Search

Julkaisun sivua 2 on päivitetty 14.4.2022: Kannen kuva: Riku Lumiaro. Maatalouden aiheuttaman vesien rehevöitymisongelman ratkaisemisessa tarvitaan tehokasta maatalouden ympäristösääntelyä. Tätä sääntelyä uudistetaan parhaillaan. Nykyiset rajoitukset lannoitetypen käytölle täydentyvät lannoitelainsäädäntöön tuotavilla, kaikkia viljelijöitä koskevilla säännöksillä fosforilannoituksen enimmäismääristä. Samalla vapaaehtoisen maatalouden ympäristökorvauksen ehdoksi asetetut lannoitusrajat poistuvat. Tämä raportti käsittelee lannoituksen ja maatilan viljelytoimien suunnittelua sekä enimmäislannoitusmäärien valvontaa tukevan peltolohkokohtaisen ravinnetietovarannon tarvetta ja tietosisältöä. Tällaiseen viranomaiskäyttöön tarkoitettuun digitaaliseen ravinnetietovarantoon kerättäisiin kaikkien Suomen peltolohkojen ravinne-, viljely- ja satotiedot. Ravinnetietovarantoa ylläpitäisi Ruokavirasto. Tällä hetkellä lannoitusta ja lannan levitystä valvotaan maatiloilta kerättävien peltolohkokohtaisten muistiinpanojen avulla. Lohkokohtaiset muistiinpanot saadaan viranomaisten käyttöön vuosittain vain pientä osaa tiloista koskevien valvontojen yhteydessä, eikä niitä kerätä tai välitetä järjestelmällisesti viranomaisten käyttöön. Näin ollen tilojen keräämää aineistoa hyödynnetään viranomaistoiminnassa vain vähän. Ravinnetietovarantoon kaikilta peltolohkoilta kerättäväksi suunnitellut viljavuus-, viljely- ja satotiedot tehostaisivat ravinteiden käytön valvontaa ja auttaisivat muodostamaan kokonaiskuvan Suomen peltolohkojen viljavuuden muutoksesta ja ravinnehuuhtoumapotentiaalista. Maanviljelijöiden haastattelut osoittavat, että joillekin viljelijöille lohkokirjanpito on hyvän tilanhoidon työkalu, kun taas toisille se edustaa perusteetonta kontrollia ja tilan toimintaan puuttumista. Fosforirajoihin suhtaudutaan eri tavoin. Tämä osaltaan korostaa valvonnan merkitystä. Jos pelisäännöt ovat selvät ja niiden noudattamista seurataan, ovat säännöt kaikille samat. Osa haastatelluista viljelijöistä epäilee, että näin ei tällä hetkellä ole. Maatalouden ravinnetietovarannon käyttöönotto vaatii viljelijöiltä lisätoimia lähinnä niillä tiloilla, jotka eivät tällä hetkellä tee lohkokohtaisia muistiinpanoja nykyisen ympäristökorvauksen edellyttämässä laajuudessa sekä niillä tiloilla, joilla lohkomuistiinpanoja ei tallenneta digitaalisesti. Muut merkittävimmät käytännön muutostarpeet koskevat viljavuustutkimusten maanäytteiden oton luotettavuuden lisäämistä, kasvirekisterien yhdenmukaistamista sekä reaaliaikaisen lannoitevalmisterekisterin perustamista. Ravinnetietovarannon perustaminen edellyttää uutta lainsäädäntöä. Kaikille viljelijöille tulee säätää velvollisuus pitää ja raportoida viranomaiselle nykyisen ympäristökorvausjärjestelmän tasoista lohkokirjanpitoa tavalla, joka mahdollistaa enimmäislannoitusmäärien valvonnan. Vaikka ravinnetietovaranto on tarkoitettu ensisijaisesti viranomaistarkoituksiin, sen sisältämät tiedot ovat pääosin julkista ympäristötietoa, jonka saatavuuden rajoittamiselle ei ole perusteita. Tietojen luovuttamisesta on kuitenkin säädettävä erikseen joko yleisesti ympäristötietoja koskevalla julkisuuslain muutoksella tai sisällyttämällä ravinnevarantoon sisältyvien ympäristötietojen luovuttamista koskevat säännökset ravinnekuormituksen rajoittamista koskevaan erityislainsäädäntöön.

Ilmastotavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että muovituotteiden valmistamisessa tulee hyödyntää nykyistä enemmän uusiomuoviraaka-ainetta neitseellisen ensiömuoviraaka-aineen sijaan. Fossiilisiin luonnonvaroihin perustuvan muovintuotannon kasvua on kyettävä hillitsemään ja kääntämään se laskuun materiaalien elinkaarta pidentämällä. Tämä edellyttää, että muovijätteestä jalostetun uusioraaka-aineen markkinat toimivat tehokkaasti. Uusioraaka-aineelle on oltava kysyntää ensiömuovin korvaajana. Kysyntää taas ei synny ilman vakaata sekä hinnaltaan ja laadultaan kilpailukykyistä tarjontaa. Tämä raportti luo katsauksen muovien arvoverkkojen toimintaan Suomessa ja jäsentää uusiomuoviraaka-aineiden markkinoiden kehittämistä koskevia asiantuntijanäkemyksiä. Kaupan, muovialan järjestöjen, uusiomuoviraaka-ainetta valmistavan tai sitä käyttävän teollisuuden edustajien haastattelujen ja julkisten puheenvuorojen analyysi tuo esiin uusiomuovimarkkinoita koskevat määrittelykamppailut. Keskeisistä ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuudesta ei ole yksimielisyyttä, eikä edes yhtä yhtenäistä ”yritysmaailman” kantaa ole olemassa. Selvityksessä tunnistetut, haastatteluihin perustuvat muutosvisiot nostavat uusiomuovin tuotantoinvestoinnit markkinoiden kehittymisen avaintekijäksi. Visiot eroavat toinen toisistaan siinä, miten merkittäviä muutoksia katsotaan tarvittavan tuotesuunnitteluun sekä erilliskerätyn muovijätteen lajitteluun ja jalostukseen. Siihen, miten yksityisiä toimijoita kyettäisiin kannustamaan laadukkaan ja aiempaa laajemman uusiomuoviraaka-ainevalikoiman kehittämiseen tarjottiin niukasti konkreettisia ehdotuksia. Visioiden erittely paljastaa vastuun siirtelyn arvoverkoissa ja niiden rakentamisessa. Monisäikeisten verkostojen olosuhteissa toimijat ovat riippuvaisia toinen toistensa ratkaisuista. Tämä tekee edelläkävijöitten panostamisen vaikeaksi, mutta myös siitä pidättäytymisen helpoksi. Toimijat voivat helposti vedota siihen, että ensisijainen vastuu uusiomuovimarkkinoiden kehittymisestä lankeaa jollekin toiselle taholle. Hyvälaatuinen uusiomuoviraaka-aine voi korvata ensiömuovin käyttöä. Tällaiselle raaka-aineelle on kysyntää ja sen markkinat toimivat varsin hyvin. Raportti esittää suosituksia toimenpiteiksi, joilla uusiomuovimarkkinoiden toimintaa voidaan tästä näkökulmasta kehittää.

Vesienhoidon ympäristötavoitteina ovat vesienhoitolain (1299/2004) ja sen taustalla olevan EU:n vesipuitedirektiivin (2000/60/EY) mukaan, että 1) vesimuodostumien tila ei heikkene, 2) pinta- ja pohjavesimuodostumien tila on vähintään hyvä ja 3) keinotekoisten ja voimakkaasti muutettujen vesimuodostumien ekologinen tila on vähintään hyvä saavutettavissa oleva ja kemiallinen tila hyvä. Vesipuitedirektiivissä ympäristöllisten lupien muuttaminen on yksi keino ympäristötavoitteiden saavuttamiseen. Suomen lainsäädäntöä on syytä kehittää siten, että vesilain (587/2011) ja ympäristönsuojelulain (527/2014) mukaisia lupia voidaan muuttaa vesienhoidon ympäristötavoitteiden perusteella. Kansallisen sääntelyn mukaan vesienhoitosuunnitelmassa tulee tarvittaessa esittää toimenpiteitä lupien saattamiseksi ajan tasalle, mutta ympäristötavoitteita ei mainita lupien muuttamisen perusteena. Raportissa arvioidaan Suomen nykytilaa, EU-oikeuden vaatimuksia ja perustuslaillisia reunaehtoja lupien muuttamiselle ympäristötavoitteiden perusteella. Lisäksi tarkastellaan Itävallan, Ruotsin ja Saksan oikeusjärjestelmiä. Sääntelyn kehittämiseksi esitetään seuraavia ehdotuksia: - lisätään vesienhoidon ympäristötavoitteet luvan muuttamisen perusteeksi vesilakiin ja ympäristönsuojelulakiin - lievennetään vesilain mukaisen luvan muuttamisen rajoitteita - sovitetaan lupien muuttamisen menettely yhteen vesienhoidon suunnittelun kanssa.

