Search

Background and purpose: The purpose of the Finnish Spinal Cord Injury Study (FinSCI) is to identify factors related to the health and functioning of people with spinal cord injury, their challenges with accessibility, and how such factors are interconnected. The International Classification of Functioning, Disability and Health (ICF) is used as a structured framework in the study. Design: Protocol of mixed methods study. Results: Study participants were recruited from all 3 SCI outpatient clinics in Finland. The final target group consists of 1,789 subjects with spinal cord injury. The final questionnaire was formed from 5 different patient-reported instruments. The spinal cord injury-specified instruments are the Spinal Cord Injury Secondary Condition Scale, the Spinal Cord Independence Measure, and the Nottwil Environmental Factors Inventory Short Form. In addition, questions from the following generic instruments were chosen after a selection process: the Patient-Reported Outcomes Measurement Information System, PROMIS®, and the National Study of Health, Well-being and Service, FinSote. Altogether, the final questionnaire covers 64 ICF categories and consists of 151 ICF-linked questions. Conclusion: The formulated questionnaire covers widely different aspects of health, functioning and accessibility. The questionnaire results and subsequent interviews will help in developing care and rehabilitation policies and services for people with spinal cord injury.

Ageing populations have made osteoporosis and fragility fractures a major public health concern worldwide. Half of all women and 30% of all men will suffer a fracture related to osteoporosis during their lifetime. While medical prevention of this immense problem is impossible at population level, it is necessary to find efficient preventive strategies. Exercise is one of the major prevention approaches because one reason behind the increasing burden of osteoporosis is the modern sedentary lifestyle. However, the optimal type, intensity, frequency, and duration of exercise that best enhances skeletal integrity are still largely unknown. We conducted a 12-month population-based randomized controlled exercise intervention in 120 premenopausal women. The aim was to investigate the effect of impact exercise on bone mineral density, geometry and metabolism in healthy women with the intention of assessing the intensity and amount of impact loading with a novel accelerometer-based measurement device. Training effects on risk factors of osteoporotic fractures, physical performance and risk factors of cardiovascular diseases were also evaluated. This study demonstrated that 12 months of regular impact exercise favoured bone formation, increased bone mineral density in weight-bearing bones, especially at the hip, and led to geometric adaptations by increasing periosteal circumference. Bone adaptations had a dose- and intensity-dependent relationship with measured impact loading. Changes in proximal femur were threshold-dependent, indicating the importance of high impacts exceeding acceleration of 4 g as an osteogenic stimulus. The number of impacts needed to achieve this stimulation was 60 per day. Impact exercise also had a favourable effect on physical performance and cardiorespiratory risk factors by increasing maximal oxygen uptake, dynamic leg strength and decreasing low-density lipoproteins and waist circumference. Changes were dose-dependent with impact loading at wide intensity range. Bone adapts to impact loading through various mechanisms to ensure optimal bone strength. The number of impacts needed to achieve bone stimulation appeared to be 60 per day, comparable to the same number of daily jumps. If done on a regular basis, impact exercise may be an efficient and safe way of preventing osteoporosis. Tiivistelmä Väestön ikääntymisen ja elintapojen muutosten myötä osteoporoosista ja osteoporoottisista murtumista on tullut maailmanlaajuinen terveysongelma. Ongelman laajuuden vuoksi murtumien lääkkeellinen ehkäisy ei ole mahdollista kattavasti väestötasolla, joten vaihtoehtoisten ehkäisymenetelmien kehittäminen on välttämätöntä. Liikunta on yksi potentiaalinen ehkäisykeino, koska yksi tärkeä tekijä ongelman taustalla on arkiliikunnan vähentyminen. Liikunnan tiedetään hyödyttävän luustoa, mutta optimaalisen liikunnan tyyppi, intensiteetti, määrä ja kesto ovat kuitenkin selvittämättä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hyppyharjoittelun vaikutusta 35–40-vuotiaiden naisten luun tiheyteen, geometriaan ja aineenvaihduntaan sekä määrittää luun kannalta optimaalisen harjoittelun määrä ja voimakkuus. Tutkimuksessa selvitettiin myös harjoittelun vaikutuksia fyysiseen suorituskykyyn, sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöihin. Toteutimme väestöpohjaisen, satunnaistetun, kontrolloidun 12 kuukauden mittaisen liikuntaintervention, johon osallistui 120 naista. Intervention aikana mittasimme hyppykuormitusten määrää ja voimakkuutta uudella kiihtyvyysanturiin perustuvalla menetelmällä. Nousujohteinen hyppyharjoittelu aiheutti kuormitetuissa luissa muutoksia, joista keskeiset olivat luuntiheyden ja luun ympärysmitan kasvu. Lisäksi luuston aineenvaihdunnassa tapahtui muutoksia, jotka osoittivat luun uudismuodostuksen lisääntyneen. Luun mukautumisen ja mitattujen iskukuormitusten välillä havaittiin annos-vastesuhde. Kuormitusten voimakkuus oli olennaista, sillä reisiluun kaulan luuntiheyden muutokset olivat yhteydessä kuormituksiin, joiden kiihtyvyys oli yli 4 kertaa maan vetovoiman (g) suuruinen. Luustomuutoksen saavuttamiseen tarvittavien kuormitusten määrä yli 4 g:n tasolla oli kuitenkin vain 60 kuormitusta vuorokaudessa, jotka voidaan turvallisesti saavuttaa normaaleilla hypyillä. Liikuntaharjoittelu paransi myös kolesteroliarvoja, maksimaalista hapenottokykyä, voimatasoja sekä pienensi vyötärön ympärystä, vaikuttaen näin positiivisesti sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöihin. Tutkimus osoitti luun mukautuvan muuttuneisiin kuormituksiin useiden mekanismien kautta ja mukautumisen olevan kuormitusten intensiteetistä riippuvaista. Osteoporoosin ehkäisyn kannalta tehokas ja turvallinen kuormitusmäärä näyttää olevan 60 hyppyä päivässä.

