Search

Systeemisissä sidekudossairauksissa hedelmällisyyteen, sikiöön ja raskauteen vaikuttavat sairauden ­aiheuttamat elinmuutokset, taudin aktiivisuus sekä hoitoon käytetyt lääkitykset. Systeemiset sidekudossairaudet voivat lisätä keskenmenon, sikiön pienipainoisuuden ja ennenaikaisen ­synnytyksen riskiä. Tyypillisesti Sjögrenin oireyhtymään liittyviä sikiön sydämen johtumishäiriöitä aiheuttavia vasta-aineita voi esiintyä myös muissa sidekudossairauksissa. Systeemisiin sidekudossairauksiin voi liittyä myös tukoksille altistavia fosfolipidivasta-aineita. Systeemistä sidekudossairautta sairastavan naisen raskauden suunnittelu ja seuranta tulee keskittää keskus- tai yliopistosairaaloihin.

Vasomotor hot flushes are complained of by approximately 75% of postmenopausal women, but their frequency and severity show great individual variation. Hot flushes have been present in women attending observational studies showing cardiovascular benefit associated with hormone therapy use, whereas they have been absent or very mild in randomized hormone therapy trials showing cardiovascular harm. Therefore, if hot flushes are a factor connected with vascular health, they could perhaps be one explanation for the divergence of cardiovascular data in observational versus randomized studies. For the present study 150 healthy, recently postmenopausal women showing a large variation in hot flushes were studied in regard to cardiovascular health by way of pulse wave analysis, ambulatory blood pressure and several biochemical vascular markers. In addition, the possible impact of hot flushes on outcomes of hormone therapy was studied. This study shows that women with severe hot flushes exhibit a greater vasodilatory reactivity as assessed by pulse wave analysis than do women without vasomotor symptoms. This can be seen as a hot flush-related vascular benefit. Although severe night-time hot flushes seem to be accompanied by transient increases in blood pressure and heart rate, the diurnal blood pressure and heart rate profiles show no significant differences between women without and with mild, moderate or severe hot flushes. The levels of vascular markers, such as lipids, lipoproteins, C-reactive protein and sex hormone-binding globulin show no association with hot flush status. In the 6-month hormone therapy trial the women were classified as having either tolerable or intolerable hot flushes. These groups were treated in a randomized order with transdermal estradiol gel, oral estradiol alone or in combination with medroxyprogesterone acetate, or with placebo. In women with only tolerable hot flushes, oral estradiol leads to a reduced vasodilatory response and increases in 24-hour and daytime blood pressures as compared to women with intolerable hot flushes receiving the same therapy. No such effects were observed with the other treatment regimes or in women with intolerable hot flushes. The responses of vascular biomarkers to hormone therapy are unaffected by hot flush status. In conclusion, hot flush status contributes to cardiovascular health before and during hormone therapy. Severe hot flushes are associated with an increased vasodilatory, and thus, a beneficial vascular status. Oral estradiol leads to vasoconstrictive changes and increases in blood pressure, and thus to possible vascular harm, but only in women whose hot flushes are so mild that they would probably not lead to the initiation of hormone therapy in clinical practice. Healthy, recently postmenopausal women with moderate to severe hot flushes should be given the opportunity to use hormone therapy alleviate hot flushes, and if estrogen is prescribed for indications other than for the control of hot flushes, transdermal route of administration should be favored. Keskimäärin kolme neljäsosaa vaihdevuosi-ikäisistä naisista kärsii hikoiluoireista, ja jopa puolet heistä kokee oireensa sietämättömiksi. Estrogeeni on tehokkain hoito vaihdevuosioireisiin; sitä käytti vuonna 2008 yli 350 000 suomalaista naista. Hormonihoidon vaikutuksia sydän- ja verisuonisairauksiin on tutkittu paljon, mutta tulokset ovat ristiriitaisia. Tutkimuksissa, joissa naiset olivat itse alun perin päättäneet aloittaa hormonihoidon lieventääkseen vaihdevuosioireitaan, hormonihoito selvästi suojasi sydän- ja verisuonisairauksilta. Sen sijaan tutkimuksissa, joihin otettiin mukaan naisia, joilla pääsääntöisesti esiintyi vain vähän tai ei lainkaan hikoiluoireita, hormonihoito ei suojannut sydänterveyttä, vaan saattoi jopa vaarantaa sitä hoidon alkuvaiheessa. Tämä ristiriita voidaan selittää osin sillä, jos hikoiluoire sinänsä vaikuttaa sydämen ja verisuonten toimintaan ja hormonihoidon käyttäjät edellä mainituissa tutkimuksissa ovat tässä suhteessa erilaiset; tätä asiaa ei ole kuitenkaan tutkittu. Asia on hyvin tärkeä, sillä sydän- ja verisuonisairaudet ovat naisten yleisin kuolinsyy. Tässä tutkimuksessa selvitettiin vaihdevuosien hikoiluoireen yhteyttä verisuoniston terveyteen. Tutkimukseen osallistui 150 tervettä, vastikään vaihdevuosiin tullutta naista, joilla oli eriasteisia hikoiluoireita. Naisten verisuonten jäykkyys ja laajenemiskyky sekä koko vuorokaudenaikainen keskimääräinen verenpaine mitattiin ja lisäksi määritettiin verinäytteistä useita sydän- ja verisuonisairauksien riskiä kuvaavia merkkiaineita, kuten kolesteroli ja muita rasva-aineita. Tämän jälkeen naisia hoidettiin estrogeenilla kuuden kuukauden ajan ja tutkittiin, vaikuttaako hormonihoito eri lailla oireellisilla ja oireettomilla naisilla edellä mainittuihin sydänterveyttä mittaaviin tekijöihin. Niillä naisilla, joilla esiintyi voimakkaita hikoiluoireita, verisuonten laajentumiskyky oli suurempi kuin täysin oireettomilla naisilla. Tätä voidaan pitää sydänterveyden kannalta edullisena ominaisuutena. Yölliset voimakkaat hikoiluoireet nostivat hetkellisesti verenpainetta ja pulssia, mutta koko vuorokauden ajalta mitattuna ei verenpaineessa tai pulssitasossa ollut eroa oireettomien naisten ja niiden naisten välillä, joilla esiintyi lieviä, keskivaikeita tai voimakkaita hikoiluoireita. Hikoiluoire ei vaikuttanut veren kolesterolipitoisuuksiin tai muihin merkkiaineisiin. Hormonihoitotutkimuksessa naiset jaettiin kahteen ryhmään: niihin joilla oli siedettäviä hikoiluoireita (eivät todennäköisesti aloittaisi hormonihoitoa normaalitilanteessa), ja niihin joilla oireet olivat haittaavia (todennäköisiä hormonihoidon aloittajia). Osallistujat saivat kuuden kuukauden ajan estrogeeniä eri muodoissa (ihogeeli, suun kautta otettava estrogeeni- tai estrogeeni-keltarauhashormonitabletti), tai lumelääkettä. Hikoilemattomilla naisilla suun kautta annettu estrogeeni vähensi verisuonten laajenemiskykyä ja aiheutti verenpaineen nousutaipumuksen verrattuna hikoileviin naisiin. Sen sijaan estrogeenigeeli tai ei aiheuttanut epäedullisia verisuonivaikutuksia. Hikoiluoire ei vaikuttanut estrogeenihoidon aiheuttamiin hyödyllisiin muutoksiin sydän- ja verisuonisairauksien merkkiaineissa. Tutkimuksen kolme päätulosta ovat: 1. Vaihdevuosiin liittyvä hikoilu ei itsessään lisää sydän- ja verisuonisairauksien riskiä vaan päinvastoin, se kertoo hyvin laajenevasta verisuonistosta. 2. Estrogeenitablettihoito vähentää verisuonten laajentumiskykyä ja nostaa verenpainetta, mutta vain niillä naisilla, joiden oireet ovat niin vähäisiä että he todennäköisesti eivät oma-aloitteisesti aloittaisi hormonihoitoa. 3. Estrogeenigeelihoito ei aiheuta verisuonihaittoja niillä, jotka todella tarvitsevat hormonihoitoa hikoilun vuoksi eikä niillä, jotka saattavat käyttää estrogeenia muun syyn, kuten luusuojauksen, vuoksi. Sydän- ja verisuonisairaudet ovat suomalaisten naisten tavallisin kuolinsyy. Nämä tulokset osoittavat, että hikoilevan vaihdevuosi-ikäisen naisen estrogeenihoito sittenkin suojannee sydäntä ja verisuonia.

