Search

Vuoden 2009 yliopistolaki toi korkeakoulukentälle uusina toimijoina säätiöyliopistojen perustajat. Artikkelissa käsittelemme Tampereen yliopistofuusion tapaustutkimuksen avulla säätiö­yliopistojen perustajien vallankäyttöä toimijaverkostoteorian näkökulmista. Kuvaamme, miten perustajille ja etenkin Teknologiateollisuudelle muodostuu institutionaalista tilaa ja valtaa paikallisissa neuvotteluissa, miten pyrkimys rajoittaa yliopistolaisten valtaa yliopistoissa kerää Tampereen säätiöyliopistossa ympärilleen uusia toimijoita ja miten esimerkiksi Suomen kilpailukyky käännetään mikrotasolla osaksi fuusiota. Teknologiateollisuuden valta perustuu pääosin siihen, että sillä on ollut prosessissa tarpeeksi liittolaisia, jotka ovat yhtyneet sen tavoitteisiin – samalla kun prosessin kiistat ovat näyttäytyneet vain fuusioituneiden yliopistojen välisenä hankauksena. Prosessin konfliktit ovat kuitenkin pakottaneet Teknologiateollisuuden sellaiseen toimintaan, josta on jäänyt jälkiä ja joka on tehnyt siitä havainnoitavan, vaikkakin edelleen paljolti julkisuudelta piiloutuvan toimijan.

Los textos de los currículos nacionales son ejemplos de las dificultades inherentes a la representación y construcción de las nociones de ciudadanía en una sociedad democrática. Mientras que los soberanos predemocráticos recibían consejos maquiavélicos del tipo «espejos para príncipes», el currículum escolar moderno encarna una «lógica especular» del discurso político, proporcionando al pueblo una imagen de sí mismo como «unidad en la diferencia». Esta imagen se implementa y refuerza en el sistema educativo.Utilizando la teoría política postfundacionalista, analizamos cómo se fabrican las representaciones de la ciudadanía en los discursos de los planes de estudio nacionales en una época de dislocación percibida, cuando la continuidad del orden político se ve amenazada. Como ejemplo de caso, utilizamos los discursos curriculares finlandeses –los currículos nacionales, así como los textos académicos para la planificación, la implementación y la evaluación de los currículos– desde la década de 1950 hasta la de 1970. Estos discursos construyen una tesis cultural de una nación en la que los antiguos símbolos de unidad nacional –basados en nociones románticas de país, lengua y fe– se están evaporando rápidamente. Se considera que los profundos cambios políticos, tecnológicos e industriales exigen una adaptación y una capacidad de cooperación más generales que antes, lo que equivale a una nueva orientación temporal o «choque de futuro», cuyo objetivo es responder a las exigencias futuras desconocidas en lugar de limitarse a asegurar un sentido de continuidad histórica.

Artikkelissa tarkastellaan Erich Frommin (1900–1980) ajattelua itsekasvatuksen eli ihmisen omaehtoisen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Tarkastelun pohjalta muodostuu ekoterapeuttisen itsekasvatuksen malli, joka uudelleenkontekstualisoi Frommin rakkauden teoriaa ja yhteiskuntakriittistä otetta kapitaloseenin ajassa. Artikkeli argumentoi kapitaloseenin olevan kaikelle elolliselle haitallinen ajanjakso, jossa vallitsevia käytäntöjä on tarpeen muokata itsekasvatuksen avulla. Tällainen vallitsevien ajattelumallien syvällinen kyseenalaistaminen ja kehittäminen ymmärretään artikkelissa ihmismielen hyvinvointia tukevana itsekasvatuksen muotona, joka sisältää terapeuttisia piirteitä. Ekoterapeuttisen itsekasvatuksen tulkinta kuvaa rakkauden teoriaan sisältyvät rakastamisen käytäntöjen ehdot sekä niitä taustoittavat huolenpidon, kunnioituksen, vastuuntunnon ja tiedon osa-alueet osana ekologisesti kestävämmän itsekasvatuksen harjoittamista. Elonkehän monimuotoisuutta edistävää tunnetta ja ekoterapeuttisen itsekasvatuksen tavoitetta kuvataan artikkelissa biofilian käsitteellä. Nykyistä kapitalistista järjestystä eli kapitaloseenin aikaa jäsennetään puolestaan biofobian eli elollisten asioiden pelon käsitteellä. Frommin teorioiden pohjalta rakennetaan uudenlaista itsekasvatuskäsitystä, ekoterapeuttista itsekasvatusta, jonka lähtökohtana on siirtyminen biofobisesta asenteesta kohti terapeuttisia piirteitä omaavaa biofiliaa., The article examines Erich Fromm’s (1900–1980) theory from the perspective of self-cultivation, i.e., a person's self-directed growth and development. The paper proposes a model of ecotherapeutic self-cultivation, which recontextualizes Fromm's theory of love and his political critique in the time of the capitalocene. The article argues that the capitalocene is a period harmful to all living things and that prevailing practices need to be modified through self-cultivation. Such a thorough questioning of and the development of prevailing thought patterns are understood in the article as a form of therapeutic self-cultivation that supports the human mind’s well-being. Our interpretation of ecotherapeutic self-cultivation describes the conditions of the practices included in Fromm’s theory of love, as well as the areas of care, respect, responsibility and knowledge, which underpin these practices as part of more ecologically sustainable self-cultivation. In this article, the attitude promoting the diversity of the biosphere and the goal of ecotherapeutic self-cultivation is described with the concept of biophilia. The current capitalist order of the capitalocene is interpreted with the concept of biophobia, i.e., the fear of living things. The research develops a new kind of self-cultivational concept for the time of capitalocene. In ecotherapeutic self-cultivation, the starting point is transitioning from a biophobic, fearful attitude toward biophilia, which includes therapeutic features.