Trauma to the spine can have serious consequences, such as traumatic spinal fracture, traumatic spinal cord injury or both. In addition to traumatic causes, the spinal cord can also be injured due to non-traumatic causes, referred to as a ‘non-traumatic spinal cord injury’. The aim of this thesis was to reveal the epidemiological characteristics of traumatic spinal injuries in Northern Finland, the long-term mortality and causes of death after traumatic spinal fractures and the epidemiological characteristics of non-traumatic spinal cord injuries in Finland. The study sample consisted of 971 traumatic spinal injury patients and 947 traumatic spinal fracture patients treated in Oulu University Hospital between 2007 and 2011, and 430 non-traumatic spinal cord injury patients treated in Tampere University Hospital and Oulu University Hospital in a four-year period between 2012 and 2016. The annual incidence of traumatic spinal injury in Northern Finland was 26/100,000. Low falls were the most common trauma mechanism, which differed from most previous studies. They caused a majority of the injuries in older age groups (i.e., over 60 years old). In contrast, in younger age groups (i.e., under 45 years old), road traffic accidents were clearly overrepresented. Mortality after traumatic spinal fracture was increased in all age groups compared to the general population, varying from threefold in those over 65 years old to twentyfold in those under 30 years old. Low fall as a trauma mechanism increased the hazard for death in the long term significantly compared to high-energy mechanisms. The incidence of non-traumatic spinal cord injury was 54/1,000,000 per year, which was remarkably higher than that reported in previous international results. This indicates that the centralisation of spinal cord injury care in Finland in 2011 has made possible the study of the entire non-traumatic spinal cord injury patient group. Degenerative diseases were the most common aetiology, followed by malignant and benign neoplasms. The main targets for traumatic spinal injury prevention should be low falls in the elderly and road traffic injuries in the younger population. The mortality after traumatic spinal fracture is high and seems to be comparable to the mortality after hip fracture reported in previous international studies. The incidence of non-traumatic spinal cord injury was higher than excepted. The reported high incidence indicates that study designs should be carefully considered in future international studies. Tiivistelmä Usein vakavia seurauksia aiheuttaviin tapaturmaisiin selkärankavammoihin sisältyy selkärankamurtumat ja tapaturmaiset selkäydinvammat. Tapaturmaisten vammojen lisäksi selkäydinvamman voi aiheuttaa myös sairausperäinen syy, kuten kasvain. Väitöstutkimuksessa oli tavoitteena selvittää tapaturmaisten selkärankavammojen ja sairausperäisten selkäydinvammojen epidemiologisia piirteitä sekä tapaturmaisten selkärankamurtumien jälkeistä kuolleisuutta ja kuolinsyitä. Tutkimusotos muodostui 971:stä tapaturmaisen selkärankavamman ja 947:stä tapaturmaisen selkärankamurtuman vuosina 2007–2011 saaneesta, Oulun yliopistollisessa sairaalassa hoidetusta potilaasta sekä 430:stä sairausperäisen selkäydinvamman saaneesta Tampereen ja Oulun yliopistollisissa sairaaloissa vuosina 2012–2016 hoidetusta potilaasta. Selkärankavammojen vuotuinen ilmaantuvuus Pohjois-Suomessa oli 26/100 000. Yleisin vammamekanismi oli kaatuminen. Vammamekanismit vaihtelivat ikäryhmittäin: yli 60-vuotiailla suurin osa tapaturmista johtui kaatumisista, kun taas alle 45-vuotialla liikennetapaturmat olivat suurin yksittäinen syy. Selkärankamurtuman jälkeinen kuolleisuus oli korkeampi kuin normaaliväestöllä, vaihdellen kolminkertaisesta yli 65-vuotiailla kaksikymmenkertaiseen alle 30-vuotiailla. Kaatuminen vammamekanismina nosti kuolemanriskiä merkittävästi verrattuna korkeaenergisiin vammamekanismeihin. Sairausperäisten selkäydinvammojen vuotuinen ilmaantuvuus oli 54/1 000 000. Ilmaantuvuus oli aikaisempien kansainvälisten julkaisujen tuloksiin verrattuna huomattavan korkea, mikä viittaa siihen, että vuonna 2011 toteutuneen selkäydinvammojen hoidon keskittämisen ansiosta pystyimme huomioimaan koko potilasryhmän. Yleisimmät etiologiat olivat selkärangan rappeumasairaudet sekä pahan- ja hyvänlaatuiset kasvaimet, tässä järjestyksessä. Tapaturmaisten selkärankavammojen ehkäisyssä tulisi keskittyä kaatumisten ehkäisyyn ikääntyneillä ja toisaalta liikennetapaturmien ehkäisyyn nuorilla. Selkärankamurtumien jälkeinen kuolleisuus on merkittävää, ja se on verrattavissa aikaisemmin julkaistuihin lonkkamurtuman jälkeisiin kuolleisuuslukuihin. Kaatumisen seurauksena selkärankamurtuman saaneet tarvitsevat erityistä huomiota hoidossa merkittävän kuolemanriskin takia. Sairausperäisten selkäydinvammojen ilmaantuvuus oli odotettua korkeampi. Korkea ilmaantuvuus korostaa tutkimusasetelman valinnan tärkeyttä tulevissa tutkimuksissa.