Zamyatin, Konstantin, University of Helsinki, Faculty of Arts, Department of Finnish, Finno-Ugrian and Scandinavian Studies, Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos, Helsingfors universitet, humanistiska fakulteten, Finska, finskugriska och nordiska institutionen, Kraus, Peter A., Saarikivi, Janne, and Toivanen, Reetta
This study focuses on the phenomenon of the granting of official status for minority languages. The concepts of official language and minority language do not seem to be completely compatible and their linking requires further specification. In theory, an official language has both symbolic and practical communicative functions. An official language that is also a minority language functions primarily as a national symbol and potentially may also possess the practical function as a language of the public authority. In the latter case, minority language is more often used as the language of communication between authorities and citizens rather than being the working language. Why are some minority languages nominated as official languages? The aim of this research is to explore the formation of the official status and its configurations for the state languages in the Finno-Ugric Republics of the Russian Federation in order to understand the reasons for their designation and to shed light on the specifics of the official status in the case of minority languages. This dissertation is an interdisciplinary study and its toolkit is not limited to theories of language policy but includes the wider perspectives of studies in ethnicity and nationalism. Common perspectives for both interdisciplinary fields are symbolist, revivalist, instrumentalist and institutionalist approaches. These theoretical approaches are employed to interpret the results of an empirical study. The case of Russia is particularly interesting as an empirical study because, alongside China and India, it possesses the world's greatest number of official languages. The case studies concerning Russia’s Republics demonstrated that one should distinguish at least three reasons for the designation of their state languages that were parts of parallel processes with different goals, meanings and consequences. The reasons for the officialization reveal different aspects of the official status and correspond to the three types of recognition: symbolic, political and legal. In the case of minority languages their official status functions foremost, and often exclusively, as a symbol of identity. Unless the minority language is the sole official language of the region, official status proves to offer only a limited language revival tool. However, this status also has an important function as a social institution that structures social relations. Paikallisten kielten edistämisestä Venäjän suomalais-ugrilaisten tasavaltojen julkisessa kielenkäytössä Tämä tutkimus käsittelee kielipolitiikkaa niissä Venäjän tasavalloissa, jotka on nimetty suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojensa mukaan: Karjalan, Komin ja Mari-Elin tasavalloissa sekä Mordvassa ja Udmurtiassa. Näissä tasavalloissa puhuttavien suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on verrattain paljon: Karjalan tasavallan suunnilleen 25 000 puhujasta Udmurtian yli 300 000 puhujaan, vaikkakin paikallisten suomalais-ugrilaisten kielten puhujat edustavat lukumäärältään vähemmistöä kussakin edellä mainitussa tasavallassa. Kyseiset kielet ovat kielitieteellisestä näkökulmasta katsottuna kehittyneitä, mutta niitä puhutaan edelleen lähinnä maaseudulla. “Omien” nimikkotasavaltojen olemassaolon ansiosta on ollut mahdollista edistää kielten asemaa julkisissa laitoksissa ja instituutioissa. Venäjän suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa Karjalan tasavaltaa lukuun ottamatta nimikkokielet on luokiteltu venäjän ohella virallisiksi kieliksi. Mutta koska enemmistökieli venäjä pitää jo entuudestaan kiinni tästä asemasta, kielten virallistaminen ei ole saanut aikaan paljonkaan käytännön muutoksia. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että järjestelyjä, jotka osoittavat muiden kuin venäjän kielen todellista kommunikatiivista käyttöä julkisissa kohteissa, ei usein vakiinnutettu saati että niihin liittyviä toimenpiteitä olisi pantu täytäntöön. Jonkin verran vakiintuneempia olivat ne järjestelyt, joiden avulla voitiin määritellä jotakin symbolista käyttöä, kuten esimerkiksi kaksikieliset viranomaistahoja merkitsevät kyltit, kaksikieliset katukyltit, lyhyet kuulutukset julkisissa tiloissa jne. Kouluissa nimikkokielten virallinen asema tarkoitti mm. sitä, että kaikkien suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa oppivelvollisuuttaan suorittavien oppilaiden oli pakko opiskella kyseistä paikallista kieltä etnisestä identiteetistään riippumatta, vaikka koulutuksessa näitä toimenpiteitä ei olekaan täysin pantu täytäntöön. Vain noin yhden neljäsosan Karjalan tasavallan ja kolmen neljäsosan Komin ja Mari Elin tasavaltojen opiskelijoista, jotka ovat etniseltä taustaltaan karjalaisia, komeja tai mareja, on mahdollista opiskella omaa kieltään kouluaineena, ja vain hyvin harvoilla koululaisilla, ainoastaan maaseudun alakouluissa Mordvassa, on enää äidinkielenään puhumansa paikallinen kieli opetuskielenä, joka muutoin on venäjä. Suomalais-ugrilaisten kielten käyttöä julkisissa laitoksissa on yritetty lisätä, mutta siitä huolimatta niiden säilymisestä pitkällä aikavälillä ei ole enää takuita. Näiden kielten virallinen asema on samalla kuitenkin yhteiskunnallinen instituutio, joka osoittaa nimikkotasavaltojen aseman valtiona sekä edustaa niiden monikielisiä ja monikansallisia yhteisöjä. Tästä tutkimuksesta lienee hyötyä suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä ja Venäjän politiikasta kiinnostuneille.