Tutkijoiden omat työorganisaatiot, yliopistot, ovat muuttuessaan luonnollisen kiinnostavia mutta yhtäaikaisesti haastavia tutkimuskohteita. Positivististen etäisyys- ja objektiivisuusvaateiden ohella tutkijat kohtaavat organisaation sisäiset poliittiset jännitteet. Tämän ei kuitenkaan tulisi estää tutkijoita perehtymästä oman organisaationsa muutokseen. Hyödyntäen läheisyyden ja osallistuvuuden mahdollistavia tutkimusmetodologioita, kuten kotietnografiaa, tutkijan on mahdollista luodata organisaatiota muutoksessa jännitteet tiedostaen ja samalla reflektoida aktiivisesti omaa asemaansa. Tässä artikkelissa yliopistoreformiin syventyvää tutkimushanketta kuvataan kotietnografian viitekehyksen kautta. Saavutettavan laajemman ymmärryksen ja tiedon potentiaali avaa uusia näkökulmia paitsi tutkimuskohteeseen, myös tutkimukseen ja tutkijoihin itseensä.

Vuonna 2009 uudistetun yliopistolain jälkeen yliopistojen hallintomallit ja työkulttuurit ovat olleet monenlaisten muutosten kohteena. Johtamisjärjestelmien kehittämisen trendinä on ollut ”strategisen johtamisen” ja markkinalogiikan vahvistaminen yliopistodemokratian kustannuksella, toisin sanoen vallan siirtäminen yliopistoyhteisöltä keskusjohdolle ja ulkopuolisille. Työyhteisöihin näillä muutoksilla on tavoiteltu esimerkiksi työn tuottavuuden kasvua, mutta samaan aikaan reformit saavat aikaan odottamattomia seurauksia. Vaikka tietotyön organisointia koskevaa keskustelua on käyty viime vuosina kasvavassa määrin, on etenkin työntekijöiden kokemusten peilaaminen laajempiin organisatorisiin käytänteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin ollut vähäisempää. Artikkelissa kokoamme yhteen Työyhteisön pohjavirtaukset -tutkimushankkeen kolmen empiirisen osatutkimuksen tuloksia ja analysoimme niitä yliopistodemokratian kaventumisen näkökulmasta sekä peilaamme tuloksia strategista johtajuutta peräänkuuluttavaan yliopistopolitiikkaan. Aineistossa yliopistotyö näyttäytyy työntekijöiden kokemuksissa emotionaalisesti kuormittavana ja epävarmuuden sävyttämänä. Artikkelissa tarkastelemme, millaisia seurauksia markkinalogiikkaan perustuvalla tietotyön organisoinnilla on yliopistoyhteisöjen toiminnalle ja akateemisen subjektiviteetin rakentumiselle. Päädymme kysymään, miten yliopistoyhteisön itsehallinnon vahvistaminen – siis demokraattisempi päätöksenteko – voisi korjata tietotyön organisoinnin epäkohtia ja vahvistaa yliopistojen demokraattista sivistystehtävää., After the 2009 Universities Act the working cultures of Finnish universities have been in constant change. Management systems have been developed by strengthening strategic management and market logics over university democracy, in other words, shifting the power from the university community to central management and operators from outside. The aim of these changes has been to increase the productivity of work communities, but at the same time, these reforms have been causing unexpected consequences. Even though the discussion about the organisation of knowledge work has been substantial in recent years, the discussion about the reflection of workers' experiences in relation to larger organisational practices and changes in society has been scarce. In this paper, we summarise the results of the project The undercurrent of the groups and communities. We re-interpret three empirical studies from the university democracy point of view and reflect these results on university policies that are demanding strategic leadership. In our data, the academics and other university personnels experience their work as emotionally burdening and characterized by uncertainty. In this article, we explore which kind of consequences the organisation of knowledge work by market logics has for the operations of university communities and for the development of academic subjectivity. We also ask how strengthening the self-government of the university community – thus more democratic decision-making – could repair the grievances in organisation and strengthen the mission of universities democratic purpose.

