja lukiokoulutusta täydentävänä opetuksena. Opetusta johtaa Utsjoen kunta ja koordinoi Saamelaiskäräjät, ja se on tarkoitettu saamelaisalueen ulkopuolella asuville lapsille ja nuorille, joilla saamen kieli on perheen tai suvun kieli. Oppilaita on esikouluikäisistä lukiolaisiin. Oppilaiden määrä on kasvanut 50:stä 150:een etäopetuspilotin aikana. Arvioinnilla tuotettiin tietoa kolmeen pääteemaan liittyen. Ensinnäkin selvitettiin, missä määrin opetukseen osallistuvien määrä on lisääntynyt etäopetuspilotin aikana, ja mitkä tekijät edistävät tai estävät etäopetukseen osallistumista. Toinen teema tarkastelee etäopetuspilotin pedagogisten tavoitteiden toteutumista ja kolmas rahoitusmallin toimivuutta. Arviointiaineistoa kerättiin kuulemisilla, kyselyillä ja haastatteluilla. Lisäksi havainnoitiin saamen kielten oppitunteja. Kuulemistilaisuuksiin osallistui 12 opetuksen järjestäjää ja 17 koulua. Kyselyitä laadittiin kolme erilaista, ja niihin vastasi 47 opetuksen järjestäjää tai koulua, 71 oppilasta esiopetuksesta lukiokoulutukseen ja 29 oppilaiden huoltajaa. Esikoululaisia ja luokkien 1–2 oppilaita haastatteli lasten ohjaaja. Hanketyöntekijöistä haastateltiin seitsemää eri tehtävissä toiminutta henkilöä. Lisäksi havainnoitiin yhteensä 11 pohjoissaamen, inarinsaamen ja koltansaamen oppituntia. Etäopetuksena annettavan saamen kielten opetuksen saavutettavuudesta havaittiin, että opetukseen hakeutuminen on useimmiten huoltajan ja oppilaan oman aktiivisuuden varassa. Opetuksen järjestäjille tai kouluille tieto oppilaan saamelaistaustasta ja mahdollisuudesta osallistua opetukseen ei välttämättä välity. Syynä voi olla esimerkiksi se, että väestörekisteriin voi merkitä äidinkieleksi vain yhden kielen. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että suurin osa saamelaisista on käynyt läpi kielenvaihdon enemmistökieleen muun muassa aiemman suomalaisen kielikoulutuspolitiikan vuoksi. Etäopetuspilotin myötä tietoisuus saamen kielistä, saamelaisuudesta sekä maamme alkuperäiskansasta ja sen kulttuurisista ominaispiirteistä on ainakin jossain määrin tullut näkyvämmäksi kunnissa ja koulujen arjessa. Selkeimmin kiinnostuksen lisääntyminen näkyy kaikkien kolmen saamen kielen oppilasmäärien ja hankkeessa mukana olevien koulujen lukumäärän kasvuna. Koulukohtainen oppilasmäärä on kuitenkin edelleen pieni (useimmiten 1–2 oppilasta), mikä tuo haasteita tuntien sijoittamiselle lukujärjestykseen ja ohjaajien resursointiin. Jos saamen kieli nähdään oppilaalle niin sanottuna ylimääräisenä oppiaineena, sijoittuvat oppitunnit koulupäivän ulkopuolelle. Tällöin oppilaalle on annettu mahdollisuus osallistua tunneille myös kotoa, mikä puolestaan aiheuttaa epätietoisuutta valvonta- ja vastuukysymyksistä. Vaikka tiedotus ja ohjeistus on hankkeen elinkaaren aikana selkeästi parantunut, on tiedotusta edelleen kehitettävä opetuksen saavutettavuuden lisäämiseksi. Opetuksen järjestäjät ja koulut kaipaavat lisäksi selkeitä valtakunnallisia linjauksia ohjaajan tehtävistä ja opetuksen vastuukysymyksistä varsinkin silloin, kun oppilas osallistuu opetukseen kotoa käsin. Etäopetuspilotin pedagogisten tavoitteiden toteutumista edistävistä ja estävistä tekijöistä havaittiin, että suurimmat haasteet liittyvät oppilaiden eritasoiseen saamen kielen osaamiseen. Oppilaita ryhmitellään pienten kielikohtaisten oppilasmäärien vuoksi ikäryhmittäin, vaikka se ei olisi pedagogisesti järkevää. Osaltaan tämä on seurausta siitä, että valtakunnallisessa ja paikallisessa opetussuunnitelmassa opetuksen sisältö ja tavoitteet on asetettu ikätasoittain, ei oppilaiden osaamistason mukaisesti. Oppilaiden ryhmittely osaamistason mukaan on jo nyt mahdollista pohjoissaamessa, missä kielenpuhujia ja oppilaita on inarin- ja koltansaamea enemmän. Oppilaiden motivaation ja opettajien jaksamisen kannalta tulee kuitenkin jatkossa pohtia, onko saamen kielen opetukselle mahdollista laatia omat opetussuunnitelman perusteet, eli saamelainen opetussuunnitelma, jossa lähtökohtana on oppilaiden osaamistaso ikäryhmittäisen luokittelun lisäksi. Tavoitteiden eriyttäminen osaamistasoittain helpottaa opetusmateriaalien laadintaa ja auttaa ylläpitämään oppilaiden motivaatiota opiskella saamen kieltä myös jatkossa. Tuntien havainnoinnin ja oppilaiden itsensä kertoman perusteella saamelaisuus ja saamelainen kulttuuri näkyvät hyvin opetuksessa. Esimerkkinä hyvästä käytänteestä on jonkin tietyn teeman, kuten saamelaisuuden päivän, käsittely eri oppilasryhmissä niin, että oppilaille laaditaan tehtäviä osaamistasonsa mukaisesti. Oppilaat myös pitävät saamen tunneista ja kokevat tarvitsevansa saamen kieltä elämässään. Tavoitteiden eriyttämisen ohessa toinen opetuksen kehittämiskohde on oppilasarviointi. Hankehenkilöstön haastatteluissa arviointi tunnistettiin yhdeksi hankeen kipupisteeksi ja siihen haluttiin koulutusta ja lisäohjeistusta. Oppilailla on etäopetuspilotissa vain harvoin kirjallisia kokeita ja kotiläksyjä, joten oppilaiden pääasiallinen näyttö osaamisesta tulee oppitunneille osallistumisen kautta. Oppilaalle annetaan osallistumistodistus, jos hän on läsnä 70 % tunneista. Rahoitusmallin toimivuus oli herättänyt jo etäopetuspilotin alkuvaiheessa paljon kysymyksiä. Arviointitulosten mukaan opetuksen järjestäjät ja koulut kaipaavat selkeitä linjauksia siitä, miten oppilaan opiskelu kotona vaikuttaa saatuun rahoitukseen. Rahojen kierrätystä koulujen ja opetuksen järjestäjän kautta haluttiin vähentää siirtämällä valtionavustus suoraan opetusta koordinoivalle Utsjoen kunnalle. Ohjaajan saatavuus on yhteydessä myös koulun resursseihin: jos tunnilla tulee olla ohjaaja aina saatavilla, on ohjaajalle oltava myös selkeästi resursoituna työaikaa. Rahoitusmallin kehittämisehdotuksena esitettiin rahoituksen sitomista tuntimäärään, minkä uskottiin lisäävän myös etäopetuspilottiin osallistuvien oppilaiden lukumäärää. Arviointitulosten pohjalta Karvi laati kehittämissuosituksia eri toimijatasoille ja etäopetuspilotin jatkoa pohtiville viranomaisille. Keskeiset kehittämiskohteet ovat opettajien työsuhteiden vakinaistamisen lisäksi saamen kielen statuksen selkiyttäminen valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa. Saamen kielten (etä)opetukseen tarvitaan erillistä lisärahoitusta, koska on vielä pitkä matka siihen, että kaikki aiemman assimilaatiopolitiikan johdosta saamen kielen menettäneet alkuperäiskansan perheet saavat mahdollisuuden kielensä elvytykseen koko maassa. Saamen kielille tarvitaan oma opetussuunnitelma, jossa saamen kielten ja saamelaiskulttuurin erityisluonne tulee huomioiduksi. Lisäksi tulee selkiyttää eri toimijoiden vastuita, linjata ohjaajan rooli ja resursointi sekä selkiyttää etäopetuspilotin rahoitusmallia. Kuntien ja koulujen tulee lisätä tiedottamistaan oppilaiden mahdollisuudesta osallistua etäyhteyksin toteutettavaan saamen kielten opetukseen. Saamen kielten opettajille tulee järjestää erityisesti etäyhteyksin toteutettavaan opetukseen soveltuvaa arviointiosaamiskoulutusta. The report examines the findings of the Finnish Education Evaluation Centre FINEEC’s evaluation concerning the effectiveness of a pilot project on distance learning of Sámi languages (1 August 2018–31 August 2023) and the impact of the instruction. In the distance learning pilot, two annual weekly lessons of instruction in the Sámi languages (Northern Sámi, Inari Sámi, Skolt Sámi) are provided as education complementing basic and general upper secondary education. The provision of education is led by the municipality of Utsjoki and coordinated by the Sámi Parliament, and it is intended for children and young people living outside the Sámi Homeland who speak Sámi with their families. In age, the students range from pre-school pupils to general upper secondary school students, and their number has increased from 50 to 150 during the distance learning pilot project. The evaluation produced information on three main themes. Firstly, it looked at the increase in the number of students participating in the instruction during the distance learning pilot and the factors that promote or prevent participation in distance learning. The second theme was examining how the pedagogical objectives of the distance learning pilot were realised, and the third one was investigating the effectiveness of the funding model. Evaluation data were collected by conducting hearings, surveys and interviews. Additionally, Sámi language lessons were observed. Twelve education providers and 17 schools participated in the hearings. Three different surveys were drawn up, and responses were received from 47 education providers or schools2 , 71 students ranging from pre-primary to general upper secondary education age, and 29 guardians of students. Pre-school pupils and pupils in grades 1–2 were interviewed by their instructors, in addition to which seven persons working in different roles in the project were interviewed. A total of 11 lessons in Northern Sámi, Inari Sámi and Skolt Sámi were also observed. When looking at the accessibility of instruction in Sámi languages provided as distance learning, it was found that participation in the instruction often depends on guardians’ and students’ personal initiative. Information about a student’s Sámi background and the possibility of participating in the instruction does not necessarily get across to education providers or schools. The reasons for this include the fact that only one language can be entered as a person’s mother tongue in the Population Register. On the other hand, it should be noted that most Sámi people have had the majority language substituted for their mother tongue due to such reasons as the former language and education policy in Finland. The distance learning pilot has, at least to some extent, raised awareness of the Sámi languages and Sámi identity as well as Finland’s indigenous people and its cultural features in municipalities and the daily life of schools. The clearest indication of the increased interest is the growing number of students of all three Sámi languages and the number of schools participating in the project. However, the number of pupils in each school remains small (in most cases, one or two pupils), which creates challenges for the placement of lessons in the timetable and instructors’ resources. If the Sámi language is regarded as an additional subject for the student, the lessons are placed outside the school day. In this case, the student has also been given the possibility to participate in the lessons from home, which leads to uncertainty about issues of supervision and responsibility. While communication and instructions have clearly improved over the project’s life cycle, information activities should be developed further to improve the accessibility of the instruction. Additionally, education providers and schools need clear national policies on the instructors’ tasks and issues of responsibility related to the instruction, especially when the student attends the instruction from home. In the context of factors that promote and hinder the realisation of pedagogical objectives set for the distance learning pilot, it was found that the greatest challenges are associated with the different levels of students’ Sámi language proficiency. Because of the small number of students studying each language, the students are grouped by age, even if this did not make sense from a pedagogical point of view. This partly results from the fact that in the national core curriculum and local curricula, the content and objectives of the instruction have been determined by age group, not according to the students’ levels of knowledge and skills. Grouping the pupils according to their proficiency levels is now already possible in Northern Sámi, a language with more speakers and students than Inari and Skolt Sámi. From the viewpoint of students’ motivation and teachers’ coping, however, the possibility of drawing up a specific core curriculum for Sámi language instruction should be considered, in other words a Sámi curriculum based on students’ proficiency levels in addition to classification by age group. Differentiating the objectives by proficiency level facilitates the preparation of teaching materials and helps to maintain the students’ motivation to study the Sámi language in the future. Based on observing the lessons and students’ reports, the Sámi identity and culture are prominent in the instruction. Dealing with a certain theme, such as the Sámi Day, in different student groups and giving the students assignments that match their proficiency level is an example of a good practice. The students also like the Sámi lessons and feel they need the Sámi language in their lives. In addition to differentiating the objectives, another area of development in the instruction is student assessment. In interviews with project staff, assessment was identified as one of the problem areas in the project, and training and additional instructions for it were called for. In the distance learning pilot project, the students rarely take written tests and do homework. Consequently, the students mainly demonstrate their competence when attending the lessons. Students are given a certificate of attendance if they are present at 70% of the lessons. The effectiveness of the funding model raised many questions already in the early stages of the distance learning pilot. The evaluation found that education providers and schools need clear policies on how studying at home affects the funding. Rather than the funding being directed through schools and education providers, actors would like to see the discretionary government transfers being allocated directly to the municipality of Utsjoki, which coordinates the instruction. The availability of an instructor is also linked to the school’s resources: if the instructor must always be available during the lessons, the instructor’s working hour resources must also be clearly allocated to this purpose. To develop the funding model, it was proposed that the funding could be tied to the number of lessons, which was believed to also increase the number of students participating in the distance learning pilot. Based on the findings of the evaluation, FINEEC prepared development recommendations for different levels of actors and for authorities considering the continuation of the distance learning pilot. In addition to making teachers’ employment relationships permanent, key areas of improvement include clarifying the status of the Sámi language in the national curriculum. Additional funding is needed for the (distance) learning of the Sámi languages as we still have a long way to go before all indigenous families who lost their Sámi language as a result of the former assimilation policy have an opportunity to revive their language. A specific curriculum for the Sámi languages which accounts for the special nature of these languages and the Sámi culture is needed. In addition, the responsibilities of different actors must be disambiguated, a policy on the instructor’s role and resources is needed, and the funding model of the distance learning pilot should be clarified. Municipalities and schools should provide more information about the students’ possibility of participating in Sámi language instruction through remote connections. Training on competence assessment with special reference to distance learning should be provided for Sámi language teachers. nonPeerReviewed