Raportti kuvaa fosforin ja typen kierrätyksen nykytilanteen Suomessa ml. perustiedot biomassojen ja niiden sisältämien ravinteiden määristä sekä alueellisesta jakaumasta. Esitettyjen tietojen pohjalta annetaan toimenpide-ehdotuksia ravinteiden kierrätyksen edistämiseksi. Luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymä LYNET:iin kuuluvien laitosten asiantuntijoiden yhteistyönä toteutettu selvitys tehtiin taustaksi kansalliselle ravinteiden kierrätyksen toimintaohjelmalle.Raportissa ehdotetaan mm. ravinteiden käytön ohjauskeinojen kokonaisuudistusta, jossa luotaisiin yleinen kaikkea viljelyä ja lannoittamista koskeva säädös esim. nitraattiasetusta kehittämällä. Samalla luovuttaisiin ympäristökorvausjärjestelmän nykyisenkaltaisesta ravinteiden käytön ohjauksesta ja selkeytettäisiin eläinsuojan ympäristöluvan roolia ja suhdetta yleiseen normiohjaukseen. Ohjauksen tueksi luotaisiin peltolohkokohtainen ravinnetietokanta.

Vesistöjä kuormittavia ravinnepäästöjä tulee vähentää. Päästötpienenevät ravinteiden kestävällä käytöllä sekä eloperäisten sivuvirtojenravinteiden kierrätyksellä. Luonnonvara- ja ympäristöalan tutkijatehdottavat toimia ravinteiden kierrätyksen vauhdittamiseksi.

Väitöskirjassa selvitetään, miten EU:n maaseudun kehittämisohjelmat (ns. tavoite 5b -ohjelmat) vaikuttivat yhteiskunnallisen oppimisen edellytyksiin kolmella eurooppalaisella maaseutualueella vuosina 1994-1999. Tutkimuksessa tuotettu arviointikehys tarjoaa välineen institutionaalisten muutosten - ja erityisesti niiden ympäristövaikutusten - arvioinnille. Ympäristönäkökohtien ja maaseudun kehittämisen yhteennivominen edellyttää yhteiskunnallista oppimista. Kehittämistyössä tulisi kyetä tuottamaan uusia toimintavaihtoehtoja. Jos toiminnan liikkumavara näyttäytyy kapeana, ympäristökysymysten merkittävälle huomioimiselle ei ole tilaa. Oppimisen edellytykset kuvaavat ympäristöintegraation poliittisia lähtökohtia. Mitä kapeammalle joukolle suunnittelun katsotaan kuuluvan, ja mitä tarkemmin merkityksellinen asiantuntemus rajataan, sitä epätodennäköisempää on, että suunnittelussa kyettäisiin irtautumaan vakiintuneista ajatusmalleista. Toisin sanoen: mitä kapeampi joukko ongelmaa tai suunnittelutilannetta pohtii, sitä heikommat ovat yhteiskunnallisen oppimisen edellytykset. Osallisuuden laajentaminen uusiin ryhmiin tai henkilöihin ei kuitenkaan yksin riitä kasvattamaan oppimisen edellytyksiä. Liiankin tavallista on, että vuorovaikutus kilpistyy eri tahojen kapeaksi edunvalvonnaksi, jossa kukin osallistuja tarkastelee käsillä olevaa ongelmaa tietyn ryhmän edustajana. Yhteiskunnallisen oppimisen kannalta olisi tärkeää, että osallistujat irtautuisivat yhden ainoan roolin edustamisesta. Esimerkiksi maanviljelijä voi osallistua vesiensuojelukeskusteluun paitsi oman ammattikuntansa edustajana, myös äitinä, naapurina ja virkistyskalastajana. Ihmisten monien roolien samanaikaisuus voi luoda osallistujien välille kosketuspintoja ja uusia yhteenliittymiä. Lopputuloksena mahdollisuudet vastavuoroiseen oppimiseen ja uusien ratkaisumallien löytämiseen kasvavat. Tarkastettavana olevassa väitöskirjassa vertaillaan oppimisen edellytysten muotoutumista EU:n maaseutuohjelmien toimeenpanossa kolmella eri alueella, jotka olivat East Anglia Iso-Britanniasta, Gävleborg Ruotsista ja Etelä-Pohjanmaa Suomesta. Tutkimusaineisto muodostui haastatteluista ja havainnoista. Lisäksi vertailussa hyödynnettiin asiakirjoja ja aiempia tutkimuksia. Niiden avulla oli mahdollista selvittää, millaisiin historiallisiin ja poliittisiin tekijöihin tutkimusalueiden välillä havaitut erot palautuvat. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisiin valtakamppailuihin, ja keille, EU-ohjelmat tuottivat pelimerkkejä. Kaikissa kolmessa tapauksessa EU-ohjelmien toimeenpanoon osallistuminen edellytti erikoisasiantuntemusta ja usein myös jo ennalta vakiintunutta asemaa maaseudun kehittämisen eri areenoilla. Pahimmillaan ohjelmien toimeenpano kasvatti kuilua vaikutusvaltaisten toimijoiden ja maallikoiden välillä ja vähensi näin oppimisen edellytyksiä. Toisaalta esimerkiksi Gävleborgissa ohjelma kannusti uusia ryhmiä osallistumaan kuntien elinkeinopolitiikkaa koskevaan keskusteluun. Jos oppimiselle oli jo ennestään hyvät edellytykset, ohjelmat todennäköisemmin vahvistivat