Search

BackgroundIntensive agriculture, including pesticides, is one of the many reasons for pollinator decline. The EU legislation on plant protection products (hereon pesticides) demands that the risks of active substances and their use in pesticide products are assessed for bees. However, the risk assessment is not always sufficient as shown, for example, in the case of the fungicide Amistar. The fungicide has been shown to cause lethal and sublethal effects on bumblebees at levels that, according to the EU risk assessment, do not require risk mitigation measures to protect bees. In order to understand the effects of chronic Amistar exposure on bumblebees, we studied whether 5 days of oral exposure to 0.015 mu l Amistar (3.75 mu g azoxystrobin/day) impairs bumblebees' learning and memory performance in the 10-colour discrimination task.ResultsChronic Amistar treatment did not impair the learning of the bees, but a statistically non-significant negative trend was observed in memory retention between the final learning bout and the subsequent memory test.ConclusionsThe results of our study suggest that chronic sublethal exposure to Amistar fungicide did not significantly impair the learning ability of bumblebees. However, there was a trend towards impaired memory retention, although this was not statistically significant. These findings provide further support for the hypothesis that Amistar may have a negative effect on bee cognitive performance. It is important to continue studying the effects of widely used pesticides on pollinators, as their decline is a complex issue with multiple contributing factors. Understanding the effects of different pesticide residue levels on bumblebees can inform policymakers in making more sustainable pesticide legislation and help protect pollinators.

Tämä raportti esittelee vuosina 2021–2022 toteutetun ”Uhanalaisen niittylajiston säilyminen: niityn hoitohistoria ja kunnostettavuus (PEBIHOITO)” -hankkeen tavoitteet ja tulokset. Hanke sisältyi ympäristöministeriön rahoittamaan Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tutkimusohjelmaan (PUTTE2). Hankkeen tavoitteena oli selvittää: (1) missä määrin tuoreiden niittyjen ja ketojen kasvi- ja hyönteislajit säilyvät hoidetuilla ja ilman hoitoa jääneillä arvokkaiksi luokitelluilla perinnebiotoopeilla ja (2) mikä on toteutuneen hoitotavan merkitys niittylajistolle? Hankkeessa toistettiin vertailukelpoisella tavalla aiemmin vuosina 2000–2004 tehdyt kvantitatiiviset lajistoselvitykset 33 tuoreella niityllä ja 33 kedolla. Tutkituilla kohteilla havaittiin niittyjen kasvi- ja hyönteislajiston yleistä taantumista sekä kasvillisuuden rehevöitymistä ja asteittaista umpeenkasvua noin 20 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Näin oli tapahtunut siitä huolimatta, että kaksi kolmasosaa tutkituista kohteista oli ollut vähintään osan aikaa laidunnus- tai niittohoidon piirissä. Rehevöitymistä havaittiin sekä hoidetuilla että hoitamattomilla kohteilla, mutta hoidetuilla kohteilla selvästi lievempänä kuin hoitamattomilla. Rehevöitymisen takia niittykasvien keskimääräiset lajimäärät, lajitiheydet ja peittävyydet olivat tuoreilla niityillä laskeneet. Sen sijaan kedoilla niittykasvien peittävyydet olivat rehevöitymisen myötä jopa kasvaneet. Hoitotoimet olivat vaikuttaneet eri tavoin eri eliöryhmiin. Niittykasvit hyötyivät odotetusti hoidosta sekä tuoreilla niityillä että kedoilla. Tutkituista hyönteisryhmistä päiväperhoset hyötyivät hoidosta tuoreilla niityillä. Niittyjen perhoslajien määrät olivat suurimpia joinakin vuosina hoidetuilla tuoreilla niityillä, sekä jatkuvasti hoidetuista alueista niillä, joilla laidunnuspaine oli keskimääräistä alhaisempi ja kasvillisuus korkeampaa. Erityisesti muut suurperhoset ja erakkomehiläiset kärsivät voimakkaasta ja jokavuotisesta hoidosta. Kedoilla hoidon vaikutukset olivat lievempiä kuin tuoreilla niityillä kaikissa eliöryhmissä. Säännöllisen hoidon merkitys on suurempi tuoreilla niityillä kuin kedoilla. Suomessa perinnebiotooppien hoito-ohjeet on laadittu pitkälti monimuotoisen niittykasvillisuuden säilyttämistä silmällä pitäen. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella niittyjen hyönteislajisto hyötyisi viime vuosikymmeninä toteutettua hoitoa vähemmän voimakkaasta hoitotavasta (yleensä laidunnuksesta) sekä tuoreilla niityillä että kedoilla. Tämä voisi tarkoittaa joko alhaisempaa laidunnuspainetta, kohteen hoitamista vuorovuosina tai kohteen jakamista osa-alueisiin, joista kutakin laidunnetaan vain kertaalleen kesän aikana. Koko kohteen voimakas, vuosittain toteutettava hoito voi olla niittyjen hyönteislajeille tuhoisaa. Olisikin pyrittävä siihen, että osa hyönteislajistoltaan lajirikkaiden kohteiden pinta-alasta olisi vuosittain tai osan vuotta hoidon ulkopuolella, ja että myös hoitokohteen ympäristöstä löytyisi erilaisia niittymäisiä elinympäristöjä, jotka tarjoavat ravintokasveja. Niittyjen ja ketojen rehevöitymisen minimoimiseksi niiden hoidossa tulee välttää lisärehun antamista ja kohteiden laiduntamista peltolaidunten yhteydessä. Habitat management and the persistence of grassland specialist species in traditional rural biotopes This report presents the goals and results of the PEBIHOITO project, which was carried out in 2021–2022. The project was part of PUTTE2, the Research Programme for deficiently known and threatened species and habitats. The aim of the project was to find out: (1) to what degree the specialist plant and insect species of semi-natural grasslands will persist in managed and unmanaged traditional rural biotopes, and (2) the significance of the implemented habitat management for the meadow species. The project repeated in a comparable manner the quantitative plant and insect surveys conducted in 2000–2004 on 33 mesic and 33 dry semi-natural grassland areas. A general decline in specialist plant and insect species of semi-natural grasslands was observed compared to the situation 20 years earlier. It was associated with increased vegetation height and gradual overgrowth by bushes and trees. This had happened even though two thirds of the study sites had been managed at least part of the time by grazing or mowing. Eutrophication and overgrowth were observed in both managed and unmanaged sites, but managed sites had lost fewer grassland species than the unmanaged ones. Because of the eutrophication and overgrowth of vegetation, the average number, density and coverage of species had declined in mesic grasslands. However, in dry grassland areas, the coverage of grassland specialist plants had increased. Habitat management had affected different groups of organisms in different ways. As expected, meadow plants had benefited from active management both on mesic and dry semi natural grasslands. Of the insect groups that were studied, butterflies had benefited from management of mesic meadows. The number of butterfly species was highest in mesic meadows managed occasionally by grazing or mowing and in those annually managed areas where the grazing pressure was lower and the vegetation taller than average. Day-active moths and solitary bees were especially vulnerable to intensive annual management. The effects of the management were more moderate in dry than mesic grasslands in all groups of organisms. The significance of regular management was greater in mesic than dry grassland areas. In Finland the recommendations for habitat management of traditional rural biotopes have focused on preserving diverse meadow flora. Based on the results of this study, grassland insects would benefit from habitat management (usually grazing) that is not as intensive as what has been implemented in recent decades in both mesic and dry grasslands. This could mean either lower grazing pressure, habitat management in alternating years, or dividing the managed grassland area into sub-areas, each of which would be used for grazing only once during the summer. Intensive annual management of the entire grassland area can be very harmful for the specialist grassland insects. We should aim at setting aside some proportion of the grassland area with high insect species diversity each year, and securing the availability of variable open meadow habitats nearby the focal managed grassland areas. To minimise eutrophication and overgrowth of vegetation, additional feeding of the animals and grazing adjacent to field pastures should be avoided when managing species-rich semi-natural grassland areas.