Artikkeli tarkastelee nenetsikirjailija Anna Nerkagin pienoisromaaneja Nogo-suvun Aniko (1976) ja Valkea jäkälä (1996) sekä venäläisen elokuvaohjaaja Vladimir Tumajevin näiden teosten pohjalta ohjaamaa elokuvaa Valkea jäkälä (2014). Lähestyn teoksia kysymällä, kuinka niissä kuvataan arktista tundraa tilana ja kuinka teoksissa kuvattu perifeerinen tila esitetään suhteessa valtakeskuksiin. Artikkelin tärkeimpinä teoreettisina viitekehyksinä toimivat geokritiikki sekä jälkikolonialistinen teoria. Nerkagin teoksissa tundra näyttäytyy muusta maasta irrallisena alkuperäiskansan toimintaympäristönä, joka kytkeytyy sekä nenetsien historiaan että näiden suhteeseen ei-inhimillisen luonnon kanssa. Erityisesti Valkean jäkälän voi nähdä myös kritisoivan yhteiskunnan tapaa laiminlyödä alueen asioiden hoitoa. Tumajevin elokuva puolestaan nojaa venäläisessä kulttuurissa vallitseviin käsityksiin arktisesta tundrasta ja heijastaa myös Venäjän 2000-luvulla aktivoitunutta tarvetta profiloitua arktisena suurvaltana. Imagined Peripheries Abstract: This article focuses on Nenets author Anna Nerkagi’s short novels Aniko of the Clan Nogo (1976) and The White Moss (1996) and their film adaptation The White Moss (2014) by Russian film director Vladimir Tumaev. I approach these works by asking how they depict the Arctic tundra as a space and how they describe the relationship between this peripheral space and the power centres. The main theoretical frameworks used are geocriticism and postcolonial theory. Nerkagi’s works depict the tundra as a region that is disconnected from the rest of the country and defined by Nenets history and the relationship with non-human nature. Especially in The White Moss, the reader can also notice a social critique of the neglect of the region. Tumaev’s film, on the other hand, relies on Russian cultural conceptions of the Arctic tundra and reflects Russia’s urge to be profiled as an Arctic superpower in the 2000s.

Arctic observing and data systems have been widely recognized as critical infrastructures to support decision making and understanding across sectors in the Arctic and globally. Yet due to broad and persistent issues related to coordination, deployment infrastructure and technology gaps, the Arctic remains among the most poorly observed regions on the planet from the standpoint of conventional observing systems. Sustaining Arctic Observing Networks (SAON) was initiated in 2011 to address the persistent shortcomings in the coordination of Arctic observations that are maintained by its many national and organizational partners. SAON set forth a bold vision in its 2018 – 28 strategic plan to develop a roadmap for Arctic observing and data systems (ROADS) to specifically address a key gap in coordination efforts—the current lack of a systematic planning mechanism to develop and link observing and data system requirements and implementation strategies in the Arctic region. This coordination gap has hampered partnership development and investments toward improved observing and data systems. ROADS seeks to address this shortcoming through generating a systems-level view of observing requirements and implementation strategies across SAON’s many partners through its roadmap. A critical success factor for ROADS is equitable participation of Arctic Indigenous Peoples in the design and development process, starting at the process design stage to build needed equity. ROADS is both a comprehensive concept, building from a societal benefit assessment approach, and one that can proceed step-wise so that the most imperative Arctic observations—here described as shared Arctic variables (SAVs)—can be rapidly improved. SAVs will be identified through rigorous assessment at the beginning of the ROADS process, with an emphasis in that assessment on increasing shared benefit of proposed system improvements across a range of partnerships from local to global scales. The success of the ROADS process will ultimately be measured by the realization of concrete investments in and well-structured partnerships for the improved sustainment of Arctic observing and data systems in support of societal benefit. Available here.