Management of pelvic organ prolapse (POP) is a common and challenging task. Nowadays older women are more active than they were in the past, and the development of POP disrupts quality of life and impairs social and personal activities. The menopausal transition is a time of vulnerability, during which many women start experiencing symptoms and signs of POP. The role of hormonal changes or of hormonal therapies in influencing the development or progression of POP has been explored extensively. The management of POP requires considerable clinical skills. Correct diagnosis and characterization of the prolapse and an identification of the individual woman's most bothersome symptoms are the hallmark of appropriate initial management. Therapy is multimodal and often multidisciplinary, and requires a competence in pelvic medicine and surgery. The integration of hormonal, non-hormonal and surgical strategies is important and needs to be adjusted to changing circumstances on an individualized basis. When surgery is required, optimal management requires clinicians who are familiar with the advantages and disadvantages of all the available strategies and who are able to use these strategies in a tailored manner. Complex cases should be sent to specialist referral centers. Management of POP should be integrated into the practice of healthcare professionals dealing in menopause.

INTRODUCTION While the associations of genetic, reproductive and environmental factors with the timing of natural menopause have been extensively investigated, few epidemiological studies have specifically examined their association with premature (

INTRODUCTION Postmenopausal osteoporosis is a highly prevalent disease. Prevention through lifestyle measures includes an adequate calcium intake. Despite the guidance provided by scientific societies and governmental bodies worldwide, many issues remain unresolved. AIMS To provide evidence regarding the impact of calcium intake on the prevention of postmenopausal osteoporosis and critically appraise current guidelines. MATERIALS AND METHODS Literature review and consensus of expert opinion. RESULTS AND CONCLUSION The recommended daily intake of calcium varies between 700 and 1200mg of elemental calcium, depending on the endorsing source. Although calcium can be derived either from the diet or supplements, the former source is preferred. Intake below the recommended amount may increase fragility fracture risk; however, there is no consistent evidence that calcium supplementation at, or above, recommended levels reduces risk. The addition of vitamin D may minimally reduce fractures, mainly among institutionalised people. Excessive intake of calcium, defined as higher than 2000mg/day, can be potentially harmful. Some studies demonstrated harm even at lower dosages. An increased risk for cardiovascular events, urolithiasis and even fractures has been found in association with excessive calcium intake, but this issue remains unresolved. In conclusion, an adequate intake of calcium is recommended for general bone health. Excessive calcium intake seems of no benefit, and could possibly be harmful.