Tässä symposiumesityksiimme perustuvassa keskustelupuheenvuorossa käsittelemme yliopistokentällä ilmenevää ristiriitaa, joka syntyy joustavia työelämäkompetensseja ja ripeää tutkintoon valmistumista tavoittelevan korkeakoulupolitiikan ja yliopistoissa perinteisesti tavoitellun opiskelijoiden ajattelurakenteiden syvällisen muutoksen välille. Suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa on koko 2000-luvun korostunut kansallisen kilpailukyvyn tavoittelu, vahva teknologia- ja kehitysusko ja työelämän kannalta relevantin tiedon ja valmiuksien tuottaminen. Uhkana näille päämäärille on nähty mm. liian pitkät opiskeluajat ja heterogeeniset opinnot. Opintotuen rajaamisella, valintakoeuudistuksella, osaamisperustaisella modulaarisella opintotarjonnalla ja jatkuvan oppimisen reformilla on pyritty nopeuttamaan opintojen sujuvuutta ja yhdenmukaistamaan niitä. Jatkuvan oppimisen reformin kuvaama ihanneoppija voidaan tiivistää itseriittoiseksi ja rationaaliseksi markkinasubjektiksi, joka pystyy tekemään itsensä kannalta ja tarvitsemansa oppimisen näkökulmasta relevantit valinnat. Oppimisteoreettisesti se perustuu formaaleille koulutuksille tyypilliseen informatiiviseen oppimiseen (Kegan 2000), jossa opittavien tietojen ja taitojen määrä lisääntyy tasaisesti ja yhdenvertaisesti koulutuksen aikana. Tilanteesta voi käyttää metaforaa, jossa yliopisto-opiskelija shoppailee ostoskoriinsa itselleen sopivan tutkinnon valitsemalla itseään kiinnostavia kursseja ja kokonaisuuksia. Yliopisto-opiskelun perinteisenä tavoitteena on kuitenkin tietojen ja taitojen määrän ohella kehittää myös opiskelijoiden ajattelun tapoja. Tällaista oppimista kutsutaan transformatiiviseksi (Mezirow 1978, 1990, 2000), sillä siinä opiskelijan ajattelun rakenteet ovat muutoksessa - prosessin jälkeen opiskelija ei ajattele samalla tavalla kuin aiemmin. Transformatiivisen oppimisen näkökulmasta työelämävetoinen ja reaktiivisesti muuttuva korkeakoulupolitiikka onkin ongelmallista, sillä ajattelutavat eivät muutu ostoskorimetaforan mukaisesti, nopeasti, helposti tai kivuttomasti. Ongelmaksi tulee myös se, että opiskelija tekee “ostoksia” edellisen ajattelun viitekehyksensä puitteissa, eikä näin välttämättä osaa tehdä valintoja, jotka voisivat ohjata ajattelua uusille urille. Transformatiivinen oppiminen edellyttäisi opiskelua tukevia pysyviä rakenteita, pitkäkestoisia ja syveneviä oppimisprosesseja sekä pirstaloituneen sisältösilpun sijaan huolellisesti punnittuja struktuureja. Oppiminen ymmärretään tässä lähtökohdassa monimuotoisena ja vaativana prosessina, jossa opittu ei vain kumuloidu lineaarisesti, vaan omien ajattelun viitekehysten muuttuminen herättää opiskelijoissa usein myös tiedostamatonta vastustusta. Transformatiivisen oppimisen prosessiin liittyy Thomas Ziehen (1991) termein eteenpäin suuntautuvan progressiivisen elementin ohella oleellisesti myös muutosta ja oppimista vastustava ja siitä vetäytyvä, regressiivinen elementti. Oppimisteorioiden valossa jatkuvan oppimisen reformin oppimiskäsitys näyttäytyykin pinnallisena ja kapeana, mikä paradoksaalisesti voi estää innovaatiodiskursseissa tavoitellun “boksin ulkopuolelta ajattelun”. Näkemyksemme mukaan vallitseva korkeakoulupolitiikan oppimiskäsitys pohjaa yksipuoliseen kuvaan oppimisesta vain informatiivisena. Transformatiivisen oppimisen kaltaiselle, syvällisemmälle progressiolle on yhä vähemmän tilaa jatkuvan oppimisen mukaisessa koulutuksessa. Mikäli halutaan saavuttaa syvällisiä muutoksia ajattelurakenteissa, tulisi pitkäkestoisille oppimisprosesseille ja regressiointressille antaa niiden vaatima tila.