Akseli Gallen-Kallelan Yhdysvalloissa keräämät etnografiset esineet ovat tähän asti edustaneet henkilöhistoriallisina esineinä yksinomaan taiteilijan Amerikan matkaa. Esineiden alkuperästä ei ole ollut juuri tietoa, joten niiden alkuperäinen kulttuurikonteksti on jäänyt kuuluisan kerääjänsä varjoon. Tässä artikkelissa kartoitan Gallen-Kallelan Museossa ja Kansallismuseossa olevat Gallen-Kallelan intiaaniesineet ja analysoin niitä siinä kulttuurisessa kontekstissa, josta ne siirtyvät Gallen-Kallelalle. Alkuperän tunteminen antaa mahdollisuuden tulkita niiden merkityksiä jatkossa myös laajemmissa konteksteissa., Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) lived in New Mexico with his family from 1924 to 1925 and acquired Native American objects. As personal objects, they have exclusively represented Gallen-Kallela’s trip to North America, and their original context has been ignored. Collections of objects belonging to significant historical figures are connected primarily to the person in question. In a similar vein, objects owned by Gallen-Kallela mainly gain their importance through him. They represent his life, his work, and his achievements, regardless of their origin. By analysing the ethnographic objects he acquired and attributing them to their original cultural context, I have extended their meaning to also represent the communities and cultures that produced them. Objects acquired by Gallen-Kallela have been made by many different indigenous communities in southwestern United States. He did not visit all the places himself, which means that the items were not acquired directly from their producers. In the 1920s, handicrafts were traded very extensively across state borders, and it was easy to buy objects made by different indigenous communities at the same place. Nowadays, there are 13 objects at the Gallen-Kallela Museum and 16 at the National Museum of Finland. In this article, I analyse these objects and place them in their original cultural context. In order to identify the objects, I use their collection history, the features and characteristics of the objects, work by artists, old photographs, written descriptions and studies, comparable documented objects, and the testimonies of the Native Americans., Åren 1924–25 bodde Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) med sin familj i New Mexico, där han anskaffade föremål av ursprungsbefolkningarna. Dessa har ansetts vara personhistoriska föremål som enbart representerar Gallen-Kallelas resa, och man har inte beaktat deras originella kontext. Framstående personers samlingar ges ofta en särskild betydelse via sina ägare. På så vis har föremålen som ägts av Gallen-Kallela huvudsakligen fått sin betydelse främst via honom som person. De representerar hans liv, arbete och prestationer - oavsett föremålens ursprung. Genom att analysera det etnografiska föremålan han förvärvade och tillskriva dem till deras ursprungliga kulturella sammanhang har jag strävat till att utvidga deras betydelse till att även representera de samhällen och kulturer där de tillverkades. De föremål som Gallen-Kallela skaffade har tillverkats av flera olika folk på olika platser i sydvästra USA. Han besökte inte själv alla dessa platser, vilket betyder att föremålen har skaffats via mellanhänder, inte direkt av tillverkarna. På 1920-talet förekom en mycket omfattande handel med hantverk över delstatsgränserna och det var lätt att på en marknadsplats köpa föremål som tillverkats av olika ursprungsfolk. I nuläget finns 13 av dessa föremål i Gallen-Kallela Museet och 16 i Finlands nationalmuseums samlingar. I denna artikel analyserar jag dessa föremål och placerar dem i deras ursprungliga kulturella kontext. För att identifiera föremålen tillämpar jag samlingshistorik, föremålens särdrag och egenskaper, konstnärernas arbete, gamla fotografier, skriftliga beskrivningar, jämförbara dokumenterade föremål samt ursprungsbefolkningens egna vittnesmål.

Tutkielmassani kohdistan katseen 2000-luvun maailmanlaajuisesti yhteen katsotuimpaan animaatioelokuvaan, Frozen II -elokuvaan. Elokuva tarjoaa hedelmällisen aineiston tutkittavaksi, sillä se on tuotantoyhtiönsä Walt Disney Animation Studiosin ensimmäinen virallisesti alkuperäiskansojen kanssa yhteistyössä toteuttama kokopitkä elokuva. Kuuden Saamelaisneuvoston nimittämän saamelaisasiantuntijan kanssa yhteistyössä tuotettu elokuva on julkisesti ilmoittanut käsittelevänsä saamelaiskulttuuria hienovaraisesti ja kunnioittavasti. Elokuvassa saamelaisuus näkyykin aina elokuvan kokonaisjuonesta yksityiskohtaisiin esteettisiin elementteihin asti. Tässä tutkielmassa tarkastelen saamelaiskansan toiseutta rakentavia narratiiveja Frozen II -animaatioelokuvassa. Tutkielma nivoutuu kansainvälisten suhteiden visuaaliseen käänteeseen, tulkiten populaarikulttuurin yhtenä maailmanpolitiikkaa heijastavana peilinä, minkä läpi kansainvälisten suhteiden teorioita ja ideoita voidaan tarkastella. Teoreettinen viitekehykseni perustuu ajatukseen analyyttisestä eklektismistä, yhdistellen useita toiseutta selittäviä teorioita. Tässä tutkielmassa toiseus saa merkityksensä saidilaisen orientalismin sekä kansainvälisten suhteiden klassisten vihollisuutta ja kilpailijuutta tarkastelevien toiseuden teorioiden kautta. Tutkimuskysymyksinä esitänkin: Minkä narratiivien kautta valtaväestön ja alkuperäiskansan välinen toiseus Disney Frozen II -elokuvassa konstruoituu?; ja Minkälainen toiseuskertomus elokuvan narratiiveista katsojalle rakentuu? Tutkielman metodologinen viitekehys rakentuu narratiivisen analyysin ja visuaalisen narratiivisen analyysin kautta, soveltuen hyvin liikkuvaa kuvaa sisältävän elokuvakertomuksen tarkasteluun. Tutkimuksen menetelmällisenä työkaluna käytän tutkimuksessa Mieke Balin luomaa narratiivien kolmen ulottuvuuden mallia, jonka mukaan narratiiveja tarkastellaan niiden sisältä elementeistä käsin, tarinoiden tasolla, sekä tarinoiden ulkopuolelta rakennettuina kokonaisuuksina. Teoreettisen viitekehykseni pohjalta tarkastelen neljää tutkimuksellisesti luotua narratiivia: 1) tarinaa oksidentista ja orientista, 2) tarinaa toistensa vihollisista ja yhteisestä vihollisesta, 3) tarinaa molemmuudesta ja toiseuden ristiriitaisuudesta, ja 4) tarinaa, joka jätettiin kertomatta. Elokuvan narratiivit ilmentävät tästä tutkimusasetelmasta havaittavissa olevaa todellisuutta, yrittämättä luoda niistä absoluuttista totuutta alkuperäiskansojen toiseudesta todellisessa maailmassa. Tutkielman tuloksena toiseus oli havaittavissa elokuvan kaikilla kolmella narratiivisella ulottuvuudella. Elokuvan toiseuttavat narratiivit tukivat saidilaisen orientalismin teoriaa oksidentin orientalisoimasta toisesta, mutta myös perinteistä kansainvälisten suhteiden kuvaa viholliskansasta. Toisaalta elokuvan narratiivit osoittivat myös toiseuden moninaisuutta ja paikoitteista ristiriitaisuutta, eivätkä ne täysin kieltäneet kansojen samaistavia narratiiveja. Toiseus muodostuikin narratiiveissa lineaariseksi käsitteeksi, joka mahdollistaa molemmuuden ja partikulaarisen paikkasidonnaisuuden. Tutkimustulosten puolesta pääasiallisin muuttuja toiseuden muodostumisessa oli kerrottujen narratiivien aikapositiossa tapahtunut muutos. Narratiivit, jotka elokuvassa esitettiin menneiden sukupolvien kokemina, piirsivät alkuperäiskansasta perifeeristä, epäluotettavaa ja ajallisesti muuttumatonta kuvaa. Näissä narratiiveissa kansojen välinen suhde osoittautui toisiaan vastaan taisteleviksi viholliskansoiksi. Kerronnan siirtyessä ajallisesti nykyhetkeen, muuttui narratiivien sävy merkittävästi. Kansojen keskinäissuhde muuttui yhteistyökykyiseksi liittolaisuudeksi ja orientalismia tukeneet narratiivit olivat havaittavissa enää vain piilevän orientalismin alueella. Elokuvan fiktiivisestä luonteesta huolimatta narratiiveilla oli löydettävissä selkeä kytkös todellisen elämän tapahtumiin. Tutkimustulosteni perusteella ajallinen muutos narratiiveissa muodostaa elokuvalle kokonaisnarratiivin nykysukupolvien vastuuta tunnustaa menneiden sukupolvien virheet.