näitä valmiuksia ja päinvastoin. Etelä-Pohjanmaalla asiantuntijavetoinen metsänparannustoiminta jatkui entiseen tapaan, ilman uusia osallistujia tai innovaatioita, kun taas East Angliassa jo ennestään aktiiviset kansalaisjärjestöt synnyttivät ympäristöpoliittisesti mielenkiintoisia kehittämishankkeita. Oppimisen edellytyksiin saattoi kuitenkin vaikuttaa yhdenkin suunnittelijan innovatiivisuus tai tietyn kansalaisryhmän spontaani aktiivisuus. Toisaalta pitkälle standardoitu tukijärjestelmä saattoi vähentää mielikuvitusta ja oppimista. Tällöin toimijuutta ohjaavat ohjelmatyön käsitteet ja tavoitteet - eivät monitahoiset ihmiset erilaisine ongelmineen. In this thesis I study how the EU rural development programmes (the so called Objective 5b programmes) affected the conditions of social learning in three European rural regions during the 1994-1999 programming period. Social learning is critical for the integration of environmental goals and rural development. Assessing the emergence of social learning potential requires studying the development of interaction conditions. The crucial issue is the limits which the conditions impose on the participation of particular individuals or organisations. Moreover, an actor should be able to participate in common problem solving without identifying herself with only one single group or category. Only then is the emergence of novel alliances or coalitions possible. The potential for social learning describes how well the institutional conditions support the production of collective innovations. The case study regions were East Anglia in the UK, Gävleborg in Sweden and South Ostrobothnia in Finland. In these regions I carried out interviews and observed meetings. This material helped me to analyse the practices on which the implementation of the Objective 5b programmes were based. Documents and previous studies provided me information about the origins of the differences I identified between the case studies. One of the aims of the dissertation was to build a theoretical framework to enable the assessment of social learning potential. In this task I made a use of a preliminary study in which I had examined the environmental assessment of a transport plan called the Nordic Triangle. The primary study demonstrated the link between the definition of a politico-administrative problem and the conditions of participation. The meeting of new and old has to be understood as a process where the new (here the EU programmes) produces capital (i.e. stakes such as expertise and authority) for opening and existing contests. Within each of the regions the rural programmes created new practices and changed or strengthened old planning routines. In the contests which opened up the EU framework and its national interpretations were important sources of capital, but the capital the actors had been able to gather in the course of history also affected who could seize the programme and the stakes it offered and how. Since the changes often concentrated power in small groups of civil servants and experts, the potential for learning rather decreased than increased. On the other hand in Gävleborg, for example, the Objective 5b programme encouraged new groups to take part in debates about the economic development of municipalities. If good conditions for social learning already existed, the programmes were likely to strengthen these conditions - and vice versa. In South Ostrobothnia the expert-driven forestry schemes continued to operate in the old fashion, without new participants or innovations. In East Anglia, on the other hand, the already active voluntary organisations created new projects which were interesting from the environmental policy point of view. Even a single innovative official or an active civil group could make a difference and increase the social learning potential. However, the very standardised funding system tends to decrease imagination and learning. If this happens agency is conditioned by the concepts and goals of programmatic development - not by the plurality of rural people and their problems. The results indicate that the framework created does indeed have analytical power and that it offers a tool for the environmental assessment of institutional changes.