2000-luvun alkuvuosina suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa yleistyi näkemys kiireellisestä tarpeesta uudistaa järjestelmää. ”Rakenteelliseksi kehittämiseksi” kutsuttu kokonaisreformi tähtäsi resurssien keskittämiseen, yksiköiden karsimiseen ja yliopistojen profiloitumiseen. Tarkastelemme artikkelissa uuden säätiöyliopistomallin syntyä osana tätä kehitystä ja vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta. Tulkintamme mukaan säätiöyliopistojen synnyn mahdollistivat valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen ylimmän johdon intressien kohtaaminen. Säätiöyliopistojen syntyprosessissa nämä kolme toimijaa löysivät toisensa uudella tavalla, minkä seurauksena yliopistodemokratia ja yliopistoyhteisöjen valta-asema Suomessa heikentyivät merkittävästi. Valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen johtoportaiden intressien yhdistyessä voitiin marginalisoida demokraattisesti järjestäytyneet yliopistoyhteisöt ja osittain myös sivuuttaa eduskunnan tavanomainen lainsäädäntötyö. Konjunktuurillisen tapausanalyysimme perusteella säätiömallin ja Aalto-yliopiston synnyssä ilmenee selvimmin korkeakoulupolitiikan 2000-luvun suhdanne ja yliopistokentän valtasuhteiden muutos. Säätiömallissa tiivistyvät pitkän linjan yliopistopolitiikan tavoitteet: päätöksenteon keskittäminen, demokratian suitsiminen, elinkeinoelämän vallan kasvattaminen, yliopistojen suurempi vastuuttaminen omasta taloudestaan ja niiden pääomittaminen perusrahoituksen vahvistamisen sijaan. Eetos käy selväksi monista lakia edeltäneistä puheenvuoroista, Aalto-säätiön perustamisprosessista, alkuperäisestä yliopistolakiesityksestä ja säätiöyliopistomallin myöhemmistä vaiheista., In the beginning of the 21st century many voices called for an urgent reform of the Finnish higher education system. The reform drive, referred to as “structural development”, aimed to concentrate resources, cut down the number of institutions, and profiling the universities more strongly. It was believed that doing so would create more cost-effectiveness in universities, improve Finland’s standing in international rankings and allow for closer interaction with business and industry. This article focuses on the birth of the foundation university as a part of this drive in the context of the 2009 Universities Act. We find that the drive for reform was made possible by a meeting of interests between the Ministry of Education and Finnish business and industry, and by the receptiveness of the highest levels of university administration. These interests combined led to the marginalization of democratically organized university communities, and also to partially bypassing Parliamentary procedure in order to realize the reform. Our conjunctural case analysis suggests, that the key motivating drive behind early 21st century higher education policy and the shifting power configurations in Finnish universities is made evident in the birth of the foundation university – Aalto University.