For an Indigenous population, there is a need for an inclusive educational space from the language and culture srevitalisation perspective. This is especially important during the early years when the basics of the language are formed alongside cultural knowledge. This paper takes a closer look at a South Sami preschool language learning environment through the lenses of teachers. The South Sami (South Saami) is the southernmost Sami population, frequently described as a minority within the minority. The estimation for South Sami speakers in Norway is around 300, making the language severely endangered This paper aims to take a closer look at how early childhood education teachers describe the South Sami language learning space in their preschool environment. For this study, in total, three preschool teachers from a South Sami preschool were interviewed. This textual data were analysed with content analysis. According to the results, the early childhood education in South Sami context was seen as an important inclusive language and culture srevitalising space with a clear societal responsibility. peerReviewed

Arvio kirjasta: Diane Saint-Pierre & Monica Gattinger (toim.) Cultural Policy. Origins, Evolution, and Implementation in Canada’s Provinces and Territories. University of Ottawa Press, 2021, 668 sivua, ISBN (Paper) 9780776628950

Despite being a multicultural country throughout its history, the Russian Federation has long struggled to embrace its diversity. As a result, the country’s many cultural, religious, and ethnic minority groups have been going through waves of assimilationist policies and practices. Assimilation into the Russian society enforced through formal schooling, daily life, and mass media has led to a destruction of Indigenous lifestyles, cultures, identities, and languages. This article explores the views of Russia’s Indigenous people regarding the country’s education system and its ability to support the cultural revival of Indigenous groups as well as the healing of the trauma that emerged from historical oppression. Within the scope of this article, we investigate the views of two Indigenous groups: Mari and Karelian peoples. Their insights show that despite the decrease in discrimination, the education system has not yet changed its assimilative tendencies. peerReviewed

The fast and widespread environmental changes that have intensified in the last decades are bringing disproportionate impacts to Indigenous Peoples and Local Communities. Changes that affect water resources are particularly relevant for subsistence-based peoples, many of whom already suffer from constraints regarding reliable access to safe water. Particularly in areas where water is scarce, climate change is expected to amplify existing stresses in water availability, which are also exacerbated by multiple socioeconomic drivers. In this paper, we look into the local perceptions of environmental change expressed by the Daasanach people of northern Kenya, where the impacts of climate change overlap with those brought by large infrastructure projects recently established in the Omo River. We show that the Daasanach have rich and detailed understanding of changes in their environment, especially in relation to water resources. Daasanach understand observations of change in different elements of the social-ecological system as an outcome of complex interactions between climatic and non-climatic drivers of change. Our findings highlight the perceived synergistic effects of climate change and infrastructure projects in water resources, driving multiple and cascading impacts on biophysical elements and local livelihoods. Our results also demonstrate the potential of Local Ecological Knowledge in enhancing the understanding of complex social-ecological issues, such as the impacts of environmental change in local communities. To minimize and mitigate the social-ecological impacts of development projects, it is essential to consider potential synergies between climatic and socioeconomic factors and to ensure inclusive governance rooted in local understandings of environmental change.

Tarkastelen artikkelissani, kuinka tšuktšikirjailija Juri Rytheu (1930-2008) kuvaa tuotannossaan neuvostoajan vaikutusta arktisen alueen ihmisten ja eläinten väliseen suhteeseen. Rytheun teoksissa kysymys ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kietoutuu laajempaan maailmankatsomukselliseen keskusteluun, mikä heijastelee alkuperäiskansan tasapainoilua oman maailmankatsomuksensa ja kommunistisen vallan ajaman materialistisen maailmankatsomuksen välillä. Eläimen kategoria avaa Rytheun tuotannossa myös koloniaaliseen ”toiseuteen” liittyviä kysymyksiä. Lähestyn alkuperäiskansan eläinsuhteeseen kohdistuvaa muutospainetta Gayatri Spivakin (1988) ”episteemisen väkivallan” käsitteen, postkoloniaalisen teorian sekä kulttuurisen eläintutkimuksen kautta. Kiinnitän artikkelissa huomiota myös siihen, kuinka eri vuosikymmenet vaikuttavat Rytheun tapaan käsitellä aihetta.

Global environmental and societal changes threaten the cultures of indigenous peoples and local communities (IPLC). Despite the importance of IPLC worldviews and knowledge to sustaining human well-being and biodiversity, risks to these cultural resources are commonly neglected in environmental governance, in part because impacts can be indirect and therefore difficult to evaluate. Here, we investigate the connectivity of values associated with the relationship Ngātiwai (a New Zealand Māori tribe) have with their environment. We show that mapping the architecture of values-environment relationships enables assessment of how deep into culture the impacts of environmental change or policy can cascade. Our results detail how loss of access to key environmental elements could potentially have extensive direct and cascading impacts on the cultural values of Ngātiwai, including environmental responsibilities. Thus, considering only direct effects of environmental change or policy on cultural resources, or treating IPLC social-ecological relations simplistically, can severely underestimate threats to cultures.

Despite the high number of recognised Indigenous groups who are struggling to maintain their languages, cultures, and identities in Russia, there is little research done on the matters of cultural and linguistic revitalisation. This study sought to address this gap by exploring the views of two Indigenous groups, Karelian and Mari, on the development of their Indigenous languages and educational strategies to protect and revive their languages. The study relied on in-depth one-on-one interviews with 20 participants, ten from each Indigenous group. The findings show that despite older generations’ relative proficiency and interest in their respective Indigenous languages, motivation to master them is fading among younger Indigenous populations. There is also a lack of opportunities to learn the languages including informal settings despite protections within the federal legal system. The participants identified three reasons for the rapid decrease of language speakers that include assimilation of the Indigenous groups, differences in rural and urban development, and globalisation. The article concludes with recommendations on how to revitalise Indigenous languages in Russia. peerReviewed

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Pohjois-Venäjän kylä- ja kaupunkiympäristössä asuvien, tutkimieni nenetsien ja hantien ajatuksia ja kokemuksia alkuperäiskulttuureistaan ja -kielistään tilanteessa, jossa monet ”perinteiseksi” mielletyt asiat ovat kohdanneet muutoksia. Tarkastelen näitä kysymyksiä nojautuen kristinuskon antropologian teoriataustaan ja kristinuskon antropologiassa käytyyn keskusteluun jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden periaatteista, sillä suurin osa tutkimistani ihmisistä kuuluu kristilliseen, evankelikaaliseen seurakuntaan ja sen toimintaan osallistuminen on merkittävä osa heidän arkeaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten kylä- ja kaupunkiympäristössä asuvat nenetsit ja hantit kokevat kieltensä (nenetsin ja hantin kieli) ja kulttuuriensa säilymisen tilan? Miten tutkimieni ihmisten kääntyminen kristinuskoon on vaikuttanut heidän käsityksiinsä kulttuureistaan ja kielistään? Millaisia neuvotteluja nämä kristityt hantit ja nenetsit arjessaan käyvät kristinuskon ja perinteisiksi miellettyjen kulttuuripiirteiden ristiaallokossa? Tutkimukseni on etnografinen, aineistolähtöinen laadullinen tutkimus kyseisten alkuperäiskansojen parista Venäjän Pohjoisesta, jossa vietin aikaa yhteensä noin viisi viikkoa kolmen eri kenttämatkan aikana vuosina 2019–2020. Aineiston olen kerännyt osallistuvan havainnoinnin keinoin ja haastatteluin tuosta monipuolisesta ympäristöstä, johon sain etuoikeuden tutustua. Nenetsin ja hantin kielen merkitys korostuu puhuttaessa nenetsinä tai hantina olemisen merkityksistä ja tärkeistä käytänteistä arjessa. Vastaavasti kielitaidon puute, joka aineistoni valossa on ilmeinen lasten parissa, heijastelee vanhemman sukupolven mielestä merkittävällä tavalla alkuperäiskulttuurien säilymisen tilaa. Asiantuntijuus nenetsi- ja hantikulttuurissa löytyy tutkittavieni mielestä toisten ihmisten luota, toisista paikoista tai menneisyydestä. Kristinuskolla ja seurakuntayhteisöllä on tutkimieni ihmisten arjessa ja ajatuksissa suuri merkitys, ja ensisijaisesti sen kautta he käyvät neuvottelua myös kulttuureistaan ja traditioistaan, tehden eroa ei-kristillisiksi ja kristillisessä diskurssissa ”pakanallisiksi” miellettyihin kulttuuripiirteisiin. Vastaavasti seurakuntayhteisö tarjoaa heille uudenlaista identifioitumisen ja kuulumisen kohdetta ja seurakuntaelämässä nimenomaan myönteinen suhde alkuperäiskieliin toimii kulttuurisen jatkuvuuden merkitsijänä etenkin vanhempien sukupolvien kohdalla.

Utilizing such concepts as “colonial complicity” and “colonialism without colonies”, this chapter examines the case of Finns and Finland as a nation that was once oppressed but also itself complicit in colonialism. It argues that although the Finnish nation has historically been positioned in Europe between western and eastern empires, Finns were not only passive victims of (Russian) imperial rule but also active participants in the creation of imperial vocabulary in various colonial contexts, including Sápmi in the North.This chapter argues that although Finns never had overseas colonies, they were involved in the colonial world, sending out colonizers and producing images of colonial “others”, when they, in the late nineteenth and early twentieth century, felt the need to project themselves as white and European (not Russian or non-white, such as Mongols). Finns adopted, adapted, and created common European knowledge about colonized areas, cultures, and people and participated in constructing racial hierarchies. These racialized notions were also applied to the Sámi. Furthermore, Finns benefitted economically from colonialism, sent out missionaries to Owambo in present-day Namibia to spread the ideas of Western/White/Christian superiority and instruct the Owambo in European ways. Finns were also involved in several colonial enterprises of other European colonizing powers, such as in the Belgian Congo or aboard Captain Cook’s vessel on his journey to the Antipodes.