Crop choice affects biodiversity within fields due to crop-specific characteristics and management practices. However, there is a lack of studies systematically comparing the biodiversity value of different crops across multiple taxa. This study empirically compared the diversity of plants, pollinators, predatory arthropods, and multi-taxa diversity between seven crop types and long-term environmental fallows in boreal farmland. The effects of crop production method (organic vs. conventional) on biodiversity were also examined. Biodiversity data were collected in 78 fields in Southern Finland. The studied species groups differed in their preferences for crop types and fallows, but none of them was particularly associated to spring cereal (oat), the dominant arable crop in the boreal farmland. Environmental fallows had the highest plant species richness and butterfly abundance, whereas faba bean and oilseed crop fields attracted high numbers of bumblebees. Carabid beetles were most abundant in winter cereal (rye) fields, and spiders in perennial crop types. Multi-taxa diversity was highest in fallows and lowest in spring cereal (oat), ley and cabbage fields. Organic production increased plant species richness across crop types. Hoverflies responded to the interaction of production method and crop type, being most abundant in organically managed faba bean fields. The other species groups and multi-taxa diversity were not affected by the production method. High arable land cover in the surrounding landscape had negative effect on butterflies, solitary bees and carabid beetles within fields. Our results suggest that diversifying cropping systems to include more insect-pollinated crops, winter cereals and pastures, and increasing the area of environmental fallows while maintaining landscape heterogeneity would enhance resource provision for a variety of organism groups in boreal agricultural landscapes. Highlights • Diversity of multiple taxa was compared between crop types and production methods. • Insect-pollinated crops and fallows attracted the highest numbers of pollinators. • Predatory arthropods were most abundant in winter cereals and perennials. • Multidiversity was highest in fallows and lowest in oat, ley and cabbage fields. • Organic production increased plant species richness across crop types.

Ruokajärjestelmämme kärsivät monista yhteen kietoutuneista kestävyysongelmista. Ongelmia ei korjata yksittäisillä teknologisilla ratkaisuilla, vaan muutoksia tarvitaan läpi koko ruokajärjestelmän. Muutosten laajuuden vuoksi on syytä puhua järjestelmän perustavanlaatuisesta muuttamisesta eli ruokamurroksesta. Tässä julkaisussa tarkastelemme, miten ruokajärjestelmän ilmastopäästöjä voitaisiin vähentää Suomessa siten, että ruokaturva ei vaarannu. Arvioimme ilmastotoimien toteutusta eri murrospoluilla, jotka keskittyvät maankäytön, ruokavalioiden, maatalous- ja ruokateknologioiden muutoksiin. Arvioimme eri murrospolkujen vaikutuksia maatalouteen eri alueilla ja eri väestöryhmien ravitsemukseen. Esittelemme reilun ruokamurroksen periaatteet ja kriteerit, joiden avulla eri murrospolkujen oikeudenmukaisuusvaikutuksia voidaan arvioida. Tarkastelemme myös, millaisia politiikkatoimia tarvitaan ja ruokajärjestelmän toimijoiden näkemyksiä eri toimien oikeudenmukaisuudesta. Reiluuteen liittyvät kysymykset tarvitsevat huomiota kaikilla murrospoluilla, mutta hieman eri painotuksin. Maankäytön murrospolulla keskeiseen asemaan nousevat ilmastopäästöjen vähennys turvemaapelloilla ja viljelijöiden mahdollisuudet toteuttaa vaadittuja ilmastotoimia. Tämä haaste ei liity yksin jako-oikeudenmukaisuuteen, vaan vaatii myös tilojen erilaisten tilanteiden huomioimista sekä muutoskyvykkyyden kehittämistä. Tällä hetkellä viljelijät suhtautuvat vastentahtoisesti turvemaiden viljelystä luopumiseen. Vaatimukset turvepeltojen käytön muutoksista osuvat tuottajien toimeentuloon ja omanarvontuntoon. Koetun oikeudenmukaisuuden parantaminen vaatii huomiota menettelytapojen oikeudenmukaisuuteen politiikkatoimien suunnittelussa niin, että viljelijät otetaan tasavertaisemmin mukaan päästövähennys- ja politiikkakeinojen suunnitteluun. Ristiriitaiset kannustimet on poistettava. Ympäristöoikeudenmukaisuuden kannalta on tärkeää, että maataloudelle asetetuista ympäristötavoitteista pidetään kiinni. Ruokavaliomuutoksen murrospolku koskettaa koko väestöä. Ravitsemussuositusten ja energiatarpeen mukainen syöminen jo itsessään vähentäisi ruokavalion ilmastovaikutuksia. Sosioekonomiset tarkastelut osoittavat, että koulutetut, kaupunkilaiset naiset ovat etumatkalla kohti kestävämpää ruokavaliota. Heidän on helpompi seurata ison ruokavaliomuutoksen polkua, kun taas joillekin muille väestöryhmille pienemmän ruokavaliomuutospolun seuraaminen voi olla helpompaa. Ruokavaliomuutoksiin tarvittavia kyvykkyyksiä, tietoa, ruoanlaittotapoja ja kulttuurisia merkityksiä on tärkeää kehittää koko väestön tasolla. Samaan aikaan eri väestöryhmien ravitsemusta ja haavoittuvuutta ruoan ja muiden välttämättömyyshyödykkeiden hinnan muutoksille on tärkeää seurata, jotta sosiaalipolitiikalla pystytään reagoimaan muutoksiin. Ruokapuheen monipuolistaminen on tärkeää ruokavaliomuutokseen