nonPeerReviewed

Raportti esittelee Tampereen yliopiston työntekijöiden näkemyksiä itsehallinnosta, yliopiston hallituksen ihanteellisesta kokoonpanosta sekä johdon valintatavoista. Raportti perustuu kahden eri tutkimushankkeen yhteistyönä Tampereen yliopistossa keväällä 2019 toteutetun kyselyn tuloksiin. Kyselyyn vastasi lähes puolet Tampereen yliopistossa kyselyhetkellä työskennelleistä (49 %), ja vastaajat edustivat tasaisesti kahden fuusioituneen yliopiston henkilöstöä. Raportti tarjoaa tutkittua tietoa siitä, miten yliopistolaiset suhtautuvat vuoden 2009 yliopistolain tuomiin muutoksiin johtamisjärjestelmissä. Tampereen uuden yliopiston syntyvaiheessa on käyty keskustelua uuden yliopiston johtamisjärjestelmästä ja hallintomalleista. Kyselyn tulokset osoittavat, että suorat vaikutusmahdollisuudet ja osallistuminen päätöksentekoon ovat yliopistolaisille tärkeitä periaatteita. Kyselyyn vastanneet pitivät yliopistojen itsehallinnon toteutumisen kannalta tärkeimpinä seikkoina sitä, että yliopistoyhteisö on edustettuna kaikilla yliopiston hallinnon tasoilla ja että yhteisöllä on mahdollisuus valita johtajansa suorilla vaaleilla. Huomattava enemmistö (77 %) yliopiston henkilöstöstä haluaa yliopistoyhteisön edustuksen yliopiston hallitukseen. Yhteisön edustus saa merkittävää kannatusta kummankin fuusioituneen yliopiston henkilöstössä: entisen Tampereen teknillisen yliopiston (TTY) työntekijöistä 66 prosenttia, ja entisen Tampereen yliopiston (Tay) henkilöstöstä 86 prosenttia kannattaa hallitukseen yliopistoyhteisön edustusta. 70 prosenttia kannattaa hallitukseen vähintään kolmea yliopistoyhteisön kolmikannan mukaan valittua edustajaa. Vain 3 prosenttia suosisi hallitusta, jossa yhteisön edustusta ei ole lainkaan. Saatavilla myös päivitetty 2. painos englanninkielisellä tiivistelmällä - Also availabe updated 2nd Edition with an English summary

Tässä katsauksessa käsittelen murroksia, jotka kohdistuvat yksityisen ja yhteisen sekä vastuun ja velvollisuuksien välisiin suhteisiin ja jotka vaikuttavat erityisesti demokraattiseen päätöksentekoon. Tarkemmin määritellen tarkastelen äskettäin edesmenneen sosiologi Zygmunt Baumanin (1925–2017) analysoimaa notkeaa modernia, jolla hän kuvaa parhaillaan kuluvaa ajanjaksoa ja sen ominaispiirteitä.

peerReviewed

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on lainsäädännön ohella merkittävin asiakirja, jolla perusopetuksen toimintaa ohjataan ja määritellään Suomessa. Tässä tutkimuksessa tarkastelen POPS2014-opetussuunnitelmaa poliittisena dokumenttina, joka on syntynyt eri intressiryhmien valtataistelun tuloksena. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ideologisia piirteitä opetussuunnitelman arvoperustaan on artikuloitu ja millaisilla artikulaatioilla hegemoniaa pyritään rakentamaan. Tutkimus perustuu laclaulaiseen diskurssiteoriaan, joka on jälkifoundationalistinen viitekehys ja ongelmalähtöinen metodi. Tässä tutkimuksessa lähestymistapa mahdollistaa neutraaleilta ja luonnollisilta näyttävien opetussuunnitelman ilmiöiden politisoinnin eli niiden poliittisen ja ideologisen aspektin esille tuomisen opetussuunnitelman konsensustekstistä. Analysoin aineistosta artikuloituja kiinnekohtia ja yhtäläisyyden ketjuja. Yhtäläisyyden ketjujen kautta määritin kiinnekohtien partikulaarin sisällön ja nimesin ideologiset piirteet Heywoodin (2012) jaotteluun perustuen. Kiinnekohdat pyrkivät perustelemaan oman tarpeellisuutensa ja edustamansa ideologiset piirteet edistettäviksi kiinnittymällä universaalien merkitsijöiden, kuten tasa-arvo, yhteyteen. Opetussuunnitelman arvopohjan yhtenäisyyttä horjuttavia, ristiriitaisia sisältöjä artikuloidaan itsestäänselvien merkitsijöiden ja tyhjän merkitsijän logiikan kautta. Politisoiva analyysi tuo esiin opetussuunnitelman sosiaalisesti rakentuneen luonteen ja mahdollistaa nykyisten merkityksenantojen avoimen arvioinnin, vaihtoehtojen pohtimisen sekä vallitsevien artikulaatioiden haastamisen.

publishedVersion

publishedVersion

publishedVersion

nonPeerReviewed

publishedVersion

nonPeerReviewed

publishedVersion