Alkuperäiskansatutkimus ja sen eettiset ulottuvuudet ovat olleet keskustelun aiheena jo jonkin aikaa. Aiheen ajankohtaisuudesta kertoo esimerkiksi saamentutkimuksen eettisten ohjeiden työryhmän perustaminen vuonna 2018. Alkuperäiskansatutkimuksessa käytetään usein haastatteluaineistoja, jolloin tutkimukseen liittyvät eettiset haasteet nousevat erityisesti esiin, onhan elävän ihmisen kohtaaminen aina erityislaatuinen tilanne. Tässä kirjoituksessa lähestyn aihetta kuitenkin alkuperäiskansatutkimuksessa vähemmälle huomiolle jääneiden arkistoaineistojen näkökulmasta.

Suomessa on noin 9 000 saamelaista, joiden kotiseutualue kattaa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän pohjoisosan. Yli puolet saamelaisista asuu kotiseutualueensa ulkopuolella. Noin kolmasosa saamelaisista puhuu jotakin saamen kieltä.1 Kolttasaamelaiset ovat yksi kolmesta Suomen saamelaisryhmästä, joiden asema alkuperäiskansana tunnustetaan Suomen perustuslaissa. Tuoreen arvion mukaan kolttasaamelaisia on noin 600.2 Kolttien historia, kulttuuri ja uskonto poikkeavat muista Suomen saamelaisista. Saamelaisina ja ortodokseina he ovat myös vähemmistö vähemmistön sisällä. Tarkastelen tässä katsauksessa kolttasaamelaisten asemaa suomalaisena alkuperäiskansana ja vähemmistöryhmänä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi käsittelen saamelaisten identiteetille tärkeää kielikysymystä. nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

This article explores the dynamics between language and identity categories and the boundaries produced in a changing multilingual, indigenous context in the Arctic region of Finland. In this moment of transition, indigenous multilingualism has high stakes. It can be a resource for political and economic development but also for management and regimentation, open to winners and losers. Drawing on a longitudinal critical discourse ethnography of producing language and identity categories in the Finnish Arctic, I discuss three circulating discourses relevant for the ways in which indigenous identity boundaries are made to matter, namely strategic, aspirational and affective multilingualism. I argue that the processes at work are neither simple nor linear, but must be understood as organic, interwoven, and rhizomatic.

Policy for young children in South Africa is now receiving high-level government support through the ANC’s renewed commitment to redress poverty and inequity and creating ‘a better life for all’ as promised before the 1994 election. In this article, I explore the power relations, knowledge hierarchies and discourses of childhood, family and society in National Curriculum Framework (NCF) as it relates to children’s everyday contexts. I throw light on how the curriculum’s discourses relate to the diverse South African settings, child rearing practices and world-views, and how they interact with normative discourses of South African policy and global early childhood frameworks. The NCF acknowledges indigenous and local knowledges and suggests that the content should be adapted to local contexts. I argue that the good intentions of these documents to address inequities are undermined by the uncritical acceptance of global taken-for-granted discourses, such as narrow notions of evidence, western child development, understanding of the child as a return of investment and referencing urban middle class community contexts and values. These global discourses make the poorest children and their families invisible, and silence other visions of childhood and good society, including the notion of ‘convivial society’ set out in the 1955 Freedom Charter.

Kontturi’s chapter focuses on two Swedish physicians reporting from London and Caribbean Swedish colony St. Barthélemy to Swedish medical college in 1798. The emphasis is on their participation in the global networks of colonial medicine, shaping and sharing medical information from colonies outside of Europe. Their reports show how they promoted the hybridisation of different medical cultures with their distinctly open-minded curiosity towards new information, which was in line with the old Linnaean tradition of scientific travelling. The chapter also draws attention to their impact on how global diseases such as syphilis and smallpox were managed and treated in their own sphere of influence. peerReviewed

This title is published in Open Access with the support of the University of Helsinki. Presenting an ethnographic account of the emergence and application of critical political alternatives in the Global South, this book analyses the opportunities and challenges of decolonizing and transforming a modern, hierarchical and globally-immersed nation-state on the basis of indigenous terminologies. Alternative development paradigms that represent values including justice, pluralism, democracy and a sustainable relationship to nature tend to emerge in response to – and often opposed to – the neoliberal globalization. Through a focus on the empirical case of the notion of Vivir Bien (‘Living Well’) as a critical cultural and ecological paradigm, Ranta demonstrates how indigeneity – indigenous peoples’ discourses, cultural ideas and worldviews – has become such a denominator in the construction of local political and policy alternatives. More widely, the author seeks to map conditions for, and the challenges of, radical political projects that aim to counteract neoliberal globalization and Western hegemony in defining development. This book will appeal to critical academic scholars, development practitioners and social activists aiming to come to grips with the complexity of processes of progressive social change in our contemporary global world.

Tutkimus käsittelee erään alkuperäiskielen muuttunutta asemaa itäindonesialaisessa kylässä. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten alkuperäiskielen asema on muuttunut, ja millainen paikallisen koululaitoksen rooli on tässä muutoksessa ollut, sekä miten paikalliset ihmiset näkevät alkuperäiskielen nykytilanteen ja tulevaisuuden. Kielelliset ihmisoikeudet, koulutuspolitiikka ja valtakysymykset eri ryhmien välillä nousevat keskeisiksi teemoiksi tutkimuksessa. Tutkimuksen metodina on etnografia. Tutkimuksen aineisto koostuu haastatteluista, ryhmäkeskusteluista ja havainnoinnista, jotka ovat kerätty yhden kuukauden aikana tutkimuskylässä. Aineiston analyysi on toteutettu aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimuksessa selviää, että tutkimuskylän alkuperäiskielen asema on heikentynyt vuosikymmenten saatossa samalla kun indonesian kieli on yleistynyt. Tutkimuksessa käy ilmi, että kylän vanhemmilla asukkailla on traumaattisiakin kokemuksia kouluajoilta, kun alkuperäiskielen puhuminen koulussa on ollut kiellettyä. Tutkimushetkellä alkuperäiskielen puhumisesta koulussa ei enää rangaistu, mutta lapset eivät juurikaan enää puhuneet alkuperäiskieltä, vaan he käyttivät lähes yksinomaan indonesian kieltä leikeissään ja kanssakäymisessään muiden lasten kanssa. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että paikallinen koululaitos on vaikuttanut negatiivisesti paikallisen alkuperäiskielen asemaan kiellettyään sen puhumisen, sekä pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten asenteisiin eri kieliä kohtaan. Tutkimuksessa selviää, että paikallisten asukkaiden enemmistön näkemys alkuperäiskielen säilymisestä ja turvatusta asemasta on ristiriidassa nykytilanteen kanssa, jossa lapset eivät osaa puhua juurikaan alkuperäiskieltä. Suurin osa kylän asukkaista näki, että alkuperäiskielen integroiminen kouluopetukseen olisi positiivinen muutos. Tutkimuksessa kysyn, onko Indonesian koulutuspolitiikka oikeudenmukaista eri kieliryhmien näkökulmasta. Tutkimuksen laajempana tavoitteena on tuoda esille alkuperäiskielten hälyttävä tilanne maailmassa ja kysyä, miten koulu voisi kohdella oikeudenmukaisemmin eri vähemmistökieliryhmiin kuuluvia lapsia. Valtaosalla alkuperäiskielistä on heikko asema formaalissa koulutuksessa. Vaikka usein valtakielien käyttöä opetuksessa perustellaan yhteisen edun vaalimisella, tällainen politiikka johtaa usein negatiivisiin seurauksiin: huonompien oppimistuloksien lisäksi se voi johtaa alkuperäiskielten katoamiseen, minkä myötä katoaa kieleen koodattu perinnetieto ja tietämys, uskomukset ja merkittävä osa kansan kulttuuriperintöä. Nämä alkuperäiskielet, joiden arvo on mittaamaton paitsi kansalle itselleen, saattavat olla myös tärkeässä asemassa tulevaisuudessa ympäristönmuutoksen vuoksi. Tutkimustulosten soveltamismahdollisuuksia tarkastellessa keskeiseksi teemaksi muodostui, miten alkuperäiskielen oppimista voitaisiin jatkossa tukea tutkimusalueella. Tässä tarkastelussa muotoilin viisi eri areenaa, joissa alkuperäiskielen oppiminen olisi mahdollista. Nämä areenat ovat koti, kyläyhteisö, koulu, sosiaalinen media ja uskonnolliset tapahtumat. On kuitenkin huomattava, että alkuperäiskielen aseman parantaminen edellyttää laadukkaan koulutuksen ja vanhempien tuen lisäksi poliittista tahtoa sekä taloudellisia resursseja.