liittyvien vastakkainasettelujen purkamiseksi. Teknologiamuutoksessa eri toimijoiden resurssit ja tietotaito eivät jakaudu tällä hetkellä tasaisesti. Pienet startup-yritykset ja elintarviketeollisuuden vahvat toimijat ovat hyvin eri asemassa ruokateknologian kehityksessä. Kannattavuusongelmat vaikuttavat keskeisesti maatilojen mahdollisuuksiin ottaa uutta teknologiaa käyttöön tai vaihtaa tuotantosuuntaa. Eri toimijoiden yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua innovointiin on kehitettävä osana reilua innovaatiopolitiikkaa. Ruokajärjestelmän muutosvaatimukset nostavat koetut epäoikeudenmukaisuudet pintaan, ja riskinä on kokemusten kärjistyminen. Reilun ruokamurroksen periaatteet ja kriteerit auttavat tarkentamaan kestävyystoimien oikeudenmukaisuusvaikutuksia ja suhteuttamaan eri toimijaryhmien kokemuksia ja vaateita toisiinsa. Epäoikeudenmukaisuuksiin on aktiivisesti etsittävä ratkaisuja, siten, että samalla tarkennetaan eri politiikkalohkojen välistä työnjakoa ilmasto-, maatalous- ja sosiaalipolitiikan välillä. Muutoskyvykkyyksien tukeminen on vaikuttavinta oikeudenmukaisuuspolitiikkaa. Our food systems suffer from many intertwined sustainability problems. Problems cannot be fixed with individual technological solutions, but instead changes are needed throughout the entire food system. Given the scale of the changes, we should talk about a fundamental change in the system, that is, a food system transformation. In this publication, we examine how the climate emissions of the food system could be reduced in Finland in a way that does not compromise food and nutrition security. We assess the implementation of climate action on different transition paths that focus on changes in land use, diets, agriculture and food technologies. We assess the effects of different transition paths on agriculture in different regions and on the nutrition of different population groups. We present the principles and criteria for a just food system transition, with the help of which the fairness effects of different transition paths can be assessed. We will also examine necessary policy measures and the views of food system actors on the fairness of different actions. Issues related to fairness require attention on all transition paths, but with slightly different focuses. On the path of land use transition, the reduction of climate emissions in organic fields, i.e. peatlands and the opportunities for farmers to implement the required climate measures will play a key role. This challenge is not only related to distributional justice, but also requires recognition of the different situations and capabilities of the farmers. At the moment, farmers are reluctant to change the cultivation practices at the peatlands. Calls for change affect the producers' income and self-esteem. Improving perceived fairness requires paying attention to the procedural justice when planning policy measures. This can be done by involving farmers more equally in the planning of emission reduction and policy measures. Conflicting incentives must be removed. From the point of view of environmental justice, it is important that the environmental objectives set for agriculture are adhered to. The transition path of dietary change affects the entire population. Merely following nutritional recommendations would already reduce the climate impact of Finns’ diet. Socioeconomic studies show that educated urban women are ahead of the curve in moving towards a more sustainable diet. It is easier for them to follow the path of a significant dietary change, while for some other populations, following a smaller dietary change path may be easier. It is important to develop the capabilities, knowledge, cooking habits and cultural meanings required for dietary changes at the level of the entire population. At the same time, it is important to monitor the nutrition and vulnerability of different population groups when changing the price of food and other necessities in order to enable social policies to respond to changes. Diversifying food discourse is important in defusing the antagonistic attitudes associated with dietary change. In technological change, the resources and know-how of different actors are not evenly distributed at the moment. Small start-ups and strong players in the food industry play a very different role in the development of food technology. Profitability problems have a key impact on the ability of farms to adopt new technologies or to switch production. Equal opportunities for different actors to participate in innovation must be developed as part of a fair innovation policy. The demands for changes in the food system bring perceived injustices to the surface, and there is a risk that the experiences will polarise. The principles and criteria of the fair food transition help to specify the fairness effects of sustainability measures and to weigh the experiences and claims of different groups of actors. Solutions to injustices must be actively sought, at the same time specifying the division of labour between the climate, agricultural and social policies. Supporting the capacity for change is the most effective policy of fairness. nonPeerReviewed