Amazonian alkuperäiskansojen tapa käsittää mieli ja ruumis sekä ympäristö ja ihminen toisistaan erottamattomina kokonaisuuksina haastavat ajattelutapaa, jossa nämä asiat on perinteisesti ajateltu toisistaan erillisiksi ja rajoitetuiksi. Erilaiset tavat käsittää koettu todellisuus voivat tuottaa arvokasta tietoa siitä, kuinka ympäristön eri entiteetit ovat osa ihmisen historiaa, kokemusmaailmaa ja jatkuvaa oppimista. Non

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sitä, miten saamelaisuuden käsitettä rakennetaan diskursiivisesti Suomen saamelaiskäräjien vuosien 2014–2016 välillä julkaisemissa poliittisissa lausuntoteksteissä. Käyttämäni aineisto on valikoitu tutkimusasetelmasta käsin, ja tutkin sen avulla saamelaisuuden käsitteen rakentamista kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä hyödyntäen. Tutkielmani perustuu tieteenfilosofisesti sosiaalisen konstruktionismin varaan, ja siinä alkuperäiskansaisuutta lähestytään jälkikoloniaalisen yhteiskuntateorian tradition kautta, ilmiöön liittyvät historialliset valtasuhteet tiedostaen. Tutkimusasetelmani jakautuu neljään alatutkimuskysymykseen. Ensimmäisessä tarkastelen saamelaisuuden käsitteen määrittelemisen ja siihen identifioitumisen kannalta tärkeimpiä kategorisia ominaisuuksia. Toisessa perehdyn hegemonisen saamelaisuuden käsitteen rakentumiseen. Kolmannessa erottelen saamelaisuuden eri muotojen välisiä intersektionaalisia elinvoimaisuuden hierarkioita. Neljänneksi tutkin saamelaiskäräjille ja saamelaisuudelle tuotettuja valtasuhdepositioita suhteessa suomalaiseen valtaväestöön. Kukin näistä osa-alueista selvittää osaltaan sitä, millaisia saamelaisuutta rakentavia diskursseja hyödynnetään tarkastelemissani lausuntoteksteissä. Tutkimukseni perusteella tärkeimmät saamelaisuutta määrittävät ominaisuudet rakentuvat toisaalta lapsuudesta asti arjessa toteutuvan kielitaidon ja toisaalta saamelaisten erityisen luonto- ja kotiseutusuhteen ympärille. Hegemoninen saamelaisuus puolestaan jakautuu holistisen (saamelaisuuden eri osa-alueet tukevat toisiaan) ja kollektiiviseen (saamelaisuus toteutuu yksilön sijaan ryhmän tai kansan tasolla) saamelaisuuteen. Saamelaisuuden käsitteeseen liittyvät elinvoimaisuuden hierarkiat sen sijaan rakentuvat a) sukupuolen ja elinkeinon, b) iän ja kotipaikan sekä c) kotipaikan, sukupuolen ja poliittisten osallistumismahdollisuuksien leikkauspisteiden ympärille. Saamelaiskäräjien rakentamat valtapositiot puolestaan jakautuvat saamelaisten yhteistyöhalukkuuden, suomalaisten harjoittaman kuulematta jättämisen ja ulkopuolisten saamelaisuuden representaatioiden ympärille. Tuloksista voidaan lopuksi päätellä, että saamelaisuuden rakentaminen on toisaalta kategoristen ominaisuuksien ja hegemonisen saamelaisuuden osalta perinteisten käsitysten varaan rakentuvaa alkuperäiskansan käsitteen tuottamista ja toisaalta elinvoimaisuushierarkioiden ja saamelais-suomalaisten valtasuhteiden osalta saamelaisuutta tietoisesti vastadiskursiivisen toiminnan avulla uudistavaa toimintaa.

This Master’s thesis of general history focuses on the social interaction between ethnic Finns and Native Americans in North America c. 1850—1950. The research aims to cover the nature of the interaction phenomenon in question as well as the social statuses of both groups and the attitudes expressed by them concerning the other. The analysis is based on biographical source material supported by documents, interviews and academic literature emphasizing both the Finns and the Native Americans who were in contact with each other during the aforementioned era. The analysis conducted in this thesis highlights that the majority of the interaction between Finns and Native Americans took place in the wilderness, workplaces and schools. The interaction was most commonly motivated by either cooperation or bargaining. The situations of encounter were generally perceived as either positive or neutral experiences by both groups. The Finns and the Native Americans shared knowledge with each other and taught skills and techniques to one another. The Finns held some negative attitudes and prejudices towards the Native Americans during the early ages of the era under examination but along the 20th century started to represent them with either positive or neutral discourses. The Native Americans represented Finns with generally positive or neutral discourses throughout the time frame of the research. Both ethnic groups perceived similarity between themselves in ways of livelihood, cultural practices, and the style and norms of social interaction. They found difference between themselves in the practices of food preparing, time usage and transportation. The Native Americans suffered from low socioeconomic status although experiencing a minor upward shift in their social status from the 1930s onwards due to changes in the Indian policies of the United States. At first the Finns were at the bottom of the social order of North American societies but experienced a social upward shift during the early 20th century based on linguistic and cultural assimilation, even though a considerable proportion of Finns remained at an economically low position despite the overall change.

There has been unsatisfactory integration of traditional music into education, despite the fact that the Ministry of Education advocates its use, stating that education should ‘preserve South Africa’s cultural practice; develop an appreciation for the practice of one’s culture; and develop a sense of respect for other people’s culture’. South Africa is in need of a music education philosophy that is culturally embedded, cognisant of the societal context in which it is to function, and informed by South African ideas and philosophy of life. This study entails sourcing the Ethnomusicological and Anthropological focus in musicology for purposes of providing a better understanding on music and identity, and how ‘informal learning’ can inform ‘formal learning’. Simultaneously it aims to play a role in broadening, deepening and enriching the dimensions of Music Education, in the sense that the process of teaching and learning indigenous music in the classroom situation is surprisingly underestimated. The underlying intent of the study was a) to investigate the modes of transmission in the teaching and learning process of indigenous Pedi music; and b) to determine how the Musical Arts have an impact on cultural identity, morals and value systems within the Pedi community. The operational ground of the study is the Pedi society, its music and the various traditional music and dance groups that constitute its membership. The study explored how social interaction in the Pedi society is a critical component of situated learning, and involves a ‘community of practice’ which embodies certain beliefs and behaviours. It described and discussed the whole spectrum of the indigenous musical arts of the Pedi people within the context of history, education, entertainment, cultural celebrations, religion and rituals, and explained how they are transmitted without written transcriptions. Findings of this study show that in the Pedi culture, musical development: transmission, teaching and learning is complex. Music takes place in many contexts, and the teaching and learning of Pedi music employs indigenous methods of transmission. With regard to how the Musical Arts of the Pedi people impact on their cultural identity, the enquiry has revealed that the music gives the activities identity and meaning on the one hand, while deriving identity and meaning from the activities on the other hand. My hope is that this thesis will contribute to the nationally significant question of the integration of traditional music into education in the construction of the post- apartheid society and its capacities in South Africa, and at the same time, offer a uniquely Pedi perspective on the modes of transmission in the teaching and learning process of indigenous Pedi music.

This doctoral dissertation investigates the imagery of Sáminess in contemporary Sámi poetry. The research material of the study consists of poetry collections published in North Sámi and Norwegian by eight Sámi authors: Inger-Mari Aikio (previously Aikio-Arianaick), Inga Ravna Eira, Rawdna Carita Eira, Irene Larsen, Rauni Magga Lukkari, Hege Siri, Nils- Aslak Valkeapää, and Ellen Marie Vars. The emphasis is on poetry published at the turn of the 2010s. The study examines how Sáminess has been depicted and constructed in poetry from the 1980s onwards. The four original research articles ask how images traditionally connected to Sáminess and indigenousness are used in contemporary poems and how this imagery has been deconstructed and updated. Further, the way the poems manifest the intersection of the internal differences and categorisations of Sáminess is scrutinised. The analysis uses the method of socially contextualising close reading. The translation of the studied poems into Finnish forms the basis for interpretation. Thematic reading of individual poems and their comparison give shape to a larger picture of the focal points of contemporary Sámi poetry. The study is positioned in the ethically and politically oriented field of poetry research. It is connected to transnational literary studies, which aims to deconstruct the unconsciously nation-oriented research known as methodological nationalism. The dissertation also represents indigenous research by discussing the meaning of indigenous methodologies for literary criticism and by reflecting on research ethical questions related to the position of a researcher who comes from outside the Sámi culture. Moreover, the relationship between indigenous research and post-colonialism is scrutinised. Since the representation of Sáminess has a prominent role in the research material, this study suggests that Sámi poetry takes part in the ethno-political project and in the production of national Sámi self-understanding. Established Sámi imagery is found in abundance in the poems as Sáminess is connected to, for example, the Sámi language, yoik, handicraft, reindeer herding, and mythology. The poetry, however, shows the traditional Sámi features in a new light. Three different ways to relate to Sáminess can be outlined in the heterogeneous research material. Everyday Sáminess is commonplace and self-evident, and it is constructed, for example, through the practice of traditional Sámi livelihoods. Aware and reflective Sáminess is characterised by an active reflection on the individual and collective meanings of Sámi cultural features. Hybrid and mixed Sáminess is constructed at the interface of Sámi tradition and contemporary reality, and it is marked by the experience of between-ness and alienation. Instead of one uniform Sáminess, contemporary poetry constructs multiple forms of Sáminess both by leaning on the Sámi tradition and by problematising and updating it.

Suvereniteetti on keskeinen käsite kansainvälisessä politiikassa, mutta sen määritelmä on kiistelty. Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Kanadan liittovaltiohallinnon ja inuiitteja edustavien järjestöjen suvereniteettikäsityksiä liittyen arktiseen alueeseen. Arktisen alueen muuttuvat olosuhteet ja erityisesti ilmastonmuutos ovat nostaneet esiin kysymyksiä siitä, miten muuttuva ympäristö vaikuttaa alueen rajanvetoihin ja omistajuuskysymyksiin. Kun käydään keskustelua suvereniteetista, käydään väistämättä keskustelua myös siitä, kenen ääni kuuluu ja kenellä on oikeus osallistua päätöksentekoon. Perinteisesti suvereniteetti on liitetty valtion käsitteeseen, mutta myös ei-valtiolliset toimijat osallistuvat sen määrittämiseen. Tarkastelen työssäni Kanadan liittovaltiohallinnon sekä Kanadan kansallisen inuiittijärjestön Inuit Tapiirit Kanatamin (ITK) ja Inuiittien sirkumpolaarisen neuvoston (ICC) suvereniteettikäsityksiä. Tutkimuskysymykseni on, minkälaisia suvereniteettikäsityksiä Kanadan liittovaltiohallinnon ja inuiittijärjestöjen arktisiin linjauksiin sisältyy ja millä tavoin käsitykset kohtaavat tai eroavat toisistaan. Tarkoituksenani on tarkastella suvereniteetin käsitettä erilaisten toimijoiden näkökulmasta ja samalla pureutua kiistellyn käsitteen merkitykseen kansainvälisen politiikan maailmaa määrittävänä piirteenä. Tutkimus avaa ikkunan tarkastella historiallisesti muuttuvaa suvereniteettia arktisen alueen esimerkin kautta ja arvioida sen merkitystä totutulle maailmanjärjestykselle. Kansainvälisen politiikan oppialan keskustelu suvereniteetin käsitteestä tarjoaa teoreettisen taustan tutkimukselle. Suvereniteetti on kansainvälisen politiikan oppialalla laajasti käsitelty, mutta samanaikaisesti kiistanalainen käsite. Tarkastelen tutkielmassani suvereniteettia perinteisen valtiosuvereniteetin näkökulmasta ja sosiaalisena konstruktiona. Pohdin myös suvereniteetin heikkenemistä käsittelevää kirjallisuutta ja suvereniteetin määrittämän westfalenilaisen maailmanjärjestyksen murrosta. Menetelmällinen suuntaukseni pohjautuu diskurssianalyysille. Tutkimusaineisto koostuu Kanadan liittovaltiohallinnon arktista politiikka käsittelevistä asiakirjoista sekä Kanadan liittovaltiohallinnon edustajien puheista. Inuiittijärjestöiltä tarkastelussa on ICC:n suvereniteettijulistus sekä puheita ja lehdistötiedotteita. Ajallisesti aineisto rajautuu vuosiin 2006-2015, jolloin Kanadan johdossa oli Stephen Harperin johtama konservatiivipuolue. Tutkielmasta käy ilmi, että toimijoiden suvereniteettikäsitykset eroavat toisistaan. Kanadan liittovaltiohallinnon suvereniteettikäsitys määrittelee suvereniteetin territoriaalisuudeksi, historiallisesti saavutetuksi ja valtiokeskeiseksi. Inuiittijärjestöjen suvereniteettikäsitys taas käsittää suvereniteetin historiallisesti periytyväksi, oikeudeksi osallistua ja yhteisöjen sisäiseksi vahvuudeksi. Kanadan liittovaltiohallinnon suvereniteettikäsitys perustuu käsityksiin perinteisestä valtiosuvereniteetista. Se järjestää maailman totuttuun tapaan westfalenilaiseen järjestelmään, jossa valtio on ainoa ja ensisijainen auktoriteetti. Inuiittijärjestöt sen sijaan pyrkivät arktisella alueella aktiivisesti määrittelemään suvereniteetin käsitettä uudelleen. Valtiokeskeisyydestä pyritään yhä enemmän kohti jaettua suvereniteettia. Eriävien suvereniteettikäsitysten tarkastelu antaa eväitä pohtia arktisen alueen yhteistyön lähtökohtia, mutta myös laajemmin vallalla olevan suvereniteettikäsityksen muutosta ja westfalenilaisen maailmanjärjestyksen mahdollista murrosta.

Raamatun tulkinnoilla on historian saatossa perusteltu rasismia, kansanryhmien orjuuttamista ja väkivaltaa. Toisaalta Raamattu edustaa sorron vastustamista ja kaikkien ihmisten yhtäläisiä oikeuksia. Jo alkukirkon aikana kirkon katsottiin murtavan etnisten ryhmien väliset raja-aidat, mutta samalla mustan afrikkalaisen sielun tuli muuttua valkoiseksi kasteella tai viimeistään matkalla taivaaseen. Raamatulla on perusteltu afrikkalaisten apartheidia, mutta Raamattuun tukeutuivat myös orjuuden vastustajat ja mustien kansalaisoikeusliikkeen keulahahmo Martin Luther King. Raamatulla on puolustettu niin juutalaisvihaa kuin juutalaisen kansan erityisasemaakin. Suomessa erityisesti venäläisvihaa ja saamelaisiin kohdistuneita ennakkoluuloja on perusteltu Raamattuun ja kristinuskoon vedoten. Raamattu ja rasismi teoksessa TT Minna Heimola kuvaa, miten Raamattu on taipunut yhtä lailla kolonialismin ja sorron kuin ihmisoikeuksien puolustamisen työkaluksi. Kirja herättää pohtimaan Raamatun tulkintojen moninaisuutta ja tulkitsijan etiikkaa. Alunperin julkaistu 2017 (2. p.); ensimmäinen painos 2016 2. painos

Dokumentaatio sisältyy kirjalliseen osaan. [Työn esitarkastetut taiteelliset osiot ] Doctoral thesis in fine arts includes three exhibitions made with Lea Kantonen: Favourite Place (2004) in the project space of the Museum of Photography Helsinki, Most Important in Life (2005) in Helsinki City Art Museum Meilahti, and Ripples at Home (2011) at Helsinki Kunsthalle. My part in these exhibitions has mostly consisted of the video documentation. In this book I write only about the works presented in the Ripples at Home exhibition. The subject matter of this research is the method with which I have approached my video archives. I have developed it together with Lea Kantonen, and it is a method of filming, watching and commenting that we have named Generational Filming. We watch and comment our home videos with people from different age groups, different specialists, and other viewers with different cultural and ethnic backgrounds. These discussions are filmed, and then added to the next edition as a new generation of the video to be shown to other audiences. Viewers help us conceptualise both the interpretations and the theorisation of our footage. We have arranged more than fifty screenings in order to analyse the data in a collaborative way. Generational Filming takes reflexivity to exhaustion or to a kind of saturation point. The chain of watching and commenting changes the meaning of the first shot, of the first generation of the chain. The focus of watching gradually changes from the viewed to the viewer. While listening to the interpretations made by previous viewers the subsequent viewers start to make comparisons between different cultural positions, and self-reflexivity begins to govern the experience of watching. My study concentrates on epistemological issues connected to the documentary approach. My research interest could be distilled into the following questions: What happens when an event is recorded (on film, video, etc.) and the recording is subsequently viewed? What are the truths, meanings and interpretations that emerge in the process of filming, editing, viewing and discussing a video diary? How does the spectator’s experience of watching change when watching filmed comments of that which has just been shown? In every chapter I concentrate on a special phase of the Generational Filming process: the birth of the idea, filming, performing for camera, arranging and indexing the material, editing, screening, commenting, and making new versions of the case study. My research consists of eight case studies. I borrow the term case study from sociology as it corresponds well to the manner in which I have both delimited and approached the areas of study. These eight case studies present an overall view of Generational Filming. With the term case study I refer both to the video and to the writings on it, which have been assembled as chapters in this book. The videos and texts are also case studies in themselves. In five case studies the first generation of video is a home video clip filmed in our home. One case study is based on a filmed song sang by Seto songmothers. One is a dialogical art project made together with a third artist about her summer identity. The eight case study is a museum project with Mexican indigenous people, Wixaritari, in which the method is used for planning a community museum. I recount the results of each case study and attempt to understand the significance of the method and its position in different academic and artistic discussions. I have categorised these discussions under four headings: Generational Filming in the tradition of moving images, Generational Filming as ethnography, Generational Filming as socially engaged art, and Generational Filming as artistic research. Doctoral thesis in fine arts includes three exhibitions made with Lea Kantonen: Favourite Place (2004) in the project space of the Museum of Photography Helsinki, Most Important in Life (2005) in Helsinki City Art Museum Meilahti, and Ripples at Home (2011) at Helsinki Kunsthalle. My part in these exhibitions has mostly consisted of the video documentation. In this book I write only about the works presented in the Ripples at Home exhibition. Tämä tutkimus kertoo kuvaamista ja katsomista reflektoivan videokuvan sukupolvittelun (Generational Filming) metodin syntymisestä ja sovellutuksista. Tutkimukseen kuuluvat kahdeksan tapaustutkimusta olivat installaatioina ja nauhateoksina esillä tohtorintyön taiteellisessa osiossa Helsingin Taidehallissa näyttelyssä Kodin väreilyä (2011). Tutkimuksen neljä viitekehystä ovat: taiteellinen tutkimus, yhteisötaide, elokuvatutkimus ja visuaalinen etnografia. Metodi sai innoituksensa ranskalaisen etnografin Jean Rouchin jaetusta antropologiasta. Rouchilla oli tapana näyttää elokuviensa raakaeditiot kuvatuille ihmisille ja muokata lopullinen versio saamiensa kommenttien perusteella. Videokuvan sukupolvittelun tavoitteena ei kuitenkaan ole saada aikaiseksi valmista dokumenttielokuvaa, vaan pikemminkin tutkia, miten yhdessä katsominen muuttaa kuvatun otoksen merkitys muuttaa ja miten kuvatallenne performatiivisesti vaikuttaa nykyhetkeen. Metodi tuottaa videon sukupolvia, kun video-otosta katsotaan ja kommentoidaan yhä uudelleen. Ensimmäinen sukupolvi on tutkittava otos, toinen sen kommentit, kolmas kommenttien kommentit ja niin edelleen. Metodin ansiosta videoiden katsomisesta tulee yhteisöllinen tapahtuma, jonka tutkimus nimeää jaetuksi katsomisen tilaksi. Ihannetapauksessa erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset näkemykset kohtaavat tasavertaisina niin, että erimielisyydet eivät lukkiudu vastakkaisuuksiksi. Kun ihminen näkee videolta omat aiemmat kommenttinsa, hän saa niihin analyyttistä etäisyyttä. Useissa tapaustutkimuksissa katsomisen lähtökohtana on videopäiväkirjaotokset, jotka kuvaavat valkoihoisen länsimaisen ydinperheen arkea, siis perhekuvauksen normia. Kuvauksen kriittinen arvio syntyy yhteisessä keskustelussa, joka sukupolvittelun metodin ansiosta siirtyy yhä enemmän käsittelemään katsojien omaa arkea, muistoja ja arvomaailmaa sekä reflektoimaan yhteistä katsomiskokemusta. Metodi luo oman väliaikaisen katsojien yhteisön. Tutkimus noudattaa taiteellis-tutkimuksellisen prosessin kronologiaa. Aluksi keskitytään videopäiväkirjan kuvaamisen eri tapoihin, kuten jalusta- ja käsivarakuvaukseen sekä pitkiin otoksiin. Kolmea tutkimusprosessin myötä syntynyttä yhteisöllistä kuvaamisen tapaa käsitellään erikseen. Videohumaltumisessa kuvaaja ja videokamera muuttuvat lähes erottamattomiksi ja osaksi kuvattavaa tapahtumaa. Niistä tulee osa kameralle tehtyä esitystä. Ylläpitokuvaaminen on arkielämää ja kuvaamista yhdistävä kuvaustapa. Kuvaaja pyrkii selviytymään mahdollisimman hyvin sekä arkiaskareista että kuvaamisen haasteista. Sunnuntaikävelyssä videokamera kävelyn aikana tallentaa muistiinpanoiksi ja taiteelliseksi materiaaliksi vapaata ääneen ajattelua. Kodin väreilyä –näyttelyn tekoprosessia analysoivassa luvussa pohditaan parin tuhannen tunnin videomateriaalin jäsentämistä ja indeksointia sekä taiteellisten teosten että tutkimuksen kannalta. Editoinnin analyysissä tehdään ero installaatioiden ja nauhateosten editoinnissa. Tutkija nimeää monikanavaisen teoksen editoinnin synkroniseksi ja yksikanavaisen teoksen editoinnin diakroniseksi. Kolme tapaustutkimusta on toteutettu yhteistyössä kolmen eri yhteisön kanssa. Niissä tutkimuksella on myös muita tavoitteita kuin otosten merkityssisällön pohtiminen. Tunuwame-projektissa metodia sovelletaan wirrarika-kansan parissa yhteisömuseon suunnitteluun. Viron setukaisten parissa kuvattu tapaustutkimus Sääti meile Säksä aigu perustuu naiskuoron esittämän laulun videotaltiointiin. Kolmas yhteisö on kaksikielinen taiteilijaperhe, jonka kesänviettoa Turun saaristossa kuvataan useana peräkkäisenä vuotena. Videokuvan sukupolvittelun metodi on erityisen antoisa ihmistutkimuksen alueella, koska se dokumentoi, tuottaa ja reflektoi ihmisyhteisöjen muuttuvaa tietoa. Tieto tapaustutkimuksen aiheesta karttuu syklisesti jokaisen videokuvan sukupolven myötä tarkentuen, mutta myöskin alati moninaistuen.

Tutkielman tarkoitus on tutkia oikeusdogmatiikan ja oikeushistorian keinoin ILO:n yleissopimuksen nro 169:n vaikutuksia ihmisten yhdenvertaisuuteen Suomessa. Aihetta käsitellään kansallisista lähtökohdista, joissa erityisinä painopistealueina ovat historiallisten lapinmaiden maanomistuksen ja hallinnan kehitys sekä nykyisen maankäytön päätös- ja suunnittelukäytänteet saamelaisten kotiseutualueella. Tutkielmassa ei oteta kantaa saamelaisuuden määritelmään Suomessa. Yleissopimuksen ratifiointi aiheuttaa muutospainetta Suomen lainsäädännössä erityisesti sen maa-artikloiden osalta koskettaen Suomessa erityisesti Metsähallitusta, joka on saamelaisten kotiseutualueen suurin maanomistaja. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurin heikentämiskieltoa ja sen mahdollista vaikutusta yhdenvertaisuuteen, jos sitä sovellettaisiin Metsähallituksen tehtäviin saamelaisten kotiseutualueella. Tutkielmassa tarkastellaan myös paliskuntien asemaa kulttuurisen elinkeinon ja käytännön toiminnan ristipaineessa. Yleissopimuksen ratifioinnin vaikutus yhdenvertaisuuteen kulminoituu siihen, keitä sen katsotaan Suomessa koskevan, ja miten maankäytön ja hallinnan järjestelyt on tarkoitus toteuttaa. Erityisesti kulttuurin heikentämiskielto keinona yleissopimuksen maa-artikloiden implementoinnissa edellyttäisi nykyistä tarkempaa saamelaiskulttuurin määrittelyä. Tiivistelmässä nimeke muodossa: ILO:n yleissopimuksen nro 169:n ratifioinnin vaikutus ihmisten yhdenvertaisuuteen Suomessa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee arktisen alueen problematiikkaa ja luonnonvaroja alkuperäiskansojen näkökulmasta. Tutkin tapausta, jossa kanadalainen Baffininlahden rannalla elävä inuiittien yhteisö vastustaa seismisiä kokeita, joiden avulla on tarkoitus hankkia tietoa merenlahdella olevista öljyvaroista niiden hyödyntämistä varten. Lähestyn tapausta sitä käsittelevien Nunatsiaq News -nimisen paikallisen sanomalehden uutisartikkelien kautta. Aineistoni koostuu yhteensä 12:sta vuosina 2014-2016 lehdessä ja sen verkkosivuilla julkaistusta uutisesta. Aineistosta haen vastauksia siihen, miksi ja millä perustein Kanadan inuiitit vastustavat seismisten kokeiden tekemistä asuinalueidensa lähellä. Minua kiinnostaa, minkälaisia perusteluja he käyttävät vastustukselleen. Menetelmänä tutkimuksessani käytän diskursiivisen legitimoinnin analyysia, joka sijoittuu kriittisen diskurssianalyysin alalle. Tutkimuksessa sovellan hollantilaisen Theo van Leeuwenin määrittämiä diskursiivisen legitimoinnin strategioita, jotka ovat auktorisointi, moralisointi, rationalisointi ja narrativisointi. Tutkin analyysissani, mihin kategoriaan seismisten mikin kokeiden tekemistä delegitimoiva perustelu kuuluu. Analyysissani ilmeni, että näitä kaikkia van Leeuwenin strategioita käytettiin inuiittien perusteluissa. Narrativisoinnista kuitenkin löytyi vain yksi esimerkki. Keskeisenä tuloksena voidaan mainita, että inuiitit vetoavat seismisiä kokeita vastustaessaan perinteisiin ja historiaansa, joita voidaan pitää auktorisoinnin muotona. Aineistossa oli myös useita moraaliin liittyviä perusteluja, joissa kyseenalaistetaan seismisiä kokeita tekevien yritysten moraalisuus. Analyysini antamien tulosten perusteella näyttää siltä, että inuiitit suhtautuvat torjuvasti ja skeptisesti alueillaan olevien luonnonvarojen hyödyntämiseen eivätkä usko, että luonnonvarojen hyödyntämisen, kuten öljynporaamisen, myötä myös inuiitit hyötyisivät taloudellisesti. Inuiitit myös kokevat tärkeäksi oikeuden päättää oman alueensa asioista ja että heitä kuullaan heitä koskevissa asioissa riittäväsi.

A four-year research and development program at CAPOLSA (the Centre for the Promotion of Literacy in Sub-Saharan Africa) was inspired by widespread dissatisfaction with poor literacy outcomes of mass basic schooling in Zambia and sought to test the generalizability of a scientifically grounded, computer-mediated instructional resource developed in Finland, for effective intervention in an African society where different linguistic and educational conditions obtain. Specific challenges and opportunities posed by the local sociocultural context included the prevalence of multilingualism, the relatively transparent orthographies of local languages, and poor infrastructure of the public school system. Software was translated and field-tested under ecologically realistic conditions. Complementary influences on initial literacy learning were systematically explored of children’s home literacy environments, teachers’ attitudes and practices, biological and social constraints on learning among children with special needs, curriculum development, and teacher training. Complementary instructional resource development focused on creation of child-friendly reading materials in seven indigenous languages, translation of stories across those languages, harmonization of their orthographies, and exploring the potential of multiple media for dissemination of literacy materials. Effective application of scientific and technological innovations to educational policy and practice called for systematic coordination of insights from multiple disciplines to situate developmental science within sociocultural context. peerReviewed